torstai 28. marraskuuta 2013

Sulana alavat edelleen

Su

Aamuhartaudeksi kuuntelin Juhani Ahon matkakuvia.

Päivällä Radioateljeessa Samuli Paulaharjua.

Illalla kotona Puutarhuria.

Korville makiaa yöksikin miettiä.

G ja E olivat Ristijärvellä. Hain heidät illasta. Mummi antoi mukaan porkkanoita ja kaksi ohrarieskaa. Pani pussiin vielä maustekurkkutölkin. Mummit ne aina.

Tiet liukkaat muutaman lumentuprauksen jäljiltä. Joku venäläisrekisterinen kaarsi mustalla maasturilla Kostamuksen suunnasta Vitostielle eteeni, luisui toiselle puolelle ojaan, mutta nousi vauhdilla takaisin tielle, luiruutteli hetken laidasta laitaan ja kohta siitä näkyi kaukana kaksi punaista pistettä.

Yömyöhä nyt ja kuuntelen nettiradiosta arkistojen aarteita. Max Rand puhuu Romaniasta, nauhoitus on vuodelta 1988. Tätä ennen tunnin tai kaksi Jukka Lehesvirtaa, Tshernopylin ydinvoimalaonnettomuutta ja Olof  Palmen murhaa. Niiden myötä muistan omiakin elämisen tunnelmia kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.

Ma

Luen entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kirjaa Päivälehden mies. Hesaria parjataan paljon ja kehujakin sen reppuun sullotaan. Molemmat se kestää kun sen kyljet niin ihraisiksi ovat yli sadan elossaolovuoden aikana käyneet. Seuraavat sata se laihduttaa. Janne Virkkunen liikkuu omiensa parissa, tänne alas se ei vaivaudu vilkuilemaan. Muutaman kerran mainitsee "lehden lukijat" ja kohta menee Vappu käsikynkässään illalliselle Nallen kanssa. Kirjaa itseään on kyllä käytännöllisen hyvä lukea kun ymmärtäisi vain, kuinka sokeita nekin ihmiset ovat joille tietoa kertynyt on.

Sain päätökseen myös Teemu Keskisarjan Vääpeli T:n tapauksen. Kotimaisen terrorin historiaa siinä valaistiin ja juuri tuon vääpeli T:n elämän kertaus tarinoista mietityttävin oli. Verta ei paljoa kirjan sivuilla vuotanut, mutta ymmärretyksi tuli, kuinka mustia oksankohtia suomalaisuudenkin ytimessä on.

Tojotanrottelossa takaluukun lukko rikki ja poikien polkupyöriin jos jaksaisi vaihtaa nastarenkaat.

Ti

Ei pitäisi, mutta harrastan entistä ammattiani nyt. Kippaili traktorikuski 27 kappaletta (ihan ilimasia) yksitoista metriä pitkiä pylväshirsiä pihaan ja niihin aloin moottorisahailla koirankauloja jotta vielä joskus oikeassakin saunassa Unimäessään saisi kylpeä. Entinen, kannolta pihaan saakka vuolemani hirsisauna paloi ja sen jälkeen siellä on kylvetty viisitoista vuotta väliaikaisessa pressusaunassa.

Pian on puolet jo aikomastani tehty ja homma käy kuten ennen vanhaan. Paitsi että sitten olen iltaisin ihan rikki käsistäni: mittailin, että isoin, tarpeeseeni katkaistu pölli joka on tyveltään 30-40 senttiä, painaa parisataa, jopa kolmesataa kiloa. Konstilla niitä toisten hirsien päällä liu´uttelen aina valmiin kertuuksen selkään. Kun viisi kierrosta tulee valmiiksi, numeroin ne ja puran seinät viereiselle pedille läjiin, fuugailen viidennen takaisin ja jatkan siitä: Näin säästyn telineitten teolta. Tuohon korkeuteen selviän kotikatuni päässä olevasta Akkukaupasta ruinaamillani trukkilavatelineillä.

Selkää vihoittelee, mutta sen kestää. Pahinta on yöllä, kun herää eikä tiedä, millä kyljellä saisi uudestaan unen päästä kiinni. Joskus auttaa, kun ajattelen olkapäiden kipukohtia ja kuvittelen vedet silmistä tiristen kuinka elimistön laboratoriossa valmistuu lääkecoktail jonka se verenkierron mukana kuljettaa tarvittavaan kohtaan. Buranaa tai asperiinia näihin särkyihin on turha niellä.

Ke

Entinen presidenttimme Mauno Koivisto tulee muutaman päivän kuluttua miehen ikään. Hän on samanikäinen kuin isäni joka on maannut haudassa kolmekymmentäyksi vuotta. Jos isäni olisikin jostain luonnon oikusta huokunut tänne saakka, olisi hän ollut jo kauan pystyyn halvautunut elävä ruumis eikä hänen elämisen tapahtumista olisi julkisuudessa katsauksia tehty. Miksi olisikaan? Yhteiskunnallisesti täysin vaikutukseton kirvesmies kuten ihmismassasta suurin osa. Jos ei lukuun oteta sitä, kuinka runsainmitoin hänkin omaa ja edeltäjiensä geenejä uusiin elämiin ripottelikaan. Montako ihmisgeenienkantajaa päästeli 70 vuotta sitten Rukajärvellä hengiltä niin se ei mistään tarinoista avaudu.

To

Nyt on ruuhkaa kirjoista. Kirjaston tekstiviestipalvelu ilmoitti äsken Suomi öljyn jälkeen saapuneeksi ja heti perään pari muuta varaamaani. Entisestäänkin monta pinossa ja levällään kun nukahtelen niiden kanssa miten sattuu. Unessa äskenkin olin sahaavinani hirteen varausta, mutta se muuttui jäätyneeksi sotavangin ruumiiksi Borovitsin leiriltä. Kuviin vangitut-kirjaa nukkumaan alkaessani viimeiseksi selasin ja siinä ruumiitakin esiintyi.

Pe

Hämmästellä saa täällä miljardien murhattujen ja silvottujen elämien ruumisröykkiöiden päällä kuinka yhdestä tapetusta miehestä vuosikymmenestä toiseen jaksetaan juttua ja salaliittoteorioita rakennella. Tarkoitan J.F. Kennedyn salamurhan vuoksi viisikymmentä vuotta sitten käynnistetyn koneiston tyhjänjauhantaa.

La

Seuraavat rivit ovat vaikeita kirjoittaa: Aamulla heräsin hirveään panetuksen tunteeseen. Mutta naippas tässä. Ymmärtävätkö vapaat olijat, kuinka kortilla rakastelu avioliitossa saattaa olla, tai tyystin loppu kun toista lakkaa asialle ryhtyminen kiinnostamasta. Näin on ollut meillä jo kauan. Syitä asiantilalle on varmasti sysissä sekä sepissä ja ihmisen omissa, ikään liittyvissä biologisissa prosesseissa. Mutta selitäpäs kaikki teoriaviisaus sille toimintaan tottuneelle viidakon jermulle joka minussakin majailee.

Seksuaaliseksi väkivallaksi tämänkinkaltaisen tilanteen tavallaan koen, mutta ei sitä sellaiseksi saa sanoa. Joskus tuntuu, että tyydyttämättömän halun pakottamiseen taka-alalle voisi jopa kuolla. Ei se ainakaan terveyttä edistä; käteenvetokin on yhtä tyhjän kanssa.

Kaappiin minut on seksuaalisuuteni kanssa lukittu enkä ovea uskalla lynkkauksen pelossa murtaa.

Paninpa sitten haalarit niskaan ja ryntäsin hirsikehikon kimppuun. Sahata kurnutin kokonaisen hirsikertuuksen ennen kuin pimeä saapui. Saunoin poikien kanssa, rupesin lukemaan aamulla lukematta jäänyttä Hesaria ja nukahdin. Heräsin kirjoittamaan nämä sanat, suodatan kohta ison kupillisen kahvia ja katson Pappi lukkari talonpoika vakoojan tai Komisario Frostin. Tai jatkan lukemisiani. Niissä ainakin saan itse päättää mieltymykseni vaikka kaikki eivät sitäkään taida oikein suvaita. Eikä kirjoittamistani. Eletäänköhän me tosiaankin tätä aikaa?

Su

Pyhätyöllä ei ole siunausta, sanoivat ennen (sanovat edelleen) tosiuskovaiset. Minähän en uskovainen ole minimaallisessakaan mielessä ja siksipä sahasin hirsiäni muutamat valoisat tunnit tauotta. Minusta tuntuu, että olen ammattilainen vaikka työmaani ei suuren suuri olekaan.

Illasta, kun lapset oli saatu nukkumaan, ajattelin herkin sydämin kuinka mukavia poikia meille on siunaantunut itsemme hankalista luonteista huolimatta. Vähän aikaa oli mieliala sees, mutta sitten erehdyin taas artikkeleihin Syyrian sodasta ja luin, kuinka siellä poikiemme ikäisiäkin jää tulituksen alle. Kuinka heiltä kuolee isiä, äitejä ja kaikenikäisiä lapsia jää kokonaan täysorvoiksi raunioiden keskelle ja pakolaisleireille kasvamaan. Tuossa synkkyyden ilmapiirissä he kasvavat tulevaisuuden vihaisiksi nuoriksi miehiksi ja uusien sotien tappokoneiksi.

Montako minuuttia ihmisen hyvä mieli tässä tiedon maailmassa kestää jos se silmiään availee?

Ma

Tänään ei mitään erikoista. Lunta vähän oli yöllä satanut, mutta ei oikein kolata asti.

Jatkoin urakkaani. Vaihdoin moottorisahaan karkaistun teräketjun, mutta yhtälailla se tylsyy ja jokaiselle hirrelle se täytyy teroittaa: Ei se kovin kovaa karkaisua ole koska viila pystyy. Syö kyllä laippaan kierrettä tiheämpään kuin tavallinen ketju. Bensaa on viikossa kulunut toistakymmentä litraa ja ketjuöljyä ehkä viisi. Minulla on kovia työvuosia rakennuksilla ja halkosavotoissa kokenut vanha Stihl 025, mutta kyllä se vielä tämän urkon aikoo suorittaa. Ei siis merkkiäkään, että alkaisi uupua.

Hirrenvaraussysteemiksi olen kehitellyt kolmea eri konstia. Perinteinen harppimerkintä koirankaulojen reilulle ensivuolaisulle, viimeistelymerkintöjen vetelyyn kolmea eri leveyttä olevaa puuntyöstötalttaa eli temmiä sekä nurkkia varten että pitkillä sivulla. Myös yhdet halpissakset niittasin yhteen asentoon ja niillä saisi pehmeämpään puuhun helpostikin varausviivan vedettyä, mutta ei näihin hirsiin koska sen verran vielä voimia näpeissäni on, että ne ensiyrityksellä linksahtivat nurinnarin.

Asiaan vihkiytymättömille edellä mainitut toiminnot pitäisi esittää livenä muuten niitä ei ymmärrä. Kuvia netistäkin löytyy ja alan kirjallisuudesta, mutta temmisysteemistä eivät monet tiedä.

Ti

Iltana muutamana jokunen aika sitten pidin esitelmän puhumisen ja mykkyyden kulttuureista, niiden törmäyksistä. Ablodeerattiinko minulle? No ei. Hyvä ettei minua skalpeerattu puheitteni johdosta. Ajassa taivaltajat eivät jaksa ehkä ymmrtää mitä juuri heidän ajastaan keskustelunalustukseksi otetaan.

Ke

Tänään oli vanhimman pojan opettajan ja vanhempien keskustelutuokio Keskuskoululla. Hienoa kun saa pojastaan ylpeä olla. Se on niin iso asia, ettei sen perinpohjaista merkitystä itse ymmärrä. Pojan opettajakin sattuu olemaan alalleen omistautunut.

Ollaan me kai yhteiskuntana sentään kehitytty ainakin koulujen osalta. Olen kuullut, että jopa itsenäisyyden alussa on ollut paljon hyviä ja oppilaslähtöisiä opinahjoja, mutta omia kouluaikojani en voi hyvällä muistella. Niitä karseuksia eivät edes allakanlehtien kellastumiset kultaa. Minua ei koulussa käsitelty niin, kuin lapsia täytyy kohdella. Olin iljettävä roska kiiltävän pulpetin kannella ja se tunne kantaa tänne kymmenien vuosien päähän.

Siitä olen hyvilläni, että itse olen kyennyt itseäni sen verran koulimaan, etten vihaksi sitä tunnetta ole sisälleni kumuloinut.

Luen tänä iltana loppuun Janne Virkkusen ja sitten jatkan muilla kirjoilla.

Pihamaallani tavoite on, että seuraavana sunnuntaina on hisrikehikon viimeinenkin hirsi vuoltu ja voin ruveta miettimään osiksi puretun rakennuksen kuljetusta sadan kilometrin päähän Unimäkeen. Sitten sille pitäisi perustukset kohennella, koota hirret jälleen päällekkäin riiveitä unohtamatta ja kattaa ja... Yhtä puuttuu tästäkin näennäisesti ilmaisesta projektistani: Rahaa!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Pois se minusta

Vähän isontelin edellisen blogikirjoitukseni otsikolla. Vaihdan sen ehkä jos mieleen juolahtaa käypäisempi.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård on nyt kuuma nimi kulttuuriväen huulilla aivan kuin paljastuskirjallisuus olisi uusi asia. Vaan onhan jo hänen kirjasarjansa nimikin aika provosoiva.

Itse olen Knausgårdista lukenut vain arvosteluja ja lehtijuttuja, sekä yhden dokumentin katsonut, että siksikin hataralla pohjalla liikun ottaakseni häntä millään tavalla esille. Tänään vasta tilasin kirjastosta Knausgårdin "Taisteluni" 1. osan. Yritin siis häneen viittaavalla otsikollani vain väittää, että itse muka kykenisin täydelliseen avoimuuteen teksteissäni

En kykene. En osaa enkä uskalla olla niin rehellinen kuin pitäisi vaikka oma elämäni ei mitään suuria salaisuuksia sisälläkään.

Kenenkä elämä sitten sisältää?

Koko laji on luultavasti naurettavin, kummallisesti vaatetettuna hörheltävä ilmiö luonnon kiertokulussa. Kerrassaan merkillisen oudon mielikuvituksen omaava otus jonka on täytynyt keksimällä keksiä valtioidensakin nimiin salaisuuksia, että toisten valtioiden täytyy urakoida mielettömimmät urkintalaitteet päästäkseen  niistä perille. Sitten kun salaisiksi tarkoitettuja asioita löytyy, mutta myös salaiseksi tarkoitettu urkinta paljastuu, isot pojat ja tytöt alkavat nahistella kansalaisten päiden ylitse kuin ne olisivat hiekkalaatikolla lojuvia puunukkeja joilta voi päitä ruuvailla irti ja heitellä niillä toisiaan.

Ja koska muut eläimet eivät osaa mielipidettään meistä lausua, niin luulemme olevamme ylivertaisia näissä naurettavissa touhuiluissamme -vaikka sitten häpeämmekin jos meidät yllätetään myös ajatuksiltamme housut kintuissa.

Uutta näkökulmaa tavallisen miehen tai naisen elämään on silti vaikea enää saada kun meidät niin kappaleiksi on jo psykoanalyysien keinoin revitty (niin ainakin uskomme).

Ketä nykyisin kiinnostaisi lukea sata sivua siitä (kuin Kalle Päätalon kaapista tulon aikoihin), että seisooko minulla aamuisin ja joudunko sitä hävetessäni taittamaan kalulta niskoja nurin tai mielikuvittelemaan, kuinka joku työntää jääpurasta takamukseen että herkejäisi tojimasta? (KP kirjoittaa laajassa kirjasarjassaan tämän tyyppisestä häpeästään hyvin paljon. Hänen koko tuotantonsa kivijalka on valettu häpeän tunteista.)

Joka tapauksessa omasta elämästä kirjoittaminen on vaikeaa vaikka kuinka sen mitättömäksi tietäisi. Ei välttämättä siksi, etteikö itse voisi olla avoin kirja kaikkien lukea. Mutta jos kovin avoimena jokaisen silmille alati reuhottaa joutuu kohta avautumaan laajemmin myös lähellään olevista ihmisistä, heidän vaikutuksestaan omaan elämään, ja vaikein kaikista: Oman persoonansa (joka saattaa osoittautua hyvinkin vittumaiseksi) vaikutuksesta läheisiinsä.

Kynnys on siis iso ylitettäväksi. Ainakin preesensissä.

Olen yrittänyt silloin tällöin, mutta laihoin tuloksin. Jos kirjoitan itsestäni, joudun kirjoittamaan Puutarhurista -vaikeasta suhteestani häneen, lapsistamme sekä hänen sukulaisistaan jonka alueen ronkkiminen näillä Kainuun kunnailla olisi suuri synti ja häpeä sillä ikuisella perusteella, ettei muiden asiat kenellekään kuulu. Lisäksi kun kertomuksen edetessä nykyisyys alkaisi kietoutua menneisyyteen, vaikeudet vain lisääntyisivät, avattavat solmut tiukentua. Tulisi kirjallinen katastrofi. Ehkä maanpakoon pitäisi lähteä.

Kuinka kirjoittaa ilman itsesäälin nyyhkettä omista huonoista puolistaan? Entä kuinka kirjoittaa hyvistä puolistaan, ettei joku ottaisi sitäkin lyömäaseeksi?

Entä kuinka kirjoittaa toisesta ihmisestä hyvät ja huonot puolet niin, ettei kauna, viha tai imelä kehumien olisi läsnä?

Kuinka kirjoittaa köyhyydestä etteikö joutuisi hyvinvoivien, tai toisten köyhien tallottavaksi?

Kuinka kertoa rikkauksistaan, joka eivät ole mammonaa vaan vaikkapa vain lapset joita parhainpana elämässään pitää, etteikö siitäkin kateuteen joku olisi tukehtumassa?

Kuinka kertoa tästä rikkaudestaan niin, että osaisi valaista sen, miten raskas taakka se rikkaudessaan on tässä viheliäisessä markkinataloudessa jossa kaikki lasketaan rahassa, ja eritoten siten, että kirjoittamisella täten olisi myös yhteiskunnallista merkitystä?

Osasiko vantaalainen Mathias Rosenlund kirjoittaa äskettäin julkaistussa teoksessaan nykyköyhyydestä niin, että sen ottaisivat vallassaolijatkin käsikirjakseen ja sillä olisi merkitystä tulevaisuuden yhteiskuntakollektiiveissa niin, ettei kukaan köyhyyteen tarvitsisi sortua ainakaan järjestelmien rakenteellisten vikojen vuoksi?

Kykeneekö palkittu Knausgård kertomaan elämästään niin, että kirjoituksistaan löytyy muutakin kuin pelkkä hetkellinen viihdearvo ja se, että kustantajat hänen lisäksensä tuloja niillä tahkoavat?

Kykenikö Panu Rajala Katri-Helena-kirjallaan sanomaan muuta kuin että hän itse on ylivertainen mies?

Mihin sortuu Jari Tervon teksti muka-omaelämänkerrassaan?

Kalle Päätalo junnasi kirjoittamisen jaamantiellä kuin savotoilla aikoinaan ja taitaa toistaiseksi olla ainoa suomalainen kirjailija, joka onnistui siinä, mihin oli pyrkinytkin: Itsensä riisumiseen niin, että riisui samalla koko oman sukupolvensa pois häpeän kahleista, ainakin hetkeksi.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sipellystä

Unessa keväisen järven jäällä saarnaan vaalealle naiselle:

alussa jumala taivaan
loi vasaran
mutta ennen kuin laatimansa käyttöohjeet tavasi
tempaisi sillä peukaloonsa

jumalattomasti suuttui jumala
imi peukaloaan
perkeleitä
saatanoita suupielestänsä paiskoi

vihassa suuressa
ryhtyi taikasauvaansa heiluttelemaan
ja
loi ilmakehän
loi meret, mantereet
loi luonnon
loi eläimet
loi paratiisin
sinne naisen, miehen,
istutti omenapuun
pyöräytti nurmelle
käärmekiepin

kuudessa päivässä valmista tuli

seitsemäntenä ryhtyi levolle
yhä särkevän peukalon
sujautti perseeseen
toisen suuhunsa
köllähti pilvipatjalle
käänsi maailmalle selkänsä
unohti luomistulokset
ja
-tuskat

Nousen istumaan sänkyni reunalle. Selkää, jota jo pari viikkoa kipu on repinyt, pitää varoa ja nousta asteittain ylös. Kietaisen kylpytakin alastoman itseni verhoksi ja hiihtelen keittiöön, lasken puurokattilaan vettä, kattilan liedelle ja lieden tehot isoimmilleen.  Napsauten vielä vedenkeittimen päälle ja jatkan matkaani jonka päämäärä on vessa.

Kusaisun jälkeen (kyllä äiti: huuhtaisin kätöseni kraanan alla) vapautan ulko-oven lukostaan ja avojaloin hipsin aamupostin hakuun kadun varren laatikkorivistölle. Veden ripse on kuin syyskuussa: lämmintä. Iso rusakonvötkylä naapuritolosten kohdalla ojassa ja toinen kauempana Klemetin tiensuulla. Joskus muinoin tuollaiset lihakimpaleet pihojen läheltä poksautettiin hengiltä ja pantiin pataan. Nuori mies ajaa polkupyörällä ohitse, sivuilleen vilkuilematta musta huppu pään ylitse vedettynä. Arvolla ja Anelmalla näkyy valonkajoa kaihtimen alta, piipposilla on vielä pimeää. Kuolleen Eemelin autiota taloa katsellessa apeus häivähtää mielessä, mutta vanhan Jorman katoksessa uusi Tojota odottaa vielä perinnönjakoa. Jorman luokse eivät lapset eivätkä lasten lapset vierailumatkoja tee, vain maksettu kotiapu ja joku helluntalainen jonka vierailufunktioita voipi miettiä.

Tiilitaloissa asuvat onnelliset perheet, sanottiin jo 70-luvulla.

Hipsin puiseen huusholliini. Lapset nukkuvat. Puutarhuri nukkuu. Paavovainaa kummittelee yläkerrassa ja kellarissa käynnistyy pohjavesiuppopumppu joka syöksee vesisuihkunsa kauas takapihalle: En ole vielä kääntänyt talviasentoon rossipohjan alla olevaa liittymää. Tällä järjestelmälläni otetaan kesällä puutarhaan ilmaiset kasteluvedet.

Vesi kiehuu hellalle. Ripottelen kaurat, lirautan maitoa sekaan ja hämmennän. Pienennän haudutusasentoon, suodatan kahvia kuppiin, ja toiseenkin. Kuuntelen kuuden uutiset. Levitän Hesarin pöydälle josta luen Talvivaaraa, Pekka Himasta ja Kongon mahdollista rauhanprosessia koskevat jutut tarkoin. Näistä artikkeleista havannoin yhtäläisyyden: Taloudellisten vahinkojen mittaaminen.

Puoli seitsemältä lapan kolmelle lautaselle puuroa. Panen kahteen voisilmän. Tarjolle leipää, voita ja maitoa. Kannan nuorimman pöydän ääreen ja herättelen isommat. Pörröiset päät ja uniset silmät; vielä niitä muutamat vuodet saan katsella jos edes kohtalaisesti elämä menee.

Déjà-vu; ihan kuin olisin elänyt jo kerran samankaltaisten kasvujen ylitse?

Missä olin, kun vanhimmat tyttäreni täyttivät 6 ja 8?

Tampereella.

Sonja lähti aamuisin Koivistonkylän ala-asteelle jonne oli vajaan kilometrin matka ja vain kolme rauhallista tienristeystä ylitettävänään. Soila jäi kotiin; esikouluun ei häntä viety, olikaanko sellaista? Silloinkin tein töitä kotoa käsin, olin läsnä, paitsi kun harrastajateatteri ja Tillikka tai Wienerwald kutsui.

On perjantai ja lapsilla lyhyet koulupäivät.

Puutarhurin Rellunpippanasta katsastussonni sanoi, että nelospytyn kohdalla tekee piikin päästömittauksessa. Vein auton Alille. Hän vaihtoi sytytyspuolan ja kun sen sai kuntoon, tilttasi lambda-anturi. Se olla vitumaisessa kolossa, sanoi Ali. Vaihdettiin myös ilmansuodatin ja öljyt.

Puhuttiin Alin kanssa Irakin asioista. Jos Bagdadissa räjähtää pommi ja jostain syystä vain kymmenen-kolmekymmentä kuolee, ei se ole mitään. Mutta jos 300 tai 500 kuolee, pommin lähettäjät taputtavat käsiään ja rukoilevat kuolemaa lopuillekin. Näitä karkuun Alikin joskus on lähtenyt; hänen elämässään lambda-anturiongelmat ovat pikkujuttu.

Kun kysyin sydän kylmänä korjauksen hintaa, Ali sanoi, antaa Valto viiskymppiä. Elä ny, sinähän olet tehnyt tämän kanssa töitä vaikka kuinka monta tuntia. "Ei mittä haitta, me kaikki tietä sinut, sinä auttaa monta mamu, tämä sulle hyvän kosto siitä." Ja sitten Ali nauraa kuin tuhannen ja yhden yön kaima Baba saatuaan rosvojen aarteet itselleen.

Minä siinä poskiani pyyhin kun pois loittonin.