perjantai 27. helmikuuta 2009

Runoilija vinkkasi

Suomenkieli on kuin syksyinen perunapelto, mutta käännän otsikon vihjailematta muuta, sillä joillekin tämänkään pellon kääntäminen ei luonistu: Vinoilija runkkasi.

Näitä, pakinaiseni esileikkipitkospuita kipittelemmekin sitten joustavasti itse aiheeseen, eli saamattomien seksiin, jota sikiää tutkijoiden ja nykyrunoilijoiden selibaattisäkeistä.

Runoilija, edustaja kansan, Tommi Taapertaja (nimen suom. VE) kokeili joskus 80-luvulla selibaattia värssysuonen uhatessa kuivettua pelkästä paneskelusta, eli sai tyhjännylkyttämisen sijaan välillä työvälineensä, kynän, kätilöiseen kätöseensä.

Kun sitten sydämenmuotoisille sivuille ruikitut siemenet viimein löysivät tiensä kotirouvien ja teinityttöjen sydänalusia vihleksimään, pääsi runoilijakin jälleen nylkyttämään.

Näin se käy, sanoisi K.Vonnegut.

Nyt saamattomuudestaan on runoillut Timo Hännikäinen. Lieköhän kirjansa selkämykseen laitettu sama kirjastokoodikin, kuin antamattomuudesta tutkimuksen sepittänyt sielunveljensä Henry Laasanen?

Kärpässienen alla sadetta paossa istuvia hassuja miehiä molemmat.

Kun yhteiskunnassa on päästy raamatusta peräisin olevien henkimaailman tulkintojen sijaan oikeiden lakien tulkintaan, alkavat muutamat miehet narista, ettei pillua irtoa tässä tasavallassa, ellei tee jotain repäisevää. Pitää ainakin kirjoittaa kirja tai tehdä tutkimus aiheesta, että flaksi käy Suomen seksuaalimarkkinoilla tammikuussakin ilman, että tarvitsee lähteä alaikäisiä paneskelemaan Bangokiin.

Ymmärtämättömiä nyyhelöpoitsuja tämmöiset "runoilijat". Heidän toimensa tähtäävät taantumuksen tielle, haaveensa takaisin aikoihin, kun naisen tie kulki ihvileukojen, pihkanäppien, hellojen, hetekoiden, kapaloiden ja navettapolkujen viitoittamilla jaamanteillä.

Miksi nainen ei saisi valita vapaassa yhteiskunnassamme paneskelukaverinsa ja aktiensa ajankohdat siinä missä mieskin? Eikö evoluutio ole tällä kohtaa vielä päässyt käsittelemään perimäämme niin, että Tasaisen Arvokin hipsisi välillä kuulostelemaan?

Urokset jokatapauksessa hallitsevat seksisektoria suurimmassa osassa maailman uskontojen valtakulttuureja, ja sellaisissakin, missä uskonnoilla ei ole mitään tekemistä lisääntymisvietin kanssa. Kuka niitä revoja miljarditolkulla internettiinkin saamattomien runkattavaksi valokuvaa ja videoi oikein tehdastyönä?

Suomessa pienen piirin lestadiolaiset perinteet ovat vahvoilla edelleen, eikä niillä kinkereillä kysellä naaraiden mielipiteitä lapsivuoteiden äärillä.

Sitten tämmöiselle, suvunjatkamaisen pakonomaiselle ja seksintäyteiselle estradille asteskelevat inisemään runoilijoiden ja tutkijoiden kaapuihin puetut, humpalle kykenemättömät pellet, joita nostetaan otsikoihin koska eivät ole saaneet naista!

Voi pyhä hännänalunen!
Mediaakin viedään kuin laasasia ja hännikäisiä lööppimetsään naimaan.

Tiedä häntä, osaivatko naiset hoitaa seksiasiat pitkässä juoksussa yhtään sen sievemmin jos koko touhu annettaisiin heidän haltuunsa. Ehkä vähemmän fyysisiä kipuja aiheuttamatta se ainakin tapahtuisi. Riippuen tietysti siitä, heikkeneekö uroksen body edelleen yhtä lujaa vauhtia, kuin se tänä sipsien, colajuomien, siidereiden ja kaljojen aikakautena on tapahtunut.


Itse olen 50-vuotisen taipaleeni varrella ollut naisen kanssa "silleen" todistettavasti kuusi kertaa. Yksi saantikerta on isyystestillä varmistettu. Kaikki muut, tuhannet reissut naisen jalkojen välissä -syntymän lisäksi- ovat olleet joko silkkaa huvittelua, kuvittelua ja paneskelua. Tuloksetonta nyhertelyä autoissa, teltoissa, hotelleissa, taukotuvissa, hiekkarannoilla, saunoissa, majoissa, kerrostaloissa ja Rissalan lentokentän pommisuojassa.

Nykyisessä suhteessani rakastelukertojen lukuisuudesta pitää pääasiassa armahin Ylipuutarhuri. Minä vain ehdotan ja alustan. Riitoja aktien harvalukuisuus aiheuttaa, sen myönnän, mutta takahammasta purren yritän tyytyä tilanteeseen, sillä väkinäinen naiminen on kuin sammakonkutu aamupuurona. Liian vähän saantikertoja loppumattomiin, miehisiin haluihini nähden, mutta näkyyhän tälläkin määrällä toimeen tulevan enkä ala siitä kirjoja kirjoittamaan.

On kuitenkin tullut koettua sekin elämänvaihe, että puheenaolevaa evästä on ollut tarjolla niin paljon, että mikään ei ole tuntunut miltään. Yleensä sellaisista ajanjaksoista on seurauksena ollut hirmuisia ihmissuhdesotkuja, kaikkien asioiden laiminlyöntejä ja kyllästymistä.

Pelkistettynä totuus miehistä on yhtä yksinkertainen kuin käpylisäkkeemme toiminta: Me emme saa koskaan tarpeeksi; puute alkaa heti, kun reiältä nousemme.

Kun luin Ayaan Hirsi Alin kirjasta "Pakomatkalla", kuinka mieskuohitsija suoritti hänelle ja kahdelle hänen sisarelleen kastraation heidän ollessaan iältään siinä viiden korvilla, toimitin yöllisessä unessani itseänikin koskevan miessukupuolen helvetin helvettiin. Siellä ei tuli roihunnut, eikä piru hiilihankoa heilutellut vaan jokainen sisääntuleva mies napattiin kuohintapukille jossa toiset, jo kastroidut kaapu-ukot alkoivat tylsien veitsien tanssin...

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Hiekkaan haudattavat, kivitettävät

Kuuntelin toimittaja Kirsi Virtasen "Islam" -puhekolumnin Areenalta:


Kolumni alkoi pöyristyttävällä kertomuksella 13-vuotiaan tytön, Alissa Ibrahimin hiekkaanhautaamisella niin, että vain pää jäi tuhannen ihmisen yleisön ja viidenkymmenen asemiehen näkyville.

Sitten asemiehet kivittivät tytön päätä niin kauan, että tämä kuoli.

Paikka oli Kismayo, 260 000 asukkaan kaupunki Somalian rannikolla.

Mistä Kirsi Virtanen oli raamatullisen kivitystuomion toimeenpanon niin tarkan kuvauksen kolumninsa ytimeksi saanut, ei selvinnyt ohjelmasta. Ehkä tällaista yksityiskohtaa ei kerrota Itäkeskuksen katettujen ihmistankkaamojen ruuhkatunneleissa tai kaupunkien asemaravintoloissa.

Toimittajilla on kanavansa tiedonhankintaan. Joskus tarinat tulevat itsestään kuin teeri nälkäisen pihakoivuun talvipakkasella.

K. Virtanen kävi ajankohtaisen Islam-aiheen kimppuun ravakasti. Kivitti sananmusilla uskontojen ääripäitä kuten sananvapauden valtakunnassa pitääkin. Käänteli kiviä, löytäen paljon sellaista, joka kyllä tiedetään kaikkialla, mutta jota ei haluta tiedostaa. Asioita, jotka kiviraunioihin piilotellaan, huntujen alle kätketään.

Luterilaisessa yhteiskunnassamme tämän saran syväkyntäminen aloitettiin ehkä vasta beatlesien aikoihin. Maanmuokkauksen aloittivat kuitenkin jo Minna Canth ja Hella Wuolijoki. He eivät pitäneet pykiintyneitä käsiään pelkästään lipeävesissä hankaamassa miestensä paskaisia kalsareita. He alkoivat nakella takaisin raamatusta peräisin olevia, ja vain naisiin tähdättyjä kivirieskoja.

Mutta vieläkin naispappeuden vastustajat paksauttelevat henkistä kärsimystä aiheuttavilla kivisillä raamatunotannoilla naisiamme, jotka papinvirkaan halajavat. Tätä tointa harrastavat ne olemattomia muniaan puristelevat pelkuripapit, jotka arvelevat kirkonpenkkien olevan houkutteleva pariutumisalusta jos työtoverina on nainen saman katon alla. Ei siis yhtään kummoisempi pyhien kirjojen tulkinta kuin ääri-islamisteillakaan. Tällaiset henkilöt hekumoitsevat märissä unissaan, kuinka kivittävät paholaisen saastuttamaa naissukupuolta pyhättöjen alttarienpuoleiselta sivustalta kadotukseen.
Pimeyden valtakunta on alati kaikkialla läsnä. Siitä pitävät huolen yhteiskuntamuotojen jäsenistä ne, jotka lukevat koraaneitaan, raamattujaan, puoluekirjojaan, pääomiaan, kiergegaardejaan, freudejaan ja työehtosopimuskirjasiaan kuin Sini-Kusti Lassiollikaisen kupletteja..

Luin itse alle kymmenvuotiaana raamattua ahkeraan, ehkä jopa koko kirjan kannesta kanteen. Lukiessani palasin aina vanhan testamentin Mooseksen kirjoihin, joissa kerrottiin kivityksillä uhkaamisista, uhraamisrituaaleista ja taisteluista vääräuskoisia vastaan. Se miehisen uhoamisen mantra, joka siitä kirjasta välittyy, ei kuitenkaan ottanut tulta pienen pääni sisällä sillä tavalla, kuin sen sepittäjät vuosituhansien aikana ovat tarkoittaneet. Minulle tuli vain kauhistuttava olo lukemisestani, koska jotenkin tajusin jo silloin ihmislajin pahuuden. Ymmärsin, ettei tällaisia "ohjekirjoja" voi mikään hyvä rakennella.

Hyvänä pohjana ihmisen alkukantaiseen kataluuteen uskomiseeni olivat isän kertomukset sodasta, jossa hän oli mukana. Usko ihmisaivojen pahuudentuottamiseen ei siksi ole horjunut koskaan. Raamatun olen nakannut syrjään jo kauan sitten.

Uusi testamenttikin on vain lievennys vanhasta. Rivienvälinsä silläkin on, ja niiden kaivelijoita riittää kirkkojemme kappeleissa, seurakuntakodeissa, hiippakunnissa ja rippileireillä.

Nuorempana, kun olin vasta astumassa yhteisöjen aivojenpesuohjelmaan, en voinut käsittää sellaistakaan, että äitini isä, harras ja uskovainen puuseppä, raamattua päänalusenaan käyttävä kiertokoulujen opettaja Abraham Tuovinen oli kyennyt olemaan niin julma, että laittoi neljästä tyttärestään vanhimman 16-vuotiaana mierontielle tämän pamahtaessa paksuksi satunnaisesta, miehen suorittamasta kiksautuksesta.
Se tapahtui aivan äsken, 1920-luvulla.

Järkyttävän suuri on tämänpäivän minna cantheilla työmaa edelleen.

torstai 19. helmikuuta 2009

Mustat nenät

On olemassa bändejä, joiden nimi on Mustat kitarat, niin mikseipä yhden blogikirjoituksen otsikko voi olla vaikka "Mustat nenät".

Tämä ingressi siksi, ettei kirjoitukseni silti aio kertoa yksittäisiin päihin liimautuneista nenistä sen syvempiä. Onpahan vain yksi lisä synonyymien kirjavaan joukkoon, kun yritetään hahmottaa maailmankatoilla majojaan pitäviä rosvojoukkoja.

Joukko nenänsä mustanneita bisnesmiehiä kuokkii tavallisen ihmisen ruokapöydässä kuin villisiat tammimetsän juurakoissa.

Nenänsä mustaavat nekin, jotka mistään piittaamatta taustatekijöittävät maaperärikkauksista kuuluisien maanosien sotia, nälänhätiä ja pakolaisaaltoja.

Mustat nenät haistelevat kaikkialta seuraavia, parempiosaisten hyödynnettävissä olevia koboltti-kulta-kolttaani-öljyesiintymiä. Aseistavat sotimaan aina valmiita ihmislajin röyhkimyksiä, jotka eivät sääliä tunne, kunhan vain saavat tappaa, raiskata, kiduttaa. Joiden elämäntehtävä on kuolemantuottaminen.

Minä olen väsynyt jo siitä, kun olen vain kuunnellut ihmisten kertomuksia mustien nenien aiheuttamista katasrofeista maailmojemme laidoilla. Olen lukenut tuhat tarinaa näistä pöyristyttävyyksistä. Katsonut toisen tuhat dokumenttia, joissa näytetään hätääntyneitä ihmisiä liejuisilla teillä vauvat kantoliinoissa ja nyytit päälaellaan juoksemassa pakoon raakalaisten aiheuttamia tuhoja, kidutuksia ja kadotusta.

http://areena.yle.fi/toista?id=1887028

Väsynyt ja kipeä jo pelkästä katselusta ja kuuntelusta!!?

Entä mitä tuntevat nämä ihmiset, jotka sitä konkreettisesti kokevat?

Turtuvatko he siihen? Antavat itkun ja tunteiden olla ja vain pakenevat?

Ei heidän psyykensä kestäsikään jos he asettusivat miettimään kaikkia syy-ja seuraussuhteita, siksi he vain hengittävät, koettavat hamuta ruokaa lapsilleen ja itselleen pysyäkseen hengissä edes sen hetken, kenties sen päivän ja ehkä vielä seuraavan yön.

Kuin keskitysleireissä juutalaiset ja muut vainotut aikoinaan.

Suuri on niiden ääriainesten päiden autius Suomessa, jotka rasismia avoimesti ja peitellysti alati kaikilla foorumeilla tänä päivänä harjoittavat. Niillä onnettomilla, tunteettomilla typeryksillä, edellisen lama-ajankin syylliset väärinkäsittäneillä, joilla ei ole edes selkeää päämäärää "hommiensa" kanssa.

Ne ovat valmiita panemaan nykyisenkin talouden herkkupöytien notkahduksen aiheuttajiksi pakolaiset, heidän kansansa jossain kaukana kun he itse ostavat kongolaisilta ryöstetyillä briljanteilla koristellut iltapukunsa ja tankkaavat tuunatut autonsa öljy-yhtiöiden verirahoilla maksetulla polttoaineella.

En ymmärrä, kuinka voi olla mahdollista tämä pimeys, joka osassa lukeneistoakin vallitsee? Pikkuskinit, jotka kuuntelevat päivät pääskytysten korvanappikuulokkeilla kaltaistensa suoltamaa musaa, ja heiluvat tinnerillä terästettyjen siidriensä kera kaupunkien jengeissä jotenkin tajuaa.
Demokratiassa puhuminen asioista ja kritiikin esittäminen ei ole sitä, että otetaan joku aihe, jonka ympärillä ainoastaan kielteisiä asioita jauhetaan.

Vasta pitkän debatin, pohdiskelun ja silmien avaamisen jälkeen voi syyttävä sormi osoittaa siihen suuntaan, joka mahdollisesti oikeustoimikelpoinen on.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Pieni kuin iskelmälaulajan taivas

Iskelmälaulaja valehtelee työkseen. Pitää yllä unelmia. Maalailee maisemaan värejä, jotka siihen eivät kuulu, asetu.

Iskelmälaulaja on sutenööri. Hän saa palkkansa kutittamalla aivojen käpylisäkettä laulamalla sille sydämestä, vaikka sillä elimellä ei ole suvunjatkamisen lähtöönsaattamisella mitään merkitystä. Paitsi veren ja hapen pumppaaminen käpylisäkkeelle.

Olavi Virta tajusi petoksellisen toimintansa ja joi itsensä hengiltä. Samoin Rauli Pattinki ja Unto Mononen. "Onneksi" itselleen Sammy Babitzsinin Alfa Romeo pamautti sillankaiteeseen ja äänekoskelaiseen yöhön jäi kaikumaan vain ennelaulu: "...daadaadaadadaada, kiitää alla autobaana, kiirekiirekiire aina jonnekin on on on...."

Entä mitä teki Juhani Leskinen viidestoistayöllään ja kaksoiselämällään muuta kuin valehteli suut korvat täyteen? Hän sai vain ihmiset naimaan toisiaan raivoisammin kuin muuten olisivat tehneet. Ja samalla yrittämään harhailua, jota säkeiden sanoittajakin Juankoskelta Tampereelle. No, Leskinen sai kaljarahansa ja kansa unensa.

Finlanders, Souvarit, Yölintu ja Kari Tapio kalastelevat samoilla avannoilla sanomatta koskaan mitään lajimme arjesta. Koko homma soi kuin Tarja Ylitalon keikkabussin ulko-ovi aikoinaan: "...oisipa aina lauantai, se on päivistä kaikkein parhain; se on lempeitä tuulia, kuumia huulia, tuulia rakkauden"

Lavoille kikattelemaan ovat soudelleet seiskojen melomina myös Mattilan sisarukset. He eivät edes yritä näytellä lauluissansa sanomaa olevaksi. He unohtelevat kesken esityksen, mitä olivat suustaan päästelemässä ja tirskahtelevat, kuin tietäen, että kuuntelijat ovat juonessa mukana. Tietäen, että kyllä ne unelmiensa tulkinnoista ovat aina maksaneet olivatpa tulkinnat kuinka pöljiä tahansa: "...tanssin päivät, tanssin yötä, niin että arki häviää..."

"Olla tunteiden tulkkina", sanovat iskelmälaulajat ankaran ponnistuksensa päämääristä.
"Olen välittäjänä sille, että ujo pojankloppi uskaltaa kuiskata tytön korvaan, että lähetääs paneks...uneksimaan auton takapenkille...", vahvistaa vanha valehtelija Kari Tapio konemaisen tottuneesti, vailla oman sanomisensa absurdiuden ymmärtämistä, tulkitsemista.
Irti iskemälaulaja ei osaa ajoissa päästää vaan tekee itseään naurunalaiseksi haudanpartaalle saakka kuin Erkki Junkkaris-vainaa.

Reijo Taipale, huh huuh! Eino Gröhn, yhy yhyy! Tapani Kansa, ää ääääh! Frederik, käkä kää! Eivätkö nämä papparaiset tunne saapuneensa jo narrausretkiensä päätepysäkille? Suuntaisivat konserttinsa vanhainkotien iloksi, ilmaisiksi esiintymismatkoiksi dementikoille ja mielisairaiden hoitolaitoksiin. Siellä saattaisi vielä ilonkin vire pienen muistonhäivähdyksen saattelemana kyyneleen silmäkulmaan herahduttaa.

Iskelmät kuolevat lyhyessä ajassa. Parhaimmankin rallatuksen elinkaari saattaa olla sata vuotta, kuten Hiski Salomaan kupleteilla. Juiset ja muut mehustukset lakkaavat suorittamasta persevetaatiota aivoissa viidenkymmenen - sadan vuoden janalla syntymänsä hetkestä.
Iskelmätehtaat olisi ajettava alas aika-ajoin kuin sellunkeittoprosessit. Records´n ja Musiikkifazerin luukuille ilmestyisi laput: "Suletu! Kaiki lopu! Ei sävelä! Ei dansi!" (Eivät ne osaa oikeinkirjoitusta enää sillä vuosikymmenien toistojen tekeminen on tuhonnut kirjoitustaidon.)

Turha, kuin ihmisen elämä, on iskelmä.
Turha, kuin iskelmä, on elämä iskelmässä.
Turha, kuin iskelmän elämä, on iskelmälaulaja.

Tyhjä, kuin iskelmälaulajan pää, on iskelmälaulajan tie.
Tyhjä, kuin hiljainen kylätie, on iskelmänkuuntelijan pää.
Pieni, kuin iskelmälaulajan taivas, on iskelmälaulajan tarjoilema onni.
Onni, kuin iskelmien metafora -taivas-, on tähdetön.
"Samapa se sitten, senkun laalellaan ja haakotellaan", sano Viskarin Vote kun kitaraa viritteli.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Kolumbusten löytöretkien tulokset...

...alkavat nyt näkyä.

On maksun aika, kalpeanaamat!

Lajiaatelimme itse itsensä nopeuttama evoluutio saavuttaa kulminaatiopisteensä lähivuosikymmeninä.

Siis ihan huomenna.

Muuten siihen olisi ilman eurooppalaista, ahnetta haarautumaa kulunut vielä joitakin tuhansia vuosia.

Maailmanääriin halajaneet kolumbukset tekivät omille, tuleville sukupolvilleen möröntyöt tuhottuaan ensin etnisten kansojen insfraktruktuurit, alkuperäisuskonnot, tavat ja ennen kaikkea ekosysteemit, joista Greenpeace :n jäsenet tuskin osaisivat edes unta nähdä.

Kalpeanaamojen laivastoarmadat, jotka purjehtivat valtamerien ylitse, veivät mennessään raamattuja, rihkamaa, tauteja ja aseita. Rantautuessaan he alkoivat välittömät hornantyönsä murhaten muutamien vuosisatojen kuluessa satojen miljoonien intiaanipopulaatiot, viidakoiden lukemattomat heimot ja kansat. Ryöstäen kaupantekijäisiksi kaiken, millä arvelivat olevan rikastuttava vaikutus kaukaisessa kotimaassa heille itselleen.

Törkeimmät tollukat katkoivat bygmien päitä, syötättivät niistä kudososat termiiteillä ja aikanaan kotiuduttuaan, kumipuun oksan nokkaan kiilattua, kuivanutta kalloa esitellen pääsivät kertomaan viidakoissa kokemiaan kauhujuttuja daameille, joiden hamosten alle mieluilivat köyrimään kupan syömine killuttimineen.

Takaisin soudellessaan näiden ryövärijoukkioiden lastina myrskyisillä ulapoilla huljusi kansien alla kuivuneiden kallojen lisäksi kultaa, timantteja, kahvia, kaakaota, tupakkaa ja orjia.

Niistä ajoista alkoivat loputtomat orjuutusten, murhien, nöyryytysten, ku lux xlanien, keskitysleirien ja salamurhien ajat.
Ja "Homma" jatkuu.
Googlen takapihojen tunkionkupeille on tietotekniikan evoluution kehityksen myötä syntynyt bloggaajien heimo, jonka käsikirjan jakeet kehottavat jäseniä pitämään yllä internetin virtuaali-imperialistien maailmanherruusunelmia tulevaisuutta silmälläpitäen.

Mutta jos kärsii ehdottaa, kehottaisin ajattelemaan kolonialismin ja imperialismin historiaa hieman kauemmaksi kuin mitä lähipankin tiskillä tai äänestyskopissa aivopestään ajattelemaan.

Tämänpäivän maihinmuuttojen seuraukset ovat eurooppalaisten itsensä alullesiittämiä. hedelmöityksen ajankohdaksi lienee helposti laskettavissa ne aamujenkoitot, kun tulevien seikkailukertomusten satuhahmosta, Kolumbuksesta legendaa leivottiin.

"Minkä taakseen jättää, sen eestään löytää."

Nyt, kun on kerrattu pienesti se, mitä valkoinen herrakansa on viidakoissa aikoinaan harrastanut, kyselen vittuillakseni asiaakin.

Tulevatko tämänpäivän maailmanvalloittajat ase kourassa ja uhkaillen meidän haljunväristen, lumenlyömien aamiaispöytään?

Kiipeävätkö he naulaamaan lippujaan pormestarien virka-asuntojen ornamentteihin valloitettuaan pääkaupunkiemme sydämet?

Raiskaavatko miespuoliset saapujat lentoemännistä alkaen kaikki naisemme maamme ilmatilaan saavuttuaan?

Nakkelevatko he lapsiemme päitä majojemme nurkkapieliin kuten omat esi-isämme satoja vuosia sitten, rantautuessaan Afrikan mantereelle ja kohdatessaan "hurjia villi-ihmisiä" ja heidän rumasti irvistelviä pakanakakaroitaan?

Mitä nämä valkoihoisten aseistamilla, kotimaidensa sotatantereilla kiusatut pakolaiset ovat meiltä viemässä?

Lastaavatko he autojobbarihuijareilta ostamiensa, 300:n euron corollien peräkontteihin viisi harkkoa Kittilän kultakaivoksen kultaa kerrallaan ja alkavat rahtiliikenteen Suomesta Afrikan mantereelle?

Sitovatko naisiamme turvavöillä näiden samaisten autonkoslien penkeille vieden heidät seksiorjikseen, kuten valkoihoiset tekevät bussilastilliselle lapsia, nuoria tyttöjä ja naisia joka ikinen päivä jossakin päin Eurooppaa?

Katsokaa heitä, mitä he ovat tulleet meille tekemään.

Katsokaa, mitä he meiltä ovat viemässä.

Avatkaa kylmänotkolaiset silmänne, perkele, ja katsokaa.

He ovat tulleet lunastamaan heiltä vuosisatojen aikana vietyä omaisuutta, arvokkuutta, ihmishenkiä.

He tekevät sen riippumatta siitä, mitä mieltä me ollaan.

Muutos on alkanut jo vuosikymmeniä sitten. Nyt se tekee nopeutetun pyrähdyksen, sillä maksun aika on käsillä, eräpäivä ohitettu ja evoluution näkymätön käyrä on hiipinyt rajalle, jolta ei paluuta ole.

Tämä on niitä asioita, joille ei järjestäytynytkään yhteiskunta mitään mahda. Luonnonpeli on peliä, jota finanssihermannit eivät taida, vaikka heidän esi-isiensä sormet olisivat pelin tämänlaisen käänteen alulle laittaneetkin.

Verenvaihto.

Ilman verenvuodatusta!

Haluaisin olla nuorin poikani nyt, että näkisin muutaman kymmenen vuoden päässä olevat muutosten tulokset.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Päiväkirjapäivä 2.2.2009...

...on jälleen käsillä. Kymmenen vuotta sitten kirjoitin viimeksi saman otsikon alla, kuten teki 23 000 muutakin suomalaista.

Minua ei hirveästi hotsittaisi kirjata muistiin omia arkiaskareitani edes tämmöisenä päivänä, jona ihmisten toivotaan niin tekevän.

Yritän silti jotakin, koska koen, ettei elämäni kovin tavanomaista taapertamista kuitenkaan liene. Laitan ainakin kaljuni alla kulkevia ajatuksia näkösälle. Pieniä tapahtumia kai ne ovat nekin.
Klo on siis jotain 05.25, lehdet on haettu tienvarren laatikosta, kahvit keitetty ja puurokattila laitettu tulille.

Mihin suuntaan on maailma kallistunut kymmenen vuoden aikana?

Ei yhtään mihinkään, jos katsoo rajattomin lasein eikä tuijota tietotekniikan kehitykseen, joka sekin on suurelta osin pelkkää huijausta; bittisormen kutitusta evoluution emättimessä.

Sotia kansakuntien kyläpäälliköt osaavat yhä järjestää. Naamioida vaikuttimiaan niin, että tappokoneistojen toimet näyttävät oikeutetuilta.

Murhaamisten jälkipuinteja ei sotahullujen tarvitse pelätä, sillä niiden syitä ja oikeutuksia pohtimaan heräävät komiteat vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Sotiin syylliset ovat silloin jo kuolleet ja sama se sille sitten.

Ei elossa olevaa Ehud Olmertiakaan tai vastapuolen Hamasin julmureita saada Israelista Haagiin, vaikka heidän kätensä ovat lionneet jo kauan kyynärpäitä myöten kranaattien repimistä, viattomien haavoista vuodatetuissa täysinäisissä veritynnyreissä.
(Hesari 2.2.09)

Niin saa eläkeläinen George W. Bushkin rauhassa rapsutella terrierinsä kaulapannan kirppuista alusta maatilallaan ja kuvitella olleensa oikeassa valheelle pedatun Irakin sodan suhteen.

Joku kylläkin jo laskeskeli, että Bushin ansiosta Irakin valtion viime vuoden budjetti päätyi 50 miljoonaa (vai oliko peräti 50 miljardia?) voiton puolelle. Se tunteeton kouho ei kuitenkaan osannut jakaa summaa niin, että tietäisimme myös tapporahan per capita niille sadoilletuhansille siviileille, joita tämäkin invaasio tuotti hiekkaan haudattavaksi. Ehkä se voisi olla samaa luokkaa, kuin joku oravannahka viisikymmentä vuotta sitten Kuopion torilla.

Venäjällä taasen ei Vladimir Putinin päässä vilahtanut minkäänlaista katumuksen kujerrusta venäläisen valtioterrorin ylläpitäjänä, kun kävi suutelemaan uuden ortodoksipatriarkan karvaisia poskia Moskovassa eilen. Suitsukkeilla ihmisten itkut Tsetseniassakin ovat jumalan silmien edessä pois pyyhityt.
Joku afrikkalainen Thomas Lubanga raahataan oikeuden eteen syytettynä rikoksiin ihmisyyttä vastaan, joka oikein onkin. Mutta hän on ollut vain räkäpääpatruuna tykinpiipun suulla, pelkkä verenhajun huumaama asejobbari ja mitätön lapsisotilaiden värväri asejättien syytäessä kaikenlaisia torrakoita halukkaille hänen kaltaistensa välikäsien kautta.

Se, että hyödykkeitä ei ole vaihdettu enää vuosisatoihin tarpeellisiin hyödykkeisiin vaan tunteettomaan kultaan, timanteihin ja rahaan, on sokeuttanut maailman tyystin. Näihin Telluksen runneltuihin silmäkuoppiin ei kovin kauaksi aikaa valo syty edes Barak Obaman kaltaisen ilmestyksen myötä.
Jahas, riennämme ajassa! Klo on jo 06.27 ja menen herättelemään vanhimman, ekaluokkalaisen poikani aamupuurolle. Lähden hänen kanssaan liikkeelle puolen kahdeksan paikkeilla. Otan eräältä pysäkiltä pari kongolaista pakolaispoikaa kyytiin, nakkaan sitten oman koululaiseni kolmen kilometrin päässä olevaan opinahjoon. Sen jälkeen koukkaan vielä pienen mutkan, jonka varrelta noukin yhden nuoren tytön mukaani.
Seuraavaksi ajelemme Opistolle, reilun 30 kilometrin päähän. Siellä kokoontuu jälleen muutama kotimainen, sekä 26 eri kansallisuutta olevaa muuta opiskelijaa ottamaan oppia suomalaisesta yhteiskunnasta, matematiikasta ja kielistä.
Luettelenpahan maatkin joista heidät on mierontielle murhauhkauksin saateltu: Nepal, Kambozha, Kongo, Norsunluurannikko, Somalia, Irak ja Afganistan.

Palaan päivittämään tämän myöhemmin. Otan ehkä valokuvia talvisesta maisemasta, huuruisista puista tai harakan jäljistä hangella.
Klo 12. Harakan ja kissan jäljet limittyvät
Aamupäivä on opiskeltu polynomilaskuja ja yhteiskuntapolitiikkaa.
Tauolla keskustelin somalialaisen A:n kanssa hänen kotimaahansa valitusta uudesta presidentistä. Asiasta oli uutisoitu useammassakin lehdessä ja internetissä:
"Maltillinen islamisti nousee Somalian johtoon
Maltillisen islamistiopposition johtaja Sheikh Sharif Ahmed nousee Somalian uudeksi presidentiksi. Ahmed sai riittävän ääntenenemmistön Somalian parlamentin äänestyksessä varhain aamulla.
31.1.2009 Ulkomaat"


A:lla on oman maansa tapahtumista ja taustoista tietoa, joskin niihinkin faktoihin sisältyy kahleita, jotka muodostuvat sotivien kansakuntien yllä lepäävistä pimennysverhoista.

Toinen aihe, josta vaihdettiin muutama hajalause oli, että Venäjällä muslimit ovat muutaman kymmenen vuoden sisällä enemmistönä. Tavallinen venäläinen syö ja juo itsensä hengiltä. Keski-ikä on jo nyt alentunut huomattavasti.

Siitä A muslimina oli olkiaan kohautellen kahtalaista mieltä. Jos ymmärsin oikein, hänen ohjekirjassaan, Koraanissa, ei toivota omalla kustannuksella onnettomuutta kenellekään toiselle.Lounaana oli kasvispihvejä, perunaa, jauhelihakastiketta, salaatteja.., aivan liian paljon hyvää fyysiseen kulutukseen nähden. Aterioitsin nepalilaisten ja kongon poikein kanssa samassa pöydässä.
Pöydässä suolalle löytyi monta nimitystä. Nepaliksi nun, ranskaksi sel, swahiliksi chumvi, khmeriksi om-bel ja somalinkielellä wilix tai cusbo.
Katselin näitä ihmisiä. Maailman eri laidoilta vaeltaneita pakolaisia. Tiedän heidän taustoistaan jo aika paljon koska olen heidän kanssaan ollut kohta puoli vuotta päivittäin tekemisissä. Muutamasta olen tehnyt lehtijutunkin.
Jokaisella heistä on omat tapansa, tottumuksensa eivätkä he oikeastaan erotu suomalaisesta muuten, kuin ihonvärinsä vuoksi, nepalilaiset eivät edes sen osalta. Norsunluurannikon autopeltiseppä, mustapintainen KB kävisi huumorinsa puolesta aivan hyvin Joensuun torilla lörtsyjä myyvästä savokarjalaisesta maanviljelijästä.
Olen ajatellut kevään mittaan tehdä haastattelukierroksen heidän joukossaan. Otan jokaiselta, joka vain suostuu, kertomukset digitallentimelle semmoisena kuin ne tulevat. En tiedä, onko minulla niille käyttöä, mutta joku saattaa joskus tarvita. Ehkä lisään omaan tarinaani näistä aineksia, tiedä häntä. Arkistoon elämäntarinat joka tapauksessa täytyy saada sitten aikanaan.
Luultavasti näin laajaa otosta kukaan muu ei maahanmuutttajien ja pakolaisten joukoissa ole Suomessa tehnyt?
Klo 13.30
Sovin tekstiviestein serbitaustaisen painivalmentajan kanssa valokuvaussessiosta torstai-illan harjoituksiin.
Iltapäivällä juttelin norsunluurannikkolaisten kanssa. A-B halusi valokuvaan opettajan kanssa ja että tulostan hänelle siitä a4:n kokoisen kuvan kehystettäväksi.
Maahanmuuttajat ovat innokkaita opiskelijoita. Itse ajattelen aika kriittisesti opetushallituksen joustamatonta linjausta, jota noudatetaan, kun heille taotaan päähän yläasteen oppeja. Suomen kieli ehkä olisi tärkein.
Mutta joukossa on kuitenkin sellaisia, joilla on hyvät edellytykset jatkaa opiskeluja yliopistossa, korkeakoulussa ja muissa ammattiin valmistavissa paikoissa. Silloin yleistietoutta antava opiskelujakso lienee ensiksi paikallaan.
Monella on entuudestaan melkoinen koulutusputki taustalla. Jotkut taas olisivat ihan siltään valmiita jatkamaan omassa maassaan opittuja taitoja omissa ammateissaan.
Aika synkkänä näen tästä joukosta muutamalle tulevaisuuden maassamme. Nyt, kun päälle painava lama vie leivän jo maassa olevilta, on uusien tulokkaiden yhä vaikeampaa rekrytoitua tarpeeksi joutuisasti työmarkkinoille. Eräästä nepalintyttärestä tulisi kyllä topakka emäntä jonnekin maatilalle...
Eniten minä ajattelen sitä, että heitä on jo lähtömaissa kiusattu omaisten menetyksillä, julmuuksien näkemisillä ja epävarmuudella, että riittäisi jo.
Saavat halla-aholaiset irvailtavaa näistäkin pakolaisaalloista, joita maahamme monen konfliktipesäkkeen vuoksi on jälleen rantautumassa.
Opistolta ajelin yksikseni klo 16. maissa kaupunkiin. Kävin kaupasta hankkimassa pienen kolikkopussi, koska entisen revenneestä saumasta eurot valuivat taskunpohjalle.
Kotona oli vieraita saapusalla. Anoppi kälynsä kanssa oli tuonut yökylässä olleet nuorimmat vintiömme takaisin kotiin. Vesselit paiskautuivat heti ovella syliin ja kalkatus oli entisenmallista.
Iltatoimet menivät jotenkuten tavalliseen tapaan. Lämmitin takkaa ja kävin lasteni kanssa saunassa. Pojat söivät jäätelötuutit lauteilla. Heistä se on hauska juttu. Mr G, 1,5 v. kylläkin sotki tuutillaan lauteet pestävään kuntoon, mutta mitäs pienistä.
Vaimo kävi iltalenkillä ja samalla kaupassa. Toi leipää, juustoa ja pakastepizzan jota lämmitteli iltapalaksi.
Luin isoimmille pojille lastenlorukirjaa. P, 4 v. nukahtikin helposti, mutta E, 7 v. tuli vähän ajan päästä silmiään hieroen sanomaan, että koko ajan mielessä pyörii kolmisilmäinen jättiläinen. Lupasin, että saa mennä äidin ja G:n viereen ja minä kannan sitten omalle petille jahka nukahtaa.
Klo alkaa olla puolenyön korvilla. On aika lopetella. Enemmänkin asiaa olisi ollut, mutta ei aikaa kirjata asioitaan ylös, enkä nyt jaksa enempiin muisteluihin ruveta. Ajatusten kanssa enämpi kuitenkin kuljeskelen. En tekemisten vaikka niitäkin riittää.