Rilikati ralikati moalima! Teältä
tullaan ryysyt levällään. Pilivet väestykäätten, sajerapakot kuivakaatten.
Alhaenen Näläkämoan kurjalisto peljästykee; Jooseppi Kenkkunen Taivaitten
valtakunnasta soapuu katastamaan entisiä elonsijojaan, russakankuoria
laskemaan, jäläkeläistensä jäläkeläisten pirtteihin kurkkaamaan, ja kaippa sen
Näläkämoan laulunkin vielä kuulen…
”Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperkeikka ja pyllylleen!”
Maesemat näöttävät tutuilta. Taevaanrannassa korkialle kohoaapi Rämsänrannan kirkontorni ja tapulissa kellot
moekoaa. Ja ah, niin tuttuna loajan järvenseljän vesi liplatteloo Ryysyrannan
mutalikkoon, humisevat hongat saloilla ja Petkelkylän kummuilla… aah, mutta missä ovat
pirtti, navetta ja riihisauna, kotani ja pontikkapannuni! Ovatpas peltotilikkujen
kivirauniot tasottuneet, kasvavat pahaiset suosaratkin närreikköä, ja kovin pieniksi suuret salot ovat kutistuneet, risukoiksi maisemat
nilistyneet, kuunmaisemiksi myllätty. Ihmisen toimiako kaikki tämä?
Vajavat satasen vuotta poessa vietin ja jo on jumalinen parturi tukistanut Isänmoani kuontaloa.
Ja eilleenkin näkkyö puistelovan. Tuolla petäjän latva moahan lakovaa, tuolla jo
toista riisutaan neolasistaan, oksistaan. Pätkitään, katkotaan ja: Hui
soa-ta-na! Muutama minuutti voan kun kymmenen petäjäistä on nurin. Ah, savotta
siellon menossa. On varmaan tuhansien miesten pihkasissa rukkasissa pokasahan
peät, justeerit jaohavat purua puihen tyvistä, kirveet nalskavat…. Eei, ei, ei!
Masiinoita, koneita. Hirveitä jättiläisropotteja, keltasia, vihreitä puimureita mäntyjen kimpussa? Neänkö minä unta? Ei, eivät kenkkusten sielut unia neä, ne nuku
eivät. Tämä on totta! Totisinta totta ouvat nuo masiinat, jotka
ryskävät ja räiskävät niin että nila nuoressa petäjässä kiehuu. Helevetin toemet teällä jyllevää, isopiru on peästetty irti!
Hoe mies! Sinä siellä tienvierellä,
sinä joka pyörääsi nojaat ja neät saman kuin minäkin. Hoiiii! …ei se neä, ei se
kuule vaikka kuin terhentelen. Mikä lie kuuropöljäsokea tai muuten vajaa. Lähen tästä uuvelle unenlohkolle, ei tätä voi
kahtoa, ei! Kärsin tästä näöstä enemmän kuin russakkapirtissä Kaisa-Reetan kanssa
vainojen vuosina, ennen ja jäläkeen veljesten veren paisumusten, näläkä- pula-
ja kieltolakiaikojen. Ah, miten taivaissa synneistä suurista, tuhansien kilojen
painoisista rikkeistä puhtoiseksi pyykätty, entinen musta sieluni värisee
vaikkei muuta jälellä olekaan!
Humpsista ja rilikati ralikati ril!
Onpa ilonen olo. Mistähän johtuu? Enkelpölystä moakuntien välillä
sielunneuvoin kulukiessa? Kuin salakodassa navetan takana ennen missä ämmin ja
Kaisa-Reetan kanssa muuripaan alle tulia viriteltiin, mäskiä kiehumaan
kauhottiin, ja kun maesteltiin ensimmäiset kotikeittosen tipat! Marmelaati ja Äpyli ne van navetassa
ammuivat kun pikkuinen Aapeli-Jooseppi nurkalla vahtia piti. Oe aekoja entisiä,
oe niitä viinanpoltto-, salakalastus- ja metästyslakeja joista nimismiehen
kanssa turpasoutuja souvettiin kun minnuo kurjoa, Ryysyrannan mehtäläistä
Rämsänrannan käräjille reenjalaksilla kyijittiin. Ja ihan vain nälän ja köyhyyven takia, ja
ihmisen perityhmyyen, sen, että syntynnä oli tähän matoseen moalimaan!
Mutta mihinkäs pylskähin nyt?
Kajjaaniin kaet kun tuossa Linnanrauniot ovat entisestään pienemmiksi kytistynneenä.
Kah, onpa jouhtenia, niitä Pyhiä lintuja josta viime unessani Taivaan Ukko tuhannen
kilon synniksi kirjoihinsa merkkasi kun olin yhen näläkääni ampunut. Ja sorsia!
Oih! Oispa ennen olleet Petkeljoella nuin kesyjä kun näläkä suolia kurni,
penakat laihoina nurkista isosilimäsinä, täipäisinä luisin kyljin pällyili! Voe tokkiisa mitenkä hyvälle oesi siansiivulla höystetty sorsan täkkä maittanut! Ne
korteveissä kiehautetut, paistinpannulla käristetyt lihansäikeet sipulin ja
lehmänsienien kanssa pottuhoavikkaihen särpimeksi puisille lautasille
kauhoiltu. Syöttääkö tuossa nuita sorsia joku? Ja leivällä! Murusina viskelöö.
Jumal´auta! Leipeä taevahan siivekkäelle syytää tuo onneton harmajapeämummo. Eikö nykymoalimassa enneä ommaan suuhun leivota? Hei hoe ämmänkäntys! Sinä onneton
sauvakkoakka! Missä näläkäset sikkiös ovat? Kaekkiko kuolleet on vai joko
iliman leipeä huokua lykkeävät?
Ee se Kenkkusen sielunsivellystä kuule tuo
känttytuhlari.
Eänetön, näkymätönhän minä olenkin.
Ei pälyä Kajjaanijoen mustasta veistä Kenkkusen entinen muoto vaikka kuin tyynen paikan kohille
sieluani kurkotan. Jäe karvareuhkakin sinne koatunneen petäjän alle josta
yläilmasiin aikanaan livistin. Sinne jäevät metänhoetaja Räkhalssi ja
nimismiehet R.R ja Carolus Koskelin käsiään puristelemaan, harmittelemaan
vakituisen asiakkaansa poistumista, töihensä vähenemistä kun honkapuu Ryysyrannan kiusankappaleelta hengen riisti.
Se eillinen Kenkkussielun
laskeutumisalusta entisille asuinsijoilleen oli mitä oli. Metänraiskausta, luonnoriistoa,
armotonta synnyinseutujen nahkan auki viiltelyjä, sieltä joutuin piti pois peästä.
Van Kajaanin kulumat näyttäsivät peällipuolin Kenkkusen sielulle toisen puolen
ihmisen elosta, jonka toista puolta pirttiviljelystensä kanssa vaivoa nähen,
näläkäkuolemista kammoen itse aikanaan eleli. Ei taija Kainuussakaan kukaan
kylymässä hangessa enneä uppuroija, ei nälän kanssa taiteilla? Ovat tainneet
peästä onnelahan, siihen sosisaalirattien hoavemoahan josta punaista viivaa
vetämällä osalliseksi lupasivat. Nyt on ihmiskunta kaepoomaansa paratiisiin souvellut ja mitenkä paksusti, ah miten paksusti hyö teällä elelöövätkin!
Tässä on suuri, kivetty aukea
entisen mutaisen, hevosenpaskojen, sohjon ja mällisylkien täplittämän
kaoppatorin paikalla. Pietari Brahe tuossa kaupunkiaan vahtii, teatteritaloa
päin uhmasti kulumikkaan kiven peältä kahteloo. On kerroksia jotahin tuolla. Räppänöetä!
Valtavasti ikkunaruutuja pinottu peällekkäen. Ja viirejä liehuu toisten rakennusten harjoella,
värikkäitä lippuja niinko Kenkkulan akan rättejä kaivontakusen
puihenvälinaruilla.
Lienevät kaoppapuoteja nuo rakennukset tuolla? Ihmisiä ramppovaa
eestaas niin että rautakehyksiset lasiovet ronkuvat, kilisevät, kalisevat. Mitä
ovatten nuo valtavat kassit jotka pullakoina ihmisten käsissä kulukeutuvat
mustiin, punaisiin, sinisiin, keltasiin, oransseihin… vaunuihin? Ei niissä ole
hevosta eissä, ei ole aisojakaan. Eikä kulukuset kilise setolkassa… Ah, automobiiilejapa ne, niitähän ne. Hurahtelee
jokainen sekunti tästä ohite, ja moneen suuntaan, ristiin rastiin. Onko nuilla
kaikilla jonnehin asioa? Punasta valoa tolopissa näyttäsivät peljästyvän ja
toppaavat jonoihin risteyksissä, ja vihreällä taas töytäisevät höyryten eteenpäin.
On moalima kyllä ihmeellinen nyt!
Hyvästi näläkämoa, pettulantia! Hyvästi
Ryysyranta! Tervetuloa vauraos, yltäkylläsyys. Nyt tätä tässä kahtelen ja
ihmettelen kun Taivaanvartijalta menopaluuliput sain. Tämä on se Mullimäen Juuson
Utopia jossa huolet eivät vaivoa, eivätkä russakat, luteet, kirput ja täitten saivaret vaatteihen
poimuista nahkaa kalttamaan öisin hiivi, hirsien väleissä rapsahtele. Kaikki penakatkin pellavapäät niin pulskia.
Oe tuota lihavoa pojannullia tuossa! Ja entä tuo tyvär! Hui helevetti mitkä poemut paljaalla vyötäröllä vyön peälle lötkeää! Mitä ne nuista pulloista imevät? Battery, Limelight? Energiaa! Hottia,
poweria, pizzaa, jättiburgeria lukkee purkkien ja pullojen ja loatikoihen kylissä
joita nuo ruottaat nakkelevat kuin jaamantiellä hevoset paskoa persiistään ennen… Missä
ovat lanttukukot, pottuhoavikkaat, leipäjankki ja maetopeälärit? Mistä saesin
palan pettua? Huikoo jo pötsitöntä sieluakin kun kahtoo tätä yltäkylläsyyttä,
tätä runsaotta jonka jämiä vihreisiin pönttöihin sullovat, katujen ja teiden
vierille holtittomat viskelevät. Näläkäkunnaat! Eväskeäreisiin sinut ouvat
pakanneet. Pahviloatikoilla, pulloilla, puteleilla, renkailla ja kaikenmoailman
rojuilla kuorruttaneet.
Näkkyykö teällä yhtään köyheä,
sorrettua, korpisyrjien piiloihin sysättyä? Missä ouvat Kenkkusen sukulaissielut,
ryysyrantojen hulukkoset ja mullijuusot? Missä harmajavaarojen hannekset
lukuisine, täisine sikkiöineen? Ho hoiii! En minä tätä rikkautta ymmärrä, en
ossoa teällä kulukea ies sieluna olemattomana.
Ja niin Kenkkussielu onneton lähtee
kauppatorilta, katujen ja kujanteiden väleissä säpsähdellen kulkee. Muutaman
tutunoloisen, puistojen penkille pullojensa viereen nukahtaneen tapaa hän,
mutta ylen ovat nekin siisteihin puettuina, auringossa autuain hymyin
kuorsailevat, toisiinsa nojailevat. Välillä toki havahtuvat nuokin, ottavat ryyppyä,
käärivät sätkää. Rähisevät, joku laulaa lurauttaa, hoihkaisee tuo yksi pitkä
isosti kun ohitse joku neitilenkkeilijä sipsuttaa. Ei tunne Kotokainuuta Kenkkunen enää, ei. Apeana Jooseppi taivaalle vilkaisee, kietaisee ryysyjä kupeilleen ja antaa yläilmaiselle luvan imaista hänet mukaansa.
Palaja en, en koskaan enneä, mutisee hiutuinen sielu kun saastepilven lävitse otsonia kairaten pois pyyhältää.
(Kenkkus Jooseppi on Ilmari Kiannon Ryysyranta-romaanin (1924) Jooseppi Kenkkunen, eli "Ryysyrannan Jooseppi".)