lauantai 28. marraskuuta 2009

SAK, muistatko miksi olet olemassa?


Kun edellisiin vaaleihin valmistauduttiin, SAK kustansi näyttelijä Oiva Lohtanderille pitkän pöydällisen evästä ja sanoi, syö hyvä mies. Sitten Oken pitkäksi venähtänyt ruokailutauko teatterintekemisen ohessa videoitiin, stilisoitiin ja dubattiin laadukkaimmilla asiantuntijavoimilla mitä pienestä maastamme suinkin löydetään.

-Maksoikin aivan perkeleesti, puuskahti silloinen SAK:n komedantti (Lauri Ensimmäinen) Lauri Ihalainen, vaikka muuten aina malttoikin mielensä.

Mutta sama olisi ollut tunkiolle kantaa nekin sapuskat. Maamme markkinahenkinen ja kuilukielteinen ilmasto ei sallinut, että näytetään ihan koko totuutta, joka paksusti voivien joukoissa vallitsee.

-Olisivat edes köykäisemmän miehen ja pienemmän pöydän laittaneet rekvisiitaksi, parahti Sauli Niinistö ja niisti nenänsä Pikkuparlamentin talonmieheltä riistämäänsä työmiehen hanskaan.

Videonauhat, cd-levyt sekä kaikki kuvaukseen käytetty tekninen kalusto sekä tietokoneet poltettiin Ämmässuon kaatopaikalla eräänä räntäisenä syysyönä. Tuhkat ripoteltiin tuuleen Turku-moottoritien työn alla oleville pientareille 120 km:n vauhdissa poliisisaattueen suojatessa sivustaa. Eero Heinäluoma ja Sauli Niinistö kiirehtivät Ihalaisen kuskaamana saattueen häntäpäässä nuuskimassa, ettei hanhenmaksapasteijasta vain jäänyt hajuakaan jäljelle.

Tästä ihramahaisesta ingressistäni päästäänkin sujuvasti SDP:n ja SAK:n tämän päivän poliittiseen  todellisuuteen kevyesti. A-Zoom esitteli tätä hyvin eleettömin, ja kuten oikein oli, kohteitaan nolostuttavin keinoin eilisen iltaisessa ohjelmassaan. (Löytyy YLE-areenalta netistä: http://areena.yle.fi/video/581717 .)

SDP ei ole työväen-, eikä köyhälistön puolue eikä SAK aio olla enää ikikuuna päivänä köyhemmän työväestön asialla. Se kävi selville viimeistään A-Zoomista.

SDP:n kannattaisi tulla ulos kaapista ja kuuluttaa kihlauksensa kokoomuksen kanssa avioliitoksi. Tai ainakin sulauttaa ohjelmaluonnoksensa osaksi kokoomuksen vastaavaa; "Nehän ovat kuin kaksi marjaa"-Hesarin Nyt-liitteeseen kuvalla vahvistettuna. Punapääoman punakka SAK voi näissä megahäissä toimia kaasona, tai bestmanina. Morsiusneidot lausukoot Jenny Haukiota juhlakaluille.

SAK:n sotien jälkeinen julkilausuma voidaan käsitellä päivitystarkoituksessa uudestaan vaikka tässä minun työpöydälläni.

Lauri Lyly (Lauri Toinen) kampesi tässä taannoin puhujapönttöön SAK:n jossakin kokouksessa ja julisti SAK:n aikovan käyttää vankasti vaikutusvaltaansa seuraavissakin vaaleissa. Siksipä tuumailin toiselle minälleni äsken, että täytyyhän heille jotain käsikirjoituksen tapaista ojentaa, ettei tyhjää suutaan tarvitse aukoa. Ruuan ahmiminenhan on nyttemmin vaalimainoksissa kriminalisoitu ja toisella päällään ääntelevien arvellaan olevan entisiä STASI:n kätyreitä, tai kiinalaisiksi kivityömiehiksi naamioituneita Esa.., ei kun Aarne Saarisia. Tyhjiä rukkasia ja kuulemattomia korvia kyllä saa esitellä, mutta niitähän ei työmiehillä enää nykyisin ole koska ne, (käteen)Veto-oikeuttaen röyhkeästi hyväkseen käyttäen ovat porvarit sosialisoineet.

Pakinani loppuun äkistän pienen näytteen ihan ilmaiseksi. Jatko maksaa sitten saman verran, kuin Lohtanderin ahtamat sapuskat, tammipöytä jolle ruuat oli lastattu ja tukevajalkainen tuoli, jolla porvaria näyttelevä näyttelijä röhnötti. Ja ne kuvauksissa käytetyt vehkeet, vempeleet ja ohjaajien sekä käsikirjoittajien palkat.

Siis ylinnä kuvassa olevasta SAK:n julkilausumasta vuodelta 1949 alkaen sivulta 5, päivitän tekstiä näytteeksi niin kauan, kuin silmät pysyvät auki. Klo on nyt 02.13 ja päivämäärä 28.11.09.

Kuvittelen SAK:n hallituksen, eräänä kiireiden täyttämänä sunnuntaina kokoontuneen Smolnaan Lauri Lylyn johdolla. Muistiinmerkityksi saadaan aikaiseksi ehkä tekstiäkin, sillä ylöskirjaajan korvassa on vaikutusta koska samaan junaan oli sattumalta sattunut valtionvarainministeri, joka oli tulossa Siilinjärveltä hirvimetsältä. Toisekseen aasiassa halpatyöllä väkerretyn kommunikaattorin näppäimet ovat liian pienet muistiinpaneksijan kohmelossa tutiseville, paksuille sormille.

"Talouselämän taantumus ja ahmattiyhdistysliikkeen osuus siinä.

Lamojen ja niistä aiheutuneiden, sekä yhä jatkuvan globaalin markkinatorin sekasortoisuuden tuloksena on ollut maamme talouselämän suistuminen metsäyhtiöiden aikaansaamien raiskioiden kaltaiseen tilaan, jossa juurakot törröttävät pystyssä kuin pirun kynnet valmiina repimään viimeisetkin terveet nahkaläntit työmiehen selästä, kuten tarkoitus on iät ja ajat ollutkin. Jos työmiestä, kustannustemme tähänastista maksajaa, sen uhanlaiseksi lajiksi luokittelun perusteella emme riepoteltavaksemme enää löydä, kelpaa työtön peruspäivärahalla kituvakin leikkikaluksemme. Hänelle emme armopaloja ole jakelemassa, emmekä suosittelemassa poliitikkojenkaan niin tekevän. Moiselta luuserilta aiomme riistää viimeisenkin arvon olla olemassa. Pitkäaikaistyöttömyydestä kyllä palkkio tullaan ojentamaan, häh häh hää!

Teollisuuden tuotantokyky.., vitut siitä. UPM, STORA ENSO jne toivotetaan tervemenneeksi Brasiliaan! Haisevatkin valmiiksi eucalyptykselle. Ne ovat jo saaliinsa täällä luille kalunneet, eikä niistä vähään aikaan ole kiistakumppaniksi kellekään. Eikä ne oman maan hyväksi täältä kerättyjä voittojaan kuitenkaan ala jakamaan. Turha niiden kanssa siitä on alkaa rettelöimään. Ja sitä paitsi Jouko Karvisen kanssa on ollut niin lysti saunoa Levillä, Luostolla, Ylläksellä ja Dibolissa. Piikki on sen miehen baaritiskeillä laipioita hipova. Mukava mies, ei häiritä. Saattaa olla, kun kiltisti korviamme vain kipristelemme, että ottaa jopa mukaan seuraavalle suihkujettimatkalle Kolumbian kuumille.., hm hm hyy ja nam.

Maaseudun suunnallakaan ei suurempia riidanaiheita ole tarjolla. Maaseudun Tulevaisuus, Savon-, Kainuun- ja Iisalmen Sanomat sekä Lapin Kansa pitäköön huolen sen sektorin propagandasta. Isännät jahdatkoon hirviä ja olemattomia susiaan. Poromiehille ilmaiset taksimatkat viinakauppaan... Suositeltakoon niille lisäksi muutama karhunkaatolupa ja jos jonkun ilveksen turkin eukon jalanlämmittimeksi... Näin rauha maaseudulla taattakoon meidän puolesta. Mitäpä se SAK:lle kuuluu mitä entisten kyläteiden autioilla suorilla vihellellään, vai vihellellääkö lainkaan.

Kauppa ja liikenne-, hyh saatana. Ei viitsisi pitkällä tikullakaan koskea koko asiaan. Bensa on kallista, autot saastuttavat ja ilmastotalkoistahan ei rahaa täällä kukkaroiden pohjille kerry. Ne maksetaan kansainvälisiin ilmastotalkoorahastoihin, ja kun tarpeeksi on ilmastoa talkoiltu, rahat sujahtanevat kevyesti Wall Streetille seuraavaa lamaa siementämään. Kun tuo Markkinatalouskin voimanpatteineen sai kauppojen sunnuntaiaukiolot vapaaksi, niin ei kai me näitä julkilausumia kauaa jakseta, eikä joudeta jauhamaan. Ja mitä sanomista meillä mihinkään enää on? Kiirekin tässä pakkaa päälle! Tämän päivän kulutusannos on vielä kuluttamatta.

Eiköhän tämä riittäne tällä erää. Ajetaan koko pulju alas seuraavassa kokouksessa. Kuljettaja! Toverit! Lähetäänhän Lylyn lykintään Prisman leveille kauppakaduille!"

 

torstai 26. marraskuuta 2009

Hän on ystävä...


...josta olen huolissani.

Tämänkertainen postaukseni sai alkunsa viimeöisestä unesta jossa rämmin painajaismaisen maahanmuuttokeskustelun hyllyvillä hetteiköillä. Pakolaisten loppumattomat tarinat karahtelivat unenseinämillä kuin veneet merien kivisille rannoille. Ihmiselon maapallon kokoiset hirveydet löivät ulapalla lainetta, kuin tsunamia, syöksymään kohti.

Tässä unessani olin itsekin pakoonjuoksijan asemassa, vastaväittelijänä rahanlaskijoiden tiskeillä, poljettavana massojen puristuksiin torilla, jonka pöydillä megafonit pauhasivat kuolemaa muualta tulleille. Näin unta, joka jatkui ja jatkui kuin harmaat, hakaristein koristellut seinämät jotka nousivat taivaisiin saakka ja tuntuivat kaatuvan päälleni. Ja kuinka tuskastuttavaa oli, kun yritin unenkynälläni kirjoittaa asioista, joista kaikki puhuivat, mutta kukaan ei kuunnellut. Kaikilla oli mielipiteitä, mutta ne hävisivät loppumattomien kommenttirimpsujen sekamelskaan taivaan täydeltä virtaavien blogien verkostoissa.

Aamulla otin muistitikut, joissa oli Hänen kuvansa ja katselin niitä. Muistelin viimetalvisia keskustelujamme, viimeisimpiä tapaamisiamme ja ihan viimeisintä puhelua, joka sekään ei ollut helpoilla asioilla ladattu.

Hän on syntynyt Mogadishussa 21 vuotta sitten. Koko ikänsä Hän on ollut sodan kanssa tekemisissä, eikä sota ole silti ohitse, vaikka kalashnikovien laulu ei jäisissä ränneissä soitakaan kolkkoa lauluaan kaduilla, joilla Hän nyt Suomessa käyskentelee musliminaisen melkein kaiken peittävässä asussaan.

Ajattelin kuvia katsoessani, että jos suomalaisetkin vielä kärsivät jopa vuoden 1918 veljessodan traumoista ja mielenhaavoista, joita viimeisimmätkin sodat ovat meille aiheuttaneet, niin miksi Hän ei kärsisi, jolle sota on yhä läsnä oleva tosiasia, vierellä kulkeva tuore painajainen joka herättelee kaikkina yksinäisinä öinä joina Hän kaipaa kotiaan, perhettään, isäänsä ja äitiään. Hänelle, joka on syntynyt sodan syliin, kiväärien ja kranaattien räiskeeseen, veren ja kuoleman hajuun.

Hänen lähisukulaisistaan on elossa vain äiti jota Hänen on niin kovasti ikävä. Puhuessaan tästä murheestaan, se sydämenkipu, joka noista tummista silmistä välittyy, siirtyy suoraan kuulijaansa, minuun.

Uniini Hän tulee usein ikävästään puhumaan. Siitä, kuinka veljet ammuttiin kotitalon lattialle, ja kuinka äiti sai luoteja käsiinsä suojellessaan lapsiaan. Kuinka Hänen oli paettava ja jätettävä äiti riekaleiksi ammuttuna teurastusten ja hävityksen runtelemaan kaupunkiin.

Äiti, on mielessä aina. Äiti, joka nyt pakenee jo kolmatta vuotta Hänen lähtönsä jälkeen henkensä kaupalla Mogadishun aina uusiutuvien taistelujen alta kolosta toiseen, piilosta kolmanteen. Jos äiti joskus pääsee Mogadishun rajojen ulkopuolelle, kuka hänet auttaa eteenpäin, Etiopiaan, Turkkiin ja tänne Suomeen ainoan elossa olevan lapsensa luokse?

Luultavasti ei kukaan, sillä kaikki hänen turvaverkkonsa ovat murentuneet, koko hänen sukunsa on kuulunut väärään klaaniin eivätkä edes salakuljettajat häntä kyytiinsä huoli, sillä millä hän matkansa näille hädänalaisten hyväksikäyttäjille maksaisi kun keneltäkään suosituksia ei ole.

Saatte sanoa minua hyväuskoiseksi hölmöksi, kun uskon tämän nuoren ihmisen puheisiin, mutta muuta mahdollisuutta minulla ei ole. Hänen silmänsä eivät ole valehdelleet minulle. Hänen puhelimessa itkemänsä itkut eivät ole melodraamaa, teatteria.

Miksipä Hän minulle näyttelisi?

Hän ei ole rakastajattareni, enkä minä hänen rakastajansa. En ole Hänen elämässään millään tavalla määräävä tekijä sen enempää taloudellisten, kuin kotouttamisen aiheuttamien huolien suhteen. Minä olen vain muukalainen, joka on sattuman oikusta tutustunut Häneen, kuunnellut ja uskonut kuulemaansa.

Hänen vuoksensa pelottaa laittaa tuo kuva tähän blogiini, mutta.., jotenkin tuntuu, että jotkut haluavat kovin voimallisesti kääntää asioita toisiksi, kuin mitä yritän sanoa, ja ajattelen hyväuskoisuudessani tuon kuvan puhuvan jotain sanojeni vakuudeksi. Poistan sen, ja koko tämän jutun jos siitä alkaa aiheutua hankaluuksia. Onneksi suomalaisten (ainakin rasistien) silmissä kaikki tummaihoiset näyttävät toistensa klooneilta, sillä en haluaisi rasterilla peittää hänen kasvojaan...

tiistai 24. marraskuuta 2009

"Kohtasin kerran tiellä mustalaisen ja hän lausui mulle näin..."


Puuro, jonka mustassa, ranskalaisessa padassani lapsilleni haudutan, valmistuu "kauniin kellanruskeaksi" kuten pussinkyljen -ohjeen lopussa lukee. Väri on siis sama, vaikka Kermansaven valkeassakin sen valmistaisin.

Ihmislajin siemennesteet, munasolut ja kuukautisveret lienevät maasta, maanosasta tai kulttuurista riippumatta värityksiltään samanmoiset. Ihminen voi olla Kongon musta, Aasian keltainen, inuiittiien punakka tai norjalainen, vaalea viikinki ulkomuodoltaan, mutta elämännesteensä se jatkokehitykseen sekoittelee toistensa kanssa samanvärisistä solunesteistä. Kiljuen riemusta kapustallaan hämmentäessään!

Tulos vain on niin monenmoisen erilainen kuin puuroja haudutettaessa.

Se oudoksuttaa ja pelottaa tätä kaksia jalkojaan rasvaisen ruumiinsa painolla rasittavaa Homo sapiens sapiensia.

Homo sapiens sapiensin muisti ei yllä hautojen ylitse lähtökohtiinsa, sinne muutaman sadantuhannen vuoden taakse, jolloin tämä ihmistaimen haudutusastia oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa toistensa kaltainen, samanvärinen, viimeisiä apinankarvoja nahkastaan nyppivien esi-isiemme piskuinen heimo.

Olisiko tätä evoluution erehdystä alkuunsa ollut sen useampaa kuin raamatun legendan paratiisissa, jossa Uatami koetti päästä vilkaisemaan Ievan viikunanlehden varjoisamman puolen maisemiin, mutta kynsilleen saatuaan kirosi koko naissukupuolen niin, että vasta nyt alkavat hekin saada "Herran" (ei Rouvan) nimeen jotain kirkoissakin lausua.

Kuitenkin viimein, kun Uatami sai Ievan vokoteltua omenapuun taakse ja raiskattuaan hänet, alkoi tämänkin, bonoboista eriytyneen populaation hurja kiri koko luontokunnan herraksi ja hidalgoksi. Pariutumisella ei ollut makuun pääsemisen jälkeen äärtä ei rajaa. Kaikki kävi kuten edellä mainituille bonoboille: Veljet hässivät siskojaan, isät tätejään ja majoihin ja kotiluoliin pistelehtiviä, yhä sakenevia sukulaisten joukkoja jos niillä vain oli muuta kuin roikkuvaiset jalkojensa välissä. Liekö aina ollut väliä silläkään. Vain äidistä muodostui sellainen Pyhä, johon sen omilla pojilla ei ollut seisokin paikkaa. (Kuten bonobo-lajilla nykyäänkin.)

Jokin pimeä kohta tässä pähkäilyssäni on, kuten niissä tieteellisimmissäkin, ihmisen alkujuuria tutkivien tarinoissa, mutta hälläkös väliä. Lukevathan jotkut Aku Ankkaakin joka paistaa ja syö toista lintulajia -kalkkunaa- jouluillallisekseen.

Alkuhötäkkä lienee siis ollut jotakuinkin, näin lyhyen äkkipikaisesti, kuvaamani lainen. Todisteita siitä ei ole esittää eikä linkkiä yotubeen minulla antaa.

Vuan männäänhän etteenpäen, sano Lepolan Jallu hevoselle.

Saharan viereiset viidakot alkoivat pian olla ihmistä mustanaan. Muutamia sukupolvia rähistiin pienissä majoissa veljekset keskenään, vähitellen muutettiin samanmielisten porukoihin, rakenneltiin omia kyliä ja niin poes päen pikkuhiljaa.

"Lebentsraum" -elintila- alkoi käydä ahtaaksi. Piti ruveta listimään välillä toisiaan, että mahduttiin. Pantiin muutama heikompi lajihaarauma siinä poskeenkin ja rykäistiin kakkana viidakkopolkujen varsille ja kylien kyykkäpuille. Sytkyteltiin kuitenkin alati uutta siementä turkinhihaan vartaassa paistetun torsoillallisen jälkeisessä yönhämyssä, sirkkojen siritellessä ja triljoonien tähtien tuikkiessa Afrikan sysimustaan yöhön vähäistä välkettään.

Kohta ei mahduttu saman maaosan kvartaalillekaan. Taudit riehuivat, tuli nälkäkin.  Viimeisin puhveli paistui naapurileirin rosvopaistina. Valkeita, makoisia proteiininlähteitä eli toukkia ei olllut puunkuorien alla koska ei ollut puitakaan sillä olivat ne juurinen maasta kaikenlaisiin tarpeisiin kaiveltu. Vilukin kapaji kylminä Afrikan öinä koska kalikoita ei enää kaikkien nuotioon riittänyt.

Raa´at taistelut kylien välillä ovat jokapäiväisiä, ihmisiä häviää pimeään, veljet surmaavat toisiaan ja siskojaan Vettä kuivuvista joenuomista ruukkuihinsa nostelevat naiset otetaan väkisin, ja jos sattuu huvittamaan, murjaistaan loppukevennykseksi niiltä niskat nurin. Lasten päitä murskataan kivien kupeisiin, imeväisiä heitellään rotkoihin eikä vanhemmillekaan enää anneta huokumisen mahdollisuutta. Luolat, kallioiden katveet ja turvalliset kumpareet ovat miehitetyt viimeistä sijaa myöten.

Ahtaat elämisen raamit alkoivat ahdistaa. Kansojen vaellukset käynnistyivät.  Nämä vaeltamaan lähtemisen syyt ovat vain vähän jalostuneina säilyneet näihin päiviin saakka.

Niistä juontuvat myös nämä veli veljeä vastaan tappelukset, kolonialismin ja kommunismin mustat ajanjaksot, kapitalismin repimät rikkaiden ja köyhien väliset kuilut, maita halkovat muurit ja rajat, kansanmurhat, toisenmielisten kyyditykset, keskitysleirit, kaasukammiot ja siperiat. Ja akkaansa hutkivan keskikaljapöhnäisen viikonloppupieksäjäiset.

Saharan hiekkaan ne alkusäkeet kirjoitettiin nykyiseen maahanmuuttokeskusteluunkin. Vähän erilaisin kirjaimin, symbolein, kuvin -ehkä vain kepein ja sormenvedoin, mutta kuitenkin.

Kaukaa olisi tumma veli tulossa kylään, mutta kun se saatana silloin kaksisataatuhatta vuotta sitten söi puun suurimman banaanin vaikka äiti lupasi juuri sen minulle!

perjantai 20. marraskuuta 2009

Heijastuksia


Ihmistä on vain kahta lajia, aito ja epäaito. Muuta mahdollisuutta sillä ei mitättömän elämänsä aikana ehdi olla. Ne alter egot, joita hän kuvittelee uskottaviksi luoneensa, ovat vain heijastuksia vedestä.

Jotkut menevät silti peilien eteen meikkaamaan.

Näitä kuvastimiensa edessä tälläytyjiä kuljeskelee näillä nykyisillä virtuaalirampeilla kiertoliittymästä toiseen. Ne ovat kuin Vaeltava juutalainen joka ikuiseen mierontien käyntiin jo ammoin kirottiin.

Osa näistä virtuaalimistereistä on harmittomia seuraantyrkkääntyjiä, osalla viiraa muuten vain päissä, mutta seassa liikuskelee heille syötetyn, "aidon" mission hurmassa oleviakin.

Yksi koko Euroopan kattava visio on äärioikeistolainen maihinmuuton vastustaminen. Aiheen ylitselyövä kritisoiminen on kuin Hitler-vainaalla juutalaisten suhteen aikanaan, eli paasaaminen leualta kuola tippuen vaikka syvä asiantuntevuus puuttuisi kokonaan.

Mitään todellista tahtotilaa asialliseen ja kriittiseen keskusteluun näillä ei ole eikä tule, vaan tässä ovat jotkut ymmärtäneet oivan mahdollisuuden lietsoa epäjärjestystä muovattavien massojen avulla yhteiskuntiin ja sitä kautta päästä itse hyötymään jostakin; vallasta, rahasta ja helposta elämästä yleensä. Glorian tavoittelu, nimensä syöpyminen aikakirjoihin vaikka Stalinin ja esikuvansa Hitlerin tavoin, sama se, huokaavat nämä muuten munattomat miehet siellä piiloissaan.

Johtajiensa käsikassarat ja agiteeraajat toimivat enimmäkseen joukkosuggestion voimin, yksilöitä sieltä harvoin esiin nousee. Maittain jaotelluilla osastoilla on tietenkin pikku-goebbelsinsä ja arkkitehtispeerinsä, mutta itse Fuher pysyttelee jossakin hollantilaisessa vaatimattomassa kerrostalokaksiossa odotelemassa aikaa, jolloin Hänen on astuttava Johtamaan kiljuvia joukkoja tihutöihin, sotien lietsontaan ja elintilan takaisin valtaamiseen valtavilta maihinmuuttoleegioilta joita Hänen kannattajajoukkionsa näkevät kaikkialle levittäytyneen.

Olen ennenkin kirjoittanut näistä nimimerkkien ja anonyymiuksien kilpien takusista huutelevista.

Kun olen nyttemmin enemmän kuljeksinut keskusteluareenoilla, kommenttipalstoilla ja erilaisissa blogeissa, näkemykseni ovat vain vahvistuneet edellä mainittujen olemassaolosta. Ja kun se näyttäisi olevan hyvinkin systemaattista, jostakin "ylempää" johdettua, aivan kuin pikkuhiljaista organisaation ja strategian  luontia, kokeiluja kuinka parhaiten soluttautuminen onnistuisi. Se lienee joissakin toisissa EU-maissa (Hollanti, Ruotsi jne?) paljonkin edellä suomalaisesta halla-aholaisuudesta. Täällä japsutellaan vielä kosolalaisittain siinä suhteessa vaikka kieliä taitavat tietenkin liikkuvat ja solmivat suhdeverkostoja kaikkialle.

Muutamat nimimerkit malttavat kuitenkin keskittyä alter egonsa tietyntyyliseen hiomiseen bloginpitäjän genreen sopivaksi kommenttilootilla vieraillessaan. Ikään kuin heitä olisi keskusjohtoisesti koulutettu pitämään matalaa profiilia ja vain silloin tällöin, aiheesta kuitenkaan riippumatta, ottamaan maahanmuuttokannat esiin ikään kuin puolihuolimattomasti. Ja jos joku tähän syöttiin tarttuu, aletaan sen varjolla kokonaan uusi keskustelu, joka vie kokonaan eri raiteille ja pois alkuperäisestä aiheesta. Mutta kun jollakulla alkaa mennä "liian lujaa" tulee toinen ja nykäisee hihasta; hys hiljempöö ja hissukseen, tassutellaanhan taaemmas.

Kaikki soluttautujanimimerkit eivät siis kykene hillitsemään itseään ja vetävät somaleista vaahdotessaan oman rinkinsä jäseniäkin paljastavaan valoon.

Joku hommafoorumin tapainen "maahanmuuttokeskustelun" viljelypalsta on jo niin tukossa, ummehtunut ja älyttömyyksien möläyttelijöitä täynnä, ettei siitä ole agiteerauasreenaksi enää. Kukaan oikeaa tietoa hakeva ei sitä ainakaan siltä kanavalta hae. Mutta se onkin sen tarkoitus. Sillä skinien kaatopaikalla saavat hillua ne porukat, joista ei ole edes hetkeksi lähettää valepuvuissa vaeltelemaan ja soluttautumaan muille kanaville. Näitä tietenkin käy aina joku viileäpäisempi johdattelemassa, jakamassa uusia linkkejä ja lehtileikkeitä joissa kerrotaan maahanmuuttajista vain "hommalle" sopivassa sävyssä.

Kun itse jokin aika sitten mainitsin tämän suuntaisista huomioista erään suositun bloginpitäjän kommenteissa, minua tultiin ihan kädestä pitäen "rauhoittelemaan" etten moisia epäilyksiä alkaisi suuremmasti levitellä. Mutta pahoitteluni esimerkiksi tälle "vanhaksi herrasmieheksi" esittäytyneelle nuorukaiselle; en usko sinunkaan olevan se, miksi olet itseäsi lanseerannut. Olet itse itsesi jo paljastanut.

Ovat onneksi ammattilaisetkin tämän saman huomanneet. Ne, jotka nettiä ja sen ilmiöitä työkseen tarkkailevat ja tutkivat. Tästä aiheesta kirjoitettiin Hesarin pääkirjoitussivullakin jokunen päivä sitten. En ottanut kirjoitusta talteen, mutta viikon vanhoja (tästä pvstä taapäin) Hesareita ken tavaa, jutun kyllä löytää.

Salam aleikum, Vaeltavat Valehtelijat!

tiistai 10. marraskuuta 2009

Teuvo...

...eli mukaeltu, itse täydennetty, faktoja joiltakin osilta tarkistettu ja nimet muutettu fiktiivinen tarina, johon sain aiheen kehitysvammaiselta pojalta, "Teuvolta" joskus kauan sitten. Ottamani valokuvat poikieni tyyneen joen pintaan heittelimistä kivistä. (Klikkaa suureksi)



Teuvo potkaisee lahonnutta kaivonkannen lankkua rikkinäiseen kumiteräsaappaaseen verhotulla jalallaan, kumartaa sitten laihan, pitkän pojanvartalonsa ja nakkaa kaivonkapan, jolla äiti on viimeksi aamulla nostanut navetassa kylkiluitaan parsipuihin kolisuttavalle kahdelle lehmälle vettä, kauas syksyn alakuloittamien jäkkiheinätuppaiden päälle.

"Dih, midä tsirbutat, senkin tilhi", sanoo Teuvo koivunoksilla hyppivälle töyhtötiaiselle.  "Isä, isä teki sen.., teki.., niin teki. Se uhkas, se uhkas ja nyt se, nyt se teki... Deuvo joutuu nyt poes, joutuu poes tiältä.., niin joutuu. Kottoo joutuu Deuvo...voe voe."

"Mitä se Teuvo tiällä itekseen tupisee? Missä isä?", kysyy Hakkarainen, joka ilmestyy peltoaukealle ukkoteertä ja metsästysrihlakkoa käsissään kannatellen miltei kaivolle yltävän kuusikon kätköistä, polulta, jonka tuskin huomaa siitä lähtevän mutkittelemaan Leppäsuolle ja Kaskilammelle päin.

Teuvo viittaa rukkaskädellään alempana kivisen pellon laidalla kyhjöttävää hirsirakennusryhmää kohti.

"Isä tuolla, se teki sen, isä teki sen kun ensin uhkasi, ensin uhkasi, sitten teki. Se ampu, se ampu.., Deuvo joutuu, Deuvo joutuu.., ja äidikin kaatu, ja Selma. Valmalla on reikä.., Valmalla on reikä tukassa.., voe voe. Isä teki sen, isä teki sen.., se ampu.., Pikku Kustikin on siellä ja Jalmari.., Jallu makkoo sängyssä silimä puh.., isä sen teki, isä uhkas se uhkas.., nyt Deuvo joutuu poes eikä äedi tule ennää..."

"Mitä sinä Teuvo nyt hupatat? Onko isä tehny jottaen? Voe saatana sen kamilaksen kanssa!", karjahtaa Hakkarainen isolla suulla ja Teuvo kyyristyy vaistomaisesti saunan nurkalle peittäen päänsä rukkasiinsa joiden takaa alkaa kuulua vaimeaa itkuntyrskettä.

Hakkaraisen suuri, sarkapukuun ja kumiteräsaappaisiin verhottu ruho liikkuu ketterästi kivikkoisella pellolla, hyppää vitasaidan ylitse ja kierrettyään navetannurkan takaa lantatunkion kupeitse asuinrakennuksen portaille jäykistyy niille sijoilleen huomatessaan verisen nyrkin pikkuisen auki lenksottavan oven raossa.

""Voe pyhä sylyvi, vielä piti nähä tämähin saatana! Oesi se meille riittäny ne sovassa nähyt...", Hakkarainen huokaa aukaistessaan varovaisesti maalaamatta jäänyttä, säiden ruskeaksi kuvioittamaa puuovea.

Teuvon isä, Arttu makaa selällään ovensuussa. Haulikko on kirvonnut kädestä kauemmas eteisen halkoarkun kupeelle ja verinen aivomassa on roiskunut yltympäriinsä ryvettäen vinttiin nousevat alimmaiset porrasaskelmat ja seinämät korkealle oviaukon yläpuolelle saakka. Artun silmät tuijottavat kylminä eteisen katossa killuvaa öljylampputelinettä kun Hakkarainen nostaa varovasti jalkansa villapaitaisen ruumiin ylitse siirtyen auki olevalle tuvanovelle.

Tuvan ja kamarin näkymät saavat viisi vuotta Karjalan metsissä sotineen ja Kannaksen peräytymiskauhutkin kokeneen Hakkaraisen jäykistymään keskelle tupaa. Siinä hän seisoo saamatta jäseniään liikutetuksi pitkään toviin.  Äiti Juulia makaa omituiseen asentoon vääntyneena pinnasängyn laidan päällä josta näkyy punaiseksi värjäytynyttä pienen Kusti-pojan vaaleatukkaista päätä. Selma ja Valma ovat kaatuneet sylikkäin ison pöydän alle. Heidänkin päänsä ovat melkein tunnistamattomiksi ruhjoutunutta veristä kudos- ja hiusmassaa jota on levinnyt myös laajalle alalle tummanruskeaksi maalattua lankkulattiaa.

Kun Hakkarainen viimein saa itsensä liikkeelle, löytää hän kymmenvuotiaan Jalmarin peräkammarin sängystä. Pellavapäisen pojan toisen silmän paikalla on pelkkä ammottava reikä ja Hakkarainen puree nyrkkiään ettei purskahtaisi itkuun muistaessaan, kuinka juuri tämä poika tästä perheestä oli kaikkein vilkkain ja virkein.

Hakkarainen hakee Teuvon saunalta.

"Lähetäänhän tuonne tien toiselle puolelle, nuapuriin. Jos se Korhosen isäntä lähtisi viemään meijät kylälle vaekka hevosella ja puhelimen luo, niin soitellaan vähän. Eeköhän tämähin tästä johonkin suuntaan järjesty", puhelee Hakkarainen vaikka mieli tekisi huutaa kuin Taipaleenjoella ryssän ampuman pikakiväärin luodin repiessä palttoota hartioista auki ja kuulan polttaessa kuin tuli sivaltaessaan syöpäläisten korsujen levereilla jälttämää nahkaa mennessään.

"Voe voe voe, minkä teit Arttu!", huokaa Hakkarainen sisäänsäpäin.

"Dih", sanoo Teuvo ja niistää itkuisen nenänsä rukkaseen.


sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Pietaryrttejä isille, eli tarinanpätkiä Suomesta

Äitienpäivänä soivat suvivirret, leivoset visertävät, metso hioo nokkaansa kankaanlaidassa ja teerien pulputus kiihtyy viimeisiä vetelevillä talven jäillä syrjäisellä suolammella. Ja mikäpä ettei ympäri vuoden sikiävällä pulullakin sykähtelisi kaupunkien torien laitamilla eritavalla, kuin viimaisten tammimarkkinoiden aikoihin Kuopion kaaheen aakeella laakeella.

Kevään kovin kiima alkaa olla siis kukkeimmillaan, kun toukokuun toisella viikolla ruusupuskat katoavat kukkakaupoista, yöpaitoja ja kihartimia leivotaan kauniisiin paketeihin ja äiti läikyttää kahvia lakanoihinsa "äideistä parhaimman sain" -laulun noustessa niin suloisen epävireisesti makuuhuoneen ovensuusta panelikattoon.

**** **** **** **** ****

Mutta syysmyöhällä on toisin kun kurjetkin ovat pois lentäneet ja närhet Tyrväällä pottukuopan katolla krääkyvät.

**** **** **** **** ****

"Syysyönä synkkänä synnyin/ei tuikkineet tähtösetkään..." rahahtelee vanhasta kasettiradiosta verryttelyhousuisen miehen kääräistessä sätkän sängyn nitisevään vieruspöytään kyynäspäillään nojaten. Jostakin pyörähtää 12-vuotias tyttö rikkinäisin lukoin ja lenksottavin saranoin sälöisissä karmeissaan reuhottavan oven rakoon Prisman muovipussi ja epämääräisen näköinen paperikäärö käsissään.

"Kalle, toin sulle isänpäiväksi pienen lahjan, ja tämä kortti tehtiin koulussa niinku muinaki vuosina.., äiti lähetti vähän ruokaa.., ainakin eilistä nakkikeittoo tässä tyhjässä maitopurkissa on.., saathan sinä nuo niitit auki itte linkkarinterällä? Muutama makkaravoileipäkin muovipussin pohjalla on, ja yx keskaritölkki.., mä meen sit, heippa, ja hyvää isänpäivää!"

**** **** **** **** ****

Punatiilellä verhottu omakotitalo aamuhiljaisen lähiön laitamilla, viimeisen kujan metsäänrajoittuvalla tontilla. Aamulehden jakaja kurvaa valkealla Toyota Yariksella postilaatikkorivistön luo ja kannet paukkuvat hetken aikaa rytmikkäästi. Harmaa hirvikoira sanoo tiilitalon päätyaitauksessaan vaisusti "wöh" ja lupsauttaa toisenkin silmänsä kiinni. Vahtivuoro on päättynyt, odotellaanhan aamupalaa, sen muistissa kiertää totutusti.

Klo 9.10 keinahtelee talon pihaan viisitoista vuotta vanha, kiiltäväksi vahattu sininen Volvo. 70-vuotias, harmaahiuksinen, mutta edelleen hyvin ryhdikäs mies nousee kuljettajan paikalta ja hänen samanikäinen, myöskin itsestään hyvää huolta pitänyt vaimonsa toiselta puolelta pihanurmikon laidalle.

"Kappas, verhot ovat vielä ikkunassa eikä lapsia näy ovella. Soitithan sinä eilen ja varmistit, että tullaan isänpäiväkahveille aamulla varhain?", kysyy mies vaimoonsa vilkaisten.

"Soitin soitin ja Kirsti sanoi laittavansa kaiken valmiiksi yhdeksään mennessä.., noh, mennäänhän ja soitetaan ovikelloa."

Kukaan ei tule avaamaan. Naisen hermostunut sormi painaa yhä uudestaan ja uudestaan soittokelloa. Viimein mies hakee autosta avaimen, jonka hänen poikansa oli joskus käyttämättömään tuhkakuppiin laittanut ja sanonut, että jos joskus sattuu tarvitsemaan...

Klo 09.28 ajaa pihaan ambulanssi, sitten kaksi poliisiautoa ja palokunnan johtoauto.

Klo 10.33 valkeatakkiset kaksi ambulanssimiestä ja yksi nainen taluttavat kahta silminähden murtumispisteessä olevaa vanhusta talosta autoon joka lähtee kohta hiljaa ajamaan katua sairaalan suuntaan.

TV-, ja radioautot kurvaavat paikalle klo 10.43. Iltalehden auto heti perässä.

Kameroiden salamat salamoivat.

Klo 15.05 kansaa parveilevalle kujatielle ajaa peräkkäin neljä ruumisautoa ja ensimmäinen peruuttaa miltei kiinni punatiilellä verhoillun omakotitalon ulko-oveen...

Klo 17.00 kukkia ja kynttilöitä alkaa ilmestyä postilaatikkorivistön ja pihatien välillä olevalle, hiljaksiin lumeen peittyvälle nurmelle.

Koira vinkaisee koppinsa katolla.

**** **** **** **** ****


Uudenkaupungin kalasatama, marraskuinen torstai-iltapäivä. Kirvesmies runttaa keltaiset työkaluliivinsä Hiacen takaovesta pakkien, porakonelaatikoiden ja sähköjohtojohtokieppien päälle tavaratilaan, huikkaa sitten kylmän merituulen käheyttämällä äänellä: "Leksa! Tulepas nostamaan."

Nostavat kompressorin, letkukelan ja kaksi metrin mittaista I-palkin pätkää kyytiin.

"Sänkyyn jalakojako nuista suunnittelet, kjeh kjeh...", kysyy Leksa.

"Eekäku vaehan tällä vappaalla pannuhuoneeseen kattilan ja sille uuvelle petin hitsaelen..."

"Jaah. Meinootko muuten, että pillua tällä lomalla..?", Leksa kohottelee.

"Toivossa ollaan, juu. Juhannuksena, jouluna ja jos ei rönttäkelit eukolla satu piälle, niin näin isänpäivän seutuunkin on nakkia uitettu, hehetiheh", myhäilee Kirvesmies.

"Nakkia uitettu.., perkele sun nakkis, luonnonsuojelulenkkiä se enemmän muistuttaa, krah krah.."

"Mistäs kautta ajelet?" vakavoituu Leksa.

"Tampere, Jyväskylä, Kuopio ja Iisalami. Hitsari-Jape lähtee kyytiin kun se mennee uittelemmaan ommaa prinssinakkiaan Laukaantyttönsä tykö. Muistatko sen tummannätin, joka oli Helsingin Kampin työmualla rakennusmestariharjottelijana ja Japelta palo rauvat poikki kun se ens kerran sen näki hitsauslasiensa raosta?"

"Niin se. Voe nuita poekamiesten onnenoloja", huokaa Leksa. "Mutta ajakee varovasti, on taas semmonen keli, että onni täällä vaehtelee ja liukkaat mutkat pelottelee..."


Kirvesmiehen kotona Iisalmessa aikaisin perjantaiaamuna. Hiace peruuttaa jyrkkäkattoisen, lomalaudalla verhoillun omakotitalon pihaan ja siitä päätyovelle jossa varaston ja pannuhuoneen ovet sijaitsevat.

Kirvesmies antaa moottorin käydä hetken aikaa ennen kuin sammuttaa sen. Hän istuu hiljaa penkillä ja katsoo lunta hipsivää, tummaa taivasta vasten piirtyvän räystään tuskin erottuvaa rännireunaa ja ajattelee omia, matkan väsyttämiä, tahmeita ajatuksiaan. Pohkeita ja reisiä pistelee ja kaasupolkimella satoja kilometrejä työtään tehnyt oikea jalka on kokonaan aivan turta. Kädetkin ovat puutuneet ja selkää vihloo, mutta nyt ollaan taas kotona, kannatti se ajaa yhtäsoittoa. Eivät penskat, eikä eukkokaan ole vielä hereillä. Kerkiän hyvin keitellä kahvit ja lukea aamun lehdet ennen kuin heräävät. Ei sitä heti uneen pääse kuitenkaan kun silimissä väläkkyy lumisohjo ja teiden katkoviivat.

Kun uneen pääsee, Kirvesmies nukkuu kuitenkin pitkälle iltapäivään. Pienin vesseli käy välillä ajamassa leikkiautolla olkapäänmäkeä peitonmutkaan, mutta kyllästyy, kun isä vain tohisee kuin pölynimuri jonka putkensuulle on paperinpala juuttunut.

Lauantaina Kirvesmies paloittelee vanhan lämmityskattilan naapurin miehen kanssa pieniksi osiksi ja kantaa peräkärryyn. Sitten he hitsaavat Uudenkaupungin työmaan metallimiehiltä tinkimistään I-palkin pätkistä uudelle kattialle tukevan pedin. Kun on soitettu lisää miehiä paikalle, keinotellaan putkenpätkien, kankien ja köysien avulla pihamaalla paketoituna odottanut Högforssi sisälle ja nostetaan se paikoilleen.

Putkimieskaveri liittelee myöhään yölle saakka uusia putkenosia, hanoja, mittareita ja kiertovesipumppuja kattilan ja lämpöjohtoverkoston välille. Ennen kuin uutta lämmitysmyllyä uskaltaa kokeilla, putkimies koeponnistaa liitokset ja hyvinhän se alkaakin pelata. "Paljon hiljaisemmin kuin se kaksikymmentä vuotta vanha romisko", kuiskaa Kirvesmies tyytyväisenä vaimolleen köllähtäessään tämän kylkeen kiinni ja alkaessaan työn karhentamin käsin silitellä yöpaidan alla tämän housuttomien reisien sisäpintoja...

Sunnuntaiaamuna klo 9 Kirvesmies herää lasten mekastukseen.

"Minä annan tämän isille!" Eepäs ku minä!"

Makuuhuoneen ovi lävähtää auki ja kolme poikaa isommasta pienempään karjaisee: "Iskälle paljo onnee!"

Kahvia, täytekakkua ja mehukannu kannetaan tarjottimilla huoneeseen. Peittojen päällekin nesteitä läikähtelee ja Kirvesmiehellä kiiltää jotain märkää silmäkulmassakin.

"Ikkä. Tinun hiatetta on ketäkumit, mutta äiti laitto jo nattat alle", pienin selvittää.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Musta on miehen mieli

250 naista per päivä saa turpiinsa suomalaisten kotien seinien sisällä, kirjoittaa päivän Hesari. Pahoinpitelyn laukaisijaksi saattaa riittää margariinirasian väärä asento ruokapöydässä.

Mitäpä uutinen kertoo meistä miehistä, kysäisin kylppärin peililtä äsken. Ja peili vastasi: Olette koko sukupuoli sananmukaisesti sitä, mitä lahkeissanne riiputatte: täysiä tunteettomia kyrväkkeitä.

Toisaalla vaahtoatte pärstä hirveässä irveessä kunniamurhista, lasten ympärileikkauksista islamilaisissa ja juutalaisissa kulttuureissa, mutta oma pureskeltukynsinen nyrkkinne saa ruhjoa naisenne kylkiluita mitättömimmänkin aiheen vuoksi. Siinä tappelunjytäkässä saavat osansa myös lapset joita himopäissänne olette menneet siittämään kykenemättä arvioimaan itsenne kyvykkyyttä kasvattaa niitä.

Ja lapsiasiasta kirjoittaakin samainen lehti muutama sivu eteen päin edellisestä uutisesta otsikolla "Joka neljäs lapsi ei saa tarpeeksi tukea ja rakkautta kotona." Mistä muusta se voi johtua kuin siitä, ettette osaa rakastaa sen enempää itseänne kuin niitäkään, joita läheisiksinne asiapaperien sitä sektoria tarkoittaviin kohtiin nimitätte.

Eli karu selli nimeltä koti odottaa tulevaisuudenkin perheiden arkea lyö tai tule lyödyksi teemalla.

Vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten elettiin perityissä köyhyyksissä pettuleipäjuurinemme ja pontikoinemme -siis me alaluokka, "tavallinen ryysyköyhälistö"-, ja meno oli sen mukaista väkivallantekoineen. Mutta nyt, kun ehjää vaatetta päälle laitettavaksi suurimmassa osassa kansaamme (en unohda tässä 500 000 köyhäämme josta aiheesta koen kirjoittavani vielä joskus tännekin) ja leipää on kantaa kaatopaikoillekin, niin nyrkki on silti se, jolla on enimmäkseen asiaa. Perheväkivalta ei ole "tavallisen kansanisien" humalapäissään perheitään lumihankeen pakottavien yksinoikeus. Sitä harrastavat laidasta laitaan kaikenlaiset elävät.

Eero Silvasti ajatteli ja kirjasi muistiin kymmenen vuotta sitten: " Hyödykkeestä tulee ensin turhake, sitten haitake. Ketään ei voi syyttää, sillä kaikki tiesivät kaiken, kaikki tekivät kaikkensa, panivat parastaan. Jokapäiväinen leipämme -kaikki se mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu ynnä paljon tarpeetonta- vei meiltä tulevaisuuden perustan: ensin ajatuksellisen, sitten moralisen, lopulta fyysisen. Välivaiheena on fasismi, vahvojen väkivalta."

Ajattelen siis Silvastin lailla, että ei ole hyväksi ihmiselle liika hyvinvointi sen enempää kuin köyhyyskään joka mieliä mustuttaa.
Siksi lähtiessäni, ja talveksi mökkini korpeen yksin jättäessäni sytytin kynttilän jäälyhtyyn tuikkimaan pimeyteen ripenen toivonvaloa kaikille ohitse sinä iltana vaeltaville. (Joita ei siellä liene tungokseen asti.)

maanantai 2. marraskuuta 2009

Lappeenrannan evlut srk, vapauden airut

Kirkkoherrarouva Maria-Sisko Aalto, onnittelut, ihan oikeasti!

Nämä toivotukset pursuavat minun ateistisuuteen taipuvaisesta pakanasydämestäni vaikka sukupuolenvaihdosleikkaustoimenpiteesi on voinut viedäkin jonkun sydämenohitusleikkaukseen varattuja varoja. Minusta näet on se ja sama, mihin täällä kuollaan, mutta väärä koneisto sisällään ei ole helppoa elää. Sitähän tuntee olevansa kuin Audi jonka kiiltävän konepellin alla rumpsuttelee Ladan moottori. Tai kuin Huhtiniemen kaunis maisema jonka hiekkaan haudattuina saattaa levätä salaisesti teloitettujen, sodan kauhuja pakoon rynnänneiden sotilaiden jäännöksiä.

Sytytän kynttilät tämän pitkiin aikoihin "maan tapojen" vastaisen, onnistuneen tapahtuman hyväksi. Niinhän kirkossakin tehdään kun uutta syntymää juhlitaan.
Kun muualla maassa tuskaillaan jo syntymässä omimman identiteettinsä saaneiden naispappien asemasta ristien varjoissa, lähetän Lappeenrannan ev.lut srk:lle myös onnittelut rohkeasta otteesta sukupuolensa oikeaksi korjanneen työntekijänsä kohtelusta.

Vaikka minulla itselläni ei sukupuoleni kanssa ole identtiteettiongelmia, on muuten sisälläni aina asunut joku muu, kuin mitä ulospäin näyttelen. Sen tunteen aiheuttajia olen ikäni pohtinut ja vähän kerrallaan mielenhiekkaan haudatut syyt ja syylliset ovat alkaneet paljastua. Siksi ainakin yritän ymmärtää ja hyväksyä kaikkia niitä, joita erilaisuus massaan nähden vaivaa.

Se on elinikäinen selvitysprosessi kun ihmistä on lapsena kiusattu. Tunteidensa penkomisessa tarvitaan monenmoisia välineitä. Balkkanilaisissa joukkohaudoissa tarvittiin Helena Rantaa, ammattimaista hampaiden kartoittajaa, mutta lasta purreet hampaat ovat niin syvälle haudattuja, ettei niitä välttämättä muiden tutkittavaksi edes voi kaivaa.

Jos olet mustaihoinen ihminen valkoisessa Suomessa, olet aina joku toinen. Tai poliittisesti punainen samaisten valkoisten vuoden 1918 lippujen liehuessa, et ole edes ihminen.
Jos olet köyhä kerjäläinen Jussi Pajusen Helsingissä, sinua saa potkaista vähintään maihinnoususaappaaseen verhotulla jalalla. Tai köyhä kansalainen muista olosuhteista johtuen markkinoiden hallitsemassa isänmaassasi, olet aina toisen luokan kansalainen.
Katso ympärillesi ja näet, että näin on vaikka joku ulkomainen tutkimus muuta yrittää väittääkin.

Erilainen: Olet kuin metsämyyrä, joita muovilaatikossa muualle sikiämään niiltä itseltään mielipidettä kysymättä mökiltä rahtasin.