keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kirjeitä Sinulle 4

Hei tuas!

Luen edelleen Elias Lönrotin elämästä. Mielenkiintoni on nyt hänen 20 vuotta kestäneessa Kajaanin ajassaan. Tämä, 1830-luvulla vain neljänsadan viinan ja pettuleivän kyllästämän ihmisen, liejun, paskan, tautien, lahottajasienten runtelemien asuntojen ja epäjärjestyksen tyyssija ei ole ollut uudelle piirilääkärille (Linnanlääkärin, kuten Lönrotin titteli on kuulunut) kovinkaan hohdokas asuin- ja työpaikkakunta.

Tuntuu merkilliseltä ajatella, kuinka Kajaani sellaisesta suosta on noussut jaloilleen joilla se edelleen huojua huilottaa. Tervareittinä toiminut joki Ouluun ja 1900-luvun alussa rakennettu sellutehdas sille elintelineet virittelivät. Vaikka terva ei ole enää vuosisataan jokia kulkenut ja sellunkeittimet polttoleikkailtiin äskettäin romuraudaksi kun UPM lähti ripottelemaan Suomen metsistä saatuja voittojaan storaensojen ja karvisten vanaveteen eucalyptusplantaasien lannoitteeksi, niin nyt väittävät, että kaupungintalous olisi jälleen kohenemaan päin hetkellisen notkahduksen jälkeen. Nyt entisen sellutehtaan tiloissa puuhailevat it-uskovaiset rakentavat pilvilinnojaan luultavasti ajattelematta lainkaan, että niilläkin pilvillä on ajallaan tapana hajota taivaantuuliin kuten kävi sellukattiloiden höyryillekin.

Venäjän Karjalan reittiäni yhteiskuntapolitiikan välissä kuitenkin mietin.

Tänään näin erästä tuttua naisopettajaa jonka alkukoti on Pietarissa. Juttelin hänen kanssaan rajantakaisista asioista ja siellä liikkumisen turvallisuudesta. Ensimmäiseksi hänelle tulivat mieleen karhut ja sudet kun kerroin öitseväni enimmäkseen teltassa. Tultiin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että menipä maailmassa minne hyvänsä, on aina suurempi mahdollisuus joutua lajitoverinsa puremaksi kuin metsän eläinten. Huokaili hän kyllä kovasti, kun hahmottelin reittisuunnitelmaani joka menee suurinpiirtein näin:

Lähtöpäivää suunnittelen juhannusviikolle vaikka haaveilenkin, että pääsen liikkeelle jo aiemmin, että tavoittaisin vielä alkukesäisen luonnon kiihkeimpiä hetkiä polkujeni varsilta.

Kajaani-Kuhmo-Lentiira-Vartius-Kostamus. Tämän verryttelypätkän mitta on reilu 200 km ja siihen saa mennä vaikkapa kaksi päivää, tai kolome, ei sen niin nuukaa ole.

Kostamuksessa haen viisumiin leiman jolla voin viranomaisille todistella, että olen todella siirtynyt joksikin aikaa Venäjänmaalle. Erityistä selvitystä matkareitistä ei tarvitse kuvernementtien "nimismiehille" nykyisin enää antaa. Tullissa kirjautumisen jälkeen seitsemän vrk:n sisään tapahtuvan leiman voi läimäytyttää papereihinsa jossakin majoituspaikassa, hotellissa tai matkustajakodissa, tai jopa kioskissa jos sellaisen jostain löytää. Kostamuksessa on myös erään suomalaiskabulilaisen kaverini naisystävä joka ehkä osaa auttaa minua kännykkä- ja kartta-asioissa jos ne eivät ole täysin selviä jo kun matkaan starttaan. Matkapuhelimesta tosin olen sitä mieltä, etten mokomaa tarvitse.

Kostamuksesta ajelen Lietmajärvelle ja siitä Tiiksaan jossa sota-aikana on sijainnut Rukajärven suunnan tappelupukarien kenttäsairaala ja lentokenttä jonne isänikin on järven ylitse kurhallutettu moottoriveneellä (vai soutamallako?) kun oli se pikakiväärinkuula selkään vaon kyntänyt. Näillä hujakoilla yövyttyäni etsin tieni Otrosenvaaraan jossa isän haavoittuminen tapahtui. En usko löytäväni sieltä mitään sellaista maastonkohoumaa, jossa tuntisin isäni 70 vuotta vanhat jalanjälkien painaumat, mutta luotan vahvaan mielikuvitukseeni sen tunnelman luomisessa. Rukajärven seudulla tekee mieleni varmaan viipyä toinenkin yö, ehkä kolme, näkkyypähän. Isä korsuili niissä maastoissa kolmatta vuotta.

Rukajärveltä käännyn ja ajelen Tiiksaan takaisin ja yritän ohjautua Suksinginvaaran tielle, Muujärvelle, Volomaan ja jossain Pieningän saloilla virittelen jälleen telttaa ehkä useampanakin yönä katajapuskien katveisiin. Käyn vaikka onkimassa ahvenia ja paistelen niitä tikunnokassa nuotionhiilloksella. Kertovat, että siellä ovat kalaisia ne kirkkaat veet. Vaihtoehtoinen reittini tälle pätkälle on ajella erästä polkua lähemmä Suomen rajaa Omeliaan ja Repolaan, kiertää sikäläinen Lieksanjärvi josta Kiimanvaaran kautta Lentieraan ja Sukkajärvelle.  Sisemmällä Karjalaa, likellä M18-valtaväylää olisi Seesjärven tekoallas ja Paatene, joista olen kuullut kaikenlaista kerrottavan, mutta saas nyt nähdä, mitä tulee miettineeksi ajosuunnista kun käytännön kilometrit avautuvat hiekkateiden risteyksissä. Sekun saattaa luonto rymistellä vesisateisia myrskyjä ja vaikka luntakin tuprauttaa jos tuuli käy Äänislahden kylmiltä suunnilta.

Seuraava, sopivanmittaiselta tuntuvan etappitaipaleen alkuun jää siis tuo hauskaniminen Sukkajärvi jossa mietin Seesjärvellä käyntimahdollisuutta. Jokatapauksessa jos käynkin seillä, palaan Sukkajärven tienhaaraan josta suuntaan Himolaan, Porajärvelle ja Suojärvelle joilla seuduilla varmaan jälleen kuulostelen korpien kuiskintaa ja pienten kylien huiskintaa jonkin aikaa. Suojärveltä ei olisi kuin parinsadan kilometrin matka mielenkiinnon himoja herättävään Petroskoihin josta voisi sitten kruisailla Prääsän kautta Laatokan Pitkärantaan ja siitä rantateitä seuraillen Sortavalaan. Mutta tuo mutka jää luultavasti pelkäksi unelmaksi.

Oikaisen siis luultavammin Roikonkosken, Suistamon ja Läskelän kautta Sortavalaan jossa ehkä useamman päivän ajan tutkin kaupungin elämää. Kaikkien edellistenkin kylien kautta kun kulkuroin, niin pyrin siihen, että niistä teen vieläkin pienempiä teitä käyttäen useamman vuorokauden kestäviä pistoja vain muutamia taloja käsittäviin kyliin utelemaan, kuis eläjät elinikäiset siellä huokuvat ja hengittelevät. Kuuluuko vielä karjalankieltä lainkaan ja millaisin varustein maailmantuulia vastaan inehmoiset niissä kylissä ylen elävät.

Sortavalasta nousen laivaan jos en sitten jostakin syystä lähde ajamaan jo kotia kohti Värtsilän raja-aseman kautta. Tällä hetkellä karttaa tutkiessani tuntuu kyllä vahvasti, että haluan laivailla Laatokalla ja mennä Valamoon. Luostarisaarella olisin sen hetken mikä sopivalta tuntuu, kellojen moikantaa siedän ja munkkien muminaa kestän, sitten nousen saaren toiselta puolelta jälleen venheeseen jonka reitti kyntää Laatokan laineita Käkisalmeen.

Käkisalmi tuntuu myös etukäteen niin mielenkiintoiselta kaupungilta, että se varmaan viihdyttää minua viipymään hetkeä kauemmin katujaan mittailemassa ennen kuin nousen jälleen satulaan suuntanani Räisälä, Kirvu ja Svetogorsk josta suikaisen kotomaan puolelle Imatralle. Jos tällä kohtaa ei tunnu kantapäissä kotikiirus vielä riennättävän muihin kyyteihin, niin palajan hiljaksiin poleksien ja rajantakaisia kokemuksia sulatellen rajanpintaa pitkin kohti Kajaania ja perillä olen..., no, enpä mene sen tarkemmin lupaamaan, mutta viimeistään kun elokuun kuutamoillat alkavat.

Mutta olisi se lysti Imatralta polkaista vaikkapa Sammattiin jonne alamäkeä ei ole kuin rapiat kolmesataa kilometriä. Tosin se mutka kotiin Kajaaniin pyörittelisi matkamittariin tuhantisen virstaa lisää.

Ikävää en aio potea, en edes Sinua kohtaan. T. VE

tiistai 4. helmikuuta 2014

Kirjeitä Sinulle 3


Kargopol, 23p:nä heinäkuuta 1842

Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta, kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latsjhe- ja Bosjeozeron kautta lähelle vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä, tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia koskia monessa paikoin  on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin kulkemaan, ja sen tähden tämä ajatus sai mennä menojaan, ennen kuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.

Nuin siis Elias Lönrot jälleen siteerattuna jahkaili matkan jatkamisen kanssa Arkangelin tienoilla kun edellisistä kyytimiehistä oli eroon päässyt. Millaisiahan itse joudun tuumailemaan Kalevalan kankahilla?

Klo on nyt illalla 23.58. Heräsin siihen, kun Pauluksen polvilumpio jysähti reiteen. Kävin hakemassa pojan työhuoneeni kapealle vuoteelle kun ei alkanut heretä aloilleen, jykälöi ja möykersi ja toisia poikia häiritsi. Laitoin Areenalta kuulumaan Linnunradan käsikirjoituksen liftareille. Kun kuunnelma 38 minuutin kuluttua oli ohitse, P kysyi selkäni takaa -Iskä, joko se loppui? Kun vastasin myöntävästi, poika tahtoi tietää, jatkuuko se joskus. Sanoin jatkuvan ensi viikolla, nyt oli ensimmäinen osa. P uinahti, ja minä myös. Ennen polvenjysähdystä unessa vanha, ruosteinen heteka ajelehtimassa ruskealla lankkulattialla kuin vene.

Tänään passikuvassa. Sitten poliisilaitoksella anomus sisään. Se käy nykyään kaikki tuommoinen kätevästi, tyttö luukun takaa kyselee muutaman ruksin verran henkilökohtaisia, pari allekirjoitusta, sormejäljet, maksaminen ja viikon päästä lähimmältä Ärrältä nouto. Kuvakin kulkee sähköpostin välityksellä poliisin kanslistin koneelle. (Passikuva 20 €, passi  48 €.)

Viisumin kanssa pitää vielä miettiä. Vuoden viisumi tulee halvimmaksi. Yritän ymmärtää ohjeita: Vuoden viisumissa on 180 matkapäivää jonka voi jakaa vaikka kahteen 90 pvn reissuun tai ottaa se monikerta viisumina, jolloin maahantuloja ja -lähtöjä ei lasketa. Kun potallan rajan ylitse tullista, on jouduttauduttava 7 vrk:n sisään mihin tahansa Venäjän viranomaisen hyväksymään kohteeseen rekisteröitymään. Minun tapauksessani vaikka Kostamuksessa jossain hostellissa. Sen jälkeen voin mennä ennalta ilmoittamani matkasuunnitelman mukaisesti (suurinpiirtein) 90 pvn ajan Karjalaa ristiin rastiin. Ennen on pitänyt joka 3 vrk ilmoittautua aina piirin, jonne ajelehtii, kuvernementin pääpomolle. Venäjäkin siis vähitellen järkiintyy.

Tapsa soitti Kittilästä. Puhuttiin tietenkin tulevasta rajantakaiskierroksestani. Kun huolehdin poikien hoitopaikasta siksi aikaa Tapsa sanoi, tuo neth tänne Kittilhän. Yksi huilhaa Tompan kyyvissä ja kaksi minun, ajelhaan sorraa koko kesä. Olhan iltasella ongella Ounaksella ja Riikoshen laskethan siikaverkot, lämmäytethän välillä Hormakummussa savusauna ja pulahethan tekolamphen uimhan. Houkutteleva tarjous kertakaikkiaan, mutta ei varmaan kaikkia poikia voine lähettää.

Tänään glugoosirasituskoe. Muutaman tunnin päästä Ritva soitti ja kertoi, että sokeritaudin osalta saa mieleen laskeutua tyyneys. Vielä HIV-verikoe ja venäjänkielinen todistus viisuminväliin liitettäväksi siitä, etten tautia kanna. Sitten ovat verienpunnitukset kaikki käyty.

Oletko muuten koskaan miettinyt, että minne ne miljardit litrat maailmanpotilaiden verikokeita testien jälkeen laitetaan? Tuleeko tankkiautot kerran viikossa sairaaloille imaisemaan säiliöt tyhjiksi kuin meijeriautot ikään? Ei se tiennyt sekään hoitaja joka tänään vertani putkiloihin lirutteli, mutta ei niitä viemäriinkään lasketa. Sitten jäävät tuhottaviksi vielä ne miljardit muoviset koeputketkin. Intiassa saattavat sinkkiämpärillä kantaa veret Gangesiin, mutta kai ne Suomalaiset plasmat Riihimäen ongelmienpolttolaitokseen köijätään? Siellä saisivat polttaa myös muut yhteiskuntien ongelmat. Esimerkiksi rahahuolet joita poliitikot hikipäässä ja tapellen riihissään puivat. Mutta ei niin kuin Auschwizissä kuitenkaan vaikka sellaisenkin puhdistusten vaatijoita maailma päällään kantaa.

Tuus VE

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kirjeitä Sinulle 2


Nouse nyt maasta mannun eukko
pellosta peri-isäntä,
poian ainoan avuksi,
miehen kuulun kumppaniksi,
kanssani kavehtimahan,
kerahani keikkumahan,
etisellä ilmallani,
takaisella puolellani,
kupeilla kummallani.  

Ei ne oo vasten itseäni,
eikä vasten joukkoa,
vaan on vasten vastuksia,
vasten vaivoja pahoja.
Lähes tuonne sie keralla
vetämähän vempeleestä,
aisasta avittamahan,
luokista lutistamahan.

Helemikuun alku

Jälleen minulta Sinulle.

Koskee taas päähän enkä saa nukutuksi. Kirjoittaminen on vaikeaa, mutta lukemaankaan en kykene kun kipu vetää silmiä ristiin. Mitä muuta siis tehdä aamuyöllä, joka vuorokauden ajoista aina pisimmäksi osoittautuu vaikka kellonviisareiden käyntivauhti on vakio?

Päiväkirjaa pidän toisinaan vain siksi, koska tunnen suunnatonta yksinäisyyttä, tai kovassa surussa. Ilon tunkiessa tupahan ei kirjaimen kirjainta sivuille ilmesty. Kirjeiden kirjoittamisen ponnin lie sama. Asiaa hyvin vähän vaikka sanoja paljon.

Illasta vielä, kun muu perhe oli jo unten mailla, ja kun ei näin lujaa päätä särkenyt, luin edelleen Lönrotia (1841-42). Lukemillani sivuilla E.L. kerkesi porokyydillä ja suksin sivakoiden monet talviset suot, kankaat ja tunturien kupeet taivoa aina Kuolaan saakka ja takaisinkin. Rosvojakin joutui pölökäämään ja joissakin kylissä kyytimaksuille ahneet ja viinan kanssa turakoivat lappalaiset viivyttivät matkaa moniaita päiviä.

Moniko kansalainen tänäpänä Lönrotia lukee? Kieli on toisenlaista, mutta rikkaampaa kuin nykyiset twiitit ja fb:n päivityslöräykset vaikka siisteydessä kirjallisille, pilkuilleen oikeakielisille blogeille ei ehkä pärjääkään. Elossa olevaa tekstiä silti, toisin kuin sitä mukaa internetin syövereihin hukkuvat viimeksi mainitut, joiden kirjoittamista ei Lönrotin kansanperinteen keruun mielipakon tapainen takaa aja. Viime viikolla erään päivänmietelauseen runomitassa sanottiin, että internet on kansakunnan pahanlaatuinen syöpäkasvain. Siitä olen samaa mieltä. Kirjallisuudesta ei sellaista diagnoosia voine tehdä koskaan, vaikka rovioita joskus kirjoista ovat sytytelleetkin.

Pistäydyttiin siis 170 vuoden päässä kalevalaista historiaamme; huomasitko? Joo, tiedän ettei se sinua kiinnosta, mutta tiedän senkin, että pidät minusta niin paljon, että luet mitä vain sulle kirjoitan. Vaikka seuraavatkin rivit joissa kerron, että tänään valmistan uudenlaista salaattia johon laitan mausteeksi kuivattua chiliä ja valkosipulia. Sitä ei kukaan muu täällä syö, hengitykseni ja jääkaappi haisee kaalille ja sipuleille ja minulle asiasta motkotetaan. Mutta en minäkään tykkää metwurstin tuoksusta jota jääkaapin hyllyllä avoinna oleva rasia hehkuttaa. En pidä siitä muutenkaan, sillä toisinaan se aiheuttaa jo hajullaan migreenikohtauksen. Miksi valkosipulin ankara tuoksu ei samaan vaikutukseen yllä?

Jos olenkin muuten vailla kansallisia perinnesairauksia (vielä), diabetesta, verenpainetta ja kolesterolia, niin fysiikkaani rasittavat synnynnäinen mistraaliläpänvuoto, rytmihäiriöt, hitaan pulssin aiheuttamat heikotuskohtaukset (leposyke alle 50, jopa alle 40 joka rasituksessakin nousee vain korkeintaan yhdeksäänkymmeneen), olkapäiden kolari- ja tapaturmavammat, selkärangassa oleva välilevytyrä, lonkkien ja jalkojen kummallinen särky ja jo mainittu migreenialtistus. Ensinmainitutkin kyllä saan kotiutumaan verenkiertooni jos aloitan tupakoinnin, viinanjuonnin ja rasvaisten ruokien mässäämisen. Rasittaa elämääni myös muistilaatikkoni henkinen sisältö, mutta milläs sen luvuin ilmaistavaksi mittaisi?

Nyt on aamu. Luulin, että tulee lumisade kun pakkaset liuteni, mutta vain sen verran on pöläyttänyt, että naapurin kissan jäljet ja yölliset rusakon loikat erottaa edellisistä. Lunta on kaikkinensa maassa muutamat sentit ja missä tuuli käy, se äkkiä pyöräyttää siltä kohtaa maan paljaaksi. Nyt on sentäs jo helmikuu ja tavallisesti näillä korkeuksilla lunta on piisalle asti.

Ei koske päähän vaikka nukuin vain neljästä kahdeksaan. Olo on kyllä päänsärynjälkeinen, hutera. Näin pyöreitä unia pyöreistä paikoista, esineistä ja ihmisistä. Pyörin niiden mukana itsekin paikasta paikkaan, ehkä avaruuteen tai Saharan hiekkaan koska oli niin autiota ettei mihinkään suureen voinut törmätä. Siis kuten kerrostaloihin, puskutraktoreihin tai korpikuuseen. Joku piti minua unenlopussa kädestä. Sinä vissiin, tai ainakin toivoin niin.

Kun laitoin jo toissapäivänä haudutettua uunipuurontähdettä lämpiämään vielä eiliseltä lämmitykseltä tuliselle uuninarinalle, hiipi vanhin poika Elias taakseni ja otti vyötäisiltä kiinni. Piti arvata, että kuka. Sanoin tahallani, että Gaius, sitten että Paulus ja vasta sitten oikein. Semmoinen tuntuu mukavalta, uskotko? Niin, muistan aina, ettei sinulla itselläsi ole lapsia ja kaipaat sitä asiaa joskus niin, että se tekee kipeää. Olen vähän hämmästellyt lapsettomuuttasi, koska olisit mitä parhain ihminen äidiksi, mutta en ole kysynyt kuitenkaan syitä tilanteeseesi. Uteluni tuntuisi kovin tungettelevalta tämmöisen suusta, jolla lapsia ja lapsenlapsia olisi vaikka muille jakaa jos ne tuosta vain jaettavissa olisi.

Nyt on jo sunnuntaipäivä ylitse puolen. Pitää jotain yrittää askarrella muutakin kuin vain lukea ja kirjoittaa. Lapset ovat ulkona ja Puutarhuri viikkaa pyykkiä kaappeihin. Minulla olisi sähköpääkeskuksen laipion verhoilu. Sen verran on yläkerran nurkissa pyörimässä panelinpätkiä tai lastulevyjen palasia, jotta niistä sen voisin tehdä. Alaslaskun koolauksen tein viime viikolla. Pätö homma jos asialle alkaa, mutta juuri tuommoiset pikkusätöstelyt ovat pirullisia koska kuitenkin täytyy aina viritellä työkaluja asemiinsa kuin alkaisi kokonaisen talon teon. Ja kun ei ole sitä miehille tärkeää verstasta jossa tekemisensä valmistelisi.

Mutta se. Pitele ensikin yönä kädestä. VE