maanantai 22. syyskuuta 2014

21. Kikkelitatteja ja rajavartijoita

To 19.6.2014 klo 22.00

Porajärveltä tämän pienen lammen rantaan, johonka nälissäni tulihta-asennon rutaisin, oli matkaa parisenkymmentä kilometriä. Mutkaista, mäkistä ja soljuvahiekkaista oli taivallukseni alustat, mutta mitäpä tuosta. Kaappasin pakkiin vettä lammesta, kuorin potut kiehumaan, lisäsin vähän ajan päästä kanariisipussin sisällön sekaan ja suurustin keiton venäläisellä limpulla, eikä velli kulukkuun juuttunut kun molokolla suuni huuhtelin. Jälkiruuaksi riisuuduin ja pulahdin soisenpehmeään liejurantaan uppeluksiin vaikka lämpömittari näyttää muutamaa pakkasastetta. Ajattelen pikkuista huolta tuntien kuinka Pieningän Sashalla ja Sukkajärven Albertilla viimeisetkin potunvarret saavat hallan kourissa kyytiä. Niin kuin monen muunkin maamon ja paapan potut Karjalassa.

Puita nuotioon raahatessani huomasin potkiskelevani pikkuisia tatteja karikkeen seasta esille, vain muutamat ovat niin suuria, että kasvavat jo näkyville. Taidan laittaa tikunnokkaan yhden tattikikkelin ja paistaa nuotiolla. Suolaa sen heppiin ja varteen niin a´vot!
Nyt on hyisen hyvä olo. Keitin kahvit ja paistoin yhden tatin. Ei se paljoa miltään maistunut, mutta suolan ja paksun voikerroksen kanssa leivän päällä se menetteli. Peseytyminen virkisti. Lenkkarit, jotka olivat vieläkin märät Himolanjärven sateiden jäljiltä, alkavat olla kuivat kun niitä nuotionvieruskivellä olen käännellyt. Ihmeen siistinä tässä on ranta kulkijoiden käynneiltä säilynyt. Muutama pullonpohjasilmä mulkoilee sammalikossa, petäjänoksassa roikkuu vahvasti suurentavat lukulasit ja lahon kellespenkin päällä on sen kanssa yhtämukaa lahonnut harmaa sukka.

Sain tuossa aiemmin ruuan kypsymistä odotellessa pikkumustan ahvenen viehelippaan tarttumaan, mutta heitin sen takaisin kotivesiinsä. Yhdestäkin ahvenesta kyllä makuliemen potuille saapi sitten, jos muuta maustetta ei enää ole.

Lammen toisella puolella kolkutteli äsken lyhyt matkustajajuna Porajärven suuntaan. Tuo junien toistuva kolke tuntuu kummalliselta kun koko ajan  mieltää olevansa kaukana korvessa. Kartan mukaan ratalinja seurailee kulkemaani reittiä aina Petroskoihin saakka, että rautapyörien ääniltä en välttyne jatkossakaan.





Porajärvelle ajatuksissani palatakseni, on tuo kahta puolen järveä ja Sunajokea levittäyttynyt kylä kaikesta jäljelläolevasta insfraktruktuuristakin päätellen ollut aiempina vuosikymmeninä vilkas lähisalojen "maalikylä". Kauppoja oli sekä lappu luukulla, että auki olevia useita, edelleen toimiva saha ja irtaallaan lahmaavan karjan kertomana omavaraisuutta maito- ja lihantuotannossa sekä laaja hautausmaa. Kalastuksen vähäisyyttä saa kyllä ihmetellä vaikka järvet ympärillä verkkojen laskijoita ja nuottaajia odottelevet.  Sotahistoriasta muistelen, että Porajärvelläkin ovat tapella jykältäneet kovasti mennen tullen. Muistomerkit niistä ylistävät kaikilla tappotantereilla ainoastaan voittajien tähden kirkkautta.
Ostin kylän toiselta torilta siimaa ja perukkeita. Torinvieruskaupasta kävin hakemassa banaaneja ja jäätelön. Tiirailin hyllyjen reunoista myös vodkan hintoja kun samaan aikaan sattui viinahyllyjen täydennystyö olevan käynnissä. Tavallisella pakettiautolla, pahvilaatikoihin pakattuina pullot ovelle tulivat ja siitä kuski tuliliemet sylissään sisälle kantoi. Murahti vihaisesti kun otin hätäisen valokuvan ovet auki reuhottavan auton ruosteen pilkuttamasta peräpuolesta. Noin litran pullo 45 prosenttista olisi maksanut 280 ruplaa ja 56 prosenttinen 306 ruplaa. Muistankohan oikein? Eihän se tee kuin keskimäärin reilun 6 euroa per pullo! Saapiko sillä hinnalla keskikaljatölkkiä suomalaisesta kaupasta?
Juomaveden jakelua pääsin näkemään kun jäin valokuvaamaan erästä mukavasti toteutettua kiviaitaa ja rantanäkymiä.

Kuin kotomaassa taajamia ja syrjäkyliä kiertelevä kirjastoauto, rymisteli Porajärvellä tietä kahden puolen koukkien säiliökuormakas jota asiakkaat talojensa pysäkeillä odottelivat saaveineen ja vesitonkkineen. Kohdalleni tien toiselle puolelle sattui iäkäs mies jonka kuljetuskalusto oli mennyt nurin hänen poistuessaan jututtamaan naapuriaan. Kun vesiauto tuli ja oli valuttanut miehen astiat täyteen, asiakas pisti kuskin käteen vaivihkaa kolikkokasan. Tarjouduin kärräämään miehen vesikuorman pihaansa, mutta topakasti hän esteli hyvänteleväisyyteni; "en minä nyt niin avuton ole!" Iloinen se mies kyllä oli. Otti Muska-kissansa syliin kun pyysin kuvaan. Hetken tapaamisen kunniaksi jälleen lujinnäpein kättelyt hyvästeiksi.

Mietityttää, että onko jokin ympäristökatastrofi pilannut pohjavedet niin, ettei kaivoista kukaan uskalla vettä ottaa? Monetko ihmisuhrit se on vaatinut ennen kuin asia on hoksattu? Mikä on järven ja joen tilanne? Siksikö täälläkään ei omista järvistä kalaa nosteta? Onko edes mitä nostaa?
Vedenjakelutapauksesta mäkeä alas laskettuani tulin joen ylitse menevälle maantie- ja rautatiesillalle. Siinä perääni rämisteli kiivaan kuuluvasti mäenmutkassa kaasutellut punainen Samaranrämä, pysähtyi kolisten kaiteen viereen ja samassa kuskinpukilta hyppäsi eteeni verrytteklypukuinen nuori mies jolla näytti olevan tärkeää asiaa juuri minulle. Minä sen tolokuttamisesta mitään muuta ymmärtänyt kuin "passport"-sanan. Yritin udella onko mies miliisi ja että näyttäisi asianmukaisen propuskan, mutta se vain puisteli päätään. Osoitin irvistellen pellit longollaan käryävään siviilisamaraan ja poikasen pukeutumiseen, kaivoin passini kameralaukusta, heilutin sitä kuin viimeisiä aamujaan laskeskeleva solttu sotilaspassinkansia ja puistelin päätäni etten minä nyt tätä ihan kelle hyvänsä näytä. Se nosti viisi sormea ylös hokien "minutes, minutes" ja osoittaen minulle, että paikka! Sanoin paskat ja läksin työntämään pyörääni sillan ylitse. Poika kaasutteli renkaat vonkuen tulojäljilleen enkä kerennyt kuin toiselle puolelle jokea kun se jo kurvasi takaisin.
Nyt poikasella oli yllään rajakersantin maastopuku joka näytti nostavan hänen äsken niin epävarmaa omanarvontuntoa suunnattomasti. Kättä särmikkäästi lippaan vetäen se kehotti käskevällä aksentilla näyttämään passporttia. Piti oikein autoon mennä istumaan. Pysäyttäjäni soitti ylemmilleen kysellen neuvoja joiden mukaan jälleen sama näytelmä toistui kuin muidenkin rajaukkojen kanssa: Jokainen sana ja numerosarja pilkkuja unohtamatta jäljennettiin huolellisesti muistikirjaan. Jo täytettyjen sivujen runsaudesta päättelin, että on niitä muitakin pysäytelty joidenka elämänkerrat isoaveljeä varten muistiin on käskystä taltioitu. Vielä piti Karjalankartalla sormea kuljetella ja poikanen merkitsi matkani tähän astiset kulkemiset ja tulevat aikomukset nekin vihkonsa sivuille; jälleen 2 sivua tarinaa diktatuurin myöhempää käyttöä varten. Itsensä valokuvaamisen tämäkin jyrkästi kielsi kun sitä esitin.

Voe pitkävee kuinka mieltä suolasi ankeus tuostakin rajamiehen laukuilleni rassautumisesta. Hänen läsnäolossaan haikusi entisen neuvostoliittolaisen valvontajärjestelmän raskas perintö. Se krusahteli asiaan osattomankin luissa kun tietää kymmenien miljoonien aatteen ja Stalinin nimiin murskattujen luiden kohtalon. Lie ilmiantajajärjestelmäkin voimissaan jokaisessa kylässä; kun raitille outo kulkija ilmestyy, puhelin vartijan kopissa pirahtaa.

Natsien jäljiltä murhattuja löytyi ainakin 25 miljoonaa, kommunismin raunioihin hautautuneina uhreja on arvioitu olevan 100 miljoonaa. Edellisten aiheuttamia hirveyksiä käsiteltiin sotarikostuomioistuimessa Nurnbergissä, missä viipyy jälkimäisen pesuohjelman laatijat?

Venäläisen yhteiskunnan pesemätön likapyykki on pahassa käymistilassa. Kuolleiden ja kidutettujen haamut kummittelevat jokaisen vähäpätöisenkin rajavartijan virkapuvun sisällä ja koppalakin alla. Aivopesukoneet sen sijaan ovat hyvin huollettuina ja täydessä käytössä.

Valtaapitäviä yhtä aikaa sekä pelottaa että punastuttaa lähihistoria, kuvitelmat menetetystä suuruudesta ja erityisesti sen nolosta lopusta. Vähintäänkin pelko halutaan tartuttaa takaisin myös kansaan. Pian nostetaan itse Stalin haudastaan; Leniniä ei ole edes haudattu. Stalinin kehnompi inkarnaatio riehuu jo Ukrainan rajoilla ja maaperällä.
Hyvästelin illansuussa Porajärven kylän toisenkin puolikkaan, sen villissä ruohossa pötsiään täyttävät lehmät, vinoon köntsähtäneet rakennukset, rantasaunat ja käyttämättöminä veteen sortuneet venevajat ja -poukamat. Erästä lehmää rapsutellessani ajattelin, että se antaa rapsuttelun lisäksi ottaa valokuviakin itsestään, mutta rajavartijat eivät. Kummatkaan eivät kuitenkaan paljoa toisistaan erotu mitä lypsettävänä ja kusetettavana olemiseen tulee.
Kylän rajamailla olevan, muovikukin koristellun Porajärven toisen sotamuistomerkin kohdalla taisin ajatella pari inhottavaa ajatusta sotarevansseista haaveilevista kenraaleista ja niiden aina vähintään valmiustilassa olevista assistenteista, propagandaministereistä ja muista myötäjuoksijoista joista ihmiskunta ei olemassaolonsa aikana tule eroon pääsemään. Ne kun eivät ammuttaviksikaan voi pyssyjensä perien takaa antautua.
Mutkainen ja mäkinen hiekkatie vei siis minua jälleen eteen päin. Taivaalta väistyivät sadetta tihkuneet pilvet, oli raikasta ajella tai oikeammin työntää pyörää. Liikenne oli vähäistä, lankkuja lavallaan kuljettava Kamaz ja muutama henkilöauto.
Ennen Kostamuksan kylää tuli vastaani pitkä, humalainen mies jolla oli valtavan pitkä, itse kääritty sätkä suupielen kureessa. Heti sekin tuli liki, kätteli ja yritti saada selvää minusta, mutta nauruksihan ymmärtämiset molemmilta meni. Ihmettelin kyllä, että mihin se oli menossa kun ei taloja eikä teiden haaroja Porajärven jälkeen ollut. Asia ratkesi kun menin Kostamuksan kylän liepeillä olevan autiotalon ryteikköiselle pientareelle rytköselle ja puskassa kyykkiessäni se pitkä mies näkyi menevän ohitse rämisevällä pyörällä; haki siis kulkuvälineensä jostakin metsiköstä. Olisiko humalassa unohtanut ottaa sitä mukaansa?
Uteliaisuuttani menin tutkimaan ovet auki renksottavaa rakennusta sisäpuolelta. Sieltäkin oli lähdetty länget kaulassa. Tai viimeiset asujat saappaat edellä. Autioitumisen jälkeen paikalla oli käynyt joku hakemassa käyttökelpoisen, irti lähtevän tavaran ja nyt mökki pikkuhiljaa antautuu luonnon armeliaaseen syliin. Huvittava yksityiskohta oli seinälle niitattu amerikkalaiselokuvien kestosankari Gene Hagman. Eniten mielikuvitusta rassasi se mustavakoinen valokuva iloisesta nuoresta ihmisestä ja kuinka sen asetelmallisuus taustalla olevaa kuvitettua lastenkertomusta vasten hätkäytti? Joku sukulainenko oli käynyt muistelemassa menneitä? Vai tytön nuoruudenrakastettu? Millaisia nuorten rakkausjutut ovat Neuvostokarjalassa olleet? Missä on tavattu, missä halattu?
 "Joka kylää Eiffeltorni koristaa" laulelin kun irtaannuin selvästi viimeisiään vetelevästä Kostamuksan kylästä jonka ylle kuitenkin linkkitorni, vai oliko niitä kaksikin, kohosi.

Kello alkaa lähennellä puoltayötä. Täytyy sammutella nuotio, pestä pakki ja nostaa rensselit pykälään. Seuraavat kylät ovat Lahkolampi, Toivola, Turhanvaara ja Leppäniemi ennen Suojärven isompaa taajamaa. Muutaman kilometrin verran sivuun reitiltä jää Naistenjärvi, mutta sinne en taida edes hameenheilahduksen toivossa poiketa onhan yö jo pitkällä kun niillä paikkeilla olen.

Aikomukseni on olla juhannusaattona, eli huomenna Suojärvellä. Saattaahan se olla, ettei siellä suomalaiseen tapaan juhannuksia juhlita eikä kokkotulia vaarojen rinteillä poltella.

perjantai 12. syyskuuta 2014

20. Porajärvi

Porajärvi 19.6.2014 klo 13.45

Porajärvelläkin postilaatikot ovat pieniä, tallaamattomien polkujen päissä sijaitsevia lokerikkoja ja savupiiput vuotavilla katoilla sortumispisteessä. Onkohan  hometta ullakoilla ja kuinkahan lie piippujen nuohousten laita kun niistä myös savuja näkee nousevan?

Äsken ropsautti isosti vettä rakeiden ja koivunlehviä kierteelle vääntävien myrskynpyörteiden kera. Postikonttorin peltisen lipan suojista katselin kun rakeet kimpoilivat soralla kuin sokerinpalat. Tien toisella puolella äiti nyhti pusakankaulusta hiusten suojaksi juostessaan pienen pojan kanssa kauppaan. Ropinan jälkeen rämpsäyttelivät torikauppiaat märkiä muovikelmuja ja rullasivat niitä tavaroidensa päältä. Jostain laahkojen takaa ilmestyi jalkapuoli mies naisensa kanssa ja koikkasi hiekkaisen kentän halki rapakoita kierrellen yläkylän suuntaan.
Ennen sadepilven ylitse pyyhältämistä vetreä vanha mies kävi juttua yrittämässä kanssani, ja vielä toisen kerran palatessaan jäljilleen kulman takaa. Hän puhui venäjää ja minä suomea, niin paljonpa sen sanatulvan avulla maailmat toisillemme avautuivat. Kartasta kun näytin matkani ääret ja määrät jälleen kerran, niin hymyilyt ja käsienpuristelut raottivat niitä kuitenkin.

Postikonttorista löysin kuivakoin, ortodoksisin aihein kuvitettuja kortteja jotka oli pujotettu tiukkaan muovitaskuun. 103 ruplaa se nippu maksoi. Kaupoissa en vielä kortteja ole myynnissä tavannnut, enkä toreilla joiden tarjontaan kuuluvat kalastustarvikkeet, vasarat, sahat, ruuvit, mutterit, kaikenlaiset sähkötyökalut ja pienkoneet sekä vaatteet. Leluja taisin jossakin nähdä, mutta varsinaista joutavaa rihkamaa, kuten markkinoilla ja rahatpois-liikkeissä Suomessa, en ole nähnyt sielläkään.
Lukitsin pyöräni postin eteen pihlajan alle ja kävin tien toisella puolella magazinessa jonka räystäänaluskyltissä lukee Mepkypuu. Ostin jogurttia, banaaneja, omenia, unkarilaisia tomaatteja, leipää, makkaraa, maitoa, piimää, perunoita, voita, valmiskeittopussukoita ja ison tikkujäätelön. Myyjänpyllynkäinen ei juuri ilmeillyt tässäkään kaupassa, mutta asiakasäiti tyttärensä kanssa katseli hymykuoppa syvänä sorminosoitteluani haluamani tarvikkeiden kohdalla. Panin kännykän latautumaan kaupan ikkunanpielen pistorasiaan ja tulin pyörän luokse syömään jäätelön ja tekemään muutamat voileivät. Puolen tunnin päästä hain kännykän pois ja kai sen akku melkein täysi oli.
Nyt olen kiivennyt keskellä kylää kohoavalle kivikkoiselle kukkulatontille josta kohoaa linkkitorni pilviselle taivaalle. Istun paksuilla oksillaan isottelevan petäjänjuurenkivellä ja töherrän vihkooni polveni päällä näitä sanoja. Epätasaiseen maastoon on asennettu leikkipuiston laitteita ja tulopolun varrella on aikoinaan mahtavana kohonnut, Neuvostoaikainen teatteri- tai kansantalo jonka koristeina näin porokuvion ja sisäänkäynnin lipan päällä puulevyistä tai pellinpaloihin leikattuja narrinnaamioita. Nykyisin siellä on kirpputori; tämän puolen isoista ikkunoista näkyy rekkitankoja täynnä värikkäitä vaatehenkareita.
Äsken toisesta suunnasta pitkässä ruohikossa mutkittelevaa liejupolkua pitkin tuli humalainen nuori mies joka oksensi ankarasti yökkäillen sortuneen aidan päälle. Sitten se otti vihreän pusakkansa taskusta litteän viinapullon ja huuhteli suunsa, yökkäili vielä hetken ja jatkoi matkaansa. Kohdallani se huitaisi minulle tervehdyksen kuin porkkanan olisi viskannut, mutta se olikin  keltaisella kauluspaperilla jatkettu pullonkorkki joka kaverin likaisista sormista lipesi, pomppasi kivestä ja katosi ruohikkoon.

Koiria en ole vielä Porajärvellä nähnyt vielä kuin yhden, pienen takkuturkkiliipettelijän joka ketristi selkäänsä kun katosi aidan alitse erääseen romuja täynnä olevaan pihaan kun mulkaisin sen suuntaan.
Sini soitti Yleltä. Kuulusteli tähänastisen taivallukseni tapahtumiset jotka lyhenneltynä kerroin. Lopuksi pyysi terveisiä kertomaan kuulijoille joka on tympein asia jota radiokanavilla harrastetaan absurdissa määrin enkä siihen itse haluaisi osallistua missään määrin. Kerrankin joku tupaukko lähetti terveisiä eukolleen joka pirtin toisella laidalla kuunteli radiota, että onkohan sellaisissa radio-ohjelmissa mitään muuta mieltä kuin että ne ovat halpoja ja helppoja tuottaa kuin persujen politiikka yksinkertaisimmillaan?

Sinin soitosta tulvahti kuitenkin ikäväntunne päähän. Koti ja lapset. Olen aika hyvin kyennyt henkilökohtaiset asiat tällä matkalla mielestä karkottamaan koska sellaisella mielennousulla reissuun läksin etten märehdi ja surkuttele, en ikävöi enkä märsyä. Taidan palan kurkusta niellä nytkin ja ajattelen vaikka tuota varista, joka tuli nokkimaan äskeisen oksentelijan vielä lämmintä tuotosta tuohon viiden metrin päähän.

tiistai 9. syyskuuta 2014

19. Himolan hieho

To 19.6.2014 leiri nro 19.

Tältä ruohonpätkistä koottujen kusiaispesien pellolta on Porajärvelle matkaa muutamia kilometrejä. Aamuyöllä kompuroin kivikkoisen, jäkkiheinäisen ja harvakseltaan oksaisia männyntaimia kasvavan entisen viljelyalan halki metsänrajaan, pystytin rysän, luikersin makuupussiin ja nukahdin heti. En edes edelleen kosteita, savulle ja hielle haisevia päällysvaatteita riisunut.

Heräsin työn ääniin, kuorma-autojen lavoilta tienpintaan matoksi soljuvan soran  rahisevaan ja kolisevaan rymähtelyyn, moottorien kiihdytyksiin, jarruilmasäiliöiden vingahteleviin tussahduksiin ja ihmisten pulinaan. Kun kömmin katsomaan, saapui Porajärveltä päin liuta tiekarhuja, pyöräalustainen kaivinkone ja kirskuvin telaketjuin rekan lavetilta laskeutuva puskutraktori jotka ainakin tunnin ajan jyystivät ja ryystivät leirini kohdalla olevaa suoranpätkää ennen kuin häipyivät Himolan suuntaan. Katselin karkeantekoista, silittelemätöntä työntouhua pensaiden suojista enkä ilennyt ilmiantaa itseäni. Olisin minä niiden jalkapelissä kiviä potkiskelevien miesten kanssa juttusille voinut heretäkin. Pari pullollista kirkasta ne kerkesivät lapioinnin voiteluaineena koneiden jäljissä kulkiessaan tuhota. Sitten kuului vain kilahdus, kun tyhjät hylsyt raviin helähtivät.

Unta olin näkemässä: Olin juuri noussut Kemijärven Perävaaran lavan jyrkät ulkoportaat ja kipittämässä hakemaan tutunnäköistä naista humpalle kun tuo jyrsältäjälaivue tuli pilaamaan unenkohtauksen.

Aurinko armaskin jo välillä näyttäytyy. Teltta on hetkessä kuuma sillä paikan valinta tapahtui puolinukuksissa auringonnousun suuntaa miettimättä.
Himolanjärven leiristäni läksin liikkeelle eilen illalla, kun sade lopetteli ja tuuli auttoi nuotiota vaatteiden kuivatuksessa. Palastelin siinä ruokaa säästelemättä kun luulin, että Himolan kirkolta sitten saan evästäydennystä; kylänperän magazine oli mennyt puoli tuntia aiemmin kiinni. On laukuissa leipää ja voita edelleenkin, ettei tässä nälkään kuolla.

Yöllinen lyhyehkö etappi kävi soratien mutkaisia, jyrkkiä mäkiä ja pehmeitä notkelmia enimmäkseen työnnellen. Oli hyytävän kylmää alavilla paikoilla ja selkäpiitä romisutti pohjoinen, puuskainen tuulenhenki. Pari metsoa kuulin lähtevän ja eräässä majavien loukuttamassa, mäenalusen pikkuisessa suoputamassa yksinäinen telkänpoikanen ui ja sukelteli narskuttaen nokkaansa, pelkäsi pirusti minua kun toppasin katselemaan. Missä lie muu poikue ollut, ei emoakaan näkynyt. Näin myös karhunpaskan. Tongin hajanaista, vihertävää läjää tikulla ja siinä oli sulamattomiksi jääneenä muurahaisia, koppakuoriaisten panssareita, mustikan- ja puolukanvarpuja, kova luunpalanen, suomuuraimen tai jonkin muun marjan kovia siemeniä ja pätkä kalan häntäpuolen ruotoa. Hiekassa häämötti tassujen ja kynsien jälkiä, että aika äsken, sateen aikana tai sitä ennen metsien köntys oli siitä mennyt.




Kun tulin Himolan tienristeykseen, seisoi liikenteenjakajana hieho. Kohta paikalle kopsutteli utareet tiukkuen lehmä ja pari sonninmullikkaa. Lehmän karkea kieli lipaisi kämmentäni kun raajani sen suuntaan ojensin. Sitten pöllipinon takaa, kyläpellolta maantieravin pohjan kautta tielle ponnisti vitasta heiluttaen, väljät kumisaappaat jaloissa lompsaen reipas emäntä. Tervehdin ja kysyin lupaa ottaa valokuvia lehmistä. Paikalle ilmestyi myös Pavlovin koira vaikka lehmänkellokaan ei helähdellyt. Tästä otuksesta vaistosi pian, ettei sillä ollut aikeita käydä kimppuun ja kun juttelin sille ystävällisesti, niin se kiersi vierellä koko harmaarakennuksisen Himolan kylän saattellen poiskin päin niin, että minun piti jo komentaa sitä palaamaan.
Toiset irtokoirat eivät tulleet lähellekään kun tuo koira oli seuranani.
Hirsiseinien juurilla juhannusruusut kukkivat ja peltotilkkujen potunvarret olivat hallaöiden mustuttamat. Kaivolle löysin kenenkään opastamatta ja nostin tuoretta vettä säiliöön. Siinä puuhassa juuri ollessani, emäntä lehmineen palasi tietä pitkin ja nyt sillä oli renki mukana ajelemassa pientä karjalaumaa kotiin myöhään venähtäneeltä iltalypsyltä. Olisi pitänyt lyöttäytyä lypsyreissulle mukaan ja ostaa pullo täyteen lypsylämmintä, mutta senkin hoksasin siinä kaivolla vasta.
Juohtuu vielä mieleen kalamiehet jotka äänekkäästi turpakäräjiä pitäen, tietä laidasta laitaan käyttäen edelläni kalareissultaan tallustelivat. Pysäytin tapani mukaan utelemaan kalansaaliista. Näyttivät koria jonka pohjalla sätkytteli pari litteää säynettä tai lahnaa ja muutamia ahvenia, yksi hauenluippikin taisi olla. Viina haisi miehistä metrin päähän. Toisen miehen kourat olivat ryhmyiset kuin katajanjuurakoita olisin kätellyt, mutta hauskaa mieltä näytti heille minunkin matkantekoni tuottavan.
Himolasta poistuessa joen ylitti silta, jossa oli rautaa kannessa ja heti sen jälkeen alkoi metsä, jossa puiden ympärille oli kiedottu muovitaskuihin pujotettuja kirjoitusliuskoja. En ymmärtänyt venäjänkielistä tekstiä, mutta olisiko ollut jotain luonnonsuojellullista viestiä värkätty?