18.7.2010 klo 18.00. Kolin satamasta muutama sata metriä ja jo piti pysähtyä! Heilakassa kännissä maantietä tallaava maastopukuinen mies tuli syli aukinaisena koko tien leveydeltä vastaan ja minun piti sille karjaista, että ukko perkele, jiät auton alle! Takaa mutkasta parahti paikalle vanha, musta Volvo ja kaksi moottoripyörää, ja mies selvisi tästä vain siksi, että horjahti sopivasti ravin suuntaan. Siihen äijä jäi ja luulen, että seisoo siinä vieläkin paskat lahkeesta valuen.
Perhana, kun olisi aikaa ja rahaa niin polkaisisin Joensuuhun, sieltä Heinäveden kautta Varkauteen ja tiet veisi vät kulkijaa aina vain edemmäs ja edemmäs...
Klo 19.30. Tuntui oudolta ajatella alamäessä sivuitse sujahtavan kyltin jälkeen, että Lieksan ja Juuan kunnanraja sijaitsee tällä puolella Pielistä vaikka sen tietää jo ennestäänkin.
Istun tässä vahingossa löytämäni kirkasvetisen lammen uimarannalla. Vesi on hirmuisen lämmintä. Äsken tässä oli vielä sakkia, kaksi lapsiperhettä ja toisen mummo ja ukki. Pienen pojan nimi oli Kaius, saman ikäinen kuin meidän Gaius! Oli utelias poika, kyseli kaikkea mitä mieleen juolahti. Hauska vesseli.
Satamasta ajellessani ohitin myös kahtapuolen tietä levittäytyvän pienen järven, jonka rannalla sijaitsevassa hirsihuvilassa sain parisen vuotta sitten muutaman yönseudun lämmitellä kylmien vesisateiden iskiessä maakuntaan kesken pyöräreissuni.
Ajattelen tässä myös Pentti Haanpäätä: Jossakin näillä main hän vuonna 1928 on istuksinut ja vetäissyt muistikirjaansa kuinka on "kusiaisia tämä Karjalan maa täynnänsä ja enpä kehtaa Kolin vaaralle kiivetä, koska siellä on vain autoja ja herroja ja hienoutta kuin Punkaharjullakin...". Jotain tämmöistä muistan niistä "vetäisyistä" olinhan niiden innoittamana itse pari vuotta sitten pitkällä pyörämarssilla ympäri Järvi-Suomen.
Äveriästä väkeä mahtaa tänä päivänä harmittaa, sillä eivätpä he paljoa erotu nykyisestä liikenteestä enää mikä Kolinkin vaaraa eestaas velloo ja kaasuttelloo... Mutta luultavasti he haluavatkin pysyä anonyymeinä, hajota massan sekaan sillä he itsekin tietävät, että suurin osa maailman rikkaiden taskuihin kertyneestä varallisuudesta on vääryydellä, luontoa ja toista lajitoveria polkemalla hankittuja.
Klo 21.30. Uimarannalta lähdettyäni istuksin tovin Kolinportin kahviossa ja pistäydyin lähtiessäni auki olevassa kaupassa evästäydennyksellä. Se huoltoasema kaipaisi jo saneerausta pikaisesti. Vähän yksi ja toinen kohta alkaa olla rempallaan. Muistelen käyneeni äitivainaan kanssa siinä kahvilla ja kuinka se tuntui suurelta, koska vielä eivät olleet nämä ohi kiirehtivien matkalaislaumojen tienvarsijättisyöttölät missään avautuneet.
Nyt otan kuitenkin evästä oikein antiikin ajan tunnelmissa. Kuin Roomassa olisin, vaikka enpä ole siellä koskaan käynyt, että kuvista vain muistelen. Tässä on Nunnanlahden uunituotannon sivutuotteita näytillä. Kivestä on veistetty kaikenlaista, mutta tuskinpa minun pihassani koskaan tällaista tulee olemaan. Ja tarvitsisiko kellään olla jos oikein tarkasti aattelee.
Tänne tullessani alitin kevyelle liikenteelle tarkoitetun tunnelin kautta valtatien ja pysähdyin kuvaamaan sen betonisiiin seiniin hienosti taiteiltuja, muinaisten keräilytaloudessa askarreilleiden heimojen ilmaisua tavoittelevia maalauksia. Olisiko ollut jonkun yläasteen tai lukion taideaineen opetukseen liittyvää, mutta tällaisia pitäisi olla nuorten mahdollista tehdä enemmänkin. Vaikka eihän tuhrutkaan tule maailmasta loppumaan...
Maanantai 19.7 klo 06.00. Olipas perkulevie yö! Läksin Juuasta ajelemaan, ajelin, ajelin, ajelin ja jokaisen 10 kilometrin jälkeen ajattelin, että ajelenpa vielä seuraavan kymmenkilometrisen ja sitten seuraavan... Monta hyvää yöpymislatoa livahti hämäryyteen ja alkoi sitten viimein roiskia vettäkin kunnes Esteri nosti hameenhelmansa pilvien lonkaan roikkumaan antaen tulla koko holinsa täydeltä. Alkoi jo paleltaakin, mutta enää ei latoja tienvarsipelloilla näkynyt ja sellaisessa kaatosateessa teltan pystyttämisen ajatuskin taivasalla puistatti. Sitten viimein, aamun jo sarastaessa näin vasemmalla pellon laidassa ladon ja kurvasin ohitse menevää hiekkatietä kiivaasti sen luokse.
Lato oli täynnä heinäseipäitä ja vain kapea kaistale niiden edessä oli vapaa. Leväytin vanhan pehkupaalin, teltan sateensuojaviitan ja Lieksasta ostamani kevytpeiton siihen. Kun herkesin selälleni, olin heti unessa vaikka palelsi niin, että leuat tärisivät. Heräsin aika pian kun itikat alkoivat tökkiä silmäluomia, poskia ja nenää. Avasin silmäni ja niitä oli todella taivaan täydeltä oviaukossa, mutta vetäisin vain viltin korvilleni ja jatkoin uniani.
Pari tuntia unta riitti ja nyt tässä laittelen kampetta kasaan aikomuksenani polkaista Nurmeksen entiseen kauppalaan, nykyiseen kaupunkiin joka kirkonkylästäkin asukaslukumääränsä mukaisesti kävisi. Mutta eihän kunnanjohtaja ole sama kuin kaupunginjohtaja!
Vettä ei kuitenkaan sada. Kuovi huudatti äsken kurkkuaan ja lokit kirkuivat tien toisella puolella pellolla. Muutama auto hurahtelee jo valtatiellä. Leipomon autoja ja kaljarekkoja, postinjakelijoita ja töihinmenijöitä. Ladon takana on hevoshaka, mutta ei siellä hevosia näy. Haisee kyllä hepalle vahvasti.
Olihan se tämäkin yksi yöpaikka, kuten kunnon kulkurille kuuluu ollakin. Nukkukoot pyöräilevät soininvaarat kaksinkertaisissa lakanoissaan retkeilessään valmiiksi paketoituja matkojaan rahalompsa tyynyinään ja peittoinaan. Tästä yösijasta "maksoin" 20 centtiä joka on pudonnut märkien verkkareiden taskusta pehkujen sekaan.
Porokylässä on pyörä joutanut jo kukkatelineeksi.
Nurmeksen puisessa synnytyssairaalassa olen minä aikoinaan käynyt syntymässä. Miksikähän kun melkein kaikki toiset sisaruksistani saavat kehua syntyneensä savusaunassa, siellä korvessa josta ollaan kotoisin? Voe äeti, voe isä minkä minulle teittä! Veittä minulta savuhajuisen itsetunnonnostatus juuritaikinan.
No, sitä sairaalaa ei enää ole eikä sitäkään (varmaan saman katon alla sijainnutta) jossa kymmenvuotiaana olin hoidettavana viikon verran. Muistan, kuinka kamalaa se oli. Varsinkin samassa huoneessa olevan miehen öiset mölinät ovat jääneet mieleen. Mies oli oikein karvaisen, mustan ukon torso joka päivällä jutteli mukavia pienelle pojalle, mutta kun yö saapui ja hän nukahti, hän alkoi välittömästi jumalattoman metelin kuin villieläin joka pimeässä repii kahleitaan huutaen äitiä, isää, ryssänperkelettä ja jumalaa apuun. Oikeastaan miehestä ei ollut paljoa jäljellä, sillä alruumis oli silpoutunut alimmaisia pakaralihaksia ja munia myöten kokonaan pois miinan tai jonkun muun ammuksen räjähdettyä sotareissulla jalkoihin.
Tuon sairaalajakson aikana luin ensimmäisen kerran Robinson Crusoen ja se kertomus sai varmasti lisätehosteita sotaveteraanin öisistä mölyämisistä.
Nonniin, mutta nyt olen siellä, mihin ajattelinkin matkakertomukseni päättyvän. Tästä on tosin kotiin vielä toistasataa kilometriä matkaa, mutta siitä en aio kirjata sanaakaan vihkoihini.
Ee muuta kuin pyöräilemisiin muutkin hullut!