sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Iltasatu

Sunnuntai-aamuna Äitikarhu ja Isäkarhu nousivat tapansa mukaisesti varhain ylös. Isäkarhu kurkisti karhunpentujen huoneeseen jossa Pikkukarhu oli vielä täydessä unessa.

Isäkarhu sanoi.

Äitikarhu, haepas sinä nyt vuorostasi Karhusanomat tienvarresta niin minä kiipeän katolle nuohoamaan savupiipun kun se eilenillalla niin kovasti savutti.

Voi kulta Isäkarhu, sanoi Äitikarhu, tarvitseeko sitä nyt sunnuntai-aamuna ruveta nuohoamaan?

Kyllä tarvitsee, sanoi Isäkarhu, miten me aamupuuro muuten keitetään kun tulee savua tupa täyteen?

Niin, niinhän se on, sanoi Äitikarhu ja kietaisi huivin korviensa peitoksi, kolisteli vähän aikaa porstuassa ja lähti sitten tallustelemaan Isolletielle päin.

Isäkarhu taas kiipesi aikomuksensa mukaisesti tikkaita pitkin katolle nuohousvälineet olkapäiden ylitse köytettyinä.

Sillä välin kärpänen kipitti Pikkukarhun kirsun ylitse.

Ätshii, aivasti Pikkukarhu ja heräsi.

Pikkukarhu venytteli, nousi ylös sängystään ja kupeitaan raapien kynsitteli itsensä ovelle josta kurkisti varovasti tupakeittiöön.

Höh, missähän Isäkarhu ja Äitikarhu ovat, se tuumi unisesti.

Pikkukarhu kurkisti Äitikarhun ja Isäkarhun makuuhuoneeseen, leipähuoneeseen ja eteiseenkin, mutta verhojen raosta vilkaistuaan hän ei niitä pihamaallakaan nähnyt.

Noh, mitäpä noista, tuumasi Pikkukarhu, tekaisenpa tässä odotellessani puurot.

Ja niin Pikkukarhu keräsi sytykkeiksi edellisen päivän Karhusanoman, kuivuneen kahvinporosuodatinpaperin ja Isäkarhulta sytykelaatikon reunalle jääneen tervaisen rätin jolla Isäkarhu oli eilen levittänyt tervaa veneensä kupeisiin.

Sytykkeet Pikkukarhu tunki hellaan ja halkoja päälle.

Lisäksi Pikkukarhu sovitteli sekaan tuohenkäppyröitä, kuten oli nähnyt Isäkarhun ja Äitikarhunkin aina tehneen.

Sitten Pikkukarhu pudotti ranstakalla tulitikkuaskin sitä varten palomuurin kupeessa korkeammalla olevalta ulokkeelta.

Hyvin syttyi, hihkaisi Pikkukarhu, ja yhdellä tikulla, kuten oli kuullut niin sata kertaa Isäkarhun kehaisevan omia tulentekotaitojaan.

Sitten Pikkukarhu työnnälsi jakkaran hellan eteen, nosti kauhalla vettä kattilaan alkaen odottaa, että vesi kiehuisi ja hän saisi hämmentää kauraryynit sekaan.

Isäkarhu oli nuohoustouhussaan edennyt siihen vaiheeseen, että veti pois kuulaharjan aikoen juuri ruveta katsomaan sähkölampun valossa hormiin kun valtava humaus kävi hormin sisällä ja musta savu syöksähti päin Isäkarhun kuonoa niin, ettei hän saanut hetkeen henkeä vetäistyä.

Kö köh köhhhh, ääärhh ääärrrh ääääärrrhhh, Isäkarhu päästeli niin että metsä ympärillä raikui.

Nuohousvälineet lensivät kaarella alas nurmikolle ja taskulamppukin paiskautui kappaleiksi aitan seinään kun Isäkarhulle tuli hirmuinen kiire alas koska hän arvasi, kuka mahdollisesti piisiin tulia sytytteli.

Mitä kröh, sinä kräh, olet krhöö, Pikkukarhu krhää, täällä touhuamassa köh, koetti Isäkarhu köhistä savunkarvaisesti.

Minä keitän meille aamupuuroa, sanoi tuolilla seisova ja kattilaa puisella kapustalla hämmentelevä Pikkukarhu.

Voih, niin tietenkin, aloitti Isäkarhu, mutta kröh, mitenkä tämän nyt sanoisin ärh, oikeinhan sinä nyt teet, mutta äärhh, sinuahan on kielletty ottamasta tulitikkuja kun körh, olet yksiksesi.

Niin on kielletty, sanoi Pikkukarhu ja painoi päänsä nolona alas, mutta miksi sinulla, Isäkarhu, on noin nokinen naama?

Arvaapas kahdesti, sanoi Isäkarhu. Olin nuohoamassa savupiippua kun sytytit tulet hellaan, mutta köh, en minä nokinaamastani sinulle vihainen ole, sanonpahan vain, että tulitikkuja et saa vielä yksiksesi sytytellä.

Niin, en minä muuten, sanoi Pikkukarhu, mutta kun...

Niin niin, kyllä Isäkarhu tietää, että hyvä ajatushan Pikkukarhulla mielessä oli. Keitelläänhän kuitenkin yhdessä muutama vuosi vielä näitä aamupuuroja, niin opitaan vähän kaikenlaista muutakin siinä sivussa.

Puurokin näyttää kohta olevan valmista, lisäsi Isäkarhu jo köhimättä, kylläpä Äitikarhu ilahtuu kun tulee postinhakureissultaan

Isäkarhu, kerrotko Äitikarhulle mitä Pikkukarhu teki?, kysyi Pikkukarhu.

Nooh, mmmhhh, köhömh.., kyllähän se ehkä pitää kertoa, vastasi Isäkarhu, mutta vasta sitten, kun on aamuateria nautittu. Tiedäthän sinä, kuinka Äitikarhu on joskus vähän äreä ennen kuin on saanut mahansa täyteen?

Joo, kyllä minä sen tiedän, sanoi Pikkukarhu ja sitä nauratti jo vähän Isäkarhun noen mustaamat silmien ympärysket.

Pitäisikö Isäkarhun kuitenkin pestä karvainen kuononsa ennen kuin käy syömään ärtyneen Äitikarhun viereen samaan pöytään, kysyi Äitikarhu, joka oli oven takana nauruaan pidätellen salaa kuunnellut nokisen keskustelun kulun.

Sen pituinen se.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Mökillä mokkulat pelaavat jos pelaavat...

...tuli palaa kuitenkin uunissa, on lämmintä ja taivas niin täynnä tähtiä, ettei muistakaan onko aina niin ollut.
Toiseksi vanhin tyttäreni, 27 v. otti perheineen lainaa ja hankki talon pienestä, savolaisesta pitäjästä. 127 neliön tiiliverhoiltu, kohtalaisessa kunnossa olevaa omakotitalo maksoi 58 000 euroa. Tällainen kolo ihmisen asua vaatisi hintaansa yhden nollan lisää pääkaupunkiseudulta hankittuna. Vain kylpyhuone remontin siihen heti joutuu tekemään ja olen auttamassa sen toteutumisessa ainakin yhden viikon.

Ajattelen näissä ihmisten kotien hinnoista, että niin ovat maailmojen kohtuukäytännöt kaukana toisistaan kuin riihenlämmittäjällä silmät. Onneksi tällä kertaa tyttäreni eduksi, vaikka ehtihän hänkin vähän aikaa Helsinkiäkin kokemaan. Eikä muuten viihtynyt lainkaan.
Mutta minä laitan mökilläni ulkorappusille valoa antavaan lyhtyyn tulet, peittelen poikaseni nukkumaan valottomaan pikkuhuoneeseen ja lueksin illalla kirjaa kaasulampun tohinassa. Olkoon suuren maailman ahne pimeys. Täällä sekin on aitoa, ilmaista ja valosaasteetonta, tähtien täplittämää ja lumenhärmän ryydittämää.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Jäähyllä


(Klikkaa suureksi)

Sinä olet minun rakas poikani...

...olet vielä niin pieni, että mahdut leveiden kämmenieni väliin koko paketti.
*** *** ***
Nostan sinut helposti korkealle ilmaan ja kujjuutan, veivaan ja kikatutan tempuillani. Ja sinä sanot aina vaan: "Uujestaan, isi, uujestaan..."
*** *** ***
Sitten, kun on nukkumaanmenon aika, kerron sinulle tarinoita joissa on onnellinen loppu, niin kuin hyvissä tarinoissa aina pitää olla kun niitä lapsille kerrotaan.
*** *** ***
Viimeksi on kerrottu pitkät tarinat Pikku Karhusta, Äiti Karhusta ja Isä Karhusta. Hahmot ovat tuttuja jo satukirjasta Pikku Karhun tarinat (Else Holmlund Minarik 1957, Otava), mutta meidän ilmakirjassamme karhuperhe asustaa Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa. Ilmakirjan Pikku Karhu on toimeliaampi kuin se satukirjan hieman unelias karvaturri, jonka isä on merikapteeni ja äiti kotiäitikarhu vain, vaikka kovin mukava sekin on. Kirja on vain niin nopeasti luettu, että on pakko keksiä sille itse jatkoa.
*** *** ***
Tämä meidän Pikku Karhumme joutuu vähän väliä palokunnan tikasauton pelastamaksi milloin puusta, milloin savupiipusta tai taiteilemasta katonharjalta. Kerran jopa Setä Karhun purjeveneestä, joka karkasi Rannasta kun Pikku Karhu meni omin lupinensa päästelemään touvit irti. Jokaisen, vaarallisen pelastusoperaation jälkeen Tulipalopäällikkö vannottaa Pikku Karhua, ettei tämä tee sitä temppua toiste. Pikku Karhu lupaa ja menee nukkumaan, mutta unohtaa jo seuraavana päivänä, mitä tuli luvatuksi. Mutta siinä lupauksessahan on aina Pikku Karhun mentävä aukko: Ei hän tee koskaa samaa ajattelemattomuutta uudestaan...
*** *** ***
Niin, ja viimeksi, kun Pikku Karhu tutki Suomen karttaa Isä Karhun kanssa niin Isä Karhu kertoi kulkeneensa koko maan ristiin rastiin Ilomantsista Helsinkiin, Helsingistä Turkuun ja sieltä Raumalle ja Raumalta Kokkolaan, Ouluun ja Rovaniemelle. Rovaniemeltä Isä Karhu oli mennyt vielä bussilla Kittilään ja Kittilästä moottorikelkalla Inariin saakka josta kertoi lentäneensä sitten vesitasolla Hankoon. Hangosta Isä Karhu oli liftannut venäläisessä rekassa Vaalimaalle ja tutun Tulli Karhun kyydissä kotiin.
*** *** ***
Isä Karhun tarinoinnin jälkeen Pikku Karhun teki niin kovasti mieli lähteä itsekin reissuun, että pakkasi äidin iltapalaksi tekemät voileivät reppuun ja karkasi öiselle pyöräretkelle kuutamoisen kirkastamalle maantielle. Vasta Joensuusta Isä Karhu löysi hänet nukkumasta eräästä kojusta, mutta se on niiiin pitkä tarina kuin on matkaa Ilomantsista Joensuuhun, ettei sitä kannata malttamattomalle maailman väelle kertoa, vain sinä jaksat semmoisia tarinoita kuunnella. Vai mitä, pikkuinen poikani?
*** *** ***
Kun minä katson sinua, pieni poikani, pääni on täynnä aikomuksia ja huomisen toiveita. Isoin toive, joka koskee yksin sinua, sekä myös muita lapsiani, on kuitenkin niin suuri, ettei se edes mahdu päähäni. Samalla se on myös niin pieni, ettei se näy vaikka sen tähän kirjoittaisin.
*** *** ***
Se on semmoinen toive, jonka toteutuminen sijaitsee polulla, jota lähdet joku päivä aivan yksin tallaamaan. Se toiveeni on kuin männynkäpy, jota kulkiessasi potkaiset, tai suuren suuri siirtokivilohkare, jonka päälle maailmaa tarkkailemaan kiipeät.
*** *** ***
Mutta isäsi on vanha mies jonka mieli on syöpynyt monesta kokemuksesta koloille kuin tahkonkivi, joka kuolleen kyläsepän lahoavan pajan seinälle puutappiin on nostettu.
*** *** ***
Tuo maailma, jossa Isä Karhukin on jo kauan vaellellut, on tullut roskineen syliini, se täyttää ajatukseni ja välillä lamaannuttaa niin, että en tiedä, miten huomista jaksaisi enää odottaa saapuvaksi. Ne kauhistuttavat roskat ovat pommeja Bagdadin ja Kabulin toreilla, hyökyaaltoja ja maankuoren liikkeitä Sumatralla, tulipaloja, joissa palaa uusien ihmisten alkuja, ja pienemmässä määrin lautataapeliroskia, joilla toisilleen kateelliset politiikassa toimijat toisiaan hutkivat.
*** *** ***
Mitättömämpiä roskia, jotka silmäkulmaani kaihertavat, ovat puheenalaisten ihmisten haavikkomaiset kiistat hautojensa partailla, italialaistyyppiset korruptioskandaalit ja vanhat akat ja ukot, jotka muistelevat otsikoissa nuoruutensa yöpymiskainaloita toistensa kaksioissa.
*** *** ***
Mieleni on myös kuin hammas, jota ovat hammaspeikot vasaroineet. Sitä kolottaa jatkuvasti. Oman elämän eiliset, tämä hetki ja huomisen taju. Vain kirjoittamalla olo hetkeksi helpottuu, mutta tällaista, tuottamatonta tointa on vaikea kenellekään toiselle selittää ja siksi siitäkin tulee vain joutavaa suukopua aikuisten välille.
*** *** ***
Oikeastaan aivoni ovat silloin, kun luen sitä ilmakirjaa kuin kuohkeaa ja ajatuksia helposti kuljettelevaa, vaaleanpunaista vispipuuroa. Silloin taas, kun riidellään äidin kanssa joutavista asioista, koska yhteistä kieltä ei tahdo löytyä arjen huolien paineessa, mieleni on kuin kalakukkoa jonka täytteeksi muikkujen sijaan onkin laitettu kokonainen kissa, ja jonka häntä roikkuu ulkopuolella, ja josta ohitsepyrähtelijät, tai vastaansyöksähtelevät kiireiset kuin härnäten nykivät.
*** *** ***
Voi poikani, voi, tässä huokailen ja sinua katselen kun siinä tyynyllä tuhiset. Isäsi ei omista insinöörin aivoja, jotka toimisivat rationaalisesti kaavojen ja lujuuslaskelmien mukaisesti. Isäsi teotkin ovat kuin liiterin ovi, joka rikkinäisten saranoiden varassa, tuulessa naristen ja voivotellen seinää vasten loukuttaa. Eivät isäsi aivot ole talousjohtajankaan, joka osaa euronsa laskea niin, että niitä voi laittaa korkoa korolle pankkiin kasvamaan, tai laittaa syötiksi rahamarkkinoiden mannerten kokoisille virtuaalipelipöydille jossakin siellä, josta ei edes unta osaa nähdä. Sellaisen maailman, jonka omistavat kovat, pahat ja rumat, ja jossa kauneus ostetaan rahalla.
*** *** ***
Onneksi me ei sellaiseen maailmaan kovin tarkasti edes nähdä, poikani.
*** *** ***
Näitä ajattelin nyt, kun sinä, pienin kaikista lapsistani, meinasit henkesi heittää lauantai-iltana kun isonveljesi kanssa kaaduit kaakelilattialle.
*** *** ***
Olin pikkuisen lähempänä sen kauheuden ymmärtämistä, jonka palestiinalaisisä koki, kun vastapuolen luodit tappoivat oman pienokaisen isänsä syliin, ja jota tapahtuu kaiken aikaa ja kaikkialla. Ja jota tapahtui paljon Balkanin sodan aikoihin Sarajevon kaduilla tark´ampujien painellessa liipaisimista.
*** *** ***
Se on hirveä tunne kun oma lapsi lakkaa hengittämästä, pieni pää vaipuu, ennen niin tanakka keho haurastuu äkkiä käsissä eikä hetkeen osaa ajatella muuta kuin että nytkö tämä kallein asia maailmassa elämästä poistuu.
*** *** ***
10-20 sekuntia on pitkä aika silloin.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Sulle silmäni annan...

http://www.youtube.com/watch?v=n_0rF-u8HZY
Luottamus-nimistä ihmistä ei tästä maasta löydy, Epäilys-nimisiä 182 elossa olevaa ja 60 vainajoitunutta. Kekkosia 1880, vanhasia 1856, mutta lahnasia kuolleinakin vain yksi. (Lähde: http://verkkopalvelut.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1)
--- --- --- --- ---
Luotimmeko me Kekkoseenkaan vai näyttelimme vain luottavamme?
--- --- --- --- ---
Kekkonen ei luottanut kehenkään, ja siksi hän Hrutsevin kanssa saunaankin meni.
--- --- --- --- ---
Puukon kulkeutuminen lauteille alastoman keisarin vaatteissa herättäisi huomiota saunamajurissakin.
--- --- --- --- ---
Luottaa johonkuhun. Miksi?
--- --- --- --- ---
Luottamuksen väärinkäyttö on kuitenkin niin helppoa niille, joille lahjoja sellaiseen on siunaantunut?
--- --- --- --- ---
Kaikki eivät luota itseensäkään: Huuhtelevat energiajuomilla Viagra-tabletteja rasituksesta mitään tietämättömät 18-vuotiaatkin. Mitä se kertoo maailman itsetunnosta? Niiden, jotka lapsille tällaiseen reseptejä kirjoittavat ja niiden, jotka viitoittavat muuten tietä moiseen suuntaan?
--- --- --- --- ---
Talvisodassa luottamus oli sattumankauppaa. Verenmaku ja yleinen kiihko, tappamisen helppous kun alkuun päästiin ja pakkanen tulivat avuksi. Eikä kukaan herättänyt Epäilystä yläritsiltä kun lähdettiin.
--- --- --- --- ---
Jatkosota oli jo toinen juttu. Siellä luuloteltukin luottamus karisi, vaikka sitä ei luottamusta puhkuvalle jälleenrakentajakansalle muutamaan vuosikymmeneen kerrottukaan. Lauttamus-niminen mies kirjoitti monta kirjaa tästä luottamuksen ajasta ja se lujitti luottamusta ainakin kustantajalla tileihinsä.
--- --- --- --- ---
Mihin sodissa olisi pitänyt luottaa ja miksi -se jäi epäselväksi monelle arpia kantavalle.
--- --- --- --- ---
"Väinö Linna teki elokuvan nimeltä Tuntematon potilas, tsäg tsäg tsää!", sanoi ammattikoulusta juuri valmistunut timpuri kun runkonaulaimella naulakamman ponttikattoon tyhjensi.
--- --- --- --- ---

maanantai 5. lokakuuta 2009

Suomi suomalaisille...

...vai kuinkas se menikään? Nyt on ilomme ylimmillään, hymni sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista on saamassa uusia säkeistöjä ja YK:n hyväksyvän leiman peräänsä. Islamistit eivät kuulu kuitenkaan joukkoon kristillisiä arvoja ja markkinataloutta ihannoivassa yhteiskunnassamme jossa joidenkin mielestä mustalaisetkin saisi ahtaa pienen pieneen Hiaceen ja työntää Tornion kohdalta Ruotsiin, tai sillalta jokeen. Ja mitä perkelettä ne saamelaiset siellä maamme päälaella vielä ovat vaatimassa!? Onhan niillä jo omankieliset uutisensa, taksi tuo ja vie mukulat sadan kilometrin päähän kouluun sillä välin kun Jouni Lappalainen viihdyttää Levillä turisteja joikhaamalla ja jakamalla Lapinkasteita päiväseltään pistäytymään tulleille briteille.

...na -killa se lapintyttö ittesä tyydytti...

Nyt ei sitten muuta kuin rämähdämme rähmällemme yliopistomiesten jalkojen juureen, nuolemme uusia saappaita jotka eräs professori on pöytänsä alta pölyyntymästä näkyvillemme työntänyt -siihen lingvistiikalle, ja muuten vaan kriittiselle tutkijalle haiskahtavien, kauan jo nuoltavanamme olleiden nappaskenkien viereen.

Saimme siis professoritason komedantin Suomi-nimisen leirimme portille. Timo Vihavainen, "raskaansarjan akateeminen", kiperien kansainvälisten rähmälläänolojen asiantuntija seisoo koko 62-vuotisen opintiensä pystyynnostamana uksemme aukossa lajittelemassa maahantulijoita tervetulleiksi ja niiksi, joille viisumia ei, herra hyvä armahtakoon! myönnetä.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Professori+Timo+Vihavainen+Suomalainen+%C3%A4lymyst%C3%B6+vaikenee+maahanmuuton+ongelmista/1135249793782

Nyt maahanmuuttokeskustelu sai kauan kaivattua uutta ulottuvuutta kun keskustelun liikenneympyrästä uuden avanteen kirurgoineen akateemisuus tuo sille painoarvoa. Ja se, että tämä siniristilippua heiluttava professori on uskaltanut joskus pyllistellä Kremlinkin suuntaan.


Mikäpä se siinä. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat sallittuja kunhan ei jumalia pilkata, sanoo Suomen laki.

Kun Jussi Halla-aho yksinään, hatutta päin uljaana yksin seisoskeli Suomineidon moneen kertaan kainaloihin käärittyjen helmojen päällä uhrautumassa totuudenpuhujaksi, jolta yösijakin evättiin rohkeiden kannanottojensa vuoksi, päätti puolta vanhempi Timo Vihavainen tulla avuksi. Hän toi mukanaan, kokemuksensa ja arvovaltansa sädekehän lisäksi, joukkueteltan ja nyt voi tämä pariskunta majoittua siihen muiden maahanmuuttokriittisten kanssa pelkäämättä jäävänsä taivasalle kuin Vapaan Lännen valmistamia luoteja pakoon säntäävä somali Mogadishun laitamilla sysimustan yön hivuttaessa huppunsa auringontasaajalle.

Valtakuntamme portille pystytetyllä, yhdistetyllä vastaanotto- ja käännytysasemalla käy kuhina, kullimiehet (kuten ennen vanhaan kansakoulujen terveystarkastusjonoissa terveyssisaret, jotka tarkistivat, että ovatko molemmat munaset pojilla tallella) ja UNHCR:n palkkaama väki ovat tarkkana. Hyvät tulijat viedään täisaunaan ja suihkuun jonka jälkeen heidät ohjataan karanteenileiriin jossa lopullinen maahanmuuttokelvollisuus tarkistetaan. Pahoille islamisteille, vammaisille, muuten vain työkyvyttömille ja vanhuksille nakataan mustikkavärillä elinkelvoton-leima otsaan, kädenselkään ja potku persauksille "mänkeetten ja mäkättäkkee männessäny" -toivotuksin.

Suomi pysyy avoinna vain venäläisten tänne tulla. Mitä nyt muutamalle inkerinsuomalaisellekin oli niin vaikea passia myöntää kun Koiviston aloitteesta siihen mahdollisuuksia itäisillä kulmillamme availtiin.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Arkinen unelma

Tekisi mieleni koota retkivarusteet syksyisten säiden mukaisesti, hypätä pyörän selkään ja lähteä polkemaan Kuhmoon ja siitä pienenimpiä teitä pitkin, hitaasti kiirehtäen, Lieksaan, Ilomantsiin, Joensuuhun...
...pois tästä yhteiskunnasta, jossa valvontakameroita on joka kulmalla, mutta laiksi tai edes henkilökohtaiseksi moraalinvahvistajaksi niistä ei ole, eikä tule olemaan.
Haluaisin pyllistää perunalla kasvatetulla perseelläni tälle kaikelle...
...lautakasoillekin, joilla vaikutuksensa on siihen, kuinka yhteisiä asioita valtakunnassa hoidetaan.
Katselisin jossakin Suhmuran kupeessa, kun usva nousisi järvestä, teeri suhauttelisi suon laidalla syksyisesti ja metsokin hioisi nokkaansa petäjäisen kankaan takana kuin harjoitellakseen talven jälkeen saapuvan kevään kiimakonserttiinsa.
Saapuisin sitten parin viikon kuluttua kotiin illan pimetessä, katulamppujen keltaisina kiiluessa, pakkasen puristellessa munia ja poskipäitä. Ehkä olisi pysyväistä lumenhärmääkin jo maassa, joki rannoiltaan hienokseltaan ritisevässä riitteessä.
Valtakunnan valvontakameroiden linssit alkaisivat jäätyä umpeen. Vanhasten, kataisten ja urpilaisten toisiaan töykkivien lauseiden rimpsut olisivat jäätyneet ilmaan eduskuntatalon edustalle kuin pyykit Tuusniemellä, mustalaisäidin köyhän asumuksen takapihan narulla talvipakkasella.
(Tämän vaatimattoman unelmani julkituominen lähti liikkeelle lukiessani lehdestä (Hs 2.10.09) kahdesta norjalaisesta pyöräilijänuorukaisesta joiden tavoite on polkea Nord Kapista Sudaniin, 20 000 kilometriä kiirettä pitämättä. Vissiin tunnen hienoista kateutta kun joillakin on nuorena jo kykyä hoksata, millä tavalla maailmaa täytyy katsella ja mistä perspektiivistä sen näkee parhaiten.)