tiistai 31. toukokuuta 2011

Äiti, miksi lähdit?

Tuli puhetta luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununevan (51) lapsuudesta.

1

Kun vuonna 1968 täytin kahdeksan vuotta, äiti otti ja häipyi. Ei huolinut edes viisivuotiasta Matiastanelia mukaansa ja 12-vuotiaan Emilia-liljankin se jätti isän hoteisiin. Isälle äiti kai lähtönsä syistä puhui, mutta sitä kertomusta ei meille lapsille välitetty, eikä selitelty muutenkaan.

Eräästä huhtikuun maanantaista lähtien eivät äidin pehmeät askeleet enää koskaan tuvasta kuuluneet. Siinä se.

Isä oli hiljaa viikon, kulki ikkunasta toiseen eikä lähtenyt edes töihinsä. Mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti kuin myrskyssä huojahteleva puu tuulen tyynnyttyä. Sanoi, että kun kerran sodasta selvisin niin eiköhän sitä yhden vaimon menetyksestäkin. Sääli tulee vain teitä lapsia, enhän sitä minä ole äidin paikalla muuta kuin vanhasta täkistä leikattu tilke seinän raossa.

Mutta aika näytti, että isästä oli moneksi.

Isä otti syliin, luki iltaisin satukirjaa tai kertoi loppumattomia juttujaan. Peitteli nukkumaan kääräisten jalat viltin mutkaan joka ainut ilta ja pörrötti vuorollaan jokaisen päätä kuiskaten hyvät yöt, kauniit unet. Eikä koskaan hilannut uusia äidinkorvikkeita tarjolle vaikka kai niitä sotaleskiä olisi tyrkylle asti kylillä ollut. Eikä viinantippaa äidin lähdön jälkeen meidän huushollissa kurkkuun kaadettu. Sitä ei sallittu edes isän veljelle joka joskus käväisi yötäkin olemassa ja oli kuulu viinaköörien kortinpelaaja ja kulkuri.

Sodasta isä vain vähän joskus muisteli: Kerran oli vihollisen kranaatti osunut reppuun, mutta onneksi se reppu ei ollut selässä. Oli isä sotareissulla haavoittunutkin. Pitkä arpi kulki jalan pohkeessa ja kantapäässä oli samanlainen monttu kuin naapurin sodan käyneellä Kermannilla leuassa. Sen vuoksi isän askel ontui ja jalkaterä oli kääntynyt hieman sisäänpäin. Mutta siitäkään se ei kertaakaan valituksen sanaa suustaan päästänyt. Joskus ähki yöllä pakotuksiaan ja kaatoi sitten aamukahvin kanssa Hotapulverin suuhunsa.

Isä vaatetti, pyykkäsi, tiskasi ja laittoi ruuat. Isä talikoi navetassa lantakourun tyhjäksi, kumartui istumaan lypsyjakkaralle, separoi maidon ja kirnusi voin. Laittoi keväisin kasvimaan, korjasi syksyisin sadon, hakkasi halot ja kulki talvet hevosen kanssa savotoilla.

Jämäkänvahvan suomenhevosemme isä oli ristinyt Rutaseksi, koska radion uutisissa Pasi Rutanen kertoi harva se päivä Washingtonin kuulumisia.

2

Kun pahin äidin ikävä oli hellittänyt, riitti isän olemassaolo ja huolehtiminen meille lapsille hyvin. Ja sitä paitsi opittiin äkkiä työnlaitaan tarttumaan itsekin. Koulun jälkeen kannettiin kenenkään käskemättä halot uunintakuslaatikkoon. Uuniin ja hellaan Emilia-lilja laittoi isompana tulet, kuten isä oli neuvonut varoitellen, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Monesti kerittiin ruokkia lehmätkin, joita oli navetassa kaksi, ja mullivasikka tai sika teuraaksi lihotettavana. Kolme neljä kanaakin siellä orrellaan kaakatteli ja niiden munat piti kerätä nurkassa olevasta pesästä ennen kuin mahdollinen, navettakissalta tappamatta jäänyt rotta ne löysi. Siivoamistakin harjoiteltiin pienestä pitäen ja ainakin potut laitettiin tulelle kun tiedettiin, että isä tulee kohta metsästä kotiin tukkireen jalakset pakkaslumessa parkuen.

Pyykkipäivänä oltiin isän mukana saunalla pulikoimassa muuripadassa kiehuvia lakanoita, vääntämässä vaatteista huuhteluvesiä ja ripustamassa pestyt pyykit saunan jälkeen naruille kuivumaan. Pikkuveli Matiastaneli oli pari talvisyöntä mummon hoivissa viikot, mutta kun meni ensimmäiselle luokalle kouluun, sai sekin opetella kotioloihin meidän mukana.
3

Äitienpäivät ovat jääneet muistiin harmaina, pilvisen alakuloisina. Kuin syyspäivä olisi käväissyt keväisen keskellä. Kaikilla muilla pienen kylämme lapsilla oli äiti joille he koulussa tehtailivat kortteja, mutta minä vain pyörittelin värikyniä pahvinpalasten päällä ja olin piirtävinäni kukkia, perhosia ja onnentoivotuksia.

Onneksi sattui pahimmiksi ikävän vuosiksi opettaja, joka tiesi ja ymmärsi lasten sisimpiä asioita eikä pakottanut mitenkään. Sitten joskus, kun muut eivät olleet kuulemassa, hän kertoi salaisuuden: ”Minullakaan ei äitiä ole ollut koskaan. Äiti kuoli sodan aikana pommituksissa kun olin vasta vuoden vanha evakkolapsi. Selvisin kuin ihmeen kaupalla hengissä kumoon rojahtaneen hevoskärryn alla. Sieltä minut oli löydetty itkemästä, mutta äiti oli maannut ruhjoutuneena kärryjen vieressä. Eikä minulla ollut isääkään. Se oli kuollut rintamalla ja on nyt sankarivainajana kirkkomaassa. Mutta selvitty on ja selviät sinäkin kun kovasti vain yrität.”

4

Lapsuuden kesät ovat hyvinä muistoina mielessä.

Meillä oli Kalimojärven rannalla kolme hehtaaria niittyä jossa meni pari kolme viikkoa heinätöissä. Hyvillä ilmoilla ei aina viitsitty muutamaa kilometriä kotiinkaan talsia vaan jäätiin rantaveteen pulikoimaan ja yöksi latoon heinien sekaan nukkumaan.

Päivät haravoitiin Rutasen vetämän niittokoneen jäljiltä heinää luokoihin tai pisteltiin minkä jaksoimme niitä seipäille. Ja kun heinät olivat kuivia, kannettiin lähimpiä seipäällisiä sapilailla latoihin. Kauempana olevat hangottiin Rutasen perään heinähäkkiin ja ajeltiin pitkien niittysarkoja päistä päihin sen keikkuvassa, heinäntuoksuisessa kyydissä.

Joku poutainen kesä meni niinkin, että heinät kuivuivat luokoihin niitylle eikä tarvinnut muuta kuin pari kertaa päivässä pöyhiä niitä haravalla. Heinien latoihin tiukkominen kävi viileimmillä säillä leikistä, mutta helteellä olo oli joskus tuskainen kuuman tuohikaton alla, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun isä ravautti väliin suoloja sekaan niin että naarmuisia kinttuja kirvelsi.

Ruuaksi keiteltiin kalakeittoa isossa patakattilassa nuotiokivien päällä tai paistettiin ahvenia tikkuun suolattuina. Juhlavimpina päivinä oli voissa ja vehnäjauhoissa pyöriteltyjä haukifileitä tai siikaa, isän leipomaa ahvenkukkoa ja ruisleipää. Särpimeksi joka päivä piimää ja maitoa tai vettä jota haettiin alumiinipeelarilla Kupuharjun takana olevasta lähteestä.

Kerran rantapajukkoa viitakkeella raivatessaan isä huitaisi sulkasatoiselta sinisorsalta kaulan poikki. Isä sanoi meille, että kesälämmin sorsanliha ei ole mistään kotoisin jos sille ei tee taikoja ennen ruuaksi laittamista. Sitten hän laittoi sorsanlihat kiehahtamaan kuivan heinätukon kanssa ja vasta sen jälkeen paistoi lihat voissa padan pohjalla kypsiksi, teki paistinliemeen kastikkeen ja tämä syötiin sitten ruisleivän ja keitinperunoiden kanssa aina nälkäisiin suihimme.

5

Isä elää vielä. Viime viikolla täytti yhdeksänkymmentä.

Juhlissa se kutsui meidät lapsensa kamariin piirongin eteen ja kaivoi sieltä kellastuneen kirjekuoren esille. Sanoi, että tästä sitten selviää, miksi äitinne lähti, mutta malttakaa vielä muutama aika. Kunhan minusta kokonaan huoku loppuu niin sitten perunkirjoitusten jälkeen saatte tehdä kirjeelle mitä lystäätte. Raskas se on ollut minunkin tämä salaisuus kantaa, mutta luvattu mikä luvattu.
Sitten isä laittoi kirjeen takaisin piirongin ylimpään laatikkoon ja väänsi laatikon lukkoon. Pani avaimen taskuunsa ja kepitteli meidän tukemana takaisin tupaan jossa juhlat jatkuivat.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Panopisto

1

Minä olen Ninni-ilona. Ennen Tauriainen nyt Kauranen. Ikä 36 vuotta, akateemisen koulutuksen saanut ja kohtalaisesti palkatussa toimessa työskentelevä virkanainen. En mikään kuivakankalpea nutturaniska kuitenkaan.

Nuorena Tauriaisena minut raiskattiin, aikuisena Kaurasena olen saanut itse päättää naimiseni.

Lapsuuskoti oli pienessä kylässä jossakin Suomessa, ei kaukanakaan täältä, missä nyt asun reilun, suomalaisen mieheni, Kaurasen Raunoeskon ja kahden alle kouluikäisen lapsemme kanssa.

En kerro asuinpaikkakuntaani tämän tarkemmin ja nimetkin muuttelen toisiksi. Kaipa lapsiani suojellakseni kun jäi ennen heitä tarinani kertomatta.

2

Se oli Setäeemeli joka minua haarukkaan ensimmäisen kerran pisti.

Setäeemeli oli teurastaja ammatiltaan. Kiersi kylillä tappamassa sikoja ja mullikoita, ja vaikka hevosia jos joku pyysi. Sillä oli yksi ainut pistämisen ja panemisen eroon liittyvä Pikkukalle-vitsi aina valmiina jos joku vieras kysyi sen ammattia.

Äitini oli maatalon emäntä ja isäni oli tietenkin maatalon isäntä. Äiti oli aina kotona, tai pikemminkin navetassa tai sen ympärillä pyörivien asioiden äärellä ja isä aina menossa tai tulossa.

Isä Tauriainen oli johtavia kepulaisia kunnassa, vuoroin hallituksen ja valtuuston puheenjohtajana, useissa toimikunnissa, lautakunnissa ja pari kertaa eduskuntavaaleissa puolueensa ehdokkaanakin. Toisella kertaa se pääsi varajäsenenä kahdeksi kuukaudeksi kansanedustajaksi ja oli sen jälkeen erityiskunniaa nauttiva mies paikkakunnalla, ja vähän naapuripitäjissäkin.

Ja juuri niihin kiireisiin sattuivat ne Setäeemelin pistoreissut meille.

Niitä oli neljä.

3

Ensimmäisellä kerralla Setäeemeli tuli lauantai-aamuna kylään äidin ollessa vielä navetalla. Minä satuin heräämään hänen kolisteluunsa keittiössä ja tulin huoneestani rimpsuisessa yömekossani luullen ääniä äidin aiheuttamiksi. Setäeemeli oli kaatamassa juuri kahvia keittimestä kuppiinsa, kun hän huomasi minut huoneeni ovella. Siinä suu auki minua toljottaessaan hän kaatoi kuuman kahvin  kupista ohitse suoraan omalle, villasukan verhoamalle jalalleen. Seisoin kuin naulittuna kynnyksellä Setäeemelin laskiessa keittiön aamuilmanalaan perkeleenvittusaatanoitaan ja repiessä sukkaa pois jalastaan. Sitten hän istahti pöydän ääreen jakkaralle ja käski kastella pyyhkeen kylmään veteen ja asettamaan sen jalkateränsä punoittavan kohdan päälle.

Kun siinä sitten kumarruin laittamaan märkää pyyhettä alas jalalle, niin Setäeemeli otti kiinni vyötäröltä ja työnsi muitta mutkitta toisen kätensä sormen pikkuhousujen saumasta sopottaen, että anna vähän, anna vähän, setä kokeilee ihan pikkuisen, ihan pikkuisen.

Sillä kerralla pelastus tuli pikkuveljeni muodossa kun tämä ränkäisi omassa huoneessaan äitiä. Setäeemeli irroitti salamana kätensä minusta ja kumartui kasvoiltaan tulipunaisena asettelemaan itse kylmää käärettä palovamman ympärille.

4

Toisella kertaa Setäeemeli pääsi jo pitemmällä aikeissaan.

Isä oli viety juuri asemalle junaan ja sitä tietä Helsinkiin kansanedustajaa leikkimään.

Navetassa oli sillä aikaa lehmän takajalka luiskahtanut irti päässeen lietelantakourun ritilän väliin ja painava elikko oli rojahtanut toisen jalkansa päälle joka oli katkennut. Lehmien mölinä joka kuului ulos asti, oli hirveä kun ajettiin isän vientireissulta pihaan. Äiti ryntäsi suoraan navettaan ja sitten takaisin pihan ylitse tupaan soittamaan eläinlääkärille.

Soitti vielä Setäeemelillekin ja käski ottaa pulttipistoolin ja muut teurastajanvälineet mukaansa.

Setäeemeli ja eläinlääkäri saapuivat miltei yhtäaikaa navetan ovelle ja kun lehmän toivoton tila selvisi, määräsi eläinlääkäri sen lopetettavaksi.

Setäeemeli ajoi traktorin navetan eteen ja pitkällä vaijerilla sekä äidin ja eläinlääkärin avustaessa vinssasi surkeasti ääntelevän lehmän ulos jossa tainnutti sen pulttipistoolin laukauksella otsaan ja laski veret maahan.

Kun eläin oli vajan orressa nyljetty ja lihat paloiteltu jäähtymään olikin jo ilta ja kaikki, minäkin, touhuun osallistuneet väsyneitä ja valmiita saunan jälkeen nukkumaan.

Äiti käski minut laittamaan rantasaunan kamariin makuukset valmiiksi Setäeemeliä varten.

Kun olin juuri saanut lakanat ja tyynyliinat paikoilleen, Setäeemeli laskeutui polkua myöten saunalle. Yritin livahtaa nopeasti pois, mutta Setäeemelin iso varsi peitti jo oven enkä sopinut edes kainalon alitse poistumaan.

Elähän piä Ninnityttönen kiirettä. Jäähän sedän kanssa vähän turinoimaan. Minulla on namiakin taskussa, katso. Näitä sinun suosikkikarkkejasi, muistatko kun niitä piti aina minun tuoda kun olit pieni?

Setäeemelin suurissa, karvaselkäisissä käsissä oli monta enkelitoffeeta, mutta kun en halunnut ottaa niitä hän kimmastui temmaten minut aivan kiinni itseensä alkaen huohottaa kuivasti röhisten.

Elähän Ninnuska, elä.., minä taas vain vähän kokkeilen, ihan vähän.., veljentyttöö tekkee mieli halata, näin, näin...

Sitten Setäeemeli repi väkipakolla farkkujeni ratisevan vetoketjun auki survoen kätensä housujeni sisään avaten samalla toisella omaa etumustaan. Kun hän sai kalunsa ulos, alkoi hän vedellä tiukalla sinkuvaa esinahkaa edestakaisin ja vain muutaman kerran vetäistyään laukesi oman paitansa helmaan suutaan ilkeästi maiskutellen.

5

Kolmannella kerralla oltiin hakemassa kalavajan eteisen värjäyspaljussa olevia riimuverkkoja ulos kuivaustelineelle, kun Setäeemeli ahdisti minut nurkassa rojottavaa isän uutta, avaamatonta perämoottorilaatikkoa vasten ja kouri takaapäin hameeni alusia niin, että huusin kivusta. Kun se sitten tyhjeni sen puisen laatikon Ewinrude-kirjaimille, niin minä oksensin pelosta laatikon toisen kyljen päivällisellä jälkiruoaksi olleella marjakiisselillä vaaleanpunaiseksi.

6

Paria viikkoa myöhemmin, lahnankudun sesongin alkaessa, Setäeemeli tuli meille jo aamulla varhain ja pyysi äidiltä, että voisiko Ninni-ilona lähteä soutumieheksi länsirannan puolelle kun tuulee niin sopivasti sinne, että lahna varmasti nousee ja käy pyydykseen. Äiti lupasi vaikka sanoin, etten halua, on muuta tekemistä. Mutta ei minua kuunneltu silloinkaan. Käskettiin vain.

Kun verkot oli laskettu, Setäeemeli sanoi kuin namia imeskellen, että soudetaanpas, Ninnuskakulta tuonne Nivussaareen ja laitetaan nuotiokahvit. Makkaraakin voidaan paistaa tikunnokassa.

Soudin, vaikka pelotti olla Setäeemelin lähelläkään. Koko verkkojen laskun soutamisen ja huopaamisen ajankin se oli kurkkinut jo hameeni alle vitsailllen veljentyttärensä pehmoisista untuvista ja ainaisesta juhannuksesta naisten hameiden alla.

Enhän minä vielä täysi nainen ole, yritin vaisusti sanoa. Ja kun olen vielä sukulaisesikin...

Kuukautiset olivat alkaneet edellisen vuoden syksyllä, mutta täyttäisin vasta elokuun kahdeskymmenes neljätoista. Minulle oli kyllä jo rinnat kasvaneet niin, että paitaa ahdisti, mutta liivejä en vielä kehdannut käyttää vaikka äiti sellaiset pitsiompeleiset oli ostanutkin

Setäeemeli ohjasi veneen Nivussaaren kivettömään, järvikortetta ja kaislaa kasvavaan poukamaan. Siihen, jossa usein aiempina kesinä olin ollut muutamana elokuun syntymäpäivänäni isän, veljen ja Setäeemelin kanssa sorsanmetsästyksen aloituspäivää vastaanottamassa.

Suojaisten kaislojen kattamassa rannassa oli poikkeuksetta joka vuosi useita sorsapoikueita ja siihen pyrki niitä aloituspaukkeen jälkeen lentämään muualtakin. Kerrankin isä ja Setäeemeli ampuivat ensimmäisen tunnin aikana toistakymmentä sorsaa liikahtamatta paikaltaan pajupuskan takana olevilta istumakiviltään. Noutaja Serbi luiskahti tottuneesti ja hyvin hiljaa jokaisen laukauksen jälkeen veteen hakemaan saaliin ja istahti sitten isän repun viereen odottamaan seuraavaa pamausta.

Minä keräsin veljeni kanssa tyhjiä haulikon muovi- ja pahvihylsyjä ja haisteltiin niiden ruudinkäryä. Tai laitettiin niitä kaikkiin sormiin ja klipsuteltiin niiden messinkisiä kantoja toisiaan vasten niin, että isä joskus tiuskaisi meitä olemaan ääneti.

Mutta sittemmin, tarinani aikaan siis, olin Setäeemelin kanssa kahden siinä saaressa.

Nuotio räiskyi kyläyhdistyksen rakentaman kodan keskellä ja kahvi kuohahti kuumille kiville kun Setäeemeli tottunein ottein lisäsi pöönäjauhoja kiehuvaan veteen. Makkaraakin se laittoi muutaman pötkylän paistumaan viilleltyään ensiksi teräväksi hiotulla leukullaan niihin omanlaisensa, ristikkäisvinot viillot niin, että paistuessaan makkaran kuve repeili täsmällisiksi ruuduiksi. Tietyssä vaiheessa Setäeemeli nappaisi ne heti pois tulelta ja sanoisi niiden olevan nyt täsmäpaistettuja kuin kevväiset vitut kanervapälvellä.

Kahvin laskeutumista odotellessa ja makkaroiden tiristessä tikkujen nenissä Setäeemeli kiehnäytyi aivan viereeni lankkupenkille vaikka tilaa olisi ollut istua muuallakin. Hän laski ensin varovasti karhean teurastajan kätensä polvelleni ja alkoi hivuttaa sitä hameeni alle. Koetin työntää kättä pois ja vetää hametta suojaksi, mutta en minä hänelle mitään mahtanut. Huusinkin, että lopeta, lopeta, mutta paskat se mitään välittänyt. Setäeemelin silmät pullistuivat kuopistaan ulos ja kuolaa alkoi valua suupielistä viiksille ja partaiselle leualle kun hän sai revittyä alushousuni pois.

Paljastettuaan raaoin riuhtaisuin alapääni, Setäeemeli nyki toisella kädellään vyönsä solkea hokien koko ajan, että setä vähän, setä vähän veljentytärtä, ihan vähän, elä hättäile elä, setä ihan hellästi, setä on ennekin näitä juttuja hoidellut...

Kun sitten Setäeemeli sylkäisi kourakuppiinsa ison kuolasyljen ja siveli rään violetiksi turvonneen vehkeensä nuppiin, hän survaisi  yhtään varoittamatta sen sellaista ennen  kokemattomaan vakooni, että menetin hetkeksi tajuntani. Tuntui, kuin sinne olisi työnnetty pottunuija eikä mikään ihmisen lihaa ja kudosta oleva jäsen.

7

Setäeemelin kuukasi sitten tapahtunut kuolema minulle nämä juhannuskokkoa polttavammatkin muistot mieleen nosti.

Menin hautajaisiin, mutta en Setäeemelin takia vaan isäni, joka ei enää jaksa paljoa liikkua pieniäkään matkoja. Sille on jo kaksi kertaa tehty ohitusleikkaus vaikka ei ole kuin kuudenkymmenenviiden vanha. Äitikään ei uskalla enää auton rattiin nousta kuin ihan lähikauppaan korkeintaan. Ovat muuttaneet kirkonkylän keskustaan omaan osakkeeseen ja sitä lapsuuden maatilaamme pitää nyt minun pikkuveljeni.

Setäeemeli oli veljeään kahdeksan vuotta nuorempi, eli minua kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi. Minua raiskatessaan hän oli mies parhaassa iässä, kuten tavattiin sanoa. Naisystävää, minkäänlaista normaalia seurusteluyritystäkään hänellä ei silti koskaan kai ollut.

Se oli sillä tavalla vajaa. Vai mistä tuollaiset taipumukset johtuvat? Olihan se kuitenkin minun isäni veli eikä isällä sellaisia kumpailuja nuorten tyttöjen perään ole tietääkseni ollut.

Olisi tehnyt mieleni pitää hautajaisissa puhe ja kertoa tämä sama tarina, mutta ei sitä voi. Ei vain voi.

Sitä mietin, että kuinkahan monta keskenkasvuista Setäeemeli kerkesi eläessään raiskata ennen kuin siankarva meni teurastamolla kynnen alle, kynsi tulehtui ja tulehdus eteni sydämeen saakka aiheuttaen kuoleman?

Emakon untuvakarvan kosto pahoista teoistasi, Setäeemeli.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Näillä käsillä

Mie tässä ajattelen nyt.

Se on vähän outoa tointa minulle.

Tai olenhan mie koko ikäni joutunut aivojani käyttämhän. Esimerkiksi sen harkinthan, millaiset tasoithet harkkoseinille ja levysaumoihin laatoitusten alle sipaisen. Senkin mie tarkistan ajatuksen kanssa, ovatko timpurit tainhet laittaa seinät vatupassiin ja nurkat kulumhinsa joshen ole niitä itte timprannut. Ja olen mie asiakkaille neliöinyt tarvikemenekitkin pilikulleen, laskenut laattajaot ja kuviot, poortien paikat ja kuunnellu siihen päälle emäntien ja isäntien toivhet vaikkakin toisinhan varpaita kipristellen. Keikalle lähtiissä on pitänyt miettiä ovatko pakettiautossa saumanarut, hammaslastat, laaserit ja leikkurit ja sun helevetin tuhannet muut tokhet. Niitä romppeitten saatanoita kerroksiin, kellareihin ja kylypyhuoneisiin telineitä ja rojuja väistellen lonkat kippeinä sitten kannellut.

Pyytäjille olen putkitöitäkin ja ilimastointeja vejellyt.

Mikä se nyt minullakhin oikea ammatti lie kun oshan vaikka koko talon alusta lophun tekasta?

Toisinhan miljoonat vitunmetrit ilimastonitikanalia, kuparia, rosteria, uponaalia, upolettiä ja lämmityskattiloita, patterien kopluuta, hanoja, pillunpesimhiä ja vessanpönttöjä. Sitten taas hehtaarisotalla ja kuukausikaupalla liimalaastia, kaakelia, linkkeriä, kiveystä, poorteja, saumaa ja pintojen pesuja niin että käet on niin tunnottomat, että syöntikin onnistuu ihan vain siksi, kun on näläkä.

Ja jos otan koko talon tehhäkseni, siinä sitten sivut hellinä koukheroin koko kesän jossei kethän kaveriksi irtoa. Joskus kun hyvä työpari on sattunut, niin on tehty kaksi, kolomekhin taloa vuojessa.

Silittele sitten hellästi eukkosi kupheita näillä! Sukkahousut ja yösilikit tarttuvat kämmenien pykimhin kiinni kuin tarralenkkarien remmit toisiinsa, saatana. Ja mitenkäpä elokuvissa näytetyn lailla näillä naisesi pakaroita puristelet iliman, etteikö verinaarhmuja kankkulihaan jäisi?

Voi vithu eilistä elettyä! Se näkhyy näissä käsissä.

Nyt on aikhaa istahtaa kotiporthaille ja ajatella. Vaikken ossaiskhan muuta miettiä ko työasioita.

Käthen pieni haava seinälaatan leikatusta syrjästä ja koko koipi tulehtu kyynärätaivetta myöten.  Neljäkymmentäkaksi vuotta olen näillä käsilläni työmaien kuonaa surutta sorkkinut ja nyt saatana tämä hemmetin vahinko sattui.

Persheellistä tämmönen. Kokonaisen kuukhauen käski olla tekemättä mithän, se tohtori. Sanoi, että tämä saattaapi vaatia sairaalakäynninkhin jossei ala mätä hävitä. Ja sitten mennee vielä toinenkin kuukausi hukhan...

...mutta emmie ole huomannukhan, että pihakoivut nuin ovat kasunhet, ja että eukko on istuttanut tontin kulumalle joskus marjapenshaita. Jothain vihannespenkkejäkin se on sinne jo kuokkinut ja tomaatintaimille muovisuojusta viritellyt...

...tuo tuomikhin varmaan parin viikon sisällä kukkii! Ja alakaa haisemhan. 

Voissssaatana kun eivät työasiat mielhen juolahtaisi! Tillistelisin tässä vain kesän tuloa ja olisin. Voisin lähteä mökillekhin ja laittasin katiskat järvhen... onkohan ne enhän kuosissaan kun en moneen vuothen ole semmosta kerennyt tekemhän...

Olisi ollut kaksi kylpyhuonetta, yhen rikhan pörrön uima-allas ja Harjun Untolle navetan karjakeittiön  laatat  tälle kuulle... 

...ja miten ne näitä sairaslomia oikein korvaavat? Saatanasti lääkärissäkäyntejä ja lanketteja, kelhaa ja vakuutusyhtiötä.

Emmie näihin ole ikänäni osannu varhautua, perkhele.

Miten mie tämmösillä koukhun jäykistynheillä koprilla mithän hakemuksia täytän?

Rohtunhet ja pykinhet suomuille sormetkin ko vanhan lahnan niskakörmy. Ja saatana kun vistottaa niissä kelojen konttoreissa lumerolappu kourassa ootella, jotta pääshee sinne lasikarsinhan asioitaan selevittämhän. Joskus siellä on semmonen katajapuska tuolissaan istumassa, että suhisee vain kuin tuuli kävisi pohjosesta.  Mie kun en kuule näillä rakennusmetelin särkemillä korvilla paljon mithän jos ei mulle huueta ko mestari Sonninen holohvin päältä timpurin perkheleille.

Tinttikhin tuli tuohon kivelle...

...mitähän kukkia kivenlaakion juuresta multapenkistä on tunkemassa? Keltasilta näyttävät, ja tuolla kauvempana on ihan ko vihreitä käpyjä karikheien seassa?  Eukko se tietäsi, mut ko se ei ole nyt tässä sanomassa.

Se se näitä pihoja laittelhee, mutta mie en niitä ehi millonkhan katella, en kysellä että mitä taimia se istuttelhee. Joskus loppukesästä aika värikästä tässä on kun iltasella töistä kothin hiiviskelen ja ölökin verran saunan jäläkhen terassilla istahan. Siihen nojakselle olen kyllä helposti nukahtanutkhin ja herännyt kun mäkärät  tökhivät nenänjuurta.

Joku virhe kai tässä on tullut tehtyä kun piti muuttaa entishen lastenhuoneeshen nukkumhan. Tai siksi, että mie kuorshaan ko vanaha puimakone...

...sano vaimo syyksi kun kehotti kerhämhän peiton ja muuttamhan vierestään pois.

Se tapahtu varmhan jo toissa vuonna kun Telle muutti Tornhion opiskelemhan.

Emmie tarkhan muista.

Minulla ovat aina vain työt mielessä.

Mihinkähän nekhin rahat on menhet jotka näillä käsilläni olen tienanut?

Autoihin, miljoonhin ajokilometreihin, työkaluihin, ruokhan, vaatheishin, kakaroihen koulujenkäynteihin...

...tätä taloakhin varten sitä rahantölömhyä raaviskelin pitkät arjhet, saatana. Velekhaa ei tarvittu ottaa. 

Rakensin tämän kaksikymmentä kaheksan vuotta sitten ylitöinäni yhtenä suvena. Sillon synty Uuno-Oskari, meijän ensimhäinen. Siitä muistan kun ristiäisiä ja harjannostajaisia vietettiiin samoilla veishuilla.

Kun Taijahelinä synty, niin sillon valamistu tuo ulkovarasto ja autokatos, leikkimökki ja sykkelisuoja.

Tellervon tyllykkä kun alkoi änkeytyä maailmhan, niin synnytysreissulle lähethin Kattilarannasta, mökkityömaalta kesken lathianvalun.

Niin. Rakentamisista mie asioita ja tapahtumia muistan.

Senkin kesän, kun menin naimishin Darjuskhan kanssa.

Sillon valmistu ensimhäinen, kokonhan itteni tekemä talo jonkun tunturinkylkhen Soankylässä. Oli se isäkin siinä avittamassa, ja setä, vaikka eivät ne paljoa enhän jaksanhet. Tupakehtivat vain enimmäkshen kaivannonreunalla kiven päältä neuvomassa.

Hyvin neuvoivatkin, ja siitä se lähti tämä minun ura niin että uskalsin ottaa omia urakoita.

Isällä ollut vasenta kättäkhän kokonhan. Silloli soassa ryystänyt ammus pikkurilhin ja nimettömän ja osan ranteestakhin Sallan jänkkään mätänemhän. Yksi kuula oli kulkenut uumanahasta läpi ja sirpale sipassut jakhauksen päälakhen. Isä oli kirvesmies, tai oikeammin salvosmestari kun hirsitaloja oli vuollut jo ennen sotia tarvihtijoille.

Setällä taas oli mennyt samalla lohkolla toinen silihmä ja korvanlehti, mutta taitava muurari siitäkin soan jäläkhen oli kehittynyt. Hauassa ovat molemmat olhet jo kauan, mutta eipä ole tullu käyvyksi.., vaikka miksipä se kylymiä hautakiviä kattelemalla oma elämä tulisi...

Darjushka se jääpi kohta eläkkhelle.

Mistäs minä sen muistan nyt yhtäkkiä?

Kaiten tuosta pian kukkivasta tuomesta. Ja siitä, kun Perävaaran tanssilavan kattoa olin korjaamassa ja se oli siellä talkooporukan kahvinkeittäjänä.

Se oli niitä aikoja, kun  Mukalta ilhmesty Kyyhky ja unikko ja minä luin sen. Enkä sitä ennen enkä jäläkhen ole mithän muuta kirjaa kokonhan lukenukhan.

Siinä kirjassa oli Darja niminen tyttö... niin kyyhky unikkoa rakastaa.., tai jottain semmosta höpsöä Mukka oli kirjottanut...

Tarja on Kemijärven tyttöjä, mutta mie aloin kuttumhan sitä sen kirjan tarinan takia Darjushkaksi...

Miten mie silleen siihen tyttöön hullusinkhan!

Nyt juuaan tätä arki-ilimhaa kuin hapanta sintua saatana.

Nämä käjet ja niillä tehyt työt, kokhon raavitut hyöyt ja maailmalle levinhet perilliset, mitä arvoa niillä on jos elämän loppulaushessa maistuu katkeruus kun hetkeksi sitä jääpi miettimhän?

Pitäsikhö minun tajuta jothain semmosta jota en ennen ole tajunnut?

Tajuta, että on se vaimokhin ollut tiukilla kun on lapsien kanssa niin paljon joutunut reuhkasemhan. Töihinsä päälle sekin...

...mie olen vain mailhmaa rakentanut saatana!

Pitäsikhö ostaa sille vaikka kukkia?

Millonkhan en ole semmosta erheystä tehny. Ei tällä perällä ole ollut tapana.

...jostain kai se on alotettava...

...korhjaisinko tuon pihakeinun ja kiveyksen reunat? Rännitkin pitäsi uusia, ja palotikhat ovat revenhet seinästä irti...

Mutta eihän se semmosta huohmaa. Se on niin tavallista että mie aina jothain olen tekelehtimässä.

Niitä kukkia kai minun pitää kammeta hankkimhan.  Saatana ostan semmosen puskan, että sen on pakko huomata.

Ja sitten rasvhan käet. Se lääkäri sanoi jothain, että kannattaisi pithää sormisthan ja kynsisthän huolta. Se kirjoitti jothain voiettakin särkylääke- ja antipioottiresepthin...

...onpas harakalla pitkä risu nokassaan. Mihinkä se peshää tokertaa... ahaa... tontinrajan kuushen mokoma... Nuita orahvia ei kyllä tarvitsisi ihmisten kesyttää ruokhimalla. Ne juuthat mylläävät sitten talojen ullakoilla eristeissä talavet...

...mutta työmasiina mie vain olen. Toisten käytettävissä niin kauvon kun jalat ja pää pelhaavat. Siitä sivukhin... eläkeiässähän sitä alan olla minähin...

...mie kun unissanikhin ossaan hommani. Mikhän ei uutta, ei outoa ole...

...mutta tämä ajattelu on...

Lähen sinne kukkakauphan, saatana! Sitäkin rookuspuotia olen joskus ollut vasaroimassa...