keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Ehkä tarpeellisia suhteita 1

Paasimaa kuuntelee radiouutisia, maistelee pienin siemauksin posliinikupposesta kermatipalla höystettyä kahvia ja yrittää muistella unta johon heräsi, mutta kesäiseen ilmanalaan on kuitenkin mukavampi katsella kuin yön tunkkaistamiin aivoihinsa.

Kolmionkärjellään rakennuksen sivun suorakaiteen säännönmukaisuuden rikkovan keittiöerkkerin ikkunoista Paasimaa näkee nurmikon ja kasvimaan takana kasvavien vaahteroiden välistä pellolle, jossa ohra lainehtii niissä kohdin, missä viime viikkoinen ukkosmyräkkä ei ole pieksänyt sitä lakoon. Ja kun joka vuosi saa kokea, kuinka vilja kasvaa ja kuinka leipä omille ja maailmanlapsille maistuu, niin keväisin ja syksyisin tontin laitamilla haisevan lietelannan kuvottavuudenkin voi yrittää unohtaa. Ja senkin häiriön, mikä aiheutuu isäntä Jokelaisen ajellessa jumalattoman jättiläismäisellä paripyörädeuzillaan laajalla, järvenrantakaistaleeseen rajoittuvalla plantaasillaan.

Mutta se uni? Se karkasi. Olisin tarvinnut sitä uusimman juttuni höysteeksi, havahtuu Paasimaa harmittelemaan juuri, kun kuulee ulko-oven kuviolasiin suunnatun vaimean kopauksen.

K: Huomenta.

P: Huo... Katarina?

K: Yllätysyllätys, minähän se.

P: Mikset soittanut ensin?

K: Ei vain huvittanut. Matkailin viikon mittaan Lentillystä Pariisin kautta Helsinkiin ja eilen junalla asunnolle.

P: On siinä saanut taivaltaa taas. Mutta jos, entä jos tuota?

K: Että jos vaimosi olisi kotona? Näin hänen keltaisen Beetlensä naapuritoimiston parkissa kaupungissa ja ajattelin ottaa riskin. Ajoin taksilla tuonne tienpäähän ja nyt olen tässä.

P: Niin mutta lapsetkinhan on?

K: Nukkuvathan ne vielä?

P: Nukkuvat juu.

K: No sittenhän kai?

P: Niin. Mene aittaan, käyn tarkistamassa.

Aitan katolla hyppii kesyharakka Linkku. Tytär löysi sen jalastaan juuttuneena lankkuaitaan lyödyn, ylös päin väännetyn viidentuuman naulan ja puun välistä pää alas päin rääkymästä. Pienemmät velipojat irrottelivat harakanpoikasen ja laittoivat käyttämättömään kalasumppuun muutamaksi alkukesän viikoksi. Kantoivat sille ruuaksi kaikenlaista sapuskaa, kalanperkeitä ja kaurapuurojen tähteitä. Nahkariekaleiden varassa kinjahdellut jalka sillä kuivui koppuraksi ja putosi sitten jonnekin eikä se sitä näytä edes kaipaavan. Tuolla se katonharjaa känkkäsee ja hazattaa Paasimaalle kun tämä harppoo avojaloin takapihan nurmikon ylitse raollaan olevan luhtiaitan alaovelle.

K: Eihän lapset heränneet?

P: Eivät. Nekin valvoivat eilenillalla kun oli vieraita ja grillattiin aika myöhään. Sinä jo sinne sänkyyn kerkesit...

K: Tietenkin. Ei voi aikailla jos meinaa jotain ehtiäkin?

P: Niin kai sitten.

Sata vuotta vanhan puusängyn pohjalaudat larahtelevat ja jalkatapit lonksuvat kun kaksi aikuista asettautuu toistensa lomaan.

Paasimaa kääntyy vähän ajan päästä Katarinan viereen selälleen. Katselee tuppilautaisen laipion oksakohtien tummiin silmiin ja ajattelee aitan historiaa; että jos se kertoa voisi.

Kaksikerroksinen, kuusipöksäinen aitta melkein alkuperäisine irtaimistoineen on maanviljelijä Jokelaisen lahjoittama siinä vaiheessa kun talotontista käytiin kauppaa kahdeksantoista vuotta sitten. Sanoi isäntä, että häneltä se jää aittavanhus korjaamatta ja lahoaa paikalleen jos joku ei pelasta. Sitten se oli kuitenkin kaiken kiireensä keskellä itsekin purkamassa ja ajamassa traktoreillaan sitä sokkelikivineen ja hirsineen Paasimaan pihaan. Ja tuli  monasti avuksi kokoamaan huolellisesti merkittyjä hirsiä vaikka Paasimaa oli palkannut hommaan saman, käsistään taitavan kirvesmiehen, joka taloakin oli ollut rakentamassa. Jokelainen sanoi isoa punaista nenäänsä tuhisuttaen, viiksiään koneöljyn mustaamilla, paksuilla sormillaan sivellen, että isä, sedät ja hänet tässä aitassa on ainakin alulle pantu, ja taisi sen huoneissa saada alkunsa yksi hänen omistaankin, että ihanhan tässä katumapäälle tulee. Mutta luvattu mikä luvattu lahjoitus, peeveli niin. -Etkä sitten tikkataulua laita takaseinän luodinreikien päälle. Niissä kuule haisee tämän rakennuksen historian rankimmat ruudinkäryt, se vielä jementeli Paasimaalle kuin arvokkaan lahjoituksensa allekirjoitukseksi.

K: Mitä mietit?

P: Minä... no, tämän aitan sielunelämää.

K: Voiko sillä olla?

P: On sillä. Ajatteles noita oksansilmiä kaikkialla hirsissä, laipiolaudoissa, lattialankuissa. Kyllä se niillä enemmän on nähnyt ihan paikallaan maaten kuin sinä maalimankylissäsi.

K: Äläs ny väheksy mun kokemuksia.

P: Tulipahan vain mieleeni, että kun pienten ranskalaiskylien pienissä tunkkaisissa huoneissa käyt istuksimassa puoli vuotta ja kuvittelet tarinoita joita sitten turhautuneet kotirouvat toisissa pienissä huoneissa toisaalla lukea nyyhkäsevät...

K: Kissanhännät sun kanssas. Olet sitä paitsi pahasti aikaasi jäljessä. Ei nyyhkäviä kotirouvia ole enää olemassakaan.

P: Ei kai niin, mutta muuten yksinäistä porukkaa yksiöissään eli minkä hemmetin sinkuiksi niitä skumban- ja lattenkittaajia joskus on keksitty ruveta kutsumaankaan. Jokuhan kirjojasi joka tapauksessa lukee kun ne niin hyvin kaupaksi käyvät.

K: Tietenkin ne ihmisille kelpaavat, ja mulle sama, kuka niitä lukee. Kuinka lie omien reportaasiesi ja dokumenttiesi laita?

P: Ei niiden menekissä mitään hankaluuksia ole ilmaantunut. Haastattelen kuitenkin ensin eläviä ihmisiä, taustoitan ja otan selvää ja sen tuhatta muuta seikkaa pitää tonkia ennen kuin tarina on painossa.

K: Niinhän minunkin pitää ensin tehdä köykäisemmänkin kirjasen tueksi.

P: No niin tietenkin kun tarkemmin tuumin. Anteeksi.

Katarina kaivautuu Paasimaan kainaloon ja nyppäsee pitkää, mustaa kulmakarvaa joka on kääntynyt suljetun luomen päälle.

K: Tämä saisi olla luvallista.

P: Karvojen nyppiminenkö?

K: Äsh taas. Tämä, että  sais tulla ja olla aitassa sun kanssas.

P: Olisihan se mukavaa, kai. Vai olisikohan sittenkään? Puuttuisiko siitä se jokin?

K: Tiedä siitä sitten. Miten Sallin syöpä?

P: On se nyt kurissa taas, mutta heikoksi veti viimeisin hoito. Töihin se halusi kuitenkin vielä mennä tekemään jonkun asiakirjapinkan loppuun. Sanoi, että ei halua sänkyynsä kuolla. Luvatusta viimeisestä elinvuodesta olisi jäljellä kaksi kuukautta ja siihen se taitaa sitten tosiaan jäädä vaikka sitkeä Karjalanheili on ollutkin.

K: Mnn...mnn. Tulee syyllinen olo tässä nyt. Entä sulle?

P: No en tiedä, ei oikeastaan kun asioidenlaidat tietää. Salli teki jo testamentin Severin toimistossa. Oli se itkuista kun piti tehdä niin tarkkaan ne kaikki, että kuka ja mitä kellekin vaikka tasanhan se lasten kanssa kaiken laittaa. Minä en ole oikeastikaan mitään vailla. Sen takaa sekin, kun meillä on se aikanaan tehty avioehto, ettei ole sanomista toisen hankkimaan omaisuuteen. Enkä tässä muutenkaan syyllisyyksiä sen enempää kuin maailmallisia tavaroitakaan jaksa ajatella. Yksinhän sitä jään minäkin eikä se ajatus ole miellyttävä ollenkaan kun muuten niin hyvin on mennyt. Sallin rahat menevät muutamaan sen ajattelemaan sijoitukseen ja tavaran koetan säilyttää täällä kattojen suojissa. Senkin arvokkaan vanhan museoauton joka appiukolta jäi. Aikanaan sitten nuorin poika sitä ylpeänä saa esitellä ja kertoa auton historiaa. Niin kuin sitten tuon aitan ja tämän kotitalon kunhan oma hiillokseni hiipuu.

K: Minä ajattelin ostaa omaksi sen osakkeen, jossa nyt olen vuokralla.

P: Sieltä Tilleystäkö?

K: Se mikään Tilley ole kun Lentilly. Enkä minä sieltä, vaan tuolta kaupungista.

P: Sehän hyvä. Mutta mullapa pätkähti mieleen aamuyön uneni joka oli ajatuksen päässä, kun oveen kopsautit.

K: Kerro.

P: Vanha mies kulki pitkin tienpiennarta valitsemassa kiviä isoon, keltaiseen sankkoon. Hylkäämänsäkin se, suurennuslasilla ensin tarkasteltuaan asetteli täsmälleen samaan pikkukuoppaansa mistä oli ne ottanut. Ne kivet taas, jotka vanhus hyväksyi, olivat tietynkokoisia. Niiden piti sopia kannettoman sankon yläpuolella olevan lankasapluunan lävitse millilleen. Lisäksi kivissä oli oltava tietty määrä reikiä joissa kasvoi kuin kulottuneita ruohontupsuja, mutta ei se minulle selvinnyt, oliko ne ruohoa vai hevosenharjaksia.

K: No miten unessa lopulta kävi?

P: En tiedä, heräsin ja aloin ajatella juttua, jota parhaillaan kirjoitan.

K: Mistä se kertoo?

P: Haastattelin viime viikolla erästä vanhaa miestä jolla on ollut tapahtumiltaan kohtalaisen kokoinen elämä. Se makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja vain pää sillä pelaa. Sittenpähän luet kun juttu julkaistaan, en siitä nyt osaa sen enempää sanoa. Sama kuin aina ennenkin, etten kenenkään kanssa keskeneräisistä töistäni pysty puhumaan.

K: Ymmärrän. Minäkin sain kirjani valmiiksi. Se on nyt kustannustoimittajalla. Mutta sama minullakin, ettei siitä voi puhua ennen, en nyt enkä sittenkään kun se on jo kaupoissa myytävänä. Olotila muutenkin on kirjoittamisen jälkeen semmoinen kuin olisi sameissa suovesissä silmät auki sukellellut.

P: Niin. Semmosia me ollaan.

K: Sinulla ovat kuitenkin lapset, että vähän on arki ainakin erilaista. Minulla ei ole kuin minut.

P: Niistäkin omat huolensa, mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Sinun pitäisi kylläkin lähteä. Kuulostaa siltä, että nuorimmainen kolistelisi ovissa, eikö se jo huutanutkin iskää äsken? Minä menen sisälle ja laitan aamupuuron lautasille, se on uunissa valamiina. Kulje siitä köynnösrivistön vieritse niin ei näy keittiön ikkunaan. Minä en jaksa alkaa lapsille selittelemään, paha mieli niille vain tulisi. Vanhin tytär ainakin jo käsittää näitä asioita. Tulen sitten vaikka illalla kaupunkiin kun lähden pyöräilemään. Tai tule sinä sinne viime kesäiselle paikalle Korpisenniemeen, laitan sinne teltan kun hyvää säätäkin olisi luvassa. Olen siellä ainakin sunnuntaihin jos vaimon sisko tulee viikonlopuksi tänne niin kuin oli aikonut. Ja soitellaan.

Matka Pohjoiseen

Laadukas lukijakaartini, huom.: En raportoi tekemästäni lasten polkupyöräretkestä erikseen tänne blogiin, koska se matka oli niin miellyttävästi sydämeenkäypä, ettei siitä kertakaikkiaan osaa kirjoittaa kuin muutamia lauseita kuvien alle ja sen olen jo aloittanut fb-sivuilleni jota muuten hyvin harvoin käytän. Kuka haluaa, ne löytynevät tästä osoitteesta: http://www.facebook.com/valtoensio (Pitääköhän sinne olla itse kirjautuneena, että pääsee katselemaan?)

Lisään sinne loputkin jahka ehdin niitä satojen kuvien joukosta lonia. On taas niin paljon muuta tekemistä, eikä sitä muutenkaan aina jaksa. On tuossa kuitenkin yksi tarinankuljailu tuloillaan...

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Kotona limittelyä

Sotkamolaisen, edesmenneen ja kovasti kunnioitetun kirjailijan alterego-Konstan nykyisin kiveenkin jyrsittyä aforismia on paljon siteerattu. Mutta kestääkö se kovinkaan lujan penkomisen, etteikö ihminen vielä kusiaistakin mitättömimmin valtuuksin täällä ole kuljailemassa?

Väkertelin ritsan. Pienimmät siinä olivat kaverina, ja 13 vuotias tyttö, jonka sukujuuret ovat Aasiassa, Phonm Phenhissä. Ammuttiin sitten pystyyn nostetun kottikärryn kuuppaan pienillä sepelinmurusilla. Yhtä räkättiäkin minä huitaisin kun se tuli siihen nurmelle, mutta ammus läjähti tuomen kylkeen.

Huollettiin siinä kaikenlaisen touhun limissä viisi polkupyörää, tehtiin retkilistaa tavaroista ja enimmäkseen leikittiin. Paistoin lettuja jossain välissä, laitoin riisiä, pastaa ja grillikanaa. Kestitisin sukulaisvieraita, jotka ohitse mennessään pistäysivät.

Illasta kävi serbialaisia naisia, tumma ja vaalea. Molemmilla oli pojat mukana, tummalla muutaman vuoden ikäinen lievästi kehitysvammainen ja vaalealla kolmentoista ikäinen jalkapalloilija, jo isompikokoinen kuin minä. Lapset hyppivät tramboliinilla sillä aikaa kun me istuttiin kahvilla, juoruttiin maailmanmenosta ja ihmiskohtaloista. Tummempi oli saanut logistiikka-alan koulutuksen päätökseen ja sanoi alkavansa soranajoon Sora&Epelille. Vaalea jatkaa opintojaan taas syksyllä. 

Otin valokuvia ja vaalea kysyi, onko tissit hyvin, näkyykö tatska. Tummaa ujostutti, vaikka hänen sysimustissa hiuksistaan auringonvalo komeasti sävyjä esiin repi.

Pikavisiitillä maitokauppaan jututin katoksessa Mogadishun paksua matamia jonka jaloissa pyöri neljä pientä. Siinä kun ohitse vellovien runomarkkinakansan ilmeitä vähän seurasin, näki monen mielessään kysyvän, kuinkahan paljon tuokin läjä mustia ihmisiä suomalaisille verotettaville maksaa. Vanhin poikani sitoi sen pienimmän mussukan käteen markkinakadun agiteerauskojuista saamansa Alkionvihreän ilmapallon ja kaksivuotiaan kikkarapään hymy oli leveä.

Tuttavapiiriin kuuluu myös muutamat nepalilaiset, filippiinot, Iranin ja  Irakin kurdit ja valloittava kaveri Afghanistanista joka muutti Iisalmeen pitämään pizzeriaa. Kambodzalaisista ystävistämmekin suurin osa on nyt muuttanut Tampereelle ja vähän on toisinaan haikeutta olemassa.

Meillä ihmisiä riittää, maailmankuva avartuu. Jussi Halla-aho näyttää hommeliteeseineen tästä joukosta katsoen kaupunkilaiselta teinipojalta vatukossa sormi perseessä ja toinen korvassa. Sitä toista sormeaan se sitten nuolettaa lakeijoillaan ja saa näin käsikirjoitustuherroksiinsa lisärepliikkejä -ja mustia otsikoita telineisiin kioskien edustoilla. Mutta näin nämä teesit onkin helppo painaa sirkushuvia tarvitsevan kansanosan ohitsevilahtavien hetkien roskakoriin. Historiankirjoihin niistä mainitaan vain kuriositeetteina ja edesmenneitten kansanedustajien henkilöhakemistossa pelkkänä vaivaisena nimenä.

Valtioiden yhteenliittymien, pienempien yhteiskuntien ja yksityisten raha-asioilla mekastaminen sekin on ykshailee ja suurta maailmanteatteria vain. Parhaillaankin EU:n hyväpalkkaiset näyttelijät jatkavat näytelmäharjoituksiaan niin sanotun Syvän Ytimen esiintymislavoilla. Niillä samoilla, joissa joskus on karttoihin nuppineuloilla merkitty murhaajajoukkojen edessä siirtyilevien rajojen ääriviivoja. 

Nykyisen näytelmän vuorosanat kansalaisille välittävät monenkieliset uutistenlukijat sekä meille suomalaisille suoraan pääkallojen säilöntäpaikalta Brysselistä komissaari Olli Rehn: Kaatuu/eikaadu Espanja, kaatuu/ei kaadu Italia, Kreikka kasteli jo kylkensä Adrianmereen... Kaikuna kimpoilee Ruhrin teollisuushallien peltiseinistä erään Merkelinkin; und wo...und wo...und wo...

En minä tiedä, ovatko jotkut kateellisia kansainväliselle liikenteellä tontillamme vai kyrpiintyneitä siihen, että me "niitä hyysäämme", mutta en minä välitä. Tavoitteenani on olla ystävällinen ihmisille jotka ystävällistä kohtelua eniten tarvitsevat, ja kaipaavat. Muuta minulla ei kenellekään ole tarjota. Paitsi aina kahvia, teetä ja ruuanrippeitä. Joskus yösijakin lattiapatjalle pedataan.

Kuuntelin netistä vanhoja uutisia kun etsin jotain ohitse jo mennyttä. En kuuntelemiseen kuitenkaan huomiotani tarkentanut vaan ajattelin hetken selällään ollen jotain muuta. Joskus käy niin vaikka varta varten asettuisin aloilleni. Sama toisinaan kirjaa lukiessa; luen, mutta ajatus menee junan lailla toisessa kerroksessa muissa aiheissa. Huvittaa muistella, kun rakastellessa (hirvittävän harvinaista nykyisin) kuljen lapsuuteni vankkojen kuusikoiden lomassa kiemurtelevilla poluilla, mäntykankailla, soilla lakkoja poimien, heinältä tuoksuvilla niityillä, kiipeän veräjän ylitse ahoille... Joskus sitten astun lämpimään laitumen lehmänpaskaan ja herään todellisuuteen.

Taisivat uutisissa kertoa ainakin, että THL on listannut suomalaiset kunnat sairastavuuden mukaan. Ahvenanmaalla on tervein kanta ja Kaavilla Savossa sairain; kaikella tavalla meitä kategorioidaan.

Uskonasioista ei isommin kannata puheille alkaa. Jos sanot, ettet usko jumaliin, sinulle sanotaan, että uskot sitten jumalattomuuteen; tekevät joka tapauksessa väkisin sinusta johonkin uskovan. Ihan niin kuin käsitteeseen "ateismi" voisi uskoa.

Ja mitä viisaampia ihmisen koulutuksensa, töidensä ja muun menestymisensä perusteella luulisi olevan, niin sitä ääliömäisemmiksi se saattaa muuttua kun lausutaan absurdien satuolentojen (enkeli, Jeesus, jumala) nimet ja niiden ympärille kehkeytyneiden tarinoiden valtavat turpeikot ja muinaisten agitaattorien toimet käsienpesemisineen.

Miksi elollinen ei voi vain olla? Niin kuin räkätti joka nurmella sateen jälkeen pompii, luottaa siihen, että kohta madon nappaa. Ei se ole uskoa, se on kokemuksen ja emojen opettamaa varmuutta. Jos madot ovat loppu, on kohta loppu myös räkätin elämä ja sillä siisti.

Olen nähnyt muutamassa henkisenvankassa vanhuksessa, että kun on viimein itse elämästä valmis, kaikki on selkeää kuin aamujen koitot jotka on ehtinyt siihen mennessä nähdä. Tarvitaan vain haudankaivaja ja montun umpeenLuoja.

Mutta nyt lähden laittamaan loput valmistelut matkaa varten kuntoon. Iltapäivällä startataan. Neljä polkupyörää ja omassani peräkärry lähtee kohti Lappia. Päivävauhti 20-50 km, ensimmäisenä tärkeimpänä tavoitteena kovasti kyseenalaistamani eläintenvankila Ranuan eläinpuisto kohuttuine jääkarhunpentuineen ja muine aitauksiin teljettyine eläinpoloisineen. Sitten ehkä Rovaniemikin koetaan. Käydään LKS:n keskolassa, jossa Elias 11 vuotta sitten sai elämäänsä eväät ja näyttää, että ne hyvin ovat kantaneet....

Nähdään!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Tarinoinnin jälkeen

Ihmisten unet ketään kiinnosta, mutta yöllä tuli musta hirvi huoneeni lattialle mölisemään. Ja kohta elinkeinoministeri Jyri Häkämies näyttämään, kuinka pieniltä vauvoilta nirhataan henki ja purkitetaan silvottu torso pois kansainvälisten suuryritysten perustamisten tieltä. Minä hakkasin taltalla viivoja vaneriarkkuun ja olin toista mieltä.

Pyörälenkki on ohitse, ei se pitkä ollut, muutama sata kilometriä vain. Väsymys on silti siilinpiikkejä pohkeissa ja unet kuin kirveellä puhkottuja tervatynnöreitä.

Huomenna on diagnoosin paikka sairaalassa. Kuolema on käynyt mielessä. Tai oikeammin siihen pitkä kituminen. Myös ikävän määrän ajattelu jonka jälkeensä jättää. Jos se on yhtä tuskallista kuin mitä itse tunsin kun isäni äkkiä kuoli, en halua, että lapseni sellaista kokevat. Mutta he kokevat sen kuitenkin.

Kuolema ei kuollutta korville lyö, vain elämä kuolemineen eläviä.

Voisipa isä itkeä ja surra lastensakin tulevat surut pois; joutaisihan tässä, jo romuksi lopulta käyneenä.

Vaikka romut eivät satoja kilometrejä kyllä pyöräile...

Traagisen lohdullista se, että on ihmisiä, jotka sitten jälkeensä itkevät. On monia, joilla ei ole. Tässäkin, samalla kadulla asuvaa vanhaa miestä, joka nyt kotiavun varassa,  rahalla ostettavien vieraiden vaipanvaihtojen turvin eleskelee, eivät edes lapset ole käyneet katsomassa kun hän ne heitä "kasvattaessaan" on perinpohjin suututtanut, vihollisikseen veistellyt.

Niin monella tapaa me taitamattomia olemme.

Olisiko parempi ollakin paha ja suuresti inhottu, ettei kukaan poismenonsa jälkeen omaa elämäänsä suruun tuhlaisi?

Nämä eivät ole isoja ajatuksia, niihin pääni ei ole koskaan ylettynyt. Jos olisi, olisin jo kuollut kuin Timo K. tai kuin Majakovski, mutta ei surijoitakaan niin runsain mitoin hautaani umpeen olisi luomassa.

Voipi tietenkin aikansa pohtia sitäkin, mitkä ovat niitä suuria ajatuksia. Pentti Haanpää tuumasi Juhani Ahon haudalla: "Siinä siis antoi maalle takaisin atoominsa mies, jonka aivojen kuvitus oli ollut minunkin vähäiselle kuvittelulleni ravintona." Samaa voisin itse ajatella Haanpään haudalla; en nyt muista, mitä viimeksi käydessäni mietin.

Tässä oli jokunen aika sitten pääkirjoitus Kainuun Sanomissa. Käsitteli siinä joku suuria ajatteleva lajinsa kaalinpää aihetta, että metsiin jää miljoonia kuutiometrejä puita pystyyn lahoamaan. Miten niin "jää"? Puuthan kuuluvat sinne. Eikä metsiä ole ilman puita. Metsää se on lahopuumetsäkin. Tikat, palokärjet, kolopesijät... voi että ne tykkäävät...

Eivätkä puut ala haisemaan kuin luonnon kannalta tarpeelliselle laholle kunhan vain saavat olla ja elää.

Ihminen jo elossa ollen haisee joskus toripenkillä majaillessaan kaukaa kierrettävältä.

Tuli kiire korjata kuivuneet pyykit pois narulta, ja poikien teltta puutarhakeinun takaa pensaiden välistä. Ropsautti sitten rakeiden kanssa maahan saakka märkää. Sadetutka näyttää, että Oulujärven kokoinen pilvi pyörii muutaman tunnin alueella ennen kuin käy hajoamaan Vienanmeren ylle naapuriin.

Minä olisin siellä nyt. Pyöräilisin parhaillaan halki Karjalan Tasavallan. Jossakin Sortavalan huitteilla jo ähkisin vastetta ylös ja pian kuin palkinnoksi takinliepeet lepattaen myötälettä ales. Tärkein käyntipaikka olisi ollut Rukajärvi ja siellä Ontrosenvaara jossa olisin potkiskellut jo aikoja maatuneita puidenkantomättäitä ja mielikuvitellut isäni sinne pikakiväärituleen. Haavoittuneena ähisemään ja tyrkkimään luodin rintaansa saanutta Viinikan Mattia päältään pois. Wärtsilän Niiralassa olisin sitten nostattanut rajavartijoilla puomia kotiin päästäkseni.

Mutta haaveita vain minun elämäni pientä vähänkään suurempien matkasuunnitelmien kanssa.

Kesäisiä pyöräilytarinoita 2


Unessa makaan maantiesillalla lukemassa Tynkälauseita nimistä kirjaa. Joku ohitse ajavista huikkaa auton ikkunasta jotain, tai sylkäisee. Minä vain jatkan lukemista: "Praha on miehitetty, ehkä Reykjavik. Istun pyöreän tornin vierellä pultsariporukassa. Kaupunki on luultavasti Tukholma. Tai Helsinki. Turku ei missään tapauksessa. Räystään alla oviotsassa lukee Läskiä. Lusikkanokkainen, sininen lokki liihottaa ylitse. Mia perkaa ahvenia pitkällä puupenkillä. Penkin toisessa päässä on raumalaisen mummon pyykkilauta. Ahvenet läiskivät pyrstöjään läkkipeltisessä saavissa. Luukas puhuu kaloille kalojen kielellä: Se on pieni vielä, siksi se osaa. Juon viinini loppuun, tyhjän pullon laitan kaiteelle. Se putoaa ja särkyy. Yritän sytyttää tupakan; kädet ovat puutuneet. Sataa, ehkä. Tai sitten tämä on sumua Euroopan reunalla..." Herään. Saarikoskiko se tuollaisia tynkiä kirjoitteli?

Unisin, jäykin sormin kirjaan vihkoon mitä muistan. Lisään omiani tuntemusten mukaan; valehtelen siis uneni mausteeksi.

Ei ole kukaan tullut ajamaan luvatonta telttailijaa pois. Ehkä sitä ei puiston julkipuolelta havaitsekaan. Yöllä en jaksanut asiaa isosti tuumia. Tuuhea istukaskuusi teltan selkäpuolta havuilla vispilöi. Pensaita harvassa yön hämärässä nurmikolle kurvatessani näin. Nyt järven liplatus kuuluu etupuolella ja aurinko alkaa kuumentaa kupolia.

Raotan vetoketjua. Joku istuu kapean lahdenpoukaman toisella puolella veneessä. Vene liistää pienessä aallonlipleessä hitaasti rantaa seuraten. Vetouistinten vavat väräjävät veneen laidoilla kuin kangastukset vastapäisen rannan kallionkuvetta vasten. Maksaisin muutamilla elonpäivilläni tiedon siitä, millainen menniäinen on ollut tuolle kalliolle ensimmäisenä kiivennyt lajimme pohjoinen edustaja. Mitä kalastajakeräilijä on ähkäissyt, millainen pesue sen perässä männynkäppyröiden väleissä rehkiytynyt.

Pienehkö pyöräalustainen traktorikaivuri jyrää puiston takana kirkonkylän suuntaan. Sen keltainen kauhanvarsi on käännetty koukkuun vihreää hyttiä vasten. Kauha on jätetty pois ja nysävarsi vain nyökkäsee hydrauliikan varassa kuin irtileikattu sirittäjänkoipi. Muuten on vielä hiljaista, yhtään autoa ei näy, eikä muutakaan kulkijaa. Kaivan termoksen ja eväsrasiat esille. Toisessa pikkutermoksessa on maitoa. Lirautan sitä pahaksi painuneeseen kahviini. Lentää lokki yläpuolelle kirkumaan. Kauempaa vastaa toinen. Lokki on tavallisenvalkoinen eikä sillä ole lusikkanokkaa.

Auringon eteen liikehtii yksinäinen, mustareunainen pilvi. Ilmavirtaukset työnnältävät sitä kumpumaisen vaaran suuntaan ja kohta sen taakse. Tuuli on edelleen kolakkaa. 

Ajatuksetkin kuin äskeinen uni; lyhyitä poutiaiskärpäsen sirahduksia pajun lehdillä.

Eilisen ja yön aikana poljin liki 150 km. Se on raskas matka lastin kanssa. Rastipyöräilijät painavat sellaisen lenkin muutamaan tuntiin vain vettä ja kusta lastinaan, ja ohuet kumit joiden kitka on mitätön asvaltilla.

Ajelin hyväkuntoisia sorateitä mutka mutkan jälkeen. Isompien teiden risteyksissä vilkaisin karttaan etten pahasti eksyisi. Tukahdutin janontunteita soilta tulevista pikku puroista. Juomapullossa vesi näytti kimpankuselta.

Isolupiinit ovat vallanneet laajalti teiden piennaralueita ja ihmiset ovat niillä pihojaankin koristelleet. Lajin miedompi versio makea- ja keltalupiini soveltuvat vain nautojen rehuksi tai maanparannusaineeksi, lukivat kirjoista maatalouskonsulentit ennen; lupinus polyphyllys sen sijaan pitää niittää ennen siemenvaihetta ja juuria kuin juolavehnä pois kasvimailta ja perunapelloilta.

Maanteiden varsikot ovat kasvien geenipankkeja. Etelämpänä runsaslajisempia, mutta muhevampien maiden kohdilla viihtyvät täälläkin kymmenien kukkien lajit: Keltaisia villakkoja, harakankelloja, puna-apilaa, niittyleinikkejä, päivänkakkaroita, siankärsämöä, ailakkeja... Eräällä kohdalla ihailen mesikan esiintymää muutaman kilometrin matkalla. Lapsuudessani niitä tapasi järvenrantalaitumilta; paistisorsaa, uusia perunoita ja mesikkakiisseliä elokuussa. Ahomansikat poimittiin rinteiden veräjänpielistä ja kiviraunioiden kupeista. Tökittiin heinänkorsiin syötäviksi helmiksi.

Kun teidenvarsia säännöllisesti niitetään, kasvit, etenkin puiden taimet painuvat vähitellen luikertelemaan matalina maata vasten. Tavallisista petäjistä mutaatioituu siten vuoristomännyn kaltaisia ja kuusista nauhamaisia, viisi senttiä korkeita pikkupensaita. Luonto sopeutuu vaikka päitä putoilee.

Jollakin suolla kävin lakansuppuja tarkastelemassa; levälleen ovat sateet lakankukinnot hakanneet. Tulee huono hillavuosi. Mustikat onnistuvat, raakileita on runsaasti. Ehkä puolukatkin, joiden hennosti pinkkiin vihjaavia kukkaterttuja olen nähnyt kankaankupeiden mättäissä laskemattomat määrät.

Erään riekaleisen järven yläpuolella räpytteli kalasääski. Teki aikomuksia saalissyöksyihin, mutta palasi ylös iskemättä veteen saakka. Toisen, isomman järven lahden päällä näin moottoriliidokin. Salmesta örhelsi paikalle julmannäköinen, punainen paatti, mutta jarrutti sekin keskelle väylää. Kannelta osoittelivat pitkäputkisilla kameroilla liidokkilentäjää. Minusta kiinnostavampi oli kalasääski kuin kumpikaan noista pörähtelevistä rumiluksista.

Ihmisiä en ole korpitaipaleilla jututtanut. Vain eräällä mutkaisella mäkiosuudella tuli vastaan kaksi kesämekkoista vanhempaa naista. Katsoivat sirrisilmin ja sanoivat päivää vaikka oli iltamyöhä. Ripsivät pihlajanoksilla itikoita harmaista hiuksistaan.

Peltolämpäreen tammaa varsansa kanssa puhutin. Hirnahtelin sille kun sen osaan, mutta ei se liki tullut; vastasi vain hörähdellen ja laajennein sieraimin. Olivat yleviä vihreässa, pitkävartisessa heinäpellossa. Maatalon yksityisinfrastruktuurin sekalaisuuden joukossa laskin olevaksi kuusi uudehkoa autoa, trkatorin, pari mönkijää ja muita työkoneita. Kauempana peltojen takana oli laaja, kivikkoinen harjanne kaluttu metsästä, kannoista ja risuista paljaaksi. Sieltä pihamaan liikkumistarpeistoon rahat lie revitty. Vähän matkan päässä oli tienvarren koivuun lyöty muovinen lappu ja siinä luki tussilla: Myytävänä 116 ha.

Työnsin hevoshaan ja talorykelmän kohdalta pyörää mäen päälle josta erkani tie Jytkylään. Niin sitten ajattelin seuraavan alamäen ja suoranpätkän verran politiikkaa josta ovat viime vuosina olleet sitä mieltä, että se jossain murroksessa rypee. Mutta kyllä se on vain entisenkaltaisessa liikkeessä, mäkeä ylös ja toista alas kuin minä itse pyörineni. Pöljien kakka vain rattaissa vaihtuu.

Tuli mieleen munkkikahvilla käynti muutamia kymmeniä kilometrejä aiemmin. Kiipesin maatilamatkailua elinkeinonaan pitävälle tilalle kesäisellä mäellä. Ensimmäisissä sähköpaimenilla eristetyissä aitauksissa oli useita hevosia. Loitompana lammasaitaverkon sisään suljettuina kaksi karvanvaihdosta kärsivää, takkuista poronkintturaa. Omassaan vanha pystykorva ja pari kania pikkuhäkeissä keskellä hoidettua nurmikkoa. Pihamaille ja sisälle rakennuksiin oli levittäytynyt joukko ihmisiä. Kuulin, että paikalla olivat  meneillään SKP:n maakuntatason suvijuhlat. Panin merkille, että nuoriakin oli joukossa mukana. Ja Viljami konjakkia karttalaukussaan.

Kekkosen diktatuuriaikaan ajatusteni teillä en ehtinyt törmätä sillä mutkassa hyppi tien kahden puolen supikoira. Vähän matkan päässä siitä ropisteli teeriemo tien ylitse kolme poikasta vikkelästi perässään. Melkein arvaan, miten poikasten käy jos supi ne yhyttää.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Kesäisiä pyöräilytarinoita

Otin kuvan bussikatoksesta ja sen kirjoituskoristeesta ennen kuin vihollisuhkaa pelkäämättä polkemaan läksin. Siitä on jo päiviä kulunut, monta teltan paikkaa valokuvattu ja pienellä pisteellä karttaan merkattu.

Nyt olen tässä ja katselen pienestä ikkunasta sateen kastelemalle pihalle. Olen juuri saunonut ja uinut tummavetisessä joessa ja mieli on raukea. Joku rastas kävi nurmea nokkaisemassa äsken, sai vedettyä vastahakoisen lieron reiästään, nakkeli siltä tajua kankaalle, kääräisi vyyhdelle nokkaansa ja lennähti pois.

Iäkkäät akka ja ukko, jotka ovat jo kauan asuttaneet hirsitupaansa ja kamareitaan mäentöyräällä, majoittivat minut tänne pärekattoisen riihen vierelle, laakealle kallionkohoumalle siirrettyyn, uudelleen kengitetyyn kömmänään. Sanoi akka lasten sitä leikkimökkinään pitäneen silloin kun tällä mäellä vielä elämä heilui.

-Tämä kömmänä oli sillon tuossa talon alapuolella, kellarin katolla, vuan kun poeka lastesa kanssa kesälomillaan korjasi kellaria, ne samalla purki hirret ja kokosivat uuvestaan tänne. Seonsemmonen poeka se, meijän keskimmäenen. Se on perinnerakentamiseen perehtynnä, näithän tullessasi, miten viime kesäset pärreet riihennii katolla vielä uutuuttaan loestaa...

Akka laittoi juuri ruokaa kun kolistelin muutama tunti sitten pirttiin kysymään, saisinko hetken pitää sadetta. Harmaapäinen, lysyyn käynyt ukko urahti kiikusta, että vai hetken.

-Just uutisissa sano, että sattaa läpi yön, uamulla vasta hellittää.

Akka uuninedustalta iloisesti siihen, että jiä yöksi veikkonen, meillä tilloo on. Se lirutteli isosta maustesillipurkista lientä perunanssiivuilla, sipulirenkailla ja kala- sekä lihanpaloilla täytettyyn suureen lasivuokaan, aukaisia leivinuunin luukun ja nosti vuoan arinalle.

-Sielläpä se nyt suapi hautua yötämyöten, sanoi akka ja kysyi sitten mistä miehulaenen poleksii?

Sanoin, että pitkin poikin vain kesäteitä vaeltelen. Ukko virnuili lommoposkin ja viirusilmin, että pitkittäenen vae poekittaenen suunta sinulla nyt on mänössä.

Naurahdin vain. Mitäpä siihen vastaamaan, tilannevitsiin.

Akka kolisteli ruusukupin teevadille pöydän laidalle ja otti tiskipöydänjatkeelta, liinan alta tuoreen pullapitkon josta leikkasi paksuja siivuja tarjoiluvadille kupin viereen, kaatoi sitten hellanlaidalta kiikuttamastaan teräspannusta kahvia ja toi vielä kermanekan pöytään. Sanoi, että kulukuri on hyvä ja ryyppäsee nisukahvit.

Kun toisen ja kolmannen olin juonut lähti akka neuvomaan minulle makuukseni paikan jonka sanoi kesävieraita varten viime viikolla valmiiksi siivonneensa. Sitten akka osoitti pikkuikkunasta lepikkoon menevää polkua ja sanoi: -Tuollon joenrannassa saana ja se on varmaan vielä lämmin kun tiällä kävi iltapäevästä vieraita kylypemässä, käänkö lisseemässä puita pessään?

Sanoin, että saatanhan toki kylypästä, mutta että...

-Ee mittään muttia, vien sinne puhtaan pyyhkeen valammiiksi niin kää kun halluut. Jos uija meinoot, siinon rannassa muutama terävä kivi, että mäne varruin vetteen, ja virtahi on aeka lujakulukunen... Myö aletaan ukon kansa köntsälleen, ee jaksa vanahat valavoo kesäöetä ennee. Ukon pahkeiselta roukkas jalat talavella eikä se liikkeelle ennee piäse. Melekonen kanneksittava sänkyyn ja sängystä ylös... Vuan kyllä se vielä kalat perkovvaa ja pottuja kuorii kun sille astiat etteen valamiiksi laetan. Jos tässä vielä pari vuotta...

Akka meni ylös mäkeen ja tuli kohta pyyhekäärö kainalossaan takaisin. Hävisi kömmänän nurkalta lepikkopolulle ja tuli taas vähän ajan päästä takaisin näköpiiriini. Kiipesi mäkeä, aukaisi avokuistilta sisään menevän jykevän oven ja talo nielaisi akan kuin tuhansia kertoja ennenkin. Kun katsoin akan jo vanhuuden hidastamaa, mutta silti tomeraa askeltamista tuli ihan äiti mieleen.

Kömmänän laipiosta alaspäin ikkunan viereen on kuudenteen hirteen kaiverrettu puukolla Aarre ja Maija 6/6/1958.