keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Aikakoneella välipohjien sahanpuruihin...

...eli näitä, Suomen Sokeria ja VALKO-KIDESOKERIA ei enää ole olemassa...

...ja tällaisenkin kahvipussin historia jäi hyvin lyhyeksi...

...puhumattakaan tulitikuista kotimaisena tuotantona. Niidenkin sijaan on "tuotteistettu" kaikkea muuta kuin hyvin sytyttävää...


Ja titten:

Laimo Sailas on titä mieltä, että teulaavakti naitetaan kuntia kiihtyvällä tahtilla, takapuoleen kattomatta ja ilman kilkollitia vihkimyktiä yhteen. Ja titä paitti tämä kaikki oliti hänen mielettään pitänyt aloittaa jo kaktikymmentä (20) vuotta titten...

Viimein, kun sairaat ovatten samaan sairaspetiin sidotut, komentoremmit eri kansojen kapiaisilla yhteneväistä lookia, yksityisillä suihkukoneilla sukkuloivien bisnesmiesten raidat eivät toisistaan erotu, politiikka maistuu aamupuurolle kaikkien suussa ja maapallo on yhtä suurta, globaalia perhettä vaivoineen ja valituksineen avaruuden sylissä, Maa naitetaan Kuun kanssa, laitetaan sivutöinään köyrimään Saturnusta ja pannaan pippaloimaan tähtisumussa illasta hamaan aamunkoittoon kunnes Aurinko kutsuu vieden Maan viimeiseen, tuliseen tangoon...

Ja kaikki televisioidaan suorana...

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Vanhan kommunistin haamu

Mistä katkerat ihmiset tulevat?

"Kaivosta ja mutalammikosta", vastasi poikani E., 6 v.

"Liiterin takkoo tae suolta," intti P., 4 v.

"Mnoomnyymnjuuu...kriii!", parkaisi herra G., 9 kk.


Katkerat ihmiset tulevat kuivuneiden kaivojen ääriltä tai suota kuokkimasta; paikoista joissa vallitsee itku ja hammasten kiristys. Katkerien ihmisten synnytyssaleja ovat keskitysleirit ja Guantanamon kaltaiset, terrorismista epäiltyjen kuulustelukolhoosit. Maailman sivu katkeruuden taimia selkänahkaan istuttaneina ovat toimineet koulu, vankila, ruoska, piikkilanka ja teloituskomppania. Ankara isä, hyysäävä äiti ja lahkouskovaisten moraalisaarnat.

Taloa, jossa perheeni kanssa majailen, asuttaa katkeran kommunistin haamu. Kipeäksi piesty sielu narisuttaa nurkkia, kulkee portaissa ja kolisuttelee luitaan vintillä. Savuhormiin se rauhaton huutaa huu ja hoo ja käy kuutamoöinä katonharjalla julistamassa manifestiaan kaadellen kummituksen kurkkuunsa välipohjan sahanpuruihin unohtuneita jaloviinojaan. Jokunen yö se taisi löytää pirtukanisterinkin koskapa aamulla oli karissut kymmenen sentin sahanpuruläjä alakerran käytävän lattialle.

Vanhan kommunistin haamu lueskelee kymmenien vuosien takaisia Kansan Tahtoja vinttikomeron kiikkustuolissa ja polttaa Työmies-tupakkaa jonka se holkkiin on istuttanut.

Myrrysmielinen, kommunistin punaiseen kaapuun pukeutunut yössä vaeltelija mutisee itsekseen. On vihainen, kun sosialismi romahti, Neuvostoliittoa ei enää ole ja Varsovan liittokin kärrättiin Berliininmuurin jäännösten kanssa kaatopaikalle.
Kaikki muutkin ihanteet, Marxin opit ja Leninin testamentit, joidenka innoittamana vanha kommunisti aikoinaan pyöräili hirmuisen pitkiä agitaatioretkiä kaukana Kainuun kylissä, ovat murentuneet kuin vanhanpiian fantasiat käyttämättömän hääpuvun laskoksiin.


Vanhan kommunistin haamu laulaa römäyttää räystään alla surumielisen balladin Pieni sammakko-laulua mukaellen:

Vanha kommunisti vain
ennen polki työssä
vanha kommunisti vain
nyt yksin istuu yössä
haukkuu, kiroilee ja nyrkkiään
se pui tuonne tyhjään pimeään

Vanha kommunisti vain
katkerana yössä
vanha kommunisti vain
ei puukkoakaan vyössä
millä katkoisi kahlehet
-kaunavyötkin nää
joilla isänmaa miehen katkeroitti aikoinaan...

Vanha kommunisti vain....


Mutta siis.

Talomme on rakentanut ja sitä myös vuosikymmeniä asuttanut vanha kommunisti, tulipunainen semmoinen. Oikea aatteen mies jollaisia ei näe nykyään edes pitkillä suorilla minkään valtakunnan tiedon valtateillä. Niillähän surfailevat vain takinkääntäjät, kolportöörit ja muut joutopörriäiset siivet savuten ja silmistä ahneenrähmät valuen.

Kun remontoin taloani, käsiini sattui agitaatiopuheista aatteenpunaisiin lehtiin ja julistuksiin viittaavaa aineistoa. Väliseinämuhista, lattialautojen alta, koolinkien väleistä ja kattotuolien kainaloista löytyi kirjeitä, pamflettien synopsiksia ja katkeria kertomusyrityksiä kokemuksista vankila-ajoilta kun vapaat suomalaiset sotivat isänmaan puolesta.

Rakennusmieheksi tästä kommunistista ei kuitenkaan ole ollut. Vasaraniskemän ja kirveenlohkaisun jälki on ollut niin hurjan näköistä tolskaamista, suunnittelematonta ja järjettömyyksillä toteutettua, että sitä kauhistuisivat tämänkin päivän rakentamisperinteiden kiireellä pilaajat. Jokaikinen paikka on vinossa, mutkalla tai patilla; lattiamattojen alle ei ole mykytetty lemmikkihamstereita kuten mattomiesvitseissä, eikä tupakka-askeja, kynänpätkiä tai pullojen korkkeja.

Ehei perkele!

Olen kantanut roskalavalle navetallisen hevosenkenkiä, myrskylyhtyjä, kirveenkalsoja, sahanteriä, viinapulloja, tiiliä, kiviä, lyijyharkkoja, putken- ja ratakiskonpätkiä, luita, kaksi lehmänkalloa, kissanraadon, kenkiä, vaatteita, lehtipinkkoja, pahvia. Silkkaa muumioitunutta paskaakin oli käyttämättömässä kellarissa emaliämpäri puolillaan!

Voe sianleuka!

Mutta kiinnostuin kuitenkin miehestä, jonka haamu talossamme nyt kummittelee, sen verran, että luin hänen elämänkertansa. Itsensä kirjoittaman, editoimattoman ja hyvin sekavan sepustuksen, mutta kuitenkin. Saman kirjan "esipuheita" ja yritelmiähän olin jo lueskellut sahanpuruista ja seinälaudoituksien väleistä aiemmin.
Omakustanne, josta minulle vinkkasi eräs saman polun varrella asustava vanha herrasmies, löytyi lähikirjastosta. Sitä olivat muutkin lukeneet. Sen päättelin siitä, että kirjan kannet olivat pahoin rispaantuneet ja sivut hiirenkorvilla.

Uteliaat naapurit vai paikallisen entisen agitaattorin elämänvaiheista muuten vain kiinnostuneetko olivat ahkerina olleet ja lukeneet? Ehkäpä SUPOnkin edustajat?

Kaunokirjallisena teoksena kirja oli kuin tämä kommunistin rakentama talo. Jo perustukset olivat köntsällään suuntaan jos toiseenkin, ikkunat vinksottivat, läpiveto oli hirmuinen ja katto vuosi kuin piikkikkään ihmisen vesisänky. Tämmöisen kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, uudelleen hahmottamista, rivivälien tulkintaa ja empatiaa.

Yritin tulkita kirjasen viestiä ja ehkä onnistuinkin saamaan jotakin selvää vanhasta, veneensä viereen Kainuunmereen 80-vuotiaana , matalaan veteen hukkuneesta kommunistista.

Lyhyesti sanottuna kirjan perusvire oli nuoren pojan, 17 v., vankilaanjoutumisen syyt vuoden 1939-40 talvisodan jälkeen Suomussalmen Juntusrannan tapahtumien jälkimyräkässä.

Kokonaisen kylän joutuminen kiivaasti hyökänneiden venäläissotilaiden saartamaksi aiheutti sen, että osa kyläläisistä ei ehtinyt paeta vaan jäi saartorenkaan sisälle. Nuori, halkometsässä koipeensa kirvehtinyt, sairastuvalta apua hakemaan mennyt poika jäi myös.

Talvisotamurhaamisten tauottua hänet luovutettiin takaisin suomalaisille, mutta nämäpä pistivätkin poikarukan kylmään vankikuljetukseen. Lyhyen, typerien kuulusteluiden/kuulustelijoiden ja oikeudenkäynnin jälkeen, perusteluja tai todisteita liiemmälti esittämättä, isänmaan edustajat tuomitsivat nuorukaisen muutaman muun mukana vankilaan, jossa hän vietti aikansa kunnes sodat oli sodittu ja valvontakomissiot määrätty.

Kuka tämmöisestä ei katkeroituisi?
Vai väittääkö joku, että 17 vuotias poika olisi siihen maailmanaikaan ollut vakaumukseltaan lähelläkään sellaista mielentilaa, jossa toimitaan kylmäveristen tiedustelija-agenttien tavoin ja että häntä näin ollen olisi syytä epäillä vakoilusta isänmaan vahingoksi?

Onko tälle ihmiselle kanssakärsijöineen ehdotettu rehabilitointia koskaan?

Kuinka paljon tällaisista kokemuksista katkeroituneita ihmisiä on mennyt hautaan tässä jalustoilla patsastelevia remmihemmoja palvovien sankareiden isänmaassa?

Annanpa vanhan kommunistin haamun kolistella kuin kotonaan. Kerron tästä lapsilleni kummitustarinoita, kehittelen legendaa jonka kirjaaminen jäi vanhalta aatteen mieheltä tekemättä.
Lähetän vanhan kommunistin haamun kolistelemaan myös Suomi-nimisen talon pirttiin kyselemään menetettyjen nuoruusvuosiensa perään. Utelemaan, miksi siellä asuneet ovat katkeruuden aiheita lähimmäisilleen olleet järjestämässä.

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Voiko ihanammin päivän enää alkaa...

...kuin viedä ripulipaskalle ja oksennukselle haiseva lapsi puoli kolmen aikaan aamuyöllä suihkuun, kuivata ja pukea puhtaisiin, vaihtaa haisevat, liistaantuneet liinavaatteet ja peitot, huolehtia lapselle juotavaa, jonka hän kolmen sekunnin päästä puhaltaa kaarella rinnuksillesi, käymällä itse pikasuihkussa ja vaatteiden vaihdolla rientääksesi jälleen pyyhkimään suun ympärystä ja hikeä otsalta, rauhoittelemaan voivottelevaa pientä unten maille?

Eikä aamuinen ihanuus tähän lopu.

Ota pesukoneessa pyörinyt, jo iltayöstä oksenneltu edellinen pyykki, ripusta kuivumaan ja lataa kone uusilla eväillä hyrskäsemään. Yritä sitten itse ruveta uudelleen nukkumaan, vaikka tiedät, ettei siitä tule yhtään mitään kun mieli on hälytystilassa ja varppeillaan kuulostelemassa seuraavaa ryllinkiä jostakin päin kolmea lasten sänkyä.

Kaksi viikkoa tätä vuorotahtiin puolison kanssa väittämällä, että se riidatta ja taisteluhautoja kaivamatta menisi, huulta heitellen hoituisi muun touhun ohella olisi silkkaa sievistelyä.

Tässä pääpiirteittäin lauantaihin päättyneen edellisen kahden viikon päivä/yöohjelmat jonka lisäksi sairasteltiin samat taudit vuoroöin me aikuiset itsekin.

Sitten koitti viimein "normaali" arki. Listaan sen tapahtumat aivan huvikseni tähän tarkastellakseni sitä valossa, jonka loiste hehkuu sosiaalipolitiikan tutkijoiden, poliitikkojen ja muiden soihdunkantajien kaikenpaljastavana valomerenä yhteiskunnassamme.

Lauantaina, 12.4.08 klo 07 kimpoilen petiltäni, laitan puuro- ja kahvivedet kiehumaan. Käyn kusella ja haen aamun lehdet.

Lisään puurontölömyt kattilaan. Suodatan kahvia suoraan isoon kuppiin.

Hesarin pääkirjoitussivua lukiessa herra P, 4 v. tassuttelee silmiään hieroen uunin ympäri ilmoittamaan pissille menostaan. Kun hän tulee sieltä, sanoo: "Näläkä, onko puuro jo valmista?" "Ei ole, menehän leikkimään hiljasia leikkejä, elä herätä muita".

Hämmäytän puurokattilaa ja laitan kytkimen haudutusasentoon. Samassa herra G, 9 kk. ränkäisee pinnasängystään, että hereillä ollaan! Käyn nostamassa pojan nopeasti pois, että vaimo saisi nukkua vielä muutaman tunnin, sillä hän on noussut monta kertaa avaamaan tissibaarin heiluriovet nälkäiselle ja on muutenkin lopen uupunut näistä sairastelupäivistä. Hänen väsymyksenkierteensä on silminhavaittavissa ja korvin kuultavissa. Huolestuttaa. Enkä osaa edes ojentaa kättäni silittääkseni poskesta nukkuvaa läheistäni.

Sekoitan herra G:lle oman pikapuuron kuppiin jäähtymään. Poika istuu tyytyväisenä syöttötuolissaan kunhan vain höpötän hänelle joutavia juttujani.

Ehdin lukea (puoliksi ääneen poikaa viihdyttääkseni) Hesarin etusivulta Stakesin tutkijan, Minna Salmen kirjoituksen "Yhteiskunnalla on suuri vastuu lasten hyvinvoinnista", kun herra F.E, 6 v. lipsuttelee silmiään hieroen uunin ympäri ilmoittamaan pissille menostaan kysäisten samalla, onko puuro jo valmista. Nyt voin jo sanoa, että on.

Tökkään muutaman lusikallisen jäähtynyttä puuroa herra G:n suuhun, otan nopeasti kolme lautasta kaapista, lapan ne täyteen puuroa ja kannan pöytään. Lipsautan lautasille silmäksi voita ja komennan pikkumiehet syömään. Siihen havahtuu jo "viikonlopputyttäreni" neiti T.M, 7 v, kipaisee pissillä hänkin ja tulee pöytään.

Kilinä, kolina, pulina ja suhina alkaa.

Herra G:tä naurattaa. Puuro pärskää rinnuksille, pöydälle ja lattialle. Tämän kun hän itsekin hoksaa, tekee hän saman melkein jokaiselle ojentamalleni lusikalliselle hauskuuden ollessa aina vain raikuvampaa, varsinkin isompien yhtyessä tähän kyseenalaiseen riemuun.

Äkkiä herra G hiljenee. Posket pullistuvat, punastuvat, silmistä irtoaa kosteaa ja; prööt!

Pesulle koko poeka (yäk!), uusi vaippa, päivävaatteet ja lattialle leikkimään.

Tällä välin isommat ovat syöneet ja tillottavat karkkipäivätikkarit suussaan lastenohjelmaa. Rittitutari.., eiku Tattisutari.., eiku Tuttiritari pitää ruudussa peliään hauskan Rusinanttensa kanssa ja lapsilla on hauskaa.

Syön itsekin puuroa, leipää ja suodatan vielä yhden kupillisen kahvia. Jatkan Hesarin lukemista.

Klo 08.55 nousee väsynyt puutarhurini S, eli vaimoni, aamutoimilleen.

Olen päässyt Hesarin Mielipidesivulle josta luen sosiaalipolitiikan dosentin, Stakesin ylijohtajan Matti Heikkilän kirjoitusta "Miten väestö voi -ja kenen asiasta pitäisi kertoa?"

Ehdin oikeastaan vain ajatella näiden kahden, saman Stakesin lipan alta aamun lehteen kirjoittavien erilaista tyyliä. Sitä, kuinka Heikkilän kirjoitus on vähemmän empaattinen, asiallisuudessaan järkyttävän rutikuivan raaka kun taas Salmen "emomaisempi" ote heijastaa jotain itse koettua taustavaikuttimeksi tutkimuskohteen valitsemisessa. Kirjoitusten aihe koskettaa molemmilla mm. perheiden hyvin/pahoinvointia, "lapsiköyhyyttä" (joka mielestäni on kaksitahoinen/-jakoinen ilmaisu) ja tilastoja.

Muistan Matti Heikkilän 1990 -luvun puolenvälin jälkeisiltä köyhyydentutkimusajoiltaan. Olen jokusen sanan vaihtanut hänen kanssaan joidenkin köyhyysseminaarien jälkeen istuessamme samassa seurassa ahtamassa kermaleivoskahveja, lohivoileipiä, pateeta ja mätikellukoita KELA:n "köyhän pojan", Jorma Huuhtasen vaimon Marjatan puhuessa en muista mitä pöydän toisella puolella.

Sekin jäi Heikkilästä muistiini, että jos tämänmallisen tyypin kanssa samalle rakennukselle töihin joutuisin, eivät kemiamme suotuisasti kohtaisi. Nyt ajattelen hänen olevan vain ns. leipäpappi, vaikka eipähän se ketään auta, jos kaikki alkavat itkeä surkeista asioista puhuttaessa.

Okay.

Kymmeneen mennssä kaikilla muksuilla ovat päivävaatteet päällä ja minulla Hesari pääpiirteittäin luettuna. Herra G haukottelee. Sitä täytyy ruveta pukemaan ulos vaunuun nukuttamista varten. Siinä samassa hässäkässä kaikille muillekin ulkovaatteet niskaan ja eikun pihalle.

Puen itsenikin. Vaimo tarjoilee herra G:lle tissibaarissa hömpsyt ja jää sitten viikkaamaan korkeaa, puhtaan pyykin vuorta.

Käyn vaunujen kanssa pienen lenkin kunnes herra G nukahtaa.

Kolaan yöllä sataneita lumia pihasta vaikka se on keväisen höttöisenä jo sulamaan päin. Nakkelen laiskanlaisesti halkoja liiteriin, komennan välillä lumikasoissa ja rapakoissa temmeltäviä kakriaisia.

Väsyttää itseänikin, en vain haluaisi sitä tunnustaa. Vertaan, kuinka paljon rasittavampaa on ollut rakennusmontuissa. Eihän näissä kotihommissa kädet sierety, ei mene tikkuja kynsien alle eikä telineiltä putoamisvaaraa ole! Mikä tästä muka väsyttävän homman tekee? Eihän tässä ole muuta kuin että muistaa pitää huolta jälkikasvustaan, pyyhkii pyllyt, räkänenät, oksennukset. Pesee, pyykkää, viikkaa, silittää. Jonottaa lääkäripäivystykseen, neuvolaan, hammashoitolaan. Kantaa rahansa kauppaan ja saa vastineeksi elintarvikkeita, vaatteita, polkupyöriä, suksia, luistimia, lumilautoja, kirjoja, piirustusvälineitä... Herää aamuisin puuronkeittoon, viemään eskariin, kerhoihin, heppalaan ja hippalaan. Riitelee vaimon kanssa joutavista, karhentuu pienistä päivittäin. Vittuuntuu ja rähjää kuin murrosikäiset untuvikot.

Henkisesti raskasta, tuhahdan.

Akkojen juttuja.

Miten se oma äitini siellä R:vaaran korvessa, pienessä, lahoavassa mökissä yhdeksän lapsen kanssa jaksoi? Ja parit kantturat päälle. Ei sähköä, ei kaasua. Joku öljytuiju ikkunapenkillä pimeimpään aikaan vuodesta. Pyykkien pesut taivasalla savusaunan kupeella muuripadassa ja kylmässä vedessä huuhtelu. Kun kaivosta loppui vesi, piti mennä Villelän rinteen alla olevalle lähteelle huljuttelemaan. Isä käväisi joskus kotona ja häipyi taas kaukaisille työmaille. Rahasta ainainen nuusa.

Alati kyselen, kuinka se äiti jaksoi sortumatta ne vuodet?

Ja miksi me ei meinata jaksaa kun on lämpimät, tilavat huoneet, valoa, pesukoneet, kuivurit, takat, uunit, sähköhellat, telkkarit, tietokoneet, sisävessat... Mikä elämästä tekee tässä helpossa ympäristössä niin raskaan?

Ajan vaatimukset. Tunne siitä, että meitä sahataan silmään koko ajan tässä yhteiskunnassa. Ahnehtimaan ojentuneet, näkymättömät raajat jotka eivät suinkaan kuulu köyhille kerjäläisille, koukkivat jokaisen nurkan takaa. Sikarikkaiden tunteettomat kädet kuppaavat kaiken minkä irti saavat ja ylikin.

Elämme aikaa, kun mikään ei riitä. Raha, jos sitä joskus sattuu tilille eksymään, ei ehdi näkyviin vilahtaa kun se on jo jonkun toisen taskussa, tai pikemminkin pörssimertojen persiissä, liitelemässä virtuaalisina pelimerkkeinä spekulatiivisessa mammonataivaassa.

Jee.

Sitten lumisten, märkien vaatteiden kuivamaan laittelua, nälkäisten suiden ruokintaa, tietokonepelejä tunti/kakara. Astianpesukone rallattamaan, vaipanvaihtoa, saunanlämmitystä, pesemistä, lauantain toivottujen levyjen kuunteluyritystä, iltatoimet, tarinoita kirjoista ja "ilmakirjasta", sata kertaa "ja nyt nukkumaan!" -komentoja...

Huokaus. Klo on 21.00, katsoisiko jonkun elokuvan, onko siellä mitä? Roman Polanskin "Pianisti" Teemalla...

...iskä, oksettaa!

Neiti T.M yökkii oksennuksenruikkauksia lastenhuoneen pimeydessä sängylle, lattialle, seinille, matalalle pöydälle jonka päällä on kirjoja, leluja ja palapelejä...

torstai 10. huhtikuuta 2008

Kainalosauvoja tarvitseville...



...koskapa kivääreitäkin löytyy väestölle useampikin/capita.

Päätäni ravitakseni lueskelen kaikenlaista käsiin sattuvaa. Kirjojen lisäksi poimin silmiini ja korviini kirjoituksia, kommentteja ja päättäjien puheenvuoroja yhteiskunnan tilanteesta vähäväkisiin nähden.

Pääministerimme paskansi jo toistamiseen reppuunsa tänä vuonna löysäilemällä, että päähänpotkituista ja muuten vain huono-osaisista kirjoitellaan liikaa mediassa. Niistä, joilla elämä mutka mutkan jälkeen on "ettei kannattanutkaan" kuten K. Tapio laulelee. Niistä, joilla ei ole enää edes persposkia käännettävissä lyöntejä varten.

Kestohymynsä pakkeleilla ja kohotusleikkauksilla muotoilleitten pärstiä kyllä riittää kerjäläiskuvia peittämään kauppakeskusten sisääntuloväylien mainostelineisiin. Niissä irvistelevät epähymyt surkuttelevat milloin puudelin läheltäpiti-hukkumisia tai veromätkyjään ymmärtämättä lainkaan, ettei heidän ongelmansa todellakaan ole mitään tosiongelmaisiin verrattuina.

Nostan Helsingin Sanomille hattuani kun se julkaisee vähintään viikoittain artikkeleita, mielipiteitä ja reportaaseja yhteiskuntien vähäväkisistä niin meiltä kuin muualtakin maailmalta. Tänäänkin pääkirjoitussivulla oli huomioitu eräs sellainen aihe, joka on päässyt vääristymään kestämättömään tilaan lottovoittajien valtakunnassamme.

Kirjoitus oli otsikoitu: "Lapsiperheetkin tarvitsevat apua kotiin" ja siinä käsiteltiin tapauksia joissa epäiltiin pienten lasten, vauvojen, joutuneen vanhempiensa pahoinpitelemäksi kun perheissä syystä tai toisesta ollaan uupumuksen partaalla.

Hesarin kirjoituksen mukaan yksistään Turun yliopistosairaalan lastenklinikalla on hoidettu kolmen vuoden aikana 48 lasta joiden epäillään joutuneen pahoinpitelyn kohteeksi. Yksi lapsista on kuollut, ja joka neljännellä on ollut kallonmurtuma jne. Tässä kohtaa voi tehdä itsekukanenkin laskutoimituksia kautta valtakunnan olevien sairaaloiden osalta ja lisätä päälle arviot tapauksista, jotka eivät koskaan tule ilmi.

Kirjoituksen lopussa oli tilastotietoa parin viime vuosikymmenen ajalta: "...lastensuojelun avohuollon asiakasmäärä on kasvanut 12 000:sta 60 000:een. Samaan aikaan kunnallisen kotipalvelun piirissä olevien lapsiperheiden määrä on vähentynyt 60 000:sta 12 000:een..."

Samaisessa tämän päivän lehdessä oli nimimerkkikirjoitus uupuneelta, mielisairaalta äidiltä joka taiteilee arjessaan pienten lastensa ja sairaan oman äitinsä hoidon kanssa saamatta apua juuri mistään. Sekin oli niin sydäntäsärkevästi kirjoitettu, ettei sellaiseen kykene kuin se, joka on uupumuksensa äärirajoilla ja seuraava vaihe on tappaa itsensä, mahdollisesti myös ottaa lapset viimeiselle matkalle mukaan. Eikä tällaisia kirjoituksia varmaan käsitäkään kukaan muu, kuin sellainen, joka elämässään on törmännyt samanmoiseen. Minua tämä kirjoitus kouraisi niin, että kahvikuppiini tipahteli kyyneleitä.

Äiti vetosi kirjoituksessaan mm. niihin, jotka likoavat katumaastureissaan, mutta epäilenpä näiden lukutaitoa ko. kirjoituksen kohdalla. Ei ne sitä edes huomaa Ray-Baniensa lävitse.

Käsittääkseen elämästä jotain pitää olla kokenut asioita. Ja kokeakseen pitää olla vahvuutta jaksaa elää. Mahdoton yhtälö, toisinaan. Jotkut jaksavat jotkut ei. Jotkut jaksavat kun on joku joka antaa kainalosauvat ja on muutenkin tukena.

Yhteiskunnalla pitää olla osansa kainalosauvojen tarjoajana. Siihen velvoittavat lait ja asetukset sekä sitä varten korvamerkityt määrärahat.

Stakesin tilaston mukaan vuonna 2006 yksistään toimeentulotukea myönnettiin 226 617 kotitaloudelle ja 358 369 henkilölle. Nämä luvut jo osoittavat sen, ettei edes pääministerillä ole oikeutta kieltää tai väheksyä kun ja jos media tuo julki nämäkin köyhyydenkasvot hyvinvoivien joukosta.

Haastattelin eilen Kajaanin sosiaalitoimen, eli toimeentuloluukun odotustilassa ikäistäni isää ja hänen ehkä 17-18 vuotiasta poikaansa. He olivat Iranin kurdeja jotka olivat olleet paossa Irakin puolella, mutta joutuneet lähtemään sieltäkin pakoon USA:n hyökättyä maahan. He olivat pakolaisstatuksensa mukaisesti joutuneet Suomeen ja Kajaaniin.

Poika oli hyvin nauravainen ja optimistinen vaikka kaipasi kotiin, kaipasi nimenomaan synnyinmaansa lämpöä, Iranin hiekkaa vaikka oli lähtenyt pakoreissulleen sieltä jo hyvin pienenä. Isä oli surun murtama, alistunut ja huolissaan suuresta perheestään, lapsistaan. Tämän näin myös hänen silmistään ja kuulin vähistä suomenkielen lauseista joita kieltämme paremmin osaava poika tulkkasi lisää.

Näitä surullisia toimeentulotuenhakijoita haastatellessani ajattelin, ettei heidänkään murhetta näe eikä tunne sellainen joka ei itse ole kokenut jotain vastaavaa elämässään. Jotain ihan mitä hyvänsä joka enemmän kuin "kyrsii" sisintä. Kalvaa ja haurastuttaa.

Enkä ollut yhtään kateellinen siitä, että nämä onnettomat muunmaalaiset olivat hakemassa suomalaista toimeentulotukea kun heidän vaihtoehtonaan on olla ikuisia pakolaisia kaikkialla minne he menevätkin. Kätellessäni toivotin heille jaksamista, muuta kun minulla ei ollut tarjota.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Kävitte pyyhkimässä natoiset takajalkanne...


...diktaattori Nikolae Ceausescun kansansa selkänahasta repimillä miljardeilla rakennuttaman ökypalatsin kynnyksille.

Huomasitteko Bukarestin kiillotetun julkikuvan takana mitään erityistä? Kurkkasitteko Romanian luhistuville takapihoille, kenollaan könöttäville kerroskolhoosialueille tai kaatopaikkojen rinteillä sattumia kalastelevien lasten nälkäisiin silmiin?

Kolmentoista rikkaammanpuoleisen maan edustajien ynnä Venäjän Putinin lentolaivueet kaarsivat jylisten Romanian ilmatilaan, laskeutuivat renkaat savuten Bukarestin lentokentälle. Autosaattue autosaattueen perään lipui ylitse sinetöityjen viemärinkansien, lävitse kulkukoiristakin puhdistetun kaupungin. Kerjäläiset ja alkoholistitkin oli kyyditetty suihkun kautta laidemmalle. Ehkä joku juntturoija pamautettu hengiltäkin.

Paljonko tämä Naton kokousinvaasio Bukarestiin tuli maksamaan? Kuinka hirveitä summia kuluttivatkaan taas nämä "rauhaa haluavat, sotaan valmistautuvat" kenraalit ja maailman johtajat matkustaessaan kanaillallistamaan ja small-talkia harrastamaan, taputtelemaan toisiaan olalle, puimaan nyrkkiä selkien takana?

Heitänpä ilmaan summan: 13 miljoonaa euroa per osallistujamaa plus Venäjä erikseen.

Erikseen on laskettava myös USA:n kulutus, koska G. Bushin Air Force Onen ilmaanousukiito valmisteluineen jo yksistään tuprauttaa höyryjä taivaalle 13 miljoonan dollarin edestä.

Karkeistetaan kokonaissummaa kunnolla niin ei hivo alakanttia: 250 - 300 miljoonaa euroa koko hoito kadunlakaisuineen ja kerjäläisten pois köijäämisineen. (Tuntuu pieneltä tämäkin summa?)

Montako uutta kerrostaloa lasten leikkipuistoineen ja kaikkine tarpeellisine lisukkeineen olisi näiden ohjuspuolustusjärjestelmien kalisuttajien kokoustamiskustannuksilla värkätty halvan työmaan maassa Romaniassa?

Ihmetellä sopii, missä olivat mielenosoittajat, vihreät ja oranssit, harakanvarpailla koristellut hipit ja muut hupit näiden kemujen edustalta? Ne, jotka G-7 ryhmän kahvittelujakin ympäri maailman ovat alati häirinneet?

Romanian romanit ja muut köyhät kerjäläiset, ei teistä kukaan sanallakaan maininnut tämänkään kokouksen yhteydessä. Ei vaihtoehtoja teidän auttamiseksenne tarjoillut.

Ottakaapa poloiset vuoteenne ja käykää. Pankaa kansainvaellus alulle kuten tekivät sukulaissielunne Intiassa tuhansia vuosia sitten. Vaeltakaa näyttämään kurjuutenne meille kermakakkuja toistemme naamaan heitteleville, roskalavoja ylijäämäruuilla lastaaville, appelsiini-ihosta kärsiville paksuperseille.

Enemmän kerjäläisiä eurooppalaisten metropolien kaduille ja kujanteille! Ja selkeä plakaatti infoksi, missä maassa teidän asioistanne ei huolehdita.

SAUVAKÄVELYLLÄ


perjantai 4. huhtikuuta 2008

Siivilläin on suuren suuri taakka...

Hesarissa äiti/tutkija Marketta Niemelä kirjoitti 2.4.08 otsikolla: "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa".
Kirjoitin vastineen ja hujautin sen sähköpostilla Hesarin toimitukseen tietäen hyvin jumalattoman mielipiteiden tulvan, mikä jokaikinen päivä sen lehtikonsernin postiluukuista, näyttöpäätteiltä ja puhelimista kaatuu kynnyksille ja toimistonpöydille. Niinpä arvaan, etteivät ajatukseni siellä pääse välkähtelemään tälläkään kertaa. Siksipä rumpsuttelen juttuni tänne. Nyt, kun se on ollut jo hautumassa yön tai parikin, niin saatan jatkaakin tarinaani niin paljon kuin huvittaa, sillä täällähän ei ole 2000 - 2500 merkin sääntöä; vaikka romaanin pistäisin tulemaan!

Siivilläin on suuren suuri taakka, huokasi uupunut, lopen uupunut äitinaakka

Marketta Niemelä, äitinä ja tutkijana otsikoi kirjoituksensa (Hs 2.4.08) näin: "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa."

Perustuuko tämä mielipide tilastoihin, tutkittuun tietoon vai mutu-tuntumaan? Kuinka laaja kokemusperspektiivi kirjoittajalla on asiaansa vai yleistääkö hän vain kapean, tuttavapiirinsä sektorin kokemukset koskemaan koko valtakunnan pienten lasten vanhempien tilannetta?

Olkoonpa niin tai näin, ei Marketta pahasti väärässäkään ole.

Meille miehille pitäisi antaa erityiskoulutusta niin isyydestä kuin äitiydestäkin. Ei kaikki isiksi aikovat, ja jo isinä olevat ehdi yhden elämänsä aikana vaadittua ymmärrystä omaksua, vaikka äidit meidät suurelta osalta kasvattavatkin.

Vaihtoehto voisi olla, että nykyiset ja tulevat äidit alkaisivat pitää poikalapsilleen luentoja jo pienestä pitäen synnyttämisen ja vauvanhoidon kovuudesta, PMS -vaivoista sekä muista kuumotuksista ja eritoten naissukupuolen, naisen ja äidin, ymmärtämisen tärkeydestä. Hehän ovat asiantuntijoita tällä alueella.

Tämä ei ole pilapuhetta minulta. Kokemukset kolkuttelevat muistiluuta alati.

Olen yhdeksän lasta sisältävän sisarussarjan yksi jäsen, kuuden lapsen isä ja kohta viiden isoisä. Lapsuuden kokemuksista ja äidin jaksamisesta on muistiluussani kohta, johon kuuluvat neljä kehitysvammaista veljeä, alinomainen köyhyys, hataran mökin kylmyys ja isän pitkät poissaolot kaukana olevilla työmailla. Myös alkoholin tuomat harmit, joskaan isä ei milloinkaan meitä päissään pieksänyt eikä muutenkaan kaltoin kohdellut. Päinvastoin.

Minulla on kymmenen vuoden "ura" takanani kahden tyttären yksinhuoltajana niin sanotussa edellisessä elämässäni. Ero oli ehkä "tavallisiin" eroihin verrattuna ankarampi kokemus, koska se johtui silloisen vaimoni sairastumisesta mieleltään tyttärien ollessa vielä aika pieniä.

Alakuloisen elämänjakson jälkeen rohkenin kuitenkin alkaa uudelleen isäksi ja niinpä nykyisessä avioliitossani hilskaa kolme poikaa ja yksi "viikonlopputytär". Ikähaarukka on 9 kk - 7 vuotta.

Isänä olemisestakin on aikojen saatossa pehmoiltu jos mitä enkä äitiydenkään mystifiointia ole oikein ymmärtänyt koskaan. Vanhemmus on täsmälleen sitä samaa kuin mitä se on ollut miljardit vuodet nisäkkäiden arjessa; huolehtimista, huolehtimista, huolehtimista.

Terapoidakseni traumojani olen altis puhumaan ja kirjoittamaan elämänkokemuksistani. En valittaakseni; Freudini olen lukenut.

Olen ehkäpä oppinut naisista, lapsista ja elämästäkin jotain pientä. Ehkä jopa enemmän kuin keskiverto ikäiseni mies, jolla on käynyt parempi tuuri elämässä omakotitaloineen, yhdessä vaimon kanssa aikuisiksi kasvatettuine lapsineen, rippi- ja ylioppilasjuhlineen sekä lähestyvine eläkeputkineen. Kesämökkeineen ja vuosittain vaihdettuine dieselvolkkareineen.

Siinä Marketta Niemelän väitteen ymmärtämättömästä miehestä itseni kohdalla allekirjoitan, että ensimmäisiä kertoja isäksi tullessani, parikymppisenä pojankloppina, en ymmärtänyt mistään yhtään mitään! Olin paljolti omien mielitekojeni vietävänä. Luulottelin vain itselleni, että olen ihan kelpo isä ja aviomies.
Nykyistä olomuotoani isän ja aviomiehen rooleissa yritän analysoida ja päivittää jatkuvasti. Muuttaa kurssia jos havaitsen asioiden vinoon olevan menossa. Luen asiaa koskettavaa kirjallisuutta ja tavaan Marketankin mielipiteiden tapaisia mielipidekirjoituksia että ymmärtäisin vaimoni, lasteni äidin kiukunpurkaukset, haluttomuuden seksiin, väsymisen, kyllästymisen, pelot, ilot ja surut.

Yritän siis ymmärtää. Lakkaamatta.

Joskus vain tuntuu siltä, että pitäisi olla suurempi sydän, enemmän kokemusta, psykologista silmää ja filosofista otetta, että todella aina ymmärtäisi. Ihan pimeimpinä hetkinä tekee kyllä mieli nakata lusikka nurkkaan ja lähteä lätkimään.

Toisinaan, kuin välähdyksenomaisesti, kaikki on aivan selvää eletyn elämän taustaa vasten, mutta tunne haihtuu pois, kun riita ymmärtämättömäksi moittimisesta leimahtaa liekkiin. Jomman kumman aloitteesta, ja yleensä, kun koko talo tuntuu olevan uupunutta ihmismieltä pullollaan.

Ei näissä asioissa elämänkokemuskaan aina auta. Ehkä sovinnontekohetkenä hieman tajuaa, ettei kasvojaan voi menettää minkään maailmassa olevan ilmentymän vuoksi vaikka periksi antaisikin.

Suurin onni on kuitenkin lapsissa, jos jotain onnea elämässä yleensä voi huono-onnisella olla. Lasten kasvamista ja kehittymistä seuratessa ja niiden parissa touhutessa ei aika käy pitkäksi. Eikä tylsäksi kuten Marketta kehtaa sanoa vaikka kirjoituksensa lopussa väittääkin, että lapsi on "lahja".

Keltä?

Jos lasta verrataan lahjaan, niin kaikkihan tietävät, kuinka lahjalle käy. Sen ympäriltä revitään kiivaasti käärepaperi pois, käännellään ja ihastellaan. Kyllästytään ja nakataan nurkkaan jossa rumottaa läjä jo aikaisemmin heitettyjä lahjoja.

Minä olen ollut jo toista vuotta kotona töissä sattuneen tapaturman vuoksi. Huoltanut ja hoitanut lapsia ja kotia omasta mielestäni tasavertaisesti vaimoni rinnalla. Olen tuntenut kaikkia tunteita, onnistumista, itkua, naurua, syyllisyyttä, väsymystä, ymmärtämättömyyttä...

En ole pubi-ihmisiä enkä rääy nyyhkien ja epävireisesti karaokebaareissa Olavi Virran satumaita tai Juicen syksyn säveliä; olohuoneeni ei ole lähiökapakissa. En penkkiurheile enkä osallistu politiikkaan, ay-toimintaan tai pilkkikisoihin. Harrastan kirjallisuutta ja kirjoittamista kaulimenmitan päässä kotikeittiöstä ja silloin tällöin pistäydymme yhdessä tai erikseen lavatansseissa.

Pyöräily ja syntymäseuduilla sijaitseva mökki vie minua toisinaan pois kotoa, mutta lapset ovat sulan aikaan hyvin usein mökillä mukana.

Puolustan itsemääräämisoikeuksia ja tasa-arvoa niin pitkälle kuin vain osaan, jaksan ja ymmärrän. Opiskelen elämää, olen avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mihin vielä kykenen ja päivät tuovat tullessaan. Virheet, joita runsain mitoin on tullut tehdyksi (teen edelleenkin), tunnustan sekä yritän tunnistaa yrittäen vielä elääkin niiden tuomien syyllisyyskysymyksien kanssa.

Nyt, kirjoittaessani tätä, valvon vanhimman poikani oksennustautia ja vauvan kuumeflunssaa, vaimo on ollut kolme päivää rajussa päänsäryssä ja huusholli on kuin räjäytyksen jäljiltä. Silti olen ihan levollinen kun koetan ymmärtää, miksi ja mitä kaikkea maailmassa tapahtuukaan meille poloisille toistemme seassa tallaajille.

Yritän tajuta, miksi tuntuu, etten osaa, en hallitse elämää? Miksi senkin nuoruuteni isyyden hoidin vain vasemmalla kädellä ja miten syyllisyys siitä mieltäni kalvaakaan.

Mietin sitäkin, kuka minua minussa, miestä/isää syyllistää? Vaimot, äitivainaa ja äidit eri hahmoissaan vai minä itse sukupolvien aikana juurtuneiden oppien mukaisesti?

Itselleni pieneksi palkkioksi yritän todistella, etten nyt niin helvetin huonosti kaikkia leivisköjäni tragedioista huolimatta liene kuitenkaan sijoittanut.

Kaikki maallinen, minkä olen ehtinyt tienata töilläni, on kyllä soljunut käsieni lävitse kuin sadevesi ränneistä eikä kaukana ole, etteikö pankrotti töihin kykenemättömyyteni vuoksi vie viimeisimmäksikin hankittuja taloja ja tavaroita, mutta kutsuvathan kaikki lapseni kaikesta huolimatta minua edelleen iskäksi, maailmalla olevat soittelevat, mesettävät ja kyläilevät.

Ja että nuoruuden vaimoni, joka seitsemäntoistavuotiaasta saakka yli neljätoista vuotta oli kanssani, on yhä aikuisten tyttärieni äiti ankarasta sairaudestaan huolimatta. Ja että ei hänkään minua pahalla muista ymmärsinpä häntä aikanaan tai en, kun siihen eivät sittemmin kaikistellen kyenneet mielen ammattilaisetkaan.

Lopuksi haluan panna pohdintaan, että ymmärtääkö kukaan toinen ketään toista missään tai milloinkaan minkäänlaisissa yhteyksissä? Ovatko psykologi ja psykiatri -avioparit ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan kuin puutarhuri ja kirvesmies?

Jne.

Olen nähnyt elämäni aikana jo niin monta tekopyhää taivastelua kun ihminen menee ja ampuu itsensä kun ei enää jaksa, mutta taivastelijat eivät anna itsensä ymmärtää, että heillä olisi ollut mahdollisuudet auttaa jos olisivat ymmärtäneet.

Tämä ymmärtämättömyys jatkuu laajana ja kaikilla rintamilla yhä. Viimeksi valtakunnan tasolla pääministeri Matti Vanhanen ei ymmärtänyt sitä, miksi huono-osaisista kirjoitellaan mediassa niin julmetun paljon kun kaikkea ihanaa, kaunista ja rohkeaa idyllisillä kotikaduilla olisi toimittajille tarjolla.

Ymmärrätkö Sinä?







Ollaanko tässä tien- vai uran tukkeena?


tiistai 1. huhtikuuta 2008

Kanervanpunaista



Vikurihevosellekin valjastaja löytyy, on vanha sanonta suomalaismetsistä.

Nyt kuolaimet tungettiin viimeiseen saakka hangoitteleviin leukaperiin liian myöhään. Kuohitseminen ennen viime nimitystä jäi loppuun saakka puolueensa puheenjohtajalta tekemättä. Kalu reiteen teippaamatta, peukalot sijoiltaan kääntämättä.

Sanoilla, sopimuksilla ja kätten päälle lyömisillä salvaminen on politiikan piirissä tyhjää touhua. Anteeksipyynnötkin tulkitaan näillä näyttämöillä väärin kuiskatuiksi vuorosanoiksi.

Hymy-lehti teki sen taas. Kötösteli huteran hirttolavan muutamasta otsikonpätkästä ja punoi köyden sekstiviestien ketjusta.

Poliittinen ruumis rohjottaa nyt kuin Leninin kalmo Kremlin lasivitriinissä. Siihen viiltävät analyyttiset kirurginviiltonsa politiikan tunkiopatologit välineillä, jotka on teroitetut Ylen, Hesarin, Yhtyneiden Kuvalehtien ja Almamedian takapihojen pajoissa.

Puolen vuoden päästä WSOY julkaisee Pekka Tarkan tekemän elämänkerran ja Otava laittaa asialle Juhani Suomen. Yle kutsuu sitten nämä herrat aamukahville Pasilaan jossa he murhaavat toisensa sanansäilillään.

Kanervanpunainen historiankirjoitus jatkaa elämäänsä. Täplittää tulevaisuuden poliittisen kirjallisuuden kankaat kuin villit lupiinit TVL:n pientareita, tai kanit Helsingin puistoja. Väri tulee muistuttamaan häpeästä, jonka koko tasavalta sai kokea aprillipäivänä 2008. Nyt Hymyn hirttotuomin kohteena oli vahvaniskainen joukoissa seisoja. Poliittinen eläin, jolla on psykologinsa ja vankat tukijansa. Pitkänlinjan kiipijän, jonka henkilökohtaiset Nopean Joukon Kriisiryhmät ovat ainaisessa valmiudessa. Hyvän Tyypin, jonka ympärillä on niin tiivis kanssatanssijoiden piiri samanmielisiä, ettei lattiaan saakka pääse kaatumaan.

Hirttolavan luukusta lasahti kuolemaan vain poliittinen kiipijä, tunteeton peluri.

Itse fyysinen henkilö ei sydänkohtausta saanut. Hänen lompakkonsa ei tästä tyhjentynyt eivätkä lapset jää ruuatta kylmiin nurkkiin isättä kykkimään.

Ja kuten poliittisen eläimen yleensä käy, se nousee hetken päästä kuolleista, tässä tapauksessa kuin Peenis-lintu, sukii karvoitustaan hetken verran alkaen välittömästi vilkuilla saumaa esiripusta, josta parrasvalojen kiilaan käsiä nuolemaan sujahtaa.

Ei se, niinkuin herkkä, taiteilijasieluinen Timo K. ole moksiskaan vaikka sitä kuinka puistellaan, rumilla sanoilla kolhitaan ja median kiehuvaan törkypataan kuumenemaan heitetään. Väyrystelee kohta, että tärkeintä on jotta mainitaan, ei maininnan sisältö.

Lääkäri määrää burn out-lepoa, burn out-tabletteja, matkan Bhuketiin ja muutaman kuukauden hiljaiseloa. Kun unohduksen sininen hetki laskeutuu poliittisen muistin synapsien päälle, on aika nousta esiin a´la Juhantalo kuittaamaan sairaslomaltapaluurahat ja uusi ura.