torstai 30. heinäkuuta 2009

Pikku pyöräretkelle tästä suoriudun

Ajelen ensin jonnekin Haapaveden seutuville reilun 130 km:n matkan, yövyn siinä kohden taivastennapaa, missä väsymys tuntuu makeimmillaan olevan, ja jatkanpahan sitten hiljaksiin polkien määränpäähäni Kokkolaan jonne kertynee toiset 130 km:ä.

Tekisi mieleni käydä Pietarsaaressa katselemassa hävitykseltä säästynyttä vanhaa rakennuskantaa, mutta ei taida tämä reissu sinne saakka jatkua.
Edellinen pidempi reissu oli heinäkuun alussa jolloin pyöräilin kongolaisen pojan kanssa Oulujärven ympäri. Matkaa kertyi kahden päivän ajalle vain 217 km:ä, mutta kun matkalla iski flunssa, joka sitten ripuleineen ja äänenhävityksineen kesti yli viikon, on siinä ollut muistamista tänne saakka.
Pääasia oli kuitenkin se, että kongon pojalle jäi matkasta hyvät muistot elämänsä ensimmäisine telttaöineen ja vaalalaisnuorten kanssa pelattuine "piitsipalloineen". On hän toki ruandalaisessa telttaleirissä asustellut vaikka kuinka, mutta että ilman pelkoja ja hälinää pienessä teltassa suomalaisessa, koleassa suvessa, niin onhan se varmasti elämys.

Tämän viikon tiistai oli toisella tavalla rankka. Matkustin aamujunalla nuorimmaisen poikani, Mr. G:n ja erään afgaaninuorukaisen kanssa Keravalle hakemaan Nissania tälle afgaanille ja päälle päätteeksi päivän mittaan ajoin sillä takaisin.
Auto oli kohtuullisen halpa, mutta vanginvartija, joka sen möi, ei ollut mikään turkasen jobbari, joka olisi etukäteen sen kummempaa luvannut, kuin että auto on kunnossa, katsastettu ja hintansa väärti. Sitä se olikin ja kun tänään sitten katseltiin kulkupeliä tarkemmin, se tuntui edelleen tosi hyvältä hankinnalta siihen tarpeeseen, joka nuorukaisella sille tulee olemaan.

Että tämmöstä.
Lähenpä polokasemmaan kuin Huanpiä tai Erno Paasilinna eläessään.
Muistivihkot ja kamera ovat tärkeimmät retkitavarat. Vaatetta, leipää sekä kahviakin on pakattu sivulaukkuihin, kuten teltta ja makuupussikin. Hyvää ilmaakin povasivat sammakkonaiset meteorologian laitosten karttojen ääreltä.
Ai niin! Perse pitää rasvata hyväksi ennen satulaan nousemista.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Vasaralla korvan taakse

Elämä lyö.

Arki ei anna armoa.

Minua masentaa ihan kaikki. Joku minua viisaampi sanoo, että omaa syytäsi kaikki, elä kitise.
Niinpä.

Sekin, että kaltaiseni ylipäätään syntyvät epäonnistumaan tähän kapiseen maailmaan. Tänne, jossa vain onnistujia kukitetaan ja ystäviksi hyväksytään. Epäonnistujat kierretään kaukaa koska heille ei osata sanoa mitään, heidän kaikenlainen lohduttamisensakin on kuin kusisi sierettyneille kintuille.

Epäonnistuja on pelottava peikko, joka saattaa vaikeuksiin myös onnistujat.

Pystyn laskemaan suomalaiset ystäväni yhden käden sormilla. Sellaisia, jotka sisimpäni lähelle kykenevät, en osaa nimetä yhtäkään. Ei edes vaimoni, joka juuri kävi ovella kiroilemassa juuttumistani tähän tietokoneeni äärelle, ole henkiystäväni. Yleensähän teen näitä töitä öisin kun kaikki nukkuvat eivätkä lapsetkaan ole syliin tyrkyllä.

Ja kun edellisen kirjoitan, hän etääntyy minusta yhä kauemmas luettuaan sen.
Olet sinä Valtsu vittumainen mies! Miten sinua kukaan kykenee rakastamaan? Et sinä ansaitse kenenkään rakkautta!

Johtuuko se siis juuri siitä, että kun aukaisen suuni ja sanon, millaisena maailman ja sen asuttaman kukkoilijalajin näen, minua yritetään lyödä?

En osaa small talkia. Olen kuin entinen pääministerimme Paavi Lipponen yrittäessäni hymyillä; onko sen teennäisempiä irvistyksiä nähty poliittisten johtajiemme kasvoilla koskaan?

Itkeä osaan silloin tällöin, mutta ymmärrän senkin, ettei ketään huvita nähdä vollottavaa miestä ja sitten saisin laulaa kuin Jukka Raitanen: "...miksi lyötyä miestä näin lyöt/on lapsilla nälkä/jäivät pellolle työt/parhaani tahdoin/vaan minkäs mahdoin/nyt pelkään ja kylmä on yö/miksi lyötyä miestä näin lyöt..."

Ikä syventää masennuksen tunnetta entisestään. Kun en osaa enää lääkitä itseäni edes alkoholilla, kuten nuorempana koettujen mustien päivien aikana, on verhojen raottaminen valoon entistä vaikeampaa.

Ja kun otan pieniä lapsiani syliin, masennus tuntuu vain syventyvän, sillä ymmärrän pohjattomammin kuin koskaan vastuun suuren taakan, jonka lisääntymiskiimainen elämäni on käsilleni vyöräyttänyt.

Tähänkin joku minua viisaampi, kiimattomampi, taloudelliset resurssinsa ensimmäiseksi hyvin turvannut lapseton ränkäisee, että kikkeliskokkelis, mittees tolskoot! Elä valita!

Eikä helpota yhtään tietoisuus siitä tosiasiasta, että en lainkaan pysty auttamaan avun tarpeessa olevia jo aikuisia lapsiani. Niitä edellisen epäonnistuneen elämäni hedelmiä, joille myöskään en ole kyennyt tarjoamaan perinnöksi kuin alituista huolta, murhetta ja taloudellista ahdinkoa. Sillä syyksenihän sekin on laitettu, ei lasten suulla, vaan ulkopuolisten kullinaamojen. Niiden, joidenka tehtävänä on ylemmiltä orsiltaan ravautella meitä raskautettuja.

Yritän kammeta pankolle kuitenkin tästä vielä. Onhan minulla nämä (kyseenalaistettuja toki nekin), kirjoittamisen halut, jos ei peräti ihan kyvyt. Ja masennuksen täkin ollessa kulmia myöten pääni ylitse kietaistu, ajattelen vaikkapa niitä, joita elämä on lyönyt vielä kovempaa ja joiden ei luulisi enää jaksavan katsella maailman typeryyksiä yhtään uutta aamua kauempaa.

Eräs 26 vuotias kabulilainen Z.Z kertoi, että hän on ollut omasta tahdosta riippumattomalla maailmanympärysmatkalla yli puolet elämästään.

Lapsena hänen vielä kehittymättömiin aivoihinsa etsautuivat kuvat päivästä kun talibanit lampsivat sisään ovettomasta ovesta, raahasivat isän, äidin ja pikkuveljen pihalle, kivimuurin kupeeseen luotisuihkuun ja kuinka sedältä ammuttiin pää sohjoksi keskellä huonetta, sillä hän harasi vastaan ja uhkasi hyökkääjiä nurkasta tempaamallaan puuvartisella vasaralla. Z.Z jätettiin henkiin kertomaan muille, että näin käy jos ei saman Allahin siunaamasta keitaasta ryypitä!

Z.Z on orpo, hänellä ei ole kontaktia yhteenkään sukulaiseen. Hän ei edes tiedä, onko saman veren kierrättäjiä enää elossakaan.

Silti hänen leveä hymynsä on valloittamaton. Suomalaiset naiset tykkäävät siitä.

Z.Z on helppo nakki äkkiorgelia hakevalle sinkkunaiselle, yksinäisyyttä potevalle kotirouvalle tai seikkailusivua kääntävälle teinitytölle. Minä tiedän hänen naisseikkailuistaan koskapa ollaan "sielunveljiä" näissä asioissa ja niistä on helppo puhua. Minä tosin enää imperfektissä.

Mutta vakituiseen suhteeseen hän ei kenenkään kanssa pääse. Hänen hymynsä ei yllä silmiin saakka. Hän on kertonut ymmärtävänsä ongelmat, joita Afganistanin miehinen kulttuuri kerkesi häneenkin juurruttaa. Koraania heidänkin kodissaan tulkittiin, lapsia kuljetettiin koraanikoulujen aivohuuhteluihin, ja jos niskuroit tuli keppiä kintuille ja tarkoitustaan varten punottua erityispamppua jalkapohjiin.

Mikä on kielellisesti monitaitoisen Z.Z:n tulevaisuus Suomessa?

Olen yrittänyt sanoa hänelle, että hankkiudu matkailualan koulutukseen, mene vaikka ensin turistirysiin Leville, Rukalle tai Ylläkselle sesonkityöläiseksi harjoittelemaan. Olen sanonut lujastikin, että älä jää pikkukaupunkien pizzapojaksi ja mulkkutyöläiseksi, sillä tulee päivä, jolloin kysyt yksinäiseltä itseltäsi kysymyksiä, joita et nyt suostu mielelläsi edes ajattelemaan. Sanoin, että ohimosi harmaantuessa syöksyvät talibanit jälleen tupaasi ampumaan omaisiasi, ja että sen ne tulevat tekemään aina uudestaan ja uudestaan ja jos sinulla ei ole mitään tai ketään mistä pitää kiinni, sekoat tai tapat itsesi.

Näin minä sanoin pojalle, joka on nähnyt synnyttäjänsä kuolevan, siittäjänsä luodinreikien repimänä ja pikkuveljensä vuotavan kuiviin Idän hehkuvan auringon kuivattamaan hiekkaan.

Helepottiko masennus?

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Missä on kuubatar Yoani Sanzechez?

Hän ei ole pariin kuukauteen päivittänyt Ceneracion Y-Blogiaan, joten kysymyksiä herää kuin pienellä pojallani portaiden katveessa.Koskapa Tshetsenian rumanukkepresidentti Ramsan Kadyrovin gorillatkin ampuivat lyijyä Natalia Estemirovan ihmisoikeuksien perään kyseleviin aivoihin Kaukasuksella, niin miksei Kuuba-avovankilasta salaa nettiin pikkukirjoituksia lähettelevälle Yoani Sanzechezillekin olisi voinut käydä samoin?

Kuubalaiset pyssymiehet ovat ruskeiksi paahtuneita, jänteviä gangstereita joita käskyttävät dementikko Fidel Castron haamukallet, ja Ingusian rajoilla ladoihinsa kuseksivat Kadyrovin kalvakat pomppanallet, mutta lyijy ja ruuti lie samojen kulujen kuittaajien kustantamaa koskapa hylsyjen kannassa lukee Made in Kreml.

Nyt Kadyrov-parka itkee Kroznyin kulisseista Kremlin kuuman linjan kautta maailmalle, kuinka häntä ovat loukanneet ilkeämieliset huhut hänen osallisuudestaan jonkun päätään liikaa aukovan rouvan murhaan.

- Eihän minulla ole veressä kädet vasta kuin kyynärpäitä myöten!, parkaisee Ramsan partaisista leuoistaan ja kohta Vladimir Putin lentää halki ilmojen silittelemään suojattinsa päätä, että tämä jaksaisi vielä vähän aikaa.

- Vaikka edes siihen saakka, että olet upotettu kokonaan viattomien vereen, mutta että Tshetshenian kansa meidän aikanamme pannaan totaalisesti polvilleen niin, että nimemme kultaisina torien kiveyksissä hohtavat vuosisatoja tästä etiäpäin, kuiskaisee Isoveli Putin Kadyrovin vaikkuiseen korvaan tomerasti.

Sillä aikaa Vapaan Lännen Blogistaniassa sananvapauden omalla tavallaan hahmottaneet pöytälaatikkotietokoneiden armoitetut sanankäyttäjät käyvät taistoon kuumaan toisiaan raastuvalla uhaten. Aiheina vaikkapa se, että joku kirjoittaa emalisen, perinnöksi saadun kaurapuurolautasensa kukkakuvioiden säröilystä, ja jonka aiheuttaman pahanmielen jahkaaminen omassa päätäntävallassa olevassa blogissa ei jollekulle toiselle sovi.

Kas, kun mielipideilmasto Suomessa on kovin tapahtumaköyhää sillä yksikään
suomalaispoliitikko ei ole murhan arvoinen, eikä mielipiteiden esittäjien sankoista joukoista nouse suosioon kuin muotiblogien pitäjät ja kakkureseptien vuolijat.



Kun joukkoja ei autopommeilla uhata, eivätkä salamurhaajat porraskäytävissä vaani, eivät "kynä"niekatkaan itsekään käsitä, mistä kirjoituksiaan laativat. Kirjoittavat vain, koskapa luulevat, että siinä heidän leipähierimensä parhaimmat kohjut varttansa koristamaan saavat.



Oikeasti ei kenelläkään ole mitään sanottavaa.



Iltapäivälehdistönkin ikuiset journalistiopiskelijat muumioituvat sermiensä taakse odottaessaan juttuvinkkejä jotka räjäyttäisivät vuosia kestävän debatin kuin Olof Palmen murhasta ikään.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Profiilin valhe


Blogini "profiilissa" on yksi emävalhe: Vaihdoin eräässä satiirinsinisessä hetkessä "kirvesmiehen" "vapaaksi toimijaksi".

Se pitää yhtä paljon paikkansa kuin valtamerilaivojen päästövähennykset. Tai että ihmislaji ehtisi oppia tavoille maapalloa raiskatessaan.

Toinen blogiani kuvaava satiirinutu on itse sen nimi: Luulottelen vain, että "Kivaniemi" olisi kovinkin kiva paikka. Eihän täällä mitään niemeäkään ole kun ei ole järveäkään. On vain pelkkä kuvitelma joka syntyi Lapin turistinoksennusten katkuisessa kaamoksessa.

Kaikki kiva täällä on kalliilla lunastettua ja veronalaista. Lapset eivät tuo leipää tullessaan kuten sananlaskussa kierosti lohkaistaan. Huoli ja murhe pärjäämisestä on alati läsnä. Ja nämäkin "hyödyt" joita tontille on pykääntynyt, kuittaa ja pieraisee joku kaunis päivä ulosottomies seuraavalle tyhjien unelmien tavoittelijalle.

Mistä vapaa kukaan markkinatalouden lainalaisuuksien ikeessä oleva voisi kuvitella olevansa?

Täällä riuhdotaan arjen hamppuun köytettynä kuin räksyttävä hurtta juoksulangassaan pikkukaupungin lähiössä.

En usko vapauteen.
Antiikin Kreikan vapaat miehet olivat ylen hyviä kuvittelemaan kahleettomuutensa. He elivät pienessä sievässä aikansa, ja tapettiin pois, kun olivat narrin osaansa kuuluneet monologinpätkät loppuun saakka lausuneet, kuluttaneet niiden viisauksien kärjet eikä ketään enää naurattanut.

Vapaus on houre, jonka teesit ovat vankeudessa kirjoitetut.

Vapaus maailmanmitassakin on yhä edelleen yhtä suuri "illutsiooni" kuin Martin Luther Kingin unelma Mika Waltarin säveltämänä.

Vain vapauden verhot liehuvat kukkaisina vankilan ikkunoissa.

Omat, ruosteennälvimät kahleeni ulottuvat 50 vuoden päähän taakseni. Lenkki lenkiltä ne painavat yhä enemmän ja enemmän.

Niitä tässä kalisuttelen koska vituttaa niin kovin ankarasti nyt!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Mustarastaan hyppy

"Tiipii"

Mökkini ikkunasta katselen mustarastaan hyppelyä. Sen pomppu on erilainen kuin muiden rastaiden. Se loikkaa tuonne, tänne ja äkkiä metrin verran kiven taakse syöksyen sitten esiin paksu liero nokassaan alkaen nuijia sitä hervottomaksi maata vasten kunnes laskostaa madon taidokkaasti nokkaansa ja lentää pois.

Jossakin kuusikon kätköissä mustan rastaan poikasilla on aamiainen varma.

Omat poikaseni nukkuvat vielä. Pienin tuhisee takahuoneessa ja isommat kolme pihamaalla, koivujen väliin virittämässäni "tiipiissä".

Tiipiin alla, neljänkymmenen vuoden aikana kertyneen turve-, multa ja koivujen juurakoiden kätköissä ovat syntymäkotini multiaisperustusten jäänteet. Tai eihän orgaanisesta, lahoavasta aineesta lie maatunutta multaa enempää jäljellä, jokunen nurkkakivi vain. Tämäkin hehtaarin kokoinen, vuonna 1904 ensikertaa raivattu, kivikkoinen asuinaukio keskellä ei mitään, on kertaalleen metsäaurausvältin kokenut 1970-luvulla, joten kivetkin lienevät siirtyilleet ties minne.

Nykyisen mökintötterön rakentamisen aloitin vuonna 1986 Siilinjärvellä asuessani. Jatkoin sen näpertämistä tuskaisina Tampereen aikoinani. Kittilässä asuessani en montaa yötä vuosikausiin täällä viettänyt. Ohitse hurahteli vuodenkiertoja, etten käynyt lähelläkään näitä seutuja.

Moderdin ihmisen kaipaamia mukavuuksia täältä ei löydy. Kuseksitaan minne sattuu, paitsi ei sisälle eikä ihan portaiden juureen, ja paksummat tarpeet väännetään perinteiseen huussiin. Mr G:n kakkapyllyn pesua varten viritän "Hujjaukseen" tulet jo aamusta. Sen vesisäiliöstä riittää sitten koko päiväksi lämmintä vettä muihinkin tarpeisiin.

Aamupuurot ja muut sörsselit keitellään kaasulla-, ja/tai puulla lämmitettävillä liesillä. Viileillä ilmoilla sytyttelen tulet myös leivinuuniin, joka tosin alkaa olla sisuksiltaan kovin kehnossa kunnossa. Nilsiän muurarin muuraama tekele ei kovinkaan montaa vuotta kestänyt ja siitä olen ollut harmissani. Ei tullut takuuaikana edes huolehdittua, että herra olisi käynyt korjaamassa sen. Lie manan majoilla jo koko ukko? Elettiin markka-aikaa ja tupaa hallitseva tiili-, laasti ja valuläjä pelteineen, töineen ja viinoineen maksoi pyöreät 14 000 markkaa.

Mökiltäni on kirkonkylälle matkaa kuusi kilometriä, lähin naapuri, jossa asujiakin vielä on, lienee Lepola, tai Akula. Karimäessä tupruttelee savuja vissiin neljän tulisijan piisit. Sinne on matkaa 2,5 km. Villelässä, Toimilassa ja Armaalassa on vain kesäisin jokunen oleskelija silloin tällöin. Ehkä aktiivisimmin Toimilassa sen omistava eläkeläispariskunta Helsingistä.

Toimilan takana, metsäsaarekkeen lävitse menevän polkusen päässä, on Iekkilä jossa asuu yksi mies poikansa (?) kanssa. Silläkin tontilla oli joskus vilskettä samoin kuin siitä vähän matkaa mäkeä alas, Vukelovartiaisen mökkeröisessä joka sekin on vain metsästysmajana nykyisin.

Juhanilan Vuoren vastamäellä, isäni suvun eräistä tulihtamispaikoista, Juhanilassa on vielä toimiva maanviljelyspaikka. Serkku sitä isännöi suurperheensä kanssa. Olivat navetanlaajennuspuuhissa kun toissapäivänä pyöräiltiin siellä. Sieltä myös kantturan jalkakuva itse totuudessa kirjoitukseni alussa.

Juhanilan naapurissa on Akula, legendaarinen alkoholin ja muun "virkeän" toiminnan paikka. Siellä ei kuitenkaan enää alkoholisoiduta, mutta vanhetaan muuten normaalia tahtia. Sekin, kahden poikamiesveljeksen nykyisin asuttama maapalanen jää aikanaan, eli ihan pian, autioksi ja elämättömäksi.
Pohjoismäen Erkka lauloi meille vintiöille joskus: "Akulan portilla/kolomella kortilla/pelasin minä ja voetin."

Samaan sympioosiin kuulunut pieni talo Akulan vieressä kuuluu nykyiseltä omistussuhteeltaan perusuomalaisten kansanedustajan, sikafantasioistaan poskisoosia keitelleelle "Peruspenalle". Hän otti ja muutti Kuopioon kun ei oman, kyseenalaisen argumentointinsa perusteella saanut tällä piskuisella paikkakunnalla kunnanvaltuustossa ääntänsä kuuluville.

Pohjoismäki, toinen lapsuuteni asuinsija ja äitini synnyin-, sekä nuoruuden kasvupaikka tästä Karsikkosalolle päin, on tyystin autio. Vain vuonna 1905 pykätyn mökin hirret sielläkin ravistuvat, lahoavat, ja kohta häipyvät olemattomiksi rangoiksi hevosmuurahaisten kaltatessa loput. Ja miten elämä silläkin mäellä aikanaan naapureineen näkyi ja kuului!

Mutta täällä Unimäessä eivät häiriinny naapurit vaikka kuinka möykättäisiin. Jokunen satunnainen ohikulkija löntystää silloin tällöin tuossa Vanhalla Maantiellä jota aikoinaan viimeiset mustalaiskaravaanaritkin käyttivät pistäytyen pihaan kun olin vielä kiviraunioiden taakse ihmisiä karkuun juokseva pippelipoika.

Ohitselöntystelijöillä tarkoitan sitä, että ehkä yksi viikossa, en ole tilastoa pitänyt. Tänä aamuna varhain joku vatsakas mies käveli kännykkään puhuen ohitse juuri, kun olin pesemässä Mr G:n kakkaista takamusta pihamaalla.

Muuten täällä saa vaikka munasillaan hakea kaivolta vedet ja toimittaa ne muutkin, tuhannet askareet, joita pesueeni arki näissä vaatimattomissa oloissakin tarvitsee.

Tänään tämä lysti loppuu. Lähdemme äidin tykö, lapsilla on jo ikävä.

Itse en enää ikäviä suuremmin pode. Ehkä tunteenpörähdyksen silloin tällöin joka on kuin sitsontiaisen lento huussin takana.