lauantai 30. huhtikuuta 2011

Meitä oli seitsemän...

...sitten kuoli isä.

Huhtikuuta kai elettiin kun ne olivat sahaamassa mäntytukkeja lauvoiksi Kervisensalolla. Kimposi sirkkelinterästä lauvansiuru isän rintalastan alapuolelta, flanellipaijasta ja nahkasta läpitte ja kylykiluihen välistä selekäpuolelta ulos. Siitä samasta kohti, jossa sillä oli kuulankulukema arpi sovasta muistona. Nyt vain ei ollut lääkintämiehiä paikalla ja isä kuoli verenvuotoon Ruunanrinteen mutkassa traktorin peräkärryn lavalle kun ne olivat viemässä sitä apua saamaan.

Isä oli totisenhyvä mies, sanoivat kaikki hautajaisissa.

Nuorin sisaruksista, Sinikka, täytti sinä vappuna kaksi vuotta. Minä olin silloin 12.

Sinikka, isän ja äitin silmäterä, hukkui juhannuksena viisi metriä syvään pihakaivoon. Oli kissaa silitellyt kaivonkannella ja laho kansi antoi periksi. Humpsista selälleen!

Sauli kahdeksan vuotta, putosi heinäkuussa hevosen vetämän heinäkuorman päältä ja löi päänsä kiveen. Kuoli elokuun ensimmäinen sairaalassa tajuihinsa tulematta.

Sitten lokakuun muikkuverkkoriitteillä hukkuivat Simo ja Santeri, kaksoset jotka olisivat täyttäneet seuraavalla viikolla viisi vuotta. Äitin ja minun mukana olivat verkoilla kun äkkiä nousi Pohjoisenmyrsky josta isä oli aina varoittanut. Sen suuret hyö´yt pirstoivat ukin veistämän paatin Närhiniemen isoja kiviä vasten. Aalto tuli ja vei pienet. Äiti ei jaksanut hameissaan niitä syliinsä kaahoa. Pelasti minut ja itsensä Pajusaaren isolle kivelle, huusi ja itki iltaan pimenevään niin, että se pelotti enemmän kuin vähitellen vaimenevat aallot ja kylmä, joka alkoi jo tajuntaa hämärtää. Ahkiorannan asukki, Tiikkajan Kaarle kuuli kusella käyvessään äitin parun aittansa nurkalle ja tuli pelastamaan isolla veneellään meijät. Simoa eikä Santeria ole löyvetty tähän päivään mennessä. Hautajaisissa lapioitiin vain avuttomia puheita kolkolle kuvalle Jeesuksen ristinjuureen alttarilla.

Tultiin seuraavan vuojen tammikuuhun. Meijän kotimökki syttyi yöllä tuleen. Saimi paloi mukana. Löytyi vain nuken peltiset silimät, isän tekemät, ja muutamat luunkappaleet jotka sitten pienessä arkussa helemikuun pakkasissa hautaan saateltiin. Saimi olisi täyttänyt aprillipäivänä neljä vuotta. Saimi nukkui yleensä äitin kainalossa, mutta äiti oli yöllä noussut navetalle kun Billnäs oli ruvennut poikimaan.

Lehmän nimi oli siksi Billnäs koska se oli säästynyt naapurin teuraskirveenhamaralta ja annettu hyväntahtoisesti meille meijän Loivan hukuttua ulukomehtälaitumella suolampeen pahimpaan onnettomuuksien sumaan lisälastiksi.

Niin. Äiti oli nähnyt mökinkaton tulenroihujen kajon navettaan ja juoksi huutamaan meitä hereille. Me oltiin jo, mutta Saimia ei löyvetty sängystä ja savu oli jo niin sakeaa, että oli pakko rynnätä ulos. Saimi oli vissiin herännyt ennen meitä tulenrätinään ja ryöminyt sängyn alle piiloon.

Minä olen ennään elossa. Nyt olen 33 vuotta vanha. Ja väsynyt.

Äiti kuoli kymmenen vuotta sitten. Liukastui kauppa-auton alle Riihenmutkassa nilippukelillä. Jalat katkesivat ja selkäranka murtui. Eli kolomatta viikkoa sen jäläkkeen.

Kun kävin äitin luona sairaalassa, äitin surullisia muistoja täynnä oleva pää pelasi vielä.

Me muisteltiin ankaraa elämää, onnettomuuksia ja kuolemia.

Muistettiin minusta puolitoista vuotta nuorempaa Samulia joka kuoli vahingossa Rautalammin linja-autoasemalla. Joku toinen olisi pitänyt tappaa, mutta mustasukkainen aviomies oli ampunut kohteestaan ohi ja pistoolinluoti sattui suoraan Samulia silmään.

Samuli oli juuri viettänyt kaksikymmenvuotissynttäreitään ja oli lähdössä Ouluun jossa opiskeli luonnontieteitä yliopistossa. Morsiamensa käsivarsille oli lyyhistynyt ja kerinnyt vain kuiskata, että isä tuli hakemaan, hyvästi.

Niin se äitikin kuolinvuoteellaan aprikoi. Että miksi se isä meijät kaikki ennen aikojaan luokseen haluaa?

Mutta miksi isä minut on unohtanut?

Minun nimi alakaa R:llä ja muihen sisarusten S:llä.

Onko sillä jokin taika tämän asian kanssa?

Miksi en kysynyt äitiltä?

Kenen poika minä olen kun en Kuolemalle kelepaa?

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Aborttivastuu


I

Jänis, perkele!

Auton alla kolisi, taustapeilistä mies näki, kuinka kesäruskea karvamytty pitkine koipineen ja korvineen kieppui holtittomasti maantien pölypilvessä ja jäi reuhottamaan keskelle tietä kuin karvahattu.

Taisi se kuolla, ajatteli mies, mutta pysähtyi kuitenkin, peruutti jäniksen ruumiin kohdalle ja nousi autosta. Mies tökkäsi kengänkärjellä henkensä heittänyttä, astui sitten muutaman askeleen auton ravinpuoleiselle sivulle ja kusi pitkän kaaren maantienojaan huitoen toisella kädellään mäkäriä kasvoiltaan. Katseli harvaa männikköä ja kuunteli pikkulinnun tirskutusta. Ravisti, laittoi elimen housuun ja vetäisi vetoketjun kiinni.

Sitten mies meni jäniksen luo, otti sälöisiä luita törröttävästä takajalasta kiinni ja kantoi rennon lihäläjän kivenjuureen raviojan taakse. Ei tällaista paistia olisi lapsuudessani korpille jätetty. Näki mielessään äitinsä liemuhellan hiilloksen edessä laittamassa perunoita kiehumaan ja jäniksenlihoja sianihraan käristymään.

II

Vaattojärven rantapaviljongin kesälomatanssit olivat alkaneet. Ruotsinlomalaiset pörräsivät humalaisina parkkipaikalla. Ottivat pitkiä ryyppyjä pulloistaan ennen kuin horjuivat lippuluukulle. Makkarankäry, tupakansavut, ölähtelyt ja mölähtelyt ja tanssinjytke täyttivät pohjoisen kesäillan.

Kauko Simosen tango satu ruskeista silmistä helähti juuri soimaan kun mies astui kaljaa kittaavia lomalaisia täynnä olevan kahvion kautta lavan ovensuuhun. Yksi pariskunta kompastui nurin heti lihavan miehen jalan nuljahdukseen alkutahdissa. Toinen  pariskunta jäi nojaamaan toisiinsa orkesterikorokkeen edessä. Kuusi muuta pariskuntaa rymysi seinänvierustan penkeillä. Jokunen selvempipäinen pari meni sulavasti heti alkutahdeilla pitkin liukasta lautalattiaa. Ja vain yksi yksinäinen nainen istui kauimmaisessa lavannurkkauksessa.

Mies ei aikaillut. Haki. Sai luvan. Vetäisi tottuneesti vaalean kauniin itseään vasten ja alkoi viedä.

Huh, olipas se, huokaisi nainen kun Simonen lopetti laulamisen.

Näinhän sitä meillä, sanoi mies ykskantaan.

Ja alkoi viedä seuraavankin pelin päännyökkäyksellä ja kädellä lanteelta puristaen merkin antaen.

Koko illan siinä tanssivat. Ei paljoa puhetta tarvittu.

Kummatkin tiesivät miten jalkaa laittaa ja lannetta taivuttaa. Laittaako posken poskea vasten vai nopeammalla irti toisistaan.

Rumballa mies sitten sanoi, tanssitaanko niin kuin turkulaiset?

No miten, nainen kysyi.

Mies painoi otsansa naisen otsaan ja alkoi viedä.

Kiva tyyli niillä, sanoi nainen pelin lopussa.

Sitten hän suuteli miestä suulle.

Mennään sitten minun  majalleni kun tanssit on tanssittu, sanoi nainen.

No sepäs, sanoi mies.

Keskiyöllä hämärsi hieman. Aurinko ei kuitenkaan hävinnyt täysin taivaanrannan taa. Järvenrannassa oli pikku tappelu, mutta kukaan ei puuttunut asiaan kun molemmat tappelijat nojasivat vain toisiinsa ryysyjä kiskoen, kaatuillen ja kierien. Joku lähikatselija nauroi ja huusi hyvä Teuvo, pane se syömään ruohoa, hähäää.

Väki alkoi väsyä, taksit suhasivat, autot hävitä parkkipaikalta. Sääskiparvet takoivat hikisiä kasvoja, kaljujen kupeita, paitojen lävitse ja naisten paljaita sääriä, polvia, reisiä.

Naisen Volvon luona mies kysyi, ajanko perässä.

Joo, aja. Ja nainen suuteli vielä kerran miestä suulle.

III

Olipas se makiaa, sanoi nainen.

Niin oli, mies siihen.

Lämmitetäänkö sauna?

Tuo rannalla olevako?

Niin.

Jeps. Minäpä lähen tuhraamaan tulta.

Juotko kahvit sitten?

Jeps.

Mies meni Muonionjoen rantaan. Katsoi hetken leveänä, rauhallisena vuolteena kulkevaan veteen. Kusaisi koivunvänttyrän juureen lyhyesti. Huuhtaisi kätensä ja naamansa joen viileässä vedessä. Meni vasta sitten hirsiseinäiselle saunalle joka oli joskus ammoin vuoltu kahden ison kiven väliin  ja alkujaan ollut sisäänlämpiävä, mutta remontoitu uloslämpiäväksi. Kiukaassa vesilieriö, paneloidut seinät ja haapapuusta leveät lauteet.

Hyvin syttyi, sanoi mies kun palasi.

Niin. Löysit sytyketuohet?

Jeps. Kaikki tarvittavat ja kannoin joesta vedet.

Otahan kahvia. Tykkäätkö kun olen ihan vain näin, alasti tässä?

Jeps. Olenhan minäkin.

Naitaisko nyt uudestaan?

Jeps.

Ja sitten saunaan. Uimaan. Saunaan. Uimaan. Naimaan. Aamuun asti.

IV

Minäpä tästä lähden Kittilään, sanoi mies iltapäivällä.

Niin. Tykkäisin jos voisit jäädä.

Olisi se vain...

Onko huomenna töitä?

On. Iso työmaa ja vähän miehiä.

Tuota, soitellaanko kuitenkin?

Soitellaan joo.

Suutelevat. Puristelevat miehen auton luona toisiaan.

V

Kuukausi on kulunut. Mies saapuu töistä kämpälleen. Huomaa tutun näköisen Volvon vierasruudussa parkkipaikalla.

Yllätyitkö? kysyy nainen.

Jeps, vähän.

Minun piti tulla, kuiskatessaan tämän nainen halaa miestä hellästi.

Miks?

Voitaisko mennä sisälle?

Jeps.

Keitänkö kahvit?

Joo.

Käyn suihkussa. Kaapissa on kupit. Leiponut en ole.

Joo.

Juovat kahvia vaiti ollen. Mies ritustelee sokerinpalat kahvikuppiin, hämmentää. Ikkunassa pörrää yksinäinen kärpänen.

Niin mikä asia sulla oli?

Tuota... rakasteltaisiinko ensin?

Jeps.

Kaidan sängyn pussijousitettu patja ottaa vaimeasti huokaisten alastomaksi riisuuntuneen pariskunnan syleilyynsä. Mies katsoo kuvioita seinätapetissa ja näkee orgasminhetkellä lapsuutensa ahonlaidan mansikoineen siinä. Naine valittaa hiljaa, itkeekin vähän. Hänelle hetki on vain suurta tunnetta, ei kuvia, ei kimaroita, ei ääniä, ai hajuja.

Voi että olen tätä kaivannut, huokaisee nainen.

Niin. Minäkin. Mutta tämänkö vuoksi..?

Ei. Mulla on...

No, kakaise pois vain. Mies minä olen enkä hiiri.

Minä olen raskaana.

Niinkö?

Niin.

No jopas.

Jopas jopas.

Molemmat nauravat.

Mutta en voi pitää lasta.

Niinkö.

Niin.

En jaksa.

Minulla on semmoinen sairaus.

Jaa.

Ja luulin, tai siis lääkäri on sanonut, etten koskaan voisikaan tulla raskaaksi.

Jaa. Oletkos ennen tullut?

Joo. Kaksi kertaa, mutta molemmilla tuli heti kesken.

Ehkä nytkin?

Ei vaikuta siltä.

Joko kävit lääkärissä?

Ensi viikolla.

Missä?

Rovaniemellä

Pitkät matkat.

Niin.

No. Sinä tiijät itsesi.

Niin tiedän.

Nainen alkaa itkeä. Mies ottaa hänet syliinsä. Lohduttaa hiljaisin silityksin.

VII

Kännykkä helähtää soimaan haalarin taskussa. Mies laittaa vasaran raksiinsa ja siirtyy kuukulkijan toiseen laitaan, kauemmas työparistaan.

Niin.

Minä täällä.

Terve.

Nyt se varmistui.

Niinkö?

Niin.

Milloinka menet?

Huomenna.

Millä?

Taksilla.

Se on kallista.

Joudatko viemään?

En millään.

Niin.

Mulla on rahat vähissä.

No, minä maksan puolet kuluista.

Hyvä.

Soitatko sitten sairaalaan?

Joo. Lähetä numero tekstarilla.

Minua niin itkettää koko ajan.

Elähän nyt.

Olisitpa mukana koko ajan.

Niin.


VIII


Haloo.

Minä.

Terve.

Miten se meni?

Pahasti.

Nainen itkee hillittömästi puhelimeen. Miehenkin on vaikea olla.

Niin. En pysty kättä ojentamaan.

Niin et pysty. Anteeksi.

Sattuuko sinuun?

Sattuu. Mieleen eniten, mutta muutenkin. Ja verenvuoto ei meinaa talttua. Joudun olemaan täällä ainakin viikon.

Niin. No. Jos olet vielä perjantai-iltana, tulen käymään.

Hyvä.

Miten minä maksan oman osuuteni?

Annan tilinumeron.

Entä summa?

Tiedän sitten lopullisen kun pääsen täältä pois.

Joo.

Pärjäätkö sinä? Voin lähettää rahaa jo arviolta.

Niin. Tiukkaahan se on.

Pane se tilinumero tekstarilla niin käyn illalla maksuautomaatilla.

Laitan. Kiitos.

Riittääkö 500?

Riittää.

Hyvä. Yritä pärjäillä. Käy sairaalapastorin tai sosiaalihoitajan luona vaikka.

En tiedä niistä. Minua vain itkettää kuitenkin.

Niin.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Soiton loppu

Eräsmies oli kirjoittanut lukemansa kirjan tyhjille nimiö- ja loppusivuille:

Lapsille. Naapureille. Isoisälle. Enolle Amerikassa. Veljelle Intiassa. Toiselle veljelle Intian Valtameren pohjassa. Siskolle Göteborgissa. Omalääkärilleni joka muutti Englantiin. Outille. Sakarille. Äidille haudassa. Isälle sen vieressä. Entiselle akalle, sille kuolleelle. Elävälle myös, mutta entiselle sekin. Sille kippurakärkiset lapikkaat omistavalle morsiamelleni nuoruudesta Nuorgamissa. Muille hulluille.

1. Suomi on niitä harvoja maita maailmassa jossa ajatellaan enemmän ala- kuin yläpäällä. Napaan sille on tungettu yksi älynväläysten keskus Oulu ja perseeseen naapurikarhulta lainattu pihkatappi. Tätä ylvääksi asukkaidensa toimesta kehuttua Suomineidon kaljua ei silittele kuin vuonojen tuulet ja Jäämereltä puhaltava arktinen hysteria joka aiheuttaa toisinaan kovia reumakohtauksia sen varpaissa. Niissä, jotka likoavat valtavien vesiliikenneruuhkien jäljiltä olevassa paskasaavissa, Itämeressä.

2. Talo paloi, tässä lähellä. Viime syksynä. Kaveri soitti Pohjoisesta, että olenko elossa. Sanoi lukeneensa lehdestä, että keski-ikäinen mies paloi talonsa mukana. Uutisessa oli mainittu asuinlähiöni. Sanoin sille, että en vielä, mutta kohta. Se nauroi. Luuli vitsiksi. Ihan oikein. Vitsihän se olikin. Hänelle. Niin kuin ennenvanhaan kun vielä vitsailin minäkin.

3. Kuljin talon ohitse eilen viimeksi. Sen seinällä roikkuu palanut kitara kieliensä varassa. Se oli askinsa pohjimmaisen tupakan vuoteessaan polttaneelle elämänsä tärkein kapine. Tiedän sen koska kävin siellä usein ryyppäämässä. Kuuntelemassa sen miehen lauluja. Kaikki Vladimir Vysotskit alkukielellä. Stenka rasinin se lauloi aina kun ensimmäinen pullo oli tyhjentynyt. Venäjäksi senkin. Kitaraa se piteli vain polviensa ja tuolin käsinojien tuessa hyväillen sen kieliä pitkittäin litteällä, messinkisellä pikkupullolla. Ääni oli erikoinen. Sanoi tehneensä messinkipullon itse, tähän tarkoitukseen. Uskoin häntä kun kuuntelin.

4. Se oli asunut Pariisissa mutta myös Moskovassa. Teki kirkkojen kultakupoleita, tsasounien sipuleita ja erikoistilauksesta antiikkisia messinkiornamenttien valumuotteja ja joskus toisinaan itse valujakin nuorena. Ja vielä vanhempanakin, kun sillä oli molemmat kädet tallella ja kaikki taidot hioutuneet huippuunsa hän oli kysytty mies varsinkin Idässä. Vasen käsi katkesi irtipoikki tyhmässä paikassa. Varastohylly kaatui päälle kun  hän oli hakemassa messinkilevyjä rahti-aseman varastosta. Yksi levy irtosi korkeammalla laiturilla olevasta pakasta erilleen ja niisti käden kyynärtaipeen yläpuolelta poikki kuin giljotiini. Tämä tapahtui Puolassa, Varsovan lähellä pienessä Piastovin kaupungissa. 

5. Puolassa vielä silloin, ennen solidaarisuusliikettä, vietiin irronneet raajat kaatopaikalle. Tai heitettiin kulkukoirille sairaalan ikkunasta.

6. Naapurini palaneessa talossa asuneet ihmiset olivat viimeisensä ottajille antaneet. Alkoholipirulle, viinakaupalle, lähiöbubille ja valtiolle. Viimeiset kuluivat hautajaisjärjestelyihin ja kirkkoihin kuulumattoman hautapaikkaan. Kunhan vielä perunkirjoitukset, kiinteistön omistajuussuhteet ja velat on selvitetty niin joku uusi ihmisten soitimilla pariutunut lypsettävä voi linjapukit uudelle rakennusprojektille tontinkulmiin naulailla.

7. Mistä ihmisen elämän onnistumisessa tai epäonnistumisessa on kysymys?

8. Mielen "terveydestä".

9. Pitkästä pinnasta.

10. Yksinkertaisuudesta.

11. Midaksen sormesta.

12. Muutamat uupuvat yhden lapsen äitinä tai isänä. Joillakin kakaroita saa olla seitsemän ja he eivät kuin porskuttavat. Ottavat vielä hoitoonsa senkin yhden matkallaan uupuneen jälkikasvun.

13. Jotkut kiertävät maailman merillä, komennushommissa ja muissa raskaissa töissä ikänsä ja kun aloilleen jäävät, muutamat iloiset arvet paahtuneessa ihossa kertovat kuljetun ladun sommanjäljistä ja poluilta poikkeamisista, mutta mies on kuin peltiä. Kumisee ja rumisee, huojuu ja heiluu, juttua riittää ja laulu raikaa. Kupsahtavat sitten siihen paikkaan kuin äkkiä olisi matkamittari täysi.

14. Olen näitä nähnyt.

15. Kun sydän pettää kesken ajon saa ihminen kunnialliset hautajaiset, hyvät puheet ja komeat seppeleet.

16. Uupumuksen räjäyttäneen hautajaisissa vain vaivautunut virsi matelee kirkonpenkeissä, lehteilee hetken virsikirjoja selkänojien hyllyillä ja luikahtaa ulos hengittämään.

17. Ihan äsken oli sellainenkin tapaus. 

18. Seurakuntatalolla peijaisten ja jälkipuheiden väliin tungettu voileipäkakku maistuu bentsodiatsepiineille ja diapamille. Pappi kieltäytyy toisesta kupillisesta vilkaisten kämmenmikrostaan aikataulua. Kurvaa kohta Volvollaan ristimään Velipekkajortikkaa.

19. Varis istuu seurakuntatalon tontinkulmalla, männynoksalla. Raakkuu oman virtensä kevään tuuleen. Toinen vastaa ja niin nekin lähtevät. Yhdessä.

20. Varisparisko kantaa kohta risuja pesäänsä toisaalla kun vaatimattoman kokoinen hautajaisväki, vainajan sisar ja sen mies sekä kaksi murrosikäistä poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö -vainajan  lapset lähtevät tilataksilla jälkimmäisten kotiin miettimään nuorten huomista.

Ventti: Ja taivas, se aukeaa ilta-aurinkoon, alakuloiseen, hiljalleen huomisen murheita kirjoittaviin säteisiin.

22. Tai iloja.

23. Palaneen talon palaneesta omistajasta jäi haudattavaksi vain se toinen  käsi. Se oli roikkunut ikkunasta kitaran yläpuolella ja pudonnut sokkelinjuureen juuri, kun palokunta saapui paikalle.

(minä koko romaania jaksa kirjoittaa. tässäkin luin juuri yhden, mutta siitä tuntui puuttuvan nämä hännättömät jutut vaikka tyhjiä sivuja oli näin paljon!)

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Liikut kiinni

 
Kävin Kajaanin Teatterin "Seminaari"-esityksessä. http://www.kajaaninteatteri.fi/index.asp?pid=610&level_id=1

Nopeasti aikaansaatu, upea, surullinen, kuvia raastava tragikomedia kertoi syistä ja seurauksista, ja ehkä yritti kurkistaa tulevaisuuteenkin KOKY:n (Kajaanin opettajankoulutusyksikön) lakkauttamisprosessista. Kävi varmaan sellaisellekin, jolla ei siteitä tuohon kouluun ole, täysin selväksi, mikä maailmaa tällä hetkellä johtaa.

Johtajat eivät  ole kataisia, soineja, kiviniemiä, urpilaisia, arhinmäkiä tai sinnemäkiä kuin kulissitolppina edessämme ettemme oikein näkisi. He ovat Kameradenpolizeita, kaveripoliiseja.

Tämän päivän kasvoton käskyttäjä on kylmälle rahalle rakennettu, täysin vastuuton markkinatalous joka nämäkin kaikki edellä mainitut  organisaatioineen (valtioineen) ja äänestäjineen on ostanut käsikassaroikseen. Päästänyt ne ilman liekaa tullittomin veräjin oleville, mantereiden kokoisille laitumille.

2000-luvun gestapot, stasit ja kgb:t ovat saamassa viimein kauan ja hartaasti rakentamisen alla olleen orwellilaisen aitauksen valmiiksi.

Kansalaisten mieliin on kääritty miljoonien kilometrien mittaiset piikkilanka-aitaukset, luottokorttien, kännyköiden ja tietokoneiden vahtitornit ja sateliittiseurannat. Kohta ollaan viimeisessä vaiheessa, eli siru ranteeseen jo synnytyksen yhteydessä.

Tiedän, tämä on viime vuosien paljon toistettu kauhukuva, mutta katsokaa mitä sanamyllyä poliitikkomme wahlroosien ja murdochien suina ovat taas neljä edellistä vuotta jauhaneet, ja tulevat jauhamaan seuraavatkin 4 tai 1000 vuotta.

Toistolla toistoa vastaan. Aivopesulla aivopesua pesemään.

Jos teatteri, tai taide yleensä, voisi maailmaa parantaa silloin, kun se eniten on haavoilla, niin ehkä jotain olisi tehtävissä.

Poliitikot eivät siihen ole koskaan pystyneet eivätkä nytkään pysty. Eivät ymmärrä edes haluta. Miksipäs sitä; elämä on polvihame vain ja kangas kallista, mutta jos Vuitton kustantaa niin lyömme vaikka kettingillä totuuttamme kansan tyhmään kaaliin.

Taide on yleensä "vain" kipeiden asioiden ja tapahtumien, kuten sotien, terapointia. Sille passaa siis hymähdellä.

Mutta taiteen avulla historia joskus kirjoitetaan niin kuin se on. Silloin hetken hurmosmiehet teloitetaan säälittä unohduksen pilkkakirveellä. Se vain, ettei aikajanansa häpeäpaaluun kytketyt siitä ehdi lohtua saamaan. Eikä ehdi laji oppia virheistä kun uutta tyhmyriä pukkaa menneisyyden kohdusta typeryyksiään tekemään.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, tuon teatteriesityksen jälkitunnelmissa, että oletko vihainen ja kenelle, mille, vastaus olisi yksiselitteinen: Ihmiselle, perkele! Sille ahneelle paskiaiselle jota se myötäsyntyisesti on eikä edes viisaiden, koulutettujen aivojensa avulla kykene sitä ymmärtämään; oppimaan paheholismistaan pois.

Esityksessä heilutettiin mustaa banderollia jossa valkoisin kirjaimin luki: "HAUTAAMMEKO LAPSEMME ELÄVÄLTÄ?"

Me hautaamme itsemme aina uudestaan lapsiemme mukana.

Liian selkeinä näen syyt, miksi itkeä. Ne, ja tulevaisuus on kuvassa. Minusta viis.