tiistai 31. joulukuuta 2013

Synkkä


30.12. Kotona aamulla

Olavi Paavolainen varasi Synkkä yksinpuhelu-otsikon kirjansa nimeksi vuonna 1946. Siksi minulla on vain etuliite käytössäni. Ja siksikin, että niin synkkää en osaisi kuitenkaan kirjoittaa vaikka tiedän, että jonkun pitäisi. Tämä ylensyövä ja -juova kansa joka huomenillalla taas päissään tyhjää taivaalle räiskää, ansaitsisi sen.

"Minusta tuntuu, että Suomessa ei yleensä tajuta, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu", kirjoittaa Paavolainen. Kun edellisestä Paavolaisen lauseesta 70 vuotta myöhemmin luen uutisia ja artikkeleita ja katson tätä suunnatonta tietämättömyyttä kaiken tiedonsaannin helppouden keskellä, ei se ole lantalan kupeelta huudeltua, jos todistan, ettei tajuta nytkään. Tuskin koskaan on tajuttu.

Päivällä autossa

Kuunnellessani pääministeri Jyrki Kataisen "eurooppalaisia" puheenvuoroja, niin eivät nekään kovin kauaksi siilinjärveläisen hiekkakuopan pohjalta ole edenneet, vaikka mies itse onkin kavunnut jo puoliväliin eurooppalaisen rahavuoren vyörähtelevää kuvetta. Kaipaan häneltä erityisselitystä siihen, mitä on "mahdollisuuksien tasa-arvo"?

Kirjastossa

Onko sattumaa nykyisen äärioikeiston koneiston uumenissa olevien pimeyden voimien kanssa, että Natsisaksan alkaessa 1930-luvulla rasvata rötväillä propagandakoneistoaan, heidän muista maista rekrytoimiensa, etevimpiin kuuluvien myötäjuoksijoiden joukoissa kielitietelijöiden osuus on ollut huomattava?

ABC-asemalla

Timo Soini on suuri sillitynnyri joka varmasti haiseekin yhtä hurjille aromeille hikisen päivän jälkeen. Haisemisessa sinällään ei ole mitään, mikä hänet erikoiseksi tekisi; me kaikki haisemme, mutta hänen lausuntonsakin haisevat. Niitä vain ei jokainen osaa "haistella". Kun hän kertoo aikansa vätkyiltyään, ettei lähde ehdokkaaksi eurovaaleihin, niin selkona se tarkoittaa, että vanha koira tuntee aikansa olevan vähissä eikä hän tahdo nähdä elämänintonsa kohteen rappiota. Haluaa kuolla saappaat jalassa kukkulan kuninkaana.

Kaukavedessä illalla

Saunassa nuori mies ihastelee, kuinka kannattava investointi on tämä uusi vesiliikuntakeskus. Minä laksautan hänelle, että varmaan niin markkinamiehille ja -naisille, mutta harvapa tällaisen paikan epäekologisuudesta on ääntä päässyt korottelemaan. Sehän vertautuu tuhovoimaltaan Talvivaaraan kun kaikki sen jo tähän saakka kuluttamat luonnonvarat yhteen lasketaan. Yleinen sauna tyhjeni kuin olisin sankollisen vettä kiukaalle karsaissut. Sen jälkeen totuudenpuhuja sai lyödä löylyä mukana olevan pikkupoikansa tahdon mukaan. Kaduinko kun tuntemattomien nuorten fiilikset pilasin? En. Katsoin Syyrian julmuuksien dokumenttia eikä siellä taivaalta pieniin päihin putoavat pommit minun nimeäni kantaneet.

Nyt yöllä

Luen ristiin Kolmannen valtakunnan vieraat-uutta tutkimusta ja  Synkkää yksinpuhelua.

Samat tuhon mekanismit maailmassa edelleen jyrsältävät. Ne ilmenevät arabikeväinä, Israelin ja Palestiinan jatkuvana jytistelynä, Afrikan eri osissa tapahtuvina, alati uusiutuvina sotina, tshetseenikansan julmasti kohdeltujen, katkeroituneiden mustien leskien kostopommeina venäläisten siviilien keskuudessa. Ne ilmenevät myös lapsille ja nuorille kohdennettuina sotapeleinä ja siinä, että niiden kehittelyä varten jopa lukioita ja muita pelialan koulutuksia verorahojen turvin perustetaan. Eivätkä natsit Euroopasta, ei edes Suomesta, mihinkään ole hävinneet. He mieluusti vaihtaisivat nuo typeriltä tuntuvat virtuaalipyssyleikit aidoiksi tappotantereiksi aitoine kalustoineen.

Se, että tilastot kertovat väkivaltaisuuden vähentyneen maailmasta, etenkin Euroopasta, ei todista yhtään mitään. Uneen vaipumiseen ei ole aihetta. Minua ei nukuta vaikka Syyriaan on matkaa. Dokumentissa näkemäni lasten ja nuorten, sekä heitä auttamassa olevien ihmisten tuska saapui uniini. Niin sen pitääkin vaikka se pelkästään ei ketään auta. Mutta tulisipa suurille maailman joukoille samat painajaiset. Teille myös jotka ehkä luette tätä. Toivoisin, että se vaikuttaisi niin, ettette edes hupipommeihin illalla itseänne vyöttäisi. Ei uusi vuosikaan sen arvoinen tule olemaan. Ainakaan Syyrian lapsille joita koko vanha vuosikin on teurastettu.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 5

Junassa. Luen Levottomuuden kirjaa jonka otin Myyrmäestä salkkuuni. Siirsin juuri silmäni riveille: "Olen huomannut sellaisenkin seikan, ettei ihmisten ja eläinten elämässä ole muuta eroa kuin se miten ne erehtyvät ja ovat tietämättömiä elämästä. Eläimet eivät tiedä mitä tekevät: ne syntyvät, kasvavat, elävät ja kuolevat vailla ajatuksia, harkintaa ja todellista tulevaisuutta. Mutta kuinka monet ihmiset elävät toisin kuin eläimet?"

Fernando Pessoa ei ihan elänyt niin kauan, että olisi nähnyt, kuinka ihmiset elivät "toisin kuin eläimet". Jos olisi, löytyisi häneltä toisen maailmansodan jälkeen teksti, jossa hän toteaisi, kuinka paljon fiksummin eläimet elävätkään kuin ihmiset.

Muistan kuunnelleeni Marko Tapion vanhan haastattelun jossa hän sanoo, että sota on tauti jolla on itämisaika ennen kuin se puhkeaa sairaudeksi. Onkohan sekin kuin ketun kapi joka yltyy populaation kasvaessa liian suureksi? Ketun kutina loppuu kun lajirunsaus pienenee. Ihmisen sotakutina hoituu vain ruudilla ja lyijyllä, kranaatinsirpaleilla ja sinappikaasulla. Eisenhowerin reseptilääke Japanin kapiin oli ydinpommi, mutta mitähän tautia USA lähti Vietnamiin hoitamaan? Kommunismia? Oliko se tauti? Lopuksi kuitenkin saapuu nälkä ja kulkutaudit ja kaikki alkaa taas alusta.

Pikkukaupungin asemalla oli pyörä säilynyt  vaikka en muistanut sitä lukkoon laittaa. Poljin halki kaupungin lämpimässä tihkusateessa. Alakerran mies oli jälleen tupakalla ikkunassa, toisessa kourassa oli oluttölkki. Sen keltainen paita ei ollut enää kovin keltainen. Tällä kertaa hän ei sanonut mitään. Huomasiko edes minua kun katseli taivaalle nytkytellen omituisesti pyöreää, karvaista päätään. Miehen huoneesta kuului musiikin räikinää ja puhetta. Oliko hänellä juhlat? Vaimea jytke kuuluu tänne keskiosaankin taloa.

Tyhjensin salkun ja matkalaukun sängylle, likaisten vaatteiden pussin kiikutin alakerran pyykkitupaan. Neljä euroa pesu kuin pesu. Rumilus Wascatorin ammottavaan rosteriturpaan, joka näyttää enempi kuumodulilta, kaksista kesäkalsareista, parista paidasta ja muutamista sukista ei kummoista läjää syntynyt. Tiiliseinään propattu erillinen ohjauskeskus nielaisi kakistellen kolikot ja kun  painoin vihreää nappia, kuului vaimea naksahdus, surinaa ja rumpu keinahteli kuin vauhtia ottaen rumahtaen äkkiä liikkeelle vettä nieluunsa kohisuttaen. Tuossa koneessa on jotain inhimillistä. Jään joka kerta odottamaan sen naksunnat, vauhdinoton ja rumahduksen enkä koskaan lievältä säikähdykseltä välty sen alkaessa määräämäni ohjelman mukaisen työnsä. Tulevaisuuden robotit lienevät hienovaraisempia, mutta ehkä myös tylsempiä.

Söin riisiä anjovisvoileivän kanssa ja valmissalaattia. Yhden omenan ja teetä päälle. Silitin uudehkot housut ja paidan, vaihdoin liinavaatteet sänkyyn. Hain koneen uumenista tiukkaan myttyyn linkouksessa menneet pyykit, oioin ja levitin ne telineeseen kuivamaan.

Karvaisen miehen juhlat jatkuvat. Joku heitti jollain raskaalla esineellä ulkoseinään. Se ei ollut kivi. Ehkä oluttölkkejä sisältävä kassi. Olisiko tulossa lisää vieraita. Rauhaton yö ainakin. En laita tulppia vaan koko korvat peittävistä kuulokkeista Maria Callasia soimaan. Jatkan lukemista Pessoan päiväämättömillä teksteillä.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 4

Leveä nainen aloitti Kissanpiiskaajankujasta Kristiinankaupungin esittelyn kun oli kätelty. Toimistossa oli myös pieni mies, joka istui ikkunan edessä pöydän reunalla. Vähän sillä kengänkärki lattiaan ulottui, että pysyi huojahdellen paikoillaan. Muuten olisin luullut kynänteroittimeksi.

Sitten tuli vartin verran historiaa 1500 luvulta lähtien ja usea huomautus, ettei tätä hienoa, puista kaupunkia ole kertaakaan saatu tulen ruuaksi niin kuin Turkua ja Poria. Niin, tai Raumaa, lopetti Leveä. Omanlaatuinen, mutta mielenkiintoinen kotiseutuesittely loppui siihen kuin muinaisen skampavoijin purjehdus saaristomeren pohjaan. Hän komensi Kynänteroitinta aukaisemaan multimediaesityksen työteemaamme.

Se oli tehokas päivä. Illalla M lähetti jälleen palautetta ja sanoi, että huomenna tullessa tapaan Helsingissä Lotan joka aloittaa ensi viikon jälkeen pikkukaupungissa. Sitten hän antoi Lotan yhteystiedot ja lopuksi kuittasi, että sopikaa keskenänne loput. Mitkä "loput"?

Naisenimisissä tällä reissulla majailen. Nyt hotelli Leilassa. Samoin kuin Mikkelin Marja tämäkin takaa leppoisan yönseudun.

Kävelin mereltä päin puhaltelevassa, melko navakassa tuulessa vanhojen puutalokortteleiden kujasilla. Myös sen Kissanpiiskaajankujan etsin: Kapea se on. En nähnyt kissaa, en piiskaajaa. Ei edes piiskaa oltu kyltteihin jäljennetty. Vastaantulleen harmaapäämiehen maata laahaavaa varjoa vilkaisin. Se näytti kuorimaraudalta niin kupera miehen laiha selkä oli, lyhyet jalat kahvana ja soikula pää toisena.

Katselin talojen ympärille aikojen kuluessa rakenneltuja lauta-aitoja. Viehättävimpiä olivat ne, jotka eivät olleet aivan suorassa, ja ne, jotka retkottivat kuin odottamassa, että joku auttaisi pystyyn, kengittäisi lahonneet aitausten alaruumiit ja vaihtaisi mädäntyneet tolpat. Takoisi pajassaan uudet, jykevät porttien saranat ja salvat ja maalaisi punaiseksi, valkeaksi, keltaiseksi kuin talot, joita aitaukset on ikään kuin suojelemaan rakennettu.Vaikka reviirinrajojahan ne vain ovat. Omenanaihiot olivat puissa jo melko suuria.

Aamu. Kristiinankaupunki konkoilee sekin hereille. Minun täytyy ehtiä ainoaan lähtevään bussiin. Se on perillä kymmeneltä ja ehdin syödä Seinäjoella ennen seuraavaa junaa Helsinkiin. Lähetin Lotalle tekstiviestin, että olen asemalla kahden maissa.

Ilta. Myyrmäessä jälleen. Ehdotin päivällä Lotalle, että voisi lähteä tännekin yöksi. Sanoi menevänsä tuttavien luokse kerran Helsingissä on. Olenhan minäkin tuttava, sanoin. Naurahti virolaisesti vain. Käytiin lävitse hänen Birnin rouvan sijaisuusasiat. Ne eivät ole ihan helpot oppia, sanoi Lotta, sillä hän on ollut tähän saakka toisenlaisissa kuvioissa. Mutta sanoi myös, että vaihtelu virkistää ja mielellään hän ainakin vuoden pikkukaupunkia katselee. Varoitin, että saattaa siellä tylsäksikin aika joskus käydä. Ei hänellä, vakuutti Lotta, heilautti vaaleiden hiusten peittämää, korkealla sijaitsevaa päätään ja meni menojaan. Siinä maailmankansalainen, ajattelin. Osaa viittä eri kieltä ja on kaikkialla kuin kotonaan. Osaa olla yksin ja joukoissa, mutta ei sitoudu koskaan. Siitä ehkä karheuden tuntu. Vähän niin kuin minä.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 3

Mikkeli meni hyvin. Puolitoista päivää tiimityötä ja sopimuksen se osuus lähti M:lle. Ne tarjosivat illallisen. Nainen ja kaksi miestä sekä nuorukainen, joka oli opissa istahtivat helpottuneina ravintolan pöytään kuin olisivat rakentaneet isonkin talon ja nyt olisi tupaantuliaisten aika. Ehkä se niin onkin. Ehkä se on koko heidän tulevan elämän talo jossa asuvat lopun ikäänsä. Minä olen vain yksi arkkitehdeistä taustalla. Otin lasillisen valkoviiniä kalaruuan kanssa. He jäivät jatkamaan iltaa. Itse kuljin katuviertä vanhaan, viihtyisäksi kunnostettuun hotelli Marjaan muutaman minuutin kävelymatkan päähän rautatieasemasta. Eräs äskeiseen työtehtävään liittyvä puserrus vieri kulmittain kuin rubikinkuutio edelläni jalkakäytävällä, mutta potkaisin sen syrjään ennen kuin astuin majataloon sisälle.


Aamulla Helsingissä kymmeneltä. Satoi koko matkan ja vielä, kun istuin taksissa Myyrmäkeen asunnolleni. Pöly on kummallinen aine. Sitä syntyy vaikka ovet ja ikkunat ovat tiiviisti suljetut eikä postiluukkuakaan ovessa ole. Luhtikäytävän laatikko oli tyhjä: Kannessa on pysyvä mainoskielto. Huoneissa pyyhin pinnoilta pölyjä ja keitin kattilassa teevettä. Tirautin vaahterasiirappia mausteeksi sillä sokerikupin lusikassa selällään oli kuollut kärpänen. Mistähän sekin on huoneeseen päässyt? Se oli pyörinyt ennen kuolemaansa sokerijauhoon pyörteitä. Olisiko enkelikuviota yrittänyt tehdä kuin lapset lumeen? Heittäydyin päiväpeiton päälle selälläni. En ajatellut mitään. Nukahdin. Kun heräsin, oli jo iltapäivä pitkällä. Korvaan sattui. Olin kääntynyt kyljelleni ja poski oli kännykkää puristavan käteni päällä. Olinkohan ollut soittavinani jonnekin? Kävelin Louhelan Siwaan. Tomaatteja, ruisleipää, kinkkuleikettä ja voita. Piimäpurkki ja suklaalevy. Murukahvia.


Aamulla bussilla takaisin Helsinkiin ja nyt istun junassa matkalla Seinäjoelle. Huomenna on tapaaminen Kristiinankaupungissa. On matkustajista väljää. Naputtelen edelliseen raporttiini muutaman lisähuomautuksen. M lähettää pikana kiitokset ja muutamia tarkennuksia "sen leveän ihmisen varalle" huomiseksi. Konduktööri on nainen. Junien henkilökunta on ollut jo moniaita vuosia räätälöityjä tehtäviinsä. Kuin olisivat syntyneetkin junissa. Ehkä joku heistä onkin. Erään kerran olin matkalla jonnekin (Ranskassa), kun edessäni istuva, raskaana ollut nainen alkoi vuotaa. Koska seuraavalle asemalle oli vielä matkaa, hän ehti synnyttää junankäytävällä. Matkustajien joukossa oli ensiapumies, joka osasi avustaa. Se oli punainen ja limainen se vauva, sillä oli talia nahkassa ja sininen napanuora. Ison läjän veristä kudosta, jota vauvan jälkeen tuli, avustaja sulki ensiapupaketista otetun lämpöhuovan sisään kun oli katkaissut ensin napanuoran ja solminut sen punaisella nauhalla, jonka junavirkailija antoi. En ollut koskaan nähnyt vastasyntynyttä ja minussa se tapaus meni syvälle.


Juna oli Seinäjoen asemalla kymmenen jälkeen. Bussi Kristiinankaupunkiin lähtee puolilta päivin. Kävelin lämpimän kosteassa ilmanalassa kaupungille. Shuan long-kiinalainen ravintola aukaisi juuri ovensa. Kanaa, riisiä ja runsas salaattiannos. Kahvia. Kaksi opiskelijaharjoittelijaa ja kaksi kiinalaista hääräsi salissa. Keittiöstä kuului kalinaa ja tirinää ja ovi kävi. Oli lounasaika ja ihmisiä kulki tasaisena virtana salaattikaukaloiden ympäri. Pöytääni istahti kolme jonkun viraston henkilökuntaa. Naisia. Yksi niistä puhui koko ajan, toiset vähemmän. Katselin pitkäripsistä tarkemmin ja hän muistutti naista, joka istui kerran vastapäätä Malzmühlessa Kölnissä. Hymyilin naiselle kahvikuppini takaa ja hän vastasi siihen nätisti. Kun he lähtivät, kaivoin vihkoni ja kirjoitin nämä.


Ajattelen Kristiinankaupunkiin heittelehtien etenevän bussin kyydissä aforismia: Metropolilainen tuhahtelee pikkukaupungin miljöölle tajuamatta, kuinka pieni hän itse on molemmissa.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 2


Uni ja lumi. Syli täynnä tyhjyyttä. Lämpö kylmyytenä koskettamista kaipaavissa sormenpäissä. Yöllä kesän talvisin uni. Nurinkuriset unet toistuvat usein. Jouluna juhannuskokko, pääsiäisenä kuusenkoristelua. Ulkomailla oleskellessani unet liittyivät kotimaahan, haeskelin isää, äitiä tai lapsuutta. Joskus olin kotimatkalla läpi yön ja aamulla mietin, missä kotini on.

Herra Em, niin kuin toimiston vakioväki sanoo, kertoi kaskun tukkurista ja sen puujalkaisesta rakastajattaresta. Sihteeri Liisa hihitteli puujalalle. Myös notaari Frans tirskui vaikka hän on yleensä vakavanvihreä kuin huoneensa ruukussa jököttävä kaktus. Vain assistentti Mejia jatkoi keskeyttämättä näyttönsä takana töitä. Kun M oli mennyt huoneeseensa, Mejia tuli kysymään mika vitsikohta nauru oli? En yrittänyt selittää sillä se olisi täytynyt tehdä englanniksi (tai Intiaksi jota en osaa) ja se olisi vaatinut aikaa. Minuakaan kaskussa ei hymyilyttänyt kuin se puujalka. Se oli siis oikea puujalkavitsi.

Ville, joka vastaa reskontrasta on lomalla ja Birnin rouva lähti äitiyslomalle viikko sitten. Hänen sijaisekseen siirtyy elokuun alusta Tallinnan toimistosta karhealuonteinen, tehokas Lotta jonka olen tavannut erään projektin yhteydessä Helsingissä.


Lähdet kohta taas reissuun, vihjaisi M aamulla. Lähetti sitten jo ennen kahvitaukoa asiaankuuluvat lomakkeet ja sopimukset koneelleni. Näytti mielenkiintoiselta palapeliltä se projekti.


Pikkukaupungin markettiin satuin samaan aikaan alakerran karvaisen miehen kanssa. Se möyhähti terveensä, koetin vastata yhtä rennosti. Miehen lököttävissä golitseissa oli rasvaisia tahroja, mutta puhtaan täyskeltaisen teepaidan se oli löytänyt valtavan yläruumiinsa verhoksi. Nostelin ostoskärryyn vakuumiin tiukotun, kokonaisen maustebroilerin, riisiä, tavallista teetä, salaattitarpeita ja kaurahiutaleita. Maitoa tekisi mieli, mutta nykyään siitä menee maha kuralle. Hylamaidon mausta en pidä. Halpakaupasta kävin jo aiemmin hankkimassa polkupyörän sarviin korin ja siinä on helppo vähäiset ostokset asunnolle tuoda.


Työasiat eivät minulta enää yöunia vie. Unentarpeeni on vähentynyt iän myötä muuten vain. Kävin kävelyllä kun talon muissa osissa hiljeni ja näin ikkunasta, kuinka toisen päädyn kolme naista nousivat kadulla taksiin. Astuessani ovesta ulkorappusille, möngersi pihapusikosta pulska siili ja suunnisti kaatumaisillaan olevan liiterin vieritse naapurin tontille. Sieltä kuului vaimea koiran murahdus ja televisionsininen häilyi verhojen raoista.

Ujuin kesäisen pikkukaupungin kaduilla kuin verhotanko kardiinin ryppyisessä kujassa. Grillikioski nuhjotti hylättynä pienen toriaukion laidalla ja molemmat vierekkäiset bensiiniasemat olivat kiinni. Remontin alla olevan, muoviin huputetun kerrostalon rakennustelineet nitisivät hiljaa kun harpoin jalankulkijoita suojaavan rakennelman alitse.

Rantaravintolan selällään olevasta ovesta kuului kadulle karaokelaulu kuin korpin nokka olisi juuttunut tyhjään hernekeittopurkkiin. Joku farkkupukuinen kaljupää yökki ruusupuskaan ja vähäpukeisia nuoria naisia oli tupakkaringissä oksentelijan takana nurmikolla.

Kaupungin toisen ravintolan eteen on rakennettu kaiteellinen ulkoterassi ja lämpiminä kesäöinä keikkuu sen muovituoleilla aina väkeä. Nyt siellä esiintyi myös trubaduuri joka näppäili kitaraansa. "Sä tuut sä oot sä meet et kuitenkaan järjestä mulle tilaa sun kainaloos..." se kuulosti inkuvan yhtenä pötkönä kun hiivin hiljaksiin ohitse. Olen sitä kai itsekin joskus...

Takaisin asunnolle tultuani tein voileivän, kuorin omenan ja luin syödessäni Jäljen viimeiset sivut. Hörppäsin mehua, laitoin tulpat korviin ja nyt aloitan Il barone rampantejan ja ehkä nukahdan sen italiankielisille sivuille.


Olen jälleen junassa. Matkustan Mikkeliin ja kun saan siellä herra Emmän palapeliin kaksi palaa sovitetuksi, jatkan Kristiinankaupunkiin joka on ilman autoa matkustavalle useamman mutkan takana: Mikkeli-Helsinki-Seinäjoki junalla, loppumatka bussilla.

Juna on aika täysi. Tukalan kuumaa. Kaksi lapsiperhettä on samassa vaunussa. Pikkupoika kiipesi takaa päin istuimen selkänojan yli ja kumpsahti syliini. Äitinsä kävi torumassa, mutta poika vain kiklatteli. Olisipa minullakin lapsi jota opettaa juniin ja maailmaan. Tilaisuuksia siihen tuli, oli ja meni.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies

Majapaikassani on rauhatonta näin iltaisin, mutta hiljenee ennen kymmentä kunnes taas kolmelta äänet alakerrassa ja sivuhuoneissa uudelleen eri sävyisinä viriävät. Kapakoihin kai ne lähtevät ja niistä aamuyöllä valuvat. Tätä se on pyhänsä arkensa. Olen ottanut tavakseni laittaa korvatulpat ja siten saan yön ääniltä rauhan.

Aloitan siis kirjoittamisen jälleen. Sen sai aikaan kirje, jonka sain viikko sitten, mutta jonka avasin vasta eilen.

Oli aika, kun vuosikausien ajan päivittäin vihkon kannet aukaisin, käänsin merkkinarun sivuntaitteen ylitse, merkitsin päivän, kuukauden ja vuoden vasemmalle ylös, usein myös kelloajan sekä paikan. Mustissa tai sinisissä, vahakantisissa vihkoissa merkkinarua ei ollut, joten tein sen itse liimaamalla katkaistun kengännauhan erikeeperillä selkämyksen ja viimeisen sivun taitteeseen. Riippui niin paikasta missä majailin, missä asuin, oliko askarteluvälineitä ja kengänauhoja. Jos ei ollut, pidin kynää merkkinä vaikka olisi se vihko edellisen merkinnän kohdalta auennut ilman niitäkin. Mitättömimmistäkin tavoista pääsemiseen kuluu elämää hukkaan yhtä runsaasti kuin niiden omaksumiseen.

Ennen, ei niin kauankaan sitten, monet kirjoittivat tällaisiin vihkoihin. Nykyisin tuskin kukaan. Kirjailijat ainakin leuhkivat kirjoittavansa, ja kansanedustaja johon tutustuin eräällä juna-asemalla kun olin juuri laskeutunut asemalaiturille. En minä muuten olisi tyylikkäästi pukeutuneeseen naiseen huomiotani kiinnittänyt ellei joku jurri olisi yrittänyt ryöstää hänen laukkuaan. Olin sopivasti sen pomppaukon pakoväylällä joten kamppasin hänet nurin, sieppasin laukun ja ojensin naiselle. Kirosanoja päästelevä mies nousi ylös ja juoksi tiehensä. Poliisia on turha kutsua, sanoi nainen vaikka verta valui kämmenselkään tulleesta ruhjeesta. Hän tarjosi kahvit asemaravintolan maanantai-illan hiljaisuudessa. Siinä pöydällä, viinerilautasten ja kahvikuppien välissä kirjoitettiin toistemme yhteystiedot samanlaisiin vihkoihin. Yhteyttä ei kuitenkaan sen koommin pidetty. Joskus näin telkkarista ohjelman eduskunnasta ja taisi se mustakantiseen kirjoittava nainen muutaman kerran topakkana siinä olla.

Sattunesta syystä, jota en nyt halua tässä muistella, pidin pitkän tauon kirjoittamisessa. Kuitenkin vielä viikkoja, ehkä kuukausia kaivelin vihkoa ja kynää laukkuni sivulahvista kuin tupakkalakkoa aloitteleva mies Marlboroaskia paitansa rintataskusta. Ja unissani vihkojen ruutuisia sivuja sanoilla tummensin.

Nyt, kun aloitin kirjoittamisen jälleen, jätän päiväämisen tekemättä. Vain huomioistani saa ajan sekä paikan hakea jos se ketään kiinnostaa sitten, kun minua ei enää ole. Sitä ennenhän kukaan ei näitä pääse lukemaan kuin harvinaisen sattuman tullen. Tai, jos mieleltäni vinksahdan.


Aamusta jo kiire, nyt olen pikaisella lounaalla työpaikkani läheisen oppilasravintolan ruokalassa. Yksin, kuten niin usein. En laumaannu, mutta en erityisenä erakkonakaan itseäni pidä.

Tulin töistä myöhemmin kuin normaalisti. Verkkopaitamies, lihava ja karvainen, rönötti alakerran ikkunasta sivuttain ulos ja tupakoi. Römähti terve kun käännyin pihaan aukosta, jossa ei ole kuin kiviset pielet ehyenä ja portin puiset ääriviivat retkottavat ruusupuskan ja pihlajan juurella maatuneina.

Istun huoneeni ainoan pöydän ääressä pinnatuolilla, syön jugurttia ja odotan, että vesi teepannussa kiehuu. Keitän lisäksi muutaman kananmunan ja paahdan pari viipaletta kauraleipää. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että tätä vanhaa, muhatäytteistä taloa asuttaa myös lukuisa joukko russakoita.


Tänään puoliltapäivin satoi lämpimästi. Katselin toimistoni ikkunasta kun kadun toisella puolella lapset räiskyttelivät rapakoissa ja raollaan olevan ikkunan välissä turisi paksu, märkä mehiläinen.

Töissä meni jälleen myöhään. Kun läksin polkemaan keltaisen toimistorakennuksen takapihalta, katkesi ketju. Työnsin vanhan, kierrätyskeskuksesta hankkimani polkupyörän tämän minikaupungin toiselta laidalta toiselle. Usva leihusi kahden puolen päällystämätöntä tietä, joka kaarsi etelän suunnasta pitkin kaupungin länsilaitaa, lähellä järvenrantaa. Jalkapallokentän kohdalla usvarintamat yhtyivät tien päällä hetkeksi toisiinsa ja sitten oli taas kuin kalkittujen seinien välinen kuja jossa taivalsin. Suorempi reitti kulkee halki kaupungin, ohitse muutaman kaupan, alkon, kahden baarin ja linja-autoaseman ja lopussa kirjaston vieritse alas mäkeä tänne, jossa kortteerini sijaitsee. Jos minulla ei ole asiaa kauppoihin tai postiin, niin mieluusti kuljen pitemmän kautta.

Huomenna vien pyörän korjaamolle. Näin pyörän- ja rattaan kuvalla varustetun kyltin eräänä päivänä tyhjän liikerakennuksen seinässä ja nuoli osoitti takapihalle. Taisi siinä olla jakoavainkin piirrettynä.


Yöllä havahduin janontunteeseen. Juotuani lasillisen lämmintä kraanavettä, en saanut heti unta. Ajattelin ummehtuneelle tuoksahtelevassa huoneessani, kukalliseen tyynynpäälliseen vasenta korvaani sovitellessani tätä kaupunkia, jossa nyt olen parin kuukauden verran majaillut, että tämäkin piskuinen kaupunki on vain yksi tahra kartassa. Aivan samanlainen kuin Pariisitahra sille, joka ei ole Pariisissa koskaan käynyt. Kuin rosoreunainen, ruskea läikkä muutenkin likaisessa lastulevyseinässä tuossa silmieni korkeudella sängyn vieressä.

Korjaamon mies oli ystävällinen ja oli huoltanut polkupyöräni perusteellisesti. Ehdotti, että lonksuvat polkimien laakerit olisi syytä vaihtaa koska itse polkimet ovat vanhaa hyvää tekoa, samanlaisia ei enää mistään saa. Vastasin hänelle, että kierrä vain uudet polkimet poljinvarsiin ja korjaa ja tallenna vanhat. Saat pyörän ilmaiseksi kun muutan kesän mentyä pois.


Piti lähteä käymään naapurikaupungissa. Herra M oli hankkinut matkaliput valmiiksi ja antoi lisäksi päivärahan käteisenä. Sanoi, että kuittaa saamasi sihteerille lähtiessäsi.

Istun junan ravintolavaunussa ikkunapaikalla selkä menosuuntaan. Juon kahvia, joka ei hyvällä maulla ole pilattu. Olut olisi ollut parempi vaihtoehto,  mutta pidättäydyn kokonaan alkoholista työmatkoilla. Ohitse vilahtelee kotimainen maisema kuin se aina vilahdellut on. Minulle matkustaminen on tuttua. Joskus se on niin jokapäiväistä, että ihmettelen, kuinka ne, jotka eivät missään käy, tulevat toimeen muiden paikallaanolijoiden kanssa. Koittaa se pysähtyminen itsekullekin aikanaan. Hautausmaalla, ja siellä tulee toimeen riitaisampikin ihminen.

Pikkukaupungin asemalta nousi junaan myös nuori mies ja pieni poika, eikä junassa ennestäänkään tungosta ollut. Ketään ei asemalle laskeutunut, eli pienelle kaupunkiyhteisölle ainakin hetkellinen muuttotappio oli huomattava. Vaihdoin muutaman sanan konduktöörin kanssa joka piippasi laitteellaan viivakoodin lipustani. Mustakulmainen junavirkailija puhui selvästi erottuvaa Oulunseudun murretta ja kysyin, mistä päin Oulua hän on kotoisin. Keskeltä kaupunkia, mitenkä niin? Sanoin, että asuin joskus muinoin siinä kaupungissa vuoden parin verran ja sinne jäi minulta lapsi kun läksin. Jaahah, vai niin. Ei kysynyt, vaivaako ikävä. Odotinko sellaista kysymystä tiedostamattani? Nyt voisin vastata myöntävästi jos joku kysyisi. Mutta kukapa sellaisia.


Olen saapunut takaisin järvenrannan pikkukaupunkiin. Toimitin annetut kaksi tärkeää tehtävää ja herra M oli tyytyväinen. Neuvotella tosin piti ja olla tiukkana, mutta sen osaan kun on selvät pasmat ja ihmiset käyttäytyvät asioiden edessä järkevästi. Tullessa nukuin koko matkan ja nyt kolottaa jäseniä. Junavaunun istuimen kahvan painauma tuntuu yhä kyljessä kuin se olisi siihen kiinni liimautunut. Nuori mies pikkupojan kanssa tuli myös takaisin ja pikkukaupungin väkiluku on toivottavasti entisenlaisensa.

On perjantai-ilta. Kuuntelen hetken meteliä naapurihuoneessa. Luultavasti se kuuluu televisiosta jossa ovat meneillään jalkapallon MM-kisat. Välillä joku katselijakin hoihkaiseen voitonriemuisasti ja toinen kiroaa. Kuuluu myös, kun lautainen lattia narisee, vessaa vedetään ja koira haukahtelee ulkona. Panen korvatulpat ja avaan parisataa sivuisen kirjan jonka kävin kirjastosta lainaamassa. Sen nimi on Jälki.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Viha, Lempo ja Marjut


Sa ny missä sää seisosit kun näjit tapahtuman?

Täs näin, tai ehkä täs. Tos on toi pensas ja täs toi lapio.. eli juu, eiku tarkallen täs näin. Enk mää pelkästän seisonu, mää nojasi lapioon ja käryytin sätkää. Mää meinasin ton tuijan istuttaa ja sit noi viis muutaki. Kato, tuallon nua tikut, niijen kohille... eukko siin aamul pyllistel ja narun kans linjas ja mitto ja tikut tökki, ja sano et paas ny lapioitteen kesälauvantain ratoks.

Ninniin, vaan kerros ny sit, mitä sää kuulit ja näjit kun täs lapioos nojailit ja tupakoit.

Se toi naapurin muija alako elämöijä tual mäjel talon verannal ja sit siin niijen kesäpihakeittiön ääres. Sen miäs huus ovenravost, mut en mää osaa sanua, kumpi sen tömäkän alako. Sit ne menit molemmat takas sisäl, mut kohta se muija hyrsälsi uurestan ulos ja se olitten jotenki niinku alasti. Tai olitten sillä joku iso rätti käjes, ehkä verho tai pyyhe tahi lastensänkyn lakana. Se kaatus ensteks nurmikolle, kompastu kai siihen rättiin. Sit se yritti sitä päällens kiatoo, mut se miäs kerkes siihen huutaan ja uhkaileen. Miähel oli käjes niinku pulikka, mut semmottinen, et se letkahteli kuin se olis ollu kuminen. Emmää silleen osannu sitä kahtoa mikä se oli, mut sillä se lätki muijaans päähä ja hartioil ja joka paikkaan, ja se akka ränkys kuis kuhilassalomon syntyissään ku kaatus uujestans siihe nurmelle. Miäs sit siin samas hyppäs muijans pääle ja pamputti tai jotain muutahi se yritti vaan muija kiamurtel siit alta poies ja syäksys sit tänne alespäin mäkeen...

Niin, ja mitä sit tapahtus?

Se miäs kans syäksy, mut ny sekin lankes kun ei silläkän ollu ku alushousut jalas ja toinen lahaje oli luistanu pois ja se siihen sotkeutu. Ja sillähi se huuto! Voi herttunen perkale.

Entäs sitten, kerro ny vaan.

Muija tähtäs vissiin tost meijän kasvimaan ja kasvihuoneen välistä, katos tonne... ei ku tonne nurkan katveeseen, näjetkö? Siinon semmonen aukko aijassahi. Siihe se tähtäs ku se siitä ennenki on juassu karkuhun tänne...

Ai. Ennenki on se miäs sitä pahoinpitelly?

On se. Monasti niin.

No, mitäs sitten?

Se miäs pääs ylös ja juaks muijan kii ku se oli haaromas ojast ylitte. Sit miäs kaato sen muijans taas allens ja ja... mää en oikein nähäny kunnolla ko toi kumpare on tos, mut se muija ränkäis kyl silleen, et aattelin jot henki siltä lähti... ja sit mää näjin kun ne siin siirtys vähän kun se miäs tunki sitä millä se hakkas, muijans suuhun ja samal se riisu ne kalsarins ja alako nylykyttään...

Siis raiskatako?

Niinkin kai se vissiin.., mut nehän ol naimisis...

Juujuu, kyl se raiskaus o rikos vaikkos naimisissaki. Mitäs sitte?

No, se pamaus kuulu sit tualt meijän keittiön puoleisen nurkan takkaa ja sen miähen pääst levis pualet tonne peltoon... vaan ei se muijakaan kyl siält ennää  noussu...

No sinäkös sit soitit hätänumeroon?

Emmää semmottii älynny. Vaimo se soitti, se mikä tuol sisäl on.

Joke! Tuas tän isännän vaimo ulos.

Joo.

Noniin. Mikäs se rouvan nimi on?

Heili.

Ahah. Ja sukunimi?

Siiskone.

Siiskonen?

Niin, sama ko tol mun isännäl.

Elikäs siis te oletta Heili ja Aarni Siiskonen ja naimisis keskenänne?

Joo, ollaan oltu jo kakskytäviis vuatta.

Joke! Viäs toi isäntä Siiskonen sisäle.

Noniin frouva, selevitetääns ny tätä traketiaa. Miehes sano, jot sää soitit hätänumeroon?

Nin soitin.

Paljonko sillon kello oli?

Emmää kahtonu... emmää herrajumala semmottia muista. Ihan äskön kai kaikki..?

Kun soitit, mitä sitä ennen tapahtu?

Mää olin keittiönpöyrälle just kaatanu taikinakuluhon ja rupesin siin pullataikinaa alustaan kun se alako.

Niin mikä alako?

No se, tuo... tuo jyräkkä tuol naapuris. Emmää mittän oikein kuullu ku akkunat oli kii ettei veto käy taikinaan, mut kyl mää näjin, mitä siellä tapahtu.

No mitä?

Marjut tuli ensteks pihale ja se Lempo...

Lempo?

No sen Marjutin miähen sukunimi on Lempo. Emmää sen etunimee tiä, ja kun se semmonen lempo muutenki on niinko nimesähin...

Ahah.

...niin se Lempo hyäkkäs kans pihalle ja ne näyttivät huutavan siin toisillens. Sit ne meni takas sisäle, mut kohta rynni ulos ensin Marjut alasti ja kompastu pihakiveykseltä nurmikolle. Yritti se siittä nousta ja jotain vaatetta kiatoo päälens, mut Lempo tuli peräs kalsareissaan ja silloli joku astalo käjes jolla se yritti vatkata Marjutia päähä ja Marjut rimpuili irti ja lähti sit juakseen tänne ales meilepäin. Sit kompastu perrään lähteny Lempohin vaan se pääs äkkiä ylös ja tavotti Marjutin tos ojan viäres ja kaato sen allensa ja alako mätkiä sitä hulluna sillä vaaleenpunasel esineel jok silloli käjes.

No, etkö jo tässä vaiheessa soittanut hätänumeroon?

Emmää. Mää olin niin kauhussain ja ja vihanen ja kun se Lempo sittä tunki sen vehkeen, jolla oli Marjutia hakannu Marjutin suuhun ja riisu sittä ne kalsarisa ja alako...alako siinä...

Joke, eläs ny tule häiritteen.

Mut täälön tämä poika.

Mikä poika?

Sanoo olevans talon väkee.

Kumman talon?

Näihen Siiskosten.

Ahah. Jahah. Noh. Annahan pojan tulla... tai ethän tuota mikään poika ole. Iso miäs.

Joo, kaksviis täytän seuraavaksi.

Okeu. Kui sää sit kuulut tähän juttuun? Oleks kans siliminnäkijä?

Juuh. Olen mää.

Joke! Viäs frouva ny sinne kamariin ja pitäkää isäntä tuvan pualel erilläns. Mää jututan ny sit tätä poikaa.

Pfuuf!

Mitäpä huokaat?

Oli semmonen, semmonen etten ikuna...

Jes. Ei sitä arvaa aamulla mitä päivällä... Mikä miehen nimi on?

Sami. Mää olen Heilin ja Aarnin ottopoika. Mää olin piänenä viäl Kuustone, ny Siiskone.

Jahah. Kerropas sit, mitä sää näjit jos tiät kerta mistä kysymys on.

Tiän mää. Mää kuvasin koko jutun.

Täh?

Mää olin tual kuistil ko se sota Lempolla alako. Mää kuvasin siin just västäräkinpesää jok on siin liimapalakin päällä. Emo syätti poikasiaan ja toinen emo oli jo jonos myäs hyänteismöykky nokassans. Mää sit jätin niijen kuvaamisen ja siirsin kameran Lempon suuntaan. Varmaan kuuluu nauhalt riitelynäänekkin kun tosta meiän etelänurkalt ei ole kuin muutama kymmenen metriä tohon Lempon talolle. Se tappelun loppuha oli sit ihan tos aijan ja ojan takana, viijen tai kaheksan metrin päästä siitä, mistä kuvasin.

Voi pyhä pammaus. Panes kertoen kuitenkin.

No ne alako tapella tualla ylyhäällä. Mää kuulin, ku se Lempo huus Marjutille. Ja Marjut huus takas, että alakaa ukko ny vaan vetään kylille, täällä ei tarjoilla kaljaa ei lempee. Se oli siin takaovel ensteks selin mut sittä Lempo tyrkkäsi sitä ja ne tuli molemmat ulos  ja huusivat siin. Lempo karju, jot hän hakkee ny kyllä puukon ja tappaa ja meni sisäle. Marjut meni peräs ja ne oli siäl jotain viis minuuttii. Sit ryntäs Marjut alasti pihale keltanen iso liina tai verho käjessäns mut kompastu  kiveyksen reunaan ja lensi nurmikolle. Kun se kömpi pystyyn ja yritti kääriä sitä vaatetta ympärillens, niin Lempo tuli ulos ja tyrkkäsi Marjutin takas maahan. Silloli käjessään joku kumilelu ja se huusi, että nyt akka saatana saat maistaa tätä. Sillä se hutki Marjutia ympäri korvia ja yritti työntää sitä kapinetta sen suuhun, mut Marjut kiemurteli alta pois ja lähti juakseen alas mäkeen meijän taloa kohti.

Ja sää kuvasit koko ajan?

Mää kuvasin.

Entä sitten?

Lempo lähti perään, mut se kompastu kalsarinlahkeeseensa keskelle mäkeä ja Marjut melekein pääsi ojan ylite, mut Lempo sai sen kuitenkin siinä kiinni ja paiskasi nurin, hyppäsi päälle ja tunki sen... sen... sen..

No kakase vaan, mikä se lelu oli?

Semmonen vaaleenpunanen tekokalu.

Vai niin. Ja sittä?

Lempo tunki sen kumikalun Marjutin suuhun niin että se... että se vaikeni ja sittä se... sittä se... niin, Lempo riisu ne kalsarisa ja alako sit Marjutia...

Raiskata?

Niin. Raiskata.

Ja sinä kuvasit koko ajan?

Niin kuvasin.

Entä sitten?

Sitten vain... sitten vain pamahti ja Lempolta lensi puali päätä tonne voikukkapeltoon...

Ja sää vain kuvasit?

Niin.

Siirsitkö kameraasi sinne suuntaan, josta pamaus kuului?

Siirsin. Nurkalla vilahti vain jokin musta viiva ja vähän savua...

Ja lopetit kuvaamisen siihen?

Lopetin.

Etkä soittanut hätänumeroon?

En. Kun mun kännykkä oli yläkerrassa.

Entä sitten?

Olin menossa hakeen sitä kännykkää, niin kuulin keittiön ovella, että äiti, tai siis Heili soittaa ja on ihan paniikis.

Käyrääns kattoon missä sinä kuvasit.

Täs näin ja täs.

Missä se västäräkin pesä on?

Tual ylyhäällä. Täs on tää pölkky jonka päältä sen näkkee.

Niinpä on. Olek sää itte sahannu tän kolon et pääset kuvaamaan?

Joo, mut elä sano kenelleen. Täs on se lauvanpalanen jonka laitan takas kun lopetan kuvvaamisen.

Olit siis ihan ensin tässä... niin, tästähän pesä näkyy.

Niin olin. Sitten laskeusin pölkyltä ales ja hiippailin vähän tännemäs, tähän missä lasitus loppuu ja alkaa avokuisti. Ja täst sit kuvasin kaiken.

Missä suunnassa olivat nyt sitten Heili ja Aarni sun miälestäs?

Heili, jos se oli keittiös koko ajan, oli ihan tos seinän takana. Siit ikkunast erkkerinnurkalla näkkee sisään kun kurkkaa vähän. Ja Isä... eiku Aarni on varmaan ollu sit siellä etupihalla josta näkee myäs samat näkymät vain vähän eri perspektiivistä kun sieltä tulee tua kumpare siihen eteen.

Toi ikkunahan on auki...

Kii se oli vielä sillon, kun mää tulin kuvaamaan.

Jututan vielä äitiäsi... eikun siis Heiliä. Mee sää ny vaikka huaneesees niin kututaan kun taas tarvitaan. Tuo se videokamera ensin kuitenkin minulle. Äläkä haaveilekaan, että juutuupeen laittasit.

Joke!

Mitä?

Tuas se emäntä ny tänne.

Mää sen Lempon ammuin!

Niin mää arvelinki. Mites se tapahtu?

Mää kun näjin, mitä se Lempo Marjutille teki niin arvelin, ettei se Marjut tuasta henkissä seleviä, niin mulla ihan kerrassa pimeni. Mää otin tosta asekaapista kiväärin ja lippaan sit aukasin vaan ton akkuna ja pamautin.

Olekkos sää ampunu ennenki?

Olen mää ku samas hirviporukas olen kui toi isäntäki.

Missä sulla se kivääri o?

Tuossa jääkaapin ja pakastimen välissä.

Ahah. Joke!

Mitä.

Otas toi kivääri ja laitetaan frouva saattaen kamarille myäs. Mää tuan isännän ja pojan. Tekniikan Kurko jää johtamaan loppututkimuksia. Ja muuten Heili. Marjut selevis. Ambulanssi kerkesi juuri ja juuri paikalle.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Suomensyöksy


Hirsi nro 5

Numeroin ja hajoitin ensimmäiset viisi valmista hirrenkiertoa taapeliin, nostin viidennen takaisin alimmaiseksi ja jatkoin koirankaulailuani ja varaustöitäni. Veistäessä ajattelen muutakin kuin käsilläolevaa.

Suomi öljyn jälkeen on tärkeä kirja tälle ajalle. Harva sitä uskaltaa lukea. Tiedefinlandian valitsija, Maija Tanninen-Mattilakin on sitä ehkä sieltä täältä selaillut, vaikka hänen olisi pitänyt käyttää hetkellistä vaikutusvaltaansa auttaakseen kirjan sisältämän tiedon levittämisessä.

Sodissa särkyneiden mieliä ja niistä kirjoitettuja tekstejä olisimme ilman palkintoakin voitu vaikka professori Jukka Kemppisen blogissa ruotia. Tai sitten tämäkin Maija on vain yksi lahopää meidän muiden lahopäiden joukossa.

Jokaisen Maan kansalaisen tulisi kuitenkin osata päätellä mikä lopussa seisoo kun se kuluttaa uusiutumattomia öljyvarantoja 2 litraa per nuppi vuorokaudessa ja että yhteenlaskettuna se tekee globaalissa mitassa 14 miljardia litraa. Näin yksinkertaisenkin yhteenlaskun ymmärtämiseen kaikkine muine tiedonrönsyineen olisi tämä kirja ollut hyvä apuväline.

Öljyn loppumisen jälkeen riivitään "bio"tisleeseen Pentti Linkolan mökki ja mökin kupeelta se punaviinimarjapehkokin, ja ihan lopussa omat sekä toistemme kynnet.

Hirsi nro 6

Unessa Serbiasta Suomeen äitinsä kanssa paennut Igor istui tuvan lattialla ja piirsi paperille karttaa. Siniset ja punaiset viivat mutkittelivat Suomen ja Venäjän rajoilla. Sanoin pojalle: Suomelta puuttuu käsivarsi. Hän piirtää sipaisi vastaukseksi nahkaremmein ja tatuoinnein koristellun, lihaksikkaan käsivarren jättiläiskourineen kaukaa Uralilta vemputtamaan Venäjän kylkeä vasten töräkkänä seisovaa Suomikalua. Kohta tulee suomensyöksy jäämereen, Igor nauroi iloisesti. Samassa unenovi käännettiin väkivalloin saranapuolelta nurin.

Hirsi nro 7

Talossa asui kolme henkilöä, äiti, kouluikäinen poika ja mummo. Satuin sinne siksi, koska tuo äiti oli käyttämässä mummoa apteekissa ja kun mummolle tuli huono olo he istahtivat torinlaidan jäiselle marmorikorokkeelle. Mummo yski läkähtyäkseen, nainen siinä vieressä taputteli ja hieroi hänen hartioitaan vähän jo hätääntyneen oloisena. Kysyin ohitse kulkiessani, tarvitsevatko he apua. Nainen  sanoi soittavansa taksin, mummo esteli koska se on kallista, että männään linkulla kuhanvoan talutat pysäkille. Että kyllä minä tästä kun huokasen pikkusen. Sanoin, että mulla on auto ihan lähellä, voin kyllä viedä. Estelivät ensin, mutta kohta talutettiin molemmista kainaloista tukien kevyeksi kuihtunutta mummoa kyytiin. Perillä kaupungin laitimmaisissa taloissa tarjosi nainen kahvit. Nosti pöytään sämpylöitä, voita, makkaraa ja juustoköntsänkin, pilkkoi tomaattia ja kurkkua kulhoon. Poika teki pöydänpäässä koululäksyjä ja kysyi minulta kertolaskuihin vastauksia. Ei ollut silmälaseja mukana, mutta osasin minä sanoa, mitä tulee vastaukseksi 8x4, 5x6 ja 9x9. Mummoa jututin. Sanoi täyttävänsä vasta kuusikymmentäkahdeksan joulun alla, mutta terveys on rapistunut ja hautaan tästä joutaa. Tuon poijan mummi minä olen, elikä sen isän äet. Kysyin, onko pojan isä nyt töissä. Mummo vaikeni, mutta poika sanoi suupielestään, että iskä ampui itsensä toissakesänä.

Hirsi nro 8

Luin lehdestä Thaimaan ja Ukrainan mielenosoituksista. Sadattuhannet ihmiset lähtevät kaduille ja toreille ilmaistakseen mielipiteensä nykymenosta. Telkkarin uutisista näkee, miltä näyttää kun Kiovan tori on elävää lihaa täynnä ja kaikki sinne johtavat kadut ihmismassoista tukossa. Arabikevät alkoi samoin elkein eikä se liikehdintä aivan hyvin mennyt. Nämä ehkä rauhoittuvat, mutta entä jatkossa? Entä sitten, kun kaduille ei lähdetä enää maan johtoa vaihtamaan vaan lähdetään, kun ei enää ole edes toivoa, että eväsreppuunsa jotain tulisi löytämään?

Hirsi nro 9

Tänään vuolin kokonaisen kierroksen eli jokaiselle seinälle yhden. Lopuksi riehuin vielä huomisen hirret ysien päälle. Yksitoista varvia riittäisi korkeuden puolesta, mutta haluan välipohjan eristeiden takia tehdä kehikosta hieman korkeamman. Paperillasuunnittelijoiden mökkejä on tullut sen verran nähtyä ja tehtyä, että tällä kohtaa niiden lyijytäytekynistä on loppunut lyijy ja on joutunut sämppäämään eristeet osittain vesikattoa vasten.

Hirsi nro 10

Huomenna juhlivat Suomen itsenäisyyttä. Mitä se on? Avaruudellisesti ei yhtään mitään, mutta jooseppi kenkkusten pirtinikkunoista katsottuna kaikki.

Miksi minulla on niin kylmäntyhjä kohta siinä paikassa mieltä, jossa toisilla näyttäisi olevan siniristilipun kokoinen roihu alati lämmittämässä?

En katso sitä tiettyä elokuvaa illalla enkä ole telkkarin ääressä jännittämässä, millaista pukuloistoa ompelimot tällä kertaa ovat kansalaisista pahanpäivän varalle onnettomimmin varustautuneiden päälle suunnitelleet ja ommella tikanneet. Enkä paljon ymmärrä niitäkään, jotka siideripurkit lapasessa muka juhlintaa vastaan mieltään osoittamaan ryhtyvät.

Tasakerta

Laskin vanhimman pojan kanssa hirsikehikkoon joskus tulevan vesikaton lapekallistuksen. Se saa olla korkeintaan 1:3:een, mieluummin alle. Reivasin vatupassin kanssa keskimerkkiin kakkosnelosen ja sain tulokseksi, että täytyy vielä yksi kierto vestää ja sen jälkeen päätykolmioihin lyheneviä hirrenpätkiä viidestä kuuteen kipaletta sekä viimeisten kahden harjapätkän väliin harjaorren kaulaus. Poikosorsia en näin pieneen rakennukseen tarvitse laittaa kuin jos koristeeksi kehtaisi. Alkaapi olla hirretkin kohta kaput.

Minä olen kova jätkä särkyneistä jäsenistäni huolimatta. Vajavat kolme viikkoa ja rakennuksen aihio on tehty! Pankeeten perässä tehden linnanjuhlijat!

torstai 28. marraskuuta 2013

Sulana alavat edelleen

Su

Aamuhartaudeksi kuuntelin Juhani Ahon matkakuvia.

Päivällä Radioateljeessa Samuli Paulaharjua.

Illalla kotona Puutarhuria.

Korville makiaa yöksikin miettiä.

G ja E olivat Ristijärvellä. Hain heidät illasta. Mummi antoi mukaan porkkanoita ja kaksi ohrarieskaa. Pani pussiin vielä maustekurkkutölkin. Mummit ne aina.

Tiet liukkaat muutaman lumentuprauksen jäljiltä. Joku venäläisrekisterinen kaarsi mustalla maasturilla Kostamuksen suunnasta Vitostielle eteeni, luisui toiselle puolelle ojaan, mutta nousi vauhdilla takaisin tielle, luiruutteli hetken laidasta laitaan ja kohta siitä näkyi kaukana kaksi punaista pistettä.

Yömyöhä nyt ja kuuntelen nettiradiosta arkistojen aarteita. Max Rand puhuu Romaniasta, nauhoitus on vuodelta 1988. Tätä ennen tunnin tai kaksi Jukka Lehesvirtaa, Tshernopylin ydinvoimalaonnettomuutta ja Olof  Palmen murhaa. Niiden myötä muistan omiakin elämisen tunnelmia kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.

Ma

Luen entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kirjaa Päivälehden mies. Hesaria parjataan paljon ja kehujakin sen reppuun sullotaan. Molemmat se kestää kun sen kyljet niin ihraisiksi ovat yli sadan elossaolovuoden aikana käyneet. Seuraavat sata se laihduttaa. Janne Virkkunen liikkuu omiensa parissa, tänne alas se ei vaivaudu vilkuilemaan. Muutaman kerran mainitsee "lehden lukijat" ja kohta menee Vappu käsikynkässään illalliselle Nallen kanssa. Kirjaa itseään on kyllä käytännöllisen hyvä lukea kun ymmärtäisi vain, kuinka sokeita nekin ihmiset ovat joille tietoa kertynyt on.

Sain päätökseen myös Teemu Keskisarjan Vääpeli T:n tapauksen. Kotimaisen terrorin historiaa siinä valaistiin ja juuri tuon vääpeli T:n elämän kertaus tarinoista mietityttävin oli. Verta ei paljoa kirjan sivuilla vuotanut, mutta ymmärretyksi tuli, kuinka mustia oksankohtia suomalaisuudenkin ytimessä on.

Tojotanrottelossa takaluukun lukko rikki ja poikien polkupyöriin jos jaksaisi vaihtaa nastarenkaat.

Ti

Ei pitäisi, mutta harrastan entistä ammattiani nyt. Kippaili traktorikuski 27 kappaletta (ihan ilimasia) yksitoista metriä pitkiä pylväshirsiä pihaan ja niihin aloin moottorisahailla koirankauloja jotta vielä joskus oikeassakin saunassa Unimäessään saisi kylpeä. Entinen, kannolta pihaan saakka vuolemani hirsisauna paloi ja sen jälkeen siellä on kylvetty viisitoista vuotta väliaikaisessa pressusaunassa.

Pian on puolet jo aikomastani tehty ja homma käy kuten ennen vanhaan. Paitsi että sitten olen iltaisin ihan rikki käsistäni: mittailin, että isoin, tarpeeseeni katkaistu pölli joka on tyveltään 30-40 senttiä, painaa parisataa, jopa kolmesataa kiloa. Konstilla niitä toisten hirsien päällä liu´uttelen aina valmiin kertuuksen selkään. Kun viisi kierrosta tulee valmiiksi, numeroin ne ja puran seinät viereiselle pedille läjiin, fuugailen viidennen takaisin ja jatkan siitä: Näin säästyn telineitten teolta. Tuohon korkeuteen selviän kotikatuni päässä olevasta Akkukaupasta ruinaamillani trukkilavatelineillä.

Selkää vihoittelee, mutta sen kestää. Pahinta on yöllä, kun herää eikä tiedä, millä kyljellä saisi uudestaan unen päästä kiinni. Joskus auttaa, kun ajattelen olkapäiden kipukohtia ja kuvittelen vedet silmistä tiristen kuinka elimistön laboratoriossa valmistuu lääkecoktail jonka se verenkierron mukana kuljettaa tarvittavaan kohtaan. Buranaa tai asperiinia näihin särkyihin on turha niellä.

Ke

Entinen presidenttimme Mauno Koivisto tulee muutaman päivän kuluttua miehen ikään. Hän on samanikäinen kuin isäni joka on maannut haudassa kolmekymmentäyksi vuotta. Jos isäni olisikin jostain luonnon oikusta huokunut tänne saakka, olisi hän ollut jo kauan pystyyn halvautunut elävä ruumis eikä hänen elämisen tapahtumista olisi julkisuudessa katsauksia tehty. Miksi olisikaan? Yhteiskunnallisesti täysin vaikutukseton kirvesmies kuten ihmismassasta suurin osa. Jos ei lukuun oteta sitä, kuinka runsainmitoin hänkin omaa ja edeltäjiensä geenejä uusiin elämiin ripottelikaan. Montako ihmisgeenienkantajaa päästeli 70 vuotta sitten Rukajärvellä hengiltä niin se ei mistään tarinoista avaudu.

To

Nyt on ruuhkaa kirjoista. Kirjaston tekstiviestipalvelu ilmoitti äsken Suomi öljyn jälkeen saapuneeksi ja heti perään pari muuta varaamaani. Entisestäänkin monta pinossa ja levällään kun nukahtelen niiden kanssa miten sattuu. Unessa äskenkin olin sahaavinani hirteen varausta, mutta se muuttui jäätyneeksi sotavangin ruumiiksi Borovitsin leiriltä. Kuviin vangitut-kirjaa nukkumaan alkaessani viimeiseksi selasin ja siinä ruumiitakin esiintyi.

Pe

Hämmästellä saa täällä miljardien murhattujen ja silvottujen elämien ruumisröykkiöiden päällä kuinka yhdestä tapetusta miehestä vuosikymmenestä toiseen jaksetaan juttua ja salaliittoteorioita rakennella. Tarkoitan J.F. Kennedyn salamurhan vuoksi viisikymmentä vuotta sitten käynnistetyn koneiston tyhjänjauhantaa.

La

Seuraavat rivit ovat vaikeita kirjoittaa: Aamulla heräsin hirveään panetuksen tunteeseen. Mutta naippas tässä. Ymmärtävätkö vapaat olijat, kuinka kortilla rakastelu avioliitossa saattaa olla, tai tyystin loppu kun toista lakkaa asialle ryhtyminen kiinnostamasta. Näin on ollut meillä jo kauan. Syitä asiantilalle on varmasti sysissä sekä sepissä ja ihmisen omissa, ikään liittyvissä biologisissa prosesseissa. Mutta selitäpäs kaikki teoriaviisaus sille toimintaan tottuneelle viidakon jermulle joka minussakin majailee.

Seksuaaliseksi väkivallaksi tämänkinkaltaisen tilanteen tavallaan koen, mutta ei sitä sellaiseksi saa sanoa. Joskus tuntuu, että tyydyttämättömän halun pakottamiseen taka-alalle voisi jopa kuolla. Ei se ainakaan terveyttä edistä; käteenvetokin on yhtä tyhjän kanssa.

Kaappiin minut on seksuaalisuuteni kanssa lukittu enkä ovea uskalla lynkkauksen pelossa murtaa.

Paninpa sitten haalarit niskaan ja ryntäsin hirsikehikon kimppuun. Sahata kurnutin kokonaisen hirsikertuuksen ennen kuin pimeä saapui. Saunoin poikien kanssa, rupesin lukemaan aamulla lukematta jäänyttä Hesaria ja nukahdin. Heräsin kirjoittamaan nämä sanat, suodatan kohta ison kupillisen kahvia ja katson Pappi lukkari talonpoika vakoojan tai Komisario Frostin. Tai jatkan lukemisiani. Niissä ainakin saan itse päättää mieltymykseni vaikka kaikki eivät sitäkään taida oikein suvaita. Eikä kirjoittamistani. Eletäänköhän me tosiaankin tätä aikaa?

Su

Pyhätyöllä ei ole siunausta, sanoivat ennen (sanovat edelleen) tosiuskovaiset. Minähän en uskovainen ole minimaallisessakaan mielessä ja siksipä sahasin hirsiäni muutamat valoisat tunnit tauotta. Minusta tuntuu, että olen ammattilainen vaikka työmaani ei suuren suuri olekaan.

Illasta, kun lapset oli saatu nukkumaan, ajattelin herkin sydämin kuinka mukavia poikia meille on siunaantunut itsemme hankalista luonteista huolimatta. Vähän aikaa oli mieliala sees, mutta sitten erehdyin taas artikkeleihin Syyrian sodasta ja luin, kuinka siellä poikiemme ikäisiäkin jää tulituksen alle. Kuinka heiltä kuolee isiä, äitejä ja kaikenikäisiä lapsia jää kokonaan täysorvoiksi raunioiden keskelle ja pakolaisleireille kasvamaan. Tuossa synkkyyden ilmapiirissä he kasvavat tulevaisuuden vihaisiksi nuoriksi miehiksi ja uusien sotien tappokoneiksi.

Montako minuuttia ihmisen hyvä mieli tässä tiedon maailmassa kestää jos se silmiään availee?

Ma

Tänään ei mitään erikoista. Lunta vähän oli yöllä satanut, mutta ei oikein kolata asti.

Jatkoin urakkaani. Vaihdoin moottorisahaan karkaistun teräketjun, mutta yhtälailla se tylsyy ja jokaiselle hirrelle se täytyy teroittaa: Ei se kovin kovaa karkaisua ole koska viila pystyy. Syö kyllä laippaan kierrettä tiheämpään kuin tavallinen ketju. Bensaa on viikossa kulunut toistakymmentä litraa ja ketjuöljyä ehkä viisi. Minulla on kovia työvuosia rakennuksilla ja halkosavotoissa kokenut vanha Stihl 025, mutta kyllä se vielä tämän urkon aikoo suorittaa. Ei siis merkkiäkään, että alkaisi uupua.

Hirrenvaraussysteemiksi olen kehitellyt kolmea eri konstia. Perinteinen harppimerkintä koirankaulojen reilulle ensivuolaisulle, viimeistelymerkintöjen vetelyyn kolmea eri leveyttä olevaa puuntyöstötalttaa eli temmiä sekä nurkkia varten että pitkillä sivulla. Myös yhdet halpissakset niittasin yhteen asentoon ja niillä saisi pehmeämpään puuhun helpostikin varausviivan vedettyä, mutta ei näihin hirsiin koska sen verran vielä voimia näpeissäni on, että ne ensiyrityksellä linksahtivat nurinnarin.

Asiaan vihkiytymättömille edellä mainitut toiminnot pitäisi esittää livenä muuten niitä ei ymmärrä. Kuvia netistäkin löytyy ja alan kirjallisuudesta, mutta temmisysteemistä eivät monet tiedä.

Ti

Iltana muutamana jokunen aika sitten pidin esitelmän puhumisen ja mykkyyden kulttuureista, niiden törmäyksistä. Ablodeerattiinko minulle? No ei. Hyvä ettei minua skalpeerattu puheitteni johdosta. Ajassa taivaltajat eivät jaksa ehkä ymmrtää mitä juuri heidän ajastaan keskustelunalustukseksi otetaan.

Ke

Tänään oli vanhimman pojan opettajan ja vanhempien keskustelutuokio Keskuskoululla. Hienoa kun saa pojastaan ylpeä olla. Se on niin iso asia, ettei sen perinpohjaista merkitystä itse ymmärrä. Pojan opettajakin sattuu olemaan alalleen omistautunut.

Ollaan me kai yhteiskuntana sentään kehitytty ainakin koulujen osalta. Olen kuullut, että jopa itsenäisyyden alussa on ollut paljon hyviä ja oppilaslähtöisiä opinahjoja, mutta omia kouluaikojani en voi hyvällä muistella. Niitä karseuksia eivät edes allakanlehtien kellastumiset kultaa. Minua ei koulussa käsitelty niin, kuin lapsia täytyy kohdella. Olin iljettävä roska kiiltävän pulpetin kannella ja se tunne kantaa tänne kymmenien vuosien päähän.

Siitä olen hyvilläni, että itse olen kyennyt itseäni sen verran koulimaan, etten vihaksi sitä tunnetta ole sisälleni kumuloinut.

Luen tänä iltana loppuun Janne Virkkusen ja sitten jatkan muilla kirjoilla.

Pihamaallani tavoite on, että seuraavana sunnuntaina on hisrikehikon viimeinenkin hirsi vuoltu ja voin ruveta miettimään osiksi puretun rakennuksen kuljetusta sadan kilometrin päähän Unimäkeen. Sitten sille pitäisi perustukset kohennella, koota hirret jälleen päällekkäin riiveitä unohtamatta ja kattaa ja... Yhtä puuttuu tästäkin näennäisesti ilmaisesta projektistani: Rahaa!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Pois se minusta

Vähän isontelin edellisen blogikirjoitukseni otsikolla. Vaihdan sen ehkä jos mieleen juolahtaa käypäisempi.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård on nyt kuuma nimi kulttuuriväen huulilla aivan kuin paljastuskirjallisuus olisi uusi asia. Vaan onhan jo hänen kirjasarjansa nimikin aika provosoiva.

Itse olen Knausgårdista lukenut vain arvosteluja ja lehtijuttuja, sekä yhden dokumentin katsonut, että siksikin hataralla pohjalla liikun ottaakseni häntä millään tavalla esille. Tänään vasta tilasin kirjastosta Knausgårdin "Taisteluni" 1. osan. Yritin siis häneen viittaavalla otsikollani vain väittää, että itse muka kykenisin täydelliseen avoimuuteen teksteissäni

En kykene. En osaa enkä uskalla olla niin rehellinen kuin pitäisi vaikka oma elämäni ei mitään suuria salaisuuksia sisälläkään.

Kenenkä elämä sitten sisältää?

Koko laji on luultavasti naurettavin, kummallisesti vaatetettuna hörheltävä ilmiö luonnon kiertokulussa. Kerrassaan merkillisen oudon mielikuvituksen omaava otus jonka on täytynyt keksimällä keksiä valtioidensakin nimiin salaisuuksia, että toisten valtioiden täytyy urakoida mielettömimmät urkintalaitteet päästäkseen  niistä perille. Sitten kun salaisiksi tarkoitettuja asioita löytyy, mutta myös salaiseksi tarkoitettu urkinta paljastuu, isot pojat ja tytöt alkavat nahistella kansalaisten päiden ylitse kuin ne olisivat hiekkalaatikolla lojuvia puunukkeja joilta voi päitä ruuvailla irti ja heitellä niillä toisiaan.

Ja koska muut eläimet eivät osaa mielipidettään meistä lausua, niin luulemme olevamme ylivertaisia näissä naurettavissa touhuiluissamme -vaikka sitten häpeämmekin jos meidät yllätetään myös ajatuksiltamme housut kintuissa.

Uutta näkökulmaa tavallisen miehen tai naisen elämään on silti vaikea enää saada kun meidät niin kappaleiksi on jo psykoanalyysien keinoin revitty (niin ainakin uskomme).

Ketä nykyisin kiinnostaisi lukea sata sivua siitä (kuin Kalle Päätalon kaapista tulon aikoihin), että seisooko minulla aamuisin ja joudunko sitä hävetessäni taittamaan kalulta niskoja nurin tai mielikuvittelemaan, kuinka joku työntää jääpurasta takamukseen että herkejäisi tojimasta? (KP kirjoittaa laajassa kirjasarjassaan tämän tyyppisestä häpeästään hyvin paljon. Hänen koko tuotantonsa kivijalka on valettu häpeän tunteista.)

Joka tapauksessa omasta elämästä kirjoittaminen on vaikeaa vaikka kuinka sen mitättömäksi tietäisi. Ei välttämättä siksi, etteikö itse voisi olla avoin kirja kaikkien lukea. Mutta jos kovin avoimena jokaisen silmille alati reuhottaa joutuu kohta avautumaan laajemmin myös lähellään olevista ihmisistä, heidän vaikutuksestaan omaan elämään, ja vaikein kaikista: Oman persoonansa (joka saattaa osoittautua hyvinkin vittumaiseksi) vaikutuksesta läheisiinsä.

Kynnys on siis iso ylitettäväksi. Ainakin preesensissä.

Olen yrittänyt silloin tällöin, mutta laihoin tuloksin. Jos kirjoitan itsestäni, joudun kirjoittamaan Puutarhurista -vaikeasta suhteestani häneen, lapsistamme sekä hänen sukulaisistaan jonka alueen ronkkiminen näillä Kainuun kunnailla olisi suuri synti ja häpeä sillä ikuisella perusteella, ettei muiden asiat kenellekään kuulu. Lisäksi kun kertomuksen edetessä nykyisyys alkaisi kietoutua menneisyyteen, vaikeudet vain lisääntyisivät, avattavat solmut tiukentua. Tulisi kirjallinen katastrofi. Ehkä maanpakoon pitäisi lähteä.

Kuinka kirjoittaa ilman itsesäälin nyyhkettä omista huonoista puolistaan? Entä kuinka kirjoittaa hyvistä puolistaan, ettei joku ottaisi sitäkin lyömäaseeksi?

Entä kuinka kirjoittaa toisesta ihmisestä hyvät ja huonot puolet niin, ettei kauna, viha tai imelä kehumien olisi läsnä?

Kuinka kirjoittaa köyhyydestä etteikö joutuisi hyvinvoivien, tai toisten köyhien tallottavaksi?

Kuinka kertoa rikkauksistaan, joka eivät ole mammonaa vaan vaikkapa vain lapset joita parhainpana elämässään pitää, etteikö siitäkin kateuteen joku olisi tukehtumassa?

Kuinka kertoa tästä rikkaudestaan niin, että osaisi valaista sen, miten raskas taakka se rikkaudessaan on tässä viheliäisessä markkinataloudessa jossa kaikki lasketaan rahassa, ja eritoten siten, että kirjoittamisella täten olisi myös yhteiskunnallista merkitystä?

Osasiko vantaalainen Mathias Rosenlund kirjoittaa äskettäin julkaistussa teoksessaan nykyköyhyydestä niin, että sen ottaisivat vallassaolijatkin käsikirjakseen ja sillä olisi merkitystä tulevaisuuden yhteiskuntakollektiiveissa niin, ettei kukaan köyhyyteen tarvitsisi sortua ainakaan järjestelmien rakenteellisten vikojen vuoksi?

Kykeneekö palkittu Knausgård kertomaan elämästään niin, että kirjoituksistaan löytyy muutakin kuin pelkkä hetkellinen viihdearvo ja se, että kustantajat hänen lisäksensä tuloja niillä tahkoavat?

Kykenikö Panu Rajala Katri-Helena-kirjallaan sanomaan muuta kuin että hän itse on ylivertainen mies?

Mihin sortuu Jari Tervon teksti muka-omaelämänkerrassaan?

Kalle Päätalo junnasi kirjoittamisen jaamantiellä kuin savotoilla aikoinaan ja taitaa toistaiseksi olla ainoa suomalainen kirjailija, joka onnistui siinä, mihin oli pyrkinytkin: Itsensä riisumiseen niin, että riisui samalla koko oman sukupolvensa pois häpeän kahleista, ainakin hetkeksi.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sipellystä

Unessa keväisen järven jäällä saarnaan vaalealle naiselle:

alussa jumala taivaan
loi vasaran
mutta ennen kuin laatimansa käyttöohjeet tavasi
tempaisi sillä peukaloonsa

jumalattomasti suuttui jumala
imi peukaloaan
perkeleitä
saatanoita suupielestänsä paiskoi

vihassa suuressa
ryhtyi taikasauvaansa heiluttelemaan
ja
loi ilmakehän
loi meret, mantereet
loi luonnon
loi eläimet
loi paratiisin
sinne naisen, miehen,
istutti omenapuun
pyöräytti nurmelle
käärmekiepin

kuudessa päivässä valmista tuli

seitsemäntenä ryhtyi levolle
yhä särkevän peukalon
sujautti perseeseen
toisen suuhunsa
köllähti pilvipatjalle
käänsi maailmalle selkänsä
unohti luomistulokset
ja
-tuskat

Nousen istumaan sänkyni reunalle. Selkää, jota jo pari viikkoa kipu on repinyt, pitää varoa ja nousta asteittain ylös. Kietaisen kylpytakin alastoman itseni verhoksi ja hiihtelen keittiöön, lasken puurokattilaan vettä, kattilan liedelle ja lieden tehot isoimmilleen.  Napsauten vielä vedenkeittimen päälle ja jatkan matkaani jonka päämäärä on vessa.

Kusaisun jälkeen (kyllä äiti: huuhtaisin kätöseni kraanan alla) vapautan ulko-oven lukostaan ja avojaloin hipsin aamupostin hakuun kadun varren laatikkorivistölle. Veden ripse on kuin syyskuussa: lämmintä. Iso rusakonvötkylä naapuritolosten kohdalla ojassa ja toinen kauempana Klemetin tiensuulla. Joskus muinoin tuollaiset lihakimpaleet pihojen läheltä poksautettiin hengiltä ja pantiin pataan. Nuori mies ajaa polkupyörällä ohitse, sivuilleen vilkuilematta musta huppu pään ylitse vedettynä. Arvolla ja Anelmalla näkyy valonkajoa kaihtimen alta, piipposilla on vielä pimeää. Kuolleen Eemelin autiota taloa katsellessa apeus häivähtää mielessä, mutta vanhan Jorman katoksessa uusi Tojota odottaa vielä perinnönjakoa. Jorman luokse eivät lapset eivätkä lasten lapset vierailumatkoja tee, vain maksettu kotiapu ja joku helluntalainen jonka vierailufunktioita voipi miettiä.

Tiilitaloissa asuvat onnelliset perheet, sanottiin jo 70-luvulla.

Hipsin puiseen huusholliini. Lapset nukkuvat. Puutarhuri nukkuu. Paavovainaa kummittelee yläkerrassa ja kellarissa käynnistyy pohjavesiuppopumppu joka syöksee vesisuihkunsa kauas takapihalle: En ole vielä kääntänyt talviasentoon rossipohjan alla olevaa liittymää. Tällä järjestelmälläni otetaan kesällä puutarhaan ilmaiset kasteluvedet.

Vesi kiehuu hellalle. Ripottelen kaurat, lirautan maitoa sekaan ja hämmennän. Pienennän haudutusasentoon, suodatan kahvia kuppiin, ja toiseenkin. Kuuntelen kuuden uutiset. Levitän Hesarin pöydälle josta luen Talvivaaraa, Pekka Himasta ja Kongon mahdollista rauhanprosessia koskevat jutut tarkoin. Näistä artikkeleista havannoin yhtäläisyyden: Taloudellisten vahinkojen mittaaminen.

Puoli seitsemältä lapan kolmelle lautaselle puuroa. Panen kahteen voisilmän. Tarjolle leipää, voita ja maitoa. Kannan nuorimman pöydän ääreen ja herättelen isommat. Pörröiset päät ja uniset silmät; vielä niitä muutamat vuodet saan katsella jos edes kohtalaisesti elämä menee.

Déjà-vu; ihan kuin olisin elänyt jo kerran samankaltaisten kasvujen ylitse?

Missä olin, kun vanhimmat tyttäreni täyttivät 6 ja 8?

Tampereella.

Sonja lähti aamuisin Koivistonkylän ala-asteelle jonne oli vajaan kilometrin matka ja vain kolme rauhallista tienristeystä ylitettävänään. Soila jäi kotiin; esikouluun ei häntä viety, olikaanko sellaista? Silloinkin tein töitä kotoa käsin, olin läsnä, paitsi kun harrastajateatteri ja Tillikka tai Wienerwald kutsui.

On perjantai ja lapsilla lyhyet koulupäivät.

Puutarhurin Rellunpippanasta katsastussonni sanoi, että nelospytyn kohdalla tekee piikin päästömittauksessa. Vein auton Alille. Hän vaihtoi sytytyspuolan ja kun sen sai kuntoon, tilttasi lambda-anturi. Se olla vitumaisessa kolossa, sanoi Ali. Vaihdettiin myös ilmansuodatin ja öljyt.

Puhuttiin Alin kanssa Irakin asioista. Jos Bagdadissa räjähtää pommi ja jostain syystä vain kymmenen-kolmekymmentä kuolee, ei se ole mitään. Mutta jos 300 tai 500 kuolee, pommin lähettäjät taputtavat käsiään ja rukoilevat kuolemaa lopuillekin. Näitä karkuun Alikin joskus on lähtenyt; hänen elämässään lambda-anturiongelmat ovat pikkujuttu.

Kun kysyin sydän kylmänä korjauksen hintaa, Ali sanoi, antaa Valto viiskymppiä. Elä ny, sinähän olet tehnyt tämän kanssa töitä vaikka kuinka monta tuntia. "Ei mittä haitta, me kaikki tietä sinut, sinä auttaa monta mamu, tämä sulle hyvän kosto siitä." Ja sitten Ali nauraa kuin tuhannen ja yhden yön kaima Baba saatuaan rosvojen aarteet itselleen.

Minä siinä poskiani pyyhin kun pois loittonin.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Mirja

Lumi puissa, mättäillä, polulla ja maantiellä. Kaikkialla lunta vain. Roudattomaan maahan sataessaan ensilumi häipyy pian pois kuin mies, joka aikoinaan pistäytyi siittämishetken ja tupakan verran, hävisi yönpimeän taivasrailona kajottavalle tielle. Äiti ensilumeen kustuun reikään Mirjalle isää vertasi.

-Viimonen mahollisuus kai se mullen oli, sanoi äiti.

Äiti oli samoinkeinoin alkunsa saanut, ja hänen äitinsä. Sen kauemmas sukua ei selvitelty. - Sukuvika, jatka tahi ole jatkamatta, sievempää testamenttia en ossaa laatia minäkään.

Mökki metsän keskellä oli äidin työsuhdeasunto. Hän oli tilanomistajalle kelpo karjakko, lujanäppinen lehmänlypsäjä ja lastenvahti varma. Oppi äkkiä koneetkin eikä traktorinrattiin tarvinnut erikseen nohittaa. Isäntä omisti satojen hehtaarien alat maita ja mantuja. Kilometrin mittaisen, pitkulaisen järven hiekkaisten kangasmaidensa keskellä, suuren huvilan saunoineen ja venevajoineen sen rannalla ja korkealla mäenpäällä keltaiseksi maalatun kartanon jossa itse asui ja sen yhteydessä sadan nautaeläimen navetan, laajat laitumet ja viljavat pellot. Pitäjän merkittävin mies muutenkin.

Äkkiä äiti kuoli. 

Mirja laati lukion filosofian tunnilla kuolinilmoituksen paikallislehteen.

Olga Tertsunen

s. 22.10.1953
k. 22.10.2011

Äiti, olisit ollut vielä.
Mun on nyt ikävä sua.

Mirja

Äidin hautajaisiltana yhdeksän ikäinen Sauli toi viestin: Olga Tertsusen vuokrasopimus päättyy hänen kuolemaansa. 

Mirja kirjoitti paperin kääntöpuolelle, että jos hän saisi jäädä talven ylitse, lakkiaisiinsa saakka. Vastaus tuli Saulin juoksuttamana tunnissa: Ei käy se, ei. Viikko aikaa itsesi ja irtaimen poistoon. Hyvästi.

Oli sunnuntai. Mirja istui äidin sängyllä. Mittaili mielessään tilaa, jonka mökin ja sen kahden kamarin tavarat veisivät jonnekin toiseen paikkaan sijoitettuna, mietti, miltä ne vieraassa paikassa tuntuisivat. Pihasaunassa ja aitassa olisi myös tavaraa, räystäslipan alla kaksi polkupyörää, äidin potkuri ja skootteri sekä kanootti puutarhakeinuun pressun alle talveksi säilöttynä.

Mitä äiti sijassani tekisi?

Niinpä tietysti. 

Mirja pani uuninranssilta tulitikut taskuunsa ja lähti ulos.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Mies metsien


Sytytti molemmille öljykynttilät. Asetteli ne ulkopuolelle leveän ikkunapenkin päällyspellille. Niiden pieniä liekinvärinöitä ikkunan lävitse kuivalla kuusipölkyllä istuen nyt katselee.

Isää ja äitiä ajattelee, omana syntymäpäivänään. Sekä muita mieleenjuolahtamia joita vain mies metsänpeitonmökissään voi yksinollessa ajatella. Sellaisistakin mietteistä, joista ennen olisi pitkät rimpsut vihkoonsa kirjoittanut, tyytyy hän nyt vain muutaman täsmärivin nopein liikkein merkkaamaan. Havahtuu huomioonsa, kuinka ihminen hioutuu iän mukana niin, että tarpeettomat sanat karisevat matkalle.

Kuu on oikeasta yläkyljestään laihtumassa ja sen ympärille on illanmittaan muodostunut renkaita. Uloimmat kaksi ovat harsomaisia ja huljautuvat toisiaan päin loivansoikeasti kun niitä pitkään katsoo. Sisin kolmas rengas on tiukkarajainen ja kuu sen keskellä aivan kirkas. Tai siis silmään näyttää siltä, valhettahan näkymä kuitenkin on.

Tietää kuunkehrä tuiskua, sanoivat vanhat ennen.

Leivinuunin sisäpuolen laki on halki. Kesällä jo kaivoi mies murentuneet arinatiiletkin pois, sekä kvartsihiekan. Ei ole ollut varoja ruveta suuritöiseen uuniremonttiin, ja vähänhän kylmien aikaan mökki käytössä on.

Pelkän hellan lämmitys ei riitä joten mies laittoi päivällä arinan valumassapedille teräksisen savustuskuupan ja poltti siinä lyhyitä puita ja muuta puunroskaa. Uuninkylki siitä vain vähän haaleni, mutta hiillos tomerana kuupassa vieläkin hehkuu. Sen hohkassa yhden ryynimakkaran käristi hän ja sen ruisleivän ja piimän kanssa söi. Järsi puolalaisomenan kuorinensa kanneksi niille.

Hyllynreunassa elohopeamittari näyttää kolmeatoista astetta. Lattia on jääkylmä ja ikkunalasien reunoissa märkähuurua. Mies pujottaa villapaidan päällensä ja heittää harteilleen kertausharjoituksissa joskus vuosia sitten palauttamatta jättämänsä maastokuvioisen hurstin. Siitä takista palautuisi helposti muistoja mieleen, mutta mies ei nyt anna sotaisten asioiden päähänsä majoittua.

Myöhemmin kahvi maistuu hyvälle, ja pieni pala tummaa suklaata sen kanssa. Varsinkin, kun muistaa, kuka myös samanlaisesta Fazerin Geishasta makunystyröilleen nautinnon saa.

Sitten pitää painaa säilyketölkkien tinapaperikuoppiin uudet havit loppuunpalaneiden tynkien päälle jähmettymään ja sytyttää niihin tulet. Neljän sellaisen valossa näkee lukea.

Lunta on kymmenen-kaksikymmentä senttiä ja siihen jää keltainen hajareikä kuutamoon höyrähtelemään. Mies käy metsäautotiellä pienen lenkin. Muistaa, kuinka pelottavia olivat lapsena kuunvalovarjoinen metsä. Ja jos odotti isää tulevaksi, pelotti vieläkin enemmän isän puolesta, sillä sen olisivat voineet suonlaidan kuusikosta kimppuun hyökkäävät metsänpedot syödä. Mutta ei isä milloinkaan itse pelännyt. Se tuli metsäpolkuja pitkin silloin kun tuli oli ilma millainen hyvänsä. Ja aina sillä oli vilsa korvallisella kallellaan, kravatti kaulassa ja nappaskengät jaloissa, paljain käsin:  Merkillistä, nyt muistan isän tulemiset selkeinä kuin näen tuon kuun, mutta nuorempana, varsinkin lapsena, muistin aina vain isän poispäin loittonevan selän.

Kaasuvaloa mies ei halua laittaa tohajamaan, eikä lyhtyä käryämään. Luki kyllä lehdessä, että kynttilöistä erittyy poltettaessa haitallisia hiukkasia huoneilmaan, ja että ne voivat olla terveysriski. Mutta niin on elämäkin. Terveysriskisistä elämistä kerrotaan kirjassa jota mies paneutuu illan lopuksi lukemaan. Siinä sanomalehden pitkäaikainen ulkomaankirjeenvaihtaja jakaa kokemuksiaan maailman kipupisteistä.

Mies hymähtelee itsekseen kun lukee toimittajan kertomuksen Nigaragualaisista, pienistä aamulypsyjen lehmipojista, ja kuinka ammattikirjoittaja yhdistää taitavasti aamuöisen retkensä kuvaukset suomalaiseen, satojenmiljoonien hukkaanheitettyjen markkojen kehitysyhteistyöhön jota demaripoliitikot Tuomioja ja Halonen etunenässä aikoinaan olivat synnyttämässä. Lehmänmaito ja meijeri niidenkin miljoonien silloisten markkojen ja dollareiden idealistisena pääkohteena ja ytimenä oli, mutta välistä vetivät Nigaraguan poliittiset konnat. Suuresti ihailtu sandisnistivallankumouksen johtaja ja myöhemmin maan presidentiksi valittu Daniel Ortega etunenässä. Sama toimintamalli ja rikollinen funktio paljastunee aikanaan nyt oikeistojohtoisella tavalla toteutettavissa apupaketeissa Kreikalle. Ei siellä kansa rahavirroista tule hyötymään vaan pankit ja poliitikot. Kaikkialle levittäytyneet rikollisten lonkerot, korruptio.

Narrien laivan kyydistä ei poispääsyä liene milloinkaan.

Raha on lantaa jota lapioidaan täysistä taskuista toisiin täysiin taskuihin, ja takaisin. Lihottaa se kyllä, mutta vain harvoja. Kuka se sanoikaan, että pankkiirit ovat samankaltaisia kummajaisia kuin eläimiinsekaantujat? Kyltymätöntä seksiä kylmän rahan kanssa, aivo-orgasmeja hävisipä tahi voitti; miten sitä voi ymmärtääkään muilla kielikuvilla? Voiko sittenkään?

Lehmänpaska on se, jonka talikoiminen köyhää itseään hyödyttää. Ja sekin vain niin, että sen hän saa ja voi tehdä ihan itse, omalla talikolla omalla viljelypalstallaan. Ilman direktiivienlukutaitoa.

Kun ajannäyttäjä ryömii kohmeisena kahta kohden, mies puhaltaa kynttilät sammuksiin. Nukahtaa heti paksujen vällyjen alle.

Mies näkee unta roskasta sydämessään. Seuraa voimattomana, kuinka tuo sanoin selittämätön kaihertaja siirtyy valtasuonien kanavia pitkin silmiin, kairautuu sitten kuin poranterä aivojen lävitse takaraivoon. Sattuu. Äidin pitäisi tulla silittämään. Isä ei kuitenkaan. Neiti K tulee. Silittää kuin lasta ja mies painuu syvälle unettomaan uneen jota mökin ylitse miltei ikuista rataansa junnaava kuukaan ei häiritse.

maanantai 21. lokakuuta 2013

21.10.1958


Sydämessäni on kirveltävä roska.
Menen syntymäpäiväkseni metsään.
Sieltä kai tuon kipeäni syntymälahjaksi sain, siksi sieltä myös hoitoa siihen pyydän.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Istuu metsässä Sinikka ja tuuli käy hänen ylitsensä

Valkoinen pipopompula.

Musta neulerantu.

Keltainen salamakuvio.

Musta salamakuvio.

Vielä yksi keltainen, sitten musta ja taitteessa ohuenohut punainen luiru.

Korville laskeutuvat mustakeltaiset läpät ja leuan alla musta punenauha nätillä solmulla. Tupsut nauhojen päissä.


Tummanpunainen, turkisreunainen huppu.

Huppu kiinni villakangastakissa ja takin helmaa kiertämässä musta resori.

Etumuksen tuulilieve poronsarviluisilla napeilla napitettu.

Hupun reunasta esille pujahtavat nahkanarujen päät.

Hihojensuissakin resorit ja oikeassa olassa nalleheijastin.

Käsissä harmajat villakintaat.


Hyvät ja pahat tuulet, tihkuiset sateet ja räntäiset lumet ulkopuolelle jättävät reisitaskuhousut hoikkien jalkojen suojana; väri niiden niin musta on. Ruskeat maiharit kenkinä.


Vilhakka tuulenpoikanen sujaltaa lännestä käsin, puiden lomasta imettelee. Pyörteilee loivassa maaston jontkassa, nousee painaumasta  haavan monenkirjavaa lehteä muassaan. Värikäs, pyörivä kieppi laskeutuu pian lahokantomättäälle limiläjäksi. Huokaisten vire jatkaa matkaansa. Soljahtaa kuin salaa kilpikaarnaiseen petäjään selkäänsä nojaavan istujan hiussuortuvalle, siirtyy pisamaiselle poskelle, kuivattaa somasti terävöityvän nenänvarren kylmänkyyneltä, ja silmäripsiä taivuttaen hyväilee toisenkin pisamaposken.


S
inikka havahtuu, hymyilee. Muistaa äidin viileänlempeän käden.


Tuulenpuuska jatkaa matkaansa, ajaa hetken takaa oravan pörröhäntää aarnipuiden kuivilla alaoksilla, kyllästyy, piukahtaa kaarnakarstaa kuusenkyljestä ravisuttaen puiden lomasta sinisen taivaan alle. Mäkisen aukean ylitse puhallettuaan, syöksyy kierteellä alas ja kuin kujeillakseen tekee muutaman vihurinpärskeen lammenpintaan. Taivallettuaan laaksojen, harjanteiden, kylien ja kaupunkien ylitse laskeutuu kaukana taas.


Pian vilhakka tuulenpoikanen lempeilee toisessa paikassa toiselle metsän tytölle, tai kaupungin lapselle. Vie ehkä terveiset jonkun äidille leikkikentän reunamalle.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Mies huutaa metsässä Hilkkaa

Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Ja metsässä puiden lomassa häämötti mutkaisen polun pohja. Lie käyttämätönnä polku ihmisten ja karjan lojunut jo kauan, ehkä vuosikymmeniä. Sammalella ja puiden roskilla kolot täyttyneet, juurakot peittyneet. Oli puoloa sekä mustikkaa polun ylitse kasvamassa. Kaarnikankin kovat varvut siellä täällä petäjikköisillä kohdilla vihreää mattoaan kutoivat. Sekä violetti kanerva.

Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Tänään metsässä puiden lomassa kiemurtelevaa polunpohjaa kulki vanttera, harmajapäinen mies laatuvarustein.

Nyt polku ei enää ollut käyttämätön. Varvut taittuivat, kanervat kahisivat kumisten saappaitten alla, läimivät niiden mustia varsia kuin kehoittaen pois kääntymään.

Oli puu, oli puut, oli metsä miehelle tuttuja. Hän kulki varmoin askelin, epäröimättä. Metsä muuttuneenakin, puut suuremmiksi kasvaneina ja polku miltei näkyvistä häipyneenä hän tiesi nostaa jalkaa sammalen alle jääneen juurakon, kiven tai muun kohouman kohdalla. Tunsi suonotkelmiin uppeluksiin vajonneiden pitkospuiden lahoamattomat sydämet, eikä polulta upoksiin horjahtanut. Harppasi ylitse kusiaispolun, kiersi tervaisen kannonjäänteet ja suuren kiven, jonka taakse poikasena muutamankin kerran edeltä juoksi jäljessä tulijoita säikytelläkseen.

Miehen jalkapohjiin oli tatuoitunut lapsuuden muistot, polkujen kartta. Ja sydämeen tämän metsän sielu.

Tuli vastaan vanha, vesakoitunut niitty, niityllä maata myöten painunut, päreensä lahottanut lato ja sen vierellä romahtanut kiviraunio. Polku kiersi ladon takana niittysaran päätymetsässä kuusikkoon, pienelle mäelle. Laskeusi edelleen painanteeseen jossa oli sammaloitunut lähde ja sen äärelle joskus aseteltujen pihkapuiden lahot raamit. Lähteen vieressä oli lipon kepin hennoksi laihtunut ruoto kuusen kasvaessa sen haarukan puristukseen juuttunut. Jos tuota koskettaisi höyhensulallakaan, se varisisi maahan kuin pikkusikarin tuhka,  ajatteli mies joka kourakupilla lähteen jäänkylmää vettä huulilleen nosti.

Mies jatkoi matkaansa. Polku kiersi yhä vain syvemmälle korpeen. Ja yhä vain oli puu, oli puita, oli kokonainen metsä. Ja mäen holihahlosta saapui  puro joka ruskeaa vettä ikuisesti alempana olevaan lampiveteen lirutteli. Puron ylitse oli kivistä aseteltu leikkisältä näyttävä silta-arkku, mutta sen varaan joskus asetetut halkaistut pölkyt oli aika syönyt pois. Helposti mies kivikasan vierestä purosen ylitse roiskaisi.

Tuli viimein metsässä karu, pyöreä aukea kallioisella alustallaan jossa vain jokunen kitulias puu ja varvunoksa elää sinnitellä koetti. Pieni, kivinen rinne siinä aukean keskellä oli ja keskuspisteenä suuri kelo josta jo latva maahan rojahtaneena lahottajasienten valtaamana rojotti. Mutta yhä parin sylen vahvuisen kelon palokärjen ja tikkojen koloille hakkaama runko vielä korkeuksiin nousi.

Mies otti repun selästään. Istahti mättäälle ja aukaisi repuntaskujen ja läppien hihnat ja kruppunarun. Otti repusta termoksen, eväskäärön ja maitopullon. Laittoi ne laakealle, jäkäläiselle kivelle siinä mättään vieressä. Kaasi kahvia termoksen kansikuppiin, maitoa lorautti ja rapisteli paperista juustomakkaraleivän ja rupesi aterioitsemaan. Syötyäänjuotuaan heittäysi selälleen sammalikkoon. Nukahti.

HILKKAAA! Mies huusi aukean kelopuulle. Kaiku vastasi: !AAAKKLIH -

Lensi tintti miehen vierusvarvulle. Kysyi: -Ti Ty?

Mies vastasi: -Ti Ty itelles, ja huusi taas HILKKAAA! Ja kaiku vastasi: !AAAKKLIH -

Hipsi paikalle kettu, katsoi miestä ja narisutti kysyvästi hampaitaan: - Knarr, knarrr, knarrr?

- Knarrr ittelles, kettu, vastasi mies ja huusi taas Hilkkaa. Kaiku vastasi.

Vumpsi tintin vierelle jänis joka vähän kettua kavahti, mutta kysyi mieheltä ihmiskielellä: - Mitä mies huutaa?

- Mitä se jänekselle kuuluu? Jälleen mies huusi Hilkkaa. Kaiku vastasi.

Koetti hirvi hiipiä takaa ja säikäyttää, mutta sen koparat jurni juurakoissa ja kun mies kääntyi, hirvi mörähti pahasti: - Nukkumassa olin, herätit!

- Hah, ja mitähän sitten? Taas mies huusi: - HILKKKAAA!. Kaiku: !AAAKLIH -

Kelon takaa loikkasi mustanharmaa, julmetun suurisuinen, terävähampainen susi esiin. Muut eläimet ottivat askeleita metsänpimennon suuntaan. Susi ulvahti: - Perkele ukko hiljaa siellä! Metsään ei tulla huutelemaan suotta.

- Minullapa on asiaa sinulle, susi.

- Ouuuuh, vai minulle! Ulvahti susi ilkeästi.

- Niin. Sinäkö se Hilkkani kitaasi ahmit?

lauantai 12. lokakuuta 2013

Pieni vihreä mies

Tuli juttusille mies minulle tuntematon. Äkkiä vain neliveto Subaru ruusupuskien viereen pihaan kääntyi kuin iso, vihreä sammakko. Kuskilla oli päällänsä vihreäsarkainen eräasu ja soikulaisen, harmaisiin hiuksiin kumilenkillä sitaistun poninhäntäpään suojana lätsötti lakkikin vihreänä ja polvitaipeisiin saakka taittuivat vihreiden kumppareiden varsiensuut. Naamannykerössä iäkkäällä miehellä oli kirkas teräshauli sierainlävistyksenä ja korvissa molemmissa kuin kasimillin täkkipultin aluslevyistä taotut litteät killuttimet.

Siinä tontillani seisoi vihreä pieni mies joka osasi suomea ektoplasmaa rinnuksille suuremmalti roiskuttamatta.

Kertoi tuttavien mökillä Lapinlahdella syyspäiviä viettelevänsä. Muuten saavat tavoitella Lahdesta jos jotain asiaa kenellä sattuu olemaan. Harvoin sattuu. Mä olen sellainen vapaaeläjä ja kulkuroin siellä sun täällä, pitkin ja poikin, se lisäsi kun tarjosi pieniluista, vaaleanpunaista raajanpäätä joka kokonaan multaiseen kouraani hävisi: Saksansanteri terve, se esitteli laihoin huulin.

Sitten se kysyi puuhastelujeni päämääriä.Viittasin kasvimaalle ja puutarhantapaiseen jonne olin päivän aikana muokannut lisäalaa, istuttanut  seitsemän Morttia ja lapioinut vielä yhden mansikkapenkin entisten lisäksi kun en raatsinut valeistutussengoja tunkioon kantaa. Vieläkin satakunta tainta pellonlaidalla muovipulkassa olisi. Tarjosin sattumavieraallekin niitä, mutta se sanoi, ettei panedu toistaiseksi maataloushommiin hän.

Kehotin miestä astumaan pirttiin, panin pannun hellalle jonka rinkulat valmiiksi kuumana hohki, ja jo kohta vesi teräksessä mourusi. Lisäsin pöönät ja siirsin pannun lieden reunalle seestymään.

Saksansanteri katseli tuvassa ympärilleen, kiipesi muutamat portaat parvelle ylös, vilkaisi sinne ja laskeusi alas. Käväisi pikkuhuoneessa mutkan, raotti uuninsuuluukkua ja virkkoi: Sulla pieni on sähkötön maja, ei taida joukkoja vastuksina olla? Sanoin niitäkin olevaksi, mutta välillä yksin toljailen. Lisäsin vielä, että kummun alla pihamaalla on myös syntysijani multiaisten jäänteet.

- Jaa että ihan syntymäsavolainen. Et asua saata kuitenkaan täällä?

- En, en asu. Tämä mökkinä vain on, huomasin vieraan sanajärjestyksen olevan tarttuvaa laatua.

Kahviin Saksansanteri katkaisi sokerisaksilla puolikkaan palasen ja kieltäytyi muropohjaisesta kaneliomenatortusta jonka aamulla olin leipomon eilistenkorista hankkinut.

Kahvia hörppiessämme Saksansanteri alkoi kertoa:

- Minun juureni ovat Sysmässä. Syntymäni kotitalo on vieläkin paikoillaan, kesällä kävin vieritse siitä kulkemassa. Vieraat sitä asuttavat, näytästivät ikäihmisiltä he kun tepastelivat puutarhassansa. Taisi se taata harmajapää siinä ruohonleikkurin korjuuseen alkaa ja vaimonsa vanha kukkapenkkiin asettua pyllölleen. Omenapuuvanhuksetkin olivat moneen suuntaan kallellaan, joku oksa jo melkein poikki taipunut ja niiden alle haarukkakeppejä olivat viritelleet. Oli leikkimökin sijoille tynnyrisauna tuotu, mutta aitta entinen vielä, värjätty vain keltaiseksi, niin kuin aikoinaan harmajanvaalean värinen talokin. Tiensuulla oleva isävainaan nikkarointipaja oli autotalliksi restauroitu ja sardiinipurkin kannelta alumiininen nosto-ovi sen päädyssä näytti. Teki mieleni mennä portista, mutta mäensyrjästä tieltä, autosta nousematta vain kauan katselin. Soitti autoradio maailman pihamaista sattumalta juuri. Piti siinä vähän silmää hieraista, ach!

- Viidentoista olin kun se talo meni myyntiin ja Sysmästä poistuttiin. Ensin Helsinkiin ja sieltä Hollolaan jossa isäkin elämästä lähti ja äiti seurasi perästä muutamaa vuotta myöhemmin. Minä olin jo omillani, armeijat, tekut ja kaikki käyty ja töitä niin paljon kuin hirvisi tehdä. Äidin kuoleman jälkeen laivasin itseni Saksaan kun minua se maa niin viehätti jo lukioiässä monenlaisine historioineen. Pöllöntuurilla panin siellä rahoiksi melko pian. Sitten sattui mukava saksatar matkaan, tai minä sen. Tultiin kymmenen vuoden jälkeen tänne Suomeen ja asetuttiin Lahteen. Elämää uuttakin oli laitettu tulemaan kolmen tinttamarin verran. Sitten vaimo sai ison perinnön Saksasta ja elämä leveni entisestään. Pian meillä oli osakehuoneisto Helsingissä ja lomaosakkeet Saariselällä sekä Kuusamossa. Saksaankin jo ehdittiin suunnitella eläkepäiviksi toista kotia. Suunnitelmat nätit tyssäsivät vaimon äänettömään kuolemaan. Häneltä aivoista katkesi verisuoni yöllä ja kylmänä se aamulla vieressä oli. Tyttäret olivat aikuisiksi jo kaikki kasvateltu. Vanhin jo muuttanut maastakin pois, keskimmäinen muuttamassa ja nuorimmaisella yliopisto viimeistä vuottaan veteli.

Saksansanterin vaikeneminenkin oli paljon puhuvaa. Kaadoin varovaisesti santsikupilliset molemmille. Istuttiin tovi hiljaa vain.

Sitten vieras kysyi kuin ikitutultaan:

- Mitä luulet, kannattaisiko minun ostaa se syntymätaloni Sysmästä?

Sanoin olevani huono arvioimaan noin henkilökohtaista asiaa, mutta jos olisin hänen sijassaan ja minulla varaa olisi, ostaisin varmasti. Tämä Unimäki, vaikka täällä ei ole entisistä muistuttamassa mikään muu kuin kartalla piste ja kiviset nurmien ja risukoiden aluset, on minulle maailmanpaikoista se, jossa jokaisella nahkani neliösentillä tunnen aina olevani isänmaani kamaralla. Ja minä sentäs jo kymmenvuotiaana pois muutin.

Saksansanteri ilahtui. Koppasi minua kädestä, puisteli ja sanoi kutsuvansa minut kylään kunhan talokaupat ja aloilleen asettumiset on hoidellut.

Joku aika siinä vielä juteltiin menneestä lämpimästä kesästä, Suomesta, Saksasta ja Euroopasta. Sitten pieni vihreä mies lähti.

Nelivedon korkealla sijaitsevat takavalot häipyivät jo hämärtyvässä illassa Varpaisjärven tien suuntaan jonne olin neuvonut suorimman tien satoja vuosia vanhan kulkuväylän pohjia, ja jota nykyään korskeasti metsäautotieksi sanotaan.

Ajattelin kummia kynttilänvalossa sinä iltana minä.




maanantai 7. lokakuuta 2013

Oma nahka

Viime perjantaina

Peiliin katsoessani minä en ole minä. Oma nahka lähinnä ei ole totta.

Näin on ollut jo kauan.

Ei se ole transsukupuolista tunnetta. Leikata tätä ei voi eikä se hormonihoidoilla parane.

 Lopuksi ikää tässäkin pohtimista riittää. Samapa se sille kun elämänkieppini alkaa olla jo loppurölähdystä vailla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~Ö

... lauantaina

Luonnonsuojelujärjestöt huhkivat pelotta merillä ja metsissä. Heräteltäväkseen he ovat ottaneet maailman suuret.

Kuitenkin jokaiseen yksityisautoon (Tojotanrottelooni myös) kuuluisi rohkean aktivistin nousta vauhdissa ja mangnetisoida itsensä kattoon kiinni.

Mökkini 11 kg:n nestekaasupullon nostoripaan yksi rohkea Sini Saarelan kollega.

Kotitaloni sähköpääkeskukseen ainakin kolme.

Viisi aktivistia päälle makaamaan jos aikomukseni on lähteä "shoppailemaan mielenvirkistykseksi".

Jokaisen kaupungin ja kyläpahasen jakeluautomaateille pataljoonan verran päivystäviä greenpeacelaisia. Jaettavaksi litra bensiiniä viikkoa kohti per paikalle kurvaava kansalainen.

Ja maailman kulutusmyllyn alasajokampeen kaikki joita nykyinen meno hirvittää.

Vai hirvittääkö ketään oikeasti?

Ö~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

...sunnuntaina

Unessa opetin kiinalaiselle pikkupojalle suomenkieltä (ja savon-).

Li oppi kysymään äkkiä "Mitä?" tai "Mittee?"

Ja "Mitä kuuluu?"

Tai "Miten männöö?"

Sanomaan illalla "Mänen muate."

Ja aamulla "Olipa tuas uni." Unen sisällön hän kertoi kiinankielellä jota minä en taida sanaakaan; edes unissa.

"Ein" merkitystä hän ei oppinut ymmärtämään.

"Kyllän" kyllä.

Tästä päättelin, että tavalliset kiinalaiset ovat oppineet siirtämään alamaisuutensa seuraavalle sukupolvelle jo geeneissä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~Ö

Ja tänään

Sain kirjastosta Heikki Aittokosken Narrien laivan. Jo heti alkulehdiltä tavoitin lauseen, jonka eteen polvilleni lankesin: "On parempi, että ihmiset kulkevat luotijunissa kuin kuljettavat luoteja junissa."

perjantai 4. lokakuuta 2013

Damesus Elisse Lot

Savikäsiä, maailmanlopunmonttuja, putkenpätkiä, ilmastointikanavia ja pitkänhiljaiset sillat. Sulkakynäkolmoset Jakolew, Stan ja Illustrion. Luupuisto, Kaksoistornien maa, Vinokukkuloiden tori ja Arpihuulisten suo. Argumentaatiovirhe, geneettinen virhepääätelmä, kehäpäätelmä ja lauma samanmielisiä ^^ ^^ ^^:a vetoamassa Humen giljotiiniin, kokoamassa hirttolavaa, punomassa köysiä ja taas matkaan.

Troolilla torin alitse kadulle ja yhdellä pompulla asvalttia harteilla ajokaistan ylitse. Pyöräsukkuloita, munakulkijoita ja kaksitankoisia isopäitä. Pitkä lasku toiseen laitaan ja peltisuikaleella ylitse Othmaninmeren. Remington-rämeen Jarnantalo, kuusitoista reikää, kaksitoista kanavaa ja hillapuuroajatuksia tikapuiden puolilla. Ovissa, ikkunoissa ja luukuissa jalkateriä ja kämmeniä ovenripoina, saranat olka- ja polviniveliä, säpit kylkiluita ja lonkkien ristauksia.

Siluetti esittelee Jarnaa: Tässä keskitalivariaatin kalisterissa mussuttelivat muurainpiiraitaan madamus Elba Metfalkt, hänen puolisonsa mösjööster Turbl Metfalkt sekä damesus Elisse Lot. Tuolla ylätalivariaatin kalisterissa puliteerasivat pandumaksit ja mikstariukset. Alitalivariaatin kalistereissa talistelivat tempaljöörit ja maljoordakerit.  He kaikki ovat kutveltaneet lopullisiin kakamoroofeihin piiraineen, mukeltaa siluetti ennen kuin serpentiinituuli koukkaisee hänet luukusta ulos. Hetken vielä sokerirapinaa sitten saippuahiljaisuus. Kalanruotokatoista varisee pimeänpalapeli ja kuurohyttysenkin valitus vaimenee.

Sulkakynäveljekset kumistelevat taustapimeästä. Jakolew ja Stan piirtävät mustaan Elisse Lotin. Illustrionin keltainen tussi sytyttää Elissen käteen kynttilän. Stan puhaltaa vielä kynästään henkeä Elisseen ja veljekset kumahtelevat takaisin takapimeyteen.

Damesus Elisse Lot synnyttää silmiinsä kanelikatsetta ja valopalapeli murustelee mustan.

Voin jälleen hengittää.