Kirkon P-paikalla on hataralautainen pöytä ja kaksi pitkää, natisevaa penkkiä. Tulin tähän hautausmaalta jossa tein edelliset merkintäni Kalervo Palsan "falloksen" läheisyydessä.
Toisella puolen kirkonkylän halkaisevaa pääväylää, seurakuntatalolla, on juhlat. Häät luultavasti koska lippu on täydessä salossa. Yksi nuorehko mies jolla on leveä, punertava kravatti, on kävellyt jo vartin parkkipaikalla ja puhunut kännykkään. Vaihtaa välillä korvallista ja huitoo vapaalla kädellään kuin neuvoisi tietä Äkäskeron taaimpaan sopukkaan. Ehkä neuvookin. Tuon jos ottaisi nauhalle ja dubbaisi vain äänen päälle...
Tällä P-paikalla on ehtinyt käydä jo kahdesti yksi Bemari ja vanha Mersu kääntymässä. Apukuskin puolella on kipattu kaljaa tai siideriä. Toisessa, ehkä Mersussa, oli kaksi nuorta tyttöä takapenkillä. Kikattelu kuului avonaisesta ikkunasta minunkin huonokuuloisiin korviini. Samaa jatkumoa nämä rallit vuosikymmenestä toiseen joka puolella. Koskahan tyhjän kiertäminen käy niin merkityksettömäksi, että keksitään uusi merkityksettömyys tilalle?
Lasketaanpas "Lapinlisän" kanssa. Kun jepet ryystättävät bensaa rotteloillaan 3 km:n suoran päissä kääntyen kuluja tulee: 20 x 3=60 x 2=120 km/ilta=15 ltr x 1.50 €=20.50 € x 7 pv/vk=143€ x 52 vk=7 436€/vuosi!!! Kai mie oikein laskin? En jaksa tarkistaa.
Mutta vaikkka vähemmänkin, niin kuka nuo bensat maksaa? Entä ympäristötekijät turhuuden markkinoilla? Mistähän valistus ihan oikeasti tulisi aloittaa yhteiskunnissa joissa palvonnan kohteena ovat mieluummin kulutusjumalat kuin elämän kunnioittaminen josta niin kauheasti noissakin talventörröttäjissä, kirkoissa, saarnataan? Ajatteleeko näitä asioita oikeasta kulmasta yhtään kukaan?
Tuo kirkko se säästyi saksalaisilta. Olivat tuohukset kastuneet ja tuli kiire. Voiko sitä tilannetta kuvitella sytyttäjäisiin käskettyjen sotamiesten näkökulmasta? Raapaise se tikku tai kuolet! En tiedä, mitkä mielialat on olleet, mutta kai ne aika väsyneinä ovat pakomatkaansa suorittaneet.
Jos kaikki maailman sotaherrat olisi jostakin syystä saaneet ruttotartunnan ja kuolleet kertalyönnillä pois, olisivatko ilman käskijää rivimiehet tehneet mitään? Jos olisin ollut Jumalana tuohon aikaan, olisin heilauttanut taikasauvaani ja kokeillut, kuinka käy. Yli maanpiirin olisi vain Big Benin tikutus kuulunut kun aseet olisivat vaienneet.
Häh häh. Saarnamiesten kehumien jumalien taikavoimille se olisi milloin vain mahdollista, mutta ne ovatkin aina vahvimman puolella heiluttamassa miekkaa, ei Mooseksen sauvaa, näissä saduissakin.
Perkele että iski väsy. Tapio, paikallinen kaveri soitti kännykkääni ja kysyi: "Perkeheleenkö sie juuthuit? Mie olen laittanu saunan lämpimäksi ja herra Heikkistä ei vain ala kuulua!"
Selitän, että kävin hautausmaalla ja kohta tulen. "Jo vain sie kohta tulet. Mustalaispoijan kohta oli kolome vuotta, paljon se sulla on?"
Heh heh.
Kun olin tunti-pari sitten vielä menossa hautausmaalle päin, pyörähdin torille ja istahdin hetkeksi juuri hillamarkkinoilta vapautuneille jakkaroille torin laidalla. Siihen pyöräili punanenäinen mies ja huikkasi: "Katohan, Valtsu perkule"! Se oli Venäläinen, alkujaan Karttulasta, mutta Ruotsin kautta parikymmentä vuotta sitten Kittilään asettunut rakennusmies. Kertoi juuri jääneensä eläkkeelle. Eipä paljon muuta tärkeämpää. Muutamia yhdentekeviä lauseita. Kuin olisin eilen hänen kanssaan viimeksi jutellut vaikka kai siitä on jo kuusi vuotta. Niin se menee yksinkertaisimmillaan.
Pitää vielä merkitä tässä muistiin: Kun pujottelin hautausmaan rautaisesta portista sisälle pyörineni, pinkaisi sielläkin jänis, nyt isompi kuin Maijalassa, minua karkuun joltakin haudalta. Jätin pyörän ja aloin seurata sitä sillä silmällä, että se asettuisi sopivaan kuvakulmaan jonkun hautapaaden kupeeseen. Mutta se vain loikkasi muutaman askeleen eteenkäsin ja jäi odottamaan. Otti sitten pitemmän loikan valkean puuaidan kupeeseen, ketkisti selkäänsä ja oli pian ulkopuolella. Jäi sitten siihen tirkistelemään kuin sanoakseen, että tieppä köntys sama perässä. Samassa huomasin, että jänönen oli johdatellut minut taidemaalari Einari Junttilan haudalle. Se taisikin olla Junttilan inkarnaatio joka halusi näyttää minulle, kuolleiden taiteilijoiden haudoilla kyykistelevälle, minne hänen edellinen tomumajansa on piilotettu.
Kävin myös Reidarin haudalla. Hänen punagraniittipaadessaan on ylevänä muistokirjoituksena intiaanipäällikkö Seattlen 1800-luvun puolivälissä pitämä puhe siitä, mikä murunen ihminen luonnon kiertokulussa onkaan. Jonkun murusen muistot säilyvät kivissä, toisten maatuvat puuristiensä myötä jänkäkunttaan eikä heitä enää kukaan muista.
Tapion vierashuone klo 23.00
Saunottiin, syötiin grilliruokia. Tapion pojat ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että vanhin on armeijassa ja nuorempikin menee kohta autokouluun. Muistan, kuinka nämä samaiset jellukat kiipeilivät vielä syliini kun kävin heidän luonaan kylässä. Taisi vanhin syntyä sinä talvena kun olin rakentamassa yhtä pieksämäkeläisen KERA-huijarin kurjaa motellisilmänlumetta Veitservasaan, tai Kähärähän se oli osoite. Paljonkohan työmiehet ja rautakaupat siinäkin konkurssissa jäivät saamisiaan vaille kun isäntä otti ja häippäsi miljoonat mukanaan? Minulta jäi saamatta 20 tuhatta mk. Voi vitun "Majasirkat" että korpeaa vieläkin se kataluus johon silmää räpäyttämättä maanpiirin perkeleet, ne ketaleet joille tunnottomuus on aivojen osaksi tullut, kykenevät! Ja ajatellaanpa millaista hämäräpisnestä virolaisen halpatyövoiman turvin Helsingin rakentajat tänään tekevät! Missä se tässäkin jumalan sormi on, joka nilistäsi näiltä niljakkeilta ihmisarvon samaan jamaan kuin he tekevät huijattaville orjilleen?
Veitservasan lähellä, Pöntsössä on Reijo Raekallion atelejee. Siellä sain kunnian olla vieraana Tapion perheen mukana joskus. Heillä oli silloin sukulaisuussuhde Reijon silloisen vaimon kautta. Vietettiin jonkinmoinen lauluilta. Reijo soitti maniskaa ja vissiin hyräilikin jotain. Hän käytti tuolloin vielä alkoholia, mutta on kuulema ollut jo kauan ilman uuden muusansa turvin ja tekee taidetta josta turistit tykkäävät, eli hän myös myy töitään. On niissä hyvääkin paljon, paljon myös toistoa, mutta niihin tavan turisti tyytyykin ja silloin taiteilija voi elää, ansaita ja viettää arkisempaakin elämää kuin että pitäisi kurjuuteensa olla kuolemassa jokainen elämänsä hetki.
Miksi ei voisi ajatella, että siinä missä kirvesmies kehittyy jokaisen rakentamansa rakennuksen kohdalla ammatissaan eteenpäin, taiteilijalle kävisi samoin? Eihän hän silloin voi olla tusinamaalari vaan alansa rautainen ammattilainen jonka viiva on taulu taululta vakaampi, aihe saa uusia muotoja, sfäärejä joista voi, ja pitääkin ostajan maksaa eikä kitistä.
Olen nähnyt paljon Reijo Raekallion tauluja ja ottaisin niitä seinilleni mutisematta, mutta kuinka säväyttävää olisikaan, kun seassa olisi Palsaa ja Särestöniemeä rikkomassa rajoja. Ja olisinhan minä silloin itsekin rikas mies.
Kalervo Palsa "Huumoria" 1967
Tässä pitääkin kirjata sitten ylös tämän retkeni yllätys. Kun istuttiin Tapion kanssa saunanlauteilla ja höpöteltiin kuulumisiamme, kerroin varsinaisesti, millaisella asialla olen liikkeellä. Hän tuumasi siinä, että naapurin vanha talo on myyty eräälle kirvesmiehelle ja kun tämä oli sitä alkanut remontteeraamaan, oli talon "hillasta" eli ullakkokolmiosta löytynyt rullalle käärittyinä useita Kalervo Palsan tauluja. Mies oli kehystyttänyt ne ja nyt roikkuvat huoneiden seinillä.
"Voe perkale! Piäsisinköhän kahtommaan", innostuin.
"Jo vain meth menemmä! Kunhan on tässä hiosteltu tarpheks, niin lähemmä koputtelemhan."
Niin tehtiin. Naapuri oli ihan aito kirvesmies. Kyllä lajin tunnen. Vaatimaton tekosistaan ajan puheissa, mutta kun toimeen ryhtyy, tapahtuu.
Tein pienen haastattelun taulujen löytöhistoriasta, mutta pitää harkita, mitä siitä kerron. Kuvasin myös kaikki taulut. Voi olla, että muutamasta niistä joku taiteenkerääjä maksaisi enemmän kuin Kusti 1962 hevosestaan.
Mutta nyt saattaapi uni tulla helposti. Kynä valuu vihkon laidasta toiseen ja tuntuu kuin kelluisin. Jalat ovat herenneet kuitenkin polkemisensa.
Se on lauantai 7.8.2010 klo on nyt 22.45.
Olen Tapion vierashuoneessa alkamassa yön unilleni. Huomenna on lähdettävä kotiin. Tapio vie minut autolla Rovaniemelle ja menen siitä junalla. Perhana, että haluaisin tehdä paluumatkankin pyörällä. Ajaisin Kuusamon kautta.., mutta perheellisen kulkurin on pesäänsä palattava. Jo nytkin moni tuhahtelee nenäänsä kuinka vastuuton tuo mies onkaan kun vain pyöräilee ja pyöräilee. Voisinhan tietysti istua Rosson terassilla tämänkin ajan kolmen kilometrin päässä kotoa. Niin kuin moni tekee kun ei keksi eläkepäivilleen muuta tekemistä. No, minullahan sitä tekemistä kotonakin piisaa ilman erikseen keksimistäkin.
Keskiviikkona 13.8.1980 Kalervo Palsa aloittaa päiväkirjansa näin: "Eilen maalasin hiukan. Palavaa patteria. Ehkä se sittenkin onnistuu. En tiedä. Jäätyneestä patterista en pidä. Nämä näyttävät kömpelöiltä. Rasittava elämä. Jatkuvasti. En kestä. Luin Carloksen loppuun. Pitäisi täällä järjestellä. Mutta miten kun tilaa ei ole. Viime lauantaina Tauno tuli illalla Laitalan Aaron kanssa meille. Aaro ennusti kämmenestäni, että eläisin 80-vuotiaaksi ainakin. Minulle tulee joku pimeä kausi. Onko se tätä kautta? Hulluus? Viina?"
Aamulla ensitöikseni kävin Tapion kanssa Palsan Getsemanessa. Pihapiiri on ruohikoítunut, vattupuskat ja horsmat rapisuttavat rakennusten seiniä. Ateljee ja hirsinen tupa tontin toisella laidalla alkavat olla viimeistä tuomiota vailla. Kattohuovat ovat vielä äkkiä tarkasteltuna jonkinlaisessa kunnossa, mutta ei ne kauaa kestä. Yksi tuulenrepäisy, lumen pudotus ja ne ovat repaleiset kuin Toimi-vainaan muikkuverkot.
Katselen kirvesmiehen silmin näitä rakennuksia. Näen heti, mitä pitäisi ruveta kiireisimmin tekemään.
Otan kuvia lahonneista nurkkipäistä ja alahirsistä. Jonkun ulkorakennuksen, liiterin tai saunan jäännökset ovat jo maatuneet epämääräiseksi läjäksi horsmikkoon. Sama kohtalo tulee vielä pystyssä oleviakin kohtaamaan jos korjaustoimenpiteisiin ei hetimmiten tartuta.
Kalervo Palsan rakennusten pelastamiseksi on perustettu yhdistys. Kuntokartoituskin on ilmeisesti jo valmis. Jos asuisin vielä Kittilässä, tulisin melko varmasti talkoisiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka ensi kesänä matkustan vaikka penskojen kanssa työleirille "lomailemaan"...
Tuli alkuloinen olo Palsan tontilla. Tunne voimistui, kun ajettiin sitten päivän mittaan katsomaan Levin rakentamisten massiivista laajentumista entisestään. Miljardeja tunkataan tunturiin, mutta moniko näistä muualta tulleista liikemiehistä olisi valmis heittämään muutaman kymppitonnin Kittilän alkuperäisen asukkaan, nurkkaansa ahdistuneen taiteilijan omaperäisen muiston säilyttämiseksi?
Ja onhan Palsan syntymämökki, yhden pienen tuvan käsittävä hirsirakennus kirkon ohella yksi niistä harvoista rakennuksista jotka säilyivät toisen maailmansodan hirviöiden häntien pieksäessä Lappia matalaksi. Polttaen lajittelematta kaiken tuhkaksi.
Pikkuista hirsitupaa katsellessani tunsin päässäni Déjà vu -tunteen. Itseni syntymäkehto ja kymmenvuotiaaksi eletyn alkutaipaleen koti oli juuri tuon kokoinen. Siitä ei ole tallella edes valokuvaa omissa arkistoissani. Ovat vain muistot ja ja jonkinlainen ymmärrys, kuinka kymmenhenkinen perhe voi elävänä pakkasista, köyhyydestä ja ruuan alituisesta nuusasta huolimatta selvitä hengissä maailmaan. Ja vaikka isä kaatelisikin molemmin käsin Jaloviinaa kurkusta alas kunhan vain äiti jaksaa.
Tästä näkökulmasta ainakin ymmärrän Sinua, Kalervo Palsa.