Kivaniemi blues

Pietarin pullosaalis

2012-02-05T18:19:00.003+02:00

Pietari tyrkkää eturenkaan vaatekaupan seinänvierustelineen metallikaarien väliin, kaivaa taskustaan sinisen nauhan varaan ripustetut kaksi avainta, aukaisee niistä toisella soikearenkaiseen riimuun ja pyörän tarakkaan kiinnitetyn munalukon, romisuttaa riimun pyöränpinnojen välistä ja napsauttaa lukon kiinni telineeseen. Sitten hän avaa isommalla avaimella takapyörän haarukkalukon, kääntää tappia ja painaa sen toisen puolen reikään johon se pakkasentahmeasti lukkiutuu.

Pietari nykii kumirenksujen koukut irti ja ottaa laukun tarakalta. Kääntyy ja katsoo harjun päällä olevaa rakennusta, vilkaisee molempiin suuntiin ja ylittää kadun. Kiipeää sitten hiekoitettua invalidiluiskaa ylös.

Sosiaalivirasto, lukee rapatun, ikkunattoman siiven ylälaidassa, räystäännysästä metrin alaspäin. Viiston nurkan takana on plootutolppien varassa ruskeapeltinen katos, keskellä kulmikas betonipylväs ja sen kahtapuolen pariovia kaksi, ovienikkunoissa molemmissa viraston aukioloajat ja puhelinnumeroita sekä kyltti jossa kerrotaan, kuinka hakemuksensa voi pudottaa metallisiin postilaatikoihin aukioloaikojen ulkopuolella: Vasempaan lastenhuoltoon tulevat ja oikeanpuoleiseen toimeentulotukihakemukset. Iso rakennus jatkuu rinnemyötäleen kuvetta ikään kuin ilmassa ja sitä kannatteleva pyöreiden pylväiden rivistö häviää alhaalla päivälläkin valaistua ulkokäytävää pitkin nurkan taakse. Vasemmalta nousee taksiliikennettä varten kapea kujanne. Kolmen parkkiruudun ääret on merkitty betonimuuriin ja sen yläpuolen kaiteeseen kiinnitetyssä kyltissä kielletään muun liikenteen pysäköinti sakon uhalla.

Sisältä humahtaa vastaan lämmintä; ovien yläpuolella on automaatinen puhallin. Securinmies seisoo sormet ristissä munien korkeudella ulko-ovien vieressä olevassa syvennyksessä, Pietari nyökkää sille. Siniseen paitaan ja harmaisiin housuihin pukeutunut nuori, solakanlihaksikas kaljupää murahtaa, että laukku pitää jättää naulakkoon ja Pietari sanoo, että hänen täytyy ottaa sieltä muutama paperi. Pietari aukaisee pomppansa napit, riisuu sen ja laittaa naulakon metallikoukkuun kahden paksun takin väliin. Survoo sitten rukkaset, kaulahuivin ja hatun takin hihoihin. Seuraavaksi hän päästelee lattialla polvillaan matkalaukkunsa hihnat auki, napsauttaa lukkoja ja aukaisee kannen, kaivaa vaatteiden alta kirjekuoren ja laittaa laukun kiinni. Nostaa sen pomppansa kohdalle kenkätelineen päälle ja kääntyy menemään käytävän toiseen päähän.

Leveän käytävän molemmin puolin on kahdeksan ovea. Kaksi huonetta on remontissa ja niiden uudet, raskaat desibeliovet karmeineen odottavat käytävässä seinää vasten nostettuina. Molemmissa huoneissa on keltahaalariset miehet töissä. Nuorempi kirvesmies poraa parketinrajassa listan lävitse iskuporalla reikää, ottaa haalarien riipputaskusta lyöntipropun ja napsauttaa sen parilla napakalla vasaran lyönnillä poraamaansa reikään. Vanhempi timpuri käytävän toisen puolen huoneessa merkkaa litteällä kynällä mittoja levynpalaan, nostaa katseensa ja tunnistaa Pietarin joka hidastaa ovettoman, karmeistaankin riisutun aukon kohdalla.

Pietari ei jää juttusille, nyökkää vain harmaapäiselle työmiehelle ja jatkaa pitkää käytävää eteen päin. Timpuri siirtyy oviaukolle katsomaan hänen jälkeensä.

Punainen automaatti antaa numeron 24 ja Pietari istuu lehtilaatikon vieressä vapaana olevalle jakkaralle. Odotustilassa on neljä muuta henkilöä. Lehtilootan toisella puolella istuu keski-ikäinen, hyvin laiha nainen alistunut katse verestävänä. Tukka hapsottaa, villapaita roikkuu liian isona kaidoilla harteilla ja suonikkaat kädet ovat mustan hameen päällä velttoina kuin rukouksensa rukoilleina, anomisiin väsyneinä. Jaloissa naisella on linttaan astutut talvilenkkarit ja ohuita pohkeita ja luisia polvia peittää vaaleavillaiset sukkahousut joista roikkuu sieltä täältä katkenneita lankoja kuin keitettyjä spagetinpätkiä. Yhden tuolinpaikan päässä rönöttää nuori mies ja sen vieressä samanikäinen tyttö. Niiden hip-hop vaatetukset vastaavat toisiaan ja iho, missä se on näkyvissä on lävistyksin koristeltu toinen toiseen yhteneväisiksi. Hiuksetkin sojottavat päälaella ja sivuilla kuin samaa sapluunaa käyttäen vuoltuina, mustina ja uhkaavina. Silmistä paistaa uhmakas epävarmuus ja jalat naputtavat hermostuneesti lattiaan. Ne pitävät toisiaan kädestä; oljenkorsi oljenkorressa kiinni, ajattelee Pietari.

Nurkassa, selin tuolinsa kääntäneenä istuu mies jonka puvuntakin peittämät, ryhdikkäät hartiat tutisevat ja siistikynsiset kädet pitelevät jämptiksi taiteillutta hiusrajaa ohimoilta kuin päänsärky olisi sietämätön. Mies itkee. Hänet kutsutaan seuraavaksi käytävän keskivaiheen ovelta nimellä ja kun hän menee odotustilasta, hän peittää paperinivaskalla kasvonsa niin, ettei Pietari niitä näe.

Kohta aukeaa toinen ovi käytävällä ja laiha nainen kutsutaan sisälle. Naisen tuolista ylösnousu on hyvin voimatonta ja hän horjahtaa lehtilaatikkoa vasten. Pietari kohottautuu auttaakseen, mutta nainen suoristautuu kuitenkin itse ja lähtee lonkkaansa pidellen klinkkaamaan ovelle joka on auki, mutta sisäänkutsuja on vetäytynyt näkymättömiin.

Odotustilaa vinosittain vastapäätä olevan vastaanottotiskin taakse tulee takahuoneesta isokokoinen, ei kuitenkaan lihava, vaaleahiuksinen nainen joka on pukeutunut puolukkapuuron väriseen, tyylikkääseen neulejakkuun jonka alla on tumma, rullakauluksinen trikoo ja lihaksikkaita reisiä myötäilevät mustien legginsien joustava kangas. Nainen sijoittaa takamuksensa konttorintuolille, painaa punakyntisellä sormellaan mustaa nappulaa edessään olevassa laitteessa. Kuuluu tööttäys ja näytölle ylös syttyy punainen numero 23. Nuoripari siirtyy luukun eteen ja nainen alkaa kysellä heidän asiaansa, katsoo tietokoneen näytölle monta kertaa, kirjoittaa ja tarkistaa nuorten näyttämät henkilöllisyystodistukset. Tulostaa sitten kaksi paperia jotka antaa pöydän ylitse pojalle joka pyöräyttää ne rullalle ja laittaa kainaloonsa.

Nuorenparin lähdettyä, taululle syttyy numero 24 ja Pietari siirtyy luukulle. Sanoo päivää ja virkailija vastaa kohteliaasti.

-Tulin varaamaan ajan sosiaalihoitajalle.

-Jahah, katsotaanpas.

Nainen rullaa näytölle henkilöhakemiston sivut ja kysyy Pietarin syntymäaikaa ja sosiaaliturvatunnusta.

-Kakstoistakakstoistayksyheksänviisviis...

-Ahaa... ... mmm... olet viimeksi käynyt viime vuoden marraskuussa. Miksi et ole uusinut käyntiäsi joulukuussa?

-Tuota... En tarvinnut.

-Oletko saanut töitä?

-En.

-Mitenkä sitten olet tullut toimeen?

-Keräsin marras- ja joulukuussa paljon pulloja.

-No niitäkö löytyi?

-Löyty juu. Oli pikkujouluaikaa ja muuta tuuria sen kanssa. Yksi ison auton omistaja oli tyhjentänyt kesämökkinsä ja naapurinsakin tyhjien pullojen röykkiöt ja sattui peräkärryineen samaan aikaan lajittelupisteeseen. Tarjosi ne kaikki mustat säkit mulle ja sanoi, ettei hän jaksa niitä palautukseen lähteä viemään.

-Paljonko?

Pietari kaivaa kirjekuoresta muistivihkon ja alkaa luetella.

- Alkon pulloja ja muita 10 sentin palautuksia 900 kappaletta, tölkkejä 2551 kappaletta a´ 15 senttiä, isoja muovipulloja 1321 kappaletta a´ 20 senttiä ja muita kierrätyspulloja 385 kappaletta a´ 40 senttiä. Se teki yhteensä 1129 euroa.

-Ohoh, sinähän hyvin olet tienannut.

-Ni, kyllä.

-Katsotaanpas, sinulla on vuokranmaksua yhteismajoituksessa 150 euroa, sähkö- ja vesimaksua 25 euroa. Ja kun tarkistetaan täältä taulukosta yksineläjän ruoka- ja vaatemenojen kohdalta...mmm... niin tuosta pullonpalautustienestistä sinulle olisi pitänyt jäädä vielä tälle kuulle ...mmm...mmm...yli viisisataa euroa.

-Niin, mutta kun minä...

-Oletko ilmoittanut verottajalle, että voidaan miinustaa tuosta summasta verojen osuus?

-E..e..en.

Pietari hätääntyy, muisti, että oli verotusasiasta jostakin lukenut. Silmät hakeutuvat virkailijan taakse ja alkavat laskea vetolaatikoita, verhoja, sälekaihtimien säleitä, kattolamppuja, lasten piirustuksia seinällä, kansioita hyllyssä ja kun laskettavat loppuvat virkailijan huoneessa, laskee hän naisen sormet, sormukset, kaulan rypyt ja korut, korvanlävistykset ja silmälasien helmiäskoristeet.

-Mikä tuli, kysyy nainen ihmeissään.

-E..en..en tiedä...pitää laskea vielä jotain, ja Pietari kääntyy ja laskee käytävän katon loisteputkivalaisimet, ovien kahvat, avaimenreiät, lattioiden kuviot...

Kun mitään laskettavaa ei ole enää näkyvillä Pietari kääntyy naisen puoleen ja kysyy:

-Minunko on nyt turha sitten aikoja tälle kuulle varailla?

-No, niin se näyttäisi.

-Mutta entä kun mulla ei ole enää asuntoa koska sain häädön?

-Miksi häätö?

-Purkavat sen rivitalon ja rakentavat uuden.

-Silti nyt näyttäisi siltä, että sulla pitäisi olla taskussa vielä yli 500 euroa.

-Ei mulla ole. Piti maksaa muutama rästilasku ja sitten avitin Isoleeviä kun sen piti saada lääkkeitä.

-No niistä laskuista sinulla pitää olla kuitit, mutta minkään Leevin avustuksia ei voida huomioon ottaa.

-On mulla kuitteja, on. Saisinko kuitenkin ajan omalle asiainhoitajalleni?

-Niin, se on toi Lehvän Maija ollut sulla. Se kylläkin on siirtynyt viime kuussa pois ja tilalle pitäisi nyt sitten katsoa sulle joku toinen... Timolla olisi seuraava aika kahden viikon päähän ja Tuovilla...mmm...mmm siitä eteen päin pari päivää. Kummalle laitan?

-Siis vasta kahden viikon päähän? Tietenkin sille Timolle.

Virkailija piirtää paperilapulle ajanvarauksen ja ojentaa sen Pietarille.

-Millä helevetillä minä sinne saakka pärjään?

-En osaa sanoa...kerää vaikka niitä pulloja...

-Perkele, ei niitä talvipakkasella montaa löydä. Eikä aina semmoista tuuria ole kuin viimeksi.

Pietaria suututtaa. Hän kaappaisee kirjekuorensa ja hyvästejä lausumatta lampsii naulakolle. Tuttu kirvesmies yrittää heilauttaa kättään, mutta Pietari ei sitä huomaa. Securinmies seisoo edelleen asennossa, valppaana, kuin toivoen, että asiakas alkaisi riehua ja hän pääsisi tositoimiin.

Kirpputorinainen

2012-02-04T01:41:00.002+02:00

Hengitys huuruaa, saastesumu kirvelee kurkunpäätä. Pietari kävelee vielä yhden sillan ylitse ennen kuin tulee viimeiselle kadunpätkälle ennen toria. Edellisen kadun mitta oli ollut 180 katulampun väliä ja jokainen väli oli neljänkymmenen askelen mittainen. Vastaantulijoita oli kahdeksan jalankulkijaa, kolme ohittajaa jotka juoksivat ja yksi pyöräilijä. Autoja kulki niin paljon, ettei niitä voinut kuin jotkut tietyt merkit ottaa laskettavakseen; tojotia meni ja tuli yhteensä kaksikymmentäkaksi.

Pietaria joskus lasketutti. Piti laskea asioita joita näki; ihmiset, autot, lentävät ja istuvat pulut erikseen, varikset ja pikkulinnut. Sillalla hän pysähtyi laskemaan pullasorsaparttia joka laajassa sulassa kosken alla sousi edestakaisin. Hän alkoi vasemmasta laidasta ja yritti saada ne järjestymään silmissään parinkymmenen ryhmiin. Lopputulos oli jotakuinkin kolmesataakuusikymmentä sorsaa. Naaras- tai urossorsia hän ei nyt alkanut erottelemaan.

Psykologi, jonka luona Pietari kävi muutama vuosi sitten alkaessaan selvitä romahtamisestaan, sanoi, että asioiden pakonomainen tekeminen ja toistaminen, kuten nyt vaikka kaiken lukumääriksi muuttaminen, kuului Pietarin taudinkuvaan ja on vain yksi merkki siitä, milloin pitää viimeistään lähteä apua hakemaan. Nyt vissiin sellainen hetki olisi, ajatteli Pietari sillä pitkiin aikoihin hän ei ollut laskenut mitään. Järkyttikö häätö asunnosta hänen mielensä vai Kaskilahden kuolema, tai sitten tämä vaikea kysymys, minne ensi yönä päänsä kallistaisi? Monta viikkoa, tai oikeastaan kuukautta tässä olisi ollut aikaa järjestellä asuntoasiaansa, mutta ei vain kyennyt sitä tekemään. Ja kun ei uskonut, että se järjestyisi millään tavalla. Kokemusta oli jo yrittämisestä aiemmilta ajoilta.

Autoja menee letkassa ohitse. Ne pysähtyvät kadun päässä liikennevaloihin ja niiden pakoputkista lähtevät sakeat höyryt nousevat ylös yhtyen yhdeksi, kaupungin alueen kokoiseksi harmaaksi pilveksi, joka roikkuu matalalla kaiken yllä kuin Pietarin ankeat ajatukset.

Poliisiauto ajaa autojonon hännille ja siitä Pietari muistaa, että oli luvannut Isoleeville käydä niille Kaskilahdesta kertomassa. Poliisit kurvaavat risteyksestä oikealle ja ajavat torinlaidalle parkkiin. Pietari nostaa pyöräänsä ja kapuaa penkan ylitse ihmisten polkemaa oikopolkua ja pääsee näin suoraan toriaukealle jossa ei ole kuin muutama laahka ja vilusta paikallaan hyppivät myyjät. Yksi myy kuivattuja koivuvastoja, villakintaita ja -sukkia ja puulastoja, kapustoita, monenlaisia ja monenkokoisia koreja, luutia, harjoja ja lumilapioita, toinen paistaa suuria Norjanlohifileitä sitä varten kehitetyssä puisessa kehässä jonka keskellä loimottavat keltaiset liekit leppäpilkkeitten lomasta ja kolmannella myyjällä on kirpputoribisnes kiikkerällä pöydällä yhtä toivottoman näköisenä kuin koko tienausyritys.

Pietari laskee, kuinka monta esinettä sen pöydällä on. Kolme emalimukia, lautasia pinossa kahdeksan ja yhdessä peltitörpössä veitsiä kuusi, lusikoita kuusi ja haarukoita seitsemän. Kirjoja sillä on kahdeksantoista kappaleen kokoelma kuuden kirjan pinoissa laitimmaisena ja keskellä pieniä sydänrasioita yksitoista. Isossa pahvilaatikossa pienen jakkaran päällä on pakastepusseihin pakattuja leivonnaisia; piparkakkuja ja korvapuusteja ja kaakkuja. Niitä Pietari ei ala laskea. Myyjällä on kaksi silmää, yksi suu ja yksi nenä jossa on kaksi sierainta. Korvat ovat piilossa paksun villamyssyn ja niiden päälle kietaistun punaisen huivin alla. Kaksi kättä sillä on, ja jalkoja samoin kaksi. Käsissä rukkaset ja jaloissa huopikkaat. Keltainen lammasturkki ja mustat toppahousut joiden alla näyttäisi olevan ainakin viidet samanlaiset. Pietari hymyilee kuuraisella partasuullaan kirpputorinaiselle ja se hymyilee takaisin; he ovat ennenkin nähneet. Se tapahtui silloin, kun piti olla siellä suljetulla ja kirpputorinainen tuli sinne katsomaan miestään joka kiipeili seinillä ja hyppi alasti käytävällä.

Pietari menee poliisiauton luokse. Ratin takana istuva naispoliisi puhuu kännykkään ja Pietari kiertää apumiehen paikalla istuvan miespoliisin puolelle. Koputtaa rukkaskädellään pehmeästi sivulasiin ja poliisi aukaisee oven.

-No mitä?

-Siellolis yks kuollut.

-Häh?

-Kaskilahti kuoli viime yönä sohvalle.

Poliisi aukaisee oven kokonaan ja tulee ulos. Vinkkaa myös parilleen joka kännykkää korvallaan pitäen kiertää auton ja tulee seisomaan Pietarin toiselle puolelle.

-Kuule, tulepas tänne autoon niin ei palelluta.

Poliisi vetää pakettiauton sivuovea kahvasta ja se liukuu nirskuen syrjään. Pietari kääntää pyöränjalan alas, nousee vaivalloisesti ähkäisten kaksi askelmaa auton sisälle ja istuu vastapäiselle penkille. Penkkejä on kolme ja katossa kaksi valoa. Takaosaan on eristetty tila ja sieltä katsoo musta saksanpaimenkoira tiukasti Pietaria silmiin ja murahtaa vaimeasti. Konstaapelit nousevat myös autoon ja mies vetäisee oven kiinni. Nyt se ei nirskahdellut, mutta paukahti niin kovasti, että koira haukahti kun sen korviin kova ääni näytti sattuvan.

-No niin, mikäs miehen nimi on, kysyy miespoliisi ja kaivaa rintataskustaan kynän ja pienen ruutuvihkosen.

-Pietari Paavali Parviainen, sanoo Pietari.

-Ja osoite?

-Loppukierto 12.

-Sielläkö se ruumis on?

-Siellä.

-Miksi et soittanut?

-Ei ollut kenelläkään simissä enää aikaa.

-Simissä?

-Ni. Prepaidissa.

-Jaa. Ja kuollut on siis Kaskilahti?

Pietari nyökkää: -Joonas Kaskilahti.

-Asuuko osoitteessa muita henkilöitä?

-Isoleevi, Untamo, Irja ja Kale.

-Jäikö ne sinne?

-Jäivät.

-Pitäisikö sinun lähteä mukaan?

-Minulla olisi asioita. En minä minnekään karkaa, ja kun se kuoli ihan luonnollisesti nukkuissaan.

-Mistä me sinut tavoitetaan jos tarvitaan?

-Tähän päivään saakka minun osoitteeni on se, mistä nyt tulen, huomisesta en tiedä. Voi olla, että tulen illalla putkan ovea kolkuttamaan.

-Jaha. Miksi se niin on?

-No kun se annettiin meille se häätö ja tämä päivä on viimeinen jonka jälkeen ne panee sen talon matalaksi ja alkavat rakentamaan uutta.

-Onpa sinulla kohtalo, sanoo nyt naispoliisi joka on lopettanut puhelunsa.

-On se ni, mut on niitä muitahin samanlaisia kohtaloita.

-On toki. No, mene asioillesi, me lähdetään katsomaan sitä Kaskilahtea.

Nyt naispoliisi aukaisee sivuoven ja taas se nirskaa ilkeästi. Koira ravistaa päätään ja haukahtaa vaimeasti.

-Pitäisi rasvata tuo oven liuku, sanoo miespoliisi.

Pietari sanoo poliiseille näkemiin ja lähtee taluttamaan pyöräänsä torin halki äskeistä reittiään. Nyt hän pysähtyy kirpputorinaisen luona.

-Päivää.

-Päivää päivää, sanoo nainen.

-Sinä tämmöistä liikettä pidät?

-Jes. Meni suuremmat sen isännän takia.

-Minne ne..?

-No, pankrottihan se tuli kun se tuli hulluksi ja sitten tappoi lopulta vielä ittensä.

-Jaa, tappoi?

-Tappoitappoi. Hyppäsi sieltä sairaalan vanhan lämmityskeskuksen piipun palotikkailta.

-Miten se sinne pääsi, suljetullahan se oli?

-Niinhän se, suljetulla, mutta jos joku haluaa surmautua itse niin se tekee sen ja sillä selvä.

-Mutta mitenkäs sinä? Näytät ihan hyvinvoivalta, kysyy kirpputorinainen tarkastellen Pietaria päästä jalkoihin.

-Noh, näytän ja näytän. Just sain asunnosta häädön enkä tiedä minne seuraavaksi. Tuossa kävin poliiseille sanomassa, että asuinkaverikin kuoli viime yönä.

-Ohoh. Onpa sinun päiväsi ankeasti lähtenyt.

-Niin on. Pitäisi kai mennä sosiaaliin, mutta kun sinnekin taitaa olla jonoa ja asuntotoimistoon ei kannata mennä kun ne vain eijoota tarjoavat. Pitäisi varmaan käydä lääkärissäkin kun taas on alkanut lasketuttamaan ja se on oire, että kohta sekoan.

-Jaa. Se on paha kun mieli alkaa reistailla. Aina sitä katkennen käden tai amputoidun jalan menetyksestä jotenkin, mutta kun mieli... Kyllä minä sen tiedän katkerasti...

-Ni. Anteeksi, ei ole tarkoitus sinua pahoista asioista muistuttaa.

-Ei se mittään. Semmoisen kanssa niistä pitää puhua joka niistä jotain tietää. Muut tuttavat eivät halua mistään muustakaan enää jutella.

-Onhan se silleen. Menen nyt kuitenkin sinne sosiaalinluukulle kun ei mulla ole rahaakaan kuin joku hassu kolikko taskun pohjalla.

-Jos et muuta paikkaa saa niin tule minun luokse.

-En tiedä...

-Kuule, tule vain. Mulla on siellä pihanperällä vanha sauna niin voidaanhan siitä katsella sulle väliaikaista kämppää. Mies sitä kerkesi kunnostellakin, mutta lämmittänyt en ole sen jälkeen yhtään kertaa. Minä asun tuolla joen toisella puolella, sanoo kirpputorinainen ja viittaa rukkaskädellään Pietarin tulojäljille. Sitten se ottaa pöydän alta laatikon jossa on pahvipalasia ja paksuja tusseja ja kirjoittaa kankeasti, käsineitä riisumatta osoitteensa siihen ja antaa pahvilappusen Pietarille.

-Kiitos paljon, annat kovasti toivoa tähän päivään, sanoo Pietari.

-Ei mittään. Pojat tykkää kun joku käy joskus.

-Jaa. Sullako on lapsia?

-Kaksi adoptiolasta. Ne on mustia, afrikkalaista alkuperää. Hankittiin ennen kuin mies sairastui kun me ei saatu itse lapsia. Onneksi. Tiedä vaikka oli perityvää skitsofreniaa se miehen...

-Okei. Mä meen ny. Katotaan ilkiänkö tulla häiritteen.

-Ilkiä vain, sanoo kirpputorinainen ja alkaa hyppiä kylmissään pöytänsä ääressä.

Pääkatu aukeaa leveänä ja kulkee kaupungin halki keskeltä. Se on muutettu kävelykaduksi ja liikenteen melu vaimenee taustalle. Liikkeiden ovista käy jatkuva ihmisvirta, venäläisiä ostosturisteja on paljon ja ainakin naisten kansallisuus erottuu selvästi, sillä miltei kaikilla on paksut turkikset yllään ja useimmilla korkeakorkoiset nahkasaappaat jaloissaan. Jotkut meikkaavat reippaasti ja monella on pieni ja paksu, karvahattupäinen ja nahkatakkinen miehentappi vierellään kuin vain sitä tarkoitusta varten, että se kantaa mahavyötä jossa on paljon irtoseteleitä.

Pietari työntää pyöräänsä eikä nyt tarvitse laskea mitään. Kirpputorinaisen kanssa keskustelu oli kuin olisi ottanut yhden triptyylin joita Pietarilla ei ole ollut pitkään aikaan edes varotoimeksi.

Häätö

2012-01-24T01:06:00.006+02:00

Oikealla kuusikossa kerrostaloja. Puiden oksat kurottelevat tienvierimmäisen parvekkeita, joku lumenpainama, pidempi havu ylettyy jo rahnustamaan niiden jälkiasennuslasituksia. Alimmalla ensimmäisellä päädystä lukien istuu ryppykaljuinen ukko tupakalla, lasituksen raosta virtaa savu hiljaksiin ulos kuin höyry perunakattilasta. Aita ja siinä kiinni rivi vihreitä postilaatikoita. Aitatolppien päihin kokotalvinen lumi kerääntynyt kymmenien senttien korkuisiksi hatuiksi; Pekan puupäitä siinä rivissä, vain nauhoja ja kukkia hatut vailla. Muutama varpunen orapihlajien lumisilla harteilla, rusakon jäljet alhaalta rinteestä ylitse kulkuväylän, yölliset loikat jatkamassa toisen puolen talojen pihoille. Solakka lenkkeilijä hipsittelee vaaleankuultava letti mustan myssyn alta sinistä selkämystä vihtoen. Suoran päässä juoksija kääntyy kapealle kujalle jonka varrella 1960-70-luvuilla rakennettujen rivitalojen ränstyneet laatikot säännöllisissä, ahtaissa ruuduissaan jatkuvat kauas mäntykankaaseen loivasti nousevaa rinnettä myötäillen. Katu tekee näkymättömissä vinkkelin vasempaan ja palaa samannimisenä kahden muun talorivistön keralla pääväylälle. Toisenpäänviitassa on kadunnimestä jäljellä vain loppuosa: ...kierto.

Oikean puolen rivitaloja on revitty useita melkein rankaansa myöten paljaiksi. Vanhoja eristeitä, laudoituksia, ikkunoita ja ovia on lajiteltu poisvietäviksi kymmenille eri roskalavoille. Entiset saumakattopellit paketoitu ja kiristelty pakkauskiskoilla lumelle tiukoiksi kääreiksi ja katottomat rakennukset suojattu lainapeitteiden vihreillä hupuilla. Uusia kattotuoleja nojaa vastakkaisten naapuritonttien vinoon aitaan ja kakkosnelosnippujen, lautarukojen, tuulensuojalevypinkkojen ja kivivillapaalien alle on kadun varteen raivattu satoja metriä pitkälti tilaa kauhomalla roskalavoille paikalla olleet, vinoon köntsähtäneet pienet ulkovarasto- ja roskakatoseriöt.

Vielä ehyinä olevien, osittain asuttujen talojen pihoissa vanhoja tojotia ja volvoja. Eräälle kauimmaisen huoneiston nurmikolle on jonkun suven aikaan ajettu kaksi amerikkalaista farmaria joissa kiiltävää ei ole kuin kromatuissa vanteissa, nekin yli puolenvälin lumeen hautautuneina. Autojen välistä kulkee kaitainen ura lumessa ja sen talon puoleisessa päässä, oven kahta puolen ja pitkin seinien vierustoja on valtavat röykkiöt lumen suuvaamia roskapusseja. Linnut ja oravat ovat repineet muovipussien sisuksia pitkin pihaa. Makkarankuoria roikkuu pihapuiden oksillakin. Ikkunat harmaina, alakuloisina, sisään päivänpaistetta tarjoamattomina kertovat oman tarinansa paikasta, josta elämänilo ja kukkien loisto ikkunalaudoilta on jo kauan sitten pois karkoittunut. Vain yhdessä laajaruutuisessa on paperikangaskaihdin joka sekin toiselta puoleltaan lauenneena roikkuu kuin nyrkiniskusta revennyt, keltaiseksi värjääntynyt silmän luominahka.

Juuri tämän loppuunasutun rivitalo-osakkeen perähuoneessa Pietari lappaa sängynpäädyn nurkasta ruskeankantikkaaseen laukkuunsa, muutamien papereiden, passin ja verokortin päälle aluskerraston, kesätennarit, pari poolopaitaa, sukkanyyttejä ja yhdet päällyshousut. Ne hän peittelee virttyneellä villatakilla ja vetää sisäpuolen hihnat nyytin ylitse. Niiden päälle ja sivuille hän tunkee parranajokoneen, johdon, taskupeilin ja sim-kortittoman kännykän. Ikivanha, takaa perhosvetimistä vedettävä herätyskello, jonka hän asettelee varovasti villatakin päällipuolelle jääneeseen taskuun näyttää puolta kymmentä aamulla.

Pietari istahtaa huokaisten sängynlaidalle, panee tupakaksi. Katsoo huoneen toisessa nurkassa perse puoliksi paljaana katkonaisesti kuorsaavaa Untamoa. Kuulee, kun Irja kröhii keittiön lattialle viritetyllä patjalla ja Kale hänen vieressään öyhkää alkoholistin painajaisissaan. Olohuoneessa on hiljaista, tai sitten ovi on tiiviisti kiinni. Tavallisesti Kaskilahti on jo hereillä, tupruttelee sätkäänsä kovalla jakkaralla matalan pöydän ääressä, juttelee pienten vihreiden miesten kanssa ja on jo aamukuudelta ehtinut huuhdella kaljan kanssa leponexinsa ja klopromaninsakin. "Kaskilahti se taas käynnistää konettaan", sanoo siihen yleensä huomenekseen saman huoneen loppuunmaatulla sohvalla majaileva Isoleevi, kaksimetrinen ja satakolmekymmentäkiloinen entinen muurari jolta molemmat solisluut ovat korjaamattomasti murskana pudottuaan kahdeksan vuotta sitten tiililetkojen kanssa kolmannen kerroksen telineiden mukana alas.

-Untamo! Untamo, hereille siitä, sanoo Pietari ja tökkii kuivuneesta ruukkumullasta ottamallaan kukkakepillä sitä pakaroihin.

-Öyh...äyh, saa...tana.

-Olis tännään se häätö tästä kämpästä.

-Häätö? Ja paskat, puhisee Untamo, kierähtää ja nostaa lattialle valuneen harmaan viltin päällensä. Vanha prosessinvalvoja pieraisee, öhähtelee vielä hetken ja on kohta unessa uudestaan. Pöydänreunan kaljapullojen rivistön lävitse heijastuu ruskea valojuova halkaisten Untamon takkuisen parran, ison nenän ja iän poimuttaman otsan.

Olokoonpa sitten. Kyl se herejää kun kaivinkone nurkkaa raastaa, ajattelee Pietari, panee tupakkavehkeet pomppansa taskuun ja litistyneen lierihatun päähänsä. Melkein uudet, bensa-aseman mittarin päältä jonain yönä löytämänsä talvirukkaset hän laittaa laukkunsa päälle odottamaan.

Keittiön sotkuisesta jääkaapista Pietari ottaa lenkkimakkaranpätkän ja piimäpurkkinsa, puraisee ja hörppää ja samalla potkiskelee Irjan paljasta polvea joka näkyy likaisen peiton alta. Irja avaa ruttuiset silmänsä ja nysähampainen suu haukottelee.

-Mitse Pietsu ny, yskäisee Irja sanat suustaan kuin töpäisisi sinne yöllä kulkeutuneen torakan.

-Se häätö tännään...

-Jaa, se. No ei pal liikauta, lyhentelee Irja. -Kyl ne tullee sit meiät pois kanteleen vaik maattais täsä.

-Entä Kale? Sanoo Pietari ja potkaisee tätäkin kevyesti villasukkaisiin jalkapohjiin.

-Ei se mittään välitä. An sen maata, Irja tiuskaisee.

Olokoonpa sitten nämäkin. Pietari taittelee tyhjän piimäpurkin litteäksi ja laittaa sen likaisten astiaröykkiöiden, ruuantähteiden, kalja- ja lääkepurkkien peittämälle tiskipöydälle. Joka puolella siinäkin huoneessa köyhän ja sairaan ihmiselon tuottamaa saastaa, mainoslehtisiä, avaamattomia laskukuoria ja likaisia vaatteita. Pietari hakee huoneestaan laukkunsa ja rukkasensa, raottaa olohuoneen ovea ja hönkäisee muurarin suuntaan sohvalle:

-Isoleevi! Isoleevi!

-Häh?

-Se häätö!

-Vitunperkele! Niin se. Mihkä sä?

-Jonneki.

-Minnejonneki?

-No ainaskin talutan pyörän kaupunkiin. Mihkäs sä? Eikö ne antanu tuolta sitä tyhjillään olevaa?

-Hoh, saatana... kerenny miettiä... Niin, kyssyin mä sitä sillon viimoviikol, mut ne sano jot purkavat sen jo ens kuussa.

-Ohansulla se tytär?

-Ohanse. Mut se o Turus.

-Ni. Vappaahan sie lähtemmään?

-Vappaa ja vappaa. Voi saatana. Peukalollako mie sinne? Näillä käsillä? Saatana ku ei repunkutjua harteillaan kantamaan kykene! Eikä o rahhaa, eikä tu ku ens kuussa, ja nekin jo syäty ja juatu. Ja luulekko, et tyttö mua kauaa kattelis... tai ainaski sen mies nakkais mut jo huomen kartanol.

-Ni, en tiä. Miks Kaskilahti ei oo heränny?

-Katotaas.

Isoleevi vääntäytyy omituisesti itseään pyöräytellen sohvankuopasta istualleen, keplottelee sitten suuren ruhonsa polvia lattialla käyttäen ylös ja hervottomina heiluvin käsin astuu muutaman askeleen Kaskilahden samanlaisen sohvan viereen.

-Seon tainnu kuoltak?

-Täh?

-...kuoltak.

Pietarikin menee. Kokeilee sohvalla makaavaa sänkisen leuan alta ja toteaa saman kuin Isoleevikin.

-Ihan on kylymä, ei syki elämä ei.

-Mitä tehään? kysyy Isoleevi.

-No mitäs kun soitetaa vaan ja ilimotetaan.

-Millä?

-Niin. Ei taija olla kellään soittovehkeet tanassa enää näin loppukuusta.

-Ei ni.

-Jos silleen, etku mie meen kaupunkiin, niin sit käyn siellä poliisille ilimottamas? Eihä se tosta ennään karkaa.

-Ei nii, mut ei kyl ole tähän ny mukava jäähä yksin.

-Herättele nuo muut kaveriksi.

-Niin mä sit teen.

Ennen lähtöään aukaiseen Pietari Isoleeville valmiiksi kolme kaljapulloa, voitelee sille leivät ja laittaa lenkkimakkarasta siivuja päälle, käyttää vessassa, että se saa vetoketjun auki ja kiinni. Siihen se iso, joutilaaksi elämässään ilman omaa syytään joutunut kädetön sitten jää huokailemaan sohvansa reunalle ja katselemaan Kaskilahden iäksi sammuneita, puoliraollaan olevia silmiä.

Pietarin polkupyörä nojaa nurkan takana seinänvierustan lumihangessa sokkeliin. Eturengas on tyhjä ja Pietari pumppaa siihen ilmaa, kokeilee venttiiliin jäätyvää sylkeä sormellaan, kiertää tulpan kiinni, nostaa pyörää ja tömäyttää sitä takaisin niin, että enimmät tarttuneet lumijäät rasahtelevat irti pinnoista. Sitten hän sitoo laukkunsa hämähäkkikumilla tarakkaan kiinni ja kahlaa pyörää nostatellen hangen kautta kadulle.

Vai kuolema se Kaskilahen korjasi, ajattelee Pietari. Helepommalla pääsi kuin me jotka tuuliajolla nyt ollaan. Tämän alueen kaikki vanhat rivitalotontit rakennuksineen oli viime syyskesästä ostanut iso rakennusfirma ja nyt se remontteeraa ne, jotka kannattaa ja purkaa röttelöisemmät. Tilalle tulee pienkerrostaloja, semmoisia luhtimallisia sijoitusasuntoja, sanoi se firman inssi jota Pietari joulun välipäivinä kadulla jututti. Sitten Pietari kysyi töihin, vaikka apumieheksi, mutta ei luvannut se inssi eikä se mestari joka siihen paikalle lampsi. Sanoi, että kyllä heillä miehet piisaa omasta takaa. Katsoi, että vanha mies, ei toi jaksa kun noin väärässäkin kävelee. Ja varmaan näki, mistä asunnosta Pietari siihen kadulle tuli.

Yhteiskunnassa on nyt kuoppa hänen kohdalleen varattuna, ajattelee Pietari katkerana. Sairaspäivärahat on kulutettu eikä ikä eivätkä sairaudet riitä eläkkelle pääsyyn. Lonkka vaivaa, selkä kipeä, hartioita jatkuva kipu raastaa eikä päässäkään kaikki ole kohdillaan. Mutta lääkärit sanoo, että töihin vain ja kun minne menee kysyyn töitä, antavat ymmärtää, että vanha ja kulunut, me pois, hus. Ei mikään ole isänajoista muuttunut, huonompaan vaan. Piilotettuun sortamiseen. Ketä syyttäsi kun ketään ei päätösten takana näy? On vain papereita joissa organisaation leima alla. Tuonne jäi yksi kuollut ja kolme muuta raakkia kohtalonsa huomaan. Missä ja millaisissa oloissa ne tämän kaupungin muut kolmesataa mielisairasta avokasta majailevat? Ja tuhat työtöntä, vajaakykyistä ikäihmistä joille eläkeputkikin on ollut turha toive?

Pietari työntää pyöräänsä alamäkeen. Isomman risteyksen jälkeisen tasanteen hehtaarien kokoisella aukealla levittäytyy kerrostalotyömaiden linjapukkeja ja työkoneita. Laitimaisten, juuri vormattujen rakennuspohjien ensimmäiset anturalaudoitukset odottavat pakkasten lauhtumista ja betonivalua pressutettuina. Työmaakoppien rivistöt kahdessa kerroksessa vievät ison tilan kukkulalla vasten hiekkaista rinnettä. Lepikkoon päätyvän tontin rajalla on jo kolme muuttovalmista, kuusikerroksista ja kolmirappuista betonitaloa. Noissa sisäulokkeilla voisi vaikka asua, ajattelee Pietari kun kulkee talojen ohitse; kaikilla lasitetuilla parvekkeilla on säteilylämmittimet roikkumassa katoissa. Talojen räystäslipat leviävät reilusti seinälinjojen ylitse ja puuosien maalaus on tummanpunainen. Seinien harmautta on sävytetty vaaleilla ja harmaansinisillä väreillä vuorotellen kerros kerrokselta alhaalta ylös ja sivulta sivulle. Pietari ajattelee, että käyhän se noinkin, aikuisten palikkaleikit. Rakennustyömaasta olennaiset asiat kertova, valaistu jättiläistaulu on asennettu korkeiden tolppien varaan pääväylältä sisään tulevan tien suulle. Se julistaa suurin kirjaimin: Teemme ihmisille koteja. Hymynaamaisten miehen ja naisen kuvien ylitse kulkee YIT:n sininen logo ja alapuolisessa luettelossa arkkitehtitoimiston, LVI- ja sähköurakoitsijoiden nimet.

Noiden osakkeiden hankkimisessa vanhat markkamiljoonatkin olisivat saaneet kyytiä jos niitä olisi koskaan ollut, tuumaa Pietari joka pysähtyy mäen notkelmaan pyyhkimään viiksissä roikkuvia jääpuraita rukkaskädellään. Jos olisi nuori ja perhettä perustamassa niin kai sitä haksahtaisi elämänikäiseen velkaikeeseen vaikka tässä ja näin, mainosten kultareunuksisiin runoihin lumoutuneena.

Onhan rahaksi vielä sanottua vaihdonvälinettä pankkien virtuaalitileillä ja maailman mitoissa määriä, joiden suuruutta ei kukaan kykene enää laskemaan kuin satojenmiljardien tarkkuudella. Silti niitä lainataan vain niille, joilta korkojen keralla sitä pois saadaan ja lisää samojen tileille kasvamaan. Niin maailma pyörii kun se on silleen rakennettu. Ei sitä ole koskaan rakennettukaan tyhjätaskuja varten. Eivätkä tyhjätaskut itse kykene mitään rakentamaan. Hyvä jos jotenkin elämästään hengissä muljuttelevat. Kuka mitenkin ja mikä kutenkin. Sitäpaitsi köyhyys periytyy. Pietari oli joulun alla laittanut poikansa perheelle tekstiviestiä kun prepaidia oli vielä vähän jäljellä. Kirjoittanut, että ei ole rahaa lahjoihin, mutta pienille joulua ja isoille kans, mielessä aina oletta, mutta häiriöksi en taho olla kun se tämmöseksi elämä multa meni. Takaisin tuli viesti, että elä isäukki huoli, pesukone meni rikki, mutta kyllä me jotenkin joulun yli mennään, on menty ennenki. Poika oli syksyllä lomautettu tehtaasta ja sen vaimolla opettajansijaisuudet sitä ja tätä. Lapsiakin kolme ala-asteikäistä.

Mutta aika ilmassa suurikin raha maailmassa tuntuu silti keikkuvan. Ei tarvitse kuin yksi iso nimi porukoineen tekee jossakin maailmankatolla hyvin ajoitetun kuprun niin kohta kysytään, mihin iätipohjattomaan kaivoon niitä on kaadeltu. Miksi ulosottomies kokonaisten valtioiden, joita harvardeissa koulutettu talousväki johtaa, ovilla kolkuttaa.

Pietari tulee ohikulkuväylän ylittävälle sillalle. Alhaalla hurahtelee autoja nauhana. Kaksi saman firman rekkaa jyryyttää melkein kiinni toisissaan ja takimmaisen kapellipressu paukkaa jostakin kulmasta kumirenksuistaan irtipäässeenä nupin ja perävunun välissä. Niiden perässä tulee vielä puutavararekka tyhjänä ja alitse mennessään sen kuluneet karikkatapit kolisevat huumaavan kovaäänisesti, aivan kuin ne irtoaisivat ja leviäisivät tielle yksi toisensa jälkeen.

Alhaalla rannassa, joen jyrkillä töyräillä miljoonatalojen, nimekkäiden arkkitehtitoimistojen laatimat, yksilölliset silhuetit todistavat asujiensa vauraudesta. Pihoissa on moneen lähtöön ja tarkoitukseen sopivia ajoneuvoja ja takapihojen varastolukaaleissa moottorikelkkoja, mönkijöitä ja päältäajettavia ruohonleikkureita ja lapsille mopoja, polkupyöriä, rullaluistimia ja jääkiekkovarusteita. Rantojen pressusuojissa satoja tuhasia maksavia huviveneitä. Ja valvontakameroiden mustat silmät jokaisella nurkalla videoimassa rusakoiden liikkeitä öisillä kuutamohangilla.

Ja sieltä, mistä Pietari tulee ja minne hän menee ei ole joutoajokkimönkijän tulpan hinnanvertaa ihmisillä taskuissaan tästä kaikesta rikkaudesta jonka hän lyhyen matkansa aikana näkee.

Bussissa nro 21

2012-01-21T14:34:00.000+02:00

Muutaman rivin luettuaan Leo taittaa kirjan kiinni ja pujottaa sen jalkojensa välissä lattialla olevaan mustaan laukkuun. Ruskeiden, kovien kansien välissä vajaa sata sivua tekstiä ja silti siinä on kaikki. Kirjailija on rakentanut kertomusta kuin vartaloa; laaja rintakehä, pää, raajat, suolistoa varten vatsa. Suu josta lapettu tavaraa sisään ja alhaalla takana reikä josta kuona jo kirjoitusprosessin aikana paskannettu pois.

Mutta nyt Leo ei jaksa.

Eilen alkaneen migreenin kilkutukset vasemmalla ylhäällä jatkuvat. Sen jäljiltä Leon harmaasävyinen silmä kivun alla on melkein sokea ja murtuneet verisuonet risteilevät valkuaisen pinnalla kuin punaiset purot alkamatta mistään, loppumatta minnekään. Kun migreenikohtauksen aura näytti ensimerkkinsä, se oli kuin kursorin pystyviiva aamupalaksi voidellun ruisleipäviipaleen pinnalla. Silmäripseksi Leo sitä voin päällä luuli, mutta kun yritti veitsenkärkeen, se hyppäsi leivänkuorensyrjälle, pöydälle, maitolasiin ja kun Leo katsoi erkkerinikkunaan, karva pyrähti kasvuun ja sinkui ylitse näkökentän, kääntyi vastavalossa äkkimutkalle, kiehkuroitui ja oli lopulta kuin kiukkuinen rosterivieteri jonka joku oli voimalla vetäissyt oikoselleen silmään pongahtelemaan. Leo syöksyi lääkekaapille ja nielaisi kuiviltaan kaksi Buranaa. Kolmannen hän murskasi hampaidensa välissä ja huuhteli kieleen tarttuvan, kitkerän jauhon veden kanssa mahaan. Heittäytyi sitten sohvalle odottamaan. Puolen tunnin päästä kipuhyrrä liikahti, pisti piikkijalkansa aivokudokseen syvälle, heijasi, souvasi, heijasi, souvasi minuutteja. Ja nykäisi narusta.

Koko päivän Leo tuskaili sängyssä, kieri lattialla, sohvalla ja pimeässä saunanlauteilla. Yöllä painajaisarmadat purjehtivat myrskynpieksämin purjein lyhyisiin unenpätkiin, kuljettivat iätiuppoaville soille ja lampien syvänteisiin, haromaan niiden rannoille kohmettunein sormin niljakasta sammalta päästäkseen turvaan hukkumiselta. Jossakin unessa Leo oli katonharjalla, lähti liukuun, pyörimään, vierimään. Vyörähti sitten räystään ylitse pimeyteen pätkä vesikourua kädessään. Sitten putoamisvauhti hidastui, hidastui ja pysähtyi. Iikkunasta Leo näki sisälle kun äiti käänsi hirvipaistia hellapannulla, isä istui piippua poltellen keittiössä ja pikkuveli irvisteli ikkunaan.

Nyt päivällä ajatukset ovat kuin keskeltä auki leväytetty sanomalehti; kaikki esillä kuvineen, mainoksineen, pakinoineen, sarjakuvineen. Olisivat edes tuoreesta lehdestä, mutta kun seassa ovat reportaasit Ahtisaaresta, Koivistosta ja jopa Kekkosestakin vaikka se oli jo kuollut kun Leo syntyi. Harri Holkeri kättelee Margaret Thatceria ja herrasväen bileissä vilahtelevat tummapukuiset, kravattikaulaiset Bill Clinton ja Mihail Gorbatshov. Niiden välissä irvistää Jasser Arafat kuin sarjakuvien Ahmed Ahne. Siellä täällä vaihtavat paikkaa uutisten kanssa mainokset: Kahvi 5 mk/½ kg/2 pkt/asiakas, siankyljys 12 mk kg, Fiat Uno, Lada Kombi 1500L, BMV... Sininen Saab 900i kurvaa sivun alalaidan puolensivun parkkiruutuun ja päälle liimautuu mainoslause: Saabismi ei ole sairaus, se on elämäntapa.

Bussi ajaa laajan omakotialueen pääkatua. Ohutrakeinen pakkaslumi tupruaa sivuilla kuin pyykkipulveri, renkaiden luminen narina kuuluu moottorin ärjynnän ja bussinrungon muun metelin lävitse paikalle, jossa Leo istuu. Mutkan jälkeen risteys, jarrutus, kiihdytys ja sitten bussi kurvaa pysäkille jossa sitä vartoo kävelysauvoihin nojaava, punaiseen ulkoilupukuun sonnustautunut nainen. Sillä on pieni reppu selässä, maalatut huulet, tarkkaan nypityt, mustaksi rajatut kulmat ja pinkiksi värjätyt hiukset. Ei se silti näytä ikäänsä nuoremmalta, ei alkava vanhuus puuterilla peity. Naisen paikalle pysäkin katokseen lennähtää harakka, kääntäisee nokallaan paperinenäliinamyttyä, keikauttaa pyrstöään ja lennähtää pettyneenä ruskeaksi maalatun rintamamiestalon pihakoivuun.

Bussissa on parikymmentä matkustajaa, eläkeikäisiä kaikki. Leon edessä istuu pariskunta. Vaimon vihreä neulehuivi on koholla kuin puuhean heinärukon päälle sateensuojaksi sujutettu pressunpala. Vähän nykeröä nenää näkyy pulleiden poskien sisältä ja miehenpuoleen vinoon kitkuttava suunliike heiluttaa helttaa leuan alla. Kippurakorvainen mies istuu totisena selkänojan käsikahvaa tuijottaen, karvareunuksinen lippalakki polveen tökättynä. Miehen kirkkaassa kaljussa on laaja, sinervä luomi kuin Islannin säkkärärantainen kartta jonka Reykjavikista Grönlantiin päin kurottuva hajanainen häntä pirstoutuu saaripilkuiksi niskapoimuihin. Karttanäky saa Leon silmät sirisemään ja hän tiristää luomet kiinni, mutta heti niiden takana alkaa näkyä punaisenmustaa tinajuottimetsää ja pian sanomalehden sivut alkavat jälleen kääntyillä. Leon on pakko raottaa silmät sirrillleen ja yrittää pitää luomenpuolikkaita näkee/ei näe asennossa.

Pysäkiltä noussut nainen kallistelee jo liikkeelle lähteneen auton käytävällä. Kalisuttelee hetken sauvojaan ja laittaa ne käytävän toisenpuolen tyhjälle penkille ja istahtaa Leon viereen. Muistaa sitten repun ja kohottautuu riisuakseen sen huitaisten kinnaskädellä Leon hatun ikkunanpuoleiselle olkapäälle. Nainen vilkaisee Leota, mutta ei sano mitään. Sen leuat jauhavat purukumia, nainen haisee hielle, Omolle, tupakalle ja hajuvedelle. Kahden pysäkinvälin jälkeen se kohottautuu ja painaa nappia. Pysähtyy/Stannar palaa hetken keltaisella pohjalla kun hajupommi kallistelee pois, ähkii ovessa sauvoineen ja panee heti tupakaksi pysäkille päästyään. Leo ehtii nähdä, kuinka naisen kainalo päästää tupsuranteisen villakintaan putoamaan lumipolanteelle.

Seuraavalta pysäkiltä ramuaa kyytiin kolme ala-asteikäistä poikaa ja neljä tyttöä. Koulun pihaan näkyy vinosti kuljettajan lippalakin vasemmalta sivulta. Toisella puolella katua koulubussi nielee sisäänsä hermostuneesti kiemurtelevaa, värikästä koululaiskäärmettä. Leo kaivaa taskustaan keltaiset korvatulpat ja painaa ne korvakäytävien suille töröttämään kuin tupakantumpit, mutta ottaa ne kohta pois sillä niidenkin paine tuntuu vain lisäävän sietämätöntä oloa. Yksi kyytiin nousseista pojista istahtaa viereen ja sillä on paljon asiaa tytöille, jotka asettuivat äskeisen naisen kävelysauvojen paikalle.

Bussin omat äänet, aikuisten muminat ja koululaisten remakka käyvät läpikulkuaan Leon korvien välissä. Naismatkustajan tuoksujen jälkeen lasten suista höyryää ilmaan karamellien löyhkä ja repuista pyyhekumien ja liikuntatuntien hienhajut. Leo kupristaa kätensä suun eteen ja kaivaa laukustaan muovipussin valmiiksi.

Mennään vähän matkaa. Koululaiset jäävät viimeisten omakotitalojen paikkeilla pois. Alkaa kerrostalojen valtakunta ja pysäkkienvälit lyhenevät. Miltei jokaiselta seisakkeelta nousee matkustajia kyytiin. Leo pitelee päätään kiihdytyksissä ja hidastuksissa. Neljäntien risteyksessä bussi jarruttaa massansa liukuun kun kolmion takaa työntyy vanha Renault ikkunat jäisinä eteen. Kuski vilkaisee matkustamoon peilin kautta, virnistää vaikka pitäisi kirota kuten Leo, jonka päässä nesteet tuntuvat huvenneen olemattomiin ja aivot kolahtelevat takaraivoon, otsaan ja ohimoihin kuin muovinen arpakuutio lasipallossa.

On alkukuukauden perjantai ja matkustajia auto kohta täynnä. Ihmisillä on asioita virastoihin, kauppoihin, alkoon, terveyskeskukseen. Leon takana juovuksissa oleva pariskunta karhentelee toisilleen. Akka rahisee, että hän menis ensteks viinakauppaan ja sitten Anttilaan hakemaan yhen ale-hameen ja vasta sitten baariin. -Kuuletkoperkele Joke! Äijä, yhtä rahisevin kurkuin: -Kävele huoraiita vaikka avantoon saatana.... mä meen Riksaan kaljalle. Vanhan viinan, krapularipulipierujen ja pesemättömien naimisten haju tunkee selkänojan ylitse ja Leo yökkää pussiin tuloksettomasti. Maha on tyhjä, mitään ei ole vuorokauteen voinut syödä.

Vielä muutama kortteli ja olen terveyskeskuksen kulmalla, koeta Leo jaksaa, mutisee Leo itselleen.

Huppu

2012-01-14T03:17:00.001+02:00

Aimo tunnistaa jo, milloin se taas alkaa.

Ensin kivekset alkavat humppaamaan ylösalas hermostuneesti, sitten vasemmanpuoleinen vetäytyy ylös nivusonteloon ja kivespussit kurovat nahkaa jäljellejääneen ympärille tiukaksi, pyöreäksi paketiksi. Kohtaus etenee sen jälkeen tuttuun kaavaansa, eli kulli, jonka letkeä varsi joskus niin vapaana lotkuu, alkaa kiriä sekin itseään käsittämättömällä tavalla kehoon päin, kuin pakoon jotain ulkoa tulevaa uhkaa. Prosessin lopussa se on kuin mitätön kuusenkävyn alku varhaiskesästä, vihreä väri ja helteessä tiukkuvat pihkahelmet vain puuttuvat sen poimuista. Ja persesilmä hyytyy kuuraan.

Sitten ramahtelee selkärangassa vilunväristykset. Nousevat niskaan ja punaisenmustaa huppua alkaa kääriytyä kuin kypärän visiiri päälaen ylitse otsalle ja siitä silmille.

Sen jälkeen Aimo on joku toinen.

Tämän kertainen, kohtalokkain kohtaus tulee sosiaalivirastossa, sen lasisen luukun edessä jossa on puhekontaktia varten pyöreä luukku kuin rautatieasemalta lippuja hakiessa ja alalaidassa kolme senttiä korkea, A4-arkinlevyinen kolo asiakirjojen jättämistä varten. Lasitetussa huoneessa rullaa pientä liikettään edestakaisin konttorituolillaan pyylevä, silmälasipäinen, pikkupartainen ruutupaitamies, sukkasillaan ja mustat farkut jalassaan. Virkamiehen vasemmalla poskella on handsfreemikrofoni johon se puhuu koko ajan eikä vilkaisekaan Aimoon kun tämä paperinivaskaansa luukusta toiselle puolelle työntää.

Ottaa se yrmeä ihminen kohta ne paperit, vilkaisee ylipuolisesti niitä ja loiskaisee leiman viimeiselle sivulle. Nostaa sitten pullean kätensä mikrofonin eteen ja sanoo epäselvästi suurinpiirtein Aimon suuntaan, että viikon-kahden kuluttua näistä sitten jotain kuuluu.

-Perkele!, karjaisee Aimo. Tempaa odotushuoneessa pikkupöydän käsiinsä ja paiskaa sen istumassa olevan tummakulmaisen miehen viereen seinään. Mies ponkaisee nurkkaan kauhuissaan, mutta Aimo on jo mennyt ovesta porraskäytävään ja hissiä tilaamatta romuaa sadatellen portaita, mitään ympäristöstään piittaamatta niin, että alaovessa vastaan tuleva nuori nainen horjahtaa sivuun oven töytäisystä.

Aimo hyppää nurkalla olevan polkupyöränsä selkään ja alkaa vimmatun, sivuilleen vilkuilemattoman etenemisen kaupunkiliikenteen seassa. Päin punaisia kurvaillen, ketään väistelemättä hän ohittaa R-kioskin, kaupungintalon, keskuskadun pikkupuodit, Anttilan ja kerrostalot, oikaisee ihmisistä tyhjän, talvisen torin halki. Kaupunkilammen rannan kävelytien kovaksi poljetulla lumipohjalla tulee vastaan pienen, valkean terrierin taluttaja. Koira tekee juuri Aimon kohdalla äkkiliikkeen yli kulkuväylän jolloin talutushihna kiristyy pyörän eteen ja hän kaatuu päistikkaa koiran päälle.

Aimon vihalla ei ole enää rajoja. Surutta hän murjaisee metallimiehen kourillaan allaan vikisevältä koiralta niskat nurin ja vetää hihnasta sen toisessa päässä polvilleen kyykähtäneen vanhemman miehen luokseen. Lyö luisella nyrkillään tätä keskelle hämmästynyttä naamaa niin, että karvahattu kimpoaa kauas lumivallin päälle.

Aimo ei jää uhriensa tilaa tarkastelemaan vaan nostaa polkupyöränsä penkasta pystyyn, hyppää polkimille ja jatkaa polkemistaan.

Kun Aimo saapuu kotitalonsa alaovelle hengästyneenä, hänen päästään on järjenhivenkin haihtunut, hän kuulee vain kuin rumpua joku pamputtaisi takaraivon puolella. Mutta jossakin tunnistamattomassa aivojen kohdassa on kuitenkin suunnitelma, mitä seuraavaksi pitää tehdä.

Määrätietoisesti Aimo harppoo neljänteen kerrokseen, avaa asuntonsa oven, sulkee sen takanaan ja muutamalla askeleella hän on neljän huoneen huoneistonsa takimmaisen ovella, seuraavaksi pienessä huoneessa ja nurkassa olevan asekaapin kimpussa. Mutta avain ei olekaan sen takaseinässä sinitarrassa kuten tavallisesti? Aimo repäisee karjahtaen kaappia keskemmälle lattiaa tarkistaakseen, onko avain pudonnut nurkkaan, mutta ei sitä siellä näy.

-Akka perkele!

Vaimon hätääntyneet kasvot ilmestyvät ovelle. Aimo ryntää hänen kimppuunsa, kuristaa kaulasta ja lyö sitten, mutta lyönti osuu ahtaassa oviaukossa ensin kamanaan ja sitten vaimon olkapäähän suistaen tämän kuitenkin käytävän lattialle kuin ison nuken.

-Saatanan akka, minne piilotit sen!

-Mi..mi..minkä? uihkaa vaimo.

-Avaimen, saatana! A-VAI-MEN, perkele akka!

Lastenhuoneen ovelle ilmestyy pienen pojan pörröinen pää.

-Perkele pentu sinäkin siihen saatana kärnistelemään tulet, Aimo karjaisee ja pää häviää ovenraosta.

-Kuule Aimo, yrittää vaimo. -En minä ole avaintasi ottanut...

-No kuka saatana? Missä Virve on?

-Virve meni kaverinsa luokse tekemään jotain lukion matikantehtävää, vikisee vaimo.

-Vai vittu meni... saatana persettään jakamaan niikuin äitinsäkin...voi vitunvitunvittu tätä sakkia. Tämä kaikki pitää kyllä perkele nyt lopettaa.

Aimo kääntyy huoneeseen. Kajauttaa potkun asekaapin kylkeen ja se kaatuu rämisten ja kolisten lämpöpatteria vasten. Aimo ottaa seinätelineessä olevan jalkajousen ja hamuaa nuolia toisella seinällä olevalta ylähyllyltä, mutta käsi haroo tyhjää.

-Saatana, nuoletkin on joku nussinut. Voi vittu akka! Virve saatana!

Sitten Aimo muistaa pistoolin. Se on luvaton, se ei ole asekaapissa. Se on kylpyhuonekaluston yläkonsolin takana piilossa.

-Nyt akka ja pennut teille tullee lähtö helevettiin! Meille kaikille tullee...

Aimo ryntää kylpyhuoneeseen ja kohta takaisin. Ramuaa keittiön siivouskomerossa olevalle työkalulaatikolle ja ottaa sieltä pitkän ruuvitaltan ja syöksyy jälleen kylppäriiin potkaisten poikaansa, joka on tullut äitinsä luo ja pitelee tätä itkuisin silmin vyötäisiltä.

Kun Aimo on mennyt kylpyhuoneeseen takaisin, herää vaimo kuin horroksesta johon kauhussaan on vaipunut ja kaappaa lapsen syliinsä, hiipii eteiseen ja kääntäen lukkoa naksaus kerrallaan sujahtaa sitten pienestä raosta porraskäytävään sulkematta ovea perässään.

Ja kiireesti, hengenhädässä alas.

Kun vaimo on jo ulkona, saa Aimo pistoolin kaivettua piilostaan esille, ottaa sen vieressä olevat patruunalaatikot ja alkaa vessankannnen päällä istuen täyttää 22. kaliberin rullarevorverin patruunapesää.

Aimo vetää hanan taakse ja kurkkaa käytävään. Tyhjä! Huomaa sitten raollaan olevan ulko-oven ja kiroaa. Syöksyy ikkunaan josta näkee juuri, kun vaimo juoksee avojaloin poikaa kainalossaan retuuttaen vastapäisen kerrostalon rappukäytävään.

-Voivitunvitunvitunvittu!

Aimo särkee ikkunan eteisen jakkaralla ja alkaa ampua summassa ulos. Sitten hän menee ovelle, laittaa sen takalukkoon, hakee keittiöstä lasillisen vettä ja juo sen kerta ryystäisyllä. Seuraavaksi Aimo menee sähkökaapille ja vääntää saunankytkimen täysille, kaahoo pitkin askelin saunaan jossa repii naruilla kuivumassa olevat pyykit kiukaan päälle.

Mekaanisin, täsmällisin liikkein Aimo hakee keittiöstä jakkaran käytävään porraskäytävän ovea vastapäätä ja istahtaa siihen odottamaan.

Kohta kuuluu kadulta poliisiauton sireenin ulvonta, sitten ambulanssin, toisen ja kolmannen poliisiauton ja luultavasti parin paloautonkin ulvahdukset.

Ulkona huudetaan megafoniin Aimon nimeä, mutta Aimo ei vastaa. Menee pitkä tovi, ennen kuin jotain alkaa tapahtua. Portaikosta kuuluu kolinaa ja kohta postiluukussa helähtää.

-Aimo. Kuuletko Sinä?

Aimo ei vastaa. Nostaa pistoolinpiipun tanaan toiseen käsivarteensa tukien ja tähtää postiluukun alapuolelle.

-Aimo. Eikö olisi parasta...

Lause katkeaa kesken kun Aimo ampuu.

Pieni kuula lävistää kevyesti oven, osuu ylikonstaapeli Andersonia yläruumiin suojana olevaan luotiliiviin ja poliisi liukuu äkkiä tulen alta pois portaisiin ja alemmalle tasolle jossa kollegat suojautuvat seuraavilta luodeilta jotka tulevat peräperään ovesta lävitse kimpoillen holtittomasti rappukäytävässä. Yksi kimmoke osuu ikkunaan johon tulee särö.

-Aimo perkele! huutaa Anderson.

Sisällä Aimo lataa pistoolinsa rauhallisin, varmoin liikkein. Menee kurkistamaan ikkunasta. Näkee alhaalla poliisi- ja paloautoja sekä ambulanssin. Vastapäisen kerrostalon nurkalle kurvaa vielä toinen keltainen siniset vilkut leiskuen.

Aimo ampuu jälleen ulos koko lippaallisen. Autot peruuttavat kaaoksessa kauemmas. Yhden paloauton tuulilasi särkyy ja lytistynyt luoti tipahtaa kuin kärpänen hytin sisäpuolelle kojetaulun päälle.

Aimo lataa jälleen. Kännykän soittoääni tango merellä soi herää taskussa. Aimo kaivaa sen, vilkaisee näyttöön ja nakkaa ikkunasta ulos. Sitten soi keittiössä vaimon kännykkä. Aimo ottaa sen tähtäimeensa ja laukaisee. Kännykkä vaikenee ennen kuin luoti lakkaa kimpoilunsa ja töksähtää leikkaamattomaan leipään jääkaapin vieressä pöydällä.

Saunasta alkaa levitä kuumenevien vaatteiden haju huoneeseen.

Aimo leikittelee pistoolilla. Käyttää sitä ohimollaan hana viritettynä. Tähtää ovettomasta aukosta olohuoneen seinällä olevaan perhekuvaan jossa ovat hänen, Virven, Pikku-Iiron ja vaimon hymyilevät kuvat. Kuva on otettu pari vuotta sitten kun asiat olivat vielä jollain mallilla, oli töitä eikä vaimonkaan lomautuksesta edes uhkaa olemassa, ja ...perkele!

Aimo painaa liipaisinta. Perheidylli särkyy säteiksi keskeltä nurkkiin. Virven otsassa on reikä.

Aimo hiipii jälleen ikkunaan. Poistaa rullasta kaksi tyhjää hylsyä ja laittaa tilalle täydet. Nurkalla on poliisin kiväärimies ase tanassa ja Aimo ampuu heittolaukauksen hänen suuntaansa. Sitten toisen ja lopulta koko lippaan. Tuleen ei vastata.

Alhaalla alkaa jälleen megafoni raikata.

Savua tunkee saunasta kylpyhuoneeseen ja siitä käytävään. Savuverho kietoutuu Aimon ympärille kuin huntu, yskittää, mutta Aimo ei välitä. Hän lataa aseensa jälleen. Katsoo patruunalaatikoihin joita on kolme, jokaisessa viisikymmentä patruunaa. Tähän mennessä hän on ampunut neljä kertaa kuusi plus kaksi, ainakin.

Saunassa humahtaa. Lieskat lyövät vaateläjän sivuilta lauteille ja paneliseinälle. Laudekaiteella olevat pikkupyykit roihahtavat liekkeihin. Savu tunkee jo nyt särkyneestä ikkunasta ulos ja paloauto alkaa peruuttaa nurkalta jalkakäytävälle.

Aimo ampuu paloautoa. Sen yksi takimmaisista telipyöristä tyhjenee, mutta kuljettaja ei huomaa sitä ja peruuttaa aikomaansa kohtaan. Kadulle kauemmas saapuu tikasauto jota poliisi kiirehtii kieltämään lähemmäs ajamisen.

Aimo ampuu lippaansa tyhjäksi ja vastapäisen talon alimman kerroksen ikkuna sälähtää hajalle.

Aimo lataa yskien ja kiroten jälleen. Kuumuus lisääntyy ja hengitys käy mahdottomaksi.

Aimo konttaa ovelle, aukaisee sen, ampuu viisi laukausta tyhjään portaikkoon. Kynnyksen ylitse itsensä raahaten ja siihen huohottamaan jääden Aimo laittaa pistoolinpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta.

Se

2012-01-10T04:27:00.008+02:00

Se halusi uida. Ei siinä muuten mitään, mutta kun maassa hanki ja järvet jäässä.

-Kyllä mulle käy avannossakin rypeminen, mutta että nyt, yöllä?

-Mikäsvuorokaudenajassavikana? Se rullasi huulillaan.

Kojetaulu näytti aamukolmea ja pakkasta yhdeksän astetta.

-Mullonavvaimetkoppiin.

-Mihinkä koppiin?

-Uima.

-No sama kai se sitten.

-Siellonsaunaki. Otavaruiltatulitikuttaskuun.

Tunti sitten Se lähti ajattamaan minua päätietä kaupungista pohjoiseen. Parinkymmenen kilometrin päässä, eräässä loivassa kaarteessa Se sanoi varoittamatta: -Tuostavasempaan. Jarrutin, mutta meni pitkäksi ja piti peruuttaa. Siinä oli keltainen postin heittolaatikko ja bussipysäkki merkkeineen. Ajettiin kapeaa, aurattua tietä jyrkkää alamäkeä pitkän matkaa. Kaksi mutkaakin rinteessä oli, toinen toiselle kädelle kaartuen ja auton valojen loisteessa luminen metsä oli kaunis.

Äkisti tie päättyi tähän aurattuun ympyrään. Petäjäarmeijan salskeat sotilaat saartavat parkkipaikkaa jokaiselta suunnalta ja kahden, jo kelottumaan alkaneen hongan välistä lähtevät kaiteelliset portaat alarinteen pimeyteen vielä jyrkemmin kuin ajamani tie.

Kaivan hansikaslokerosta taskulampun ja sytkärin, takapenkiltä päällystakin, pipon ja paksut talvikäsineet ja kiirehdin pimeään hävinneen reppuselän perään jäisille portaille.

-Miten sinä pimeässä näet mennä? huudahdan, mutta Se meni jo.

Kaukana alhaalla syttyy valo. Erotan roikkalampun killumassa hirsirakennuksen nurkalla ja reppuselän häviävän nurkan taakse. Kohta valaistuu pieni ikkuna eteisen seinälle, sitten täyteen loisteeseen toinen, kauempana oleva isompi. Seisahdun alemmalle tasanteelle katselemaan kuinka isoruutuisen ikkunan takana Se heittää repun selästään sohvalle, seuraavaksi karvakauluksisen, mustan talvitakin, villapaidan ja ristiin olkapäille menevillä henkseleillä ylhäällä pysyvät punaiset ulkoiluhousunsa. Hetken Se katselee kynsiään, kaivaa repustaan sakset ja tasaa risan kynnen joka lohkesi vuokraamani auton ovenkahvaan asemalla, kun minulle siinä vaiheessa vielä tuntematon nuori nainen hyppäsi kyytiin raaputtaessani kuuraista tuulilasia.

-Mitäs neiti? kysyin kun istahdin kuljettajan paikalle.

-Mitäsminä. Vieminutjonnekin.

-Mutta..?

-Niinmitämutta? Onkssullajotainmuutatekemistä?

-No ei nyt varsinaisesti vielä tänään...

-No. Sittenhänjoudat.

-Joudanhan minä. Mutta minne sinut vien?

-Vaikkabaariinkahville. Minävointarjota.

-Ei taida olla kuin aabeecee auki enää?

-Einiin. Tässäkaupungissa. Jasityksjuottola.

Otimme tiskiltä kahvit ja syömiset. Tyttö maksoi. Istuttiin vaitonaisina ruskeansävyyn pehmustetuilla kangastuoleilla. Juna oli saapunut asemalle yhden aikaan yöllä ja ilmeisesti hän tuli myös samalla junalla. En kyllä pannut sitä merkille, vaikka ei asemalle kovin montaa kulkijaa jäänytkään.

-Mikä sinun nimesi on, kysyin.

-Sano vaikka Se.

-Jaa. No minä olen sitten Vuk.

-Häh?

-Vuk, Susi. Se on serbiaa.

-Oletsääserbi?

-No en, mutta enpä muutakaan nyt keksinyt.

-Ahah. Siis Susi. Vuk. Hienoa! Se käy.

Koluan kuistille. Oven vieressä on tukeva luuta ja lakaisen leveän, koko seinän mittaisen, ja tulonurkan taaksekin jatkuvan laudoituksen päältä kevyen tuiskulumen pois. Kuistilta lähtevät vielä yhdet portaat ja ne kaartavat loivasti kymmenen metrin päähän rantaan jossa on laituri ja laiturin päässä tummana reikänä lumisen jään keskellä häämöttävä avanto, jota pitää sulana luultavasti jokin pieni kiertovesipumppu.

-Susi!Tuutänne!

Eteisestä menee kapea, oveton aukko lyhyeen käytävään jonka perällä on lasiovi. Sen takana on muutaman neliön kokoinen pesuhuone suihkuineen ja wc-pyttyineen ja vinosittain nurkassa jälleen toinen, auki oleva lasiovi josta pääsee kohtalaisen kokoiseen saunaan.

-Tämäonkymmenehengensauna, sanoo Se joka pyllöttää verkkareissaan kiukaan ääressä ja lappaa tulipesään vuoroin koivupilkkeitä, vuoroin tuohenkäppyröitä.

-Hengen... mihis ruumiit menee? kysyn kurillani.

-Annastulivehkeeteläkäviisastele.

Kouraisen takintaskusta sytkärin ja laitan ojennetulle, keveälle kämmenelle. Kiuas pöläyttää vähän savua sisään, mutta kun Se paiskaa tulipesän oven kiinni ja raottaa tuhkaluukun kantta alkaa hormissa humina käydä.

-Onkosullanäläkä?

-Ei. Minähän söin siellä eibiiciillä sen täytevoileivän. Ja junassa mulla oli eväät, niitäkin tuli naposteltua.Tämä on muuten melkoinen uimakoppi, virnuilen.

-Niinon. Luulitkomuuksi?

-Arvelin, että korkeintaan joku saunatupanen pahaisen lammen rannalla. Et kerro kuitenkaan, kenen tämä on?

-Enjosseiole-ole--ole--lepakko.

-Lepakko?

-Äsh!

Se menee harminpunaiseksi korvista ja kaulan sivuilta. Pyydän anteeksi. Katsellaan vähän aikaa tulen kiihtyvää nasahtelua kiukaan pesässä. Se laittaa vielä pari paksumpaa kalikkaa liekkien päälle ennen kuin nousee ylös.

-Kylläsenytsyttyy.

-Kyllä niin.

Menemme tupaan. Sähköpatterit hohkavat ikkunoiden alla lämpiminä, mutta Se aukaisee takan lasiset luukut ja alkaa nostella lattialla olevasta pärekorista pitkiä koivuhalkoja arinalle. Kumarrun auttamaan. Ritustelen tuohia ja pieniä puunsälöjä halkojen sekaan. Se sytyttää vihreällä muovisytkärilläni rullalle kiertyneeseen tuohenpalaan tulen, mutta kimpoaa sitten äkkiä ylös.

-Perkele! Pelti!

Se kiipeää ketterästi takan taakse jossa on syvennyksessä istuinkoroke ja tempaisee laipion rajassa olevasta mustasta pellinvarresta niin, että nokea pölähtää palomuurin tiilien välisestä pellinraosta käsille. Takka alkaa vetää heti hyvin, vain hienoinen palaneen tuohen tuoksu jää hetkeksi leijumaan huoneeseen.

Se ottaa jääkaapista appelsiini- ja omenamehupurkit ja tiskialtaan tasolla olevasta kuivaustelineestä lasit.

-Juotkonytvaisaunanjälkeen? Taiennenjajälkeen?

-Ihan miten vain. Ja kumminkin kai.

Juomme mehujamme vastakkain pirtinpöydän kahta puolen istuen. Katselen Sen kasvoja. Muutama pisama koristaa nenänvartta ja vasenta korvanedustaa rajaa pieni sininen ihomuutos, ehkä syntymämerkki. Silmät katsovat olkapääni ylitse. Niiden väri on hyvin vaaleansiniset ja mustuaisia kiertää vähän tummempi rengas, kuin siperianhuskyilla joita olen nähnyt. Vaalea, tummalla värillä raidoitettu hiuspehko on päälaelta tuuhea, kevyesti säkkärällä ja äkisti korvien tasalle epätasaiseksi leikelty. Hiustyyli ja niiden sävyyn valitut korvarenkaat antavat vaikutelman naisesta, joka tietää muilta kyselemättä, mikä lookki hänelle sopii.

-Käynkö lisäämässä puita kiukaan alle?

-Käyppävaan. Varmaansinnesittenpääseekinjo...

-Menetkö sinä ensin?

-Minä? Yksinkö?

-Ai. Yhdessäkö kylvetään?

-Tietenkin. Vaiujostuttaakoaikamiestä?

-No ei mutta...

Menen saunaan. Mittari paneliseinällä näyttää jo kuuttakymmentä astetta ja kun olen lisännyt pesän täyteen puita, lasken suihkunhanasta vettä kiuluun ja ropsautan kuparisella löylykauhalla kivien päälle.

-Kiuas äsähtelee jo äkäisesti, sanon kun palaan tupaan.

-Eiköhänsinnesittenmennä. Kokoajanhanselisäälämpiää.

Se menee tuvan perällä olevasta ovesta takahuoneeseen ja katselen vaivihkaa, kun hän alkaa kuoriutua vaatteistaan. Riisun minäkin itseni ja laitan housut ja paidan sohvalle siistiin pinkkaan, sukat ja boxerit siihen viereen.

-Tossonpyyhejaperseenalunenlauteelle, sanoo Se kun pyyhältää alastomana tuvan halki ja nakkaa nyytin syliini.

Se istahtaa pytylle. Lorottaa hetken, nousee ja avaa suihkun hanan. Minuakin kusettaisi, mutta en voi tehdä sitä niin rennosti kuin Se joten istahdan puiselle kylpyjakkaralle odottamaan enkä tiedä, mihin katseeni suuntaisin.

Se menee lauteille. Nyt kusaisen minäkin nopeasti ja yhtä nopeasti käyn suihkussa. Kun menen saunan puolelle, Se makaa selällään jalat nostettuina seinälle. Minä asetun samaan asentoon kiukaan puoleiseen nurkkaan vastapäätä ja kysyn, heitänkö löylyä.

-Heitävaanjareilusti.

Ollaan kauan aivan hiljaa. Nakkelen hiljaksiin vettä kiville. Kiuas sihisee ja napsaa ja tuli kohisee.

-Nukutsää?

-No en.

-Jokomennäänavantoon?

-Jos kohta.

-Eikunnyt.

Eteisen komerosta Se kaivaa minullekin avantouimarin kumiset tossut joissa on silikoninäpyläiset pohjat ja menee edeltä ulos.

-Etkö ota pyyhettä mukaan?

-Höpsököolet. Mitäsillä? Painassitäkatkasijjaasiitäikkunanpielestä.

Painan, ja avannolle johtavan portaiden reisilankkujen kahtapuolen ja laiturin laidoille syttyvät kirkkaat, mustien puutolppien päihin asennetut ulkovalot.

Se on kipittänyt jo laiturin päähän ja laskeutuu aikailematta puisia, avantoon johtavia tikkaita pakkasessa höyryävään veteen. Sukeltaa ja pää pulpahtaa kohta avannon toisessa laidassa ylös pärskähdellen.

Minä menen veteen varovaisemmin ja humpsautan itseni vain kerran umpsukkeloon ja kiipeän kiivaasti laiturille. Se ui rauhassa tikkaille ja kapuaa viereeni.

-Eikös tunnukin hyvältä, Se sanoo nyt rullaamatta huulillaan ja tauottaen sanat oikeille paikoilleen.

-Tuntuu. Mutta sinä puhut nyt toisin kuin äsken?

-Joo. Avantouinti auttaa pu-he-vi-kaa-ni. Mutta vain hetkeksi.

-No onpas, en ole koskaan kuullutkaan tuommoisesta. Velipoika on änkyttänyt koko ikänsä, mutta sillä sanojen jankkaaminen pysyy tasaisena vikana, ei siihen lämpötilavaihdokset ole koskaan vaikuttaneet. Tai en kyllä tiedä, onko veli koskaan avantoa kokeillut.

Käyn vielä avannossa uudelleen, nyt hieman pitempään kuin äsken ja sitten mennään takaisin saunaan. Ihossa pistelee, on hyvä olla.

-Haluatko paistaa makkaraa? kysyy Se tuvassa.

-Käyhän se, mutta vain yhden.

Se kaivaa jääkaapista hiillosmakkarapaketin, ottaa tiskikaapin oven sisäpuolelle ruuvatusta magneettiraudasta puukon ja viiltelee kaksi makkarapötköä ristikkäiskuvioiseksi. Takanvierustelineessä on siistissä rivissä hiilinkoukku, tuhkakihveli, metallivartinen harja ja muutama kierteinen, puuponsinen makkaratikku. Otan kaksi ja pujotan paistettavat niihin, avaan takanluukut ja molemmat laitamme makkaramme hehkuvan hiilloksen lähelle. Istahdan lattialle takan eteen vaikka siinä onkin pian liian kuuma. Se istahtaa reiteni päälle. Suutelee kevyesti poskelle.

-Näin sinut junassa.

-Niinkö?

-Pyysit ravintolavaunussa anteeksi siltäyhdeltälyyliltä jolta läikkyi kahviahihalle.

-Niin tein, vaikka se taisi olla sen naisen oma vika. Mutta nytkö jo avannon vaikutus alkaa lakata puheeseesi?

-Joo. Sitten pu-he tu-lee taas kui-kui-kuin skeittilaudalla pienten kumirullienpäällä yhtenäpökäleenä.

Se nojaa päätään olkaani vasten. Asento on vaikea, mutta makkaratkin alkavat jo mustua toiselta kyljeltään.

-Noustaan syömään ennen kuin palavat, kuiskaan pieneen korvaan.

-Sinappia?

Puistan päätäni. Katson, kun Se puristaa tuubista makkaraan takan hiilloksella irvokkaaksi auenneeseen puukonviiltoon keltaisen juotin ja leikkaa sitten veitsellä mustuneemmasta päästä haarukkapalan.

-Uskokkoettä...uskokkoettäomistantämänmökin?

-Miksipä en uskoisi.

-Mökki jäi mun i-säl-tä kun se kuo-li. Ja äi-ti-kin kuo-li vii-me vuon-na.

-Milloin isäsi..?

-Kuustoistavuottasitten. Minä o-o-olin silloin kaksitoistavanha.

-Mihin isäsi..?

-Aivastukseen.

Se alkaa nyyhkiä. Pienesti. Kuin höyhen leijailisi panelilaipiosta lattialle ja leijailun aiheuttaman äänen voisi kuvitella vain.

-Isäletittimunhiuksia...sittensevain...sevain...aivastijakaatui.

Siirryn nyyhkivän viereen, silitän pörröistä päätä.

-I-i-isä kutsuiminua Zivalowitziksi. Isä lukipaljon, ja sittenkun-kun-so-sokeutui ja-ja--eienäävoinut niinminäluinsille. Yhdessä novellissa oli Zivalowitz-ni-ni-niminen henkilö. Se kirja ke-ke-kertoi Balkanin sodasta ja-ja Sarajevon piirityksestä. I-i-isä sanoi, että novellin tyttöo-o-onkuin minä.

-Sattuipas... Minä kyllä sanoin ihan summassa sen Vukin nimekseni. Yhdeltä Serbiasta lähtöisin olevalta tutulta kuulen sanoja, jotka jäävät mieleen.

-Mut-mut-muttauskokko...uskokkojossanon..?

-Mitä vain sanot niin uskon.

-Si-si-sinä muis-tu-tit sii-nä kah-vi-jo-nos-sa mun i-i-isää, Se lausuu jokaista sanaa painokkaasti tavuttaen, ja sitten liuhauttaa nopean sanapötkön: -Sullaonsamanlaisethiuksetkuinisällä.

Se kääntyy penkillä, tyrkkää pöytää kauemmas, aukaisee kylpytakinnauhan ja tulee kahareisin syliini. Ottaa pääni käsiensä väliin ja sanoo tahdonvoimalla lujasti ponnistaen, selkeästi:

-Ja kun nyt sinä tuntematon olet siinä, olet minulle jo tuttu.

Isän kädet

2012-01-04T00:02:00.009+02:00

Isä, käsi kädessäsi

kuljen pitkän tien.

Olen pieni silmissäsi, lapsellinen lien.

Olen pieni valkokukka

ojanpientareen

Lehmänlapsi silkkinukka

sinisilmineen.

(Laura Latvala 1945)

Isä nykäisee sieraimestaan karvan. Aivastaa kumahtavasti.

- Sepä ei ollutkaan mikään itikan pieraisu, nauraa isä ja kuprittaa minua korvan takaa.

-Isä, letitä mun hiukset.

-Käskystä neiti Zivalowitz!

Isän kädet, ne ovat taitavat. Sormet soljuttelevat pitkiä hiuksiani samalla kun toinen käsi vetää harjan pehmeillä vedoilla suortuvia ojennukseen. Sitten isä sulkee silmäluomensa, laittaa puuvartisen harjan pöydänkulmalle, vasemman puolen hiukset jakausta myöten olkapääni etupuolelle ja alkaa tottuinein liikkein sormitella oikeaa puolta letille.

-Nurinoikein, nurinoikein, letti sinne, letti tänne, pullaletti pannulle ja uuniin, isä lauleskelee epätasaisesti.

Ja sitten vasen.

Katselen isää peilin kautta. Sen kasvot ovat alkaneet vanheta, parrassa jo vähän harmaata vaikka ikää on vasta kolmeviisi.

Isä on sokea. Tai ei oikeastaan kokonaan, vielä. Sillä on veressään hydrauliöljystä saatu bakteeri joka tuhoaa näkökykyä hitaasti, mutta varmasti. Isä näki vielä hyvin syntymäni aikoihin kaksitoista vuotta sitten, mutta ei enää vuosiin juuri mitään.

-Näen semmosen ison nuppineulanpään kokoisen alan kerrallaan kun oikein paljon tahdon, isä sanoi eräänä iltana peitellessään minua nukkumaan. Ja jos tahdon oikein extrasti, niin näen kokonaan sinun kasvosi, pikkuinen Zivalowitz-neitokaiseni.

Luen isälle aamuisin sanomalehdet ja joskus kirjaa sen jälkeen kun se on kertonut jonkun tapahtuman omasta elämästään. Eilenillalla luin Herman Hesseä josta isä sanoi, että olipa taas kuin olisi separaattoria pyöritetty.

-Mitä se tarkoittaa? kysyin.

-Kun separaattoria pyöritetään, maito halkeaa eli tulee kermaa sekä kurria, eikä se sen enempää selitellyt. Isän kirja-arvostelut ovat arvoituksia.

Mutta nyt isä sai hiukseni leteille. Käännän ne etupuolelle ja sivelen kauniita, punaisia nauhoja jotka isä on solminut rusetille niiden päihin.

Isä aivastaa uudestaan. Kovemmin kuin äsken. Katson peiliin ja näen kun isä alkaa kaatua tuolin kanssa vasemmalle kyljelleen hitaasti hämmästynyt ilme kasvoillaan.

-Isä, mikä tuli?

Isä makaa liikkumattomana kyljellään lattialla tuolin käsinoja tiukasti kylkensä alla, silmät auki.

-Äiti!

Äiti tulee keittiöstä huoneeni ovelle. Katsoo lattialla makaavaa isää, kumartuu ja kokeilee kaulavaltimoa. Syöksyy sitten puhelimeen ja soittaa nopean, täsmällisen puhelun hätäkeskukseen ja palaa isän luo, kääntää painavan ruumiin väkisin selälleen niin, että tuoli lennähtää kauemmas ja alkaa elvyttää.

Äiti on sairaanhoitaja, mutta ei se saa isään enää eloa. Eivätkä ambulanssimiehetkään jotka ovat nopeasti paikalla.

Minä haluan pitää isää vielä kädestä. Silittelen niiden hiljalleen viileneviä kämmenselkiä ja muistan viime kesältä, kuinka isä päästeli ongenkoukkuun jalastaan kiinnijääneen mustarastaan irti, piti sitä vähän aikaa kourakupeissaan, hypisteli peukalolla ja etusormella päälaelta ennen kuin laski lentoon.

-Lensihän se vielä hyvin? isä kysyi minulta, rastaan löytäjältä.

-Joo, se lensi tuonne pellonlaidalle kuusikkoon.

-Niin, siellä sen koti ja lapset on.

Joko...

2012-01-01T22:25:00.001+02:00

On asetuttu. Kaminan päällä lämmitetty purkkiruokaa, vuoltu leivän päälle kuivalihaa ja juotu kahvit. Lisätty puita pesään ja kääriydytty alastomina samaan makuupussiin.

-Muistakkokoku käythin Kallen tykönä?

-...kenen Kallen?

-Palsan.

-Montahin kerthaa...

-Niin mut sillon veriviikonloppuna, hillamarkkinoihen aikhan.

-...seitkytneljä?

-Nih, kai. Tai seitkytkolme. Sinä syksynä kuiten kun alotethin toinen vuosi lukiossa.

-...kun se Kalhon äijä löyty työväentalon seinänvierustalta kuolhena?

-...jalat pystössä sokkelia vasten, puukko mahassa. Vähänko niissä tauluissa sielä Getsemanessa...

-Neth Kallen maalaukset näyttivät hurjilta ko olthin siinä ijässä.

-Oli ne... mie en sillon tykänny, pölökäsin niitähin sen mökin asukhaita, ja niihen kulku-ukhoin laulut...

Kamina napsaa, sen torvi hehkuu hämärässä punaisena. Vanha palovartijan maja alkaa vähitellen lämmetä. Sormeilet rintakarvojani paidan alla. Makuupussin vetoketju ei yllä kiinni asti, olkapäässäni tuntuu kylmänveto, ja allasi oleva vasen käsi puutuu. Vedän sen pois ja työnnän jalkojesi väliin.

-Joko alethan?

-Kohta.

-Siehän olet jo aivhan kova?

-Juu, mutta...

-Muistan mie. Sie aina halusit olla vaan ensin ja mie heti...

-Näin on lystempi... totutella...

-Hihihi...hihihi...

-Mitä hihität?

-Muistakko Portnoyn tauvin?

-Häh?

-Sen kirjan... Philip Rothin?

-Jothain juu.

-Mulla se tuli mielheen kun puhuimma Palsasta, se on niin yksyhthen...

-...sie se alotit, sen puhumisen.

-...kun mie siis alotin. Rothin juutalais-Alexis on siinä kirjassa kyrpänsä orja ja Apinankin kirjasta muistan.

-Apinan?

-Sen kyltymättömän blondin jonka kanssa seksi oli tasapuolisen perverssiä, mutta naimishin Alex ei sen kanssa silti halunnut.

-Miksi sitä sanothin Apinaksi?

-Se halusi syyä banaania toisten naimista katellessa, siksi.

-Jaa.

-Kirjotin kirjallisuusesseen Portnoyn tauista, Kalleakhin sekhan mukhailin.

-Miksikä niin?

-Se vistotti sillon nuorena, kun laittovat Helsingin näyttelyssä Palsan taulut piilhon kun Kekkonen oli tulossa.

-Sinne Narikalle maalima Kallenkhin on taas takas tyrkänny. Maija sano kun näin sitä.

-Jaa, Maija?

-Niin, Maija.

-Olekko sie Maijan kanssa?

-...

-Häh, olekko?

-...

-No, mitäpä se mulle...

Ulkoa, ohuiden lautaseinien lävitse hujeltaa veto. Tunturituuli vollovvaa nurkissa ja majan ympäristön kallioiden koloissa. Tuulen virtaukset ottavat vauhtia onkaloista, lyhyistä räystäistä ja ulahtelevat kaminan savutorvessa. Hiiri, tai sopuli, jäkertää lattian alla, maja elää, tuhisee kuin talviuntaan nukkuva karhu. Makuupussissa on ahdasta, mutta kun kääntyilet ja kiemurtelet olet kohta selkä minuun päin. Kiusaan, pitelen lanteitasi aloillaan.

-Ekkösie ole Lonthossa viimesthän oppinu, että hithasti hyvä tulhee?

-..eehhn...eeehnn..

-Emmie silti sinnua heti vuorelle taluta, malta nyt...

-uihhh...uihh...elä kiushaa...eiiihh...

-Muistakko eka kerran Kiistalassa?

-...uiiihh...siellä kodassa...muistanmie...

Punaisena hehkunut kaminantorvi alkaa häipyä taustaansa nurkassa, tuli hiipuu. Tuulella on tunturissa kiire, se yllyttää itseään syysraivoon. Jokin irtonainen räystäslauta kolkkaa, kaminantorvi rämisee.

-Laitankhmie kynttilhän sytön?

-...mmm, mitä? Laita vain.

-Lishänkö tulta peshän?

-...mmmh...

-Taitaa lontoongirlsiä nukuttaa...

-...mmmhh...

Sie piirsit

2011-12-25T17:49:00.008+02:00

-Anna kynä.

-Onks paperia myös? Jaa, eikö muunlaista?

-Ei.

Piirrät karttalaukun päällä repusta kaivamani käytetyn kirjekuoren takapuolelle omituisin lyijykynänpyörityksin. Katselen soukan kätesi liikettä, pitkien hiussuortuvien keinuntaa poskilla, sarkakangashousujen verhoamaa pyllyäsi tunturikiven päällä. Terävää nenääsi jonka kärkeen ilmestyy nuhatippa.

-Vaivaiskoivuja tunturissa, sanot kun kysyn mitä esittää.

Sitten kaivat nahkaisen, koloille pykineen reppusi taskusta paksun ulkomaan kolikon.

-Kruuna vai klaava?

-Kruuna.

Työnnät kolikon kirjekuoren sisään ja teet niin kuin lapsena markkojen ja voipaperinpalasten kanssa.

-Siinä noushee Englanninkuningatar aurinkona Kumputunturin takhaa muistoksi sulle tästä retkestä, sanot kun tyrkkäät paperin nokiseen käteeni.

-Piä tuo one pound myös.

Laitan piirroksen karttalaukkuun ja punnankolikon taskuuni. Nostan kahvipannun nuotiolta rakkakiven päälle selkiämään. Katsellaan kun sopuli työntää kirsunsa kivienvälistä, irvistää äkkiä talttahampaillaan ja häviää koloonsa. Riekko kopeuttelee alaviistossa, jossakin jänkän kuntteessa Sodankylän puolella ja pieni tuuli kiepauttaa nuotion savua silmille.

Kaadan litteän kiven päällä oleviin kuksiin kahvia höyrymään. Otat omasi kämmenien väliin ja nuuhkit nuotiokahvin väkeviä aromeja.

-Piti meiänkin vielä tavata, sanon.

-Piti.

-Onko siellä Lontoossa millasta?

-On siellä, sellasta.

-No?

-Autoja ja kerrosautoja. Tummia ja vaalheita ihmisiä. Katuja. Asvalttia. Taloja. Ahtautta.Tuulta, vettä ja sumua. Ei ole vaivaiskoivuja. Eikä sopuleita, ei riekkoja saatika kuivhaalihhaa. Ei Kittilän hoota sanoissa, eikä sinua.

-Nih. Eikä tuu, minua. Jääkkö sie lopuksi elämhääsi sinne?

-En.

-Et kuiten tänne palaja?

-En.

-Niin.

Hanhien suuri parvi suhaltaa matalalta ylitse, siivet viheltävät, mutta ei niin äänekkäästi kuin telkillä. Niiden kurkuista lähtevä rytmikäs huuto etenee johtohanhesta perään kuin ohjattuna ja kohta takaisin.

-Näyttäsivät laskeuvan Maununevalle tai jonnekin Ounasjokivarthen. Ei kuiten Säresthön asti, sanon.

-Niin.

-Sinne sinun isäsi mettästysjänkille.

-Niin.

-Vielä se isäsi jaksaa kulkea kairhaa ja kalastella, näin sitä Narikalla viime viikolla.

-Vielä niin.

-Joko kävit?

-En.

-Mikset?

-Koska halusin tavata sinut ensiksi.

-Jaa, vai silhen tuumit.

-Niin.

-Tiesikkö, että Reitari kuoli viime kevväänä?

-Joo. Reitarista oli pikku artikkeli The Sunissa kesällä. Asiat eivät kyllä paikkaansa pitäneet...

-Jaa?

-...mutta se lehti onkhin semmonen niinko täällä Ilta Sanomat tai Hymy.

Hörpitään puhumattomina kahvia. Katsellaan toisiamme. Kolme vuotta ei paljoa kummankaan kasvoilla näy, eikä vartaloissa. Sinulla on entisenlaiset vihreäpilkulliset silmät ja hymykuopat poskilla, tukka vaalea ja valloillaan. Minä olen kasvattanut pienet viikset ylähuuleen ja antanut tukan kasvaa. Nyt se ylettyy melkein harteille. Arpi, joka on häirinnyt viisitoistavuotiaasta saakka tummien kulmakarvojeni yläpuolella, keskellä otsaa poikittain, on jo menettänyt merkitystään. En paljoa enää sitä ajattele. Enkä sitä, kuinka sen otsaani sain.

-Vähän olet kalvakka vaikka kesä on takana, sanon.

-Niin, oli satheinen kesä Englannissa. Ja sisätyöt.

-Menetsie nyt sitten jatkamhan opintojasi?

-Tietenkhin, eihän ne ole kuin puolessa.

-Niin. Mutta kesätöitä kuiten sait.

-Joo. Se on helppoa siellä, minulhe.

-Niin.

Kaukaa kuuluu kiväärin laukaus. Sen kaiku kimpoaa tunturin rakasta ja jatkaa pohjoisen puoleiselle taivaalle kumuna.

-Rakastat sie vielä minnua? kysyt äkkiä.

-Näen mie joskus unia.

-Vain unia?

-Niin, ja joskus ajattelen, että voisi, että voisi... Että sitten rakastasin jos...

-Jos mitä?

-Ei mithän, ei mithän...

-Sie olet ollu aina niin hilihjaa omista tunteistas.

-Nih, se on tunturien laki.

-Paskat. Niihin tunturin ja tunturinjuurten lakipykäliin on niin moni tukehtunu...

-On on. Muttakomie en muuta Lontooshen etkä sie tänne niin missä me rakastettais?

-...einiinmishän...

Toinen hanhiparvi menee ylitse, nyt ylempänä, melkein niin, että peittyvät alimmaisiin harsopilviin. Niiden honkitus kuuluu silti selvästi, aaltoilevina ryöpsähdyksinä. Otan kituliasta sammalkasvustoa sormieni väliin, ritistelen ja nuuhkin kesänjälkeisiä niistä. Pyyhin savunkitkua silmäkulmasta ja katson sinun niin Lontoonvakavia kasvojasi. Muistan kouluja joita käytiin, lukiota ja monta vuotta nuorempaa pikkuveljeäni joka oli niin hymytön, mutta joka tykkäsi sinusta eniten tyttöystävistäni. Tuo tyvär se on niin avara, sanoi sinusta äitikin aina.

-Velipoika ampu ittesä kuukaus sitten.

-Täh?

-Niin niin.

-Etkä vasta ko nyt sanot! Pikkupörrökö tappo ihtensä? Mikset kirjottanu?

Hurjistut. Kohottaudut. Haparoit kiveä käteesi, haluaisit paiskata minua sillä.

-No en tullu ajatelleeksi.

-Et niin. Mitäs sitten ajattelit?

-En tiijä... mittään ajatellu. Äitikää sitä ymmärtänyt, tai saati että isä...

Istuudut takaisin entistä vakavampana. Näen, että sinuun sattuu kovasti. Pieni kyynelnoro lähtee matkustamaan silmänurkasta sileälle poskelle.

-Niin, anteeksi. Pitäsihän minun se ymmärtää kysymättäkhin. Mutta että Pikkupörrö...

-Ei se nyt niin pikku enhän ollu. Armeijasta oli lomalla.

Ollaan vaiti. Kaadan lisää kahvia. Kuunnellaan tunturin ääniä. Tuulen suhahtelua harvoissa, lehdettömiksi jo riipiytyneissä pensaissa ja paljaiden kivien koloissa. Kuin pilvetkin humahtelisivat vaeltaessaan harmaan erisävyin syystaivaalla.

Mitään puhumatta keräämme kamppeet reppuihimme ja alamme kiivetä tunturin lakea ja vanhaa palovartijan mökkiä kohti. Siellä hyvästeltiin myös kolme vuotta sitten.

Sepeteuksen hyvästit

2011-12-08T19:22:00.002+02:00

Sunnuntai-aamuaikainen 1.9.2002 Hostel Hampurg

Ruokasalin syvennyksessä syön ranskanpullan tapaista sämpylää jonka sisässä on kolme pitkää bratwurstin pötköä, väliin haukkaan paistettua kananmunaa, sipulirenkaita ja juon isosta lasista appelsiinimehua. Otin lautaselle myös hapankaalia ja salaattia, mutta hapankaali ei ole makuuni. Salaatti menettelee vaikka sekin maistuu hieman etikkaiselle ja kuin hiekanjyviä olisi ratissut hampaissa jotka totesin kuitenkin pippurinmurusiksi. Niiden jäljiltä kieli ja poskilihas on nyt vähän turta.

Vastapäisen seinän puoleksi peittävä mustavalkoinen valokuvasuurennos esittää vuoden 1968 neuvostoliittolaista 408-mallin pohjalta paranneltua Moskhvits tonniviissatasta. Jasper kertoi tämän tietonsa eilisellä aamiaisella ja lisäsi siihen: Taitaa hotellinjohtaja haikailla neuvostoajoneuvojakin takaisin. Tai sitten kaikki on ironiaa, säpsäytti raskaiden samettiverhojen punasävyyn häivyttäytynyt, puheitamme kuunnellut Larsleevi.

Ilkeä, toistuva painajainen vaivasi yöllä. Unessa Tätisiillman potkaisi kissaansa kun se ei syönyt munakokkelia, kirnupiimässä uitettuja, eltaantuneessa margariinissa paistettuja ranskanleipäsiivuja ja sankollista ahvenkeittoa jonka pinnalla suomustamattomat, kuumaan veteen heitetyt ahvenet vaalennein silmin, auki viilletyt mahat ylöspäin kelluivat. Potku lennätti keltamustan kissan kukkalaudan kulmaan pää edellä josta se vonkaisten syöksähti sohvan alle kuolemaan. Sitten Tätisiillman tarjosi samaa ruokaa minulle. Oksensin sohvalle ja siitä suuttuneena Tätissiillman nappasi luisilla sormillaan minua tukasta, retuutti makuuhuoneeseen, avasi vyöni ja työnsi luisen kouransa housuihini. Sitten se läähätti pahanahajuista hengitystään korvaani, kiemurteli ja voivotteli päälläni heittäytyen viimein selälleen lattiamaton päälle kuola suupielistä valuen.

Oikeasti tämänkaltainen tapahtuma oli totta kun kolmannen luokan aikoihin odotin Tätisiillmanin luona koulukyytiä kotiin. Sen kissan muumioitunut karvakasa löytyi sohvan alta kuitenkin vasta kun Tätisiillman muutaman kuukauden kuluttua oli kuollut verenmyrkytykseen ja asuntoa siivottiin. Siihen tädin tarjoamaan ruokaan ei kylläkään kuulunut se ahvenkeitto, muu kaikki oli unessakin aikatavalla paikkansapitävää.

Satamassa täytyy olla viimeistään kymmeneltä. Ajattelin livahtaa muiden tietämättä matkoihini, mutta Raumanjenny kävi jo äsken sanomassa, että lähtee saattelemaan. Larsleevi ja Jasper menevät junalla (kunhan saavat Hampurista tarpeekseen) Belgian Antwerbeniin ja sieltä Ranskaan maistelemaan viinejä ja Marseillen kautta Välimerellä seilaaviin aluksiin. Kysyin Larsleeviltä, että eikös sen pitänyt Portugaliin mennä uutta vaimoa hakemaan, niin se sanoi hurvittelevansa ennen kuin aloilleen asettuu. Jos asettuu. Kuiskasi vielä, että Jasper on mainiota matkaseuraa kun se osaa kaikkialla sinne, missä kypsää lihaa liikkuu. Ovat joka ilta täälläkin kulkeneet "Irwinin jalanjäljissä, vaikka mikään ei olekaan niin kuin Köpiksessä ennen".

Raumanjenny nousee sellaiseen rahtilaivaan joka pysähtelee Englannin kanaalin satamissa, Espanjan rannikolla ja Portugalissa ennen kuin suuntaa Atlantin ylitse vinosittain Brasiliaan. Samoja vesiä seilataan siis, hän sanoi kun kertoi suunnitelmistaan. Raumanjenny oli kirjoittanut paperilappuselle kännykännumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. Jos vaikka satut tietotekniikkaa vielä hankkimaan, niin otahan yhteyttä, se sanoi kun survaisi paperin kouraani.

Klo 19.30 San Nicolaus

Perävanaan tässä katselen. Koetin etsiä yhtä hyvää tarkkailuasemaa kuin Hughessilla oli, mutta en ole vielä löytänyt. Tämä alus on kolmanneksen suurempi kuin Red Hughes ja niin täyteen lastattu tyhjiä, kolhiintuneita kontteja kuin vain voi kuvitella. Varsinaisia matkustajia ei Hampurista lähtenyt lisäkseni kuin yksi nainen ja kaksi miestä, kaikki nuoria kaveruksia keskenään. Ovat virolaisesta pikkukaupungista Raplasta ja matkalla jonnekin: kui ainult kuhugi, ei eesmärki, sanoi nuorin kaveri kun tulivat puhuttelemaan laiturilla siinä Raumanjennyä hyvästellessäni.

Eestinuoret sijoittuivat hytteihin, jotka ovat keskiosaston takana. Minun iso hyttini kaikkine mukavuuksineen on taas keskiosaston etupuolella kapteenin kajuuttaan rajoittuen jos osasin sen sijainnin oikein hahmottaa. Aluksen päällikkö puhuu eloisasti, mutta englanti ontuu yhtä pahasti kuin minulla. Siloposkisen kapteenin nimi on Martein d´Arghives ja hän on lähtöisin Ranskan länsirannikolla sijaitsevasta, pienestä kaupungista La Rochellesta. Hän on hyvin ystävällinen samoin kuin musta kokkistuertti Ibrahim Brahima jonka kotimaa on Norsunluurannikko. Yhteenkään muuhun miehistönjäseneen en ole vielä ehtinyt tutustua. Luettelon mukaan laivan henkilökuntaan kuuluu kahdeksantoista jäsentä. Ibrahimin lisäksi keittiössä ja siivoustehtävissä on kolme naistakin.

Hampurin satamassa oli melkoinen sumpliminen sen jo Suomessa sinetöidyn ja sisältöluettelon mukaisen vanerilaatikkoni kanssa. Paikalliset tullimiehet tutkivat suomeksi ja englanniksi kirjoitettuja asiakirjoja ja valokuvia jotka olin kaikeksi varmuudeksi omaisuudestani ottanut. Ne kyselivät reittiä ja määränpäätä ja piti esittää kaikki mahdolliset paperit koska olen poistumassa shengenalueelta ja maihin, joihin minulla täytyy olla matkustusasiakirjat ja viisumit kunnossa. Onkin ne muuten, mutta rokotustodistus oli ensin hukassa, jonka kuitenkin löysin matkalaukkuni pohjallisen välistä kun levittelin ensin koko sisällön tullimakasiinin lattialle. Ihmettelin kyllä, kuinka se sinne oli joutunut koska minulla on kaikki paperini muuten niin hyvässä järjestyksessä niille varaamassani salkussa.

Raumanjenny halusi tietää myös, mitä laatikossani on. Näytin luettelon ja valokuvat. Se tutkaili niitä aikansa ja sanoi sitten vakavana, että oletpa sinä hyvin matkaasi varustautunut, ei minulle tulisi mieleenikään tuollainen tarkkuus ja suunnitelmallisuus vaikka enemmän olen matkoja tehnytkin.

Kun tavarat oli nostettu laivaan, tuli hyvästien aika. Ensin Raumanjenny lähestyi varovasti käsi ojossa minua, mutta kapsahti äkkiä kaulaan kuin hengenhädässä. Hänen nyyhkytyksensä oli hillitöntä, kuin ei olisi enää toivoakaan, että koskaan kohtaamme. Minullakin jotain liikahteli mielessä, enkä ihan kuivin silmin Raumanjennystä irrottautunut. Sanoin, että ehkä me tosiaan kohtaamme siellä Singaporessa, mutta aikaa siihen menee, matkani on vasta alussa.

Sitten suutelin hänen suolaisia huuliaan ja sanoin hiljaa, että olet mukava ihminen, kiitos tähän astisesta.

Sepeteus avautuu vähän

2011-12-01T22:25:00.003+02:00

Pe 30.8.2002 iltasella hostellissa

Tilataksilla satamasta keskustaan. Hampurin kaduilla kävelyä, kahviloita, joitakin ostoksia reppuun: Gillettiin teriä ja partavaahtoa, apteekista särkylääkettä, huulirasvoja, puhdistettua vaseliinia, sidontatarpeita ja voidetta vasemman pohkeen pieneen ihottumaläiskään. Huomenna hankin välipalatarpeita, keksejä, teetä ja kuivattuja hedelmiä, ne kun ovat rahtilaivalla (Hughessilla olivat) aika yksipuolisia.

Majoittuminen Hostel Hampurgiin jonka mainoslappusia aamuisen taksin kuljettaja jakoi. Huone ei hassummalta vaikuta, mutta minullahan ei aikaisempia kokemuksia näistä ole. Eteisen seinällä on valokuvasuurennos Trabantista. Muita seiniä koristavat kukka-aiheiset canvas-taulut ja ylöspäin laajenevat, kuppimaiset valolamput. Kalusto on kiiltävän uutta, raskaan tummanruskeaksi petsattua puuta. Parisängyllisen makuualkovin voi sulkea seinän sisään työntyvällä, kevyellä liukuovella. Alkovin mustavalkeassa tausseinässä on kadunkulman taakse häipyvällä, Trabant-autoletkalla kuvioitu tapetti. Tämän paikan omistaa entisen Itä-Saksan autotehtailija, sanoi taksinkuljettaja kaikkea utelevalle Jasperille. Vuorokausi aamiaisella maksaa 58 euroa.

Ylihuomenna, sunnuntaina nousen uuteen alukseen, San Nicolaukseen. Se seilaa dominikaaneihin, San Domingoon, mutta telakoituu ainakin kuukaudeksi Kap Verdelle jossa huoltavat alusta ja korjaavat lastina olevat tyhjät, käytössä vaurioituneet laivakontit (halpatyövoimalla?). Ruuma on kuulema täynnä (suomalaista?) kvartsihiekkaa säkeissä. En tiedä, ymmärsinkö oikein agentin (matkanvälittäjä) puheet, mutta varustamo olisi varannut hiekan konttien ja laivanrungon hiekkapuhaltamista varten mukaansa. Menomatkalla se rantautuu myös Azoreilla jossa nostavat laiturille pari kontillista kalusteita saarella valmistumassa olevaan hotelliin ja ottavat sieltäkin remontoitaviksi määrättyjä laivakontteja tilalle. Onpahan Atlantin aaltojen keinuntaa tiedossa pitkäksi aikaa.

Raumanjenny tuli tähän samaan hostelliin, ja Jasper ainakin. Muista matkustajista en tiedä. Larsleevi hävisi taksista noustuaan kuin porkkanansiemen hiekkaan. Tai eihän sen tarvinnut kuin astua jonkun kadunvarren salavan viereen niin ei sitä kameleontia enää ympäristöstä erottanut.

Raumanjenny olisi halunnut jakaa huoneen kanssani, mutta kieltäydyin. Laivan lähtöaterialla se pyysi anteeksi edellistä. Yritin selittää, etten ole suhteita solmimaan maailmalle lähtenyt, mutta kai en osannut koska se lähti itkien pöydästä. Jätti sen joka-aamuisen kahvinsakin juomatta.

Kontti, jonka kiinnitysten pettäminen tappoi Reinoldin, joutui satamassa perusteelliseen syyniin. Jasper, joka poliisien, tullimiesten ja työsuojeluviranomaisten touhuja oli satamassa seurannut, kertoi taksissa, että kontin raskas, turbiineja ja generaattoreita sekä laatikkotolkulla pultteja, muttereita ja prikkoja sisältänyt lasti oli päässyt kiinnityksistään irti ja sen jälkeen poukkoillut aaltojen keinutuksessa sen sisällä ikävin seurauksin. Mikä mies lie Reinold ollutkaan, niin huono oli tuurinsa. Tupakointi tappaa, tokaisi Larsleevi ison taksin takimmaiselta penkiltä.

Lauantaina 31.8.2002 An der Alser 47, Cafe Brusse

Kävelin pitkän lenkin aamuhiljaisilla kaduilla ja yhdessä pitkässä puistossa. Satuin tähän arvokkaan oloiseen kahvilaan sisämaajoen loppupään altaaksi laajenevalle rannalle (katselen Hampurin karttaa). Tilasin teetä ja pikkupurtavaa salaatteineen, se maksoi 31,80 euroa. Teetä tosin on ainakin litran vetoinen kannullinen eikä lautasenkaan koko mikään pieni ole. Lisäksi tarjoilija toi jälkiruuaksi omenatortun vaniljakastikkeella.

Eilenillalla kävin Raumanjennyn huoneessa. Pyysin anteeksi tunteettomuuttani. Selitin tähänastista yksinkertaista elämääni, äidin ja isän varhaiset kuolemat ja ainoan sukulaisen, vanhapiika Tätisiillmannin tarinan. Sanoin, että olen ollut viimeiset kolme vuotta aivan yksin enkä sitäkään ennen koskaan tykännyt väenpaljoudesta ympärilläni. Ja että lukeminen ja kirjoittaminen ovat ainoa asia, jotka ovat tähän saakka kiinnostaneet. Töissä kaupungin palveluksessa kerkesin olla seitsemän vuotta enkä sinäkään aikana solminut yhtään sellaista kontaktia työtovereihin, jota olisi voinut luonnehtia ystävyydeksi. Jotain vikaa minussa varmaankin on.

Sanoin Raumanjennylle, että tällä matkalla, jolle en tarkkoja maantieteellisiä päämääriä ole asettanut aion selvittää, mikä minä olen kun toisinaan tuntuu, etten mitään ole. Mutta en halua nyt kaivella enempää itseäni, jo tämä uuvuttaa. Mutta en myöskään vihamiehiä tai -naisia itselleni halua.

Raumanjenny yllätti sanomalla, että tavataan sitten jossakin maailmanlaidalla, vaikkapa Singaporessa kun olet sen sisäisen Sepeteuksesi löytänyt. Sanoi vielä, että on aivan hulluna ollut minuun jo ensi silmäyksestä lähtien, mutta ei hänkään osannut toimia oikein.

Sitten katsottiin mukaani ottamia valokuvia isästä ja äidistä. Näytin yhden myös Tätisiillmannista arkussaan kun se oli kuollut verenmyrkytyksen ja sairaalabakteerin yhdessä aiheuttamaan komplikaatioon 55 vuotiaana 1984. Kuvassa sen konkonenä näyttää vieläkin isommalta kuin eläessään ja suonikkaat kädet kuperalla rinnalla puistattavat vieläkin kun muistan, mitä ne minulle pikkupoikana tekivät.

Sepeteus redillä: kuolema vierailee aluksella

2011-11-25T10:16:00.002+02:00

Ti 27.8.2002 klo 07.00

Eilinen rantautuminen tyssääntyi. Ollaan edelleen redillä. Istun hytissäni kirjoittamassa. Yöllä on tapahtunut jotain sellaista joka varmasti viivästyttää rantaanpääsyä lisää.

Puoli neljältä hytin ovea jyskytettiin. Luulin Raumanjennyksi, enkä reagoinut, mutta kohta oveen jysähti pari raskaampaa rystyslyöntiä ja tiukka ääni sanoi aufmachen polizei! Pomppasin avaamaan ja vihreäpusakkainen naispoliisi työntyi muitta mutkitta ovesta sisälle perässään miesparinsa. Mitään sanomatta ne katsastivat kajuuttani päällisin puolin sanoen lähtiessään aufenthal in der kabine josta ymmärsi, etten saa poistua luvatta mihinkään.

Kurkkasin käytävään jossa kapteeni huolestuneen näköisenä seurasi, kuinka herätys toistui Raumanjennyn hytin ovella. Poliisien ja kapteenin poistuttua Raumanjenny hipsi ovelleni ja sanoi, että aluksesta on löydetty jonkun matkustajan ruumis. Vetäisin farkut ja teepaidan päälleni ja sanoin, että mennään katsomaan.

Kun noustiin portaat välikannella, kulmantakaiselta kulkuritilältä kallistui äkkiä eteemme Larsleevi kuin keltaruskea kummitus ja kuiskasi, tuosta kaiteenaukon kulmasta näkee kaiken. Kun kumarruin Larsleevin osoittamaan kohtaan, Raumanjenny halusi myös katsoa ja niin me poski poskea vasten nähtiin samanaikaisesti kuinka siviilipukuinen mies käänsi valonheittimien loisteessa verilammikossa makaavaa ruumista alempana olevalla konttikannella. Se on Reinold, supatin Raumanjennyn pieneen korvaan. Mies, joka ruumista käänsi, nousi seisomaan puistellen päätään ja osoitti ruumiin solisluun ja kaulan yhtymäkohdassa törröttävää esinettä. Se on murha, rävähti Raumanjenny.

Klo 08.30 messissä

Saatiin lupa tulla aamiaiselle, mutta ulkona liikkuminen on toistaiseksi kielletty. Isot alat lastikansia ja kulkuväyliä on suljettu polizei-nauhoilla. Kapteeni kävi äsken ilmoittamassa, että rantautuminen viivästyy ainakin huomiseen kunnes konsulaatista on saapunut joku viranomainen paikalle koska kysymyksessä on Suomen kansalainen. Kuolintavasta tai mahdollisesta rikoksesta kapteeni ei sanonut sanaakaan vaikka valokuvaaja Jasper sitä tivasi täsmällisen kuuloisella saksallaan. Tyttöpariskunta istui kalpeana omassa pöydässään pidellen toisiaan kädestä, mutta Larsleevi puri sämpyläänsä hörpäten teetä päälle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulle ei aamupala oikein maistunut ja Raumanjennykin joi kahvinsa vaiti ollen. Lähtiessään se sipaisi minua kookoksentuoksuisella kädellään poskesta ja sanoi, että koputa sitten ovelle kun tulet.

Klo 16.00 yläkannella

Noin tunti sitten poliisit käärivät nauhansa rullalle ja kaikilla on lupa jälleen liikkua kuten ennenkin. Ruumiskin on hävinnyt ja parhaillaan pari miehistön jäsentä jynssää verijälkiä konttikannelta pois. Kapteeni oli jossakin määrin helpottunut kun ilmoitti meille, että Reinoldin kuolema oli tapaturma. Erään 20 jalan kontin kiinnityksessä käytetyt etumaiset surraustangot olivat pettäneet ja yhdestä sellaisesta singahtanut lukituksen osa oli osunut suoraan kannella tupakalla olleen Reynoldin kaulaan. Syytä kiinnityksen pettämiseen voidaan tutkia vasta tullimiesten paikalla ollessa koska sinetöity kontti on avattava jotta nähdään, onko sen sisällä ollut lasti siirtynyt ja siten aiheuttanut kontin ulkoisten kiinnitysten pettämisen.

Minäkin menetin sitten poikuuteni tämän tapaturman ansiosta. Aamiaiselta menin Raumanjennyn hyttiin ja se tuli heti kiinni minuun ja sanoi, että häntä pelottaa. Houkutteli sitten minut sänkyynsä ja minkäpäs minä sitten enää mahdoin kuin antaa mennä vaan. Eikä se nyt niin erikoista minusta ollut. Raumanjenny kyllä ulahteli työnnellessäni ja sanoi sitten jälkeen päin, että hänestä eniten kiihottavaa oli ajatus, että elämässään ensimmäisen kerran saa aivan korkkaamatonta miestä. Olisihan se varmaan sitten minunkin puolesta saanut olla hieman romanttisempaa, mutta kun ei niin ei. Teoria ja käytäntö tässä vain kohdallani yhtyivät, sanoin Raumanjennylle kun se kysyi, miltä tuntui. Että olen sen verran kirjoja lukenut ja pornoa kaseteilta nähnyt ja enimmäkseen vain ihmetellyt, kuinka ihmiset voivat toisiaan kaikkiin mahdollisiin ruumiinaukkoihin survoakaan. Korvaankin jossain filmissä ruiskivat vaikka kalu ei sisään mahtunutkaan. Ja kun sanoin katsoneeni pari synnytysvideota ja siitä ymmärtäneeni perusteellisesti koko touhun lopullisen tarkoituksen, niin olin aina arvellut, ettei minua mahda seksi koskaan erityisemmin viedä mukanaan. Älähän uhoa, sanoi Raumanjenny loukkaantuneena, kun nyt makuun pääsit, niin ensi yönä olet hyttini ovella mankumassa lisää.

Enkä ole, ajattelen nyt mielessäni. Olisi vieläkin saanut jäädä tuonnemmas koko "korkkaamiseni", saatana.

Sepeteus Elbellä

2011-11-17T02:04:00.002+02:00

Ma 26.8.2002 klo 09.30 Elben alajuoksu, Hampurin satama, laivan yläkannella.

Redillä lillumme jo toista vuorokautta. Harmaa taivas, sataa tihuuttaa. Laivan rantautuminen tulisi tapahtumaan muutaman tunnin sisällä, mutta alkumatkan paksukylkinen selkänsä kääntäjä, joka on nyt muutamana päivänä tullut juttelemaan, sanoi, ettei rantautumisilmoituksiin aina kannata luottaa. Mies esitteli itsensä Jasper R. Jolkkoseksi, ammattivalokuvaajaksi joka on jättänyt kaluston kotiin ja sanoo lähteneensä pakoon kuvista turvoksissa olevaa maailmaa. Persaatanaklicks! se kirosi vielä puikkoviiksiensä lomasta ja painoi kuin kameran laukaisinta lihavien kämmentensä välissä.

Muihinkin matkustajiin olen vähän tutustunut. Näkymättömin niistä on Larsleevi Reiman, popliinitakkinen laiheliini joka saattaa yhtäkkiä huojahtaa mistä tahansa seinästä erilleen, kuiskata päivänsä tai huomenensa tai änkyttää olevansa menossa Portugaliin katselemaan uutta vaimoa itselleen kun entinen lähti hiivan ostoon neljä vuotta sitten. Sekin syö aina samassa pöydässä jonka ensimmäisenä päivänä valitsi. Seuraansa Larsleevi on saanut Unto Monosen näköisen tumman miehen joka pälyilee mustasankaisten lasiensa takaa kuin alati jotain etsien. Kerran se tuli juttelemaan, mutta en saanut sen sanoista mitään tolkkua koska se puhui ainakin kolmea kieltä yhtä aikaa ja d-kirjain oli melkein jokaisessa sanassa. Nimensä ja kotipaikkansakin se sanoi jotenkin samaan pötköön, että Reidolbardybolshoudstonleds. Mielessäni sanon sitä siis Reinoldiksi.

Raumanjennyä lukuunottamatta naisista kaksi muuta ovat jääneet hieman etäisemmiksi. Ne istuvat toistensa seurassa ruokaillessaan ja asuttavat samaa hyttiä. Muutenkin kulkevat kaikkialla käsikädessä. Toinen on se lyhyttukkainen lippalakkinen jonka isot rinnat kelluvat kainaloihin päin ja joka yrittää pukeutua poikamaisesti. Toisella on pyöreän takamuksen päälle ulottuva vaalea palmikko, toinen korvanlehti täynnä lävistyksiä ja paksuhuulinen, punainen suu joka on alati onnellisessa hymyssä, ja se hymy ulottuu silmiin saakka. Juutinrauman siltaa alittaessamme näin niiden suutelevan toisiaan alemmalla kannentasolla. Kun he näkivät minut, huikkasivat ottamaan valokuvaa hetkestä, mahtava silta kaartuu heidän yläpuolellaan. Menin ja otin kuvia niiden kalliilla järjestelmäkameralla jota en oikein edes osannut käyttää. Samalla pidätin hengitystäni ihmetyksestä katsellessani sillan valtavaa kokoa joka oli juuri edelliskuussa vihitty käyttöön.

Klo 11.00 Söin Raumanjennyn kanssa lounasta. Veteen tehtyä kalakeittoa jossa perunoiden sijaan oli käytetty jotain nuudelin tapaisia lättösiä ja vihreitä, pitkiä papuja. Epäröin ensin edes ottaa lautaselle sitä, mutta se olikin hyvää. Särpimeksi vaaleaa leipää, parmesan-juustoa ja päälle pullollinen väljähtyneen makuista pilsneriä. Vähän kyllä pierettää nyt, mutta täällä yläkannella se ei haitanne.

Luotsivene kiinnittyi kylkeemme äsken. Joka suuntaan sojottavine antenneineen ja pyörivine tutkineen se näyttää kömpelöltä, taitavasti se tämän Red Hughess Sean kylkeen silti poikittaisaallokossa soljutteli. Luotsina on valkealakkinen, harmaahiuksinen nainen. Iso, mutta ei lihava ja tummien kulmien varjostamien silmien välistä suuta kohti putoaa nenä kuin Golda Meirillä jonka kuvaa pienenä lehden etusivulla ihmettelin isälle ääneen. Luotsi polttelee nyt pikkusikaria ja huutelee saksaksi reelingin ylitse kapteenille. Nyt se nousee laivaan ja häviää kapteenin kanssa portaita alas.

Sumu alkaa hälvetä eikä sadakaan enää. On poudan ja pilvisen välinen alakuloinen rajatila. Tarkkailupaikaltani olen jo usein yrittänyt laskea noiden valtavien konttien lopullista määrää, mutta ei niistä tahdo selvää saada. Ainakin 5 päällekkäin, 12 vierekkäin ja pitkittäissuunnassa 9, se tekee 540 konttia, siis noin. Peräkannelle on ajettu 2 kuorma-autoa ja neljä Caterpillar-merkkistä pyöräkuormaajaa. Ajoneuvojen renkaat on lukittu tukevien teräskiilojen puristuksiin ja vedetty vielä varmistuskettingit sakkeleilla kannen metallirenkaisiin kiinni. Lisäksi työkoneiden runkojen ja kuorma-autojen kapellipressujen ylitse kulkee kiristysliinat joiden kiinnityskohdat menevät ristiin alustan alta.

Rahtina on myös kaikenlaista muuta pakettia, rauta- ja muoviputkea, valkeita lujitesäkkejä joissa valmislaastia ja sementtiä. Toisella laidalla on kolmanneksen laivan pituudesta oleva tiililetka ja päällä kiinni köytettyinä muovirullia. Mitähän muuta lastiruumassa kannen alla sitten onkaan kuin vaatimaton puuarkkuni? Raumanjenny nauroi pirullisesti kun kerroin sille, millaisin matkapakaasein olin liikkeelle lähtenyt.

Mitä helvettiä sinä siinä laatikossasi raahaat, se kysyi.

Kaiken minkä omistan, vastasin.

Kerroin sitten Leroy Desmarais-nimisestä nuorukaisesta joka lähti samanlaisin varustein pienestä ranskalaiskaupungista Saint-Meenstä lähimpään satamaan riitauduttuaan isänsä kanssa. Riita koski sitä, onko poika homo vai mistä kiikastaa, ettei miniää ala taloon ilmestyä. Leroy vain oli päättänyt jo teininä, ettei tuppukylänsä tyttärille poikuuttaan uhraa. Vaikka sitten Harlemin huorille, se isälleen huusi. Hän oli suunnitellut pitkään vanhemmiltaan salaa matkaansa ja kun viimeisin, ylitsekäymätön riita isän kanssa sitten tuli, hän otti ja lähti. Mutta päästyään kolmenkymmenen kilometrin päähän Brestiin odottelemaan laivansa lähtöä, Leroy jäi kadulla kulkiessaan nuoren naisen ajaman skootterin yliajamaksi ja kuoli pää sen päälleajajan hameenhelmassa hymy huulillaan, auenneesta paidanlävestä täyteläisinä pilkistäviä rintoja tuijottaen.

No on sulla jutut vaikka missään et ole koskaan käynytkään, sanoi Raumanjenny.

Maailma ja sen tarinat tulevat kyllä luokse jos vain lukee paljon, vastasin siihen.

Sepeteus merellä

2011-11-08T01:06:00.003+02:00

Torstai 8.8.2002 klo 06.00 Hytässä. Kumma uni. Kysyin oman kylän papilta neljä kysymystä: Mitä varten jumalan pitäisi olla olemassa? Jos sellaisen hankkisin, mitä sillä tekisin? Entä jumalanpito-ohjeet; mitä se syö ja juo ja mitenkä sitä ulkoilutetaan? Onko siitä maksettava lemmikkiveroa?

Aiemmin yöllä heräsin pari kertaa myös isä ja äiti-uniin. Ei niissä mitään erikoista tapahtunut, kävin jotain keskustelua isän kanssa ja äiti askarteli pöydän ääressä origameja. En ikävöi, en edes unissani. En silloinkaan kun isä kuoli vaikka se oli vasta 49 vuotias. Löysin hänet mökiltä sängystä. Se oli kuollut keuhkoveritulppaan nukkuessaan. Kaksi vuotta myöhemmin löysin äidin pihasaunan eteisestä. Äiti oli kuollut hypoksian aiheuttamaan sydämen rytmihäiriöön. Oli pitänyt tulta kiukaan alla ja samalla pessyt mattoja suihkutilan lattialla. Räppänä visusti kiinni niin happi loppui. Oli sillä jo aiemminkin jotain rytmijuttuja, mutta ei tutkituttanut ja niin sitten kävi. Olisihan se voinut käydä siitä huolimatta. Äiti oli juuri täyttänyt 54.

Ajattelen usein, että toisaalta kauniita kuolemia hyville ihmisille tuollaiset. Kesken kiireen ja työn, tai levon ja yön...

Minä täytin viime viikon keskiviikkona 27 vuotta.

Eilinen oli vähän sellaista haahuilua, paikkojen tutkimista ja merimiesten touhujen seuraamista. Vaihdoin kapteenin kanssa muutaman lauseen kehnolla (huomasin sen siinä) englannillani. Kapteenin nimi on Hergh Maugham (kirjoitinkohan oikein?). Belgialainen sanoi alkujaan olevansa, mutta asuneensa maailmanmerillä pienestä pitäen koska isäkin oli ollut merikapteeni. Sen isä taas oli syntynyt Belgian Kongossa siirtolaisperheeseen, mutta sitten en muita elämänvaiheita enää ymmärtänyt kun kapteenin puhe muuttui jollekin murteelliselle aksentille.

Eilen aamupalalle kun viimein hytistäni hiippailin, ei Raumanjennyä näkynyt salongissa, tai messissä kuten oikeat merimiehet kuulema sanovat. Valitsin kolmionmuotoisessa nurkassa olevan pikkupöydän ja asetuin niin, että näin koko tilan paikaltani. Silti minut yllätettiin. Juuri kun haukkasin makrillitäytesämpylää, rämähti vieressäni iloinen nauru ja isosti että "huomenta herkkupeppu!". Sitten Raumanjenny istahti toiselle tuolille eteeni.

Huomenta huomenta, sanoin, nimeni ei ole Herkkupeppu vaan Sepeteus.

Raumanjenny vain naureskeli ja haki kupillisen kahvia itselleen. Sitten se esitteli kättään ojentaen itsensä.

Jenny Johanna Järvelin, kolmekymmentä ja risat. Saat kutsua pelkäksi JiiJiiJiiksi.

Minä kutsun sinua Raumanjennyksi tai Pepunpuristelijaksi.

En koskaan ole kuullut niin hersyvää remahtelua naisen suusta kuin minkä Raumanjenny päästeli kertoillessaan itsestään ja miksi oli taas lähtenyt laivakurimusretkille. Minulta melkein jäi sämpylä syömättä ja tee kylmeni kuppiin kun tuijotin edessäni aukeilevia, iloisesti rohtuneita, leveitä huulia jotka katkaisivat poskesta poskeen pisamaiset kasvot. Nenäkin sillä eli. Se kääntyili ja vääntyili ylös ja alas riippuen raumalaisväritteisistä konsonanteista, verbien taivutuksista ja vokaalien soljahduksista sanoissa. Sitten kun uskalsin ruveta katselemaan Raumanjennyn silmiä, tuntui, että hulahdan niihin kokonaan, niin syvänsinisinä aventoina ne takaisin katsoivat naurunryppyjen koristaessa lähteiden rantoja.

Perhana, en minä tämmöisiä kokemuksia lähtenyt matkalta hakemaan!

Klo 14.35 yläkannen lasikuitusekoitteisella istuintasolla. On ulappaa, on. Ei mitään muuta kuin vettä vettä ja vettä. Pari rahtialusta näkyi kaukana äsken, mutta nekin häipyivät pian autereeseen. Lintujakaan ei enää näy, kai ollaan jo niin kaukana rannoilta, tai mikäpä lie niiden suhteen käytäntö? Albatrossista on se Juha Vainion laulu, mutta tunnistaisinko linnun jos tuossa laivan rinnalle liitelemään tulisi? Missähän ollaan menossa? Ei vielä ainakaan Tanskan salmien lähelläkään kun vasta pari päivää ollaan puksuteltu. Kyllikki Villa kirjoittaa alkumatkasta, että nuoremmat matkustajat, Brasiliaan menevä Rudi ja Boliviaan menevä muu seurue ei ole tottunut rahtilaivojen aikataulujen epämääräisyyteen, eli ovat liian tiukkoja suunnitelmia omille joutumisilleen laittaneet. Minulla ei ole mitään aikataulua, mutta Hampurissa on kuitenkin vaihto toiseen laivaan joka suuntaa Afrikan mantereelle, Marokkoon, Mauritaniaan ja Guineaan. Raumanjennykin... perhanan pisamanaama kun tunkee joka ajatuksen väliin!

Yksi merimies kiipeää piipunkupeen tikkaita ylös, nuohotako se meinaa? Ei kun sillä on maalisanko ja pensseli käsissään, näkyy isoja maalinlohkeamia piipunsuojapellissä. Tämä laiva on kauttaaltaan enemmän oranssinen kuin punainen. Häkellyttävä väri sinistä vettä vasten auringon paahteessa.

Klo 22.00 Hytässä. Tunti sitten koputti Raumanjenny ovelle. Kävi lainaamassa korttipakan. Sanoi, että menee pelaamaan joidenkin matkustajien kanssa ja pyysi mukaansa. Sanoin, etten koskaan pelaa mitään.

Miksi sulla sitten kortit on?

Pasianssia itsekseni, vastasin.

Jaah, eikö se ole tylsää?

Ei kun lukee välillä.

Raumanjenny oli vaihtanut takaa repaleiset farkkunsa hiutuneeseen hameenripluun ja sinipunaiseen kauluspaitaan. Kaulassa sillä oli punainen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa punaiset muovisandaalit. Se katsoi pitkään avantosilmillään, päätään kallistellen ovenraossa minua, sekoitteli taitavasti korttipakkaa hoikissa sormissaan, rilahti sitten tavanomaisen naurunsa ja lähti.

Alan lukea kohta Vanhaa rouvaa. Nukuttaa.

Perjantai 9.8.2002 klo 06.00 Heräänpäs minä täsmällisesti kuin kotona. Lieköhän vielä Suomenaikaa? Meinaa vatsaa vähän vääntää, laivan keinunta on lisääntynyt, varmaan tuulee kovemmin kuin eilen. Ruoka oli kyllä liian raskasta yötä vasten. Jauhelihapihvejä, makaronia, perunoita, öljyistä tonnikalasalaattia ja tummaa leipää. Join piimää varmaan litran siihen päälle. Tuohonko hemmetin vessaan pitäisi taas istahtaa? En saakeli, suihkutiloissa on kunnollinen pytty eikä kuin tuo lilliputeille tehty. Menen sinne.

Klo 09.00 Messissä samassa nurkkapöydässä kuin eilen kaikilla ruokatauoilla. Aamiaisekseni valitsin paljosta tarjonnasta lautasellisen puuroa, teetä ja ison sämpylän. Oli katkarapuja ja jotain tahnaa välissä. Ihan hyvää vaikka en eläissäni ole monesti katkaa suuhuni laittanut. Joskus pizzan täytteeksi äiti niitä laittoi, ja itsekin. Raumanjennyä ei näy. Mihin lie korttipakkoineni jäänyt? Ei täällä ole niitä muita matkustajiakaan kuin se paksukylkinen kyselynsä lyhyeen lopetellut joka nytkin asettui istumaan selin minuun.

Tuleehan se JiiJiiJii sieltä. Mennä kopsuttelee repaleisissa farkuissaan ja riverdancing-kengissään tarjoilutiskille, ottaa vanerisen tarjottimen, nostaa lasin, posliinikupin, lusikan, veitsen ja lautasen sille. Laittaa tarjottimen reunalle viipaleen ruisleipää, sipaisee margariinia ja nostaa yhden vajaan kauhallisen puuroa lautaselle, kaataa kahvia kuppiin, vettä lasiin, sormet noukkivat vielä yhden palan sokeria maidottomaan kahviin ja nyt se kääntyy laivan keinunnan tahtiin hieman huojahdellen katsomaan minne istahtaisi. Näkee minut ja porhaltaa kohti, istuu nyt tuossa ja kirjoitukseni loppuu tällä erää tähän.

Vain vana jäi kun Sepeteus lähti

2011-11-06T05:20:00.002+02:00

Matkapäiväkirjasta

Tiistai 6.8.2002 klo 03.00 Lähtö on satamasta huomenna illalla kuuden aikaan. Olen pakannut koko eilisen päivän ja tämän yötä. Hosun ja hermostun. Katselen verhojen raosta. Odotan vuokra-auton saapumista, tai tietenkin kuvittelen vain, kuinka se sitten puoliltapäivin liukuu kadunkulman takaa etuovelleni.

Klo 06.00 Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen ajatus, että kello on jo iltakuusi, että olen nukkunut koko päivän eikä herätyspiippi ole toiminut. Keittelen aamuteet, tavanomainen puuro ei nyt maita. Syön vain voileipäkeksejä teen kanssa jonka olen maustanut lusikallisella hedelmäsokeria ja hunajapurkin viimeisillä, kuivuneilla jämillä. Tulee aurinkoinen päivä. Hyvä lähteä ilmojen puolesta. En tunne haikeutta, en mitään, vain jotain levottomuutta jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Sillä tunteella ei ole vielä nimeä kokemusvarastossani.

Klo 10.00 Olen tarkastanut sataan kertaan matka-askini ja alakerran suuren, jykevällä lukolla varustetun puulaatikon jotka otan mukaani pitkälle (toivottavasti) matkalleni. Hermoilen edelleen; jos se vuokra-ajuri ei muistakaan ottaa peräkärryä ja kantomiehiä mukaan ja joudumme viime tingassa niitä haeskelemaan. Vaihtoehtona oli nostolavallinen kevytkuorma-auto jos olisi sateinen ilma, mutta kuulema on helpompi satamassa nostaa suoraan peräkärrystä laivan nosturilla puulaatikkoni ruumaan. Noh, liekö se niin. Taisi olla ensimmäinen tällainen keikka pienen kylätaksin omistajalle. Mistä hommannee ne kantajatkin? Jos ovat ainoan kaljabaarin hemmoja, niin eipä niistä apua paljon liene.

Klo 12.00 Vuokra-auto ajoi alas kadulle iso, paripyöräinen kärry perässään ja kaksi kalsakan näköistä miestä nousi takapenkiltä. Nyt menen kiireesti!

Klo 13.00 Matka satamaan on pitkä. Meri on kotoani aika kaukana. Minua ei jäänyt kukaan kaipaamaan. Isä ja äiti ovat kuolleet eikä muita sukulaisia ole ilmoittautunut. Enkä itsekään kellekään, en minnekään niissä merkeissä ole yhteyksiä yritellyt. Työpaikalle kunnan varastoon jätin lapun pöydälle perjantaina, että tämä poika ei tule enää milloinkaan. "En tapa itseäni, mutta häviän maailman merille. Soromnoo!", kirjoitin sitten siihen loppuun kun muistelin jostakin Heikki Turusen kirjasta sen lukeneeni. Tämän lähdön suunnittelua kesti kolme vuotta, eli siitä, kun laitoin äidin tuhkauurnan pieneen hautalehtoon viisi vuotta aiemmin kuolleen isän uurnan viereen. Ketään muita ei hautajaisissa ollut kuin seurakuntamestari ja hautausurakoitsija. Niin yksinäisiä me oltiin. Ei kuuluttu edes kirkkoon. Sitten myin vähitellen kaiken. Talon, isän rakentaman kesämökin, veneen, traktorin sekä äidiltä jäänen Madzan ja oman autoni, taulut, kirjat... siis ihan kaiken. Asuin puoli vuotta vuokralla kyläkeskustan pienessä kunnan kerrostalokaksiossa. Irtisanoin senkin kuukausi sitten ja tänä aamuna oli viimeinen päivä siinä. Kämppä jäi aika tyhjäksi. Siivoamista varten jätin kunnassa olevalle hyvän päivän tutulleni rahaa kirjekuoreen ja pikku testamentin lopuista irtaimistoistani, että siivoojat saavat pitää jos tarvitsevat. Tai pankaa roskalavalle, kiitos. Sanoin tuttavalleni, että aukaise kuori vasta tiistaina.

Melkoisia goljatteja nuo kantajat tässä autossa. Eivät puhu mitään. Toisella on kaljuun tatuoitu käärme ja toisella tahkonkivi. Tahkonkivi on minusta parempi, sanoin kuljettajalle joka istui pienenä siniruutuisena paitana rattinsa takana. Se vain nyökkäsi ja katsoi pelokkaana vieressään istuvaa käärmepäätä. Tahkonkivi istui vieressäni takana eikä sen ilme värähtänytkään tämän ainoan puheenparren aikana eikä muutenkaan. Ajattelin, että vaikka ampiainen pistäisi sitä renkaalla lävistettyyn nenään, se ei varmaan lakkaisi tuijottamasta hintelän kuljettajan siniseen hattuun johon näytti tulevan kuoppa sen mustasta katseesta.

Klo 18.00 Laivassa. Matkatavaralaatikkoni ja muut rojuni ovat nyt ruumassa, vain vaatteet ja vähäiset tykötarpeeni kuljetan metallisolkisessa matka-askissa hyttiin.

Klo 18.20 Koneet käy jo. Isonnäköinen lokki istuu laiturilla tolpan nokassa, nyt se kakkasi löysästi tuhannen ennen löysästi kakitun kakan päälle ja lensi pois. Joku nuori mies irroittelee köysiä ja kettinkejä laiturin mustista mitänenytovatnimeltään-vesipostin näköisistä tötteröistä. Yksi partamies istuu laivan lastinvastaanottokannella ja polttaa piippua. Kuusi muuta tekee nekin kaikki jotain. Mitään selkeää tehtävää ei näyttäisi heillä olevan, mutta kuitenkin hyvin määrätietoisesti ne eestaas kannella vouhkasevat. Me harvat matkustajat olemme kokoontuneet pelastusvenekannelle kuten käsky kävi. Haluavat kuulema tarkastaa livenä ja kerralla, millaista väkeä laivan henkilökuntaan kuulumattomat ovat ja ettei yhtään jänistä ole matkaan livahtanut. Meitä on tasan kaksikymmentä tässä nyt. Miehiä enimmäkseen, taitaa olla vain kaksi naista.., ei, on niitä kolme. Yhdellä on niin lyhyt tukka ja miesmäisesti pukeutunut, että menisi pojanklopista, mutta on niin suhteettoman suuret tissit laihoilla kupeilla ohuen paidan alla, ettei voi niiltä kyllä piiloutua. Kaikkien pitää esittää passit ja muut asiapaperit, ja on oltava selostus, millaisella matkalla on ja millaista aikataulua on aikonut noudattaa, pitää osata kertoa määränpää jne. Minullahan ei määränpäätä ole oikeasti, mutta kaikki muu tarina löytyy. Niistäkin on valetta ainakin puolet sillä kun sopiva satama löytyy, kerään kapsäkkini laiturille ja jään pois kyydistä. Vasta sitten on seikkailuni määrä alkaa. Tai oikeastaan johan tämä nyt siltä tuntuu kun ennen en ole käynyt muutaman sadan asukkaan kotikuntani rajojen ulkopuolella kuin tulehtuneen varpaan takia keskussairaalassa kerran. Armeijaakaan en käynyt koska olin silloin jehovantodistajaksi hankkiutunut etukynteen. Siitä lahkosta eroaminen oli sitten kyllä yhtä helvettiä, että jos isä ei olisi ollut sellainen tömäkkä ja isoääninen, niin mitenhän minulle olisi käynytkään?

Klo 18.30 Olemme edelleen samalla kannella kuin puoli tuntia sitten. Joku perämies toi matkustajalistat ja toinen plaraa niitä ja huutelee nimiä. Nyt se huusi minun nimeni: Laakso Sepeteus? Täällä! karjun takaisin eikä se näytä huomaavankaan, mutta laittaa kuitenkin ruksin johonkin kohtaan paperiaan kun samalla jo huutaa seuraavaksi "Reiman Larsleevi?". Pitkä laiha mies huojahtaa pelastusrenkaan varjosta näkösälle ja huutaa, ei, oikeastaan kuiskaa, "Minuako kysyttiin?". Papereiden plaraaja huomaa hänet, nyökkää ja huutaa jo seuraavaa: "Tiivola Teivojulius?" Tämähän on kuin kunnan huutokaupassa kun lakkautettujen koulujen irtaimistoja myytiin vähälukuiselle ostajapopulalle viime kesänä, ajattelen kun teen merkintöjäni päiväkirjaani jota olen pikkutarkasti aikonut pitää koko matkani ajan. Onpahan sitten vanhana jotain edes minun elämästäni jonnekin merkittynä kun isä kuten äitivanhakin ilman yhtäkään täyttä lausetta muistiin merkkaamatta manan majoille menivät. Yksi paksu ukko kävi jo kysymässä, että mitäs se poika kirjaileepi. Sanoin sille niin kuin asia on ja että kirjoitan hänenkin kysymyksensä seuraavaksi muistiin, niin se käänsi pomppakylkensä ja meni kauas ryhmän reunalle selin seisomaan.

Lokkeja on paljon. Jokunen rantavaris ja naakka huhkasee vielä joukossa. Taivas on muutamalla pilvellä kuvioitu. Laivan savupiipusta pöllähti äsken kovasti mustaa savua kun paatti peruutti ja alkoi hitaan kääntymisen selälle päin. Satamassa on paljon muitakin veneitä ja laivoja. Pienimmissä on vain airot ja mela, sitten on tavallisia peräprutkuja ja vähitellen ne suurenevat huvijahdeiksi, rahtialuksiksi (niin kuin tämä) ja valtaviksi, uiviksi hotelleiksi joihin mahtuu kerralla tuhansia matkustajia. Näin äsken poukamassa kaksi vanhaa purjealustakin. Ne oli viimeisen päälle kunnostettuja ja niiden mahonginruskeat kyljet kiilsivät kuin öljyttyinä ilta-auringon säteiden sattuessa niihin jostakin rannan rakennusten väliköistä, tai heijastui ikkunoista joita on miljoona merelle päin tässäkin kaupungissa.

Kapteeni pitää kuulema seuraavaksi puheen. No nyt se puhuu. Ruotsiksi ensin! No voi! No nyt englanniksi jota minäkin jollakin tavalla hallitsen. Matruusi, vai mikä ukko lie mustassa hatunlipareessaan tulkkaa suomeksi joka toisen lauseen jälkeen. Kapteeni toivottaa vain tervetulleeksi ja luettelee esimerkkinä joitakin sääntöjä joita meidän, ylimääräisten kuljetettavien tulee noudattaa ehdottomasti. Tarkemmat tiedot niistä ovat kuulema paperilla, joka meille kohta jaetaan. Hyvää matkaa ja silleen, se vielä sanoi, heilahutti kamalan suurta Mauno Koivisto-kouraansa ja kapusi kapeita portaita alakannelle. Me saadaan kuulema lähteä nyt hytteihimme. Sain paperin jossa on noin 70 eri sääntöä joita tulee noudattaa ja toiset 70 jossa neuvotaan muu laivakäyttäytyminen sekä niiden päälle vielä pinkka selitysten selityksiä kuin katekismuksessa.

Klo 19.45 Hytissä. Olen ihan yksin kuten toivoinkin kun tätä matkaa kyselin ja aloin varailla eri paikkoihin soitellen ja sähköposteja lähetellen. Hytti on ahdas kuin maitolaituri vanhalla kotikylälläni. Maitotonkat vain puuttuvat. Tänne kuuluu selvästi moottorien klonkse ja jyrinä ja raah raah-ääniä kuin jotain siirreltäisiin lastiruumassa nurkasta nurkkaan. Onkohan siellä myös jokin tyhjä -tai täysi- tynnyri ajelehtimassa laivan keinunnan mukaan? Kun olin tulossa tänne alas, perässäni kapusi reppuineen nuori, pitkähiuksinen nainen jonka olin pannut jo nimenhuudossa merkille. Jennyjokin sen nimi oli, mutta juuri kun sen nimeä huudettiin, laivan pilli honkaisi kuin nuhainen jättiläisen nenä ja loppuosa nimestä humahti kuulumattomiin. Jennyjokin puristi minua perseestä kun en edennyt tarpeeksi nopeasti ahtaalla käytävällä ja virnisti sitten iloisesti kun käännyin katsomaan. Sanoi, että näin meil Raumal pruukataan tehd.

Huh huh.

Klo 20.00 Kävin vessassa. Sinne pitää mennä peruuttamalla ja olipa tarve kumpi tahansa, se on toimitettava istualtaan. Käsi mahtuu juuri ja juuri ottamaan paperia telineestä ja ujuttautumaan taakse että saa pyyhityksi. Kun pytyltä sitten nousee, on avitettava itseään käsillä ovenpielistä pitelemällä. Pytty tarttui pakaroitteni ympärille kiinni kuin imukuppi ja nousi vähän irti lattiasta kun siitä nousin. Onneksi vesijohto kesti ja se vetäisi pytyn takaisin niin että loiskahti. On siinä vessa, saatana!

Klo 21.00 Olen yrittänyt kotiutua. Matka-askistani otin esille vain tarpeelliset kuten hammasharjan ja pyjaman ja sandaalit. Suihku on yhteinen käytävällä, mutta minua pelottaa jos se Raumanflikka sattuu samaan aikaan sinne. Se varmana änkeää pesettämään selkänsä tai puristelemaan paljaita pakaroitani... Makasin äsken selälläni ja katselin tätä maitolaiturihuonettani jossa pitäisi kuukausi tai kaksi tai jopa kolmekin kestää. Seinät ovat olleet joskus valkoiset, nyt ne ovat kellertävät. Katossa on likalaikkuja ja pölypyörteet ovat kiertyneet kuin ampiaispesien jäänteet pyöreiksi kuvioiksi siihen. Pyöreän laivanikkunan puoleinen seinä on selkeän siniseksi maalattu, mutta kuhmurainen ja siihen on piirretty hävytön kuva miehestä ja norsusta. On ollut mielikuvitus tuolla taiteilijalla! Norsulla on kärsän paikalla pienen pieni kulli ja miehellä kullin paikalla valtava norsun kärsä. Siinä ne savannin reunalla ovat tuijottaneet toisiaan miljoona merimailia ainakin kun nimikirjaimia ja päivämääriä sekä satamien nimiä on kaiverrettu seinään satoja, ellei tuhansia. Onpa siinä minulla tutkiskeleminen kunhan aika käy pitkäksi eikä muuta tekemistä ole...

Klo 22.00 Kävin suihkussa. Raumanjennyä ei näkynyt, mutta varmaan oli juuri käynyt ennen minua koska suihkun lattia oli märkä ja pitkiä hiuksia lavuaarin reunalla.

Klo 22.30 Luen kirjaa. Valo on surkea ja suuntautuu väärin vaikka kuinka sitä yritän vääntää tyynyyni päin. Se on sellaisen ikivanhan jousen varassa killuva irtohehku joka polttaa vietävästi pitkälle varteen saakka jos sitä väärästä kohti koskettaa. Eiköhän mokoma sytytä vielä palamaan tämän hytän jos nukahdan ja se jää päälle. Luettavan nimi on Kyllikki Villan merireissuistaan kirjoittama Vanhan rouvan lokikirja. Kurjan mukavaa silläkin lyylillä on välillä ollut. Minulla on muassani tuon rouvan muutkin kirjat sillä olen niihin jotenkin tykkääntynyt. Ja varmaan niistä tämän lähtöhulluudenkin rintaani sain.

Keskiviikkona 7.8.2002 klo 03.00 Saatana kun heräsin kovaan ränkäisyyn joka kuului käytävästä. Kurkkaisin ovelta ja se Raumanjenny siellä istui lattialla ja noitui. Kysyin, mikä hätänä, niin se sanoi, että liukastui johonkin lattialla olevaan ja kun katsoin tarkemmin, näin, että se oli saippua. Ja se oli minun! Se oli varmaan pudonnut suihkulaukustani josta on vetoketju rikki. Menin ja autoin flikan pystyyn ja kyselin, että kävikö pahastikin, mutta se vain virnisteli iloisesti eikä ollut moksiskaan. Kun sitten kerroin, kenenkä saippua se oli johon hän liukastui, niin se räjähti nauramaan ja meni pitkään ennen kuin sai kakottua, ettei häntä ikinä ennen ole saippua-ansalla kukaan pyydystänytkään... voi perhana että nyt hävettää... ja kun se vielä hyttinsä ovella, kun käännyin, kaapaisi pyjamakannikkani kouraansa ja nipisti oikein kunnolla ennen kuin läimäisi nauraen ovensa kiinni. Nyt kyllä ei uni tule!

Klo 08.00 Tulihan se. Siis uni. Nukuin ja näin unta Raumanflikasta nauramassa ja puristelemassa miesten takamuksia kotikyläni osuuskaupassa. Siellä ei kyllä asu enää kuin vanhoja ukkoja ja akkoja, että ei ne kummoisia puristeltavia olleet siinä unessakaan. Mutta sitten, kun Raumanjenny näki minut osuuskaupan ovella ja alkoi virnistellen hohottaa, läksin karkuun ja juoksin kauas syntymäkotini perukoille, lehmihaan ja niittyperän ja rantasaunan ja veneen ohi rantaan ja vasta siinä heräsin kun aloin miettimään että jatkanko uimalla pakoani vai otanko veneen. Kumma kyllä unesta tuli ihan hyvä mieli ja nauratti kovin kun pesin hampaitani seinälle taitettavan laivasängyn reunalla istuen.

Klo 08.15 Lähden tästä aamupalalle joka on luvattu oleman jokainen aamu puoli yhdeksän aikaan ruokailusalongissa laivan keksivaiheilla toisella kannella. Millainenhan "salonki" se mahtaakaan olla?

Klo 08.20 Avasin oven ja juuri kun olin astumaisillani käytävään, Raumanflikan ovi raottui. Tempaisin äkkiä omani kiinni ja istun nyt tässä vielä vähän aikaa, että se pyllynpuristelija ehtii mennä ensiksi sinne ruokailusalonkiin.

jatkuu -kai?

Eilisen kirjeet

2011-10-27T11:00:00.000+03:00

Unimäki 6 Helmik. 1967

Isä!

Onko siellä Helsingissä yhtä kylymät ilimat kuin tiällä? Onko vuatetta tarpeeksi? Neuloisin uusia kintaita ja kynsikkäitä ja sukkia vuan kun langat on vähissä. Purin yhen risasen villapaejan ja neuloin siitä sukat pienimmälle. Korjasin tuon sinun naulareppusi jonka jätit viimeksi. Missä sinä nauloja nyt piät, taskuissasko?

Kun lähet seuraavan kerran tulemaan, niin kierrä Perttulan kautta. Käy kahtomassa, että poejilla kaikki hyvin. Että Jyrkillä ja Jarmolla villasukkia ja paijat ehyviä. Vie makkeeta mänijäisiksi, Jyrkille vatserin sekamelliä. Jarmo suattasi tykätä kurkkupastilleista, niistä joita Uatu-ukillakin aina on, niitä valakkeita. Kerrastot osta. Jyrkin pittuus jottaen 160-170, tukeva malli. Jarmo vähän pitempi, laehempi. Ei haetanne jos väljemmät hankit. Kirjottivat sieltä, että tämmösiä tarviivat. Soslautakunta kustantaa sitten loput listasta, mikä tuli kirjeessä.

Kaet sinulla rahhoo on? Minä sillä kyselen, kun viimeksi niin vähäsen laetoit, että onko se tilistä kuitannu, se ulososttomies?

Kuvvaenet tenttu-ukkoen köörissä tolskoes!

Pikku-Manteli on ummessa, maetoo ee heru. Suolalihakin on ihan kohta kaekki, ja muikut. Ukki toe kulukkiissaan kaks issoo matikkaa, tyrkkäsi kinokseen mökin takana. Tien sitten niistä keittoja. Mummolasta ja Juhanilasta olen maetoo suanut. Juho toi hevosella heiniä Luikkolahelta. Eilen olis ollut teeripaisteja puissa tuossa Kymin metässä, vaan kun en ossaa ampua.

Penakat ovat olleet kippeinä, kuumeessa, Valtolla ainahin korvatulehus, Hannelella angiina ja hampaita valittaa. Seinänrajasta on lattia jiässä eikä ovi mäne kunnolla kiinni. On sitten uamusella kirveellä auvottavissa, niin paksuksi on huurustanut yöllä. Veijo pisti kielesä kirveenlappeeseen kun jätin sen navetalle männessä ulos pakkaseen. Lähti irti lämpimällä veillä. Verinen läntti kielennahkoo jäi kirveeseen. Mehua ja teetä on Veijo pystyny vain juomaan. Seppo ja Eino ovat olleet terveitä vaekka kylymällä lattialla ryömiivät.

En tiijä...itkettää välillä tämä kaekki...jaksanko miten kaavan tämmöstä?

Ristin joka ilta käteni että jaksasin, ja sinuakin muistan vaekka tiijän, että jumalista vähät välität.

Käy siellä poekiin luona tullessasi, sano että ikävöevät kotona Unimäessä. Terveisiä kotoa kaekilta.

T. Äeti Gunilla

Kirvesmiehen poika Lauri Viita makaa haudassaan...

2011-10-25T01:34:00.002+03:00

...yli haudan ne marssivat vaan.

Sunnuntai 20.9.1987

Tampere nojaa kämmentään poskeeni. Ihmiset kulkevat kallellaan, aivoitta päin.

Oikealla rivi kerrostaloja, pankki, kauppa, kalusteliike. Nekalan teollisuushallien hahmot erottuvat.

Yksi kukkula taustalla sumun peitossa. Syyssateen alakuloittama koivu harottaa lipputankojen metsikössä.

Kadun varrella siistissä rivissä jalavia. Vai lehmuksiako nuo ovat, perkele?

Miksikähän Unimäen tuomet kuolivat kun paikka jäi autioksi? Voiko puu kuolla ihmisen kaipuuseen?

Ihminen voi kuolla puun kaipuuseen. Sen tiedän jo.

Autoja murahtelee ohitse taukoja pitämättä. Kolmelta aamulla rumistelevat ensimmäiset rekat Nekalan terminaalille.

Minäkin olen ajanut rekkaa muutaman kilometrin. Rovaniemellä, Lapinlahdella, Siilinjärvellä, Kuopiossa, Helsingissä. Inariinkin kerran.

Ja dumbbereita, pakettiautoja, traktoreita, pyöräkuormaajia, trukkeja, kurottimia. Kerran ajoin Ervastin linja-autoakin pätkän.

Kun ei minun elämässäni muuta kehuttavaa ole niin kehunpa noilla.

Jos minulta kysytte, tämä näkymä ei miellytä minua. Miellyttikö se ketään vuonna 1918?

Ei pelkuruus ole ansio, yksin omistettavissa. Siitä on jakaa muillekin.

Rohkeuden jakamisessa ei ole mitään mieltä. Silloin jaetaan usein aseita.

Yksilöityminen vahvistaa yleisen tilanteen yhteiskunnassa. Palikoista vuolee sieluja hullu.

Aforismeja luin jostakin.Omiani kai.

Posion Jukka teki näytelmän ylioppilasteatterille. Sai aiheen isäni laulusta. Välitin sen hänelle:

"Yhen kerran kun jalattomat tanssi
ja sormettomat soitti kitaraa.
Kuurot siellä kuunteli
ja sokiat ne katteli
kun mykkäpojat lauloivat."

Minulle Jukka kirjoitti sotaveteraanin osan. Kuolin lopussa. Oma poika ampui minut.

Alussa tanssin tangoa pienen vaalean kanssa joka lauloi:

"Olen pieni ja hikinen tyttö vain
joka hellyyttä halajaa
kaipaa huuliinsa miljoona suudelmaa
ja sitä yhtä oikeaa."

Suudelman jälkeen menin naimisiin sen kanssa.

Tehtiin myös kuunnelma radioon: Murteellisten laulujen maa.

Siinä murhasin Heikki Valtosena nuoria naisia. Ensimmäisen Kallansiltojen alle Kuopiossa.

Viimeisen Pispalassa vanhan talon makuuhuoneeseen. Nussin niitä ensin.

Pispalasta lähtiessäni pyyhin veriset käteni huussin ikkunaverhoihin. Karkasin Marokkoon.

Murhat menivät kaverin piikkiin. Sillä oli jo entisiä tuomioita. Se oli teurastaja ammatiltaan.

Murhaväline oli Tanskasesta varastettu meisseli. Pienin tyttäreni sanoi: "Meijän isipä on semmonen meisselismies." Se katsoi kaikki harjoitukset.

Kesällä tapasin Kyröskoskella Marittan. Se on naimisissa kuin minäkin.

Olkapäätä tarvitsen. Tai muuten menen ja tapan itseni.

Lakaisen kadunvieriä ja pihoja Koivistonkylässä. Kerään veteraani Sundströminkin nortinnatsat H-talon edestä.

Sudströmin naapurissa asuu mielisairas teini leskiäitinsä kanssa. Äiti makaa sängyssä lihavana.

Kaksi isoa koiraa vahtii sängyn vieressä kun siltä valuu leipävellin sekaista sylkeä syödessä leualle. Ne nuolevat sen pois.

Tyttö istuu koirien välissä pienellä jakkaralla. Mustat silmät katsovat pisteeseen seinällä kun hän syöttää äitiään. Näin tämän näytelmän, kun vaihdoin hanan niiden keittiöön.

Käyn Kylätaskun Jussin äidin juuttuneet ikkunat aukaisemassa. Se on herttaisen valkeapäinen karjalaisvanhus.

Jussi itse ajaa joskus Tillikasta taksilla klo 3 kadunvarteen. Sille pitää käydä aukaisemassa alaovi. Se ei asu täällä.

Viimeksi se nojasi jalavaan ja kusi. Ei puhunut mitään kun kopeloi itsensä oviaukkoon.

Korjaan saunanlauteita, kokoan keittiönkalusteita, maalaan, tapetoin, remontoin, vaihdan lampunvarjostimia. Auraan ja kolaan.

Ajan nurmikoita. Koristelen lipputangot enimmäkseen puolitankoihin.

Taloissa asuu iäkkäitä rintamamiehiä. Ja niiden leskiä. Kuolema kulkee usein pihakatua.

Yksi aamu näkyi harmaiden villasukkien peittämät jalat kynnyksellä. Yksi mummeli oli tuupertunut eteiseen nenälleen. Mitä lie yöllä rapussa käynyt? Eilen olin sille vaihtanut polttimon olohuoneen valaisimeen.

Hätistelen jengiä pankkiautomaatilta. Kaupan edestä ja takaa kerään tyhjät kaljapullot.

Kioskin sinappiset makkarapaperit ennen variksia aamuyöstä.

Riitelen puolikuuron Datsunmiehen kanssa. Se ei pidä lapsista. Ainakaan jos niistä pääsee ääniä.

Yläkerrassa asuu Vanhasaaren Kalle, jolla on kurkunpääavanne ja puhemikrofoni. Kuin tynnöristä tulee sen puhe. Paras mies koko korttelissa.

Kainan Reiska on entinen nyrkkeilijä, nykyinen keilaaja. Se on ollut kovissa paikoissa sodassa. "Mutta kun olen pieni mies, ei naapuri osunut", se sanoi.

Alakerrasta entinen alkon paikallisjohtaja tuo likööriin säilöttyjä mustikoita. Hörpitään liemet ja mustikat jäävät kuin rypistyneet katajanmarjat lasipurkin pohjalle.

Voisin kertoa 138 tarinaa näistä taloista. Yhden eroottisenkin. Viime viikolla yksi nuorempi rouva J-talosta pesi pikkuhoususillaan, ilman paitaa mattoja pyykkituvassa.

Sillä oli suipot tissit ja ne heiluivat juuriharjan tahdissa kun korjasin takaseinustalla pesukoneen juuttunutta rumpua.

Ei koneessa muuta vikaa ollut kuin kolmen tuuman naula rummun ja kehän välissä. Keksin lisää korjattavaa kun minulla ei äkkiä ollutkaan mihinkään kiire.

9 kerrostaloa. 138 asuinhuoneistoa.

Säästöpankki, elektroniikka- ja elintarvikekauppa, parturi. Ahistaa kuin Jussi Parviaista.

Päiväunilla joku työnsi peukaloa perseeseeni. Huusin. Puu kaatui takanani ja oksa pyyhkäisi varjon pois.

Kirjoitin Millalle Kempeleeseen. Lähetin Soilelle kortin Ouluun.

Soitin Marittalle Hollolaan. Sanoi muuttavansa Tampereelle.

Soitin Sirkalle Kuopioon. Sillä oli kieli kipeänä.

Soitin Tapsalle Kittilään. Siellä on satanut jo lunta.

Äidille Siilinjärvelle. Veijo on joutunut sairaalaan.

Isä saapastelee lupaa kysymättä uniini

2011-10-23T20:34:00.002+03:00

Lauantai 20.9.1986

Isä riiputtaa Uniaholta ampumaansa soidinmetsoa pyöreässä nyrkissään. Vanha espanjalainen yksipiippuinen savuaa kainalossa.

"Mihin panitte sieluni?"

Isä löytää sammalmättäästä viinapullon. Kiertää korkin auki. Ähkäisee. Oikoo nenäänsä joka pongahtelee poskelta toiselle. Isän takaraivonahka rempsottaa irrallaan tuulessa. Verinen kalloluu on puhki.

"Perkeleen patolookit kun kirvehtivät piän halaki!"

Keittiön pöytä on mäntylankkua. Sen oksankuviot ovat ruskeita ja puunsyyt ovat kuin kynttilänliekit niiden ympärillä. Tiskikaapin alta antaa loisteputki vaimeanvalkeaa valoaan maalatulla kahitiiliseinällä olohuoneesta erotettuun tilaan. Katselen ruskeapuitteisesta ikkunasta ulos kirkonkylän valaistuun yöhön. Piirtelen puiden ääriviivoja vihkooni. Petäjiä näkyy viisi ikkunasta pohjoiseen. Piirrän kruunupäisen kopeloimaan prinsessaa, vuoroaan odottamaan kaitanaamaisen ja radiomaston vilkutusta vasten isonenäisen kirves olalleen. Katuvaloon kaarran lyijykynälläni mulkkuoksaisen ja variksen raakkumaan yhden oksan tyngälle.

Makuuhuoneessa vaimo möykyttää epilepsiakohtauksessa sängynpäätyyn. Rytmikkäästi, ja aina oikealla jalalla. Keskeytän piirtämisen ja kirjoittamisen. Huokaan. Laahustan ohitse lastenhuoneen lyhyen käytävän päähän, avaan oven. Seisahdun kynnykselle katsomaan pienen yölampun valaisemaan huoneeseen. Peitto on pudonnut lattialle ja lakana on sijoiltaan eikä patjakaan ole kuin puoliksi sängyssä. Vaimo makaa yöpaita korvissa ja selkään päin kaarelle vääntyneenä jalat osittain sängynreunan ylitse taipuneella patjalla.

Nostan patjan alta tukien koko lastin takaisin sänkyyn, käännän täristävää kehoa kyljelleen, oion jalkoja, päätä, käsiä ja pyöräytän sormella suun sisäpuolta; kieli on tallessa. Nostan peiton ja peittelen, kohennan tyynyä, silitän hiestä märkiä, pitkiä hiuksia. Tyynyllä on verta ja kuolaa ja käännän sen vielä toisin päin vaimeasti yihkivää päätä varovasti nostaen.

Istahdan sängynreunalle, hieron peiton alla tutisevaa selkää. Tuntuu, ettei kohtaus mene ohitse koskaan.

Miten paljon ihminen tuollaisia kestääkään. Vuosia. Koko ikänsä.

Entä minä?

Katson muistini muutaman vuoden takaiseen kalenteriin. Tulin elokuussa 1980 Kemiran kaivokselta yövuorosta kotiin. Vaimo makasi maha pystyssä sängyssä liikkumattomana, silmät selällään. Kieli oli kääntynyt epilepsiakohtauksessa syvälle nieluun. Survaisin keskisormeni sen limaiseen mutkaan ja vedin, vedin. Veri ja kuola tyynyllä oli kuin punainen sohjo lastukolla. Vaimo korahteli ja lellui petillä velttona. Puhalsin suuhun ja painalsin rinnasta. Korahtelu muuttui pitkäksi sisäänpäin törähdykseksi ja lepattavat huulet aloittivat katkonaisen huokumisensa.

Yläkerran jehovalaistytöt soittivat ambulanssin.

Nukahdin KYKS:n kahvion tuolille. Unessa ajoin dumbberia kaivokseen ja murskalle, eestaas. Hartikaisen Enska polki piisamihattuaan apatiittiliejuun murskan edessä. Kirosi, kun kippasin liian hitaasti kivikuormaani murskaan. Murskakartio juuttui kiinni kun nostin lavan äkkiä pystyyn ja koko kuorma humahti laariin. Pitelin kaksinkäsin Enskaa kurkusta. Enskan kasvot muuttuivat vaimoni kasvoiksi, sinertyivät. Saatananperkele, huusin.

Kahvion tyttö ravisteli kädestä. Kysyi, mikä hätänä?

Sonja syntyi sitten muutaman viikon päästä terveenä.

Pyyhin hikeä vaippaharsoon. Oion pitkiä, imekkeisiä hiussuortuvia tyynylle. Kohtaus alkaa hellittää ja hengitys muuttua tasaiseksi. Painan käteni sydämen kohdalle. Syke on vieläkin voimakas, särähtelee kylkiluissa ja takana lapaluussa.

Itkettäisi.

Sonja tassuttelee lastenhuoneesta vessaan, istahtaa unissaan lattialle. Nostan pytylle. Ohjaan takaisin sänkyynsä. Hipaisen lapsia vielä poskista, kohentelen peittoja.

Radiomastossa vilkkuu. Siilinjärvi nukkuu. Yläkerran kirjastossa on kuolleiden kirjailijoiden Mukkula. Isä lahoaa kuusenjuurella tästä kaksisataa metriä etelään. Äiti ja veljet asuvat kilometrin päässä Simonsalossa.

Haluttaa pois täältä.

Pitäisi neuvotella vaimon kanssa.

Se ei jaksa nyt, eikä huomenna. Ei vielä ensi viikollakaan. Minä päätän vähäisillä kyvyilläni, ja aina väärin.

Epilepsia, mitä se on?

Vaimo tietää kahdenkymmenenseitsemän vuoden kokemuksella. Minulle tuttua ovat verinen kinovana poskella, elottomat silmät ja kohtauksessa kaarelle taipuva ihmisen varsi. Lääkepurkit keittiön kaapissa. Sairaalaviikot ja -kuukaudet kun äiti on lapsilta pois. Hätäkeskuksen numeron muistan.

Tampereelle olen jo tilannut työhaastatteluun ajan.

Sekin on niin pimeä paikka syksyllä. Kun kävin, lapset leikkivät kuolleissa lehdissä Hämeenpuistossa ja Pyynikin pyörivä teatteri oli käännelty talviteloille. Kauppahallissa ostin viidellä markalla mustaa makkaraa. Ryppyinen ukko kahviossa ähki luodiniskemiä lonkassaan.

"Tampere on erelleenki punanen. Mää ainaskin, ja naapurin Kuokkala."

Sanoin sille muuttavani tänne.

"Jahahs, se o sitte reilu peli semmottinen. Suomessa nääs saa muuttaa mihi haluaa. Olekkos kuullu hyvähaltija-vitsisn Hämeensillan patsaista?"

"En."

Ryppyinen ukko kertoi. Vitsissä loihdittu patsas paskansi puistossa lokin päälle. Toinen patsas piteli sitä lokkia.

Nauratti.

Ei se vitsi.

Ukon silmät menivät niin viirulle, ja korvanlehti naksui.

"Nääs siihen tuli kranunsirpale Rukajärvellä. Siinon rusto, kokeile."

Niin oli kova ja naksui.

"Minunkin isä oli Rukajärvellä."

"Sielloli monen isä, nääs."

Ukon rypyt silisivät hetkeksi kun se hulautti taskumatista.

Isän sielu on hämähäkin seitti märässä kuusikossa.

2011-10-20T23:16:00.002+03:00

Perjantai 20.9.1985

Metsäautoteiden varsilla romisevat motot kuljetuslaveteilta alas. Kömpivät levennyksiltä metsään röykyttämään telaketjuillaan sammalikot silpuksi. Ikikuuset pätkiytyvät surkeiksi tikuiksi niiden kahmaisuissa. Perässä rymistelevät toiset koneet vältteineen halkaisemaan maaemon vatsan. Polut, muurahaiskeot ja nallekannot häviävät maapaltteiden alle. Kuusentarrien salaperäiset varjot haihtuvat, eläimet kaikkoavat. Metsojen soidinreviirit, pyiden rypypaikat.., sanat kuvata tätä hävitystä loppuvat. Tulos luonnolle on sama, kuin liittoutuneiden pommitukset neljäkymmentä vuotta sitten kun yhden äijäntarrin tykit piti saada vaikenemaan.

Istun myrskyn nuriman kelopuun tyvellä sormillani puunsyitä kaivellen. Isä ampui tähän keloon metson kun minä olin vielä niin pieni, että reppuun mahduin. Sen latva, oksat ja runko ovat räjähtäneet kappaleiksi. Alle on jäänyt muutamia pieniä kuusia ja koivu. Nyt, isäni syntymäpäivänä raavin katsettani tähän jäljellä olevaan metsäsaarekkeeseen. Kotimetsät ovat kohta muisto vain.

Kaikkien matkaliput tarkastetaan, olkaatten hyvä.

"Saapuu shyys", aloittaa saarnansa mies ravintolavaunussa. "Vaimenevat junien kolkkeet talven lumikinoksiin, haihtuvat kesälomalaisten hiet asemien väleillä, tipahtelevat ruosteeksi raiteisiin. Radanvarren pylväiden ja ratapölkkyjen kreosiitin haju kiristyy vanteiksi maailmaa sahaavien ratalinjojen ympärille..."

"Kuuntele! Olin pappi. Virka on viety, juotu. Naitu kirkkoherranviraston kanslistin ruskealla pöydällä, pyyhitty lattioilla ajelehtiviin virkatodistuksiin, heitetty paperitolloina roskakoriin. Kuka radanvarren asukkaita rakastaa? Jeesusko, joka mutisi opetuslapsilleen, että kellä korvat on ne kuunnelkoot?"

"Mistäs tuollainen takkuparta tulee? Olet kuin sullipinoon puristuksiin jäänyt."

"Metsästä."

"Ota hömpsy. Tule opetuslapsekseni oikealle puolelleni, suntioksi avaraan kirkkooni. Pannaan Herran huone raiteille kulkemaan."

Oulu haisee. Kannattelen virkaheittoa pappia asemalaiturilla. Kaljan kastelema villapaita venyy. Ketjussa roikkuva risti on takertunut sen nurinoikein-silmukkaan kauluksessa. Toinen kenkä puuttuu. Konduktööri heittää puhkituhman, ruskean laukun asemalaiturille, irvistää ja nakkaa sinisen tennarin sadevesirapakkoon.

"Herra on hyvä ja jatkaa Rovaniemelle seuraavalla junalla, jos selviää."

"Konduktöörin sileään mieleen tuli särö", tirskahtaa entinen pappi.

Botnian tiskillä kerron:

"Vuosi sitten soitin täältä Letkunpuiston puhelinkopista äidille. Se sanoi, että Mauri on hirttänyt itsensä."

Reissuun lähtiessäni kävin Maurin luona. Juotiin kahvia termoksesta työkalupakkien päällä istuen. Mauri kiroili.

"Kymmenen sentin mittavirhe keittiökalusteissa, perkele!"

Sanoi, että sormiin koskee. Kävelikin kierossa: "Sivut kippeet, helevetti." Viimeksi oli kulkenut Viipurissa kirkonkupolien kuparikatteita uusimassa.

Mauri kävi isän kanssa kalassa Juurusvedellä: "Yhen kerran ui hirvisaatana verkkoon!"

Maurin oma isä räjäytti dynamiitilla Nilsiän Syvärin pohjaan itsensä ja veneensä. Aarnesta löytyi vain muutama suolenpätkä arkkuun laitettavaksi. Vedestä nostivat kuiville myös vähän veneen osia, kokan ja perätuhdon.

Mauri oli äitini siskon poika, kymmenen vuotta minua vanhempi.

Entiselle papille ei tarjoiltu enää. Tilasin pannullisen kahvia. Viraton veisasi: "Minä mainio olen mato matkamies vaan..." Se nukkui silmät puoliksi auki. Minulta vasta alkoi vetoketju päästä aueta.

"Että Oskarinpenttikin se ampui itsensä, ja Vartiaisen poika. Kaksitoista onnetonta aiemmin ja kaksitoista myöhemmin.

"Opetuslapsetko?", havahtui viraton.

Armaalan Taisto hävisi merille, isä tukehtui oksennukseensa. Vaimoni kouristelee epilepsiakohtauksissa, sekoittaa Jeesuksen ja Nästärän Tuomaan keskenään. Punaista ja sinistä maalaa tauluihinsa. Hiilellä karikatyyrejä tutuista, minustakin piirsi; suihkutti fiksatiivia liikaa ja räkätappi valui nenän alle.

Appiukko värjäsi Miranolilla kaikki tintinpöntöt punaisiksi.

"Sinistä lippaan, hähää!", karjaisi viraton kyynärvaralta.

Itkin hihaani vähän.

Pubin ovesta solahti sisään Soile. Viraton kolahti tuolilta. Kadulle nirskahti vilkkuauto, korjasi kyytiinsä pudonneen.

Kävelin Soilen kainalossa Isokadulle. Soile kirjoitti mustakantiseeni: Hienoa, että olet täällä. Metsänlapsi, mörökölli, rakastettava.

Muisteltiin suukkoja KYKS:n hississä. Tulehtunutta umpilisäkettäni. Se puhkesi, koska minulla oli niin ikävä. Tai koska Kallanvintillä Erja manasi sen tulehtumaan. Isä oli juuri haudattu vinoine nenineen. Se murtui Ladan selkänojan ja takapenkin välissä. Äiti ei jaksanut vetää jaloista isää ulos. Jos olin mukana, minä vedin, pumppasin oksennuksen pois keuhkoista.

Anna anteeksi isä kun en ollut.

"Itke vain, minulla on iso kyynelämpäri", sanoi Soile.

"Ja isot tissit", nyyhkäisin.

Nauratti. Mentiin sänkyyn.

"Ensi kesänä alan rakentaa Unimäkeen erämajaa. Rakennuslupa on jo, ja seinähirret tiedossa."

"Tulenko käymään?"

"Tule vain, mutta sinne ei vedetä sähköjä eikä ole bideetä. Kaivolla sanko ja sankossa kauha."

"Ei haittaa."

Viiden aikaan joku soitti ovikelloa. Alakertaa valvottaa, yksi sängynjalka on lyhyempi kuin muut. Panin pöydältä psykiatrisia hoitomuotoja käsittelevän kurssikirjan sen alle.

Soile lähti kahdeksaksi Heikinharjuun hoitamaan hulluja.

"Nuku sinä", sipaisi partaani ja meni.

En nukkunut.

Kirjoitin Kalevan reunat täyteen kun vihkosta loppuivat sivut. Löysin kuitteja ja valkoisia kirjekuoria pöytälaatikosta. Kirjoitin elettyä vuotta pois. Kun sanat loppuivat, piirtelin paperilappusille hirtettyjen hahmoja ovien yläkamanoihin ja kattopalkkeihin kuin Kalervo Palsa. Taiteilin niille flanellipaidat, pussihousut, jatsarit ja reput selkään.

Kun olin tyhjä, virtailin Oulun kaduilla hetken ja nousin junaan. Ravintolavaunussa nuokkui sama viraton pappi kaljamuki nenänsä alla.

"Et jatkanutkaan Rovaniemelle?"

Se ei muistanut minua. En selittänyt. Sillä oli silmä musta ja ylähuulessa kuivunutta verta.

Ottoeinarin päiväkirjasta 10 (viimeiset sivut)

2011-10-19T09:09:00.004+03:00

Torstai 3.8.1978 Hyvämaineisen saaressa

Soutelin saaren rantaan melkein heti töiden jälkeen. Poimin sankollisen mustikoita rantaa kiertävästä kuusikosta. Niitä ei tänä kesänä ole kovin paljoa tullut tavallisiin paikkoihin mantereella. Pahkapentti sanoi päivällä, että Hyvämaineisen saareen kannattaa mennä mustikkametälle. Houkuttelin Vaulasofiaa mukaani, mutta sen piti mennä illaksi taas siivoamaan linja-autoja.

Eilen ja tänään paneloitiin mökin laipiot. Kuparinaulojen vasaroiminen on aika vaativaa työtä. Vääntyvät helposti ja kun kannat ovat pyöreät, niin vasara luiskahtaa siitä helposti paneeliin ja tulee runtu. Oksakohtaan pyöräytin käsikairan pienellä terällä esireiän, ei olisi kyllä muuten uponnut. Naulausrivit piti saada kulkemaan suoraan ja silloin ei voi oksaa kiertää tai jättää naulaa lyömättä. Turusvilleltä sekin homma kävi. On varmaan monta miljoonaa naulaa elämässään hakannut "terävä piä eellä puuhun" niin kuin se itse sanoi. Se täyttää ensi sunnuntaina 60 vuotta. Sanoi syntyneensä kapinavuonna 1918 punikki-isän kuudentena siitoksena. Sen jälkeen ei siihen perheeseen ketään enää syntynytkään. Isä oli viety alkukesästä eikä se takaisin enää tullut. Isä ei ollut osallistunut itse kapinaan, mutta oli ollut sillä kylällä tunnettu kommunisti. Sen se Turusville vielä sanoi ja sitten napsautti suunsa kiinni. Näytti, että sille teki ikävän olon itselleen tuntemattomasta isästä kertominen.

Yksi toinen päivä Turusville puhui vähän omasta sota-ajastaan kun siitä kysyin. "Melekkein koko huviretken tein, vuan ihan lopussa tuli sirpalesaatana tuohon koepeen." Samasta kranaatista oli kuollut ensimmäistä päiväänsä poteroon komennettu poikanen ja toinen Turusvillen ikäinen veteraani. "Siellä ne sen suolet roikkuivat kesäpusakan mutkassa petäjänjuurakon piällä kun minua alettiin raahata taaemmas..." Sanottuaan tuon Turusville komusi taukolinjakkaasta ulos, pani sätkän holkkiin ja kävellä linkkasi vähän matkaa maantielle päin, seisahtui portinpielipaaden eteen ja katseli mäntyjen latvoihin harmaatukkaista päätään puistellen.

Sunnuntai-ilta 6.8.1978 kotona aitassa

Vähän sataa vaikka pilviä ei juuri taivaalla ole. Eilen ja tänään pinosin isän kanssa loputkin halot ja saunapilkkeet liiteriin ja yhteen tyhjään latoon. Niitä on varmaan kuusikymmentä mottia jos ei enemmänkin. Mitattiin silmämääräisesti koska isä on ikänsä tehnyt polttopuita niin ei sen tarvitsekaan mitan kanssa ookailla. Syksymmällä pitää tehdä vielä toinen samanlainen pumpsi jotka menee sitten myyntiin. Rasiin kaadetut koivu- ja leppänrangat on kaikki karsittu jo ja kerätty metsästä navetanpäätylanssiin, ja niitä kyllä riittää.

Pikkusisko on parantunut kokonaan. Äidin pitää sitä toppuutella, ettei vielä yrkäile mihinkään raskaampaan hyppelyyn. Ensi viikolle oli tullut kutsu loppukokeisiin sairaalaan. On siellä kaksi päivää. Isoveli oli nyt viikonlopun käymässä. Isä lähti äsken viemään sitä yöjunalle. Silläkin alkavat kohta opinnot. Se on kasvanut pituutta, tai minusta näytti siltä. Ja kun oli kasvattanut viikset, niin tuntui vieraalta aluksi. Se on tavannut jonkun tytön viime keväänä ja menevät kuulema kihloihin lähiaikoina. Äiti ihmetteli, ettei se tuonut miniäehdokasta näytille. "Ei se voinut kun meni viikonlopuksi Imatralle." "Mittee se sinne?" "No, kotonaan käymään." "Jaa, sekö on Karjalanlikkoja? Näytähän ees kuva." Velipoika kaivoi lompsastaan värillisen kasvokuvan josta katsoi nauravainen nuori nainen. "Onpas tytöllä sysimusta hiuspehko", sanoi äiti ja näytti kuvaa isällekin.

Tiistaina 8.8.1978 leikkimökissä iltapimiällä

Eilenaamulla lähdettiin isän kanssa jo neljältä järvelle. Nostettiin kalaverkot luotojen kupeilta. Niissä oli muutama kuha, lahnoja ja haukia. Jokunen iso ahvenkin oli tarttunut selkäevistään. Sitten isä ajoi minut toiselle puolelle rantaan josta Pahkapentti ja Vaulasofia hakivat kyytiinsä ja ajettiin tänne työmaalle. Aika pitkä päivä siis eilen kun vielä illasta jatkettiin laituriarkun valannalla isännän kanssa. Sitä olin laudoittamassa päivällä Turusvillen apuna. Ensiksi piti piikata käsin lekalla ja vanhalla porakangella pohjakallioon kolot tartuntaharjateräksille ja sitten tehdä raudoituskehikko ennen kuin pykättiin vormaus ympärille. Nyt on vesi alhaalla, niin ei jäänyt kuin yksi laudoituskierros veden alle. Koko oli 2x1x0,5. Betonia meni kuution verran, mutta onneksi on iso hihnamylly niin saatiin valu pariin tuntiin tehdyksi. Mutta melkoinen lapioiminen myllyyn ja sitten ruukin kärrääminen kapeaa laakonkia pitkin viiden metrin päähän rannasta. Yhden satsin kanssa mulskahdin järveen, perhana. Pahkapentti oli tikahtua nauruun kun kiskoi minua ja kärryä sieltä pois. Virnuili: "Ennen ei kenestäkään kärräriä tule ennen ku se on siihen hommaan kastettu..."

Vaulasofia lähti äsken pyöräilemään kotiinsa. Kun oli rakasteltu, puhuttiin työmaan jälkeisestä ajasta. Ihan selvää se on, että tykätään niin paljon toisistamme, että ei se tähän lopu. Lukio pitää molempien saada käydyksi, se päätettiin, vaikka Turusville päivällä vähän virnuilikin nuorten tekemille päätöksille kun siihen suuntaan ääneen tauollakin juteltiin. Mutta sitten se sanoi, että nuorten maailma on nykyisin ihan toinen kuin silloin kun piti tappajaksi opetella. "...yrittäkee ja kovasti, elekkeekä sotaintoiluihin osallistuko", se sitten sanoi vakavalla naamalla.

Tuossa leikkimökin takana pienen kuusen oksassa on ampiaisilla pesä. Melkoisen kokoinen ja pörräävät siinä ympärillä, mutta pistänyt ei ole vielä vaikka siitä joka päivä kuljetaan ohitse. Tottuukohan ampiaisetkin ihmisiin? Kotona aina hävitettiin räystäsalusista ja navettasolasta ampiaispesien aihiotkin heti kesän alusta. Joskus joku jäi huomaamatta ja sitten sai niitä pelätä kun hangottiin heiniä rehulatoon. Äiti ei ainakaan kestä yhtään ampiaisen pistoa kun sillä alkaa henkeä ahdistamaan. Isä taas ei mokomien pistoista paljoa perusta, mutta käärmeeltä se litistelee kepillä heti pään jos navettapolulla yhyttää. Minua yksi puraisi pienempänä, mutta ei sääreen tullut kuin kaksi pientä, vähän aikaa punoittavaa reikää. Ihmettelivät, kun ei edes turvottanut. Ukki sanoi, että ei kyy tyhmä ole että se ensimmäiseen iskuunsa kaikki myrkyt tuhlaisi. Se vain pelottelee ensin ja jos et usko, niin tömäyttää koko latingin.

Perjantai 11.8.1978 Vaulasofian luona illalla

Eilen oli Laurin nimipäivä. Saikaranlassi ei nimipäiviään enää vietä. Eilen minulla myös oli vapaapäivä koska olin sen hautajaisissa. Siellä eivät papit puhuneet kun se ei kuulunut kirkkoon, mutta sen väsyneen näköinen isä sanoi muutaman, raskaan sanan, ja velisulevi sekä yksi sen toimittajakaveri harrastajateatterista. Väkeä oli paljon. En tiennytkään, että Saikaranlasse oli niin pidetty. Tiedoksi tuli myös, että sillä oli aivokasvain ja se oli perisyy itsemurhaan. Kun arkku oli avoinna hautausmaan ruumishuoneen ovella, Juliamarketta pani ensin kaksi sormeaan huulilleen ja painoi ne sitten nyyhkyttäen Saikaranlassen rauhallisen näköisille huulille. Minäkin hyvästelin Lassen laittamalla käteni sen kylmälle kädelle jotka oli laitettu kahtapuolen ruumiin sivua valkeiden kääreiden päälle. Haudalla soitti sen toimittajakaveri kitaraa ja lauloi englanniksi beatlesin Yesterdeyn. Taisivat kaikki itkeä sillä beatlesit olivat Saikaranlassen mielimusiikkia.

Tänään olin viimeisen päivän Pahkapentin töissä. Turusvillelle jäi mökissä vielä paljon tekemistä ja oma rantasauna sillekin kohdalle rakennetaan. Kaivinkone kävi jo pohjankaivuulla ja levittämässä sorapatjan. Linjapukit tehtiin vielä ennen minun lähtöä tänään ja vedettiin linjanarut osinpäin kohdilleen. Vähän haikeaa oli lähteä pois, sillä pidin Turusvillen kuivasta huumorista ja sen hyvistä neuvoista. Sanoi se mullekin: "... eipä pitkään aikaan ole ollut yhtä nohevaa apumiestä hänellä, että jatkahan vain tälle alalle kun sulla näkkyy tuota laskupiätäkin olovan. Vuan tähtee tarpeeksi korkeelle ettet selekääsi tarvihe montuissa ja telineillä keikkuissasi särkee..."

Toisen mökin asukkaiksi tuli tällä kertaa kolme saksalaista pariskuntaa, nuoria ihmisiä nekin. Heti alkoivat saunoa ja molskutella järvessä, ja ilman rihmankiertämää kaikki kerralla! "Ee nuita sak´manneja kyllä yhtään hävetä, saatana", totesi Turusville omantapaisesti kun katseli laiturilla toisiaan halailevaa, alastonta nuortaparia. "Kohta ne varmaan naipikin tuossa silimien alla kunhan tuo mies tuosta vielä kovennoo..."

Minä sain kotoakin vapaan viikonlopun eikä Vaulasofiankaan tarvitse siivota nyt yhtään linja-autoa eikä toimistoa. Huomenillalla aikoivat Pahkapentti ja Astamirjami lähteä taas kaupunkiin humpalle ja ottavat minut ja Vaulasofian kyytiinsä. Houkuttelin isää ja äitiäkin lähtemään. Empivät, mutta ehkä ne tulevat sinne omia aikojaan koska alkaa olla viimeisiä kesätansseja. Esiintyjinä ovat Reijo Taipale ja toisena Pauli Räsänen, että varmaan on tungosta.

Maanantaina alkavat sitten lukioaherrukset. Eipä ole paljoa kerennyt miettiä sitä ja nyt, kun koulun alkaminen on ihan tuossa kohta, niin kummasti ajatus sen parissa askartelee. Mutta liekö tuo muuta koulunkäyntiä kummempaa. Minulle kun se on niin helppoa ollut tähänkin saakka moneen kaveriin verrattuna.

Kesän saldo on ollut kuitenkin elämäni paras Saikaran kuolemaa lukuunottamatta, ja kun pikkusiskokin selvisi aivokalvontulehduksesta. Opin paljon rakentamisesta ja kun tuli Vaulasofia siinä mukaan kuin suunniteltuna, niin voiko ihmisenalku parempaa kesää koskaan kokea.

Tämän vihkon kaikki 200 sivua täyttyvät näihin riveihin sopivasti. Aloitanpa sitten lukiovihkon ensi viikolla. Ja kirjetarpeita pitää hankkia sillä emme varmaan joka päivä tapaa Vaulasofian kanssa...

Ottoeinarin päiväkirjasta 9

2011-10-17T11:25:00.000+03:00

Perjantai 28.7.1978 illalla, kotona aitassa.

Sade ropisee kattoon, väsyttää. Toisen seinustan ikkuna antaa pellolle, mutta katselen tästä pienemmästä kotitalon pihamaalle päin. Pahkapentti toi minut töistä jo kahden aikaan iltapäivällä koska hänellä oli menoja. Vaulasofia oli mukana. Ne olivat kahvin verran kylässä. Kerkesin esitellä sillä aikaa vähän Vaulasofialle kotiani. Käytiin navetassa, täällä aitassa ja laitumella katsomassa lehmiä, sitten niiden piti kiirehtiä jo pois. Isää ja Pahkapenttiä vähän hymyilytti kun tultiin laitumelta pihaan käsi kädessä ja kun halattiin auton luona toisiamme.

Päivällä kävi setä vaimonsa kanssa työmaalla. Setä sanoi, että tultiin tekemään taas tämä valvontaisku. Se on virallisena valvojana Pahkapentin rakennuksilla ollut ennenkin ja kävi nyt kolmannen kerran tänä kesänä. Sanoi, että kylläpä se tuo Turusville osaa nämä rakentamiset paremmin kuin hän, mutta pitää näitä lanketteja täytellä kuntaa ja vakuutuksia varten. Kysyi Pahkapentiltä: "Mitenkäs se tuo veljenpoika Ottoeinari on kovasta rakentamiskesästä selevinny?" Pahkapentti siihen: "Hemmetti että on vilihakka tekemään, ja meinovaa viijä hyvänmiehen lisikseen talosta tyttärenkin!". Iski sitten silmää ja setää nauratti. Annoin vaivihkaa sedän vaimolle paperipussissa Reubenin ja kiitin lainasta. Vähän kyllä punastutti.

Vielä reilut kaksi viikkoa ja sitten alkaa lukio. Kesätyöt ja -yöt ovat sitten ohitse. Mitenhän me Vaulasofian kanssa...

Luen nyt helpppolukuista kirjaa, Frederik Forsythen Shakaalia. Ei jaksa raskaampaa. Se satakielen surma oli aika luettava töiden ja kaiken päälle, ja Reuben jonka luin kuitenkin kannesta kanteen vaikka aluksi tuntui, että miksi, kun käytännössä ne seksiasiat kuitenkin sitten oppii. Mutta oli siellä paljon sellaista, jota ei tulisi ajateltua jos vain tekisi niin kuin Turusville sanoi, että kyllä luonto tikanpojan puuhun nostaa.

Kysyin Turusvilleltä, että tietääkö se mikä on G-piste ja tohtori Grafenbergin joka on sen asian tutkinut.

"Huttustohtori on kjyllä tuttu tuon sotajalankampuran takia, mutta että Gra.., Grah... siis mikä pjerkele se oli?"

"No se on semmoinen tohtori, jonka mukaan on nimetty naisten G-piste."

"Mikä vitun G-piste!?"

"Niin juuri, mistä tiesit?", vastasin ja voi että Turusville räjähti hohottamaan.

Sunnuntai 30.7.1978 leikkimökissä iltasella

Lämmintä, aurinko on jo painumassa tyynenä lillottavan järven taakse

Eilenillalla oltiin kaupungissa saakka tanssimassa. Vaulasofian isä ja äiti ovat kovia humpaltamaan ja ottivat meidätkin kyytiin. Äiti vei minut Vaulasofian luokse iltapäivällä, saunoin siellä ja muutenkin oli mukavaa. Opeteltiin niillä Astamirjamin opastuksella zazazaata ja se tuntui mukavalta tanssilta. Sitten illalla, kun lavalla soi jossakin vaiheessa "rytmi boleron kun kaikuu taas, saavuthan keinumaan, käsivarsilleni armahin..." niin oli tosi hyvä tunne, kun osasi jo perusaskeleet. ..."tanssiessas kanssas häipyy muu, aikakin seisattuu", ja Vaulasofian silmät loistivat... Illan esiintyjät olivat Rauli Badding Somerjoki ja Eero Aven yhtyeineen.

Hermannihannesta näin kahviossa tauolla Se sanoi, että Pattinki laalelloo kännissä, mutta en minä huomannut. Se itse oli ympäripäissään. Oli linjakyydillä tullut, mutta kyseli meiltä paluukyytiä. Sanoin, että auto on täysi, että etköhän sinä parhaiten pääse sillä, millä tulitkin. Tuumasi siihen: "No,jos eivät tuas putkaan hilloo..." Aika juopotteluksi on silläkin elämä sitten mennyt.

Isä toi minut jo tänään tänne työmaalle kun se menee huomenaamuna aikaisin kaupunkiin asti asioille. Traktorin voimasiirrosta särkyi nivel eilen kun tehtiin polttopuupilkkeitä. Aikoi ostaa samalla suodattimet ja öljyt, että voi huoltaa puimakautta varten kaikki koneet. Meillä on tänä kesänä ohraa neljä ja puoli hehtaaria. Nyt on meidän tilan koko pinta-ala turkasineen melkein sata hehtaari, metsää ja suota siitä on yli puolet, mutta aikamoiset lahjaverot tuli Turkasen testamenttaamasta alasta ja muista "hyövyistä", niin kuin isä sanoi. Varmaan myydään metsää ensi talvena, että saa ne maksetuksi.

Alkuillasta ulkona käydessäni katsoin linjavaunun vierestä, kun alastomat saksalaisnaiset kirmasivat rantasaunasta järveen. "Hukkaviivoo siinä tuas oekeen urakalla huuhellaan", sanoi Turusville samaisesta näystä viime viikolla kun ne polskivat ja metelöivät ilkosillaan keskellä päivää. Sanoin sille, että otanko valokuvia niin voit viedä eukollesi todisteen millaisella työmaalla olet töissä. "Elä perkeleessä härnee! Se hirmu kyllä tappasi minut jo siitä, että kahtelen nuita polskijoita jos tietäisi..."

Tiistai 1.8.1978 leikkimökissä

Ulkona on pimeää jo. Havahduin äsken kuselle eikä heti tule uni.

Töiden jälkeen uituani kävelin maantietä kylälle päin vanhan kivisen kilometripylvään kohdalle ennen kuin Vaulasofia kerkesi tulla pyörällä vastaan. Tultiin sitten tänne. Rakasteltiin ensimmäisksi ja sitten mentiin uimaan ja sitten rakasteltiin uudestaan. En osaa tästä tunteesta mitään kirjoittaa, se on niin kaiken kattavaa. Pitäisi varmaan ruveta lukemaan enemmän runoja. Runoilijathan ne ovat kaiken näistä sanoneet. Eino Leino kyllä sortui aika alakuloisiin päätelmiin rakkauden kaaresta. Äidillä on sen romaaneja ja muutama runokirjakin joista muistuu mieleeni nyt se ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden yllä täysi kuu...niistä sydämeeni laulun teen...

Vaulasofia lähti äsken. Sen pitää aamulla ennen tänne tuloaan käydä kaksi linja-autoa siivoamassa. Astamirjami sanoi, että kun Vaulasofialla alkaa lukio, niin pitää palkata siivooja firmaan. Meinaavat ostaa kaksi linja-autoa lisää kun ovat turistimatkat lisääntyneet. Yksi ajaa Leningradiinkin eikä se reitti kuskeista ole mikään kovin haluttu kun matkustajat ovat enimmäkseen kännissä oksentelijoita ja rajalla on oltava koko ajan erityisen tarkkana.

Alan nukkumaan. Ehkä näyttää taas yhtä mukavaa unta Vaulasofiasta kuin viimekin yönä.

Ottoeinarin päiväkirjasta 8

2011-10-14T22:03:00.001+03:00

Lauantai 22.7.1978 Kotona aitassa illalla

Hilppahellevi pääsee ensi viikolla sairaalasta. Rokotukset on määrätty koko perheelle. Isä ja äiti ovat sen jo saaneet. Isoveli oli tullut eilen Helsingistä ja aikoi myös sen hankkia. Minä käyn ensi viikolla piikityksellä. Sanoin Pahkapentille ja muillekin, että pitäisikö niidenkin se ottaa niin Turusville murahti, ”pjerkele, ei sattunu kuulakaan Rukajärvellä aivoihin niin mitenkäs se miljaarti kertaa pienempi virus sitten…”

Tänä viikonloppuna en voi tavata Vaulasofiaa kun niillä on kiireitä äitinsä firmassa. Sen tehtävänä on imuroida ja pestä autot jokaisen pitemmän kyydityksen jälkeen. Pahkapentti ajaa Kekkosen seurueen sinne patotyömaalle. Sanoi, että nimilistassa oli ollut ministeri Johannes Virolainenkin.

Eilen piti tehdä inhottava työ eli yläpohjan eristys. Lasivilla kutitti ja aivastutti peevelisti. Turusville sanoi, että homman jälkeen menet suoraan järveen niin viileä vesi pumpsauttaa sulkeutuvista ihohuokosista lasinsirut pois. Tein niin ja helpotti ihmeesti.

Sunnuntai 23.7.1978 klo 22 aitassa

Saikaranlasse on ampunut itsensä eilenillalla. Sillä oli ollut riitaa Juliamarketan kanssa joka on heilana ollut tänä kesänä. Juliamarketta oli sanonut lopettavansa suhteen Saikaranlassen juopottelun takia ja noussut Joensuuhun menevään linjakkaaseen.

Saikaranlasse oli mennyt isänsä luokse Mataranmäkeen, ottanut sieltä pistoolin ja rannan venevajassa ampunut itseään sydämeen. Oli kirjoittanut viestilapun: ”Elä Juliamarketta pahastu, mutta sinun takiasi en ammu itteeni päähän että voit viimesen suukon antaa ehhyille huulille. Isältä pyyvän anteeksi kun likasin siantappoasseesi, syytönhän sinä tähän olet. Lasse.”

Saikaransulevi näytti lappua kun kävi tänään. Se oli löytänyt veljensä kun oli aikonut verkoille. Lappua se ei ollut näyttänyt poliiseille, sanoi, että ne olisivat sen vieneet arkistoihinsa eikä sitä sieltä olisi heti saanut. Aikoi soittaa Juliamarketille asiasta. Isä huokaisi raskaasti ja katseli pihalle monesta ikkunasta ennen kuin rauhoittui istumaan vakipaikalleen pöydän päähän. Ne on serkuksia ja olleet aina yhteyksissä. Niin kuin minäkin Saikaranlassen kanssa vaikka se viisitoistavuotta vanhempi olikin. Isä niiltä oli nyt joutunut sairaalaan kun oli rinnasta ottanut.

Saikaranlasse kirjoitteli lehtiin elääkseen ja teki näytelmiä ja oli niitä joskus ohjaamassakin. Toissakesänä se sai maakuntalehdessä isot ylistykset Nilakanrannan Rantarosvoista. Hyvä näytelmä se olikin kun käytiin koko perhe se katsomassa.

Saikaranlasse sanoi minulle, kun kirjoittamisista tuli puhetta: ”Poika, kirjoita, kirjoita mitä vain aina mieleen juolahtelee ja mitä ympärilläsi tapahtuu niin niitä on sitten hyvä eläkeukkona keinustuolissa lueskella. Eihän sitä elämäänsä muuten muista.” Istuttiin sen kuplavolkkarissa silloin Lainasinikan kanssa ja kasettisoittimessa lauloi Markku Aro.

On aika surullinen olo nyt.

Maanantai-ilta 24.7.1978 leikkimökissä. Hyvät ilmat jatkuvat, liiankin kuivaa jo.

Vaulasofia jäi yöksi tänne, sai luvan isältään. Nyt se on rantasaunassa saksalaisnaisten kanssa kun se osaa saksaa jonkun verran. Ne lähtevät huomenna ja uusi ryhmä tulee keskiviikkona. Kummallista siellä Saksassa, ei suomalaiset nuoret naiset ryhmissä noin vain matkustele, en minä ainakaan semmoisista tiedä.

Hilippahellevi pääseekin jo huomenna pois sairaalasta. Kaikki kokeet on otettu ja saatu selville mikä aivokalvontulehduksen aiheutti. Pahkapentti käytti minua päivällä rokotuksella ja otti sen itselleen sekä Vaulasofialle myös. Että onneksi tästä surusta selvittiin näin.

Saikaranlassea ajattelen. Onneksi se ei lapsia ja perhettä hommannut niin kuin viime keväthangilla itsensä metsään hirttänyt kunnaninsinööri. Siltä jäi kolme tyttöä ja yksi minun ikäinen poika miettimään, että miksi. Se oli sairastellut viime aikoina ja kai se siitä johtui. Sen vaimokin oli laihtunut luurangoksi kun näin sitä koulun juhlissa joskus. Juoruilivat, että siinä perheessä nyrkki heilahti aina, kun isäntä haki konjakkia kaupungista.

Tiistai 25.7.1978 leikkimökissä puoliltaöin, pimeää.

Oli meillä yö!

Minä en tarvinnut kondomihankinnoista huolehtia sillä Vaulasofia oli löytänyt aukaisemattoman paketin siivoamastaan linja-autosta sunnuntaina. Eka yrityksellä laukesin jo, kun laitoin kondomia paikoilleen, mutta sitten toisella yrittämisellä alkoi onnistumaan vaikka jännitti niin vietävästi molempia. Kun immenkalvo puhkesi, Vaulasofia voihki hiljaa ja kynsi selkääni. Jälkeen päin se sitten käpertyi kainalooni ja nyyhkytti hiljaa. Säikähdin, mutta se sanoi, että on niin onnellinen ettei muuta voi kuin itkeä. Yritettiin sitten nukkua, mutta uni ei tullut ja mentiin järveen uimaan ja pesemään tahraantunutta lakanaa. Ja sitten koko loppuyö…

Nyt en tiedä, miten päin olisin.

Keskiviikko 26.7.1978 leikkimökissä illalla, pilviä kerryttelee taivaalle ja tuulee.

Hilppahellevi on kotona. Soitin heti aamulla tyhjästä mökistä kotiin ennen kuin uudet turistit saapuivat. Isä vastasi helpottuneen oloisena. Oli lääkäri määrännyt pitkän antibioottikuurin eikä ainakaan kahteen viikkoon saa rasittaa itseään lainkaan. Kuukauden päästä on lopputarkastus ja jotain kokeita sairaalassa.

Isä puhui Saikaranlassesta. Ruumis on viety avausta varten keskussairaalaan. Epäilevät, että on jotain muutakin syytä ollut tappaa itsensä kuin naishuolet. Ainakin se humalassa kolarointi, siitä saatu tuomio ja kortin menetys. Sakkojakin aikamoisesti määräsivät koska oli muitakin kyydissä. Mutta miten sillä niin nopeasti asiat alkoivat jumittaa? Äiti niiltä on kuollut jo, kun veljekset olivat vielä alle kouluikäisiä. Minä en äitiä kerennyt nähdä, valokuvia vain niiden isän tuvassa, kirjahyllyn reunalla. Isä ajoi taksia ja kun jäi eläkkeelle, jatkoi Saikaranlassen pikkuveli siinä ammatissa.

Saikaranlasse suoritti lukion, mutta ei jatkanut opintoja vaikka olisi lahjojakin ollut. Armeijan jälkeen se oli vuoden jossakin etelässä, mutta palasi hissukseen takaisin. Eikä puhunut minullekaan siitä ajasta. Mitä lie sattunut? Joku naisjuttu varmaan meni sielläkin mönkään. Kirjoittamalla se hankki minkä hankki. Voi että minua harmittaa kun se sillä tavalla…

Isä sanoi myös, että joku vanhempi nainen oli käynyt Turkasta kyselemässä. Olivat kuulemma olleet joskus nuoruudessa kirjeenvaihdossa ja tämä oli käynytkin Turkasen luona, mutta silloin ei asia ollut sen kummemmaksi tullut. Oli jäänyt leskeksi se mummeli ja ihan vain yksinäisyyttään olisi käynyt Turkasta tapaamassa. Oli näyttänyt jonkun kirjeen isälle ja isä sanoi, ettei olisi uskonut Turkasen semmoisia kirjoitelleen.

Mitähän kaikkea mielenkiintoista niissä kirjeissä lie ollutkaan?

Ottoeinarin päiväkirjasta 7

2011-10-11T01:28:00.002+03:00

Maanantai 17.7.1978 Hyvämaineisen saaressa

Soudin tänne. Halusin olla jossain muualla illan kuin leikkimökin hämärässä. Nyt ei haluttanut edes nukkumaan kun on mielessä pikkusiskon vointi. Soitin päivällä kotiin saksalaisnaisten vuokraamasta mökistä, muualla ei ole puhelinta. Pyysin anteeksi sillä englannillani minkä taidan ja että on välttämätöntä saada soittaa. Of course, not good, sanoi se vähäpukeisin, isorintaisin punapää ja nuolaisi hellalla kiehumassa olevasta kattilasta nostamaansa lusikkaa. "Mmjuuumh, mjam.., shcönen knabe", tai jotain sinne päin se vielä sanoi, maiskautti suutaan ja viittasi lusikkakädellään huoneessa olevalle toiselle, vaalealle pisamanenälle. Iski vielä silmää kun vilkaisi minua.

Äiti vastasi puhelimeen. Oli itkuissaan. Selitti, että kyllä se Hilppahelleviin aivokalvontulehdus tuli, mutta koska ajoissa saatiin sairaalaan, niin isommat on mahdollisuudet selevitä. Isä ryki taustalla ja kuvittelin sen kulkemaan ikkunasta ikkunaan niin kuin se aina tekee kun jokin asia painaa mieltä.

Painaa minunkin mieltä, puistattaa ja tulee Lainasinikan kohtalo koko ajan mieleen. Isä oli ihan outona kun tulivat sitten yöllä. Kun aamulla lähti tuomaan minua työmaalle se sanoi monasti, että kyllä se Hilipatipippan seleviää, kyllä se seleviää, vahva tyttö se on, kyllä se seleviää... Eivät varmaan saa nukutuksi kunnolla. Äiti aikoi mennä sairaalaan huomenna useammaksi päiväksi kunhan saavat apuvoimia navettahommiin. Lainasinikan vanhemmat ovat luvanneet auttaa.

Aamulla Vaulasofia halasi ja vähän itki kun kerroin siskosta. Olisi halunnut jäädä töiden jälkeen, mutta sillä oli äitinsä firman siivousta kun lauantaina tulee Kekkonen maakuntakiertueelle. Olivat tilanneet linja-auton presidentin kansliasta Kekkosen seurueelle kun ne haluavat käydä patotyömaahan tutustumassa. "Ite kaljupäiden kuningas ei linja-autoa tarvitse, sillä on limusiini ja siinä kuukausipalakkainen säfööri", sanoi Pahkapentti. Kunnanjohtaja on aikonut esittää uuden tiehankkeenkin Kekkoselle, mutta sille kyläläiset ovat vain naureskelleet. Ei me olla kainuulaisia, ei Kekkonen meille teitä rakennuta, sitä paitsi ei eletä ennään 60-lukua, tiet on kohta tehty, korpien kätköistä asukkaat kaikonneet ja mehtäyhtiöt huolehtivat lopusta, ovat lehteen haastatellut sanoneet.

On tämä. Mitään osaa kirjoittaakaan.., paitsi että oudolta tuntui, kun Pollenaama ei enää tullut töihin koska sillä se muuraushomma loppui perjantaina. Turusville sanoi juopotelleensa koko viikonlopun ja haisikin se vanhalle viinalle vielä aamulla. Ladallaan se pihaan seitsemäksi kurvasi ja työtahti oli sama kuin ennenkin. Tehtiin aamulla ensimmäiseksi telineet ja naulattiin kuistin alakaton laudoitus. Kerettiin sitten iltapäivällä pulttailla pilasterien nokkaan kuistin lattiankoolaus ja naulata muutama lautakin päälle ennen kuin päivä oli ohi. Kovasti piti taas lankkua ja lautaa kantaa ja naulaa lyödä. Sormet ovat ihan pykineet ja nivelissä avohaavoja ja hemmetin kipeää tekee koko ajan.

Otin valokuvia saaren rannassa. Täältä ylhäältä kallionnyppylältä kuvasin äsken iltamaisemaa. Lokit pesivät kaikissa kallion- ja kivien koloissa. Niiden poikaset ovat jo kuoriutuneet, isoja ja uimasillaan, mutta eivät ole kauaksi saaren rannasta vielä uskaltautuneet. Isommat selkälokit yrittävät tappaa pienempien lokkien poikasia, muutama riekaleiksi revitty raato on tämänkin kivipaaden juurella. Ukin muistan sanoneen, että luonto on kauniin julma kun katsottiin pellonreunassa kuinka kanahaukka pöllyytti pyytä niin että höyhenet pyörteilivät auringon vastavalossa korkealle heinäseipäiden välissä. Kun sitten mentiin lähemmäksi, juoksenteli useita pyynpoikasia hätääntyneenä sinne tänne heinänsängellä. Minua suretti koska ymmärsin, että ne jäivät nyt orvoiksi kun kanahaukka teki paistin niiden emosta. Ukki sanoi, että kyllä luonto omistaan huolen pitää, jos ei hyvin niin sitten vähemmän hyvin.

Pitäisi vaihtaa minunkin värifilmiin, mutta valokuvakerholle hankkivat vasta ensi talvena värikuvien kehittämiseen tarvittavan kaluston. Ovat kuulema kalliita ja sitten pitäisi kansalaisopistoon saada kurssi, että joku alkaisi osatakin niiden valmistuksen ja neuvoisi muita. Minä kyllä tykkään mustavalkoisista, mutta johtuu varmaan siitä, etten väreillä ole kuvannut paitsi sillä lonksahtelevalla ja raksuvalla kasetti Kodakilla jonka isä osti Hilppahelleville syntymäpäiväksi. Jospa sitten kesän tienesteillä hankkisin monipuolisemman järjestelmäkameran. Joutaisi vain opiskelemaan sitten tätäkin touhua.

Pahkapentti maksaa minulle 11 markkaa tunnille. Turusville sanoi palkakseen 22 markkaa plus kyytikulut. Työkaluista ei ota mitään kun ruoka on talon puolesta. Sanoi se, että ihan käypä palakan minäkin saan. Ei isommilla työmailla aikuisille apumiehillekään makseta aina kaheksaakaan markkaa tunnilta.

Laskeskelin eilen, että kesän työtunteja kertyy vajaa 500 ja siten palkkaa 5500 markkaa miinus verot. Käteen jää jotain 4300. Uusi perusjärjestelmäkamera maksaa 2000 markkaa.., äkkiä ne nuo rahat saa menemään jos jotain erikoista haluaa. Ajokorttiinkin pitäisi ruveta säästämään vaikka onhan siihen vielä aikaa ja varmaan kotoakin siinä auttavat.

Torstai 20.7.1978 Puoliyö, leikkimökissä.

Vaulasofia lähti äsken pyöräilemään kotiinsa. Ei voinut jäädä yöksi vaikka houkuttelin. Opeteltiin jo koskettelemaan toisiamme housujen sisäpuoleltakin. Minua ei Vaulasofian tarvinnut paljoa hyväillä kun se sai käsillensä kaiken. Vähän hävetti, mutta se oli hyvin kiinnostunut siitä, miten siemensyöksy tapahtuu. Minä en osannut vielä paljon tehdä vaikka Vaulasofia yritti neuvoa. Ja kun minulla ovat kaikki sormetkin ihan halkeilleet haavoille ja pykimät ovat kipeitä. Tuntuvat hyvin kömpelöiltä muutenkin... Sovittiin sitten, että ennen työmaan loppumista rakastellaan oikeasti, mutta että siihen Vaulasofia haluaa koko yön. Ja että kondomeja pitää olla. Kuinkahan minä niitä ilkeän käydä ostamassa? Kirja- ja kemikalion omistaa sedän vaimon sukulaiset ja apteekissakin on tuttuja kaikki. Essolla ovat sen myyjänaisen selän takan hyllyssä, tupakka-askien vieressä. Sultania ja jotain mamboja. Onkohan niitä eri kokoja vai käykö kaikki kaikille? Meinasin Turusvilleltä päivällä kysyä, mutta se olisi varmaan alkanut hörähdellä...

Joka päivä olen käynyt soittamassa kotiin. Hilppahellevi on jo ruvennut syömään, lukenut äidin viemiä nakke nakuttajia ja Viisikkoja. Alkaa selvitä ja kohta pääsee sairaalasta. Isä oli helpottunut puhelimessa, naureskeli ja vitsaili että Hilipatipippan se järjesti hänelle melkein sydänkohtauksen, vaan issääsä se on tullu, yhtä sitkee... Isällä oli ollut lapsena keuhkokuume josta vain vaivoin oli selvinnyt. Melkein vuosi oli mennyt ennen kuin oli parantunut kokonaan. Mutta onhan ne siihen aikaan olleet vähän vaatimattomammat hoitokeinotkin. Kamferitippoja mummo sanoi sokerissa antaneensa kun oikein oli kuumehoureissaan isä höpötellyt.

Mutta kyllä minullakin on nyt hyvä mieli. Ja mielessä Vaulasofia.

Ottoeinarin päiväkirjasta 6

2011-10-08T22:25:00.006+03:00

Tiistai 11.7.1978 Leikkimökissä, aamukolmea näyttää kello. Katselen ikkunasta rantaan, pilvienriekaleiselle taivaalle ja pienilaineiselle järvenselälle joka hämärässä häilyy.

Eilinen oli raskas, nukahdin töiden jälkeen heti. Kolahdukseen äsken heräsin. Kettu! Se kaivelee rannassa kalanperkuutähteitä. Lokki härnää syöksyillään sitä.

Pahkapentti arveli harjakaislupauksen sattumista perjantaiksi kun katseli Pollenaaman uuninmuurauksen edistymistä. ”No helevetti tietennii”, ilvehti muurari, ”…ja muutama jallupullo savujaisia tai piisistä ei savu taevaalle kiehkuroe.”

Aamupäivästä tiensuulle körötteli vanha linja-auto. Ovi aukeni sihahtaen ja Astamirjami laskeutui kesähameessaan askelmat alas. ”Pena hei! Siinäpä tilauksesi, peruuttele itse paikoilleen kun olet vienyt minut takaisin toimistolle.”

”Siinä meijän uusi taukotupa”, sanoi isäntä kun lähti viemään volkkarillaan Astamirjamia kylälle.

”Tuolla on tehty monta lomareissua”, sanoi Vaulasofia minulle ja tuli kylkeen kiinni. ”Onko äidilläsikin linja-autokortti?” ”Tietenkin!”

Mentiin autoon sisälle. Taakse Pahkapentti oli rakentanut makuutilat, keskelle keittiön ja edessä oli kahdeksan istuinpenkkiä muuteltuna niin, että aina kaksi ja kaksi oli vastakkain, pöytä välissä. ”Vessa vain puutttuu”, sanoi Vaulasofia.

Kun Pahkapentti tuli takaisin, peruutti hän taukotupalinja-auton soratasanteelle leikkimökin viereen. Nyt se peittää näkyvyyden mökkityömaalle, mutta eipä se haittaa. Auto on Vanaja merkkinen, mustapohjaisilla rekisterikilvillä. Sen kyljissä on uudet, komeat värit. Ruskeaa, harmaata ja oranssia. Etukeulassa Hanko-Petsamo kyltit, talteen irrotetut kuulemma jostain vielä vanhemmasta, Astamirjamin isän sotia ennen omistamasta linjavaunusta.

Eilen iltapäivällä tihuutti vähän vettä. Kotona jäi sivuniityn kuivaa luokoa latoihin keräämättä, mutta pieni sateentuhnu kuivuu kyllä jos vaikka päivänkin paistaa ja joku käy luokoja pöyhimässä. Saavat ne isä ja äiti ne varmasti latoon tällä viikolla.

Pitää muistella pyhänseutu tähän.

Lauantai-iltana ajoin moottorilla järvenselän ylitse. Nostin lähtiessä polkupyörän veneeseen ja polkaisin sillä vastarannasta kylän halki vanhalle sillalle jossa Vaulasofia jo farkuissaan ja valkeassa, kukkaisilla hihansuilla koristellussa paidassaan odotti. Vähän aikaa nojailtiin ja oltiin vain. Itikat häiritsivät joten pyöräiltiin tanssilavalle. Vaulasofia oli katsonut lehdestä, että siellä esiintyy Erkki Junkkarinen ja toisena yhtyeenä Savon Jätkät ja Tane. Ostin molemmille liput. Vaulasofia sanoi, että isä ja äitikin ehkä ovat tanssimassa. Ne tulivatkin heti lavan sisäänkäynnin kynnyksellä vastaan hikisinä. Vähän nolotti, mutta Astamirjami sanoi, että mennäänhän nuoriso kahville. Siinä sitten juteltiin kaikenlaista. Tai en minä montaa sanaa saanut suustani.

Lavalla vaihtui kappale ja Astamirjami kysyi, osaakos Ottoeinari valssia? Sanoin, ettenpä paljoa mitään osaa. "Lähepäs, niin äiti vähän opettaa." Eikä se sitten vaikeaa ollutkaan kun alkuun päästiin. Ilta menikin sitten Vaulasofian kanssa opetellessa. Polkalle ei yritetty silti.

Olin kotona aamulla juuri kun äiti nousi kahvinkeittoon. Kysyi, missäs viivyit. Vastasin, että Vaulasofian kanssa tanssimassa. ”Ei kai ne nyt aamuun asti kestäneet?” Mutisin, että eipä niin, mutta kun… Äiti vain naurahti. Tuntui siltä, että hyvillään se vain on kun minulla on Vaulasofia. Varmaan pelkäsi viime talvena, että minä suren itseni kuoliaaksi Lainasinikan takia.

Äiti sanoi sitten, että käyhän nukkumassa muutama tunti niin jaksat sitten heinäpellolle lähteä.

Tätä kai se rakkaus lie. Tekee mieli kirjoittaa vihko täyteen Vaulasofian nimeä. Yhden sivun tuossa sille uhrasinkin. Sopi neljä rinnan ja kaksikymmentäyhdeksän päällekkäin. Eli 29 Vaulasofiaa kertaa neljä Vaulasofiaa on yhteensä 116 Vaulasofiaa. Voiko yhtä ihmistä enempää ajatella?

tutustun toiseen

tutustun itseen

kuka olet?

kuka olen?

ihoa

iloa

lämpöä

tuoksua tuulen

Perjantai 14.7.1978 klo 23.30 Kotona aitassa

Tänään valttasin mökin ulkoseinät. Se ei ollut helppo nakki jo hajun takia. Alkoi särkeä päätä. Vaulasofia kävi välillä pensselöimässä kaverina. Väri tuli pähkinänruskea, räystäslaudat beigellä ulkomaalilla. Rauhallinen väritys, sopii mäntykankaalle.

Pollenaama urakoi hellan ja takan valmiiksi. Loppusipistelyihin se ei minua hanslankariksi tarvinnut.

Keskiviikkona tulivat saksalaisnaiset. Niitä on nyt viisi siellä toisessa mökissä. Torstaina tehtiin katolla piipunlerssilaudoitusta ja kun oli kova helle, saksalaiset levittäytyivät mökkinsä rannalle ottamaan aurinkoa. Minusta näytti, että Pollenaama alkaa kohta hirnumaan kun se katseli alastomina kellottavia naisia sieltä ylhäältä.: ”Voehan vitteli! Olisipa pitempi kantomatka niin…” se ähkäisi kuin tuskissaan. Häijysti minunkin nivusia vihloi vilkaistessani alastomiin auringonpalvojiin päin.

Työt lopetettiin ruokatunnilta. Alettiin kauhoa Astamirjamin ja Vaulasofian keittämää hernerokkaa lautasille. Pollenaama lusikoi täyslautasellisen ensimmäiseksi ja kulautti päälle puoli pulloa koskenkorvaa ähkäisten: ”Telineet pittää tehä ensin mahhaan ja sitten vasta ruvettaan syömmään ja juommaan.”

Kaksinkäsin ne sitten Turusvillen kanssa sitä tointa alkoivatkin toimittaa. Ja sotimaan sekä muistelemaan rakennustyömaita. Kun Rukajärven korsuissa oli Äänisen aaltoja muutamaan kertaan laulettu ja koko lääni kertaalleen rakennettu, ne nukahtivat kaulakkain mökin lattialle, uunin kylkeen nojaten. Pahkapentti otti viinaa vain sen verran, että mustat kulmakarvat menivät vinoon ja sitä hyräilytti.

Syötyämme soudin Vaulasofian kanssa kumpuilevamaastoiseen saareen, jota olin katsellut jo tovin, että haluaisin tutustua siihen. ”Se on Hyvämaineisen saari” sanoi Pahkapentti kun irtaannuttiin rannasta ja sanoin soutusuunnan. ”Miksi sillä semmoinen nimi on?”, kysyin. Pahkapentti virnisti ja sanoi, että kertoo sitten kun ei ole muita kuulemassa.

Hyvämaineisessa kiivettiin korkeimmalle kallionyppylälle katselemaan ympäristöä. Sieltä näki kitukasvuisten petäjänlatvojen ylitse joka puolelle laajaa järvenselkää. Istuttiin selät vastakkain ja kerrottiin toisillemme mitä näimme tai olimme näkevinämme omalla puolellamme. Sitten suudeltiin pitkästi.

Soudettiin takaisin, kun meistä näytti siltä, että mökkirannasta huidottiin valkealla liinalla. Äiti ja isä olivat tulleet hakemaan minua. Pikkusiskokin oli mukana ja se oli mennyt heti järveen uimaan. Söivät hernekeiton tähteitä kun tultiin saarireissulta. Isä joi vielä olutta Pahkapentin kanssa kunnes äiti alkoi toppuuttelemaan, että koska hänen pitää nyt sitten ajaa, niin kovin humalaista ukkoa ei viitsi kyllä kuunnella.

Ei isä koskaan itseään kovin humalaan juo. Nytkin se vain vähän laulaa lurautteli kun ajettiin kotiin ja puheli äidille mukavia.

Sunnuntai 16.7.1978 Aitassa

Pikkusiskoon nousi äkkiä korkea kuume päivällä ja sillä alkoi koskea myös kovasti päähän. Lähtivät viemään kirkonkylälle ja varmaan sieltä pitää mennä kaupunkiin, koska lähempänä ei ole päivystystä kuin lauantaina. Äiti pelkäsi, että on aivokalvontulehdus…

Ei, ei saa! Pikkusisko on äidin ja isän silmäterä...

Ottoeinarin päiväkirjasta 5

2011-10-03T21:28:00.004+03:00

Lauantai 1.7.1978 radiossa soivat lauantain toivotut, ulkosauna lämpiää ja luokoihin pöyhitty heinä tuoksuu pelloilla.

Tästä kehittyikin kova kesä. En ehdi viikonloppunakaan lepäämään. Nuori mies nyt yhen kesän jaksaa vaekka aejanvitaksena, sanoi Turusville kun sen kanssa tästä tuli puhetta.

Osa heinistä seivästettiin päivällä, mutta kun säätiedotus lupasi muutaman päivän helteitä, niin isä arveli luottaa tuuriin ja aikoi kuivattaa heinät luokoihin. Meillä on jonkun verran myös tuorerehua torniin poljettuna, mutta isä ja äiti eivät ole sen tekoon oikein mieltyneet vielä. Torni rakennettiin kolme vuotta sitten eikä kertaakaan sitä ole niin täyteen tehty kuin voisi.

Isä ja äiti menivät järvelle uistelemaan. Minä en jaksanut. Kuha ei vielä ole kuduillaan, mutta joskus sieltä silti joku tuppi vieheeseen erehtyy. Muutama hauki ainakin joita sitten savustetaan tai hiilloksella kypsennetään. Isä tykkää laittaa haukifileitä myös suolaan ja sitten se leikkaa niistä paksuja siivuja ruisleivän päälle.

Isä haki minut eilenillalla töistä. Vietiin Vaulasofia kotiinsa tullessa koska isäntä jäi vielä työmaalle vetelemään pressuja mökin katolle. Kerettiin nostaa perjantaina kattotuolit ja naputella räystäslaudat sekä räystäiden osalle jo raakaponttikierroskin ympäriinsä. Kattohupakuorma tulee vasta ensi viikolla ja sitten mökki on "siänsuojassa" niin kuin Turusville sanoi holkkitupakkaa suupielessään pyöritellen. Pahkapentti lupasi pitää reilut harjakaiset jossakin sopivassa taitteessa. Ehkä jo ensi viikon lopulla.

Luin äsken Reubenin kirjasta prostituutiosta. Mitä siitä ajattelisi? Se on niin kaukana näiltä kyliltä. Kaksi ”nahkaksi” kutsuttua on kylän juoppojen hupina ja niistä kaikki tietävät. Ei mahtaisi sillä ammatilla yksikään nainen pitäjässämme pärjätä. Tai ehkä sitten, jos kiertäisi jollain pikkufiiulla koko läänin tiettyinä päivinä kuin kirjastoauto...

Maanantai-ilta 3.7.1978 leikkimökissä

Muurari tuli tännään. Ruholtaan isoluinen kolho ja harteilla soikea, hevosnaamainen, kalju pää. Ihan säikähin kun se aamulla rölähti ovella: Tämä majako se piisiä katolleen kaeppoo!

Sitten se romisteli kihveleineen, muurarinvasaroineen, vatupasseineen ja liippeineen Datsuninsa takakontilta sisälle eikä hiljaista hetkeä tontilla sen jälkeen koko päivänä ollut. Isäntä oli aamusta sille hanslankarina kun se naulasi muurausvihjeensä uunille tarkoitetulle valuvahvikkeelle keskelle mökkiä ja alkoi vaatia tiiliä ja ruukkia kätensä ulottuville.

Iltapäivällä jouduin minä Pollenaaman orjaksi. Että se juoksutti. En osannut aluksi tehdä mitenkään sopivaa siitä laastista. Se viilsi paljussa jokaiseen satsiin kihvelillään viivan ja kohotti sitä alta ja jos se ei ”auennu ottavaks ku Holli-Ievan tavara”, niin uusiksi meni. Sama oli tiilien kanssa. Ne piti asetella just sillä tavalla kuin hän milloinkin siinä piipunmuurauksen kanssa sattui olemaan, että vasen käsi sattui heti tiileen eikä ”haronu tyhjee niin ku Vättö-Puavon rukkanen pakkasessa kun se kuselle yritti.” Telineitäkin sille jo piti korottaa yhden kerran minunkin. Ja kun en koskaan ennen ollut sellaista työtä tehnyt, niin meinasihan siitä perkules jos toinenkin Pollenaaman violetista suuhalkeimesta karkailla. Ihan huominen pelottaa, että onko se samalla tuulella vai oliko vain maanantaipäivän vittuilunhalua.

Vaulasofia lähti äsken pyörällä kotiinsa. Isänsä lähti jo päivällä asioilleen kaupunkiin saakka ja jäätiin nelistään Pollenaama, Turusville, minä ja Vaulasofia. Olisi ollut mukava iltapäivä, mutta se muurari pilasi sen.

Mutta kun Turusville ja Pollenaama lähtivät mentiin Vaulasofian kanssa uimaan. Sitten istuttiin laiturilla ja vain katseltiin järvelle ja juteltiin. Kerroin kaiken viime kesästä ja Lainasinikasta ja siitä, kun sen kanssa käytiin soutelemassa ja siitä, kun se sairastui. Vaulasofia on hyvä kuuntelemaan eikä se sitten sano turhia, tulee vain lähelle ja silittää ja suutelee.

Tultiin sitten kuuden maissa tänne leikkimökkiin. Hiplattiin, mutta ei sen enempää. Vaulasofia katseli minun kirjojani joita lukemiseksi olen tänne tuonut. Reubeniakin käänteli ja katsoi sitten minua ja hymyili. Vähän vaivaannutti, mutta se sanoi, että luetaan joku kerta yhdessä tätä. Sanoin vain että joo. Sitten taas vain oltiin ja vähän jotain räpellettiin. Kun yritin kättäni sinne, niin Vaulasofia kielsi, ettei nyt, ettei vielä, pitää olla varma. Ja kun se lähti, niin en tarvinnut kuin vähän esinahkaa sormien välissä singuttaa, niin ruilahti leikkimökin karkeaan lautaseinään sängyn takana.

Keskiviikko 5.7.1978 pian laskee aurinko leikkimökin ikkunasta katsottuna oikealla olevan, kumpumaisen saaren taakse. On siis aika myöhä kun lopetin lukemisen. Luin aluksi Reubenia, mutta se kyllästytti ja otin laukusta Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Mieltä kiehtova kirja niin kuin takakannessa sanotaan. Tämän varmaan Vaulasofiakin lukisi.

Kattohuopakuorma tuli tänään, ja muitakin rakennustarvikkeita.

Pollenaamaankin näkyy tottuvan. Eikä se sitten enää ärissyt kun opin tekemään mitä se käski. Turusville löi tänään Pahkapentin kanssa melkein koko katon umpeen. Vähän hidastuu näissä saatanan rontissa, tuskaili Turusville leikillisesti. Muurari kerkesi ensin muurata piipun kattotuolien välistä ja harjalta vähän ylitse valmiiksi. Sitten se lähti kotiinsa jo kahdelta ja sanoi, että huomenna ne pirut vasta seinillä loikkivat kunhan takkaa ja hellaa aletaan fuugailla piipunjuureen. Virnisti pirullisesti ja iski silmää. Teatteria kai se onkin koko mies.

Ei uni tule. Mietin töitäni ja syksyistä lukion aloitusta. Ajattelen Vaulasofiaa ja Lainasinikkakin tuppaa luomien taakse kun yritän niitä sulkea.

Tämä leikkimökki on tuotu Vaulasofian kotoa keväällä traktorilla rantojen jäitä pitkin. Pahkapentti oli ottanut vanhasta hevosreestä jalakset ja tunkannut ne mökin alle. Kiinnittänyt sitten kulmaraudoilla ja täkkipulteilla tukevasti ja ne tämän alla vieläkin ovat kun se harkkojen varaan on aseteltu. Hassun näköinen jostakin kulmasta kun sitä valokuvasin joku päivä. Aika tilava. Se on ollut Vaulasofian ja sen isosiskon käytössä. Täällä ne ovat kesäöitään nukkuneet. Dannyn, Markku Aron, Arto Sotavallan ja Sammy Babitsinin julisteita ovat niitanneet seiniin. Katossa on Bob Dylanin ja Johny Cashin pienet kuvat -repäisty jostain suosikista. Ja sitten on tyttöjen kirjoituksiakin. ”On tyyni nyt ei tuule nyt on tuulikin jo tyyntynyt, jos tuulis nyt niin tuuli nyt ei oliskaan nyt tyyntynyt.” Vaulasofia ja Armisisko 15.6.1974

Torstai 6.7.1978 ilta jälleen, 21.00

Vaulasofia ei ollut tänään kuin aamupäivän. Sen äiti haki firmaansa siivoamaan. Niillä on muutama linja-auto ja pieni matkatoimisto kirkolla. Äiti on mukava. Sen nimi on Astamirjami ja se antoi pusun Pahkapentin hikiseen otsaan kun tuli. Se on vähän isompi miestään tai sitten sillä oli niin paksupohjaiset kengät että näytti isommalta. Oltiin juuri lopettelemassa ruokatuntia. Kannoin Vaulasofian kanssa likaiset astiat valmiiseen mökkiin ja pestiin ne yhdessä. Vaulasofia suuteli minua ja sanoi, että on yöllä aina ikävä. Sanoin, että minäkin koko viime yön melkein valvoin ja ajattelin sitä.

Sitten piti kiireesti juosta laittamaan mylly pyörimään: sankollinen vettä, seulahiekkaa neljä, yksi muuraussementtilapiollinen ja taas neljä hiekkaa, yksi muuraussementti…

Ensi viikolla tulevat ensimmäiset saksalaisturistit valmiiseen mökkiin lomailemaan. Ovat kaksi viikkoa ja sitten tulee uusi ryhmä. Saas nähdä, millaista sakkia se on. Vaulasofian täytyy sitten ruuat laittaa kai tässä leikkimökissä vai mitenhän isäntä sen lie ajatellut?

Perjantai 7.7.1978 ja kohta on puoliyö. Kotona aitassa.

Äiti 51 vuotta. Oli täytekakkukahvit odottamassa.

Tulin linja-autolla Vaulasofian kotoa. Sinne tultiin työmaalta sen isän kyydissä. Kävin niillä sisällä kun oli aikaa. Niillä on iso talo isolla tontilla. Tiiliverhoiltu, aumakatto. Rakennettu viisi vuotta sitten. Entinen vanha on purettu. Tontti on Vaulasofian äidin perintöjä. Joki menee ihan takapihan rajalla, pohjoisen puolella. Toinen päätysivu rajoittuu metsään ja toinen pääty Seurakuntatalon aitaan jonka takana on siinäkin vankkaa männikköä ennen rukoushuonetta ja kirkkoherran virastoa. Etupuolella on ainakin viisisataa neliötä vapaata tilaa jossa on hyvin hoidettua nurmikkoa, omenapuita, kasvimaa, mansikkapenkkejä ja nurkkauksessa pieni kasvihuone tomaateille ja pihatietä pääsee kapealle asvaltille, joka menee suoraan kirkonkylän keskustaan. Aika rauhallisella paikalla siis.

Vaulasofian äiti varmaan jo tietää, että me nuoret vähän..? Huomenillalla ajan moottorilla järvenselän ylitse. Sovin Vaulasofian kanssa, että tavataan kaupunkiin ennen kulkeneen vanhan maantien vanhalla sillalla. Mutta ensiksi on huomenna tehtävä kotona loppujen kuivien heinien latoihin kuljetus ja polkeminen. Ei niitä onneksi paljoa ole kun isä ja äiti ovat ahkeroineet viikolla.

Pahkapentti lupasi, että kun uuni on muurattu, niin harjakaishernekeitto laitetaan välittömästi muhimaan.

Ottoeinarin päiväkirjasta 4

2011-09-30T02:26:00.003+03:00

Maanantai-ilta 19.6.1978 Leikkimökissä

Isä toi minut aamulla. Koko päivä tehtiin sokkelilaudoitusta. Menee pari päivää ennen kuin päästään valamaan, sanoi Turusville. Minulle aivan uutta kaikki, mutta opin nopeasti. Kun yksi sivu oli tehty Turusvillen kanssa niin jo osasin itsekseni jatkaa toisella sivulla ja Turusville Pahkapentin kanssa vastakkaisella. Vaulasofiakin tuli siihen kaveriksi ruuanlaiton välillä. Sillä oli farkut ja punainen teepaita, jalassa rikkinäiset tennarit. Katselin sen rintoja kun se nosti lautaa maasta. Ei ollut liivejä ja nännit nöpöttivät siinä... uhhuh. Ujous onneksi pelastaa etten tee tyhmiä. Se kyllä juttelee mukavia. On menossa oman kirkonkylän lukioon sekin. Mutta mulla on vielä Lainasinikka mielessä.

Pahkapentti pyysi isää tuomaan traktorilla lauta- ja lankkukuorman sahalta. On vähän pitkä matka, sanoi isä, mutta Pahkapentti sanoi että kyllä hän siitä maksaa. Isä lupasi. Tänne tulee meiltä melkein 50 kilometriä kun joutuu kiertämään tuon järven. Veneellä matka lyhenee puoleen.

Keskiviikko 21.6.1978 Klo 18 Leikkimökissä

Kova päivä tänään. Kirittiin ja saatiin laudoitukset valmiiksi. Huomenna valetaan. Ne styroskatkojen teot olivat ihan hankalimmat laudoitusten keskelle. En alkuun ymmärtänyt, miten ne vormauksen ulko- ja sisäpuolet pysyvät valaessa niin, etteivät levähdä, mutta kun Turusville oli muutaman langan ramlaraudalla kiristänyt paikoilleen, niin aloin tajuta. Ja sitten niiden surrikapuloiden laittokin oli ihan ihme juttu, mutta niin se vain valkeni mulle sekin. Mutta kyllä tuossa työssä kädet kovenevat.

Vaulasofia lämmitti valmiin mökin rantasaunan. Tulin sieltä äsken. Käytiin isännän kanssa pulahtamassa järvessä. Hiekkaranta, mutta jonkun verran kiviäkin. Löin niihin varpaani niin, että verta tuli. Pahkapentti sanoi ruoppauttavansa vielä tänä kesänä koko tämän rannan kivistä puhtaaksi. Vaulasofia laittoi siteen varpaaseeni. Sen sormet tuntuivat mukavilta ja se katsoi taas minua pitkään silmiin. Ne lähtivät sitten kotiinsa kylälle, minä olen nyt yksin täällä. Sanoi isäntä, että voit kyllä lähteä yöpymään aina heillekin jos täällä on yksinäistä, mutta sanoin, että tykkään olla ihan yksinkin. Tosiasiassa ujostelen Vaulasofiaa. En tiedä, millaista heillä siellä kotona on ja pitäisikö minun nukkua toisten kanssa samassa tilassa.

Nyt katselen tyynelle järvelle. Luen aina pätkän seksiopasta. Harpoin sitä kiinnostavistakin luvuista lukemaan. Masturbaatiosta ja naisen klitoriksen käsittelystä. Suuseksistä. Siitä olin kuullut jonkun vitsin Saikaranlasselta, se kun pelaa niiden naisten kanssa. Yksi oli sellainen, että millainen ääni kuuluu kun pillunkarva putoaa lattialle. Pthyi!

Mutta oikeasti minä en itse tykkää niistä jutuista. Meillä kotona ei sellaisia ole harrastettu vaikka kyllä minun isoveli joskus... Isä sanoi, jos joku yritti puhua tuhmia, että lopetetaanpas se möllistäminen.

Masturbaatioluvun otsikossa kysytään, miksi ihmiset masturboivat? Tärkein syy on yksinkertaisesti se, että masturbointi on mukavaa!

On kai se niin.

Masturbaatio on yleisintä varhaisessa murrosiässä, jolloin seksikuvitelmien kohteet ovat saavuttamattomia ja yhdyntää voidaan sosiaalisilla säännöillä rajoittaa ja rajoitetaankin.

Minä ajattelen nyt niitä Vaulasofian rintoja ja mulla alkaa seistä. Pitäisiköhän...

Perjantai 23.6.1978 Myöhäilta kotona aitassa

Isä toi tänään sen rakennustarvikekuorman Pahkapentille ja kun oli se purettu ja laitettu taapeliin ja pressut päälle, lähdettiin köröttelemään kotiin. Aika pitkä matka istua kovalla lavalla. Hiekkakin pölisi, mutta taisin minä silti torkahtaakin. Sokkelit saatiin valettua ja nyt ne saavat kuivua viikonlopun ylitse. Kovaa työtä se betonin kärrääminen ja lapioiminen sinne vormausten väliin. Turusville ei pysty ollenkaan kärräämään sen jalkansa takia, se lapioi myllyyn hiekat ja sementin ja kippasi kärryyn. Kova ukko se silti on. Ei se edes hikoilut kunnolla vaikka sellainen helle oli. Huomenna on juhannus. Vaulasofia kuiskasi tänään mulle, että menee niiden kylällä olevalle tanssilavalle, siellä esiintyy Arto Sotavalta ja Taiska. Nyt mietin, että mistä saisin kyydin kun en isää ilkeä pyytää ja Saikaranlassilla ei ole enää autoa ei ajokorttia ja taitaa olla kipeäkin vielä sen kolarin jäljiltä. Jos huitaiseisin vettä pitkin moottoriveneellä? Antaisikohan isä lähteä? Uskaltaisiko kysyä?

Sunnuntai 25.6.1978 Illalla omassa aitassa

Antoi isä sen veneen. Murisi kyllä ensin, mutta kun selitin, että meneväthän ne muutkin nuoret niin miksi en minä ja kun olen jo omissa hankkeissakin. Äitikin puolsi, mutta sitten varoittelivat kovasti ja että aamuun saakka ei saa jäädä ettei tule hätää kotona. Isä sitten lähti rantaan mukaan ja tarkisti moottorista tulpan ja että se lähtee hyvin käyntiin. Bensaa oli tankki täysi, mutta laittoi vielä varakanisterin mukaan. Se on kymmenen hevosvoiman Tohatsu ja aika raju äkkinäisen käsissä, isä sanoi, mutta oletpahan tuolla jo saanut ajella.

Mukava oli itsekseen veneillä. Vain pientä puhuria lykkäsi aivan keskellä selkää, muuten tyyntä oli. Kun tulin kirkonkylän rantaan, laitoin veneen pajupuskien suojaan piiloon ja kömmin rinnettä ylös polulle, jota pitkin pääsi rantaa myötäillen tanssilavan aitauksen varteen. Ostin liput sisälle ja menin ensiksi tilaamaan jaffan. Katselin, että näkyykö Vaulasofiaa, mutta ei se ollut vielä. Omalta koululta oli yksi kikatteleva tyttökimppa ja ne katselivat pitkään minun suuntaan, mutta ei ne tulleet juttelemaan. Hermanninhannes oli, ja kaatokännissä. Se huomasi minut, mutta kun lähti kädet ojossa tulemaan kohti, kaatui ja siihen tulivat järjestysmiehet ja kantoivat hänet pois. Juuri kun Sotavalta alkoi laulaa päivät kuin unta vaan auringon toit tullessaan tuli portista sisälle Vaulasofia. Menin hänen luokseen ja siinä sitä sitten ovensuussa vain kuunneltiin musiikkia kun ei osattu muutakaan tehdä. Kun tuli ihan hidas kappale, niin kysyin, osattaisiinko me yhtään tanssia. Mentiin sinne lavalle ja yritin asettaa askeleeni samalla tavalla musiikin tahtiin kuin muutkin tanssijat.

Sitten Vaulasofia sanoi, että lähdettäisiin kävelemään jonnekin, vaikka rantaan. Mentiin. Kuunneltiin kivillä istuen kun musiikki soi. Vaulasofia kysyi, oliko mulla ollut tyttöystävää. Kerroin Lainasinikasta ja se rupesi itkemään. Minua ei itkettänyt. Sitten se tuli ja suuteli minua suulle, silitti tukkaa ja piteli vain. Työnsin käden Vaulasofian paidan alle ja pitelin toisesta tissistä kiinni. Se kaikki tuntui sellaiselta, että ei mikään ennen. Oltiin melkein samassa asennossa monta tuntia. Kun tanssit loppuivat niin sanoin, että minun pitäisi lähteä. Se sanoi, että niin hänenkin ja että hänellä on polkupyörä kioskin takana pusikossa. Kerroin minäkin veneestä ja Vaulasofiaa nauratti se, että olin sellaisella kyydillä tullut. Oli vaikea erota siinä. Pussaamista ja pussaamista. Mitähän tästä tulee vielä...

Maanantai 26.6.1978 Leikkimökissä, iltakymmenen

Oli jännittävä päivä. Tirskuttiin Vaulasofian kanssa aina kun katsottiin toisiamme. Pahkapenttikin hymyili, arvasi varmaan. Turusville vitsaili, mutta tehtiin silti kovasti töitä että saatiin muotit puretuksi ilta viiteen mennessä. Kaikki muottilaudat ja -lankut Pahkapentti puhdistutti nauloista ja kiinni tarttuneesta betonista ja ne piti laittaa siisteihin taapeleihin ja pressu päälle. Sanoi, että sitten seuraavan mökinpohjan valussa käytetään samoja tarpeita. Puhdistustyön tein Vaulasofian kanssa ja aina kun muiden silmä vältti, hipaistiin toisiamme.

Päivällä tulivat myös mökin hirret. Sopivasti sanoi Pahkapentti. Eipäs kun niin kuin suunniteltiin, sanoi Turusville. Rekkakuski purki numerojärjestykseen hirret Hiabilla niitä varten tehdylle pöllipetille, joten siihen hommaan ei meitä paljoa tarvittu.

Pienesti tihuutta vettä. Toivottavasti ei ylly sateiksi kun on ollut niin hyviä ilmoja pitkään. Minulla pyörii Vaulasofia mielessä. Lainasinikkakin, mutta jo kauempana takaraivon puolella. Niin sen on mentävä sanoisi varmaan ukki.

Torstai 29.6.1978 leikkimökissä, puoliyö

Tiistaina kävi traktorikaivuri tekemässä sisäpuolen hiekkatäytöt ja ulkopuolelle laitettiin nurkkiin sadevesikaivot, sokkelinvierustan salaojat sekä styroksit ja niidenkin päälle nosteli kaivuri hiekat. Sekin on kovaa hommaa se hiekan lopputasoittaminen sitten käsin.

Eilen satoi ihan jonkun verran. Oli ikävä tehdä töitä. Nosteltiin kuitenkin koko päivä hirsiä paikoilleen. Vähän Turusville sitä epäili, että sateessa kastuvat riivevillat saattavat sinistyttää hirsipintaa sitten myöhemmin. Pahkapentti sanoi, että ne valtataan ulkoa ruskealla ja sisäpinnat sipaistaan samansävyiselä käsittelyaineella. Ja kyllä kesä kastelemasa kuivattaa, se lisäsi.

Tänään sitten paistoikin aurinko koko päivän ja saatiin hirret jo tasakorkeuteen, muutama päätykolmioonkin tuleva tapitettiin paikoilleen. Sitten töiden jälkeen, siinä viiden maissa Pahkapentti pyysi mukaansa ja lähdettiin pakettivolkkarilla niiden vanhalle, autiolle kotitilalle hakemaan varastosta nauloja ja muita tarvikkeita. Hytissä oli vähän ahdasta kun se oli tarkoitettu vain kahdelle hengelle, mutta se ei kyllä minua ja Vaulasofiaa haitannut.

Se maatila on kymmenen kilometrin päässä täältä. Hirsirakennuksia pihapiiri täynnä. Minua kiinnosti kovasti ne rakenukset ja kyselin Pahkapentiltä jokaisesta rakennuksesta erikseen rakentamisvuotta, rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta ja mihin niitä sitten on loppujen lopuksi käytetty. Sanoin, että voinko joku kerta tulla valokuvaaman kaiken tämän. Tottakai, sanoi Pahkapentti, tämä on minun lapsuuskotini ja hyvähän nämä olisi vaikka valokuviin talteen saada. Miksi et ottanut kameraa nyt mukaan. Enpäs älynnyt, vastasin.

Kun Pahkapentti meni sisälle vanhaan pirttiin, livahdettiin Vaulasofian kanssa navetan solasta rehuladon puolelle pussailemaan. Kohta Pahkapentti huusi, että eiköhän lähdetä ja me yritimme tirskumatta tulla piilosta pois. Oli jännä ilme Vaulasofian isällä kun se katsoi meitä.

Tultiin sitten tänne, purettiin lasti jota oli melkoisesti ja sitten ne lähtivät kotiinsa. Nyt on vähän haikea olo ja ajattelen, että tulisipa Vaulasofia pyörällä takaisin...

Ottoeinarin päiväkirjasta 3

2011-09-29T20:06:00.001+03:00

Lauantai 6.5.1978 klo 20 Sedän luona.

Olen täällä vähän auttamassa viikonloppuna. Setä tekee remonttia, laittaa yläkertaan pojilleen, serkuilleni siis, huoneita kun ne ovat jo neljän- ja seitsemäntoista molemmat. Niiden pikkusiskot saavat alakerran kammarit kokonaan itselleen.

Maalattiin tänään molempien huoneiden laipiot ja äkkiähän se kävi. Serkut ovat innoissaan kun ei tarvitse sitten ahtaassa alakerrassa kinastella. Ja Arvokasperi kuiskasi mulle, että hän pääsee ikkunasta paloportaita takapihalle ja kylälle naisiin kunhan isä ja äiti ovat nukahtaneet. Naisiin, hah. No, mulle tuli heti Lainasinikka mieleen eikä asia naurattanut. Huomenna maalataan sitten seiniä, ovat hakeneet niihin maalit tänään.

Setä on osuuspankin työmaalla mestarina. Se valmistuu kuulema juhannusviikolla. Sanoi puhuvansa minulle kesätyöpaikan jonkun tuttunsa mökkikylätyömaalta naapuripitäjässä. Järven rannalla kesä, olisihan se.., ja saisi sitten omaa rahaa vaikka ainahan isä on jotain maksanut kun ollaan ahkeroitu. Nyt vain ovat jo puhuneet, että lopettavat kymmenen vuoden sisään koko tilanpidon jos ei meistä kenestäkään jatkajaksi ole. Minä kyllä, mutta haluaisin opiskellakin kun se kuitenkin on aika helppoa mulle. Isoveli pääsi yliopistoon ja se tuskin takaisin tulee. Minä huomaan, että tykkään myös rakentamiseen liittyvistä töistä.

Torstai 18.5.1978. Omassa aitassa illalla.

On ollut lämmin kevät. Ainakin tällä korkeudella. Siksi muutin viime sunnuntaina aittaan. Lumia ei enää ole missään ja jäät lähtivät viime viikolla. Isällä on jo kyntökalusto kunnossa ja se kokeilikin rinnepellon kestävyyttä eilenillalla. Potut ovat olleet itämässä ja kohta laitetaan nekin peltoon. On saatu paljon kaloja, ahvenia ja haukia. Talvella oli hyvät matikkasaalit.

Turkanen kuoli maanantaina. Sunnuntai-iltana kävin viimeksi sen luona kun vein postin. On ollut jo pitemmän aikaa jalat sillä niin, ettei ole postilaatikolle saakka jaksanut ja me on vähän aviteltu. Äitikin käynyt laittamassa ruokaa ja siivonnut. Turkanen kerkesi kertoilla minulle jo kaikenlaista. Sotaan liittyvät sillä oli enimmäkseen mielessä. Se oli vasta 61-vuotias, mutta varmaan se sota lopulta tappoi kuitenkin. Niin se ainakin talvella sanoi kun oli lorauttanut vähän pirtua kahvinsa sekaan, että kyllä se kuula, joka lähti naapurin pikakivääristä vielä hänetkin tavoittaa ja joka koko elämän ajan on häntä seurannut. Turkanen puhui aina sillä tavalla arvoitusten kautta. Koskaan se ei sanonut suoraan asioita ja siksi kai kyläläiset sitä vähän outona pitivät. Mutta se piti siitä, että minä kävin jututtamassa. Mulla on monta hyvää tarinaa ylöskirjattuna "Turkasen tarinoita"-vihkossani. Olisi pitänyt olla äänittävä mankka niin olisipa tarinat tallessa paremmin. Ja minua harmittaa, kun ei aikaisemmin tullut ruvettua kyläilemään naapurissa. Lapsena vähän pelkäsin Turkasta kun se oli niin iso ja käveli niin kummallisesti, ja ihmisten puheetkin vaikuttivat.

Turkasen ruosteinen, kauan ajamattomana ollut Hillman on meidän puoleisen ladon nurkalla. Otin siitä kuvia ennen kuin tulee joku ja raivaa kaiken pois. Otin minä Turkasestakin muutaman, mutta ei se siitä tykännyt. Sanoi, että kun on niin punainen tuo hänen nenänsäkin. Sanoin, että en ota värikuvia, niin se sitä nauratti ja sitten sain ottaa muutaman kun se oli liemun edessä kohentelemassa hiillosta ja laittamassa kahvijauhoja pannuun. Ne varmaan ovat parhaita kuvia mitä olen ottanut, mutta en tiedä vielä, kun en ole niitä kehittänyt.

Lauantai 10.6.1978 Aitta.

Kevätkynnöt ohi. Eipähän meillä niitä niin hirveästi olekaan. Isommilla pelloilla jyrräävät vielä tuolla järven takana, lähellä kirkonkylää. Kehitin Turkasen kuvat viimeisellä kouluviikolla kirkolla. Olivat tosi hyviä vaikka en niitä muille kuin Saikaranlasselle ole näyttänyt. Se sattui tuomaan veljensä sinne kerhotiloihin kun olin siellä ja tulin sitten sen kyydissä kotiin.

Sain peruskoulun suoritettua kunnialla. Loistavasti suorastaan sanoivat opettajat kun jakoivat stipendejä. Keskiarvo minulla oli 9,3. Sain 250 markan sekin. Nyt odotan lukioonpääsystä tietoa. Ei liene ongelma. Syksypuoli meni kyllä kuin usvassa uiden. Se Lainasinikan kuolema oli vaikea käsittää. Mutta ajattelin aina Lainasinikan isää ja äitiä ja pikkusiskoa, että niillä se vasta vaikeaa on ja sitten aina pääsin päivän eteen päin. Joulun jälkeen sitten vain luin ja luin ja luin että selviän koulusta.

Maanantaina menen sinne sedän hommaamaan kesätyöpaikkaan. Setä lupasi viedä. Siellä on kuulema joku leikkimökki rakennettu rantaan jossa voin yöt viettää. Sitten on vapaata viikonloput. Isä kai hakee tai ne mökinrakentajat tuovat. Jännittää vähän.

Sunnuntai 11.6.1978 klo 21 Aitta

Saikaranlasse on ajanut eilenillalla kuplansa katolleen. Ollut humalassa ja muitakin siinä kyydissä. Yksi tyttö oli joutunut keskussairaalaan leikattavaksi, takapenkillä olijat säilyneet ehyenä. Humalassa kai kaikki. Onneksi minä en kulje niiden mukana. Minua ei huvita. Maistoin keväällä Saikaranlassen tarjoamaa jaffaan sekoitettua koskenkorvaa, mutta oksensin heti. Nyt kun katselen aitan ikkunasta kesäiltaa, niin ajattelen Lainasinikkaa ja viime kesää. Sellaista kokemusta ei varmaan enää koskaan tule. Mutta voiko kauniinpaa muistoa olla kun muuta ei ole? Paitsi valokuvat joita katselen toisinaan kun oikein on ikävä.

Sain juuri luetuksi Marko Tapion Arktisen hysterian molemmat osat. Mullistaa ajatuksia. Joudun miettimään enemmän kuin Kalle Päätaloa lukiessa. Isä saa aina jouluksi Päätalon uusimman ja se on sitten pyhät nenä kiinni kirjassa välillä naureskellen, välillä kulmiaan vihaisena kurtistellen. Minä paistan lettuja ison pinon ennen kuin tartun Päätaloon ja sitten luen yhtä kyytiä koko kirjan jos ei ole mihinkään menoa. Viimeksi luin Loimujen aikaan. Sinne työmaalle yölukemiseksi otan tuon kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä. Sen pihistin lainaan sedän kirjahyllystä, mutta kyllä sedän vaimo sen huomasi koska iski silmää ja virnisti.

Keskiviikko 14.6.1978 klo 23 Pahkapentin mökkityömaa, leikkimökki.

Kolmas työpäivä ohitse. Tehtiin melkein yhdeksään kun valettiin perustusten anturoita. Maanantai ja tiistai meni laudoittaessa, tänään aamupäivä raudoittaessa. Täällä on Pahkapentin ja minun lisäksi yksi kirvesmies töissä. Sen nimi on Turusville, hontelonlaiha vanhahko mies, mutta osaava. Sätkä käryää koko ajan suupielessä ja käsivarressa on iso palohaava. Sanoi sodassa tulleen sen ja samoin senkin, kun ontuu toista jalkaansa ja välillä kiroilee kun sitä särkee. Pahkapentillä on samanikäinen tytär kuin minä ja se laittelee ruuat ja keittää kahvit jo kauempana olevassa valmiissa mökissä johon tulee kesemmällä saksalaisturisteja vuokralle. Sitä varten Pahkapentti näitä muitakin mökkejä lisää tekee. On kuulema hyvät matkailumarkkinat tiedossa.

Pahkapentiksi kutsuvat siksi, kun se kerää kaikki vänttyräiset puunoksat, kelonkyljet ja koivunpahkat ja tekee niistä esineitä. Ne ovatkin hienoja joita valmiin mökin sisustuksena olen nähnyt. Yhden kuppituolinkin se on kovertanut niin isosta pahkasta, että siihen sopii istumaan isokin mies ihan kevyesti.

Viime yönä kolmen aikoihin heräsin kun käsiin ja joka paikkaan koski. Katselin ulos rantaan. Tyyntä oli ja lokkeja ja yksi tavi- tai telkkäpariskunta ui rantaa pitkin vasemmalle. Sitten näin, kun kaksi piisamia ui peräkkäin tässä rannassa olevaa laakeaa kiveä kohti. Pahkapentti oli virittäny illalla lankun päälle piisaminraudat ja etumainen uija nousi suoraan sen leukojen väliin. Kauhistuin, kun perässä tullut kiipesi sen raudoissa häntäänsä ympyrää vatkaavan piisamin selkään, nytkytti aikansa ja lähti uimaan pois.

Piisamien kohtaamisesta sitten muistinkin sedän kirjahyllystä pihistämäni kirjan ja aloin lukea sitä. En koskaan ollut ajatellut, että seksistä voisi jotain opiskella. Koulussa oli kyllä muutamia tunteja joissa käsiteltiin perusasioita ja onhan lisääntymisasiat kotieläinten kautta tuttuja. Lainasinikan kanssa ei ehditty kosketusta edemmäs mennä. Halutti kyllä hirveästi, mutta kun ei ilennyt ehdottaa vielä. Eikä paljoa sitten tarvinnut itseään koskea kun menin aittaan tapaamisten jälkeen ja... Mietin kyllä joskus, olikohan Lainasinikalla samanlaista sitten yksin? Mutta ehkä hyvä näin. Ei säry kaunis kuva.

Tuo seksistä kirjoitettu kirja on vähän hämmentävä. Reuben David sen on kirjoittanut ja alkulehdillä se on kiitellyt vaimoaan Barbaraa joka on suonut hänelle 13780 onnellista päivää. Onko se laskenut kaikki naimiskertansa vai mitä se tarkoittaa? Pitää lukea lisää. Kai tästä jonkin tolkun saan.

Lauantai 17.6.1978 Omassa aitassa.

Pääsin Turusvillen kyydissä kotiin. Se sanoi menevänsä hakemaan pystykorvan pentua jostakin salotöllistä tästä meiltä vielä eteen päin vaikka asuu itse siellä mökkityöman lähellä. Kertoi tuntevansa isän, ukin ja Turkasenkin, jonka kanssa oli ollut samalla suunnalla sotimassa. Mutta vähän nuorempi se on kuin Turkanen oli. Ei halua kertoa sotajuttuja kun kysyin. Jospa se sitten myöhemmin kesällä...

Se Pahkapentin tytär on nätti. Katsoi minua pitkään kun lähdettiin eilen sieltä. Otin siitä kuvia ruokatunnilla kun keitti meille nokipannukahvit rannassa. Sen nimikin on nätti: Vaulasofia.

Kotona isä on hyvällä tuulella, ja äiti vaikkakin hämillään viime viikon yllätyksestä. Oli tullut asianajotoimistosta kirje, jossa oli pyydetty käymään Turkasen kuolinpesä-asiassa. Isä oli soittanut, etteivät he ole sukuakaan sille, mutta ei ne olleet puhelimessa kertoneet, mistä on kysymys. Kehottaneet vain tulemaan toimistoonsa. Isä ja äiti olivat menneet ja siellä oli heille selitetty, että Turkanen oli testamentannut koko omaisuutensa meille. Sillä ei ollut elossa yhtään sukulaista, ei ketään läheistä. Sen naimaton sisko oli kuollut jo aikoja sitten. Testamentin mukana oli keväällä kirjoitettu pieni lappunen, jossa oli vain että kiitos naapureille loppumetreistä.

Turkanen siis puhui totta. Se näki kuolemansa hetken.

Ottoeinarin päiväkirjasta 2

2011-09-27T00:26:00.001+03:00

Sunnuntai 5.5.1977 klo 23.30. Muutin aittaan nukkumaan kun lämpesivät ilmat. Vaikka olisi kai sitä tarennut jo aiemmin ja olis saanut olla paremmin itsekseen ja lueskella, tai kirjoitella. Nyt jäi koulunjälkeinen viikko niin, etten lausetta kirjoittanut vaikka uuden vihkon ostin viimeisenä koulupäivänä kirkolta. Vihkoja onkin jo monelta vuodelta. Laskin äsken ne kun raahasin tekemäni puuarkun kamarista tänne. Melkein kolme vuotta päiväkirjan pitoa ja vihkoja on jo viis. Paksuja, mustakantisia kolme ja kaksi vihreää ohuempaa joilla aloitin.

Sain tänäkin keväänä hyvän todistuksen koulusta. Matematiikastakin jo yhdeksän vaikka edellisenä keväänä se vielä oli seiska. On siihen pitänyt tehdäkin harjoituksia. Onneksi isä on taitava matematiikassa ja auttaa joskus. Isovelikin on, mutta se ei enää minua paljoa auttanut kun oli ne lukiopinnistelyt sillä. Hyvin sillä ne sujuivat ja nyt hakee yliopistoon. Pikkusiskosta ei vielä tiedä, mutta parempi matikkapää silläkin on alusta lähtien ollut kuin mulla. Mutta minä olen kehittynyt tässä kirjoittamisessa paremmaksi ja paremmaksi. Lukuaineista sain kaikista jo toisena vuonna peräkkäin kympit. Ja kai kirjottamisesta sitten ammatinkin joskus... eipä sitä tiedä sitäkään.

Sunnuntai 12.6.1977. Aitassa. Sataa vettä. Perunat laitettiin eilen maahan. Oli sedän porukkakin kun ne asuvat kirkolla eikä niillä ole siellä pottupeltoa. Kasvimaa saisi olla jo pienempi, tiuskaisi isoveli ja pikkusisko natisi kanssa. Minä en kun minä pidän kaikesta mitä tuolla pelloilla tehdään. Heinänteostakin vaikka isäkin sitä välillä tuskailee. Mikäs on tehdessä kun on traktori apuna. Ukin aikaan ei ole ollut kuin hevoset. Ei kaikilla niitäkään.

Keskiviikko 22.6.1977 Aitassa. Kello on jo yli 20. Tultiin isän kanssa uistelemasta. Haukia kolme ja minä sain Herasaaren luodolta ison kuhan vaikka ei niiden syöntikausi ole alkanut. Tarttui mahastaan viistekoukkuun kiinni ja melkein putosi ennen kuin saatiin veneeseen. Isä löi atraimen sen niskaan. Siivottiin kalat Lainasinikan isän rantavajalla. Isäkin alakaa puhella niin kuin ukki puheli. Ainakin kun ollaan kalassa, tai metällä. Nyt se kertoi Turkasesta, naapurin tuulella käyvästä vanhasta pojasta. Minä aina olin luullut, että sen nimi on oikeasti Turkanen, mutta sitä kutsutaan vain sillä nimellä, koska se aina kiroaa, että turkasen turkanen. Sen oikea nimi on Heinälammi ja sen munille on on sodassa sattunut kranaatinsiru. Ja kun se oli sen voimasta taittunut nenälleen juoksuhautaan, niin oma ase oli ampunut korvanjuuressa sarjan ja kuulo mennyt. Isä sanoi, että Turkaselta on leikattu kiveksistä osa pois, mutta se siru on siellä jossakin takana lantioluussa. Siksi Turkanen siis kävelee jalat levällään ja on niin kärtyn näköinen. Siihen koskee. Pitääpä ruveta olemaan ystävällisempi. Ja vaikka joskus viedä sen posti.

Lauantai 25.6.1977. Kotona kammarissa. Kello on kohta kuusi. Puoli seitsemältä tulee Lainasinikka niiden rantaan. Mennään illaksi soutelemaan. Vähän on hermona kädet. En kirjoita enempää siksi.

Sunnuntai 26.6.1977. Aamulla aitassa. Meni meillä yli puolenyön siellä järvellä. Soudeltiin vain. Oli juahnnusilma. Ja Lainasinikka. Sitten sen isä huusi rannasta, että pitää tulla jo kotiin. Ei se pahasti meille sanonut, oli huolissaan vaikka näkee järvelle tupansa ikkunasta. Minä otin nyt monta kuvaa viime syksynä saamallani Yashica Elektrolla. Lainasinikasta enimmäkseen. Se souti aluksi, minä meloin ja sitten vaihdettiin paikkoja Herasaaren rannassa. Minun pitää opetella itse kuvien valmistus. Kerho olisi kylällä kun joutaisi isä joskus viemään kun se kokoontuu. Varmaan syksyllä taas aloittavat. Viime talvena kävin katsomassa pari kertaa kun aikuiset kehittivät filmejä. Setäkin siellä käy poikansa kanssa. Ne tekivät pari aika isoa kuvaa sedän vaimosta kun se seisoo niiden uuden Cortinan vieressä meidän pihanurmella. Semmoisen kokoisen haluaisin sitten Lainasinikasta ja laittaisin sen aitan seinälle, siihen, mihin ensimmäiset auringonvalojuovat verhojen raoista pilkahtavat. Voi Lainasinikka!

Sunnuntai 3.7.1977 Aitassa. Ei kerkeä kuin silloin tällöin kirjoittamaan tätä, ja melkein aina vain sunnuntaina. Silloin ei meilläkään muuta tehdä kuin huolehditaan elukat ja äiti ne lypsää. Isä vaihtoi Fiatin eilen uuteen. Nyt vaihtoi merkkiä ja osti Volvokartanon. Siihen sovitaan me kaikki paremmin ja sitten vielä tavaraa taakse, isä sanoi. Ei se ihan tuliterä ole, vuoden vanha ja ajettu vain viisitoistatuhatta. Fiatilla isä ajoi yli satakaksikymmentä tuhatta siitä syksystä kun ukki kuoli.

Eilenillalla ajoin polkupyörällä kirkolle. Lainasinikka oli kyydissä. Se piteli kiinni minun vyötäisiltä ja tullessa painoi poskensa selkääni. Ei voi kirjoittaa miltä se tuntu. On kai siihen sanat, mutta ne on opeteltava sanoisi ukki. Kuunneltiin vähän aikaa Saikaranlassen Volkkarin takapenkillä kasettimusiikkia kylällä. Silloin soi Markku Aron joku liian harvoin-niminen, tai semmoinen ja siinä oli näitä tunteita mitä en nyt kirjota tähän.

Torstai 7.7.1977 Aamulla. Olen aitassa. Heräsin äsken närhien krääkäisyyn. Ikkunapienestä näkyy, että on aurinkoista. Se on heinäntekoa huomennakin sanoi jo illalla isä. On äidin syntymäpäivä ja paljon seiskoja päiväyksessä. Äiti täyttää 50 vuotta. Illalla sitten tulee ensimmäiset vieraat. Sukulaisille kuulema sitten tarjoillaan viikonloppuna kakkuja ja kahveja.

Näin unta Lainasinikasta. Sen kanssa oltiin taas niiden rannassa. Soudettiin sitten Herasaaren toiselle puolelle ja järvenselän vastarannalle oli kasvanut kaupunki. Niitä kerrostalojen ja kauppaliikkeiden ääriviivoja istuttiin rantakiville katselemaan. Ja Lainasinikka halusi pussata. Ne närhet herättivät silloin. Pahus.

Maanantai-ilta 1.8.1977 Aitassa. Täällä tuoksuu vielä Lainasinikalta. Se lähti ihan äsken. Nyt pussailtu ja oltu vaan yhessä koko päivä kun en tarvinnut tehdä mitään kotona. Sain isältä luvan pitää lomapäivän kun se itse lähti käymään Helsingissä ja viipyy keskiviikkoon. Äiti ei sanonut mitään vaikka Lainasinikka kävi meillä syömässäkin. Jutteli vain mukavia.

Käytiin uimassa vielä vaikka vähän on jo vedet viilenneet. Mutta aurinko paistoi. Otin paljon kuvia. Lainasinikasta niinkin, että sillä oli vain uikkarit päällä. Se kyllä kielsi kun huomasi ja sitten en ottanut rannalla enää. Tuntuu niin mukavalta olla sen kanssa. Niin se sanoi että on siitäkin. Isä vähän mutisee, että liian nuoria oletta, ja Lainasinikan isä, mutta ei ne sano pahasti. Mitähän ukki sanoisi? Miksihän minä muistan ukin kaikkiin erilaisiin tapahtumiin sanomaan muka jotain? Nyt kuvittelen ukin sanovan, että jos pitää mitä tapahtua, niin se tapahtuu, niin kuin meille mummon kanssa. "Alotettiin viisitoista vuotiaina yhessä oleminen ja sotakin yritti erottaa, mutta niinpä vain niin... Ja mittään tuhmaa ei tehty ennen ku... noh..."

Tiistai 13.9.1977. Vielä aitassa. Ilta ja pimeää jo. Kuin minulla täällä sisällä. Lainasinikalla on jokin, se ei jaksa mitään. Läksyissä kävin niillä auttamassa ja melkein teinkin kokonaan. Oli ruvennut heti nukkumaan eilen illallakin kun läksin eikä tänään tullut kouluun. Se on yhtä luokkaa ylempänä kun minä.

Lauantai 17.9.1977 En nuku enää aitassa. Muutin kamariin eilen. Lainasinikka pyörtyi torstaina koulussa. On nyt keskussairaalassa. Jokin paha.., minua pelottaa. Ei ne vielä tiedä sitä sen kotonakaan, että mikä sairaus. Tapasin Turkasen tänään postilaatikolla. Se kysyi, että mitäpä poika suree? En vastannut kun säikähdin, ja kun sille pitää kaikki asiat huutamalla kertoa, vaikka olenkin tänä kesänä jo jutellut monasti Turkasen kanssa. Sanoi, että hänellä on sen sotajutun jäläkeen tullu tämmöisiä näkemisiä ja haarotteli siitä kotiinsa.

Lauantai 1.10.1977 Kamarissa. Kävin päivällä sairaalassa Lainasinikan isän ja äidin kyydissä. Lainasinikka on laihtunut, ei pysty syömään ja lääkkeetkin menee letkusta. Lainasinikka katsoi minua pitkään ennen kuin tunnisti. Ihan pieni kyynel vierähti silmäkulmaan. Ei jaksanut kättä kohottaa siinä petillä ja minä en meinanut uskaltaa koskettaa. Sen äiti sitten laittoi meidän kädet yhteen ja puristi siitä päältä itse. Voi lapsi kullat, se vain sanoi itkunsa sekaan.

Lauantai 15.10.1977 klo 19.45 Kamarissa. Täytin tänään 15 vuotta.

Tulin hautajaisista.

Lainasinikan.

En pysty kirjoittamaan siitä. En! Kuuntelen mankalta ikäviä lauluja.

Sunnuntai 16.10.1977 Koko päivän olen ollut vain kamarissa. Isäkään ei pyytänyt edes elukoita navetalle ruokkimaan vaikka sillä on selkä kipeänä.

Yritin lukea. Eivät pysy silmät riveillä, itkettää, mutta aika vähän. Se on enemmän täällä sisällä. Ihan kuin ukin kuoleman jälkeen että sormiin koskee. Nyt lisäksi jalkoihin asti ja välillä pelkään, että lakkaan hengittämästä. Minä en vielä ymmärrä, mutta entä sitten kun ymmärrän?

Kehitytin kesällisen filmirullan Huikarisen valokuvaamossa. Katselin niitä äsken. Niitä muutamia siellä rannalla otettuja ja ensimmäiseltä veneretkeltä. Liimaan Lainasinikasta yhden pienen mustavalkoisen rantakuvan tähän päiväkirjan väliin ja yhden veneessä otetun. Loput laitan kansioon ja arkkuun. Nyt itken.

Ottoeinarin päiväkirjasta 1

2011-09-25T17:49:00.005+03:00

Kaupunkisuunnittelija Ottoeinari istuu omakotitalonsa ullakkohuoneen kadulle päin antavan ikkunan ääressä ja katselee, kuinka kätevästi räkättiparvi tyhjentelee kapealla nurmikkokaistaleella rivissä kasvavien pihlajavanhusten marjaterttuja. Edessään hänellä on juuri aloitettu päiväkirja ja jo vuosikymmenien aikana täyteen kirjoitettuja vanhoja joita hän on seinänvieren puisesta arkusta esille nostellut.

Ollapa räkätti, tai tilhi –kurki perkele. Lähtisi tästä kupu evästä täynnä lentelemään etelämmäs, jonnekin vain, tai ihan minne vain. Ottoeinari joutuu kuitenkin heti korjaamaan ajatustaan lintujen päämäärättömyydestä. Eivät muuttolinnut ihan minne vain lennä. Niiden ikiaikaisiin tietojärjestelmiin on kirjautunut selkeä koodisto ja ne kyllä tietävät milloin mistäkin on lähdettävä ja minnekä lennettävä. Nykyihminen ei sellaiseen suunnistamiseen kykene. Navigaattorilta neuvoa kysyvät noloimmillaan kotikaupungissaankin eksyneet. Tekniikka ja muu helppous on tuhonnut kaupungistuneiden populaatioiden suunnistuskyvyt, vuodenaikojen ymmärryksen, paimentolaiskansojen jutaamisperinteet ja hylkeenpyytäjien vaistot. Ei moni edes tiedä, että Matinpäivän seutuun helmikuussa kutee matikka ja sen mukaan rysät olisi luotojen viereen pyytöasentoon ohjausaitoineen upotettava. Monikohan meistä olisi selviytyjä jos...

Ottoeinari kertaa avatun vihkon sivulle elämäänsä, että pääsisi ahdistavista ajatuksistaan. Vihkoset ovat olleet siihen tarpeellisia ja pelastaneet monilta, synkemmiltä päivien kuluilta kun töiden paineet ja sen tajuaminen, mille ihminen loppujen lopuksi tulevaisuuttaan rakentaa.

Synnyin syksyllä Kuubankriisin synkkänä päivänä, viidestoista lokakuuta tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkaksi. Olin vajaan seitsemän vanha kun Neil Amstrong astui kuun kamaralle ja kun viisi vuotta myöhemmin täytin kaksitoista, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Niitä on nyt valokuvien ja muun henkilökohtaisen pikkutavaran kanssa samassa, itse tekemässäni puuarkussa yhtä monta kuin harteillani vuosia. Joinakin vuosina olen kirjoittanut useammankin täyteen ja vain armeijavuosi jäänyt niin, ettei ole oikein asiaa ollut.

Mutta tuntisiko sitä itsenä jo näin vanhaksi jos ei näita päiväkirjoja tapahtumineen olisi olemassa?

Ottoeinari aukaisee ikkunapöydälle erilleen nostamansa vihreäkantisen, nuhraantuneen päiväkirjan ja lukee sen sivuilta elämänsä ensimmäisiä päiväkirjamerkintöjä, huvittuu aluksi lauseenpötköistä ja muista kirjoitusvirheistä. Vakavoituu. Uppoaa lukemaan. Unohtaa mitä oli miettimässä.

Nyt on tiistai, 15.10.1974. isä on ulkona näkkyy tähän tuvan ikkunaan kun se laittaa saunapilkkejä pinnoon. äiti lähti viemään mummolle maitopäälärin ja leipää. mummo on kipeenä se oli kaatunu eilen kaivolla ja löi kylksä. ukki on kuolu. Se kuoli viime viikolla. löyty meijän navetan takkaa ja sitten minä itkin. Äitiki itki, ja pikkusisko. isoveli vain ei itkeny se kiipesi vintille lukamaan kirjaa. Mummo tuli ehtimään sano että ei ukkia ole nähny kun aamula. sitten etittiin ja minä ja isä löytettiin ukki makkaamassa siinä vasikoihen aitahakkaksen vieressä.

Minä en tiijä mitä nyt tekisin ylleesä vuolen puukolla uunin eessä tainu olen joksus tehä muutahin jos en tiijä mitä tekisin. minula on nyt vain se ukki ja ukin kuolema mielessä. tai tuntus että se on täälä rinnassa kun sormiinkin ihan sattuu. onko se ikävää niin ku ukki joskus sano kun sen pikkuveli oli hävinny viipurin takana sovassa. en ossaa sannoo. on vain tämmönen paha olo että en siitä äitillekään kertos kun äitille vain tulis kanssa paha olo takasin

Nyt alotin tämän vihkon ja nyt piirrän sivulle kuvan ukin saapaista kun ne näky sielä kuloheinässä ensiksi. siitä jäi kuva minun päähän siitä ukin ruumissta, ja kun isä käänsi ukin niin toinen silmä oli auki ja toinen puolikiinni ja huulet siniset ja korva oli kääntynyt ja painunun nurin kaksinkerroin eikä oijennu ja valkee tukka heilu hiljaa kun sitä tuuli vähän heilutteli ukin musta hattu oli lentänyt aitaseipään viereen ja oli vasikansontakasan päällä ihan variksen näköisenä. ukki oli kyllä viime viikkoisen näkönen muuten, niin kun se olis vain siihen köllähtäny mahalleen vahinkossa. silmät olivat ihan auki sitä ihmettelin mutta isä pyyhkäsi ne peukalolla kiini ja sitten ukki niinku nukku. isä pyyhkäsi vielä likatahranki pois ukin leuvalta onneksi oli nurmen päälle kaatunu niin ei menny nenä siihen liejusontaan. Minä rupeen nyt vuolemmaan. minula on uus puukko sitä oli ukki ollu tuomassa minulle syntymäpäivälahjaksi. se on ukin tekemä. ukki niitä tako pajassaan ja teki niihin hyvät puuponnet. tähän puukkoon ukki on kaivartanu minun nimen ja tämän päivän ja että paljonko minä täytän. Noniin minä nytten lopetan jatkan huomenna tai illalla. menen vuolemmaan. isä tuli sisälle.

Ottoeinari havahtuu, muistaa tuon syntymäpäivän. Ja puukon joka löytyy arkun sisäpuolelta, saranoillaan ylös kääntyvään kanteen tehdystä pidikerivistä muutaman lahjaksi saadun kynän, meisselin, viivottimen, pienen taskulampun ja saksien keskeltä. Hän ottaa sen käteensä kuin helposti särkyvän esineen, kääntelee ja mittailee sen kulunutta, puista pontta joka häviää isoon nyrkkiin ja vain kymmenien, tai satojen teroituskertojen kuluttama terä pistää esiin kämmensyrjän sivusta ja ukin tekemä syntymäpäiväkaiverrus erottuu enää vaivoin kädensijan tummuneesta puusta. Nahkainen tuppi on hävinnyt vuosien saatossa jonnekin, ehkä se oli jo niin kulunut, ettei puukko siinä pysynyt. Tai sitten se unohtui jollekin mättäälle onkireissulla.

Nyt on maanantai 21.10.74 ja ukki on pantu maan sisään viime lautantaina. ihan hiekkaa oli se hautapaikka ja kun isä ja setä lapiolla heittelivät sitä arkun päälle kuului vain semmonen suhkasu. joskus jyvälaarista semmoinen suhkaisu kuuluu kun sieltä otetaan viljaa viholaissäkkiin ja jyvät vierivät keskellepäin monttuun. nytten se vähän on parempi olokin kun vielä sillon kun ajattelin ukkia koko ajan kun se sinne ruumishuoneelle oli viety ja isä sano että se on siellä kylymässä niin säilyy hautajaisiin asti. mummo itki koko päivän lauvantaina sitten herkesi kun oli hauta ummessa ja seppeleet ja havut takasin siihen aseteltu. Sanoi mummo että nyt sitten vain ootellaan kun hän tuohon ukin viereen pääsee että ei siihen kauan varmaan mene. isä siinä otti mummoo hartioista ei sanonu mittään mutta isän poskille valu itkua ja se sitä rukkaskäellään aina pyyhkäsi. sitten Äiti otti isää ja mummoo käsistä kiinni ja mentiin seurakuntatalolle kahvia juomaan ja piirakoita syömään. Pappi käski ristiä käsiä ja seisomaan kun piti puhetta ukin taivaaseen pääsystä. mummo sano minulle kun istuin sen vieressä niillä leveillä penkeillä että jos kuka niin kyllä ukilla sinne paikka on varattu ei se paha immeinen ollut millonkaan minä olin sammaa mieltä eivät pahat ukit pikkupojille puukkoja lahjaksi tekisi.

Tännään perjantaina kun on 25 lokakuuta oli koulussa piirustusta ja käsitöitä minä niitä teen mielelläni. Ja puutöistä tykkään kanssa mutta niitä on keskiviikkona kaksi tuntia vain. Laskento on minulle vähän vaikea mutta kirjottamisesta ja laulusta tykkään. Vähän tämä kirjottaminen vielä on semmosta ja pilikkuja en vielä ihan ymmärrä mihin ne vois laittaa enkä pisteitä ja huutomerkkejä ja isoja kirjaimia en muista aina laittaa. Lauseet alan ymmärtää mitä ne ovatkin ja kun opettaja eilen niistä puhui enemmän niin jo enemmän sitten ymmärrän. ihmisten ja paikkojen nimet pitää muistaa aina alottaa isolla kirjaimella. Ja minua rupesi itkettämmään kun piti kirjoittaa harjoitukseksi tuttujen nimiä ja minä kirjotin Ukin nimen.

Muuten isä oli käyny aamula muikkuverkoilla ja paljon oli muikkuja. nyt äiti tekee muikkukukkoja ja panee ne yöksi uuniin hautumaan. kun tulin koulusta oli muikkukeitto ruokana. muuten tykkään kalakeitosta mutta ne muikun mätipallukat inhottaa ne eijole hyviä vaikka isä kyllä syöpi ja äiti. Ukkikin söi mielellään muikunmätiä ainakin jos oli muikut paistettuna voissa. kyllä se koko ajan ukki on ajatuksiin tulossa kun mitä vain yritän muuta ajatella.

Äiti on nyt kun on sunnuntai ilta 27 lokakuuta navetassa. se on vuosi 1974. isä vaihtoi eilen auton se on fiat 850 ja rekisteritunnus on KAJ-942 se on vihreä ja on tuossa aika lähellä ikkunaa halkopinon ja koivun välissä. Entinen auto oli fiat 600 ja punainen ja sen musta rekisterinumero oli KXZ-62. nyt rekisterilaatta on pohjalta valkoinen ja kirjaimet on mustat. ukki ajoi mopolla ja vielä toissa vuonna hevosen kanssa reellä mutta hevonen oli vanha ja se sitten kuoli kesällä ihan itekseen Notkolaitumella niin kuin ukkiki sitten syksyllä. olikohan ne saman ikäisiä ukki ja hevonen. isä meni vielä äsken ulos ja korjaa nyt ulkohuussin ovea kun sen saranat menivät poikki. tuuli nurin paiskasi. vaikka meile on tehty kyllä sisävessakin viime vuonna ja sauna siihen sammaan ja suihku kun purkivat ensin tuon Turkasen puoleisen seinän jossa oli sahajauhoja siellä sisällä melkein kokonaan ja sitten siitä takapihalle päin ne sauna ja vessa tulivat.nyt eivät näy Turkasen valot iltasella muuta kun saunan ikkunan läpi vähäsen. se ikkuna on maalattu sellasella kuuramaalilla umpeen

Pihanperällä isä haluaa aamulla huussissa istua sanoi äitille että sen avoimesta ovesta on katellu kohta kaksikymmentäkaheksan vuotta ilimojen vaihtumista. toisinaan isä lämmittää vielä ulkosaunankin ja kantaa kaivolta veit sinne. tänne tuli samalla aikaa kun uusi saunakin niin vesijohto keittiönurkkaan ja äiti saapi nyt huokasta vesienkannolta ja on meillä pyykkikonekin ja kaikki. on se hyvä äitille varsinkin. nytten eilen isä puhu että jos ens kesänä lämmitysremontin tekis mutta en ihan vielä sitä ymmärtänyt että miten. että purkaako se uunin ja jotain sen tilalle mutta miten se äiti sitten leipää ja kalakukkoja ja pullaa leipos. Kun Mummolaan tekivät remonttia minä olin paljon pienempi kun nyt ja siellä olin ukin kaverina kun työmiehet ja isä ja setä tekivät niitä isoja hommia. Ukin talo on hirsitalo ja nyt se on ihan erinäköinen kun sillon joskus mutta siellä on kyllä mukava olla mutta nyt ei niin mukava kun ukkia eijole ennää istuksimassa kiikussa lehteä lukemassa. mummohin on mukava mutta ei se juttele niinku ukki jutteli. antaa enimmäkseen kaikkia herkkuja ja kanamunia keittelee ja kiisseliä. mummon kiisseli on kyllä hyvvää. Nyt tuli isä sisälle ja äitikin kolistelee porstuassa. ulkona on jo pimeää isoveli on kamarissa ja pikkusiskolla on nukkeleikki tuvan nurkassa. se on ukin tekemä pikkusiskolle nukkekoti ja ukki teki siskolle pienen keinunkin ja minulle puuhevosen joka sekin keinuu. ukki oli kyllä semmoinen että ei sitten enää kukkaan tee meille näitä. isä ei kerkiä eikä setä. Ukkia minulla on ikävä. nyt menen nukkumaan kello on kohta kymmennen minuuttia yli seitsemän luen patjalla pikku Pietarin pihaa siitä on meillä huomenna lukeminen tunnilla. se on ihan hyvä kirja.

Perunkirjoitus

2011-09-13T05:27:00.005+03:00

Luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununeva istuu synnyinkotinsa jykevillä lankkurappusilla isänsä perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä. Muut osalliset ovat poistuneet, useita päiviä kestänyt hälinä vaihtunut hiljaisuudeksi, apeaksikin oloksi. Vaimokin lähti jo kotimatkalle vanhimman pojan tila-autossa ja nuoremmat lapset perheineen omille tahoilleen. Roopekalervolla itsellään on vielä yksi lomaviikko jäljellä ja sen hän halusi viettää yksikseen täällä syntymäsijoillaan.

Perunkirjoitusten aikaan ei riidan poikasta syntynyt. Ei tapeltu kiikkustuolista, ei leipälapion omistuksista, ei jykälletty vajaan sadan hehtaarin metsätilan jaotuksista eikä isän pankkitililtä paljastuneista kolmestasadastatuhannesta eurosta. Pesänhoitajaksi palkattu asianajaja hämmästeli kun kukaan ei halunnut Alpo-oskari Maununevan kuolinpesästä itselleen mitään. Kuin olisi tämä kaksikymmentäviisipäinen paikalla ollut sukulaisporukka saumattomasti päättänyt, että kaikki maallinen museoituisi kuin itsestään aloilleen, olisi esilleotettavissa kun tarvitsee isää ja ukkia ja hänen kaunista elämäntyötään muistella.

Loppulitviikin aikana Emilia-lilja vanhimpana luki yhdessä laaditusta paperista, että tilan ja omaisuuden lopullinen kohtalo selviää, kunhan Roopekalervon vanhin poika, metsänhoitaja Juhoermei Maununeva ja Matiastanelin tytär, limnologiksi juuri valmistunut Kristakaroliina Paasonen sopivat keskenään, ottavatko he yhdessä tilan asiat hoitoonsa tai vain toinen heistä. Asiasta ei käräjöidä vaan käytännön järjestelyt sekä asianomaisten tulevaisuudensuunnitelmat ja elämäntilanne ratkaisevat, kumpi kykenee tilaa hoitamaan kuten isä oli hienovaraisissa puheissaan yrittänyt sanoa, sekä jälkeensä jättämässä, vaatimattomassa kirjallisessa testamentissaan pyytänyt. Eli että ”...tällä tontilla ei minunkaan jäläkeeni riiteltäisi ja että etes jokusen sukupolvea saisi muutamia eletyn elämän tunnusmerkkilöitä jäläkipoloville jäähä kateltavaksi kunnes unhotuksen varjo Mäkiperän metsänreunasta ylitse peltosipareihen kulukeutuu.”

Kaikki muut osalliset, lähinnä itseoikeutetut, lailliset rintaperilliset luopuvat lahjoitusten kautta omista omistuksistaan pesän kaikkinaisen omaisuuden suhteen. Pienetkin muistoesineet halutaan jättää isän jäljiltä niille sijoilleen. Vain se mahdollisuus pidätetään, että halutessamme voimme lapsinemme ja lapsenlapsinemme tulla ja olla lomillamme täällä, sekä saapua tähän pirttiin kuolemaan jos ennakkoaavistus lopusta kullakin sattuu kohdalleen.

Roopekalervo painaa päätään portaiden punervaan kaiteeseen ja katsoo pyykkitelineestä koillisen suuntaan taivaalle. Siellä ajelehtivat untuvaiset pilvet kuin lapsena ennen eikä tästä kulmasta tarkasteltuna mikään muukaan näytä maisemassa toiseksi vaihtuneen.

Tietää Roopekalervo, että muuttumattomuuden kuvitelma on vain muistin keppostelua. Peltoja ympäröivien, taiten hoidettujen metsien puiden siluetit kurottavat jo taivaita ja nykyisten peltojen salaojitettuja sarkoja täplittävät vuokraviljelijän valkoiset tuorerehupaalit entisen elämisenmallin heinäseipäiden sijaan. Kaksi latoa, jotka isä on halunnut säästää, ovat alimmaisilta hirsikertuuksiltaan kengitettyinä ja uusilla, tervatuilla päreillä katettuina tilan alavimman kohdan kauimmaisessa nurkkauksessa, siinä lähdepuron taitteessa josta ennen meni kovaksi tallattu polku Kalimojärven rantaniityille, rantavajalle ja venevalkamaan ja josta nyt kulkee traktorin mentävä metsätie koska Kalimon rantaniitytkin on isä halunnut pitää edes vuokralla kylän kohta ainoalle maanviljelijälle.

Pihapiirin rakennukset ovat myös isän säntillisen, vuosikymmenien työn ja kohentelun myötä pitäneet ryhtinsä. Päärakennuksen hirsiseinät isä koolasi ulkopuolelta ja oikoi sekä laittoi lisäeristeet, tervapahvin ja vuorasi hirttä matkivalla, leveällä paneelilla jo seitsemänkymmenluvun alkupuolella. Katteeksi hän ei kuitenkaan huolinut uusittuna edelleenkään muuta kuin kattohuovan. Sanoi kattopeltien kauppaajille, että pelti sitten kuitenkin romisee sateella ullakolla nukkujien riesaksi. Todellinen syy oli se, ettei isä halunnut talon ulkopuolta enää enempää muuttaa kuin oli ollut lämmöneristyksen vuoksi seinille pakko tehdä.

Sisäpuolelta isä piilusi ajan tummentamat hirret uudestaan jonka jälkeen hän pensselöi ne pellavaöljyllä. Öljykäsittelystä lähti pitkään ummehtuneen härski tuoksu, mutta ajan oloon seiniin patinoitui sellainen tummanruskea väri jota ei petsilakallakaan aikaan olisi saanut.

Kuusiruutuiset, kesäksi irrotettavilla sisäpokilla varustetut ikkunat säilyivät myös entisellään. Tiukkaa hamppua karmien ja karapuiden liitoksiin, joku lahonnut, irti repsahtanut lista pois ja uusi kitin kanssa paikoilleen, hiominen ja vanhanajan vernissa, siinä isän lääkkeet ikkunaremontiin. Eikä niistä kovillakaan pakkasilla isompi veto sen jälkeen käynyt. Olihan niitä tiivimyyjiä pistelehtinyt ovella ehdottelemassa uusia, nelinkertaisilla selketiivilaseilla varustettuja, mutta isä viittasi kauppamiehet kohteliaasti jatkamaan matkaansa sanomalla, ettei sovi talon tyyliin, kiitosta vain.

Yhteen nurkkaseinän pätkään isä ei piilulla koskenut. Sinne oli merkattu kaikkien lasten pituudet vuosittain aina siihen saakka, kun he lähtivät yksi toisensa perään opiskelemaan. Roopekalervon viimeinen, 192 senttiin ylettyvä merkintä kohosi korkeimmalle ja sen viereen oli isä kosmoskynänsä sinisellä värillä merkannut omanlaatuisensa merkinnän perj. 2 kesäk. yheksäntoistasattaa78. Rk. ja valakolakki. Samalla lailla oli myös Emilia-liljan kohdalla viimeisimmän pituuden, päivämäärän ja ylioppilaaksi tulon isä merkinnyt neljä vuotta aiemmin kuten Matiastanelin vuonna 1981.

Aitta, navetta ja kujalla siihen yhdistetty rehulato ovat pysyneet jotakuinkin samanlaisina. Niidenkin kattohuovat on kuitenkin pitänyt uusia ja lato-osuuden seiniä tunkattu ylös kun sortuneita nurkkakiviä on jouduttu uudestaan latomaan paikoilleen. Kiviseen navettaan ei ole isä muuten kajonnut kuin katon osalta ja uusimalla lahonneet ikkunanpokat ja maalaamalla yläosan lomalaudoituksen punamullalla. Kiviseinien laastisaumat isä suti kerran paksulla, oman tervahaudan tervan ja kalkkivelli sekoituksella ja hyvin ovat rapistumatta säilyneet. "Kun mitä tiet, tie se tervan kanssa" muistaa Roopekalervo isän sanoneen.

Kaikesta siitä huolellisuudesta, jolla isä näitä rakennusten kohenteluja ja huoltoja viimeiseen asti suoritti, näkyi, että hän rakasti tätä kotia ja kaikkia niitä muistoja, joita siihen liittyi. Äidiltäkin jääneet vähäiset, henkilökohtaiset tavarat, vaatteet ja jopa ruskeat nyörikengät löytyivät kamarista, isän itsensä nikkaroimasta kaapista perunkirjoitusten yhteydessä. Yhtä arvokkaasti samaan järjestykseen ne sinne myös laitettiin takaisin. Puhuttiin, että äidin tarina kun ollaan puitu järkijärjestykseen, ja kunhan vielä saadaan hänen luunsa Kanadasta Suomeen, niin pidetään sitten hautajaiset, laitetaan äidin jäännökset vaatekaappiin ja lasketaan koko komeus hautaan isän viereen.

Ne äidin viimeiset kirjoitukset…

Roopekalervon mieltä herkistää vieläkin muistella, vaikka asiaa puitiin sisarusten kesken monena päivänä kun pesäluetteloa tehtiin. Hän siirtyy sisälle tyhjään tupaan, laittaa kahvipannuun vettä ja asettaa sen kaasuliedelle. Käy sitten hakemassa kamarin piirongin laatikosta paksupahvisen kansion jonka sisällön levittää järjestyksessä tukevalle pirtinpöydälle.

Päälimäisenä on äidin ja isän mustavalkoinen, kokovartalovihkikuvan kopio. Ajan henki siitä kuvastuu, ja toisilleen omistautumisen lupaus, herkkyys. Valokuvaajalla on ollut taito vangita ilmettä myös taustaan, kukkivaan tuomeen ja suureen siirtolohkareeseen johon pariskunta nojaa toisiaan katsellen. Koko perheestäkin on kuva kun Matiastaneli on ollut vielä sylivauva ja sitten yksittäiset kuvat kaikista perheenjäsenistä erikseen. Isän sotilaspassi luiskahtaa nipusta erilleen ja sen välissä isokokoinen valokuva asepukuisesta kersantista, jonka taakse on kirjoitettu: Kuopion kautta natsalomalle lauvantaina 12.6.1943 ja leima: Valok. Jänis.

Sitten on vihkitodistus, tilan lainhuudatusasiakirjat ja isän vanhentunut passi jonka sivujen välissä on Kanadan viisumi vuodelta 1975 ja lentolippujen kannat.

Sitten omana siivunaan ovat äidin kirjeet hapertuneessa, vaaleanruskeassa kuoressaan.

Varovaisesti Roopekalervo ottaa siniviivaiset paperiarkit esille, asettelee ne kuin pyhäinjäännökset pöydälle ja käy kaatamassa kuppiin kahvia.

Nämä kirjeet luettiin kymmeneen kertaan sisarusten kesken isän hautajaisten yhteydessä ja vielä viime viikolla, kun perunkirjoitukseen valmistauduttiin. Niitä luettiin ääneen ja kukin yksikseen kuin olisi sillä tavalla yritetty saada äiti hetkeksi eloon, tulemaan tykö, lähelle. Itkettiin. Ja varsinkin Matiastaneli kyynelehti kuin pikkupoika jota isosisko Emilia-lilja yritti lohduttaa itsekin poskiaan pyyhkien.

Äidin kirjeistä kaksi ensimmäistä olivat selkeitä ja johdonmukaisia, kolmas sekava, hyppelehtivä, mutta lopulta lähestyvän kuoleman varmuudessa terästäytymistä.

”Nyt on kai helmikuu vaikka on harmaata kuin marraskuussa Suomessa. Vuosi on 1974, tai lienee jo 1975, en ole varma. Eräs hyvä kanadansuomalainen perhe pitää minusta kuitenkin huolta, en ole enää yksin asunnossani, olen jossakin hoitolassa, tai sitten sen perheen kamarissa kun on pitsiverhot ja kirjahyllykin. Minulla on kylmä, jalat eivät enää toimi, eikä kokolailla pääkään. Sydän lyö minkä jaksaa, ehkä se jo huomenna lopettaa toimensa. Valtava ikävä kotia, lapsia ja Alpo-oskaria ei ole laantunut. Olen pahoillani, olen pahoillani… ...antakaa anteeksi...

…minä lupasin kirjoittaa, että ymmärtäisitte, mutta en taida ehtiä… jäin viimeisessäni, ennen verensyöksyä jonka jälkeen en ole yksin enää pärjännyt, siihen, kun veli houkutteli minutkin niihin sotien jälkeisiin salaisiin touhuihinsa. Minähän siis läksin siihen mukaan... mutta kun en jaksaisi nyt enää muistella koska itkemistä en voi sitten lopettaa…

…koira on tässä huoneessa, se Mäkiperän pystykorva.., mikä sen nimi nyt olikaan? Ja isä tässä aina käy välillä lasten kanssa. Matiastaneli leikkii tuossa uunin edessä kirveenvarsiaihiolla ja Alpo-oskari pitelee minua kädestä… Emilia-lilja kai jäi Roopekalervon kanssa pihalle kun ei niitä näy…

…harhoja, harhoja, kyllä minä sen tiedän. Oma äiti ja isäkin käyvät välillä istumassa ovensuurahilla. Kertovat kuulumisia Sortavalasta ja että Jänisjärvestä on lähtenyt tänä keväänä harvinaisen paljon kalaa.

…veli siis tappoi saapasjalkaisen miehen sen hallin takana jossa oltiin paketoimassa varusteita. Ja kun se toinen, poliisipukuinen yritti ottaa kiinni, niin veli löi sitäkin. Meitä tultiin varoittamaan juuri kun oltiin viimeisiä pektoimassa ja kaikki muut kerkesivät karkuun, mutta veli ei koska se pöljä yritti piilottaa yhtä laatikkoa hallin taakse kivenkoloon. Minä makasin jo pusikossa siinä läheisellä karikkotöyräällä ja näin kaiken. Ne miehet olivat veljen käsissä kuin leppälahoja kun se niitä käsitteli. Saapasjalkainen yritti ampua, mutta ei kerinnyt kuin ottaa pistoolin taskustaan kun veljen nyrkki sivalsi kaulaan. Sitä suomalaista veli ei varmaan olisi tappanut, tainnuttanut vain, mutta kun sen pää sattui kiveen kaatuessaan. Se oli kuollut verenvuotoon ennen kuin muut poliisit olivat löytäneet…

Siitä me sitten lähdettiin karkuun, minä juoksi henki kurkussa tielle ja pyörällä kotiin ja veli tuli sitten omia aikojaan metsien kautta. Aamulla jatkettiin töitä kuin mitään ei olisi ollut. Kylällä kiersivät huhut pitkään ja lehdissä oli isot jutut yöllisistä tapahtumista, mutta veli haettiin kuulusteluihin vasta kuukausien päästä. Luultiin jo, ettei meitä siihen tapaukseen yhdistetä…

…sitten, kun kuulustelut alkoivat, ei veljellä ollut hetken rauhaa. Aina sai pelätä vaikka mitään todisteita ei kuulusteluissa ilmennytkään. Mutta kun minä ja Alpo-oskari sitten 1947 mentiin yhteen, tilanne oli kuitenkin veljen kohdalla niin lähellä tunnustamista, että hän katsoi parhaaksi laittautua matkaan. Kävi yhtenä yönä hyvästelemässä ja vannotti, etten omaa elämääni niiden tapahtumien vuoksi pilaisi. Käski unohtaa koko jutun, ja jos joku kysyy, et tiedä sitten yhtään mitään. Melkein minä unohdinkin kun te lapset synnyitte ja sitä touhua oli niin paljon...

…mutta painajaisiaan ei pääse karkuun… kun tätä olen miettinyt, herään toisinaan sen ryssän niskanikamien paukahdukseen kun veljen kämmensyrjä sivaltaa… ja oliko se edes se ryssä? Valvontakomission miehestä ne vain krjoittivat silloin, ja olihan niitä brittejäkin maassa, sekä suomalaisia innokkaita…

…mutta nyt minusta tuntuu, että on hyvästijättöjen aika. Jätän harhat, jätän todellisuuden, jätän kaiken. Kuolen. Historiallisia tapahtumia voi jälkeenpäin arkistoista tutkia, siis yleisiä tapahtumainkulkuja. Yksityisten, eli siis oma ja veljeni osuus on tässä. Olen tehnyt väärin, sen ymmärrän nyt. Minun olisi pitänyt jäädä ja kestää, jaksaa olla hiljaa, kärsiä. Tai sitten tunnustaa mitä näin ja saada siitä tuomioni jos siitä enää olisi edes lakien mukaan kyetty, sillä enhän minä itse osallistunut muuhun, kuin näkemästäni vaikenemiseen. Eihän minulta edes ehditty kysyä mitään, joten en ole syyllistynyt edes salailuun tai valehteluun. Veli on erheestään rangaistuksen kärsinyt ainakin henkisessä mielessä ja kun on nyt kuollut, ei silläkään väliä liene. Hän pakeni tänne Kanadaan, asui täällä Torontossa ja hänellä on täällä kaksi lasta jotka olen tavannut. Naimisissa hän ei ole ollut, mutta tiedän asiasta kaiken tarpeellisen. Juuri veljen perhe minua on auttanut, ja auttaa varmasti hautaankin. Olen toivonut, että he ilmoittavat sitten isälle, kun kuolen, ja että kaikki mahdollinen tieto minusta ja veljestäni saapuu myös lasteni korviin. Ja että luuni sitten joskus haetaan kotimaan multiin, Alpo-oskarin viereen. Sitten, kun voitte minulle anteeksi antaa. Rakkaudella Olgamaria, äiti.”

Äiti, kyllä me sinulle on jo anteeksi annettu, sanoo Roopekalervo ääneen hiljaisen syntymäpirttinsä pöydän ääressä. Ja luusi tulemme kotimaan multiin, isän viereen toimittamaan maksoi mitä maksoi. Siihen on isä jo hautapaikankin varannut ja nimesi samaan kiveen kaiverruttanut.

Lapset rakkaat 2

2011-07-14T12:21:00.002+03:00

(Valokuva Maanmittaushallituksen toimittamasta Suomen kartta-kirjasta vuodelta 1920)

Lapseni rakkaat, täällä avaran taivaan Torontossa on kesä jo pitkällä, mutta kuinka kaipaankaan pohjattomasti pikku niityillemme ja rantapajukoihin, vastaniitetyn heinän tuoksuun ja latoihin kanssanne telmimään.

Kanadan talvet eivät milloinkaan ole lähellekään niin ankaria kuin joskus siellä Suomessa. Vain yhtenä talvena täällä oloni aikana on lunta tullut muutama kymmenen senttiä ja pakkasta oli pahimmillaankin korkeintaan viisitoista astetta.

Keväisin olen oppinut jo vähän odottamaan tulppaanipuiden kukinnan alkamista. Vanhimmat puut ovat valtavankokoisia ja niiden keltaiset kukinnot ovat huhti-toukokuun vaihteessa täydessä loistossaan. Nyt kukinta on jo ohitse ja niiden hedelmistöt alkavat kehiä vähitellen siemenaiheille. Kevättalvella ne sitten leijailevat puista alas kuin siellä Suomessa oravien irrottelemat männyn käpyjen siemenet.

Tulppaanipuiden siemenet ovat vain paljon suurempisiipisiä, painavampia. Joskus ne ovat tummanruskeita, joskus mustia kärjeltään. Toisinaan kevätahavan tuivertaessa ne kerääntyvät paksuiksi matoiksi kovahankisen lumen päälle, pyörrältävät rakennusten nurkkiin ja maaston taitteisiin läjiksi. Ensimmäisenä talvena täällä säikähdin kerran ulos lähtiessäni, kun luulin, että valtava parvi sudenkorentojen raatoja on oveni eteen kerääntynyt, ja että miten ne sillä tavalla, keskellä talvea…

Niin, siis silloin viisi vuotta sitten siellä kotona, otin laukkuuni mitä luulin matkalla tarvitsevani ja lähdin. Matkustin junalla Helsinkiin jossa asetuin lähelle rautatieasemaa olevaan matkustajakotiin. Samaan Kaisaniemenkadulla olevaan kivitaloon, jossa oltiin oltu pari kertaa isänne kanssa majoittuneena Helsingin reissuilla. Siellä jo sydänalaani painoi, että niinkö vain oman itseni tulevaisuutta pelkään, että karkuun lähden ja jätän teidät, ainoat joidenka vuoksi muut äidit maailmassa menevät vaikka teloitettavaksi.

Mutta kun en tiennyt, mitä rangaistuksia minulle olisi tulossa. Pelkäsin kuritushuonetuomiota, elinikäistä vankilaa niin kuin veljelle oli tiedossa. Sittenhän se veli kuolikin sinne selliinsä kun olisi ollut viimeisen istunnon aika käsillä. Pelkäsin sitäkin, että tuomiostani aiheutuu koko perheelle pahaa siellä pienellä paikkakunnalla jossa asuttiin. En tiennyt, enkä tiedä vieläkään tätä kirjoittaessani, nyt, vuonna 1973, että mitä nöyryytyksiä kaikilla olisi ollut edessä.

Me oltiin veljen kanssa aikuisia orpoja. Isä meni ennen sotia munuaistautiin ja äiti kuoli evakkoreissulla verenmyrkytykseen. Veli sentään selvisi sodasta muutamilla raapaisuilla vaikka kaikki pahat paikat kolusikin Lapin sotaa myöten.

Kun sota loppui 1944 syksyllä olin minä juuri täyttänyt 21 vuotta. Juotiin korvikekahvit täysi-ikäisyyteni kunniaksi kun veli tuli käymään Oulaisissa jonne olin yksinäisenä evakkona ajautunut. Päivän se makoili evakkopaikkani savusaunassa ennen kuin lähti ajamaan osastonsa johdossa saksalaisia maasta pois. Valmistauduin siihen, ettei hän nyt enää voi hengissä selvitä kun jo yhden suunnan tappeluissa varjelus mukana kulki. Prenikoitaan se jätti repustaan minulle säilöön, vaikka ei se niistä ylpeä osannut silloin olla, niin kuin ei niistä kaulustaitteensa miekankuvistakaan. Sanoi, että tappamisenkyvyistään jos ylpeäksi tulee niin silloin on mies mennyttä.

Kun hän sieltä pohjoisen reissultaankin ehjänä palasi, alettiin täytellä papereita ja kaavakkeita asutuslain mukaisen maatilan saamiseksi.

Meille tarjottiin kylmää tilaa Oulaisten kirkonkylän liepeiltä, mutta kun mentiin katsomaan, se oli aivan rämesuota pienen joen rannalla. Veli sanoi, ettei hän sitä hyväksy ja laittoi valituskirjeen viranomaisille.

Ne tarjosivat toista metsätilaa vähän kauempaa kirkonkylästä. Se oli jo aivan toisenlainen, lievässä etelän puolen myötäleessä sijaitseva, kuusikkoinen, parinkymmenen hehtaarin kokoinen maapala, jonka kauimmainen raja päättyi pieneen järveen. Ihastuimme siihen kerralla ja tartuttiin toimeen.

Sitten tapasin isänne. Hän tuli talkooporukan mukana kaatamaan puita kaskeamisemme tieltä ja tutustuttiin niiden monien viikkojen aikana toisiimme.

Sillä kertaa siitä ei sen enempää tullut kun isänne lähti perustamaan omaa tilaa emätilasta lohkomalleen maatilalle, sille, jossa te sitten synnyitte ja elätte nytkin. Mutta kuva jäi, kuten isänne viimeisenä työpäivänään lohkaisi puristaessaan minua vyötäisiltä. Tiesinhän minä sydämessäni jo silloin, ettei se siihen jää, mutta siihen aikaan kaikki työ, mitä tehtiin, tuntui kaikkea muuta tärkeämmältä. Sekä niiden vuosien unohtaminen, jotka sota kaikilta nuorilta tuhosi.

Minä olisin halunnut lähteä jatkamaan koulutustani. Olin kirjoittanut juuri ennen sodan puhkeamista Sortavalasta muuttomme jälkeen ylioppilaaksi Viipurissa ja aikomukseni oli hakeutua siellä opettajaseminaariin, mutta se sota ja pakoon juoksemiset lopettivat sellaisista haaveilut. Puhuin veljellekin opiskeluaikomuksistani, mutta se vain sanoi, että annas pari vuotta olla, kun ovat nämä pellonraivuutkin kesken.

Silloin elettiin siis vuosia 1945-46. Kevään ja kesän mittaan veli alkoi hävitä yöllisille reissuille. Luulin jo, että sillä on joku nainen katsottuna ja että kohta se akottuu ja minä pääsen lähtemään opintielleni, mutta kun utelin, se vain hymähteli ja katseli alta kulmain sanomatta halaistua sanaa menojensa syistä.

Juhannusviikolla oltiin nostelemassa juurakkohakoja kasoihin kun pellonpäähän ilmestyi kaksi sarkapukuista miestä. Ne hoihkaisivat veljelleni ja tämä kiiruhti niiden luokse juoksujalkaa. Hetken neuvoteltuaan, veli huusi minulle, että menisin laittamaan korvikepannun tulelle, tai jos on jäänyt oikeaa kahvia niin keitä sitä.

Menin pieneen pirttiin, joka oli salvottu ensihätään edellistalven kiireissä mäentörmälle ja kun olin saanut kahvit keitetyksi, veli tuli vieraineen tupaan.

Miehet eivät esitelleet itseään vaikka kohteliaasti sanoivatkin hyvät päivänsä. Jotain salaperäisen arvokasta heidän käytöksestään vaistosin vaikka vaatetus olikin aivan tavallisen työmiehen.

Pian veli sanoikin, että Olgamaria, me tarvittaisiin sinunkin apuasi eräässä hommassa joka ei päivänvaloa kestä, alatko?

Sanoin, etten mihinkään rikolliseen kyllä rupea.

Onhan se jossakin sovittujen asioitten vastaista, juu, mutta muuta mahdollisuutta Suomella ei tässä tilanteessa ole.

Suomella?, muistan kysyneeni.

Nii´in, itsenäisellä Suomen valtiolla.

Ne vieraatkin siinä nyökyttelivät totisina veljeni sanoille.

Sitten se ladon oven kokoinen vieras alkoi puhua täsmällisesti kuin eräs maantiedon opettaja Viipurissa jonka me oppilaat tiesimme reservinupseeriksi ja joka sitten kaatuikin heti talvisodan alettua. Kun iso mies lopetti, minulle oli käynyt täysin selväksi, mihin veljeni yölliset, kuukausia kestäneet reissut perustuivat ja mikä niiden yhteiskunnallinen ja sotilaallinen tarkoitus oli. Mutta myös se, kuinka vaarallista toimintaa se osallistujille oli.

Asekätkentä, se se oli niiden asia, ja että tarvitsevat kätevien käsien apua myös sissimuonien pakkaamisessa ja piilottamisessa.

Sitten se sanoi, että mieti huomiseen ja jos suostut, niin tule huomenillalla veljesi mukana, hän tietää paikan minne seuraava lasti saapuu.

Kun vieraat olivat lähteneet huokaisin raskaasti, että veli hyvä, mihin sinä meitä nyt olet viemässä. Että eikö me olla jo tarpeeksi kaikenlaista koettu ja että eivätkö ne sotaleikit nyt jo saisi olla.

Mutta veli vain alkoi tyynesti kerrata samoja asioita kuin se vieras ja vähitellen se sai minutkin vähän innostumaan asiasta. Kävi sekin selväksi, että hän oli eniten vastuussa alueensa asekätkennästä, miehistön värväyksistä, ja jonkinlaista koulutustakin kai ne suunnittelivat mahdollisen sissisodan varalta.

Mutta tätä on niin raskasta kirjoittaa. Koko ajan tuntuu kuolema olevan oveni takana.

Ikävä, sitä vain tämä on. Jo sodan aikaan näin, kun joku kotiseudultaan riistetty riutui ikävässään kuoliaaksi. Väsyttää valtavasti, ei maita ruoka, vettä ja mehuja vain juon, joskus syön jonkun leipäpalasen, kananmunan tai herneitä keitän. Laihtunut olen nyt niin, että painan hädintuskin neljäkymmentäviisi kiloa.

Yritän tässä taas joku päivä jatkaa tätä testamentiksi aikomaani. Ehkä jaksan loppuun sen tehdä, en ole varma. Mutta haluan, lapseni rakkaat, teidän tietävän.

(Jatkuu)

Isän kirje

2011-06-23T10:34:00.004+03:00

12.3.2009 Mäkiperä

Poijat ja Emilii, kirjotan tämän nyt, kun käsi vielä toimii vähän, eli pienissä erissä jaksamisen mukaan. Ajatus minula on kirkas vaikka ruumis koloile syöpyny ja tutajaa kaikki paikat. Laitan nämä paperilappuset äitiny kirjeen lommaan ja sieltä löyättä kun pois on mies männy ja peruja kirjotatta.

Huono olen ollu aina kirjottammaan. En millonkaan mittään henkilökohtasta ole paperile laittanu, en ees sovasta pannu kottiin mittään tulemaan, siksi niin hankaletta minule. Kaikki viralliset paperit elämässä täytin, mutta omat asiat jäivät viimetiristykseksi. Anteeksi pyyvän sitä.

Minä olen yrittäny olla kova mies täältä sisältä. Isän kuolema ja sota siinä auttovat ja sitten vielä äitiny lähtö.

Silleen se velipoikahi selevis oman sotasa arvista kun kovetti ihtesä. Lääkihti vain viinala liikaa, van kessyynty lopulta siihenkin ja vasta toissa vuonna kuoli. Eli yli yheksänkymmenen niin kun näyttää minulekin käyvän vaikka jo haluisin huokumisen lopettaakin. Meilon äitin suvusta pitkäikäsyys tarttunu. Äitihän eli pikkusta vajjaaksi sata. Isä kuoli jo nuorena, mutta siihen oli syynä se, kun suistu tantereeseen päälensä pärekatolta. Minula oli isänikävä lapsena ja teilä äitin. Elämä puisteloo, sen muistan isän sanomaksi.

Samoja painajaisiako lie näyttänyt velipojalehi viimeseen asti niin ku minulehin?

Se oli se viimenen tinka Kannaksella jonka viliminpätkiä vielä kahtelen sakenemaan päin sitä mukkaa kun elämisen loppu lähennee. Se oli hirveetä miten niitä pääle tulevia viholisia riittikään. Oltiin montussa pirstaksi ammutussa kuusikossa kun ruskeeta lihhaa vyöry meitä päin niin että kaksinkäsin kaajettiin sitä vuotamaan kuiviin sinne murrokkoon. Alako se monttuhin, missä oltiin, täyttyä ommiin ja vieraehin verellä ja lihaluumurskalla. Siitä montusta yritän usiampi yö nousta kuin suonsilimäkkeestä. Ajattelin monesti elämänpuisteluksissa, että olisi tullu se kranu siihen meijän pesäkkeeseen, joka viereisen poteron kolome ukkova tuusaksi pammautti. Van ei, ei isompaa haavaa kumpikaan saatu vaikka rautaa oli ilimassa enämpi kun tarpeeksi. Mikä se sitten toisia täälä varjeleekaan, niin tiijä en kun jumaliinkaan sen reissun jäläkeen en ennää uskonu ole.

Työ lapset oletta ollu minule se pehmein paikka elämässä ja siksi niin yritin kaikkeni. En tiijä, onnistuinko, van hyvin oletta maalimassa pärjänny. Ne kaikki teijän lapsetkii niin tomeria, että minä ihan itkuun joskus liikuttusin jos ossaisin kun muistan miten ne polovelle pieninä istahtivat. Nythän ne nehin ovat jo maalimalla ja niilähi on sitten pieniä jo monta. Kun tulisivat kaikki juhliin kun täytän kesällä sen viimesen pyöreen vuoteni. Sata vuotiaaksi en aio, enkä jaksa.

Niin, sitä kait piti yrittää äitistäny jottain sannoo...

Se on vaikeeta. On se...

Ei tule mittään, panen kynän pois ja yritän aamula uuestaan.

13.3.2009

No niin, nyt on parempi. Nukuinnii hyvin viime yönä. Ei näyttäny sovasta painajaista vaan äitistäny nättiä unta. Se oli siinä unessa niinku sillon kesälä neljäseihtemän kun kihlat käytiin Oulusta ostamassa. Sinä samana kesänä kun Olgamarian veli hiippasi sinne Kanataan.

Äitiny sano unessa, että elä Alpo-oskari lähe maalimasta iliman että kerrot jottain meijän lapsille. Sitten se otti minun kasvot kässiisä välliin, suuteli ja puristeli ja halasi niin, että itkuun heräsin. Enkä ole itkenyt sitten lapsena olon ja isänikävän ja nyt on mieli niin pehmyt, että ihan pelottaa. Ikäloppua miestä.

Mutta lapset. Onneksi alotin tämän kirjeen kirjottamisen öylön, jospa se viime hetken kevennyksestä kävisi ja mieli saisi rauhan ennen kun arkunkannet kiinni ruuvataan.

Äitiny oli siis pakko lähtee, mutta ei sen olisi tarvinnut ihan niin pahaksi tilannetta kuvitella, että jäikin sinne. Tai oikeestaan äitiny ei tienny, tai ymmärtäny kaikkee kun kerkesi kuolla sillon seitenviis syksyllä.

Äitiny kuoli ikävään. Yksinkertasesti itki ihtesä kuiviin.

Tämän minä ymmärrän tuosta äitiny kirjeestä ja kun kävin siellä Torontossa seitenkuus. Emilliihän olit jo muuttanu Helsinkiin opiskelemmaan ja täytit sillon kakskymmentä, mutta en sinulekaan tullu kertomaan Kanatan matkastani kun en tienny, miten asiat ovat. Ja sitten jäläkeen päin asia vain mielessä vaikeutu, ja oli niin kippiä paikka, etten voinut, en ykskantaan kyennyt sanomaan mittään vaikka utelittahin.

Läksin sille reissule vaivihkaa kun olin tienny jo sillon talvella välikäsien kautta äitiny kohtalosta. Pojat varmaan muistatta siitä, että olin sen ainuvan kerran poissa kun se oli se Kettusen likka kotinhoitajana ja mummovanahuskin vielä vellejä kykeni keittelemään?

Minut vietiin siellä Kanatassa paikalliseen suomalaisyhistykseen jossa selevittivät minule tilanteen. Äitiny ruumista ei voinu ylös kaivaa eikä Suomeen tuua, kun se oli väärin henkilötotistuksin sielä. Jostain suurlähetystöstä kävivät ne suomiyhistyksen henkilöt kauttarantain sitä selevittämässä, minä kun en kieliäkään osannu enkä muutakaan asiankäytäntöö.

Ei minule siellä kaikki selevinny. Enkä jaksa kaikkea selittääkään ennää, mutta monimutkasta mulukkausta se olis ollu se äitiny Suomeen tuonti, ja kallista. Elävänä olis se kuitenkin saanu jo seuraavana vuonna tulla eikä sitä olis ennää kukkaan hättyytelly. Jonkun sakon olis saanu väärien asiakirjojen käytöstä, mutta olisi se ollu pieni hinta siitä, että äitiny olis kotiin saatu. Ei se mihinkään semmoseen ollut ite syylistyny josta ikäsä karussa olis pitänyt olla. Sen veli kyllä, mutta se seleviää tuosta äitiny kirjeestä vaikka keskenhän sen selevitys näkkyy jääneen kun se on sairastunut. Mutta tepä oletta nokkelia lapsia niin ajatteletta asialle semmosen lopun kun sielujanne miellyttää. Niin minähin tein.

Sielä se äitiny leppää vinoristin alla Toronton suomalaisten hautausmaala. Tai en tiijä hautapaikan säilyttämisestä sielä. Sovittiin kyllä sillosten ihmisten kansa, että koettavat pittää sen kunnosa, mutta asiat ovat voineet muuttua. Voisitta yrittää tutkia ja laittaa siihen haualle oikeat henkilötiejot ja semmoset. Teillehän kaikille on maalima avoin ja ossaatte kieliä ja asioita hoiella missä tahasa. Nuista papereista, joita äitiny kirjeen vieressä piirongissa on, löytyy tarkat paikat ja sen pienen kylän, tai kaupunkinosako se oli, nimi siinä Toronton laialla, josta hauta löytyy. Ne on osin enlanninkielelä, mutta sitähän te kaikki ossaatte.

Ja kun minähin maalimaa olen seurannu, niin ovathan nuo luita kotimaan multiin tuoneet kaukaakin, vanahojakin. Tuolta ovat kaivelleet tuntolevyjä Kannaksen kaonneistakin. Muutamat tunsinkin jotka Lappeenrantaan tässä hautasivat uuestaan. Taisivat olla siihen viereiseen poteroon jauhautuneet sotatoveritkin jossakin välissä siunattavana.

Mutta ei se äitiny muisto minule ennää mittään ehi merkitä, itellenne vain. Nyt tämä viimesin uni puhisti mielen ja minun on nyt ihan hyvä olla. Elikä olen nyt muistelut muistellu ja nyt tiiättä etes vähän, että miten paljo oletta äitilleny merkinny. Ja minulehin tänne loppuun asti. Pitäkee omistanuhin huolta. Ja tästä pikkutilasta, talosta ja nuista ulukorakennuksista niin saatte maalimanpuisteluksista tulla tänne välilä huokasemmaan.

Isäny

Lapset rakkaat

2011-06-15T12:11:00.000+03:00

Toronto, Kanada, sunnuntaina 1.4.1973

Olet jo kolmentoista, Roopekalervo! Kirjoitan tätä syntymäpäivänäsi sydän surusta lohduttomasti itkien. Miten hyvillä mielin olisinkaan siellä kotona laittamassa nisupullaa uuniin ja laulamassa onnittelulaulua muiden mukana. Ajattelen alati, miten kaikki nämä syntymäpäivät ja muut jaksan yksinäni.., ehkä en enää hyvin kauan jaksakaan...

Ja Matiastaneli! Sinäkin täytät ihan pian kymmenen vuotta. Äitisi kyyneleet vierivät täällä kaukana honkaiselle pöydälle jolla kirjoitan, itken ja kirjoitan. Ehkä joskus saatte tämän lukea. Sitten, kun minua eikä isäänne enää ole. Sitten, kun ehkä ymmärrätte vaikka anteeksi ette voikaan antaa.

Emilia-lilja, rakas rakas rakas lapseni! Seitsemäntoistavuotias tyttäreni! Voi hyvä Jumala mitä olen tehnyt, että sinut menetin, ja sinä minut, äitisi!

Haluaisin sanoa, lohduttaa, ajatuksella, että me ihmiset olemme vain pieniä lastuja historian laineilla, mutta ei edes itseäni tämä ajatus lohduta, auta.

Yksi pahojen sattumien tyrsky sotien jälkeen muutti yhden aalloilla keikkuvan lastusen, veljeni, elämän täysin. Sen päivän varjoilla oli vaikutuksensa myös minun elämääni ja on syy siihen, että olen nyt täällä, Toronton laitamilla, pienen talon pienessä huoneessa Kanadassa enkä Suomessa perheeni parissa. Olen pakolainen ilman mitään statusta, väärin nimin, väärennetyin passein, ja aivan yksin.

Veljeni pakeni jo 1947 tänne, mutta jäi kiinni yritettyään palata salaa kotimaahan ja tappoi suojelupoliisin kuulustelusellissä itsensä. Hän oli minua kahdeksan vuotta vanhempi, sodat kokenut, selän ja jalan arpia kantava sotaveteraani.
Veljeni pidätyksestä alkoi uusi painajainen josta luulin päässeeni irti.
Ne alkoivat hätyyttää ensin epävirallisilla kutsukirjeillä kuultavaksi. Yhdessä oli valokuva veljestäni Katajanokan sellissä ja hänen pitkähkö kirjeensä ja pyyntönsä, että tulisin käymään. Mutta tunsin veljeni. Ei hän suotta olisi pukinsorkkia lauseiden väliin sijoittanut niin, että tulkitsin ne viestiksi siitä, etten missään nimessä saa tulla katsomaan enkä vastata kuulustelupyyntöihin, enkä lähteä mukaan edes haettaessa. ”Pakene mieluummin muuten ne ottavat hengen sinultakin konstilla millä hyvänsä”, tulkitsemani lauseet tuntuivat huutavan.

Ymmärsin, että veljeni oli jo siinä vaiheessa murtumispisteessä, että hän tappaa itsensä jos häntä ei sitä ennen tapeta. Enkä varmuutta kuolemansa syystä tiedä tänäkään päivänä. Ehkä hänet murhattiin sittenkin ja tapaus naamioitiin itsemurhaksi.

Sitten alkoivat niiden vierailut.
Se oli niin tutun pilvinen syyspäivä kun ne tulivat ensimmäisen kerran. Kärrytiellä lammikoiden riite vain ritisi saappaiden alla kun ne marssivat pihaan. Kuulin sen navetan taakse jossa olin tunkiota talikoimassa luukun edestä matalammaksi.

Ne puhuttivat käskevällä äänellä isää joka valjasti Rutasta lastukon tuomien alla kärryjen eteen. Isä oli lähdössä jyvien vientireissulle myllyyn ja aikoi samalla käydä myös kirkolla mutkan. Meille oli myönnetty valtion asutuslainaan maksuaikaa lisää ja siitä isä aikoi pankinjohtajan kanssa käydä puhelemassa.

Isä sanoi yhtä lujalla äänellä kuin kyselijätkin, että vaimo ei ole nyt kotona, se meni Lepolan Siljamaijaa synnytyksessä avustamaan.
Siljamaijan mies oli käynyt edellispäivänä varoittamassa, että lähipäivinä saatettaisiin heillä kätilön apua tarvita, että jos minä sitten tulisin koska olen ennenkin muutamia vauvoja maailmaan avittanut. Kaksitoista siihen mennessä, muistan sen sillä lapsia syntyi siihen aikaan joka puolella kuin sieniä sateella. Siljamaijalle se olisi kolmas kerta.
Kylmä miehen ääni kysyi, missä Siljamaija asuu?

Tuolla Harjusten takana, vastasi isä ja varmaankin viittasi rukkaskädellään kaivon takaa aukeavalle polunsuulle päin.

Paljonko sinne on matkaa?
Viitisen kilometriä.
Sanotte sitten vaimollenne, että on kotona viidestoista marraskuuta kun tulemme seuraavan kerran.
Sitten kärrytieltä kuuluivat jälleen poistuvien askelten ritisevät äänet ja isä tuli varovasti navetannurkalle mukamas vettä heittämään.

Ne kävivät, sanoi isä kun kaiveli sepalustaan.

Minä lyyhistyin lantakasan viereen kuuraiselle nurmelle oksentamaan.

Kun ne olivat häipyneet kärrytien suoran päästä kääntyvän mutkan taa, isä hyppäsi viereeni ja tempaisi minut syliinsä ja tunsin, kuinka hänkin vapisi kauttaaltaan. Tovi siinä meni kun nyyhkytimme sylikkäin mitään sanomatta, aivan kuin tietäen, että tämä oli vasta lopun alkua.
Marraskuun viidestoista tuli, mutta minä olin hankkiutunut jo pari päivää aiemmin isänne äidin luokse jossa piilouduin vinttikomeroon. Mummo toi ruokaa vasta hämärän tultua ja kävi samalla tyhjentämässä potta-astiani pihanperälle. Kuiskaten puhelimme vaikka kilometrien säteellä ei yhtään asutusta ollutkaan.

Ne olivat lupaustensa mukaan käyneet, mutta koska en nytkään ollut tavattavissa, olivat antaneet uuden päivämäärän uhkaillen isääkin seuraamuksilla jos en tammikuun viidestoista ole saapuvilla.

Isä oli sanonut, että turha uhkailla, minun akkani tapaa herrat jos se itse tahtoo. Tällä kertaa isä ei ollut alentunut edes valehtelemaan olinpaikkaani. Oli vain huitaissut epämääräisesti kädellään maailman suuntaan ja sanonut, että vaimolla on vapaus olla missä lystää tälläkin hetkellä, ottakaa itse selville.

Isä oli jo aiemmin pyytänyt veljensä siksi päiväksi kylään, että jos jotain tapahtuu on ainakin yksi todistaja paikalla. Eivätkä ne olleet uskaltaneetkaan sitten muuta, kuin peitellysti uhkailla niillä seuraamuksillaan.
Tammikuun viidestoista niiden vierailu toistui, samoin minun piilotteluni mummolan vinttikomerossa. Siellä oli kylmä, mutta pärjäsin kun mummo oli kantanut pienen tilan täyteen vilttejä ja muuta vaatetta joiden sisään kääriydyin niin, ettei minusta näkynyt kuin vähän nenää.
Sitten ne tekivät kaksi yllätysvierailua.
Ensimmäinen oli eräänä lauantai-iltana saunan jälkeen, mutta niiden saapumisesta ilmoitti hyvissä ajoin Riemu-piskimme joka alkoi räksyttää lastukolla heti kun ne kuutamossa kääntyivät kärrytien suoralle josta pihaan oli jo näköyhteys.

Pelastauduin menemällä niinkin alkeelliseen piiloon kuin kamarin hetekan alle. Tosin Matiastaneli luuli, että äiti alkoi piiloleikin ja meinasi siten paljastaa olinpaikkani, mutta sitten poikaa alkoi kiinnostaa kolmen saapuneen miehen manttelinvöissä riippuvat pistoolit enemmän ja hän unohti minut.

Toisella kertaa olin tuiskusäällä odottamassa Roopekalervon kanssa linja-autoa tienvarressa ja juuri kun nousimme sisälle, ajoi sen perään musta henkilöauto josta nousi samat kolme miestä jotka olivat aiemminkin meillä vierailleet. Hetken neuvoteltuaan ne lähtivät kahlaamaan jo lumeen peittyneitä jälkiämme kotiamme kohti. Katselin heidän hämärään häipyviä, leveitä hartioitaan jäiseen ikkunaan raaputtamistani kynnenjäljistä ja sydäntä kylmäsi, sillä tiesin, että tämän jälkeen minun on häivyttävä tai antauduttava.
Muutaman päivän päästä tuli tuntematon kuriiri hengästyneenä lumessa tarpomisessa tupaamme ja allekirjoituksen vaatien tarjosi ruskean, sinetillä varustetun kirjekuoren isälle, joka lusikoi pöydän ääressä lihakeittoa. Silloinkin olin varalta, Riemun räksytyksen hälyttämänä ja ikkunasta kurkistelun jälkeen, vetäytynyt itse kamarin oven taakse kuuntelemaan.

Kuriirin poistuttua avasin tuon kirjeen, siinä luki suojelupoliisin päällikön allekirjoituksella ja leimalla vahvennuttuna seuraavasti:

Olgamaria Maununeva, os. Happo, on täten edesvastuun uhalla saavuttava suojelupoliisin kuulusteluun maanantaina 1.4.1968 klo 09.00.

Äiti, miksi lähdit?

2011-05-31T10:31:00.001+03:00

Tuli puhetta luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununevan (51) lapsuudesta.

1

Kun vuonna 1968 täytin kahdeksan vuotta, äiti otti ja häipyi. Ei huolinut edes viisivuotiasta Matiastanelia mukaansa ja 12-vuotiaan Emilia-liljankin se jätti isän hoteisiin. Isälle äiti kai lähtönsä syistä puhui, mutta sitä kertomusta ei meille lapsille välitetty, eikä selitelty muutenkaan.

Eräästä huhtikuun maanantaista lähtien eivät äidin pehmeät askeleet enää koskaan tuvasta kuuluneet. Siinä se.

Isä oli hiljaa viikon, kulki ikkunasta toiseen eikä lähtenyt edes töihinsä. Mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti kuin myrskyssä huojahteleva puu tuulen tyynnyttyä. Sanoi, että kun kerran sodasta selvisin niin eiköhän sitä yhden vaimon menetyksestäkin. Sääli tulee vain teitä lapsia, enhän sitä minä ole äidin paikalla muuta kuin vanhasta täkistä leikattu tilke seinän raossa.

Mutta aika näytti, että isästä oli moneksi.

Isä otti syliin, luki iltaisin satukirjaa tai kertoi loppumattomia juttujaan. Peitteli nukkumaan kääräisten jalat viltin mutkaan joka ainut ilta ja pörrötti vuorollaan jokaisen päätä kuiskaten hyvät yöt, kauniit unet. Eikä koskaan hilannut uusia äidinkorvikkeita tarjolle vaikka kai niitä sotaleskiä olisi tyrkylle asti kylillä ollut. Eikä viinantippaa äidin lähdön jälkeen meidän huushollissa kurkkuun kaadettu. Sitä ei sallittu edes isän veljelle joka joskus käväisi yötäkin olemassa ja oli kuulu viinaköörien kortinpelaaja ja kulkuri.

Sodasta isä vain vähän joskus muisteli: Kerran oli vihollisen kranaatti osunut reppuun, mutta onneksi se reppu ei ollut selässä. Oli isä sotareissulla haavoittunutkin. Pitkä arpi kulki jalan pohkeessa ja kantapäässä oli samanlainen monttu kuin naapurin sodan käyneellä Kermannilla leuassa. Sen vuoksi isän askel ontui ja jalkaterä oli kääntynyt hieman sisäänpäin. Mutta siitäkään se ei kertaakaan valituksen sanaa suustaan päästänyt. Joskus ähki yöllä pakotuksiaan ja kaatoi sitten aamukahvin kanssa Hotapulverin suuhunsa.

Isä vaatetti, pyykkäsi, tiskasi ja laittoi ruuat. Isä talikoi navetassa lantakourun tyhjäksi, kumartui istumaan lypsyjakkaralle, separoi maidon ja kirnusi voin. Laittoi keväisin kasvimaan, korjasi syksyisin sadon, hakkasi halot ja kulki talvet hevosen kanssa savotoilla.

Jämäkänvahvan suomenhevosemme isä oli ristinyt Rutaseksi, koska radion uutisissa Pasi Rutanen kertoi harva se päivä Washingtonin kuulumisia.

2

Kun pahin äidin ikävä oli hellittänyt, riitti isän olemassaolo ja huolehtiminen meille lapsille hyvin. Ja sitä paitsi opittiin äkkiä työnlaitaan tarttumaan itsekin. Koulun jälkeen kannettiin kenenkään käskemättä halot uunintakuslaatikkoon. Uuniin ja hellaan Emilia-lilja laittoi isompana tulet, kuten isä oli neuvonut varoitellen, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Monesti kerittiin ruokkia lehmätkin, joita oli navetassa kaksi, ja mullivasikka tai sika teuraaksi lihotettavana. Kolme neljä kanaakin siellä orrellaan kaakatteli ja niiden munat piti kerätä nurkassa olevasta pesästä ennen kuin mahdollinen, navettakissalta tappamatta jäänyt rotta ne löysi. Siivoamistakin harjoiteltiin pienestä pitäen ja ainakin potut laitettiin tulelle kun tiedettiin, että isä tulee kohta metsästä kotiin tukkireen jalakset pakkaslumessa parkuen.

Pyykkipäivänä oltiin isän mukana saunalla pulikoimassa muuripadassa kiehuvia lakanoita, vääntämässä vaatteista huuhteluvesiä ja ripustamassa pestyt pyykit saunan jälkeen naruille kuivumaan. Pikkuveli Matiastaneli oli pari talvisyöntä mummon hoivissa viikot, mutta kun meni ensimmäiselle luokalle kouluun, sai sekin opetella kotioloihin meidän mukana.
3

Äitienpäivät ovat jääneet muistiin harmaina, pilvisen alakuloisina. Kuin syyspäivä olisi käväissyt keväisen keskellä. Kaikilla muilla pienen kylämme lapsilla oli äiti joille he koulussa tehtailivat kortteja, mutta minä vain pyörittelin värikyniä pahvinpalasten päällä ja olin piirtävinäni kukkia, perhosia ja onnentoivotuksia.

Onneksi sattui pahimmiksi ikävän vuosiksi opettaja, joka tiesi ja ymmärsi lasten sisimpiä asioita eikä pakottanut mitenkään. Sitten joskus, kun muut eivät olleet kuulemassa, hän kertoi salaisuuden: ”Minullakaan ei äitiä ole ollut koskaan. Äiti kuoli sodan aikana pommituksissa kun olin vasta vuoden vanha evakkolapsi. Selvisin kuin ihmeen kaupalla hengissä kumoon rojahtaneen hevoskärryn alla. Sieltä minut oli löydetty itkemästä, mutta äiti oli maannut ruhjoutuneena kärryjen vieressä. Eikä minulla ollut isääkään. Se oli kuollut rintamalla ja on nyt sankarivainajana kirkkomaassa. Mutta selvitty on ja selviät sinäkin kun kovasti vain yrität.”

4

Lapsuuden kesät ovat hyvinä muistoina mielessä.

Meillä oli Kalimojärven rannalla kolme hehtaaria niittyä jossa meni pari kolme viikkoa heinätöissä. Hyvillä ilmoilla ei aina viitsitty muutamaa kilometriä kotiinkaan talsia vaan jäätiin rantaveteen pulikoimaan ja yöksi latoon heinien sekaan nukkumaan.

Päivät haravoitiin Rutasen vetämän niittokoneen jäljiltä heinää luokoihin tai pisteltiin minkä jaksoimme niitä seipäille. Ja kun heinät olivat kuivia, kannettiin lähimpiä seipäällisiä sapilailla latoihin. Kauempana olevat hangottiin Rutasen perään heinähäkkiin ja ajeltiin pitkien niittysarkoja päistä päihin sen keikkuvassa, heinäntuoksuisessa kyydissä.

Joku poutainen kesä meni niinkin, että heinät kuivuivat luokoihin niitylle eikä tarvinnut muuta kuin pari kertaa päivässä pöyhiä niitä haravalla. Heinien latoihin tiukkominen kävi viileimmillä säillä leikistä, mutta helteellä olo oli joskus tuskainen kuuman tuohikaton alla, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun isä ravautti väliin suoloja sekaan niin että naarmuisia kinttuja kirvelsi.

Ruuaksi keiteltiin kalakeittoa isossa patakattilassa nuotiokivien päällä tai paistettiin ahvenia tikkuun suolattuina. Juhlavimpina päivinä oli voissa ja vehnäjauhoissa pyöriteltyjä haukifileitä tai siikaa, isän leipomaa ahvenkukkoa ja ruisleipää. Särpimeksi joka päivä piimää ja maitoa tai vettä jota haettiin alumiinipeelarilla Kupuharjun takana olevasta lähteestä.

Kerran rantapajukkoa viitakkeella raivatessaan isä huitaisi sulkasatoiselta sinisorsalta kaulan poikki. Isä sanoi meille, että kesälämmin sorsanliha ei ole mistään kotoisin jos sille ei tee taikoja ennen ruuaksi laittamista. Sitten hän laittoi sorsanlihat kiehahtamaan kuivan heinätukon kanssa ja vasta sen jälkeen paistoi lihat voissa padan pohjalla kypsiksi, teki paistinliemeen kastikkeen ja tämä syötiin sitten ruisleivän ja keitinperunoiden kanssa aina nälkäisiin suihimme.

5

Isä elää vielä. Viime viikolla täytti yhdeksänkymmentä.

Juhlissa se kutsui meidät lapsensa kamariin piirongin eteen ja kaivoi sieltä kellastuneen kirjekuoren esille. Sanoi, että tästä sitten selviää, miksi äitinne lähti, mutta malttakaa vielä muutama aika. Kunhan minusta kokonaan huoku loppuu niin sitten perunkirjoitusten jälkeen saatte tehdä kirjeelle mitä lystäätte. Raskas se on ollut minunkin tämä salaisuus kantaa, mutta luvattu mikä luvattu.
Sitten isä laittoi kirjeen takaisin piirongin ylimpään laatikkoon ja väänsi laatikon lukkoon. Pani avaimen taskuunsa ja kepitteli meidän tukemana takaisin tupaan jossa juhlat jatkuivat.

Panopisto

2011-05-16T15:41:00.002+03:00

1

Minä olen Ninni-ilona. Ennen Tauriainen nyt Kauranen. Ikä 36 vuotta, akateemisen koulutuksen saanut ja kohtalaisesti palkatussa toimessa työskentelevä virkanainen. En mikään kuivakankalpea nutturaniska kuitenkaan.

Nuorena Tauriaisena minut raiskattiin, aikuisena Kaurasena olen saanut itse päättää naimiseni.

Lapsuuskoti oli pienessä kylässä jossakin Suomessa, ei kaukanakaan täältä, missä nyt asun reilun, suomalaisen mieheni, Kaurasen Raunoeskon ja kahden alle kouluikäisen lapsemme kanssa.

En kerro asuinpaikkakuntaani tämän tarkemmin ja nimetkin muuttelen toisiksi. Kaipa lapsiani suojellakseni kun jäi ennen heitä tarinani kertomatta.

2

Se oli Setäeemeli joka minua haarukkaan ensimmäisen kerran pisti.

Setäeemeli oli teurastaja ammatiltaan. Kiersi kylillä tappamassa sikoja ja mullikoita, ja vaikka hevosia jos joku pyysi. Sillä oli yksi ainut pistämisen ja panemisen eroon liittyvä Pikkukalle-vitsi aina valmiina jos joku vieras kysyi sen ammattia.

Äitini oli maatalon emäntä ja isäni oli tietenkin maatalon isäntä. Äiti oli aina kotona, tai pikemminkin navetassa tai sen ympärillä pyörivien asioiden äärellä ja isä aina menossa tai tulossa.

Isä Tauriainen oli johtavia kepulaisia kunnassa, vuoroin hallituksen ja valtuuston puheenjohtajana, useissa toimikunnissa, lautakunnissa ja pari kertaa eduskuntavaaleissa puolueensa ehdokkaanakin. Toisella kertaa se pääsi varajäsenenä kahdeksi kuukaudeksi kansanedustajaksi ja oli sen jälkeen erityiskunniaa nauttiva mies paikkakunnalla, ja vähän naapuripitäjissäkin.

Ja juuri niihin kiireisiin sattuivat ne Setäeemelin pistoreissut meille.

Niitä oli neljä.

3

Ensimmäisellä kerralla Setäeemeli tuli lauantai-aamuna kylään äidin ollessa vielä navetalla. Minä satuin heräämään hänen kolisteluunsa keittiössä ja tulin huoneestani rimpsuisessa yömekossani luullen ääniä äidin aiheuttamiksi. Setäeemeli oli kaatamassa juuri kahvia keittimestä kuppiinsa, kun hän huomasi minut huoneeni ovella. Siinä suu auki minua toljottaessaan hän kaatoi kuuman kahvin kupista ohitse suoraan omalle, villasukan verhoamalle jalalleen. Seisoin kuin naulittuna kynnyksellä Setäeemelin laskiessa keittiön aamuilmanalaan perkeleenvittusaatanoitaan ja repiessä sukkaa pois jalastaan. Sitten hän istahti pöydän ääreen jakkaralle ja käski kastella pyyhkeen kylmään veteen ja asettamaan sen jalkateränsä punoittavan kohdan päälle.

Kun siinä sitten kumarruin laittamaan märkää pyyhettä alas jalalle, niin Setäeemeli otti kiinni vyötäröltä ja työnsi muitta mutkitta toisen kätensä sormen pikkuhousujen saumasta vaolleni sopottaen, että anna vähän, anna vähän, setä kokeilee ihan pikkuisen, ihan pikkuisen.

Sillä kerralla pelastus tuli pikkuveljeni muodossa kun tämä ränkäisi omassa huoneessaan äitiä. Setäeemeli irroitti salamana kätensä minusta ja kumartui kasvoiltaan tulipunaisena asettelemaan itse kylmää käärettä palovamman ympärille.

4

Toisella kertaa Setäeemeli pääsi jo pitemmällä aikeissaan.

Isä oli viety juuri asemalle junaan ja sitä tietä Helsinkiin kansanedustajaa leikkimään.

Navetassa oli sillä aikaa lehmän takajalka luiskahtanut irti päässeen lietelantakourun ritilän väliin ja painava elikko oli rojahtanut toisen jalkansa päälle joka oli katkennut. Lehmien mölinä joka kuului ulos asti, oli aivan hirveä kun ajettiin isän vientireissulta pihaan. Äiti ryntäsi suoraan navettaan ja sitten takaisin pihan ylitse tupaan soittamaan eläinlääkärille.

Soitti vielä Setäeemelillekin ja käski ottaa pulttipistoolin ja muut teurastajanvälineet mukaansa.

Setäeemeli ja eläinlääkäri saapuivat miltei yhtäaikaa navetan ovelle ja kun lehmän toivoton tila selvisi, määräsi eläinlääkäri sen lopetettavaksi.

Setäeemeli ajoi traktorin navetan eteen ja pitkällä vaijerilla sekä äidin ja eläinlääkärin avustaessa vinssasi surkeasti ääntelevän lehmän ulos jossa tainnutti sen pulttipistoolin laukauksella otsaan ja laski veret maahan.

Kun eläin oli vajan orressa nyljetty ja lihat paloiteltu jäähtymään olikin jo ilta ja kaikki, minäkin, touhuun osallistuneet väsyneitä ja valmiita saunan jälkeen nukkumaan.

Äiti käski minut laittamaan rantasaunan kamariin makuukset valmiiksi Setäeemeliä varten.

Kun olin juuri saanut lakanat ja tyynyliinat paikoilleen, Setäeemeli laskeutui polkua myöten saunalle. Yritin livahtaa nopeasti pois, mutta Setäeemelin iso varsi peitti jo oven enkä sopinut edes kainalon alitse poistumaan.

Elähän piä Ninnityttönen kiirettä. Jäähän sedän kanssa vähän turinoimaan. Minulla on namiakin taskussa, katso. Näitä sinun suosikkikarkkejasi, muistatko kun niitä piti aina minun tuoda kun olit pieni?

Setäeemelin suurissa, karvaselkäisissä käsissä oli monta enkelitoffeeta, mutta kun en halunnut ottaa niitä hän kimmastui temmaten minut aivan kiinni itseensä alkaen huohottaa kuivasti röhisten.

Elähän Ninnuska, elä.., minä taas vain vähän kokkeilen, ihan vähän.., veljentyttöö tekkee mieli halata, näin, näin...

Sitten Setäeemeli repi väkipakolla farkkujeni ratisevan vetoketjun auki survoen kätensä housujeni sisään avaten samalla toisella omaa etumustaan. Kun hän sai pystyssä huojuvan, pitkän kalunsa ulos, alkoi hän vedellä tiukalla sinkuvaa esinahkaa edestakaisin ja vain muutaman kerran vetäistyään laukesi oman paitansa helmaan suutaan ilkeästi maiskutellen.

5

Kolmannella kerralla oltiin hakemassa kalavajan eteisen värjäyspaljussa olevia riimuverkkoja ulos kuivaustelineelle, kun Setäeemeli ahdisti minut nurkassa rojottavaa isän uutta, avaamatonta perämoottorilaatikkoa vasten ja kouri takaapäin hameeni alla pikkuista pilluani niin, että huusin kivusta. Kun se sitten roiskautti siemensyöksynsä sen puisen laatikon Ewinrude-kirjaimille, niin minä oksensin pelosta laatikon toisen kyljen päivällisellä jälkiruoaksi olleella marjakiisselillä vaaleanpunaiseksi.

6

Paria viikkoa myöhemmin, lahnankudun sesongin alkaessa, Setäeemeli tuli meille jo aamulla varhain ja pyysi äidiltä, että voisiko Ninni-ilona lähteä soutumieheksi länsirannan puolelle kun tuulee niin sopivasti sinne, että lahna varmasti nousee ja käy pyydykseen. Äiti lupasi vaikka sanoin, etten halua, on muuta tekemistä. Mutta ei minua kuunneltu silloinkaan. Käskettiin vain.

Kun verkot oli laskettu, Setäeemeli sanoi kuin namia imeskellen, että soudetaanpas, Ninnuskakulta tuonne Nivussaareen ja laitetaan nuotiokahvit. Makkaraakin voidaan paistaa tikunnokassa.

Soudin, vaikka pelotti olla Setäeemelin lähelläkään. Koko verkkojen laskun soutamisen ja huopaamisen ajankin se oli kurkkinut jo hameeni alle vitsailllen veljentyttärensä pehmoisista untuvista ja ainaisesta juhannuksesta naisten hameiden alla.

Enhän minä vielä täysi nainen ole, yritin vaisusti sanoa. Ja kun olen vielä sukulaisesikin...

Kuukautiset olivat alkaneet edellisen vuoden syksyllä, mutta täyttäisin vasta elokuun kahdeskymmenes neljätoista. Minulle oli kyllä jo rinnat kasvaneet niin, että paitaa ahdisti, mutta liivejä en vielä kehdannut käyttää vaikka äiti sellaiset pitsiompeleiset oli ostanutkin

Setäeemeli ohjasi veneen Nivussaaren kivettömään, järvikortetta ja kaislaa kasvavaan poukamaan. Siihen, jossa usein aiempina kesinä olin ollut muutamana elokuun syntymäpäivänäni isän, veljen ja Setäeemelin kanssa sorsanmetsästyksen aloituspäivää vastaanottamassa.

Suojaisten kaislojen kattamassa rannassa oli poikkeuksetta joka vuosi useita sorsapoikueita ja siihen pyrki niitä aloituspaukkeen jälkeen lentämään muualtakin. Kerrankin isä ja Setäeemeli ampuivat ensimmäisen tunnin aikana toistakymmentä sorsaa liikahtamatta paikaltaan pajupuskan takana olevilta istumakiviltään. Noutaja Serbi luiskahti tottuneesti ja hyvin hiljaa jokaisen laukauksen jälkeen veteen hakemaan saaliin ja istahti sitten isän repun viereen odottamaan seuraavaa pamausta.

Minä keräsin veljeni kanssa tyhjiä haulikon muovi- ja pahvihylsyjä ja haisteltiin niiden ruudinkäryä. Tai laitettiin niitä kaikkiin sormiin ja klipsuteltiin niiden messinkisiä kantoja toisiaan vasten niin, että isä joskus tiuskaisi meitä olemaan ääneti.

Mutta sittemmin, tarinani aikaan siis, olin Setäeemelin kanssa kahden siinä saaressa.

Nuotio räiskyi kyläyhdistyksen rakentaman kodan keskellä ja kahvi kuohahti kuumille kiville kun Setäeemeli tottunein ottein lisäsi pöönäjauhoja kiehuvaan veteen. Makkaraakin se laittoi muutaman pötkylän paistumaan viilleltyään ensiksi teräväksi hiotulla leukullaan niihin omanlaisensa, ristikkäisvinot viillot niin, että paistuessaan makkaran kuve repeili täsmällisiksi ruuduiksi. Tietyssä vaiheessa Setäeemeli nappaisi ne heti pois tulelta ja sanoisi niiden olevan nyt täsmäpaistettuja kuin kevväiset vitut kanervapälvellä.

Kahvin laskeutumista odotellessa ja makkaroiden tiristessä tikkujen nenissä Setäeemeli kiehnäytyi aivan viereeni lankkupenkille vaikka tilaa olisi ollut istua muuallakin. Hän laski ensin varovasti karhean teurastajan kätensä polvelleni ja alkoi hivuttaa sitä hameeni alle. Koetin työntää kättä pois ja vetää hametta suojaksi, mutta en minä hänelle mitään mahtanut. Huusinkin, että lopeta, lopeta, mutta paskat se mitään välittänyt. Setäeemelin silmät pullistuivat kuopistaan ulos ja kuolaa alkoi valua suupielistä viiksille ja partaiselle leualle kun hän sai revittyä alushousuni pois.

Paljastettuaan raaoin riuhtaisuin alapääni, Setäeemeli nyki toisella kädellään vyönsä solkea hokien koko ajan, että setä vähän, setä vähän veljentytärtä, ihan vähän, elä hättäile elä, setä ihan hellästi, setä on ennekin näitä juttuja hoidellut...

Kun sitten Setäeemeli sylkäisi kourakuppiinsa ison kuolasyljen ja siveli räkänsä pitkän mulkkunsa violetiksi turvonneeseen nuppiin, hän survaisi yhtään varoittamatta kivikovan kalunsa sellaista ennen kokemattomaan pilluuni, että menetin hetkeksi tajuntani. Tuntui, kuin sinne olisi työnnetty pottunuija eikä mikään ihmisen lihaa ja kudosta oleva jäsen.

7

Setäeemelin kuukasi sitten tapahtunut kuolema minulle nämä juhannuskokkoa polttavammatkin muistot mieleen nosti.

Menin hautajaisiin, mutta en Setäeemelin takia vaan isäni, joka ei enää jaksa paljoa liikkua pieniäkään matkoja. Sille on jo kaksi kertaa tehty ohitusleikkaus vaikka ei ole kuin kuudenkymmenenviiden vanha. Äitikään ei uskalla enää auton rattiin nousta kuin ihan lähikauppaan korkeintaan. Ovat muuttaneet kirkonkylän keskustaan omaan osakkeeseen ja sitä lapsuuden maatilaamme pitää nyt minun pikkuveljeni.

Setäeemeli oli veljeään kahdeksan vuotta nuorempi, eli minua kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi. Minua raiskatessaan hän oli mies parhaassa iässä, kuten tavattiin sanoa. Naisystävää, minkäänlaista normaalia seurusteluyritystäkään hänellä ei silti koskaan kai ollut.

Se oli sillä tavalla vajaa. Vai mistä tuollaiset taipumukset johtuvat? Olihan se kuitenkin minun isäni veli eikä isällä sellaisia kumpailuja nuorten tyttöjen perään ole tietääkseni ollut.

Olisi tehnyt mieleni pitää hautajaisissa puhe ja kertoa tämä sama tarina, mutta ei sitä voi. Ei vain voi.

Sitä mietin, että kuinkahan monta keskenkasvuista Setäeemeli kerkesi eläessään raiskata ennen kuin siankarva meni teurastamolla kynnen alle, kynsi tulehtui ja tulehdus eteni sydämeen saakka aiheuttaen kuoleman?

Emakon untuvakarvan kosto pahoista teoistasi, Setäeemeli.