lauantai 28. elokuuta 2010

Onko tämä nyt niin mahdotonta?

Kittilän kirkko 6.8.2010 klo 19.30

Kirkon P-paikalla on hataralautainen pöytä ja kaksi pitkää, natisevaa penkkiä. Tulin tähän hautausmaalta jossa tein edelliset merkintäni  Kalervo Palsan "falloksen" läheisyydessä.

Toisella puolen kirkonkylän halkaisevaa pääväylää, seurakuntatalolla, on juhlat. Häät luultavasti koska lippu on täydessä salossa. Yksi nuorehko mies jolla on leveä, punertava kravatti, on kävellyt jo vartin parkkipaikalla ja puhunut kännykkään. Vaihtaa välillä korvallista ja huitoo vapaalla kädellään kuin neuvoisi tietä Äkäskeron taaimpaan sopukkaan. Ehkä neuvookin. Tuon jos ottaisi nauhalle ja dubbaisi vain äänen päälle...

Tällä P-paikalla on ehtinyt käydä jo kahdesti yksi Bemari ja vanha Mersu kääntymässä. Apukuskin puolella on kipattu kaljaa tai siideriä. Toisessa, ehkä Mersussa, oli kaksi nuorta tyttöä takapenkillä. Kikattelu kuului avonaisesta ikkunasta minunkin huonokuuloisiin korviini. Samaa jatkumoa nämä rallit vuosikymmenestä toiseen joka puolella. Koskahan tyhjän kiertäminen käy niin merkityksettömäksi, että keksitään uusi merkityksettömyys tilalle?
Lasketaanpas "Lapinlisän" kanssa. Kun jepet ryystättävät bensaa rotteloillaan 3 km:n suoran päissä kääntyen kuluja tulee: 20 x 3=60 x 2=120 km/ilta=15 ltr x 1.50 €=20.50 € x 7 pv/vk=143€ x 52 vk=7 436€/vuosi!!! Kai mie oikein laskin? En jaksa tarkistaa.

Mutta vaikkka vähemmänkin, niin kuka nuo bensat maksaa? Entä ympäristötekijät turhuuden markkinoilla? Mistähän valistus ihan oikeasti tulisi aloittaa yhteiskunnissa joissa palvonnan kohteena ovat mieluummin kulutusjumalat kuin elämän kunnioittaminen josta niin kauheasti noissakin talventörröttäjissä, kirkoissa, saarnataan? Ajatteleeko näitä asioita oikeasta kulmasta yhtään kukaan?

Tuo kirkko se säästyi saksalaisilta. Olivat tuohukset kastuneet ja tuli kiire. Voiko sitä tilannetta kuvitella sytyttäjäisiin käskettyjen sotamiesten näkökulmasta? Raapaise se tikku tai kuolet! En tiedä, mitkä mielialat on olleet, mutta kai ne aika väsyneinä ovat pakomatkaansa suorittaneet.

Jos kaikki maailman sotaherrat olisi jostakin syystä saaneet ruttotartunnan ja kuolleet kertalyönnillä pois, olisivatko ilman käskijää rivimiehet tehneet mitään? Jos olisin ollut Jumalana tuohon aikaan, olisin heilauttanut taikasauvaani ja kokeillut, kuinka käy. Yli maanpiirin olisi vain Big Benin tikutus kuulunut kun aseet olisivat vaienneet.

Häh häh. Saarnamiesten kehumien jumalien taikavoimille se olisi milloin vain mahdollista, mutta ne ovatkin aina vahvimman puolella heiluttamassa miekkaa, ei Mooseksen sauvaa, näissä saduissakin.

Perkele että iski väsy. Tapio, paikallinen kaveri soitti kännykkääni ja kysyi: "Perkeheleenkö sie juuthuit? Mie olen laittanu saunan lämpimäksi ja herra Heikkistä ei vain ala kuulua!"

Selitän, että kävin hautausmaalla ja kohta tulen. "Jo vain sie kohta tulet. Mustalaispoijan kohta oli kolome vuotta, paljon se sulla on?"

Heh heh.

Kun olin tunti-pari sitten vielä menossa hautausmaalle päin, pyörähdin torille ja istahdin hetkeksi juuri hillamarkkinoilta vapautuneille jakkaroille torin laidalla. Siihen pyöräili punanenäinen mies ja huikkasi: "Katohan, Valtsu perkule"! Se oli Venäläinen, alkujaan Karttulasta, mutta Ruotsin kautta parikymmentä vuotta sitten Kittilään asettunut rakennusmies. Kertoi juuri jääneensä eläkkeelle. Eipä paljon muuta tärkeämpää. Muutamia yhdentekeviä lauseita. Kuin olisin eilen hänen kanssaan viimeksi jutellut vaikka kai siitä on jo kuusi vuotta. Niin se menee yksinkertaisimmillaan.

Pitää vielä merkitä tässä muistiin: Kun pujottelin hautausmaan rautaisesta portista sisälle pyörineni, pinkaisi sielläkin jänis, nyt isompi kuin Maijalassa, minua karkuun joltakin haudalta. Jätin pyörän ja aloin seurata sitä sillä silmällä, että se asettuisi sopivaan kuvakulmaan jonkun hautapaaden kupeeseen. Mutta se vain loikkasi muutaman askeleen eteenkäsin ja jäi odottamaan. Otti sitten pitemmän loikan valkean puuaidan kupeeseen, ketkisti selkäänsä ja oli pian ulkopuolella. Jäi sitten siihen tirkistelemään kuin sanoakseen, että tieppä köntys sama perässä. Samassa huomasin, että jänönen oli johdatellut minut taidemaalari Einari Junttilan haudalle. Se taisikin olla Junttilan inkarnaatio joka halusi näyttää minulle, kuolleiden taiteilijoiden haudoilla kyykistelevälle, minne hänen edellinen tomumajansa on piilotettu.

Tuosta Junttilasta tuli mieleeni Marja-Leena ja Helena. Viimeksi mainittu tekee ahkerasti taidetta  Sodankylässä. M-L ja H ovat siskoksia ja Einari-vainaan lapsenlapsia. M-L oli tuttu minulle Orivesi-Tampere ajoiltani. Kerran, ehkä kesällä 1990 nuokuin krapulakaljoissani Askan baarin rottinkituolilla Posion Jukan kanssa ja annoin huonon vaikutelman Helenalle itsestäni. Mutta hänpä ei tiennyt silloin, millaisilla vesillä seilasin. Eikä tietysti tarvinnutkaan sillä enhän minä mitään ollut.

Kävin myös Reidarin haudalla. Hänen punagraniittipaadessaan on ylevänä muistokirjoituksena intiaanipäällikkö Seattlen 1800-luvun puolivälissä pitämä puhe siitä, mikä murunen ihminen luonnon kiertokulussa onkaan. Jonkun murusen muistot säilyvät kivissä, toisten maatuvat puuristiensä myötä jänkäkunttaan eikä heitä enää kukaan muista.




Tapion vierashuone klo 23.00

Saunottiin, syötiin grilliruokia. Tapion pojat ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että vanhin on armeijassa ja nuorempikin menee kohta autokouluun. Muistan, kuinka nämä samaiset jellukat kiipeilivät vielä syliini kun kävin heidän luonaan kylässä. Taisi vanhin syntyä sinä talvena kun olin rakentamassa yhtä pieksämäkeläisen KERA-huijarin kurjaa motellisilmänlumetta Veitservasaan, tai Kähärähän se oli osoite. Paljonkohan työmiehet ja rautakaupat siinäkin konkurssissa jäivät saamisiaan vaille kun isäntä otti ja häippäsi miljoonat mukanaan? Minulta jäi saamatta 20 tuhatta mk. Voi vitun "Majasirkat" että korpeaa vieläkin se kataluus johon silmää räpäyttämättä maanpiirin perkeleet, ne ketaleet joille tunnottomuus on aivojen osaksi tullut, kykenevät! Ja ajatellaanpa millaista hämäräpisnestä virolaisen halpatyövoiman turvin Helsingin rakentajat tänään tekevät! Missä se tässäkin jumalan sormi on, joka nilistäsi näiltä niljakkeilta ihmisarvon samaan jamaan kuin he tekevät huijattaville orjilleen?

Veitservasan lähellä, Pöntsössä on Reijo Raekallion atelejee. Siellä sain kunnian olla vieraana Tapion perheen mukana joskus. Heillä oli silloin sukulaisuussuhde Reijon silloisen vaimon kautta. Vietettiin jonkinmoinen lauluilta. Reijo soitti maniskaa ja vissiin hyräilikin jotain. Hän käytti tuolloin vielä alkoholia, mutta on kuulema ollut jo kauan ilman uuden muusansa turvin ja tekee taidetta josta turistit tykkäävät, eli hän myös myy töitään. On niissä hyvääkin paljon, paljon myös toistoa, mutta niihin tavan turisti tyytyykin ja silloin taiteilija voi elää, ansaita ja viettää arkisempaakin elämää kuin että pitäisi kurjuuteensa olla kuolemassa jokainen elämänsä hetki.

Miksi ei voisi ajatella, että siinä missä kirvesmies kehittyy jokaisen rakentamansa rakennuksen kohdalla ammatissaan eteenpäin, taiteilijalle kävisi samoin? Eihän hän silloin voi olla tusinamaalari vaan alansa rautainen ammattilainen jonka viiva on taulu taululta vakaampi, aihe saa uusia muotoja, sfäärejä joista voi, ja pitääkin ostajan maksaa eikä kitistä.

Olen nähnyt paljon Reijo Raekallion tauluja ja ottaisin niitä seinilleni mutisematta, mutta kuinka säväyttävää olisikaan, kun seassa olisi Palsaa ja Särestöniemeä rikkomassa rajoja. Ja olisinhan minä silloin itsekin rikas mies.
Kalervo Palsa "Huumoria" 1967

Tässä pitääkin kirjata sitten ylös tämän retkeni yllätys. Kun istuttiin Tapion kanssa saunanlauteilla ja höpöteltiin kuulumisiamme, kerroin varsinaisesti, millaisella asialla olen liikkeellä. Hän tuumasi siinä, että naapurin vanha talo on myyty eräälle kirvesmiehelle ja kun tämä oli sitä alkanut remontteeraamaan, oli talon "hillasta" eli ullakkokolmiosta löytynyt rullalle käärittyinä useita Kalervo Palsan tauluja. Mies oli kehystyttänyt ne ja nyt roikkuvat huoneiden seinillä.

"Voe perkale! Piäsisinköhän kahtommaan", innostuin.

"Jo vain meth menemmä! Kunhan on tässä hiosteltu tarpheks, niin lähemmä koputtelemhan."

Niin tehtiin. Naapuri oli ihan aito kirvesmies. Kyllä lajin tunnen. Vaatimaton tekosistaan ajan puheissa, mutta kun toimeen ryhtyy, tapahtuu.

Tein pienen haastattelun taulujen löytöhistoriasta, mutta pitää harkita, mitä siitä kerron. Kuvasin myös kaikki taulut. Voi olla, että muutamasta niistä joku taiteenkerääjä maksaisi enemmän kuin Kusti 1962 hevosestaan.

Mutta nyt saattaapi uni tulla helposti. Kynä valuu vihkon laidasta toiseen ja tuntuu kuin kelluisin. Jalat ovat herenneet kuitenkin polkemisensa.

Se on lauantai 7.8.2010 klo on nyt 22.45.

Olen Tapion vierashuoneessa alkamassa yön unilleni. Huomenna on lähdettävä kotiin. Tapio vie minut autolla Rovaniemelle ja menen siitä junalla. Perhana, että haluaisin tehdä paluumatkankin pyörällä. Ajaisin Kuusamon kautta.., mutta perheellisen kulkurin on pesäänsä palattava. Jo nytkin moni tuhahtelee nenäänsä kuinka vastuuton tuo mies onkaan kun vain pyöräilee ja pyöräilee. Voisinhan tietysti istua Rosson terassilla tämänkin ajan kolmen kilometrin päässä kotoa. Niin kuin moni tekee kun ei keksi eläkepäivilleen muuta tekemistä. No, minullahan sitä tekemistä kotonakin piisaa ilman erikseen keksimistäkin.

Keskiviikkona 13.8.1980 Kalervo Palsa aloittaa päiväkirjansa näin: "Eilen maalasin hiukan. Palavaa patteria. Ehkä se sittenkin onnistuu. En tiedä. Jäätyneestä patterista en pidä. Nämä näyttävät kömpelöiltä.  Rasittava elämä. Jatkuvasti. En kestä. Luin Carloksen loppuun. Pitäisi täällä järjestellä. Mutta miten kun tilaa ei ole. Viime lauantaina Tauno tuli illalla Laitalan Aaron kanssa meille. Aaro ennusti kämmenestäni, että eläisin 80-vuotiaaksi ainakin. Minulle tulee joku pimeä kausi. Onko se tätä kautta? Hulluus? Viina?"

Aamulla ensitöikseni kävin Tapion kanssa Palsan Getsemanessa. Pihapiiri on ruohikoítunut, vattupuskat ja horsmat rapisuttavat rakennusten seiniä. Ateljee ja hirsinen tupa tontin toisella laidalla alkavat olla viimeistä tuomiota vailla. Kattohuovat ovat vielä äkkiä tarkasteltuna jonkinlaisessa kunnossa, mutta ei ne kauaa kestä. Yksi tuulenrepäisy, lumen pudotus ja ne ovat repaleiset kuin Toimi-vainaan muikkuverkot.
Katselen kirvesmiehen silmin näitä rakennuksia. Näen heti, mitä pitäisi ruveta kiireisimmin tekemään.

Otan kuvia lahonneista nurkkipäistä ja alahirsistä. Jonkun ulkorakennuksen, liiterin tai saunan jäännökset ovat jo maatuneet epämääräiseksi läjäksi horsmikkoon. Sama kohtalo tulee vielä pystyssä oleviakin kohtaamaan jos korjaustoimenpiteisiin ei hetimmiten tartuta.

Kalervo Palsan rakennusten pelastamiseksi on perustettu yhdistys. Kuntokartoituskin on ilmeisesti jo valmis. Jos asuisin vielä Kittilässä, tulisin melko varmasti talkoisiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka ensi kesänä matkustan vaikka penskojen kanssa työleirille "lomailemaan"...

Tuli alkuloinen olo Palsan tontilla. Tunne voimistui, kun ajettiin sitten päivän mittaan katsomaan Levin rakentamisten massiivista laajentumista entisestään. Miljardeja tunkataan tunturiin, mutta moniko näistä muualta tulleista liikemiehistä olisi valmis heittämään muutaman kymppitonnin Kittilän alkuperäisen asukkaan, nurkkaansa ahdistuneen taiteilijan omaperäisen muiston säilyttämiseksi?

Ja onhan Palsan syntymämökki, yhden pienen tuvan käsittävä hirsirakennus kirkon ohella yksi niistä harvoista rakennuksista jotka säilyivät toisen maailmansodan hirviöiden häntien pieksäessä Lappia matalaksi. Polttaen  lajittelematta kaiken tuhkaksi.

 
Pikkuista hirsitupaa katsellessani tunsin päässäni Déjà vu -tunteen. Itseni syntymäkehto ja kymmenvuotiaaksi eletyn alkutaipaleen koti oli juuri tuon kokoinen. Siitä ei ole tallella edes valokuvaa omissa arkistoissani. Ovat vain muistot ja ja jonkinlainen ymmärrys, kuinka kymmenhenkinen perhe voi elävänä pakkasista, köyhyydestä ja ruuan alituisesta nuusasta huolimatta selvitä hengissä maailmaan. Ja vaikka isä kaatelisikin molemmin käsin Jaloviinaa kurkusta alas kunhan vain äiti jaksaa.

Tästä näkökulmasta ainakin ymmärrän Sinua, Kalervo Palsa.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 6


6.8.2010 klo 08.20 Meltaus-Tolonen yksityispellon laita metässä

Heräsin nuuskutukseen. Jokin eläin kiersi telttaa. Äkkiä kuului ruminaa kuin kiertelijä olisi sotkeutunut johonkin. Otin kameran laukustani ja avasin varovasti vetoketjua. Olin laittanut pyörän teltan sivulle, mutta nyt se rojotti pitkin pituuttaan taimikossa ja sen päälle asettamani suojus ja sadevarusteet olivat hujan hajan kanervikossa.

Syyllinen möllötti vähän matkan päässä pihatiellä kuin odottaen rymyämisensä vaikutusta reviirille majoittujaan. Perhana kun ei koskaan ole karhu tai jokin jännittävämpi otus! (Kuva ylhäällä)

Hassuin tapaus on varmaan ollut se,  kun  Savonlinnan kupeessa, mäntykankaalla taivasalla nukkuessani oravat olivat kantaneet kokonaisen näkkileipäpaketin sisällyksen repun päältä vierestäni yksitellen mukanaan. Tiesin sen siitä, kun yksi kurre jältti leipäpalaa männynoksalla ja näytti siltä, kuin se hymyilisi ilkikurisesti. Vittumaisin se, kun satakiloinen humalainen rojahti Mikkeliläisen puistikon laitamilla teltan päälle keskellä yötä.

Näin unta kirjavaksi maalatusta naisesta. Naisella ei ollut yllään mitään, mutta maalaus oli niin taidolla tehty, että se kävi vaatetuksesta. Olimme teollisuushallissa, jossa valmistettiin makeisia. Pitkillä pöydillä kulhoja, kuppeja ja valtavia teräskorvoja sähkövatkaimineen jotka olivat kuin betoninsekoitukseen tarkoitettuja, kumipäällystekahvallisia ja niiden kyljessä vilahteli nimiä Metabo, Hitachi, Makita. Yhden punaisen koneen nimi oli Segestram ja jäin hämmästelemään lattialla olevan vanukasastian kannelle istahtaen, että ei voi olla perkele totta tuo! Maalattu nainen suikerteli kuin korkkiruuvi yhä lisääntyvien astioitten ja vatkaimien lomitse minua kohti, mutta juuri kun oli istahtamassa pyöreine pyllyineen kovana odottavaan syliini, se poron perhana tuli nuuskuttamaan.

Kertakaikkiaan taiteellinen uni, Segestramkin mukana! Noh, sehän huitoo niitä tahtipuikkojaan joskus kuin suunnittelisi leipuriksi ryhtymistä. Ja se unen nainen; kuin Marianne-karkin käärepaperi, mutta paljon enemmän värejä. Millaisenhan taulun olisi Palsa unesta, jossa ei ole ahdistuksen häivääkään, kankaalle rutaissut?

Maijasen kappeli klo 11.30

Helteessä polkemista. Tällä hautausmaalla tulee kirkasta ja hyvää juomavettä hanoista. (Hanoista, hih)Onneksi, sillä pullot ovat aivan tyhjät. Kahvia tekee mieli. Ja pillua. Kun tulin tähän, lähti Holckin haudan ruusubelargoniapuskasta nyrkinkokoinen jäniksenpoikanen karkuun. Olisinpa huomannut sen ajoissa, niin hautakivestä, kukista ja pupusta olisi saanut aikamoisen yhdistelmän valokuvaan.
Istun Maijalan kappelin kellokatoksessa. Ajattelin äsken, jos tulisi jokin häiriö tuohon kellon sähköiseen soittokoneistoon ja mäikäisisi äkkiä lyönnin yläpuolellani, niin säikähtäisinköhän sydänkohtaukseen saakka? Sopiva kuolema sekin. Niin kuin kaikki kuolemat.

Minulla on mukanani myös oma päiväkirjani Kalervo Palsan kuolinvuodelta 1987. Avaan sen elokuun kohdalta, sillä arvelen lueskellessani pysyväni ahdistuksen laitamilla päästäkseni lähemmäs mielenlaatua, joka silloin oli yhteneväinen Palsan kokeman Pohjoisen eksistentiaalisen ahdistuksen kanssa. Itse olin tuolloin 29 v, kahden tyttären isä.
"13.8.1987 klo 16. Piirtelen. Mietin. Marittalta tuli kirje. Elävä. Hänen tämänhetkisiä tunteitaan myötäilevä. On se ahdistavaa kun joku rakastaa. Lohtuna ainoastaan ajatus "kaikki hoituu jotenkin". Minäkin rakastan. Antaa ajan kulua. Aika tappaa. Tapamme aikaa. Tapamme ajan avulla tunteitamme. Tunteet kuolevat ajan kuluessa. Ihmisetkin. Vaikka ihmisiä tapetaan aikaan katsomatta."

Maritta oli minun "muusani", rakastajattareni Tampereen aikoihin. Tai minä olin hänen rakastajansa, ihan mitenpäin vain tai kumminkin päin. Nussittiin aina kun valvova silmä vältti, kun tilaisuus siihen tuli, tai se järjestettiin. Puhun nussimisesta koska se on rakennusmiehen kieltä. Sievistelevää fraseologiaa käyttäkööt ne, joille se luontuu. Molemmat jostain syystä, muutenkin kuin nussiaksemme, tarvitsimme salaiset toisemme vaikka se kuinka olisi ollut väärin puolisoitamme kohtaan. Voi tietenkin kysyä, olisimmeko ajasta tuolloin selvinneet ilman tuttavuuttamme? Ehkä minä en, mutta hän kyllä. Molemmin päin olen asiaa pohtinut. Ehkä me miehet olemme heikompi astia sittenkin? Marittan tapasin pari vuotta aiemmin Kyröskosken lavalla. Hän oli lapsuudenkodissaan kesälomalla Lahdesta ja kuskina vanhemmilleen. Se kävi helposti, tutustuminen. Kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Muistan, kun M jännitti siellä Ikaalislaisen soratien varrella jonne teimme treffit niin, että piti mennä ravin taa kannonnenään istuksimaan ja päästelemään pieruja. Itse niin sanoi. Sanoin, että kotiseuduillesihan nuo päästelit ja sitten naurettiin. Joskus suhteen voi aloittaa vaikka pieruhuumorilla.

Ajattelen nyt, että ahdistukseni kesti 9 vuotiaasta ainakin 40 vuotiaaseen ennen kuin helpotti. Pitkä sairaskertomus ilman lääkitystä, vain oman diagnoosin varassa. Naureskellen ja näytellen. Juopotellen ja harhaillen. Kirjoitellen ja piirrellen. Hirnuen kuin hevonen. Humppa ja tango puudutuspiikkinä ja ainaiset salaiset suhteet. Melkein kaikki hellyttävän hyviä, jotkut jopa kauniita rakkaustarinoita ilman tulevaisuutta. Naiset ymmärtävät lapsia. Isoja, itkeviä lapsiakin joskus.

Tajuanko sitten nyt mukamas niin paljon, ettei ahdistus siinä mitassa enää koskaan yllätä? Arjen vaikeudet ovat edelleen samansuuntaiset. On huoli lapsista ja toimeentulosta, särkyneet eturaajat joilla ei kyetä enää pitkäjänteisiin vasarointeihin. Eivätkä henkiset välit nykyiseen vaimoonkaan ole ne parhaimmat.

Vain lapsuudesta tuleva ahdistus on poissa. Isän ja äidin ikävä on poissa. Ensimmäisen vaimon sairastumisen tuoma, käsittämätön pelko mielisairauksia kohtaan, sekin poissa.

Käsitän, mitä elämä on ollut sadan päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen. Tuhannen muun tilityksen ja yhden kirjan käsikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen. Olisiko tähän samaan pystytty muutaman vuoden terapiaistunnon tuloksena? Vieraan ihmisen, ammattiinsa lukeneen analysoidessa pään sisältöä? Tuskin minun tapauksessani. Tai Kalervo Palsan joka ei ehtinyt tehdä tilitystään loppuun saakka. Ei kai halunnutkaan.

Miten paljon meitä onnettomia täällä vaeltaakaan jotka eivät edes kuulaa kalloonsa uskalla ampua. Tai sitä "kujan päässä olevaa narua" kaulaansa sitoa. Onneksi ehkä niinkin ettei uskalla. Joku aina selviää.

Ajattelen helteen pehmittämin aivoin, mutta niin todesti. Jos en kirjoittaisi nyt, mitä ajattelen, se jäisi tuolla myöhemmin tekemättä.

Vielä olisi vähän matkaa Lohinivaan jossa tietääkseni on vielä baari olemassa. Siellä "aamun" ensimmäiset kahvit, toivottavasti. K-extra ainakin Sieppijärven puoleisella sivulla. Nälkä ei ole.
Kaukonen klo 16.

Istun bussipysäkin katoksessa. On varmaan yli 30 astetta plussaa. Syön "lämpimiä voileipiä" ja makkaraa, juustoa, tomaatteja. Vettä. Voi räytyy leivän päällä ja juusto sulaa. Makkaransiivut luistelevat leipäsen päällä, mutta kaipa nämä vielä syötäviä ovat. Nälkäänsä pistelee vaikka soraa tienravista.

Olen vaeltanut jo useita tunteja Kittilän puolella. Lohinivan baari oli vielä Rovaniemeä kun yhdistivät maalaiskunnan kaupunkiin. Kahvi maistui paremmalle kuin pitkään aikaan. Baarin pitäjä, nuori nainen kertoi äitinsä leiponeen varhain aamulla esillä olleet pullat. Otin mustikkapiirakan. Piti ottaa sitten toinenkin santsikupin kanssa. Käskin sannoo äetille terveesijä, että vievät kuluku-ukoilta kielen männessään. Tyttöä nauratti murteeni. Ja se vasta naurattikin, kun osoitin kampanisuja lautasella ja kysyin, miksi nuo eivät ole "jänkänisuja" kun ne täällä jänkien valtakunnassa kerran perinne-eineksiin kuuluvat? Minä nämä tyttöjen hymyilyttämiset vielä hallitsen. Kun ikää ja ruttuja tulee lisää, niin sitä enemmän nauravat.

Join kahvini valokatteella katetulla ulkoterassilla. Siihen tuli muitakin ohitsematkaajia. Kaikki kurauttivat pihaan autoilla. Sekin saksalainen, onnellisen kuuluisesti puheleva, suukkoja toisilleen jakava nuori pariskunta joka haki sisältä kahvit ja istui sitten hirsikehikon laidalle päät aurinkoon päin. Kun menin pyöräni luo, he nyökkäsivät minulle iloisesti, nostivat peukalon pystyyn ja sanoivat "Gud lak" tai jotain sinne päin. Nyökkäsin  "Thank you!"

Alakylässä oli poroja tiellä. Näki, kuinka syöpäläiset vaivasivat niitä. Liekö hirvikärpäsiäkin jo näillä leveysasteilla?

Yksi paikka, jonne Erno Paailinnan lapsuuden perhe evakkomatkallaan hetkeksi asumaan tuli, oli Kittilän Alakylän Mäkivaara-nimisellä tilalla. Missähän sekin tila lie? Onko siitä mitään jäljellä?
Ennen Alakylää oli "Esko Riekin jääkäreiden" etappi Niskakangas. Muistolaatat ja selostukset ajalta  1916-17 oli laitettu P-paikan takaiseen männikköön ja polku kivipaadelle kyllästetystä laudasta rakennettu.

Osaako näiden, sotaa ja sotia useimmiten sivuavien muistopaikkojen äärellä ajatella mitään muuta, kuin ihmisen loputonta hulluutta kuten senkin ajanjakson historiankirjoitukset kiistatta asioiden osoittavat olevan? Kuinka paljon energiaa ja yhteistä hyvää toistensa tappamiseen ovatkaan jotkut valmiita tuhlaamaan kun muuta, ja ehkä mielekkäämpääkin tekemistä olisi. Kivityömiehille ja louhosten omistajille pikkuisen lisätienestiä näissä, niin verisiin muistoihin tarkoitetuissa lohkareissa. Näidenkö ääressä pitäisi päänsä paljastaa?
Särestöntien tien haarassa pysähdyin hetkeksi. Peltitaulut ovat jo kauan osoittaneet nähtävyydeksi Reidar Särestöniemen vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevan ateljeekompleksin. Itse kävin siellä ensimmäisen kerran 1981. Se oli siinä kinkamassa kun Reidari itse keväällä lopetti huokumisensa saatuaan niin lujat rytmihäiriöt viinan ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta, ettei selvinnyt siitä. Jotain sen tapaista kuolemaa kohtihan hänkin meni melkein tietäen kohtalonsa. Eivät ne lasten limujuhlia ole olleet joita Särestössä on vietetty. Suotuisimmilla vesillä hän kuitenkin purjehti kuin nuorempi kollegansa Palsa. Palsan tie ei ollut Särestöniemen tie.

Reidarilla olivat lujat taideopinnot Leningradissa ja Helsingissä ja syntyi samalla paljon vaikutusvaltaisia kontakteja. Ehkä ystävyyksiäkin jotka olivat välikätenä periferian taiteilijan ja Helsingin, jopa Euroopan taidemesenaattien yhdistämisessä sitten, kun taiteilija itse siirtyi takaisin synnyinseudulleen etsimään väriyhdistelmiä luonnosta jonka parhaiten tunsi. Taidekin oli sovinnaisempaa kuin Palsalla vaikka homoerotiikkaa paljosta hänen taiteestaan löytyykin. Sitä, mikä salaisuutena niin kauan oli miehen mieltä painanut täällä pienissä ympyröissä ja yksin ollen eikä eläessään ehtinyt vapauttaa vaikka lakeja muutettiinkin suotuisammiksi.

Kalervo Palsallakin kuuluisuuteen oli jo eläessään  mahdollisuutensa, mutta hänellä oli heikompi luonne, syvempi lapsuudenkokemusten vamma, trauma, päässä sekä alkoholi, joka vei niin alas, että oksalakka, pulijuoma ja tenttukin tulivat tutuksi. Reidari ei tarvinnut koskaan niihin turvautua.

Lapsuudenkokemuksista siinä, missä Reidarilla oli hyvä koti sen ajan mittapuiden mukaan ja joka vielä säilyi saksalaisten poltetun maan taktiikalta, Palsa joutui jo pienenä näkemään kaiken sotien jälkeisen ahdistuksen poltetun kirkonkylän keskellä. Näkemään ja kokemaan niiden herkkäsielujen töytäilyt itsensä ongelmien kanssa, jotka sotien runtelemana tulivat kotiin ja näkivät vielä senkin, että kaikki entinen, kodit oli tuhottu.

Palsan sukupuolisesti ahdistavan taiteen taikinajuurena olivat näkymät, jotka hänelle oman kodin lankkulattialla avutuivat jo, ennen kuin muuta maailmaa oli pienokainen edes nähnyt. Kulkurien ja joutoukkojen juopottelut avoimen huoruudenharjoittamisen tilassa, jossa ei lapsilla ollut paikkaa minne viattomien silmiensä katseen olisi siksi aikaa kääntänyt. Olisi ollut edes joku aikuinen, joka olisi vienyt lapset pois. Kysyä tietenkin voi yhden huoneen pirtissä, että minne? Sosiaalihuoltoa ei ollut ja kullakin kyläläisellä olivat omatkin murheensa.

Vain vahvat selvityivät. Ne, joiden kykynä on ihmislajin sankoissa joukoissa sulkea silmänsä kaikelta ahdistavalta. Ja ne, jotka kaaoksenkin, tai kaamoksen, keskellä tekevät voittoa vaikka muiden murheilla. Herkät nerot, joidenka aivot kypsyivät liian nopeasti, liian varhain käsittämään asioita, joidenka edessä aikuinenkin järkyttyy, eivät kestä. Eivät, vaikka ulkoisesti kaikki alkaisi menestymisen myötä sujuakin. Lapsena saatu suru, vaikka se olisi koteloitu ja terapoitu näkymättömiin, on siellä jossakin. Odottaa kriisiä, varomattomuuden hetkeä, jolloin varppeillaan oleva ihminen herpaantuu ja iskee.
Jätkien sielut siirtyvät poroihin. Kukahan se tässäkin vaeltaa?

(Huh huh. On niin paljon vielä tuota pv-kirjatekstiä, etten malttaisi lopettaa vielä. Kittiläänkin on vielä matkaa yli 20 km ja helle on kova. Joko sivujeni selaajat ovat kyllästyneet tähän Päätalomaiseen matkantekoon?)

perjantai 20. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 5

Kalervo Palsan hautamuistomerkki Palava pensas 6.8.2010 klo 18.31.

Siinä se on, Kalervo Palsan Palava pensas jossa riähkiä ajattelemaan kykeneväiset seurakuntalaiset jumal´pelossaan Fallosveistoksen muotoja näkevinään ovat.

Kittilän hautausmaalla muistomerkki täysstondiksessa edelleen seisovi vaikka sen sekä vainajan luineen olisivat pois halunneet roudattavan ja syntisäkeille varattuun pimeään paikkaan ne kivin keskiaikaisin menoin peitellä. Ei pieni Kittilä saa omia tätä poikkeavuuksien teloittamista tavalla tai toisella. Niin tekevät kaikki pienet ja ahdasmieliset kylät maailmalla. Mutta jos tätä lynkkausmielialaa ei yhteisöissä olisi, olisiko maailma parempi paikka?


Hurskaat Kallen haudan kohdalla päänsä poispäin kääntävät omien rakkaittensa haudoille kukkia kastelemaan saapuessaan. Mutta kenen haudalle onkaan polku niin tallattu, että erottuvi muista? Ketkä tähän Santiago de Compostellan vaihtoehdoksi vaeltavat? Mitä ajattelevatkaan eläväisten päät tämän haudan äärellä jonka muistomerkin jalustassa niin koruttomasti lukee PALSA? Ovatko he kaikki niitä laumasieluja joilla vain sensaatio saa mielen kihelmöimään? Ne, jotka omat perversionsa toisten kautta elävät?

Vai yksinäiset tulehentuijottelijatko tässä rukouksettomaan rukoukseen päänsä paljastavat? Ne, joilla elämä on yhtä kiusaa ja kiusauksia. Joita kiusaavat päänsisäiset demonit, alkoholipirut, poliisi ja paremmin elämänsä järjestäneet.

Tekevät tässä varmasti asennon myös kulttuuri-ihmiset, taiteen asiantuntijat ja sijoittajat. Ne, joista ei aina tiedä, ovatko he tosissaan vai liitelevätkö vain korppikotkina haaskalla.

"Paras taiteilija on kuollut taiteilija", siteerasi jonkun huulet hautajaispäivänä syksyllä 1987.

Ja näin ehkä olisi saarnannut Lars Leevi Kalervo Palsan hautajaisissa:

Niin meth Jumalan lapset, siunatut pyhäsä vedessä, käänsimmä elävästä taiteilijasta kauhistuksesta tutajavat päämme pois koska raamatusta olima niin oikeaksi tulkanhet.  Narikan nurkalla ristinmerkkejä tehimmä meth pyhistä pyhimmät lähimmäiset joidenka haarovälejä ei kiima kutkuta ja joidenkha mulkku vain tarpheentyöhön pysthyn nousee, ja vain silloin köyrimhän on valamhis kun ovulaathion aika naarhalla on. Herrale kiitos! Oi Herrale kiitos! Pyhänä ja arkena hän on oleva kanssamme, meille valituille hän korvansa kallistaa ja on oleva läsnä kun siunattua siementä vakohon kylvethän, kun kymmenettä lasta perheeshen alulle nussithan vaikka akka tuskasta luokilla kulukekhon. Oi Herra, oi Herra, kiitetty olokhon sinun antamasi taakat, nämä tuskat ja kivut ja vaivalla elämiseth!


Mutta ah Jeesukseen tet perkeleitten persheistä synnytetyt kalervo palsat! Tet surkeat tenusällit ja vistot huorimusten kanssa pethin menijät. Riivajaisten siemenen ovat isänne ja isienne isät aina kolomannesta polovesta äitienne kohtuihin kylvänhet ja nyt teth palsat niitäthe sitä sarkhaa päästä päähän jota ei halla pannut, mutta teth panitta. Sitä sarkhaa teth kurjat köyrittä vaikka Herra kolomasti kielsi! Ankara on oleva unohuksen jänkkä jonne teijät nyt poljethan, teth epäsikkiöt, koiran ulosteth ja poron kusemat! Te, joille ei Armon aurinko Kumputunturin takhaa enhän ikänhän nouse ja jolle rahkasammalheinen tukko turphan työnnethän jotta tämä syntinen suku lakkais, loppuis, eikä jänkkän poreveessä ennäänh heinäkenkhäänsä tulisi liottamhan!

Tämän kirjoituksen kiilaan tähän väliin viidenneksi postaukseksi polkupyöräretkestäni. Kaukosesta kun viimeiset parikymmenkilometriä polkaisin mietin kohdettani, mahdotonta tehtävääni kirjoittaa uudesta kulmasta taiteilijasta, josta niin paljon on jo sanottu ja kirjoitettu, että ihan hengästytti kun haudalle saavuin. Tämän, nyt siistityn version myös siinä välittömänä tuntemuksenani ylös kirjasin, mustakantiseeni tärisevin kourin raapustin, miljoonia itikoita silmiltä huitoen.

Kirjoitan tämän jälkeen vielä yhden blogikirjoituksen Meltaus-Kittilä väliltä niin ei jää aukkoa muistitietoihin.

tiistai 17. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 4

Meltaus-Tolonen 6.8.2010 klo 02.30

Ihminen ei voi olla kuin yhdessä paikassa kerrallaan.

Olipa hän sitten pinkkiä ilmapalloa käsissään pitelevä, juopunut mies keskellä yöautiota Helsingin Kauppatoria juhannuksena tai karvahattupäinen helteenvahtija Buckinghamin palatsin portin edessä Lontoossa hänen paikkansa on siinä sillä hetkellä vaikka ajatus rillaisi Nairobissa.

Minä päätin olla nyt naurettavan tarpeeton näky itselleni tässä teltassa jonka koordinaatteja en osaa metrilleen ilmaista. Mieli pyöräilee vielä tulojäljillä, pitää kirjata jotain ylös, ennen kuin jalat herkeävät polkemasta.

On aikalailla pimeää ja  vain sattumankaupalla eksyin tämän aution talon pihaan kun käännyin matalaan petäjikköön aukeavalle uralle Kittiläntieltä Meltauksen jälkeen. Kävin portailla katsomassa ja luuta oli ovella; ketään ei siis kotona. Sitten työnsin pyörän ehkä hehtaarin kokoisen, sammaleen valtaaman pellon takimmaiseen laitaan ja ähräsin teltan kokoon, lapoin tavarat sisään, oikaisin patjan ja makuupussin ja laitoin pyöränlampun teltan katossa olevaan naruun killumaan. Söin vähän leipää ja juustoa, juomaksi vettä. Rovaniemeltä tankkaamastani termoksesta ryyppäsin haaleaa kahvia päälle.
Saarenkylästä siis läksin Itäkairan puoleista tietä Kittilään vähän ylitse yhdeksäntoista.  Oli mukava iltayö ajella kun ilma selkiintyi. Ihmeesti samalla lämpenikin hiukan ja jollakin kohtaa komea sateenkaari alkoi pyöräni tarakalta kaartuen kauaksi Sodankylään päin. Ainakin yritin sen siitä kulmasta kameraani tallentaa.

Kellosuvannon veneenlaskupaikalla Ounasjoen pintaan heijastui muutamia pilvenriekaleita ja niiden uhkaavan tummissa väreissä uivat Kalervo Palsan ja Pohjoisen miehen eksistentialismin siemenet. Aurinko oli juuri häipymässä metsän taakse, Timo K. Mukan kotitalon suuntaan. Pellosta vielä Pohjoiseen päin se valaisee pitkään elokuussakin Alta-vuorijonoa miljoonien värien hehkuessa kivikkorakan jäkälissä kuin Reidar Särestöniemen tauluissa. Otin kuvia.

Pulahdin jokeen. Peseydyin oikein kunnolla vaikka ranta oli kivikkoisen vaarallinen. Mutta että teki viileä vesi hyvää! Vaihdoin puhdasta. Varmaan kilo itikoita jäi vaatteiden alle ja nivusiin kun siinä joen partaalla, alastonna tongin garderoopivarastoani pyörälaukuista. Edelliset vaatteeni laskostin nippuun ja työnsin roskalaatikkoon laavun vieressä. Se oli harkittu teko; kuorma kevenee päämäärää kohden poljettaessa kun jo lähtiessä laittaa sellaista vaatetta päälle, joka viimeistä matkaa vaatehuoneen nurkassa odottaa muutenkin. Kalsarinikin olivat jo sellaisessa kunnossa, että kun ne päällä pyllisti, kellekset muljahtivat rei´istä reisille kuin nilsiäläisen muurarin vitjamunat rikkonaisista haalareista kun hän putosi telineiltä. Minulla on kyllä munaset aika pienet... Keltaisesta WTP:n lujakankaisesta paidastani en olisi hennonut luopua sillä se on ollut matkassani vaihtelevasti jo yli kaksikymmentä vuotta. Mutta kun hiha irtosi ja selkämys halkesi...

Palatakseni vielä hetkeksi taaksepäin niin Saarenkylässä kävin Kitumarketissa evästäydennyksellä, katselin kaikessa rauhassa ihmisten huljuamista automaattiovien väliköstä sisään ja ulos. Ihan sama tunne kuin olisin ollut Kuopiossa, Kajaanissa tai Tampereella. Yksi tutunoloinen laattamies lumpsi haalareissaan kaljapatteria molemmissa käsissään kantaen ulos, mutta en huikannut hänelle.

Söin vielä hampurilaisen Carrollsissa, vai mikä lie paikan nimi ollut. Seinän kuvassa "jättihampurberg" näytti valtavalta, mutta kun tyttö sen takaansa lämminrännistä lautaselle nosti, näytti siltä, kuin rusakko olisi paskantanut käärepaperiin pari toisiinsa liimautunutta papanaa. Maksoi kahvin kanssa 5,30€. Sama, vaikka se rusakko olisi ollut jo ovenpielessä niitä kolikoita napsimassa.

En muista sen joen nimeä, joka lähtee oiustamaan Ounasjoesta 4-tien alitse ja Saarenkylän halki Kemijokeen, mutta heti alkumatkasta sen vastarannalla kellui lautta jolle oli aseteltu ulkokalusteet. Mietin, että mahtaa  maistua aamukahvit hyvältä  tuollaisen päällä. Otin kuvan.

"Mies on mätäntyny, kengät on jäänhet!"

Kenellähän nuin kiire on tullut? Ihan hyvät lenkkarit, melkein samanlaiset kuin itselläni. Jos lie iskenyt kesken vauhdin poroksi muuttuminen?

Sitten toisella P-paikalla oli autonrenkaita, öljylönttejä, punaiset, mitättömän kokoiset stringit, Cup-B tissiliivit ja iso, avonainen muovikassillinen erilaisten einesten pakkausmuoveja. Joukossa haisi makkarantähteitä ja maitotölkkejä. Taisi olla juuri se levennys jossa sateenkaari näyttäytyi.

Miksi kukaan ei tee roskaamislauluja enää? Musiikkivideoon saisi arkista kuvamateriaalia kun vähän kiertelisi. Näyttävät varsinkin täällä Lapin oudossa taikalumossa varsin aidoilta. Olisi siinä jollekin nyky Alariestolle realismia vaikka tauluihinsa sutata.

Kun ilta alkoi hitaasti hämärtyä, nousi ensin sankka sumu jänkien kohdalla tielle. Eräässä tällaisessa sumutylväässä erottui mutkassa kolme mustaa, hitaasti liikehtivää pistettä. Kun lähenin, arvelin tietenkin niitä poroiksi vaikka näyttivätkin kovin pyöreiltä. Tulipa mieleen jo, että kohta saan valokuvata karhuja, perkule. Kun lähestyin pisteitä noin viidenkymmenen metrin päähän ne huomasivat hahmoni jolloin erotin, että ne olivat sonnimullikoita. Kaivelin toisella kädellä kameraa etulaukusta, mutta mullikatpa pistivät juoksuksi niin, että yksi niistä kyrskähti turvalleen keskelle tietä. Äkkiä se kuitenkin kömpi pystyyn ja juoksi toisten perään. Jätin kameran kaivelun, laitoin isompaa vaihdetta päälle ja nousin pystyasentoon polkemaan. Tie oli tasainen, pyörät rullasivat hyvin ja tavoitinkin elukoita jo vähän. Juuri kun vauhti alkoi kivuta yli kolmenkymmemen, sonnit tekivät vinkkelin raviin ja painuivat istutuspetäjikköön niin että ryske kuului.

Huh perhana että henkeen otti äkkispurtti!

Vähän matkan päässä oli Poro-Pekan pirtti-kyltillä varustettu tienhaara ja ajattelen, että pitäisiköhän käydä siellä sanomassa öisistä, mustista harhailijoista ennen kuin joku autoilija tärskäyttää niiden kanssa yhteen. En saa kuitenkaan itsestäni niin paljoa irti vaan jatkan matkaani sillä väsyttää jo vietävästi.

( http://www.poropekanpirtti.com/ )

Lastenkodin-tien risteys. Kerran, joskus kymmenen vuotta sitten pyöräillessäni samalla tavalla yötä myöten vastapäiseen suuntaan polki joku murrosikäinen poika vastaani ja kääntyi tuolle tielle. Hän sentäs kajautti minulle hyvin kohteliaasti, että "Hyvää huomenta herra!"
Ylitin pari vuolaasti virtaavaan joen siltaa, tulin Meltauksen tienristille. Katselin jo siinä paikkaa, minne voisin teltan laittaa. Kovin oli muhkuraista maastoa eikä yhtään lupaavaa tienhaaraa näkynyt. Otin hämärän häiritsemiä valokuvia Meltauksen kyltistä, muista tienviitoista ja kuunsirpistä. Levähdin vähän raviojassa ja mietin hankiaiskevättalvea vuonna 1987 tai -88 kun olin kertausharjoituksissa ja leiriydyimme tällä seudulla Ounasjoen länsipuolen kankaalle. Siellä kiipesin hentoiseen petäjään ja sidoin tuntolevyni ylös oksaan sillä olin jo menomatkasta päättänyt, etten enää osallistuisi koskaan kertausharjoituksiin. Vitutti vissiin se tolkuton autoilla ajaminen kun ei nukkuakaan saanut koskaan vaikka viikon kestäneessä alkukoulutuksessa Oulussa meille kuljettajielle painotettiin sitä, että vähintään kuuden tunnin yhtäjaksoiset unet pitää vuorokaudessa saada ottaa. Perkele, hyvä jos kuuden minuutin torkut kerkesit, kun joku möhlinkäinen tuli potkimaan renkaita; eikun ukkoja lava täyteen ja marssille, vihollinen kiertää mottiin Sinetästä käsin!

Eipä siinä mitään. Nyt olen kirjannut sen, mitä jaksan. Käteen sattuu. Kun pidän kynää kauemmin sormissani, en saa niitä oikeamaan kuin väkisin vääntämällä. Vasen olkapää on aina vain kipeämpi kuin toinen vaikka oikeaa on enempi elämä ruhjonut?

Lueskelenpa Palsan päiväkirjojen elokuisia merkintöjä eri vuosilta ja vuosikymmeniltä tässä ennen nukahtamistani. Ties miten masentavia unia sitten näyttää.

Kalervo Palsan päiväkirjat. Toim Maj-Lis Pitkänen 1990 WSOY:

"3.8.1962 Isä lähti hillaan. Aioin itsekin mennä mutta en menekään.
On kaunis päivä. Äiti paistaa räiskäleitä.
Heräsin kymmeneltä. Söin räiskäleitä ja tulin makasiiniin.
Lassi ei ole palannut. Järjestelen lehtiä ja Sonja tulee. Sanon `Mie haen kumia.´ ... ... ..."

"6.8.1967 Maalasin taas...
Äidin muotokuva. Tähän on vaikuttanut Vermeerin Ompelijatar ja Chardin ja Corot. Olen käyttänyt valooreja ja lisäksi valkoisen värin muita ... vivahteita. Onko tämä naivismia, luultavasti, ainakin tyylini on hyvin naiivi. ... ... ..."

"7.8.1967 Tänään taas tuntuu siltä kuin kaikki loppuisi justiinsa. Tuntuu kuin olisin koko tämän vuoden kiristänyt silmukkaa kaulassani ottamatta sitä pois.  ... ... ... Kujan päässä näkyy naru.  ... ... ..."

"8.8.1969 Palvelukseenastumismääräykseni tuli. Anon lisälykkäystä. Maalaan ja kaiverran puupiirrosta `Golgatan viskiä´. Mieleni on voitollinen. Ehkä tänään Maj-Lis saa kirjeeni. Tai eilen."

4.8.1975 Sain unen joskus aamulla. Olen masentunut ja haluan pois täältä. Koti aiheuttaa minussa vaikeita ja ristiriitaisia ja ahdistuneita tunteita.
   Minun naissuhteeni ovat aika paljon samanlaisia kuin ne joita Sandemose kuvaa kirjoissaan. Olen hyvin paljossa sitä josta C-E Nordberg käyttää nimitystä `den skadade treje`. Illalla noin 18.30 tuli veljeni Martti. Siitä on kahdeksan vuotta kun olemme viimeksi tavanneet."

"6.8.1976 Pesin äidin kanssa pyykkiä tänään.
Lassi ja Reino juovat. He joivat myös eilen. Myös muut ihmiset kylällä juovat. He saavat hilloista rahaa. 25 mk/kg."

"9.8.1976 Join viikonloppuna. Yhä sairas. Toissa yönä oksensin. En jaksa kirjoittaa. Yleismaailmallinen tuska. Myöhemmin. Minä juon taas. Kävin ostamassa 2 koskista meille neljälle, Reinolle, Lassille, Jussilan Paavolle. Joimme ne. ... ... ...
Äiti ei meitä ymmärrä. Hän ei ole juoppo."

"6.8.1977 Lauantai. Reino kuoli viime keskiviikkona."

"9.8.1977 Kittilä Tiistai aamuyöllä klo 1. Telle kuoli eilen n. klo 17. ... ... ..."

"6.8.1978 Sunnuntai. Paluu Särestöstä. Lassi meni maanantaina kalaan, samana päivänä Reidar haki minut mukanaan Topi, Maritta, Veli ja Sielu. Reidar piti harjakaiset. Olen väsynyt, kolmatta päivää krapula."

"1.8.1980 Perjantai
... ... ... Lindenin Leo kertoi, että täällä kylässä on tällä hetkellä eräs toinenkin hyvävittuinen nainen, Liisa. Leila on linnassa, mutta Liisa on täällä. Liisa on pienenä jäänyt auton alle ja siitä tärähtänyt. On vähän yksinkertainen kuten Leilakin."

"22.8.1986 Perjantai klo 21.50
Saunan, kaljan, pilven, masturboinnin jälkeen.
Katson Bunuel-kasettiani. Olen polttanut neljä piipullista seitsemästä lähtien. Onkohan se liikaa? ... ... ... "

Viimeinen merkintä sijoittuu myös elokuulle: " 20.8.1987. Minun rehellisyyteni on perua lapsuudestani ja nuoruudestani. Opin halveksimaan siivellä elämistä ja toisilta vippaamista ja sosiaaliapua."

Muutaman viikon päästä (3.10) Palsa kuolee Getsemanessaan keuhkokuumeeseen kuin kapinen rakki jolle kukaan ei kuitenkaan viimeistä palvelusta tohdi tehdä.

Polkupyöräretkeni kuvaus on vielä kesken. Jatkan Kittilään seuraavassa postauksessa. Tämän tiiviimmäksi en päiväkirjamerkintöjäni näköjään osaa editoida. Vierasta kättä siihen tarvittaisiin.

lauantai 14. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 3

To 5.8.2010 Roi, kiinalainen ravintola (jälleen)

Klo on jo 14.30 eikä sade meinaa lakata. Syön kanaa ja riisiä. Reilu annos 7,90€. Tässä paikassa isäntä on vanhempi, kohtelias, mutta ei katso ollenkaan kasvoihin saatika silmiin. Neiti, joka tarjoilee on enemmän japanilaisen näköinen, silmät ovat tummat, suuret ja katsovat kohti. Suun pielet kääntyvät hieman alas päin, mutta keskellä punaisia huulia on asiakkaita varten valmiina odottamassa hymy. Kun hän, tuodessaan vesikannun ja lasin, kumartuu pöydän ylitse, näen aika syvälle rintavarustuksiin jotka ovat tiukassa paketissa löysän, valkoisen paidan alla. Nuori nainen on hyvin kohtelias ja hymyilee kauniisti sanoessaan "Olkka hyvä."


Tavalliset aasialaiset naiset eivät muodoillaan pröystäile. Maksullisiin tissimarkkinoihin en ole livenä tutustunut. En ole käynyt edes Thaimaassa kuten vaikkapa Kalervo Palsa viimeisenä täytenä elinvuotenaan 1986 röyhkeässä USA:ssa. Siellä hän jo silloin sai nähdä erotiikkamarkkinoiden pimeän puolen. Sen, kun kaikenlainen ihmisliha oli kaupan ja pahimmatkin fantasiat toteutettavissa jos vain rahaa lompsasta löytyi. Iisalmelaiset (suomalaiset) tissibaarit ovat vieläkin kovin kainoja paikkoja maailman metropoleihin verrattuna.
 
Tissejä olen kyllä käsissäni pitänyt monenkokoisia ja näköisiä. Semmoisiakin, joidenka nännipihat kasvoivat karvaa kuin luomi ranteessani ja eräiden rintojen silikonit pakenivat kosketusta kainaloihin päin. Mutta olen niin monesti nähnyt myös tissien alkuperäisen tarkoituksenkin, imettämisen, että ei minua töräköidenkään rintojen näkeminen enää kadulta metsään kaada.

Mutta ehkä on hyvä nähdä kainosteluakin väliin, kun nykyään joka puolella tunkevat silmille hyvinvoinnin turvottamat, veltot, päähänpistojen sanelemin kuvioin tökityt tatskaliharönsyt.

Mutta ajassa takaisin aamuun menen nyt. Heräsin Muurolan katoksessa ensimmäisen kerran siihen, kun ISS:n leimaa sinisessä selässään kantava matalavartinen siivoojatyttö rahnusteli liian pitkälahkeisissa työhousuissaan koulun ovesta. Klo oli silloin puoli 6. Toisen kerran tarkkailin makuupussini raosta unisin silmin vaaleansinistä sateenvarjoa päänsä päällä keikuttavaa, vaaleansinisiin asusteisiin muotitietoisesti pukeutunutta keski-ikäistä blondia jota näytti hymyilyttävän kulkijan makuupaikan valinta. Sitten, vähän vaille kahdeksan paikalle kävelee reippaasti kaksi suomalaista elokuvahahmoa vetäen perässään ihka oikeaa, vanhanaikaista maitokärryä. Ne tulivat kohti!

-Perkele! Minne se matto tästä on lähteny kävelhee?
-Kato, se on pyöräukon alla tuolla nurkassa.

-Huomenta, sanon miehille, taetaa olla tällä ukolla ylösnousun ajat?
-Huomenta, huomenta. Niin, se matto olis lähösä meijän matkaan. Annetaan sille vähän painepesuria.
-Ilimanmuuta suatta, oli niin kylymän tuntunen betonimakkuus pelekän telttapatjan kanssa siihen köntistyä.., ravvautteli sitä vettähin yöllä kun tähän tulin.
- Joo, kyllä tässä saapi vain nukkua kun paikkoja ei särje. Viime talvena perkeleen kovalla pakkasella löy´ettiin yks venäläinen loikkari tästä ja se ei lähtenyt muuta kuin polliisien matkaan putkaan sulateltavaksi.

Miehet nostavat painavan kumimattorullan, jonka päällä olin nukkunut kärryynsä ja lähtevät lakkaamtonta pulinaansa jatkaen takaisin tulojäljilleen. Olinpahan pieni poikkeus huoltomiesten rutiineihin minäkin. Koulut alkavat pian ja taloa siivotaan perusteellisesti, päättelen aamun liikenteestä.

Katoksesta katsoen sade on laantunut, ehkä aavistuksen vielä tihuutti, mutta kun olin pakannut pyöräni kulkukuntoon ja polkaisen maantien vierellä kulkevalle kevyenliikenteen väylälle, alkaa ropista jälleen. Pakko pysähtyä bussikatokseen vetämään sadevarustukset päälle.

Pysäkin ohitse kävelee isä kantaen pikkutyttöä sylissään, isompi tytär pomppii vierellä ja rallattelee. Nyökkään huomenta johon vastataan kohteliaasti. Ovat ehkä Kambodzasta tai Vietnamista? Muistan, että Rovaniemen seudulle tulevista pakolaisista osa sijoitetaan Muurolan tyhjiin kerrostaloihin. Perhe menee suojatien vierestä vastapäiselle Karvontielle, samalle, jossa yöllä muistin Allin asuneen yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Aasialainen isä ehtii tulla takaisin ennen kuin olen kokonaan pukeutunut ja arvelen hänen vieneen lapset hoitoon. Lähtee varmaan kohta marjametsään, sillä tiedän heidän olevan ahkeria sen työn perään.

Rovaniemelle ajelen vaihtelevasti sadetta suhuuttavassa ilmanalassa. Ankeaa. Hyvä puoli Tervolasta lähdön jälkeen on ollut, että pientä pätkää lukuunottamatta olen saanut polkea pyörätiellä enkä vilkasliikenteisen 4-tien kapealla reunakaistalla. Jos olisi ollut kuivemmat kelit, olisin ajanut Kemijoen toista puolta, vanhaa tietä. Sen varrella olisi ollut Suukosken Keidaskin, tanssilava, jossa olen itsekin joskus hypännyt. Kävin siellä jopa Kittilästä saakka kun Levihotellin turistitöytäilyt alkoivat vistottamaan; 202 km/sivu.

Vesisade vituttaa väkisellä. Kumipuku hiostaa sisältä, ja kun aikansa sataa, alkaa myös ilkeä kylmyys hikoilun lomaan vaivata. No, tämähän on vapaavalintaista kärsimystä, jos kärsimystä lainkaan. Kunhan vain mielessäni kitisen.

Petäjäskosken voimalaitoksen kohdallakin lykkäsi muistoja  mieleen, mutta vesisade huuhteli ne raviojaan. Sen verran ajattelin, että olenkohan tuhonnut sen valokuvan jossa nousevaa aamuaurinkoa vasten seisoo voimalaitoksen sillalla vaaleakutrinen nuori nainen ja nauraa hersyvästi. Minkähän vitsin murjaisin, vai hirnahdinko...

Ruonalan kellovalimo ennen Rovaniemeä oli lakannut toimimasta. Kellonmuotoisen rakennuksen kupariset seinäpellinpalaset olivat ruvenneet jo irtoilemaan eikä pihassa ole ollut liikennettä aikoihin. Miksi siis tienvarren opaskyltti oli edelleen paikallaan? Kameraa en kehdannut kaivaa sateensuojastaan, mutta ei kellohökötys mikään ihmeellinen enää olekaan. Ehkä joskus toimineen yrityksen rappion kuvaus olisi ollut pointti tallentaa paikka.

Saavuin Rovaniemelle kymmenen-yhdentoista välillä. Matka oli kulunut tosi hitaasti vaikka Muurolasta ei tullut kilometrejä kuin 22.

Kahvi maistui Pörhöllä ja latasin samalla kännykän. Yksi maakunnan katajapuskan alta tullut mies hunttasi puoli paitaa housujen päällä liehuen huoltamon ja kahvilan väliä hermostuneena edestakaisin. Sillä oli auto vissiin huollossa. Istuksin lehtiä lukien parisen tuntia ennen kuin lähdin jälleen liikkeelle.

Ajoin Viirinkankaalle. Vesi ryöpsähteli kuuroina taivaalta kun työnnyin hautausmaan portista sisälle. Suuren, tuuheaoksaisen kuusen juurelta katselin, kun mustat kävelykengät, tummansiniset verryttelyhousut, punainen kauluspaita ja musta slipoveri yllään oleva hyvin laiha, vanhempi mies seisoi päätään nyökytellen ja kyyneleitä pyyhkien erään haudan äärellä. Aivan kuin hän juttelisi jonkun kanssa? Niin kai hän oli tekevinäänkin koska oman sanomisensa perään hän "kuunteli" vastauksen ennen kuin jatkoi. Mies seisoi pitkään hautapaaden äärellä välittämättä sateesta joka kasteli kevyet pukineet ja valui kauluksesta sisään. Hänellä oli ikävä poismennyttä.

Miehen lähdettyä, kävin katsomassa kiveä ja siinä oli neljän haudatun nimet. 82-vuotias Edla Matilda oli haudattu viimeiseksi ja kai mies häneltä kävi kysymässä, mitä tänään laittaisi ruuaksi. Tai jos mies oli Edlan nuoruudenrakastettu ja vasta nyt oli aikaa purkaa menneen kihlauksen aiheuttamia sydänsuruja, kenties aviotonta lasta tai...

Söin, maksoin laskun ja juon nyt toista kupillista kahvia. Ulkona kadulla ihmiset kävelevät jo rauhallisemmin eivätkä loiki rapakoiden ylitse sateessa. Ravintolan ikkuna on katutasossa ja tästä näen polkupyöräni jonka lastia ei viitsi syönnin ajaksi purkaa. Ja kuka hupsu nyt tavallisilla retkivarusteita varastamaan?  Ravintolan edessä olevan telineen ruokalistan eteen pysähtyy rakastunut pariskunta. Tyttö on ainakin lievästi vammainen. Punertavatukkaisen, hauskasti hymyilevän pisamanaamaisen nuoren jalat ovat vääntyneet polvista sisään- ja jalkaterät ulospäin. Mutta poika rakastaa tyttöä, antaa suukon kun puistelevat päätään ja päättävät lähteä jonnekin toiseen paikkaan. Tyttö nojaa luottavaisesti poikaan linkuttaessaan hänen rinnallaan joenrannan suuntaan. Hekin menevät varmaan ruokailun jälkeen jommankumman kämpälle, pitävät toisiaan hyvinä, rakastelevat unohtaen hetkeksi maailman julmuudet, senkin, ettei aina kaikki heilläkään tule hyvin sujumaan. Tyttö pelkää ehkä sydämessään, että terveen pojan kyllästyessä oikomaan hänen polviaan rakastelun tieltä, jättää hänet...

Pitäisi osata ajatella pornografisia ajatuksia sillä niin ajatteli Kalervo Palsakin lävitse elämänsä. Pääsisinkö lähemmäksi pohtimiseni kohdetta jos luettelisin omat kokemukseni sen puolen käyttäytymisestäni? Kertoisin vaikka, kuinka Iipan kanssa naitiin Viirinkankaan kiviaidan kupeessa vuoden 1981 kesäkuussa ja pyyhittiin vehkeet punaisiin servetteihin jotka sitä varten otimme Tupsubaarin pöydästä mukaamme...  Tai kun R:n kanssa, joka oli myöhemmin (on ehkä vieläkin?) poliisina täällä Rovaniemellä, etsittiin Ladalle näkösuojaa milloin minkin metsäpolun päästä ja kun hän oli aina avojaloin, jäivät likaisten varpaiden kuvat pysyvästi auton vaaleaan kattoverhoiluun...

Äh, nöysiä muisteluksia! Eihän niissä niin mustaa, kaiken alleen kaatavaa ahdistusta ole kuten Kalervo Palsan pelkissä kuvitelmissa runkkailuineen. Olivatko satiaiset pahin koettelumus, joka syrjähypyistäni koitui? Tai se, kun I ja R ottivat yhteen Saarenkylässä ja L aikoi lyödä minua puukengällä päähän koska hänen mielestään narrasin mukavia Lapin neitosia; "sinä senkin saatanan savolainen!"?

Minulle ahdistusta tuotti se valhekierre johon siihen aikaan sorruin. Näille, täällä tapaamilleni naisille en koskaan valehdellut ja sormusta pidin vasemmassani, mutta se kotona valehtelu, se ahdisti. Mutta kuka nuorelle luonnolleen mitään mahtaa silloin kun se tarpeeksi voimakkaana ihmisen sisällä kiehuu?

Olisihan sen voinut tietenkin purkaa vaikka taiteeseen, mutta nussiminen oli helpompaa. Ja eihän minulla pintaan syöksyviä taiteentekemisen intohimoja esiintynt. Puhumattakaan, että olisi ollut lahjoja. Olisi ehkä pitänyt pysyä poikamiehenä niin kauan, että enin hinku olisi taittunut. Olisi ja olisi! Kyllä maailmassa eletään juuri niin kuin päivän kirja aamulla eteen avautuu, ja illalla kannet kiinni! Kukin syntymässä saamansa kirjan mukaan. Aivojensa käskemänä. Tekemisissäsi on sekä palkinnot että rangaistukset mukana.

Mutta mikä oli, ja nyttemmin on, suhteeni seksiin, sen moni-ilmeisyyteen? Mitä ajattelen kun olen kokenut ajan, jonka vapautumisen airut Beatlesin myötä 60-luvulla levisi kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään ja kun e-pilleriliuskat alkoivat sujahdella yhä useammin apteekkien tiskeillä käsilaukkuihin ja naisetkin alkoivat määrätä omista nussimisistaan? (-Hyi sinua, minun kanssani ei nussita, kanssani rakastellaan, sanoi eräs ystävättäreni.)

Entä nyt, kun minkään seksuaalisen perversion käytännön toteuttamisella ei ole, ainakaan niillä, joilla rahaa on, mitään estettä? Kun tavalliset, hyväpalkkaiset kirvesmiehetkin lentävät Bankogiin seksinostoon ja voivat ylen halvalla toteuttaa ilkeimmätkin taipumuksensa jopa köyhyydessään kituvien lasten kanssa? Ja kun paljastuu, että pyhättöjen alttareilla, joiden sisältä ovat kaikuneet moraalisaarnat palsojen ja timo k. mukkien tuomitsemiseksi,  naidaan tikapuista lähtien kaikki kaksijalkaiset. Törkeyden huippuna se, että enin osa syytteistä koskee pappien ja piispojen lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia?
Minun nussimiseni ovat olleet aika tavallisia naisen ja miehen välisiä touhuja. Sitä, mitä luonto pakonomaisesti on toimittanut vuosimiljardien ajan ja jolla kyvyllään vain ihminen kerskailemaan kykenee. Ja jos ei ole kykyä, menemään hirteen sen vuoksi.

Olet hullu laji, ihminen. Kuin Palsan eräässä taulussa jossa miehellä on useita kyrpiä polvissa ja vittu kädentyngässä.
Mutta, klo on kohta 17. Pitää ennättää vielä kauppaan ja jos taivas alkaa selvetä, lähden yötä ja Kittilää kohden. Päämäärä tälle illalle olisi Meltauksen seutu. Sinne on matkaa kuutisenkymmentä kilometriä. Sitten jäisi huomiseksi sopivat 90 km ja olisin määränpäässäni.

torstai 12. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 2

Muurola 5.8.2010 klo 01.30

Olipa raskas satakilometrinen Torniosta tähän! Kantojärvi, Arpela, Paakkola, Tervola, Loue, Peura, Koivu , Franttilantörmä... Monta pientä kylää ja asujaimistoa siinä verkkaisesti kosteahkossa säässä ohitse soljahteli. Ei kuitenkaan Tervolan jälkeen satanut juuri lainkaan ennen kuin kurvasin tähän Muurolan lukion-ala- ja yläastekompleksin siistiin katokseen jossa nyt meinaan muutaman tunnin torkut ottaa.

Perhana että kaataa vettä niin etteivät rännien nielut riitä vaan se tulvii kourujen pituudelta lotisten piha-asvaltille.

Yli-Liakan seutuvilta kun bussikatoksesta läksin, pysähdyin vasta Tervolassa seuraavan kerran. Yksi pitkänmatkan pyöräilijä tuli vastaani Paakkola-Tervolan maaseutumuseon kohdalla kun olin kääntynyt 4-tielle. Morjestettiin iloisesti. Oli luultavasti ulkomaalainen jonka perässä vähän matkan päässä ajaa lirutteli huoltojoukot asuntoautolla jonka rekisterikilvet olivat saksalaiset ja auton perätelineessä kaksi muuta retkipyörää.

Kuksassa istuin parisen tuntia  kuivatellen vaatteitani jotka olivat kastuneet siitä huolimatta, että tiiviiksi luulemani sadeasuste oli päälläni ja olin sitonut kuminauhoilla kenkieni suojaksi muovipussit.

Ränstynyt paikka jo se Tervolan Kuksa. Miesten vessa kertoo usein paikan tasosta jotain. Ei sinne ilennyt paskalle kyykistyä kun karmean hajun lisäksi kusta lainehti lattialla. Kävin siis invavessassa. Metsä on paras huussi kulkijalle, ajattelin. Itikat kylläkin tykkäävät iskeä kelleksiin heti kun kuusenjuureen kyykistyy...

Muistan, kun Kuksa avattiin joskus 1980-luvulla ja siinä oli mukava pistäytyä tauolla ajellessani milloin milläkin asialla 4-tietä ohitse. Kerran, lumituiskuisena yönä ajoin Kittilästä Siilinjärvelle ikivanhalla, kierossa kulkevalla Scanialla Kuksan pihaan ja nukuin rattia vasten hetken verran. Kaverini Pentti K. pitkine raajoinen kuorsasi apukuskin paikalla.

Asiakkaita Kuksassa riitti nytkin ja siksipä silloin tällöin tapahtuva rakennusten fiksailu ei olisi koskaan pahasta kun kerran niiden tarkoitus on kuitenkin ohikulkijoiden rahastaminen.

Tervolassa mietin, että olisi ollut asiaa kirkon luoksekin. Olisin käynyt tervehtimässä Erno Paasilinnan ja sukulaistensa hautaa. Mutta sitten ajattelin, että olen sen jo kerran nähnyt ja valokuvannut ja koska nytkin oli samanmoinen sää, kuin edellisellä kerralla, niin kuvista ei sen somempia olisi tullut. Sen kuitenkin muistan, että Ernon hautajaiset olivat 42-vuotis syntymäpäivänäni 21.10.2000. Luulen, ettei tällaisia asioita muistaisi, ellei jokin olisi elämässä tärkeä asia. Paasilinnan tekstit ovat olleet minulle tärkeitä. Kuikeroon voisi joskus tehdä pyöräretken myös.

Tervolan jälkeen minussa riitti ihmeesti virtaa vaikka en syönyt paikassa kuin kepeän reissumiesleivän munatäytteellä ja kaksi kupillista kahvia. Maksoi 5.80€+80cent santsikuppi.

Iltayö oli jotenkin lohdullista matkata, vaikka joskus, kun syyskesän auringonkajo repaleisten, tummien pilvien taakse katoaa, tulee hyvinkin alakuloinen olo. Kuin Kalervo Palsan lievemmissä tauluissa joita olen kuvissa nähnyt.

Ennen Muurolaa näkyi vasemmalla, jo pimenneen metsän katveessa suuri, punainen rakennus; Joulupukin paja. Kurvasin pihaan ja muistin paikalla olleen joskus joku joululahjaroinaa suoltaneen, kehitysaluerahaston eli KERAN tukeman yrityksen. Nurin on mennyt jo vuosia sitten ja kaikki on jätetty kuin paska persiistä ränsistymään. Kuin Loue-nimisessä paikassa vähän matkaa aiemmin Lapin Marmorin tilat. Miksi velvoitteet konkurssipesällä jäävät asianajajien palkkioiden maksamisesta huolehtimiseen, ei jälkeen jätettyjen, savuavien yritysraunioiden maisemallistamiseen?

Miten Loue taivutetaan? Onko joku Loueesta vai Loukeesta? Loueelainen vai loukeelainen yritys? Suomen kieli toimii hyvin jos joku on Karhunperseessä ongella (Kuusamossa).

Tämä on siis Muurola. Täällä on ollut paikka jo kauan jonneka lappilaisia päitä on tutkittavaksi ja hoitoon ohjailtu, siis mielisairaala. Tampereen jolkottelijat joutuivat Pitkäänniemeen, Joensuussa sanottiin että joudut Paiholaan, Siilinjärvellä uhattiin Harjamäellä, Kuopiolaisia Julkulalla ja lappilaisille äkkiväärästi käyttäytyville on tokaistu: Mee Muurolhan siitä!

Täällä on myös päihdeklinikka jonne jo Kalervo Palsan aikalaisia Kittilästäkin katkaisuun roudattiin.

Kävin kerran erään Allin luona Karvontiellä kun ajoin Tampereelta Kittilään. Hän oli.., niin, millainen tuttavuus? Vaikea selittää sillä ei hän ollut rakastajattarenikaan vaikka joskus tuhrattiin autoissa silläkin asialla. Jotain vetovoimaa kai välillämme oli sillä tavattiinhan me Rovaniemen ajan jälkeen vielä Kuopiossakin hänen ollessaan siellä ammattiopissa. Ajettiin isäni kuoleman jälkeen isäni viimeiselle oksennukselle haisevalla Ladalla kerran Helsingissäkin ja nukuttiin Nummelassa hänen siskonsa luona lattialla patjalla. Silloin minulla oli ikävä isää. Nyt hän ei asu enää täällä, on vakiintunut Rovaniemelle ja varmaankin ovat asiansa hyvin. Joskus olen käynyt syömässä hänen kokkailemiaan ruokia rovaniemeläläisessä syöttölässä ja olemme vaihtaneet muutaman mukavan sanan. Eli mitään kaunaa ei välillemme ehtinyt syntyä, ja miksipä olisikaan? Olisiko minulla anteeksipyydettävää? Ehkä? Kaikilta osallisilta sitten; anteeksi!

Jotenkin tuntuu, että elin samantapaisessa harhamaailmassa minäkin joskus kuin Palsa omana aikanaan. Minua vain eivät ajaneet takaa taiteenpirut, joskus ehkä viinaperkeleet, mutta ahdistus, josta kuitenkin aikanaan selvisin, oli joskus aivan kammottavaa. Olen päätäni selvitellyt kirjoittamalla ja nyt tiedän noin hehtaarin tarkkuudella, mistä maailmani mustuus johtui. Kertomus löytyy ja ehkä saan sen joskus sellaiseen kuntoon, että julkaisukin on mahdollista. Lapsuuden ajoista jokatapauksessa on ollut kysymys, siitä perkeleellisestä ahdistuksesta, joka kaikissa Suomen pikkukylissä pieniä ihmisenalkuja kohtaa. Ainakin sellaisia, joiden tuntosarvet ovat herkät. Siksi siis ymmärrän jotenkin Kittilää ja Kalervo Palsaakin.

Ehkä ensimmäisen vaimoni mielisairaus "pelasti" minut elämälle? Oli pakko skarpata sillä kuka olisi keskenkasvuisista tyttäristä huolehtinut?

Nyt nukkumaan. Jatkan aamulla Rovaniemelle ja sittenpä katsotaan, lakkaako sade, että pääsen jatkamaan matkaa määränpäähäni. Mutta onko määränpää paikkakunta vai ajatusten tori päässäni?

"Kynät" Muurolan koulukompleksin pihalla. Hieno juttu!

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 1

Keskiviikko 4.8.2010

Se on aamuyö kun tätä kirjin ja paikka on Tornion vesitornin juurella kukoistavien lännen hernepensaiden katve. Nurmikko on tasainen teltan alla, väsyttää ankarasti, mutta mieli on myös omalla tavallaan myllerryksen vallassa niin, ettei heti nukutuksi saa. Keinuttaa. Vasenta jalkaa pakottaa ja kädet ovat turrat, Vasenpaan olkapäähänkin sytkii kipeästi.

Lähdin kotiportailta eilenillalla juna-asemalle klo 17.09. Perhe saatteli. Vilkutusta. Junalippu Kemiin maksoi  pyörineen 29.80€.

Luin junassa Palsan päiväkirjoja, mutta nukahdin heti. Heräsin Utajärvellä. Menin ravintolavaunuun juomaan kupillisen kahvia. Jatkoin lukemista.

Oulussa junanvaihto. Intercityssä oli pyörille omat koukut eteisessä, mutta niin ahdasta, ettei siihen laukkuineen kahta pyörää enempää sopisi. Toisen pyörän kiinnitti viereen kuopiolainen miekkonen joka myös vaihtoi samaan junaan mennäkseen Roihin. Mies kerkesi kertoa jo asemalaiturilla elämästään, pojan kuolemasta ja uudesta rakkaudesta, lapsesta. Minusta näytti siltä, ettei hänen varustuksensa kovin pitkää reissua varten ole. Ehkä hän oli menossa vain juopottelemaan ja pyörä oli vain rekvisiittaa? Alkoholismi ei ole mukava sairaus ja jos se yhdistyy elämässä muihin murheisiin, on sen etenemisen estäminen elimistön tuhoajana elämänikäinen tehtävä. Pyöräretkeni kohde, Kalervo Palsa oli yksi näkyvä esimerkki tästä. Mutta koska en ole varma miekkosen meiningistä, niin en sano mitään varmaa. Ja kun omankin viinankäyttöhalunsa kanssa saa jatkuvasti sylipainia käydä.

Junassa lukeminen jäi koska mies istui viereeni juttelemaan. Löytyi yhteisiä tuttujakin tavallaan. Kuopion ympäristön asioista oli paljon yhteneväisiä ajatuksia. Mies sanoi myyneensä elämäntyönään tauluja mutta jääneensä poikansa kuoleman jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle. 57 vuotias.

Juna oli noin tunnin päästä Kemissä. Pyöräilin sen autioilla kaduilla, oli merkillisen hiljaista. Kolme maahanmuuttajapoikaa kirmaisi kadun ylitse vinosittain editseni. Hieman syrjemmällä näkyi kaupungin talouden alamäki, muuttotappio ja työttömyys. Elämänusko luultavati sulaa lumilinnan myötä keväiseen mereen ja Kemi nukkuu kesät? Valokuvasin paloaseman. Ajattelin, että liekö vielä sama rakennus, jossa Erno Paasilinna teki palomiehen kesäduuneja aikoinaan.

Kaupungintalo näkyi paloasemalle kohoten korkeammalle kuin yksikään muu rakennus sen ympärillä. Virkamiehet ja -naiset täälläkin tarvitsevat näkyvyyttä luhistukoot vaikka kaikki muu. Kemin punaisuus ja muu vasemmistolaisuus ovat menneisyyttä. Etelän oikeisto antaa vain toiveen murusia tämän satamakaupungin tulevaisuudelle. Mitä politiikka yleensäkään muuta nykyisin on kuin jo hyvin menestyvien etujen ajamista?

Kemin jälkeen ajelin hissuksiin tänne Tornioon. Luulin, että joku huoltoasema olisi auki lävitse yön, mutta kaupungin suulla sijaitsevat olivat menneet kiinni puoliltaöin. Hemmetinmoinen nälkä vaivasi, mutta onneksi Tornio ei nukkunut kuten edellinen kaupunki. Ihmisiä vaelsi leppeässä ilmanalassa, jo aika pimeässä kaupungissa muutaman ravintolanterassin välillä ja ainakin yksi grilli oli auki. Tilasin ison hampurilaisen, se oli tosi hyvä ja kun join vielä puoli litraa maitoa sen päälle, niin jaksoin lähteä etsimään teltanpaikkaa jonka löysin hautausmaan kiertäen tästä mäennyppylältä.

Sen verran astuin hautausmaan avoinna olevasta portista sisäpuolelle, että katuvalojen heikossa kajasteessa näin mäkitalojen ja rousujen hautakiviä. Molempinimisiä muistin Kittilän ajoiltani. Joku Rousu oli sähkömiehenä jollakin työmaalla ja eräs nosturikuski Mäkitalo ajoi humalassa Havatorilla taksin kylkeen. Ne olivat Ylitorniolta kotoisin molemmat. Sitten näin Talo-nimisen haudatun, tai näinköhän oikein? Oliko se Palo? Mutta Talo-niminen oli töissä isolla hotellityömaalla. Joskus vitsailtiin, että onkos koirat kuseksineet Talon nurkkijuureen. Tämä mies oli myöhemmin sairastunut syöpään.

Ainakin kerran olen nukkunut yön hautausmaalla, saattoi olla Kemijärvellä tai sitten Tampereella, tai molemmissa. Kuopiolaisella hautausmaalla olen kerran antautunut kiksautushommaankin nuoruudessani. Hautausmaat ova maailman turvallisimpia paikkoja jos ei satu samaan aikaan hautakivien kaatajien kanssa. Ja nekinhän lähtevät livohkaan kun  hämärässä hautapaaden takaa nousee karvainen ukon pää joka mumisee outoja...

Tein nämä merkinnät pyöränlampun valossa ja nyt yritän vielä lukea muutaman sivun...

Aamulla, edelleen keskiviikko 4.8.

Heräsin sopivaan aikaan. Klo lähentelee kymmentä. Ei ole satanut vaikka kosteaa onkin. Telttakankaan ja sadesuojan väli oli aivan märkä, mutta se oli omaa höyryäni.

Vesitornin kahvila avautuu juuri. Poika, joka kantoi "Kahvila avoinna" olevaa kylttiä oven pieleen, kävi jututtamassa ja sanoi, että kiipeähän kahville.

Tornissa onkin mukavat näköalat Tornion kaupunkiin. Kysyin pojalta, mistä suunnasta Aineen museo löytyy ja hän neuvoi.

Otin muutaman valokuvan, mutta on niin pilvisen harmaata kaikki, ettei huvita. Ja mitäpä merkillistä kuvattavaa täältä löytäsikään? Muuten tällainen ilma on joskus kuvauksellisempi kuin kirkas auringonpaiste.

Aineen Museon kahvio klo 12.45.

Kirjastossa luin Hesarin ja vähän Pohjolan Sanomia.

Museon johtaja, Katriina Pietilä-Juntura on lomalla. Hän on "Getsemaniaa" yhdistyksen puheenjohtaja ja olisin jututtanut. Sain kuitenkin veloituksetta itselleni Jyrki Siukosen "Laulu sieluni autiudesta" -kirjan jossa on kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta. Olisi muuten maksanut 30€ ja jäänyt minulta hankkimatta.

Museon tämän hetkisen taidenäyttelyn "Aina ajattelen jokea" kävin tutkimassa. Siellä oli pari Vilho Lampea ja Tuuli, Sekä Tuula Mukkaa. Pekka Halosen ja Aimo Knervan panin myös merkille.

Yhdellä seinällä oli Jussi Heikkilän "Ounasjoki" (1995) joka oli tehty laudasta ja juomalaseista joidenka sisältönä vesi. Siinä ajattelin, että Palsasta kertovaan juttuun sopisi sen tyylinen kuvitukseksi. Sellaisen voisin tehdä itsekin ja sitten valokuvata sen. Keräisin pullot vaikka Kittilän johtavan tien varrelta ja asettaisin sen Kittilän uimarannan hiekalle, Sodankylään menevän sillan kupeeseen. Museossa valokuvaaminen on kiellettyä.



Museon jälkeen kävin vielä hautausmaalla. Kirkon paanukattoa oltiin uusimassa, osa oli jo tervattukin. Säntillinen hautausmaa, siisti. Hautausmaan työntekijät olivat nytkin hommissaan sadeasut ja kumisaappaat yllänsä. Ripeksii koko ajan.

Söin kiinalais-ravintolassa riisiä ja friteerattua kuhaa. Maksoi 7.50€. Tyttö joka tarjoili, oli nuori ja rintava. Omistajanuorukainen laiha ja tietävä.

Läksin ajelemaan hissuksiin Tornionjoen ylittävää pitkää, valkoista siltaa takaisin tulojäljilleni. Sillan takana käännyin Kilpisjärven tielle. Tein jossakin pikkukaupssa evästäydennystä, banaania, leipää, juustoa, makkaraa. Kun pakkasin niitä kaupan pihassa laukkuihin, tuli siihen joku outo hiippari kyselemään, että mikäs nyt painostaa. Puhui mumisten ja kun minulla on huono kuulo, en ole aivan varma mitä se sanoi. Vastailin kuitenkin sinnepäin jotain vitsin tapaista. Miehellä oli yllään mustat farkut, oikean reiden ympärille sidottu nahkaremmi, bootsit ja likaisenharmaa mokkatakki. Joku huivi kaulassa ja kaljapullo kädessä josta hörppäsi välillä. Niin, ja pieni olkalaukku sekä jonkunlainen lierihattu pitkän, jo harmaantumaan alkaneen hiuspehkon päällä; entinen hippi.

Klo 16.20 17 km Roin suuntaan. Linja-autopysäkki jossa hyvä katos. Sataa kaatamalla, on pakko vain istua ja odottaa sen hellittämistä vaikka sadevarusteet ovatkin päälläni. Luin vähän aikaa ja alkoi nukuttamaan joten torkahdin joksikin aikaa, ehkä jopa tunnin nukuin tällä kapealla istuimella johon juuri ja juuri mahduin oikaisemaan koko lyhykäisyydessäni. Toisella puolella tietä tuli pikkutyttö kutsumaan ponejaan. Ne kirmasivat kovaa vauhtia tytön luo kauempaa laitumelta ja seurasivat häntä kiltisti aidan veräjästä pihatielle ja valtatien ylitse tälle samalle puolelle tietä jossa katokseni sijaitsee. Otin kuvia, oli niin mukavan näköistä touhua.

Autoja paukahtelee koko ajan ohitse vettä roiskien. Onko kaikilla ihan varmasti jonnekin pakottava tarve mennä?

Tässä on kaksi maataloa molemmilla puolin tietä, peltoja. Varikset lensivät laumana äskeiselle ponien olopaikalle tonkimaan. Pietaryrttejä ja eräitä muita keltaisia kukkia näen näiden teiden varsilla yllättävän sakeassa.

Kalervo Palsa tutki jossakin vaiheessa kukkia ja muutakin kasvustoa ahkerasti. Hän tunsi aika hyvin Lapin jänkäkasvuston. Siihen aikaan tehtiin kouluissa vielä retkiä luontoon, otettiin kasveja vihkojen väliin kuivamaan ja ne piti tunnistaa.  Minäkin olen sen ajan elänyt ja omat vihkoni niistä joutunut tekemään. Mihin tällainen, tärkeä oppiaine kouluista hävisi? Miksi?

Pitäisi lähteä polkemaan. Sade näyttäisi jo ohenevan vähitellen. Jos jaksaisi Tervolaan, tai jopa Muurolaan saakka vielä polkea tälle päivälle ja ensi yölle niin olisin huomenna hyvissä ajoin Rovaniemellä.

Jatkan matkakuvausta seuraavassa...