sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Sie piirsit


-Anna kynä.

-Onks paperia myös? Jaa, eikö muunlaista?

-Ei.

Piirrät karttalaukun päällä repusta kaivamani käytetyn kirjekuoren takapuolelle omituisin lyijykynänpyörityksin. Katselen soukan kätesi liikettä, pitkien hiussuortuvien keinuntaa poskilla, sarkakangashousujen verhoamaa pyllyäsi tunturikiven päällä. Terävää nenääsi jonka kärkeen ilmestyy nuhatippa.

-Vaivaiskoivuja tunturissa, sanot kun  kysyn mitä esittää.

Sitten kaivat nahkaisen, koloille pykineen  reppusi taskusta paksun ulkomaan kolikon.

-Kruuna vai klaava?

-Kruuna.

Työnnät kolikon kirjekuoren sisään ja teet niin kuin lapsena markkojen ja voipaperinpalasten kanssa.

-Siinä noushee Englanninkuningatar aurinkona Kumputunturin takhaa muistoksi sulle tästä retkestä, sanot kun tyrkkäät paperin nokiseen käteeni.

-Piä tuo one pound myös.

Laitan piirroksen karttalaukkuun ja punnankolikon taskuuni. Nostan kahvipannun nuotiolta rakkakiven päälle selkiämään. Katsellaan kun sopuli työntää kirsunsa kivienvälistä, irvistää äkkiä talttahampaillaan ja häviää koloonsa. Riekko kopeuttelee alaviistossa, jossakin jänkän kuntteessa Sodankylän puolella ja pieni tuuli kiepauttaa nuotion savua silmille.

Kaadan litteän kiven päällä oleviin kuksiin kahvia höyrymään. Otat omasi kämmenien väliin ja nuuhkit nuotiokahvin väkeviä aromeja.

-Piti meiänkin vielä tavata, sanon.

-Piti.

-Onko siellä Lontoossa millasta?

-On siellä, sellasta.

-No?

-Autoja ja kerrosautoja. Tummia ja vaalheita ihmisiä. Katuja. Asvalttia. Taloja. Ahtautta.Tuulta, vettä ja sumua. Ei ole vaivaiskoivuja. Eikä sopuleita, ei riekkoja saatika kuivhaalihhaa. Ei Kittilän hoota sanoissa, eikä sinua.

-Nih. Eikä tuu, minua. Jääkkö sie lopuksi elämhääsi sinne?

-En.

-Et kuiten tänne palaja?

-En.

-Niin.

Hanhien suuri parvi suhaltaa matalalta ylitse, siivet viheltävät, mutta ei niin äänekkäästi kuin telkillä. Niiden kurkuista lähtevä rytmikäs huuto etenee johtohanhesta perään kuin ohjattuna ja kohta takaisin.

-Näyttäsivät laskeuvan Maununevalle tai jonnekin Ounasjokivarthen. Ei kuiten Säresthön asti, sanon.

-Niin.

-Sinne sinun  isäsi mettästysjänkille.

-Niin.

-Vielä se isäsi jaksaa kulkea kairhaa ja kalastella, näin sitä Narikalla viime viikolla.

-Vielä niin.

-Joko kävit?

-En.

-Mikset?

-Koska halusin tavata sinut ensiksi.

-Jaa, vai silhen tuumit.

-Niin.

-Tiesikkö, että Reitari kuoli viime kevväänä?

-Joo. Reitarista oli pikku artikkeli The Sunissa kesällä. Asiat eivät kyllä paikkaansa pitäneet...

-Jaa?

-...mutta se lehti onkhin semmonen niinko täällä Ilta Sanomat tai Hymy.

Hörpitään puhumattomina kahvia. Katsellaan toisiamme. Kolme vuotta ei paljoa kummankaan kasvoilla näy, eikä vartaloissa. Sinulla on entisenlaiset vihreäpilkulliset silmät ja hymykuopat poskilla, tukka vaalea ja valloillaan. Minä olen kasvattanut pienet viikset ylähuuleen ja antanut tukan kasvaa. Nyt se ylettyy melkein harteille. Arpi, joka on häirinnyt viisitoistavuotiaasta saakka tummien kulmakarvojeni yläpuolella, keskellä otsaa poikittain, on jo menettänyt merkitystään. En paljoa enää sitä ajattele. Enkä sitä, kuinka sen otsaani sain.

-Vähän olet kalvakka vaikka kesä on takana, sanon.

-Niin, oli satheinen kesä Englannissa. Ja sisätyöt.

-Menetsie nyt sitten jatkamhan opintojasi?

-Tietenkhin, eihän ne ole kuin puolessa.

-Niin. Mutta kesätöitä kuiten sait.

-Joo. Se on helppoa siellä, minulhe.

-Niin.

Kaukaa kuuluu kiväärin laukaus. Sen kaiku kimpoaa tunturin rakasta ja jatkaa pohjoisen puoleiselle taivaalle kumuna.

-Rakastat sie vielä minnua? kysyt äkkiä.

-Näen mie joskus unia.

-Vain unia?

-Niin, ja joskus ajattelen, että voisi, että voisi... Että sitten rakastasin jos...

-Jos mitä?

-Ei mithän, ei mithän...

-Sie olet ollu aina niin hilihjaa omista tunteistas.

-Nih, se on tunturien laki.

-Paskat. Niihin tunturin ja tunturinjuurten lakipykäliin on niin moni tukehtunu...

-On on. Muttakomie en muuta Lontooshen etkä sie tänne niin missä me rakastettais?

-...einiinmishän...

Toinen hanhiparvi menee ylitse, nyt ylempänä, melkein niin, että peittyvät alimmaisiin harsopilviin. Niiden honkitus kuuluu silti selvästi, aaltoilevina ryöpsähdyksinä. Otan kituliasta sammalkasvustoa sormieni väliin, ritistelen ja nuuhkin kesänjälkeisiä niistä. Pyyhin savunkitkua silmäkulmasta ja katson sinun niin Lontoonvakavia kasvojasi. Muistan kouluja joita käytiin, lukiota ja monta vuotta nuorempaa pikkuveljeäni joka oli niin hymytön, mutta joka tykkäsi sinusta eniten tyttöystävistäni. Tuo tyvär se on niin avara, sanoi sinusta äitikin aina.

-Velipoika ampu ittesä kuukaus sitten.

-Täh?

-Niin niin.

-Etkä vasta ko nyt sanot! Pikkupörrökö tappo ihtensä? Mikset kirjottanu?

Hurjistut. Kohottaudut. Haparoit kiveä käteesi, haluaisit paiskata minua sillä.

-No en tullu ajatelleeksi.

-Et niin. Mitäs sitten ajattelit?

-En tiijä... mittään ajatellu. Äitikää sitä ymmärtänyt, tai saati että isä...

Istuudut takaisin entistä vakavampana. Näen, että sinuun sattuu kovasti. Pieni kyynelnoro lähtee matkustamaan silmänurkasta sileälle poskelle.

-Niin, anteeksi. Pitäsihän minun se ymmärtää kysymättäkhin. Mutta että Pikkupörrö...

-Ei se nyt niin pikku enhän ollu. Armeijasta oli lomalla.

Ollaan vaiti. Kaadan lisää kahvia. Kuunnellaan tunturin ääniä. Tuulen suhahtelua harvoissa, lehdettömiksi jo riipiytyneissä pensaissa ja paljaiden kivien koloissa. Kuin pilvetkin humahtelisivat vaeltaessaan harmaan erisävyin syystaivaalla.

Mitään puhumatta keräämme kamppeet reppuihimme ja alamme kiivetä tunturin lakea ja vanhaa palovartijan mökkiä kohti. Siellä hyvästeltiin myös kolme vuotta sitten.

torstai 8. joulukuuta 2011

Sepeteuksen hyvästit

Sunnuntai-aamuaikainen 1.9.2002 Hostel Hampurg

Ruokasalin syvennyksessä syön ranskanpullan tapaista sämpylää jonka sisässä on kolme pitkää bratwurstin pötköä, väliin haukkaan paistettua kananmunaa, sipulirenkaita ja juon isosta lasista appelsiinimehua. Otin lautaselle myös hapankaalia ja salaattia, mutta hapankaali ei ole makuuni. Salaatti menettelee vaikka sekin maistuu hieman etikkaiselle ja kuin hiekanjyviä olisi ratissut hampaissa jotka totesin kuitenkin pippurinmurusiksi. Niiden jäljiltä kieli ja poskilihas on nyt vähän turta. 

Vastapäisen seinän puoleksi peittävä mustavalkoinen valokuvasuurennos esittää vuoden 1968 neuvostoliittolaista 408-mallin pohjalta paranneltua Moskhvits tonniviissatasta. Jasper kertoi tämän tietonsa eilisellä aamiaisella ja lisäsi siihen: Taitaa hotellinjohtaja haikailla neuvostoajoneuvojakin takaisin. Tai sitten kaikki on ironiaa, säpsäytti raskaiden samettiverhojen punasävyyn häivyttäytynyt, puheitamme kuunnellut Larsleevi.

Ilkeä, toistuva painajainen vaivasi yöllä. Unessa Tätisiillman potkaisi kissaansa kun se ei syönyt munakokkelia, kirnupiimässä uitettuja, eltaantuneessa margariinissa paistettuja ranskanleipäsiivuja ja sankollista ahvenkeittoa jonka pinnalla suomustamattomat, kuumaan veteen heitetyt ahvenet vaalennein silmin, auki viilletyt mahat ylöspäin kelluivat. Potku lennätti keltamustan kissan kukkalaudan kulmaan pää edellä josta se vonkaisten syöksähti sohvan alle kuolemaan. Sitten Tätisiillman tarjosi samaa ruokaa minulle. Oksensin sohvalle ja siitä suuttuneena Tätissiillman nappasi luisilla sormillaan minua tukasta, retuutti makuuhuoneeseen, avasi vyöni ja työnsi luisen kouransa housuihini. Sitten se läähätti pahanahajuista hengitystään korvaani, kiemurteli ja voivotteli päälläni heittäytyen viimein selälleen lattiamaton päälle kuola suupielistä valuen.

Oikeasti tämänkaltainen tapahtuma oli totta kun kolmannen luokan aikoihin odotin Tätisiillmanin luona koulukyytiä kotiin. Sen kissan muumioitunut karvakasa löytyi sohvan alta kuitenkin vasta kun Tätisiillman muutaman kuukauden kuluttua oli kuollut verenmyrkytykseen ja asuntoa siivottiin. Siihen tädin tarjoamaan ruokaan ei kylläkään kuulunut se ahvenkeitto, muu kaikki oli unessakin aikatavalla paikkansapitävää. 

Satamassa täytyy olla viimeistään kymmeneltä. Ajattelin livahtaa muiden tietämättä matkoihini, mutta Raumanjenny kävi jo äsken sanomassa, että lähtee saattelemaan. Larsleevi ja Jasper menevät junalla (kunhan saavat Hampurista tarpeekseen) Belgian Antwerbeniin ja sieltä  Ranskaan maistelemaan viinejä ja Marseillen kautta Välimerellä seilaaviin aluksiin. Kysyin Larsleeviltä, että eikös sen pitänyt Portugaliin mennä uutta vaimoa hakemaan, niin se sanoi hurvittelevansa ennen kuin aloilleen asettuu. Jos asettuu. Kuiskasi vielä, että Jasper on mainiota matkaseuraa kun se osaa kaikkialla sinne, missä kypsää lihaa liikkuu. Ovat joka ilta täälläkin kulkeneet "Irwinin jalanjäljissä, vaikka mikään ei olekaan niin kuin Köpiksessä ennen".

Raumanjenny nousee sellaiseen rahtilaivaan joka pysähtelee Englannin kanaalin satamissa, Espanjan rannikolla ja Portugalissa ennen kuin suuntaa Atlantin ylitse vinosittain Brasiliaan. Samoja vesiä seilataan siis, hän sanoi kun kertoi suunnitelmistaan. Raumanjenny oli kirjoittanut paperilappuselle kännykännumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. Jos vaikka satut tietotekniikkaa vielä hankkimaan, niin otahan yhteyttä, se sanoi kun survaisi paperin kouraani.

Klo 19.30 San Nicolaus

Perävanaan tässä katselen. Koetin etsiä yhtä hyvää tarkkailuasemaa kuin Hughessilla oli, mutta en ole vielä löytänyt. Tämä alus on kolmanneksen suurempi kuin Red Hughes ja niin täyteen lastattu tyhjiä, kolhiintuneita kontteja kuin vain voi kuvitella. Varsinaisia matkustajia ei Hampurista lähtenyt lisäkseni kuin yksi nainen ja kaksi miestä, kaikki nuoria kaveruksia keskenään. Ovat virolaisesta pikkukaupungista Raplasta ja matkalla jonnekin: kui ainult kuhugi, ei eesmärki, sanoi nuorin kaveri kun tulivat puhuttelemaan laiturilla siinä Raumanjennyä hyvästellessäni. 

Eestinuoret sijoittuivat hytteihin, jotka ovat keskiosaston takana. Minun iso hyttini kaikkine mukavuuksineen on taas keskiosaston etupuolella kapteenin kajuuttaan rajoittuen jos osasin sen sijainnin oikein hahmottaa. Aluksen päällikkö puhuu eloisasti, mutta englanti ontuu yhtä pahasti kuin minulla. Siloposkisen kapteenin nimi on Martein d´Arghives ja hän on lähtöisin Ranskan länsirannikolla sijaitsevasta, pienestä kaupungista La Rochellesta. Hän on hyvin ystävällinen samoin kuin musta kokkistuertti Ibrahim Brahima jonka kotimaa on Norsunluurannikko. Yhteenkään muuhun miehistönjäseneen en ole vielä ehtinyt tutustua. Luettelon mukaan laivan henkilökuntaan kuuluu kahdeksantoista jäsentä. Ibrahimin lisäksi keittiössä ja siivoustehtävissä on kolme naistakin.

Hampurin satamassa oli melkoinen sumpliminen sen jo Suomessa sinetöidyn ja sisältöluettelon mukaisen vanerilaatikkoni kanssa. Paikalliset tullimiehet tutkivat suomeksi ja englanniksi kirjoitettuja asiakirjoja ja valokuvia jotka olin kaikeksi varmuudeksi omaisuudestani ottanut. Ne kyselivät reittiä ja määränpäätä ja piti esittää kaikki mahdolliset paperit koska olen poistumassa shengenalueelta ja maihin, joihin minulla täytyy olla matkustusasiakirjat ja viisumit kunnossa. Onkin ne muuten, mutta rokotustodistus oli ensin hukassa, jonka kuitenkin löysin matkalaukkuni pohjallisen välistä kun levittelin ensin koko sisällön tullimakasiinin lattialle. Ihmettelin kyllä, kuinka se sinne oli joutunut koska minulla on kaikki paperini muuten niin hyvässä järjestyksessä niille varaamassani salkussa.

Raumanjenny halusi tietää myös, mitä laatikossani on. Näytin luettelon ja valokuvat. Se tutkaili niitä aikansa ja sanoi sitten vakavana, että oletpa sinä hyvin matkaasi varustautunut, ei minulle tulisi mieleenikään tuollainen tarkkuus ja suunnitelmallisuus vaikka enemmän olen matkoja tehnytkin.

Kun tavarat oli nostettu laivaan, tuli hyvästien aika. Ensin Raumanjenny lähestyi varovasti käsi ojossa minua, mutta kapsahti äkkiä kaulaan kuin hengenhädässä. Hänen nyyhkytyksensä oli hillitöntä, kuin ei olisi enää toivoakaan, että koskaan kohtaamme. Minullakin jotain liikahteli mielessä, enkä ihan kuivin silmin Raumanjennystä irrottautunut. Sanoin, että ehkä me tosiaan kohtaamme siellä Singaporessa, mutta aikaa siihen menee, matkani on vasta alussa.

Sitten suutelin hänen suolaisia huuliaan ja sanoin hiljaa, että olet mukava ihminen, kiitos tähän astisesta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Sepeteus avautuu vähän


Pe 30.8.2002 iltasella hostellissa

Tilataksilla satamasta keskustaan. Hampurin kaduilla kävelyä, kahviloita, joitakin ostoksia reppuun: Gillettiin teriä ja partavaahtoa, apteekista särkylääkettä, huulirasvoja, puhdistettua vaseliinia, sidontatarpeita ja voidetta vasemman pohkeen pieneen ihottumaläiskään. Huomenna hankin välipalatarpeita, keksejä, teetä ja kuivattuja hedelmiä, ne kun ovat rahtilaivalla (Hughessilla olivat) aika yksipuolisia.

Majoittuminen Hostel Hampurgiin jonka mainoslappusia aamuisen taksin kuljettaja jakoi. Huone ei hassummalta vaikuta, mutta minullahan ei aikaisempia kokemuksia näistä ole. Eteisen seinällä on valokuvasuurennos Trabantista. Muita seiniä koristavat kukka-aiheiset canvas-taulut ja ylöspäin laajenevat, kuppimaiset valolamput. Kalusto on kiiltävän uutta, raskaan tummanruskeaksi petsattua puuta. Parisängyllisen makuualkovin voi sulkea seinän sisään työntyvällä, kevyellä liukuovella. Alkovin mustavalkeassa tausseinässä on kadunkulman taakse häipyvällä, Trabant-autoletkalla kuvioitu tapetti. Tämän paikan omistaa entisen Itä-Saksan autotehtailija, sanoi taksinkuljettaja kaikkea utelevalle Jasperille. Vuorokausi aamiaisella maksaa 58 euroa.

Ylihuomenna, sunnuntaina nousen uuteen alukseen, San Nicolaukseen. Se seilaa dominikaaneihin, San Domingoon, mutta telakoituu ainakin kuukaudeksi Kap Verdelle jossa huoltavat alusta ja korjaavat lastina olevat tyhjät, käytössä vaurioituneet laivakontit (halpatyövoimalla?). Ruuma on kuulema täynnä (suomalaista?) kvartsihiekkaa säkeissä. En tiedä, ymmärsinkö oikein agentin (matkanvälittäjä) puheet, mutta varustamo olisi varannut hiekan konttien ja laivanrungon hiekkapuhaltamista varten mukaansa. Menomatkalla se rantautuu myös Azoreilla jossa nostavat laiturille pari kontillista kalusteita saarella valmistumassa olevaan hotelliin ja ottavat sieltäkin remontoitaviksi määrättyjä laivakontteja tilalle. Onpahan Atlantin aaltojen keinuntaa tiedossa pitkäksi aikaa.

Raumanjenny tuli tähän samaan hostelliin, ja Jasper ainakin. Muista matkustajista en tiedä. Larsleevi hävisi taksista noustuaan kuin porkkanansiemen hiekkaan. Tai eihän sen tarvinnut kuin astua jonkun kadunvarren salavan viereen niin ei sitä kameleontia enää ympäristöstä erottanut.

Raumanjenny olisi halunnut jakaa huoneen kanssani, mutta kieltäydyin. Laivan lähtöaterialla se pyysi anteeksi edellistä. Yritin selittää, etten ole suhteita solmimaan maailmalle lähtenyt, mutta kai en osannut koska se lähti itkien pöydästä. Jätti sen joka-aamuisen kahvinsakin juomatta.

Kontti, jonka kiinnitysten pettäminen tappoi Reinoldin, joutui satamassa perusteelliseen syyniin. Jasper, joka poliisien, tullimiesten ja työsuojeluviranomaisten touhuja oli satamassa seurannut, kertoi taksissa, että kontin raskas, turbiineja ja generaattoreita sekä laatikkotolkulla pultteja, muttereita ja prikkoja sisältänyt lasti oli päässyt kiinnityksistään irti ja sen jälkeen poukkoillut aaltojen keinutuksessa sen sisällä  ikävin seurauksin. Mikä mies lie Reinold ollutkaan, niin huono oli tuurinsa. Tupakointi tappaa, tokaisi Larsleevi ison taksin takimmaiselta penkiltä.

Lauantaina 31.8.2002 An der Alser 47, Cafe Brusse

Kävelin pitkän lenkin aamuhiljaisilla kaduilla ja yhdessä pitkässä puistossa. Satuin tähän arvokkaan oloiseen kahvilaan sisämaajoen loppupään altaaksi laajenevalle rannalle (katselen Hampurin karttaa). Tilasin teetä ja pikkupurtavaa salaatteineen, se maksoi 31,80 euroa. Teetä tosin on ainakin litran vetoinen kannullinen eikä lautasenkaan koko mikään pieni ole. Lisäksi tarjoilija toi jälkiruuaksi omenatortun vaniljakastikkeella.

Eilenillalla kävin Raumanjennyn huoneessa. Pyysin anteeksi tunteettomuuttani. Selitin tähänastista yksinkertaista elämääni, äidin ja isän varhaiset kuolemat ja ainoan sukulaisen, vanhapiika Tätisiillmannin tarinan. Sanoin, että olen ollut viimeiset kolme vuotta aivan yksin enkä sitäkään ennen koskaan tykännyt väenpaljoudesta ympärilläni. Ja että lukeminen ja kirjoittaminen ovat ainoa asia, jotka ovat tähän saakka kiinnostaneet. Töissä kaupungin palveluksessa kerkesin olla seitsemän vuotta enkä sinäkään aikana solminut yhtään sellaista kontaktia työtovereihin, jota olisi voinut luonnehtia ystävyydeksi. Jotain vikaa minussa varmaankin on.

Sanoin Raumanjennylle, että tällä matkalla, jolle en tarkkoja maantieteellisiä päämääriä ole asettanut aion selvittää, mikä minä olen kun toisinaan tuntuu, etten mitään ole. Mutta en halua nyt kaivella enempää itseäni, jo tämä uuvuttaa. Mutta en myöskään vihamiehiä tai -naisia itselleni halua.

Raumanjenny yllätti sanomalla, että tavataan sitten jossakin maailmanlaidalla, vaikkapa Singaporessa kun olet sen sisäisen Sepeteuksesi löytänyt. Sanoi vielä, että on aivan hulluna ollut minuun jo ensi silmäyksestä lähtien, mutta ei hänkään osannut toimia oikein.

Sitten katsottiin mukaani ottamia valokuvia isästä ja äidistä. Näytin yhden myös Tätisiillmannista arkussaan kun se oli kuollut verenmyrkytyksen ja sairaalabakteerin yhdessä aiheuttamaan komplikaatioon 55 vuotiaana 1984. Kuvassa sen konkonenä näyttää vieläkin isommalta kuin eläessään ja suonikkaat kädet kuperalla rinnalla puistattavat vieläkin kun muistan, mitä ne minulle pikkupoikana tekivät.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Sepeteus redillä: kuolema vierailee aluksella


Ti 27.8.2002 klo 07.00

Eilinen rantautuminen tyssääntyi. Ollaan edelleen redillä. Istun hytissäni kirjoittamassa. Yöllä on tapahtunut jotain sellaista joka varmasti viivästyttää rantaanpääsyä lisää.

Puoli neljältä hytin ovea jyskytettiin. Luulin Raumanjennyksi, enkä reagoinut, mutta kohta oveen jysähti pari raskaampaa rystyslyöntiä ja tiukka ääni sanoi aufmachen polizei! Pomppasin avaamaan ja vihreäpusakkainen naispoliisi työntyi muitta mutkitta ovesta sisälle perässään miesparinsa. Mitään sanomatta ne katsastivat kajuuttani päällisin puolin sanoen lähtiessään aufenthal in der kabine josta ymmärsi, etten saa poistua luvatta mihinkään.

Kurkkasin käytävään jossa kapteeni huolestuneen näköisenä seurasi, kuinka herätys toistui Raumanjennyn hytin ovella. Poliisien ja kapteenin poistuttua Raumanjenny hipsi ovelleni ja sanoi, että aluksesta on löydetty jonkun matkustajan ruumis. Vetäisin farkut ja teepaidan päälleni ja sanoin, että mennään katsomaan.

Kun noustiin portaat välikannella, kulmantakaiselta kulkuritilältä kallistui äkkiä eteemme Larsleevi kuin keltaruskea kummitus ja kuiskasi, tuosta kaiteenaukon kulmasta näkee kaiken. Kun kumarruin Larsleevin osoittamaan kohtaan, Raumanjenny halusi myös katsoa ja niin me poski poskea vasten nähtiin samanaikaisesti kuinka siviilipukuinen mies käänsi valonheittimien loisteessa verilammikossa makaavaa ruumista alempana olevalla konttikannella. Se on Reinold, supatin Raumanjennyn pieneen korvaan. Mies, joka ruumista käänsi, nousi seisomaan puistellen päätään ja osoitti ruumiin solisluun ja kaulan yhtymäkohdassa törröttävää esinettä. Se on murha, rävähti Raumanjenny.

Klo 08.30 messissä

Saatiin lupa tulla aamiaiselle, mutta ulkona liikkuminen on toistaiseksi kielletty. Isot alat lastikansia ja kulkuväyliä on suljettu polizei-nauhoilla. Kapteeni kävi äsken ilmoittamassa, että rantautuminen viivästyy ainakin huomiseen kunnes konsulaatista on saapunut joku viranomainen paikalle koska kysymyksessä on Suomen kansalainen. Kuolintavasta tai mahdollisesta rikoksesta kapteeni ei sanonut sanaakaan vaikka valokuvaaja Jasper sitä tivasi täsmällisen kuuloisella saksallaan. Tyttöpariskunta istui kalpeana omassa pöydässään pidellen toisiaan kädestä, mutta Larsleevi puri sämpyläänsä hörpäten teetä päälle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulle ei aamupala oikein maistunut ja Raumanjennykin joi kahvinsa vaiti ollen. Lähtiessään se sipaisi minua kookoksentuoksuisella kädellään poskesta ja sanoi, että koputa sitten ovelle kun tulet.

Klo 16.00 yläkannella

Noin tunti sitten poliisit käärivät nauhansa rullalle ja kaikilla on lupa jälleen liikkua kuten ennenkin. Ruumiskin on hävinnyt ja parhaillaan pari miehistön jäsentä jynssää verijälkiä konttikannelta pois. Kapteeni oli jossakin määrin helpottunut kun ilmoitti meille, että Reinoldin kuolema oli tapaturma. Erään 20 jalan kontin kiinnityksessä käytetyt etumaiset surraustangot olivat pettäneet ja yhdestä sellaisesta singahtanut lukituksen osa oli osunut suoraan kannella tupakalla olleen Reynoldin kaulaan. Syytä kiinnityksen pettämiseen voidaan tutkia vasta tullimiesten paikalla ollessa koska sinetöity kontti on avattava jotta nähdään, onko sen sisällä ollut lasti siirtynyt ja siten aiheuttanut kontin ulkoisten kiinnitysten pettämisen.

Minäkin menetin sitten poikuuteni tämän tapaturman ansiosta. Aamiaiselta menin Raumanjennyn hyttiin ja se tuli heti kiinni minuun ja sanoi, että häntä pelottaa. Houkutteli sitten minut sänkyynsä ja minkäpäs minä sitten enää mahdoin kuin antaa mennä vaan. Eikä se nyt niin erikoista minusta ollut. Raumanjenny kyllä ulahteli työnnellessäni ja sanoi sitten jälkeen päin, että hänestä eniten kiihottavaa oli ajatus, että elämässään ensimmäisen kerran saa aivan korkkaamatonta miestä. Olisihan se varmaan sitten minunkin puolesta saanut olla hieman romanttisempaa, mutta kun ei niin ei. Teoria ja käytäntö tässä vain kohdallani yhtyivät, sanoin Raumanjennylle kun se kysyi, miltä tuntui. Että olen sen verran kirjoja lukenut ja pornoa kaseteilta nähnyt ja enimmäkseen vain ihmetellyt, kuinka ihmiset voivat toisiaan kaikkiin mahdollisiin ruumiinaukkoihin survoakaan. Korvaankin jossain filmissä ruiskivat vaikka kalu ei sisään mahtunutkaan. Ja kun sanoin katsoneeni pari synnytysvideota ja siitä ymmärtäneeni perusteellisesti koko touhun lopullisen tarkoituksen, niin olin aina arvellut, ettei minua mahda seksi koskaan erityisemmin viedä mukanaan. Älähän uhoa, sanoi Raumanjenny loukkaantuneena, kun nyt makuun pääsit, niin ensi yönä olet hyttini ovella mankumassa lisää.

Enkä ole, ajattelen nyt mielessäni. Olisi vieläkin saanut jäädä tuonnemmas koko "korkkaamiseni", saatana.

torstai 17. marraskuuta 2011

Sepeteus Elbellä

Ma 26.8.2002 klo 09.30 Elben alajuoksu, Hampurin satama, laivan yläkannella.

Redillä lillumme jo toista vuorokautta. Harmaa taivas, sataa tihuuttaa. Laivan rantautuminen tulisi tapahtumaan muutaman tunnin sisällä, mutta alkumatkan paksukylkinen selkänsä kääntäjä, joka on nyt muutamana päivänä tullut juttelemaan, sanoi, ettei rantautumisilmoituksiin aina kannata luottaa. Mies esitteli itsensä Jasper R. Jolkkoseksi, ammattivalokuvaajaksi joka on jättänyt kaluston kotiin ja sanoo lähteneensä pakoon kuvista turvoksissa olevaa maailmaa. Persaatanaklicks! se kirosi vielä puikkoviiksiensä lomasta ja painoi kuin kameran laukaisinta lihavien kämmentensä välissä.

Muihinkin matkustajiin olen vähän tutustunut. Näkymättömin niistä on Larsleevi Reiman, popliinitakkinen laiheliini joka saattaa yhtäkkiä huojahtaa mistä tahansa seinästä erilleen, kuiskata päivänsä tai huomenensa tai änkyttää olevansa menossa Portugaliin katselemaan uutta vaimoa itselleen kun entinen lähti hiivan ostoon neljä vuotta sitten. Sekin syö aina samassa pöydässä jonka ensimmäisenä päivänä valitsi. Seuraansa Larsleevi on saanut Unto Monosen näköisen tumman miehen joka pälyilee mustasankaisten lasiensa takaa kuin alati jotain etsien. Kerran se tuli juttelemaan, mutta en saanut sen sanoista mitään tolkkua koska se puhui ainakin kolmea kieltä yhtä aikaa ja d-kirjain oli melkein  jokaisessa sanassa. Nimensä ja kotipaikkansakin se sanoi jotenkin samaan pötköön, että Reidolbardybolshoudstonleds. Mielessäni sanon sitä siis Reinoldiksi.

Raumanjennyä lukuunottamatta naisista kaksi muuta ovat jääneet hieman etäisemmiksi. Ne istuvat toistensa seurassa ruokaillessaan ja asuttavat samaa hyttiä. Muutenkin kulkevat kaikkialla käsikädessä. Toinen on se lyhyttukkainen lippalakkinen jonka isot rinnat kelluvat kainaloihin päin ja joka yrittää pukeutua poikamaisesti. Toisella on pyöreän takamuksen päälle ulottuva vaalea palmikko, toinen korvanlehti täynnä lävistyksiä ja paksuhuulinen, punainen suu joka on alati onnellisessa hymyssä, ja se hymy ulottuu silmiin saakka. Juutinrauman siltaa alittaessamme näin niiden suutelevan toisiaan alemmalla kannentasolla. Kun he näkivät minut, huikkasivat ottamaan valokuvaa hetkestä, mahtava silta kaartuu heidän yläpuolellaan. Menin ja otin kuvia niiden kalliilla järjestelmäkameralla jota en oikein edes osannut käyttää. Samalla pidätin hengitystäni ihmetyksestä katsellessani sillan valtavaa kokoa joka oli juuri edelliskuussa vihitty käyttöön.

Klo 11.00 Söin Raumanjennyn kanssa lounasta. Veteen tehtyä kalakeittoa jossa perunoiden sijaan oli käytetty jotain nuudelin tapaisia lättösiä ja vihreitä, pitkiä papuja. Epäröin ensin edes ottaa lautaselle sitä, mutta se olikin hyvää. Särpimeksi vaaleaa leipää, parmesan-juustoa ja päälle  pullollinen väljähtyneen makuista pilsneriä. Vähän kyllä pierettää nyt, mutta täällä yläkannella se ei haitanne.

Luotsivene kiinnittyi kylkeemme äsken. Joka suuntaan sojottavine antenneineen ja pyörivine tutkineen se näyttää kömpelöltä, taitavasti se tämän Red Hughess Sean kylkeen silti poikittaisaallokossa soljutteli. Luotsina on valkealakkinen, harmaahiuksinen nainen. Iso, mutta ei lihava ja tummien kulmien varjostamien silmien välistä suuta kohti putoaa nenä kuin Golda Meirillä jonka kuvaa pienenä lehden etusivulla ihmettelin isälle ääneen. Luotsi polttelee nyt pikkusikaria ja huutelee saksaksi reelingin ylitse kapteenille. Nyt se nousee laivaan ja häviää kapteenin kanssa portaita alas.

Sumu alkaa hälvetä eikä sadakaan enää. On poudan ja pilvisen välinen alakuloinen rajatila. Tarkkailupaikaltani olen jo usein yrittänyt laskea noiden valtavien konttien lopullista määrää, mutta ei niistä tahdo selvää saada. Ainakin 5 päällekkäin, 12 vierekkäin ja pitkittäissuunnassa 9, se tekee 540 konttia, siis noin. Peräkannelle on ajettu 2 kuorma-autoa ja neljä Caterpillar-merkkistä pyöräkuormaajaa. Ajoneuvojen renkaat on lukittu tukevien teräskiilojen puristuksiin ja vedetty vielä varmistuskettingit sakkeleilla kannen metallirenkaisiin kiinni. Lisäksi työkoneiden runkojen ja kuorma-autojen kapellipressujen ylitse kulkee kiristysliinat joiden kiinnityskohdat menevät ristiin alustan alta.

Rahtina on myös kaikenlaista muuta pakettia, rauta- ja muoviputkea, valkeita lujitesäkkejä joissa valmislaastia ja sementtiä. Toisella laidalla on kolmanneksen laivan pituudesta oleva tiililetka ja päällä kiinni köytettyinä muovirullia. Mitähän muuta lastiruumassa kannen alla sitten onkaan kuin vaatimaton puuarkkuni? Raumanjenny nauroi pirullisesti kun kerroin sille, millaisin matkapakaasein olin liikkeelle lähtenyt.

Mitä helvettiä sinä siinä laatikossasi raahaat, se kysyi.

Kaiken minkä omistan, vastasin.

Kerroin sitten Leroy Desmarais-nimisestä nuorukaisesta joka lähti samanlaisin varustein pienestä ranskalaiskaupungista Saint-Meenstä lähimpään satamaan riitauduttuaan isänsä kanssa. Riita koski sitä, onko poika homo vai mistä kiikastaa, ettei miniää ala taloon ilmestyä. Leroy vain oli päättänyt jo teininä, ettei tuppukylänsä tyttärille poikuuttaan uhraa. Vaikka sitten Harlemin huorille, se isälleen huusi. Hän oli suunnitellut pitkään vanhemmiltaan salaa matkaansa ja kun viimeisin, ylitsekäymätön riita isän kanssa sitten tuli, hän otti ja lähti. Mutta päästyään kolmenkymmenen kilometrin päähän Brestiin odottelemaan laivansa lähtöä, Leroy jäi kadulla kulkiessaan nuoren naisen ajaman skootterin yliajamaksi ja kuoli pää sen päälleajajan hameenhelmassa hymy huulillaan, auenneesta paidanlävestä täyteläisinä pilkistäviä rintoja tuijottaen.

No on sulla jutut vaikka missään et ole koskaan käynytkään, sanoi Raumanjenny.

Maailma ja sen tarinat tulevat kyllä luokse jos vain lukee paljon, vastasin siihen.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Sepeteus merellä


Torstai 8.8.2002 klo 06.00 Hytässä. Kumma uni. Kysyin oman kylän papilta neljä kysymystä: Mitä varten jumalan pitäisi olla olemassa? Jos sellaisen hankkisin, mitä sillä tekisin? Entä jumalanpito-ohjeet; mitä se syö ja juo ja mitenkä sitä ulkoilutetaan? Onko siitä maksettava lemmikkiveroa?

Aiemmin yöllä heräsin  pari kertaa myös isä ja äiti-uniin. Ei niissä mitään erikoista tapahtunut, kävin jotain keskustelua isän kanssa ja äiti askarteli pöydän ääressä origameja. En ikävöi, en edes unissani. En silloinkaan kun isä kuoli vaikka se oli vasta 49 vuotias. Löysin hänet mökiltä sängystä. Se oli kuollut keuhkoveritulppaan nukkuessaan. Kaksi vuotta myöhemmin löysin äidin pihasaunan eteisestä. Äiti oli kuollut hypoksian aiheuttamaan sydämen rytmihäiriöön. Oli pitänyt tulta kiukaan alla ja samalla pessyt mattoja suihkutilan lattialla. Räppänä visusti kiinni niin happi loppui. Oli sillä jo aiemminkin jotain rytmijuttuja, mutta ei tutkituttanut ja niin sitten kävi. Olisihan se voinut käydä siitä huolimatta. Äiti oli juuri täyttänyt 54.

Ajattelen usein, että toisaalta kauniita kuolemia hyville ihmisille tuollaiset. Kesken kiireen ja työn, tai levon ja yön...

Minä täytin viime viikon keskiviikkona 27 vuotta.

Eilinen oli vähän sellaista haahuilua, paikkojen tutkimista ja merimiesten touhujen seuraamista. Vaihdoin kapteenin kanssa muutaman lauseen kehnolla (huomasin sen siinä) englannillani.  Kapteenin nimi on Hergh Maugham (kirjoitinkohan oikein?). Belgialainen sanoi alkujaan olevansa, mutta asuneensa maailmanmerillä pienestä pitäen koska isäkin oli ollut merikapteeni. Sen isä taas oli syntynyt Belgian Kongossa siirtolaisperheeseen, mutta sitten en muita elämänvaiheita enää ymmärtänyt kun kapteenin puhe muuttui jollekin murteelliselle aksentille.

Eilen aamupalalle kun viimein hytistäni hiippailin, ei Raumanjennyä näkynyt salongissa, tai messissä kuten oikeat merimiehet kuulema sanovat. Valitsin kolmionmuotoisessa nurkassa olevan pikkupöydän ja asetuin niin, että näin koko tilan paikaltani. Silti minut yllätettiin. Juuri kun haukkasin makrillitäytesämpylää, rämähti vieressäni iloinen nauru ja isosti että "huomenta herkkupeppu!". Sitten Raumanjenny istahti toiselle tuolille eteeni.

Huomenta huomenta, sanoin, nimeni ei ole Herkkupeppu vaan Sepeteus.

Raumanjenny vain naureskeli ja haki kupillisen kahvia itselleen. Sitten se esitteli kättään ojentaen itsensä.

Jenny Johanna Järvelin, kolmekymmentä ja risat. Saat kutsua pelkäksi JiiJiiJiiksi.

Minä kutsun sinua Raumanjennyksi tai Pepunpuristelijaksi.

En koskaan ole kuullut niin hersyvää remahtelua naisen suusta kuin minkä Raumanjenny  päästeli kertoillessaan itsestään ja miksi oli taas lähtenyt laivakurimusretkille. Minulta melkein jäi sämpylä syömättä ja tee kylmeni kuppiin kun tuijotin edessäni aukeilevia, iloisesti rohtuneita, leveitä huulia jotka katkaisivat poskesta poskeen pisamaiset kasvot. Nenäkin sillä eli. Se kääntyili ja vääntyili ylös ja alas riippuen raumalaisväritteisistä konsonanteista, verbien taivutuksista ja vokaalien soljahduksista sanoissa. Sitten kun uskalsin ruveta katselemaan Raumanjennyn silmiä, tuntui, että hulahdan niihin kokonaan, niin syvänsinisinä aventoina ne takaisin katsoivat naurunryppyjen koristaessa lähteiden rantoja.

Perhana, en minä tämmöisiä kokemuksia lähtenyt matkalta hakemaan!

Klo 14.35 yläkannen lasikuitusekoitteisella istuintasolla. On ulappaa, on. Ei mitään muuta kuin vettä vettä ja vettä. Pari rahtialusta näkyi kaukana äsken, mutta nekin häipyivät pian autereeseen. Lintujakaan ei enää näy, kai ollaan jo niin kaukana rannoilta, tai mikäpä lie niiden suhteen käytäntö? Albatrossista on se Juha Vainion laulu, mutta tunnistaisinko linnun jos tuossa laivan rinnalle liitelemään tulisi? Missähän ollaan menossa? Ei vielä ainakaan Tanskan salmien lähelläkään kun vasta pari päivää ollaan puksuteltu. Kyllikki Villa kirjoittaa alkumatkasta, että nuoremmat matkustajat, Brasiliaan menevä Rudi ja Boliviaan menevä muu seurue ei ole tottunut rahtilaivojen aikataulujen epämääräisyyteen, eli ovat liian tiukkoja suunnitelmia omille joutumisilleen laittaneet. Minulla ei ole mitään aikataulua, mutta Hampurissa on kuitenkin vaihto toiseen laivaan joka suuntaa Afrikan mantereelle, Marokkoon, Mauritaniaan ja Guineaan. Raumanjennykin... perhanan pisamanaama kun  tunkee joka ajatuksen väliin!

Yksi merimies kiipeää piipunkupeen tikkaita ylös, nuohotako se meinaa? Ei kun sillä on maalisanko ja pensseli käsissään, näkyy isoja maalinlohkeamia piipunsuojapellissä. Tämä laiva on kauttaaltaan enemmän oranssinen kuin punainen. Häkellyttävä väri sinistä vettä vasten auringon paahteessa.

Klo 22.00 Hytässä. Tunti sitten koputti Raumanjenny ovelle. Kävi lainaamassa korttipakan. Sanoi, että menee pelaamaan joidenkin matkustajien kanssa ja pyysi mukaansa. Sanoin, etten koskaan pelaa mitään.

Miksi sulla sitten kortit on?

Pasianssia itsekseni, vastasin.

Jaah, eikö se ole tylsää?

Ei kun lukee välillä.

Raumanjenny oli vaihtanut takaa repaleiset farkkunsa hiutuneeseen hameenripluun ja sinipunaiseen kauluspaitaan. Kaulassa sillä oli punainen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa punaiset muovisandaalit. Se katsoi pitkään avantosilmillään, päätään kallistellen ovenraossa minua, sekoitteli taitavasti korttipakkaa hoikissa sormissaan, rilahti sitten tavanomaisen naurunsa ja lähti.

Alan lukea kohta Vanhaa rouvaa. Nukuttaa.

Perjantai 9.8.2002 klo 06.00 Heräänpäs minä täsmällisesti kuin kotona. Lieköhän vielä Suomenaikaa? Meinaa vatsaa vähän vääntää, laivan keinunta on lisääntynyt, varmaan tuulee kovemmin kuin eilen. Ruoka oli kyllä liian raskasta yötä vasten. Jauhelihapihvejä, makaronia, perunoita, öljyistä tonnikalasalaattia ja tummaa leipää. Join piimää varmaan litran siihen päälle. Tuohonko hemmetin vessaan pitäisi taas istahtaa? En saakeli, suihkutiloissa on kunnollinen pytty eikä kuin tuo lilliputeille tehty. Menen sinne.

Klo 09.00 Messissä samassa nurkkapöydässä kuin eilen kaikilla ruokatauoilla. Aamiaisekseni valitsin paljosta tarjonnasta lautasellisen puuroa, teetä ja ison sämpylän. Oli katkarapuja ja jotain tahnaa välissä. Ihan hyvää vaikka en eläissäni ole monesti katkaa suuhuni laittanut. Joskus pizzan täytteeksi äiti niitä laittoi, ja itsekin. Raumanjennyä ei näy. Mihin lie korttipakkoineni jäänyt? Ei täällä ole niitä muita matkustajiakaan kuin se paksukylkinen kyselynsä lyhyeen lopetellut joka nytkin asettui istumaan selin minuun.

Tuleehan se JiiJiiJii  sieltä. Mennä kopsuttelee repaleisissa farkuissaan ja riverdancing-kengissään tarjoilutiskille, ottaa vanerisen tarjottimen, nostaa lasin, posliinikupin, lusikan, veitsen ja lautasen sille. Laittaa tarjottimen reunalle viipaleen ruisleipää, sipaisee margariinia ja  nostaa yhden vajaan kauhallisen puuroa lautaselle, kaataa kahvia kuppiin, vettä lasiin, sormet noukkivat vielä yhden palan sokeria maidottomaan kahviin ja nyt se kääntyy laivan keinunnan tahtiin hieman huojahdellen katsomaan minne istahtaisi. Näkee minut ja porhaltaa kohti, istuu nyt tuossa ja kirjoitukseni loppuu tällä erää tähän.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Vain vana jäi kun Sepeteus lähti



Matkapäiväkirjasta

Tiistai 6.8.2002 klo 03.00 Lähtö on satamasta huomenna illalla kuuden aikaan. Olen pakannut koko eilisen päivän ja tämän yötä. Hosun ja hermostun. Katselen verhojen raosta. Odotan vuokra-auton saapumista, tai tietenkin  kuvittelen vain, kuinka se sitten puoliltapäivin liukuu kadunkulman takaa etuovelleni.

Klo 06.00 Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen ajatus, että kello on jo iltakuusi, että olen nukkunut koko päivän eikä herätyspiippi ole toiminut. Keittelen aamuteet, tavanomainen puuro ei nyt maita. Syön vain voileipäkeksejä teen kanssa jonka olen maustanut lusikallisella hedelmäsokeria ja hunajapurkin viimeisillä, kuivuneilla jämillä. Tulee aurinkoinen päivä. Hyvä lähteä ilmojen puolesta. En tunne haikeutta, en mitään, vain jotain levottomuutta jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Sillä tunteella ei ole vielä nimeä kokemusvarastossani.

Klo 10.00 Olen tarkastanut sataan kertaan matka-askini ja alakerran suuren, jykevällä lukolla varustetun puulaatikon jotka otan mukaani pitkälle (toivottavasti) matkalleni. Hermoilen edelleen; jos se vuokra-ajuri ei muistakaan ottaa peräkärryä ja kantomiehiä mukaan ja joudumme viime tingassa niitä haeskelemaan. Vaihtoehtona oli nostolavallinen kevytkuorma-auto jos olisi sateinen ilma, mutta kuulema on helpompi satamassa nostaa suoraan peräkärrystä laivan nosturilla puulaatikkoni ruumaan. Noh, liekö se niin. Taisi olla ensimmäinen tällainen keikka pienen kylätaksin omistajalle. Mistä hommannee ne kantajatkin? Jos ovat ainoan kaljabaarin hemmoja, niin eipä niistä apua paljon liene.

Klo 12.00 Vuokra-auto ajoi alas kadulle iso, paripyöräinen kärry perässään ja kaksi kalsakan näköistä miestä nousi takapenkiltä. Nyt menen kiireesti!

Klo 13.00 Matka satamaan on pitkä. Meri on kotoani aika kaukana. Minua ei jäänyt kukaan kaipaamaan. Isä ja äiti ovat kuolleet eikä muita sukulaisia ole ilmoittautunut. Enkä itsekään kellekään, en minnekään niissä merkeissä ole yhteyksiä yritellyt. Työpaikalle kunnan varastoon jätin lapun pöydälle perjantaina, että tämä poika ei tule enää milloinkaan. "En tapa itseäni, mutta häviän maailman merille. Soromnoo!", kirjoitin sitten siihen loppuun kun muistelin jostakin Heikki Turusen  kirjasta sen lukeneeni. Tämän lähdön suunnittelua kesti kolme vuotta, eli siitä, kun laitoin äidin tuhkauurnan pieneen hautalehtoon viisi vuotta aiemmin kuolleen isän uurnan viereen. Ketään muita ei hautajaisissa ollut kuin seurakuntamestari ja hautausurakoitsija. Niin yksinäisiä me oltiin. Ei kuuluttu edes kirkkoon. Sitten myin vähitellen kaiken. Talon, isän rakentaman kesämökin, veneen, traktorin sekä äidiltä jäänen Madzan ja oman autoni, taulut, kirjat... siis ihan kaiken. Asuin puoli vuotta vuokralla kyläkeskustan pienessä kunnan kerrostalokaksiossa. Irtisanoin senkin kuukausi sitten ja tänä aamuna oli viimeinen päivä siinä. Kämppä jäi aika tyhjäksi. Siivoamista varten jätin kunnassa olevalle hyvän päivän tutulleni rahaa kirjekuoreen ja pikku testamentin lopuista irtaimistoistani, että siivoojat saavat pitää jos tarvitsevat. Tai pankaa roskalavalle, kiitos. Sanoin tuttavalleni, että aukaise kuori vasta tiistaina.

Melkoisia goljatteja nuo kantajat tässä autossa. Eivät puhu mitään. Toisella on kaljuun tatuoitu käärme ja toisella tahkonkivi. Tahkonkivi on minusta parempi, sanoin kuljettajalle joka istui pienenä siniruutuisena paitana rattinsa takana. Se vain nyökkäsi ja katsoi pelokkaana vieressään istuvaa käärmepäätä. Tahkonkivi istui vieressäni takana eikä sen ilme värähtänytkään tämän ainoan puheenparren aikana eikä muutenkaan. Ajattelin, että vaikka ampiainen pistäisi sitä renkaalla lävistettyyn nenään, se ei varmaan lakkaisi tuijottamasta hintelän kuljettajan siniseen hattuun johon näytti tulevan kuoppa sen mustasta katseesta.

Klo 18.00 Laivassa. Matkatavaralaatikkoni ja muut rojuni ovat nyt ruumassa, vain vaatteet ja vähäiset tykötarpeeni kuljetan metallisolkisessa matka-askissa hyttiin.

Klo 18.20 Koneet käy jo. Isonnäköinen lokki istuu laiturilla tolpan nokassa, nyt se kakkasi löysästi tuhannen ennen löysästi kakitun kakan päälle ja lensi pois. Joku nuori mies irroittelee köysiä ja kettinkejä laiturin mustista mitänenytovatnimeltään-vesipostin näköisistä tötteröistä. Yksi partamies istuu laivan lastinvastaanottokannella ja polttaa piippua. Kuusi muuta tekee nekin kaikki jotain. Mitään selkeää tehtävää ei näyttäisi heillä olevan, mutta kuitenkin hyvin määrätietoisesti ne eestaas kannella vouhkasevat. Me harvat matkustajat olemme kokoontuneet pelastusvenekannelle kuten käsky kävi. Haluavat kuulema tarkastaa livenä ja kerralla, millaista väkeä laivan henkilökuntaan kuulumattomat ovat ja ettei yhtään jänistä ole matkaan livahtanut. Meitä on tasan kaksikymmentä tässä nyt. Miehiä enimmäkseen, taitaa olla vain kaksi naista.., ei, on niitä kolme. Yhdellä on niin lyhyt tukka ja miesmäisesti pukeutunut, että menisi pojanklopista, mutta on niin suhteettoman suuret tissit laihoilla kupeilla ohuen paidan alla, ettei voi niiltä kyllä piiloutua. Kaikkien pitää esittää passit ja muut asiapaperit, ja on oltava selostus, millaisella matkalla on ja millaista aikataulua on aikonut noudattaa, pitää osata kertoa määränpää jne. Minullahan ei määränpäätä ole oikeasti, mutta kaikki muu tarina löytyy. Niistäkin on valetta ainakin puolet sillä kun sopiva satama löytyy, kerään kapsäkkini laiturille ja jään pois kyydistä. Vasta sitten on seikkailuni määrä alkaa. Tai oikeastaan johan tämä nyt siltä tuntuu kun ennen en ole käynyt  muutaman sadan asukkaan kotikuntani rajojen ulkopuolella kuin tulehtuneen varpaan takia keskussairaalassa kerran. Armeijaakaan en käynyt koska olin silloin jehovantodistajaksi hankkiutunut etukynteen. Siitä lahkosta eroaminen oli sitten kyllä yhtä helvettiä, että jos isä ei olisi ollut sellainen tömäkkä ja isoääninen, niin mitenhän minulle olisi käynytkään?

Klo 18.30 Olemme edelleen samalla kannella kuin puoli tuntia sitten. Joku perämies toi matkustajalistat ja toinen plaraa niitä ja huutelee nimiä. Nyt se huusi minun nimeni: Laakso Sepeteus? Täällä! karjun takaisin eikä se näytä huomaavankaan, mutta laittaa kuitenkin ruksin johonkin kohtaan paperiaan kun samalla jo huutaa seuraavaksi "Reiman Larsleevi?". Pitkä laiha mies huojahtaa pelastusrenkaan varjosta näkösälle ja huutaa, ei, oikeastaan kuiskaa, "Minuako kysyttiin?". Papereiden plaraaja huomaa hänet, nyökkää ja huutaa jo seuraavaa: "Tiivola Teivojulius?" Tämähän on kuin kunnan huutokaupassa kun lakkautettujen koulujen irtaimistoja myytiin vähälukuiselle ostajapopulalle viime kesänä, ajattelen kun teen merkintöjäni päiväkirjaani jota olen pikkutarkasti aikonut pitää koko matkani ajan. Onpahan sitten vanhana jotain edes minun elämästäni jonnekin merkittynä kun isä kuten äitivanhakin ilman yhtäkään täyttä lausetta muistiin merkkaamatta  manan majoille menivät. Yksi paksu ukko kävi jo kysymässä, että mitäs se poika kirjaileepi. Sanoin sille niin kuin asia on ja että kirjoitan hänenkin kysymyksensä seuraavaksi muistiin, niin se käänsi pomppakylkensä ja meni kauas ryhmän reunalle selin seisomaan.

Lokkeja on paljon. Jokunen rantavaris ja naakka huhkasee vielä joukossa. Taivas on muutamalla pilvellä kuvioitu. Laivan savupiipusta pöllähti äsken kovasti mustaa savua kun paatti peruutti ja alkoi  hitaan kääntymisen selälle päin. Satamassa on paljon muitakin veneitä ja laivoja. Pienimmissä on vain airot ja mela, sitten on tavallisia peräprutkuja ja vähitellen ne suurenevat huvijahdeiksi, rahtialuksiksi (niin kuin tämä) ja valtaviksi, uiviksi hotelleiksi joihin mahtuu kerralla tuhansia matkustajia. Näin äsken poukamassa kaksi vanhaa purjealustakin. Ne oli viimeisen päälle kunnostettuja ja niiden mahonginruskeat kyljet kiilsivät kuin öljyttyinä ilta-auringon säteiden sattuessa niihin jostakin rannan rakennusten väliköistä, tai heijastui ikkunoista joita on miljoona merelle päin tässäkin kaupungissa.

Kapteeni pitää kuulema seuraavaksi puheen. No nyt se puhuu. Ruotsiksi ensin! No voi! No nyt englanniksi jota minäkin jollakin tavalla hallitsen. Matruusi, vai mikä ukko lie mustassa hatunlipareessaan tulkkaa suomeksi joka toisen lauseen jälkeen. Kapteeni toivottaa vain tervetulleeksi ja luettelee esimerkkinä joitakin sääntöjä joita meidän, ylimääräisten kuljetettavien tulee noudattaa ehdottomasti. Tarkemmat tiedot niistä ovat kuulema paperilla, joka meille kohta jaetaan. Hyvää matkaa ja silleen, se vielä sanoi, heilahutti kamalan suurta Mauno Koivisto-kouraansa ja kapusi kapeita portaita alakannelle. Me saadaan kuulema lähteä nyt hytteihimme. Sain paperin jossa on noin 70 eri sääntöä joita tulee noudattaa ja toiset 70 jossa neuvotaan muu laivakäyttäytyminen sekä niiden päälle vielä pinkka selitysten selityksiä kuin katekismuksessa.

Klo 19.45 Hytissä. Olen ihan yksin kuten toivoinkin kun tätä matkaa kyselin ja aloin varailla eri paikkoihin soitellen ja sähköposteja lähetellen. Hytti on ahdas kuin maitolaituri vanhalla kotikylälläni. Maitotonkat vain puuttuvat. Tänne kuuluu selvästi moottorien klonkse ja jyrinä ja raah raah-ääniä kuin jotain siirreltäisiin lastiruumassa nurkasta nurkkaan. Onkohan siellä myös jokin tyhjä -tai täysi- tynnyri ajelehtimassa laivan keinunnan mukaan? Kun olin tulossa tänne alas, perässäni kapusi reppuineen nuori, pitkähiuksinen nainen jonka olin pannut jo nimenhuudossa merkille. Jennyjokin sen nimi oli, mutta juuri kun sen nimeä huudettiin, laivan pilli honkaisi kuin nuhainen jättiläisen nenä ja loppuosa nimestä humahti kuulumattomiin. Jennyjokin puristi minua perseestä kun en edennyt tarpeeksi nopeasti ahtaalla käytävällä ja virnisti sitten iloisesti kun käännyin katsomaan. Sanoi, että näin meil Raumal pruukataan tehd.

Huh huh.

Klo 20.00 Kävin vessassa. Sinne pitää mennä peruuttamalla ja olipa tarve kumpi tahansa, se on toimitettava istualtaan. Käsi mahtuu juuri ja juuri ottamaan paperia telineestä ja ujuttautumaan taakse että saa pyyhityksi. Kun pytyltä sitten nousee, on avitettava itseään käsillä ovenpielistä pitelemällä. Pytty tarttui pakaroitteni ympärille kiinni kuin imukuppi ja nousi vähän irti lattiasta kun siitä nousin. Onneksi vesijohto kesti ja se vetäisi pytyn takaisin niin että loiskahti. On siinä vessa, saatana!

Klo 21.00 Olen yrittänyt kotiutua. Matka-askistani otin esille vain tarpeelliset kuten hammasharjan ja pyjaman ja sandaalit. Suihku on yhteinen käytävällä, mutta minua pelottaa jos se Raumanflikka sattuu samaan aikaan sinne. Se varmana änkeää pesettämään selkänsä tai puristelemaan paljaita pakaroitani... Makasin äsken selälläni ja katselin tätä maitolaiturihuonettani jossa pitäisi kuukausi tai kaksi tai jopa kolmekin kestää. Seinät ovat olleet joskus valkoiset, nyt ne ovat kellertävät. Katossa on likalaikkuja ja pölypyörteet ovat kiertyneet kuin ampiaispesien jäänteet pyöreiksi kuvioiksi siihen. Pyöreän laivanikkunan puoleinen seinä on selkeän siniseksi maalattu, mutta kuhmurainen ja siihen on piirretty hävytön kuva miehestä ja norsusta. On ollut mielikuvitus tuolla taiteilijalla! Norsulla on kärsän paikalla pienen pieni kulli ja miehellä kullin paikalla valtava norsun kärsä. Siinä ne savannin reunalla ovat tuijottaneet toisiaan miljoona merimailia ainakin kun nimikirjaimia ja päivämääriä sekä satamien nimiä on kaiverrettu seinään satoja, ellei tuhansia. Onpa siinä minulla tutkiskeleminen kunhan aika käy pitkäksi eikä muuta tekemistä ole...

Klo 22.00 Kävin suihkussa. Raumanjennyä ei näkynyt, mutta varmaan oli juuri käynyt ennen minua koska suihkun lattia oli märkä ja pitkiä hiuksia lavuaarin reunalla.

Klo 22.30 Luen kirjaa. Valo on surkea ja suuntautuu väärin vaikka kuinka sitä yritän vääntää tyynyyni päin. Se on sellaisen ikivanhan jousen varassa killuva irtohehku joka polttaa vietävästi pitkälle varteen saakka jos sitä väärästä kohti koskettaa. Eiköhän mokoma sytytä vielä palamaan tämän hytän jos nukahdan ja se jää päälle. Luettavan nimi on Kyllikki Villan merireissuistaan kirjoittama Vanhan rouvan lokikirja. Kurjan mukavaa silläkin lyylillä on välillä ollut. Minulla on muassani tuon rouvan muutkin kirjat sillä olen niihin jotenkin tykkääntynyt. Ja varmaan niistä tämän lähtöhulluudenkin rintaani sain.

Keskiviikkona 7.8.2002 klo 03.00 Saatana kun heräsin kovaan ränkäisyyn joka kuului käytävästä. Kurkkaisin ovelta ja se Raumanjenny siellä istui lattialla ja noitui. Kysyin, mikä hätänä, niin se sanoi, että liukastui johonkin lattialla olevaan ja kun katsoin tarkemmin, näin, että se oli saippua. Ja se oli minun! Se oli varmaan pudonnut suihkulaukustani josta on vetoketju rikki. Menin ja autoin flikan pystyyn ja kyselin, että kävikö pahastikin, mutta se vain virnisteli iloisesti eikä ollut moksiskaan. Kun sitten kerroin, kenenkä saippua se oli johon hän liukastui, niin se räjähti nauramaan ja meni pitkään ennen kuin sai kakottua, ettei häntä ikinä ennen ole saippua-ansalla kukaan pyydystänytkään... voi perhana että nyt hävettää... ja kun se vielä hyttinsä ovella, kun käännyin, kaapaisi pyjamakannikkani kouraansa ja nipisti oikein kunnolla ennen kuin läimäisi nauraen ovensa kiinni. Nyt kyllä ei uni tule!

Klo 08.00 Tulihan se. Siis uni. Nukuin ja näin unta Raumanflikasta nauramassa ja puristelemassa miesten takamuksia kotikyläni osuuskaupassa. Siellä ei kyllä asu enää kuin vanhoja ukkoja ja akkoja, että ei ne kummoisia puristeltavia olleet siinä unessakaan. Mutta sitten, kun Raumanjenny näki minut osuuskaupan ovella ja alkoi virnistellen hohottaa, läksin karkuun ja juoksin kauas syntymäkotini perukoille, lehmihaan ja niittyperän ja rantasaunan ja veneen ohi rantaan ja vasta siinä heräsin kun  aloin miettimään että jatkanko uimalla pakoani vai otanko veneen. Kumma kyllä unesta tuli ihan hyvä mieli ja nauratti kovin kun pesin hampaitani seinälle taitettavan laivasängyn reunalla istuen.

Klo 08.15 Lähden tästä aamupalalle joka on luvattu oleman jokainen aamu puoli yhdeksän aikaan ruokailusalongissa laivan keksivaiheilla toisella kannella. Millainenhan "salonki" se mahtaakaan olla?

Klo 08.20 Avasin oven ja juuri kun olin astumaisillani käytävään, Raumanflikan ovi raottui. Tempaisin äkkiä omani kiinni ja istun nyt tässä vielä vähän aikaa, että se pyllynpuristelija ehtii mennä ensiksi sinne ruokailusalonkiin.

jatkuu -kai?

torstai 27. lokakuuta 2011

Eilisen kirjeet

Unimäki 6 Helmik. 1967

Isä!
Onko siellä Helsingissä yhtä kylymät ilimat kuin tiällä? Onko vuatetta tarpeeksi? Neuloisin uusia kintaita ja kynsikkäitä ja sukkia vuan kun langat on vähissä. Purin yhen risasen villapaejan ja neuloin siitä sukat pienimmälle. Korjasin tuon sinun naulareppusi jonka jätit viimeksi. Missä sinä nauloja nyt piät, taskuissasko? 

Kun  lähet seuraavan kerran tulemaan, niin kierrä Perttulan kautta. Käy kahtomassa, että poejilla kaikki hyvin. Että Jyrkillä ja Jarmolla villasukkia ja paijat ehyviä. Vie makkeeta mänijäisiksi, Jyrkille vatserin sekamelliä. Jarmo suattasi tykätä kurkkupastilleista, niistä joita Uatu-ukillakin aina on, niitä valakkeita. Kerrastot osta. Jyrkin pittuus jottaen 160-170, tukeva malli. Jarmo vähän pitempi, laehempi. Ei haetanne jos väljemmät hankit. Kirjottivat sieltä, että tämmösiä tarviivat. Soslautakunta kustantaa sitten loput listasta, mikä tuli kirjeessä.

Kaet sinulla rahhoo on? Minä sillä kyselen, kun viimeksi niin vähäsen laetoit, että onko se tilistä kuitannu, se ulososttomies?

Kuvvaenet tenttu-ukkoen köörissä tolskoes!

Pikku-Manteli on ummessa, maetoo ee heru. Suolalihakin on ihan kohta kaekki, ja muikut. Ukki toe kulukkiissaan kaks issoo matikkaa, tyrkkäsi kinokseen mökin takana. Tien sitten niistä keittoja. Mummolasta ja Juhanilasta olen maetoo suanut. Juho toi hevosella heiniä Luikkolahelta. Eilen olis ollut teeripaisteja puissa tuossa Kymin metässä, vaan kun en ossaa ampua.

Penakat ovat olleet kippeinä, kuumeessa, Valtolla ainahin korvatulehus, Hannelella angiina ja hampaita valittaa. Seinänrajasta on lattia jiässä eikä ovi mäne kunnolla kiinni. On sitten uamusella kirveellä auvottavissa, niin paksuksi on huurustanut yöllä. Veijo pisti kielesä kirveenlappeeseen kun jätin sen navetalle männessä ulos pakkaseen. Lähti irti lämpimällä veillä. Verinen läntti kielennahkoo jäi kirveeseen. Mehua ja teetä on Veijo pystyny vain juomaan. Seppo ja Eino ovat olleet terveitä vaekka kylymällä lattialla ryömiivät.

En tiijä...itkettää välillä tämä kaekki...jaksanko miten kaavan tämmöstä?

Ristin joka ilta käteni että jaksasin, ja sinuakin muistan vaekka tiijän, että jumalista vähät välität.

Käy siellä poekiin luona tullessasi, sano että ikävöevät kotona Unimäessä. Terveisiä kotoa kaekilta.

T. Äeti Gunilla

tiistai 25. lokakuuta 2011

Kirvesmiehen poika Lauri Viita makaa haudassaan...


...yli haudan ne marssivat vaan.


Sunnuntai 20.9.1987


Tampere nojaa kämmentään poskeeni. Ihmiset kulkevat kallellaan, aivoitta päin.

Oikealla rivi kerrostaloja, pankki, kauppa, kalusteliike. Nekalan teollisuushallien hahmot erottuvat.

Yksi kukkula taustalla sumun peitossa.  Syyssateen alakuloittama koivu harottaa lipputankojen metsikössä.

Kadun varrella siistissä rivissä jalavia. Vai lehmuksiako nuo ovat, perkele?

Miksikähän Unimäen tuomet kuolivat kun paikka jäi autioksi? Voiko puu kuolla ihmisen kaipuuseen?

Ihminen voi kuolla puun kaipuuseen. Sen tiedän jo.

Autoja murahtelee ohitse taukoja pitämättä. Kolmelta aamulla rumistelevat ensimmäiset rekat Nekalan terminaalille.

Minäkin olen ajanut rekkaa muutaman kilometrin. Rovaniemellä, Lapinlahdella, Siilinjärvellä, Kuopiossa, Helsingissä. Inariinkin kerran.

Ja dumbbereita, pakettiautoja, traktoreita, pyöräkuormaajia, trukkeja, kurottimia. Kerran ajoin Ervastin linja-autoakin pätkän.

Kun ei minun elämässäni muuta kehuttavaa ole niin kehunpa noilla.


Jos minulta kysytte, tämä näkymä ei miellytä minua. Miellyttikö se ketään vuonna 1918?

Ei pelkuruus ole ansio, yksin omistettavissa. Siitä on jakaa muillekin.

Rohkeuden jakamisessa ei ole mitään mieltä. Silloin jaetaan usein aseita.

Yksilöityminen vahvistaa yleisen tilanteen yhteiskunnassa. Palikoista vuolee sieluja hullu.



Aforismeja luin jostakin.Omiani kai.


Posion Jukka teki näytelmän ylioppilasteatterille. Sai aiheen isäni laulusta. Välitin sen hänelle:


"Yhen kerran kun jalattomat tanssi
ja sormettomat soitti kitaraa.
Kuurot siellä kuunteli
ja sokiat ne katteli
kun mykkäpojat lauloivat."

Minulle Jukka kirjoitti sotaveteraanin osan. Kuolin lopussa. Oma poika ampui minut.

Alussa tanssin tangoa pienen vaalean kanssa joka lauloi:

"Olen pieni ja hikinen tyttö vain
joka hellyyttä halajaa
kaipaa huuliinsa miljoona suudelmaa
ja sitä yhtä oikeaa."


Suudelman jälkeen menin naimisiin sen kanssa.


Tehtiin myös kuunnelma radioon: Murteellisten laulujen maa.

Siinä murhasin Heikki Valtosena nuoria naisia. Ensimmäisen Kallansiltojen alle Kuopiossa.

Viimeisen Pispalassa vanhan talon makuuhuoneeseen. Nussin niitä ensin.

Pispalasta lähtiessäni pyyhin veriset käteni huussin ikkunaverhoihin. Karkasin Marokkoon.

Murhat menivät kaverin piikkiin. Sillä oli jo entisiä tuomioita. Se oli teurastaja ammatiltaan.

Murhaväline oli Tanskasesta varastettu meisseli. Pienin tyttäreni sanoi: "Meijän isipä on semmonen meisselismies." Se katsoi kaikki harjoitukset.


Kesällä tapasin Kyröskoskella Marittan. Se on naimisissa kuin minäkin.

Olkapäätä tarvitsen. Tai muuten menen ja tapan itseni.


Lakaisen kadunvieriä ja pihoja Koivistonkylässä. Kerään veteraani Sundströminkin nortinnatsat H-talon edestä.

Sudströmin naapurissa asuu mielisairas teini leskiäitinsä kanssa. Äiti makaa sängyssä lihavana.

Kaksi isoa koiraa vahtii sängyn vieressä kun siltä valuu leipävellin sekaista sylkeä syödessä leualle. Ne nuolevat sen pois.

Tyttö istuu koirien välissä pienellä jakkaralla. Mustat silmät katsovat pisteeseen seinällä kun hän syöttää äitiään. Näin tämän näytelmän, kun vaihdoin hanan niiden keittiöön.

Käyn Kylätaskun Jussin äidin juuttuneet ikkunat aukaisemassa. Se on herttaisen valkeapäinen karjalaisvanhus.

Jussi itse ajaa joskus Tillikasta taksilla klo 3 kadunvarteen. Sille pitää käydä aukaisemassa alaovi. Se ei asu täällä.

Viimeksi se nojasi jalavaan ja kusi. Ei puhunut mitään kun kopeloi itsensä oviaukkoon.


Korjaan saunanlauteita, kokoan keittiönkalusteita, maalaan, tapetoin, remontoin, vaihdan lampunvarjostimia. Auraan ja kolaan.

Ajan nurmikoita. Koristelen lipputangot enimmäkseen puolitankoihin.

Taloissa asuu iäkkäitä rintamamiehiä. Ja niiden leskiä. Kuolema kulkee usein pihakatua.

Yksi aamu näkyi harmaiden villasukkien peittämät jalat kynnyksellä. Yksi mummeli oli tuupertunut eteiseen nenälleen. Mitä lie yöllä rapussa käynyt? Eilen olin sille vaihtanut polttimon olohuoneen valaisimeen.

Hätistelen jengiä pankkiautomaatilta. Kaupan edestä ja takaa kerään tyhjät kaljapullot.

Kioskin sinappiset makkarapaperit ennen variksia aamuyöstä.

Riitelen puolikuuron Datsunmiehen kanssa. Se ei pidä lapsista. Ainakaan jos niistä pääsee ääniä.

Yläkerrassa asuu Vanhasaaren Kalle, jolla on kurkunpääavanne ja puhemikrofoni. Kuin tynnöristä tulee sen puhe. Paras mies koko korttelissa.

Kainan Reiska on entinen nyrkkeilijä, nykyinen keilaaja. Se on ollut kovissa paikoissa sodassa. "Mutta kun olen pieni mies, ei naapuri osunut", se sanoi.

Alakerrasta entinen alkon paikallisjohtaja tuo likööriin säilöttyjä mustikoita. Hörpitään liemet ja mustikat jäävät kuin rypistyneet katajanmarjat lasipurkin pohjalle.


Voisin kertoa 138 tarinaa näistä taloista. Yhden eroottisenkin. Viime viikolla yksi nuorempi rouva J-talosta pesi pikkuhoususillaan, ilman paitaa mattoja pyykkituvassa.

Sillä oli suipot tissit ja ne heiluivat juuriharjan tahdissa kun korjasin takaseinustalla pesukoneen juuttunutta rumpua.

Ei koneessa muuta vikaa ollut kuin kolmen tuuman naula rummun ja kehän välissä. Keksin lisää korjattavaa kun minulla ei äkkiä ollutkaan mihinkään kiire.


9 kerrostaloa. 138 asuinhuoneistoa.

Säästöpankki, elektroniikka- ja elintarvikekauppa, parturi. Ahistaa kuin Jussi Parviaista.

Päiväunilla joku työnsi peukaloa perseeseeni. Huusin. Puu kaatui takanani ja oksa pyyhkäisi varjon pois.

Kirjoitin Millalle Kempeleeseen. Lähetin Soilelle kortin Ouluun.

Soitin Marittalle Hollolaan. Sanoi muuttavansa Tampereelle.

Soitin Sirkalle Kuopioon. Sillä oli kieli kipeänä.

Soitin Tapsalle Kittilään. Siellä on satanut jo lunta.

Äidille Siilinjärvelle. Veijo on joutunut sairaalaan.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Isä saapastelee lupaa kysymättä uniini

Lauantai 20.9.1986

Isä riiputtaa Uniaholta ampumaansa soidinmetsoa pyöreässä nyrkissään. Vanha espanjalainen yksipiippuinen savuaa kainalossa.

"Mihin panitte sieluni?"

Isä löytää sammalmättäästä viinapullon. Kiertää korkin auki. Ähkäisee. Oikoo nenäänsä joka pongahtelee poskelta toiselle. Isän takaraivonahka rempsottaa irrallaan tuulessa. Verinen kalloluu on puhki.

"Perkeleen patolookit kun kirvehtivät piän halaki!"


Keittiön pöytä on mäntylankkua. Sen oksankuviot ovat ruskeita ja puunsyyt ovat kuin kynttilänliekit niiden ympärillä. Tiskikaapin alta antaa loisteputki vaimeanvalkeaa valoaan maalatulla kahitiiliseinällä olohuoneesta erotettuun tilaan. Katselen ruskeapuitteisesta ikkunasta ulos kirkonkylän valaistuun yöhön. Piirtelen puiden ääriviivoja vihkooni. Petäjiä näkyy viisi ikkunasta pohjoiseen. Piirrän kruunupäisen kopeloimaan prinsessaa, vuoroaan odottamaan kaitanaamaisen ja radiomaston vilkutusta vasten isonenäisen kirves olalleen. Katuvaloon kaarran lyijykynälläni mulkkuoksaisen ja variksen raakkumaan yhden oksan tyngälle.

Makuuhuoneessa vaimo möykyttää epilepsiakohtauksessa sängynpäätyyn. Rytmikkäästi, ja aina oikealla jalalla. Keskeytän piirtämisen ja kirjoittamisen. Huokaan. Laahustan ohitse lastenhuoneen lyhyen käytävän päähän, avaan oven. Seisahdun kynnykselle katsomaan pienen yölampun valaisemaan huoneeseen. Peitto on pudonnut lattialle ja lakana on sijoiltaan eikä patjakaan ole kuin puoliksi sängyssä. Vaimo makaa yöpaita korvissa ja selkään päin kaarelle vääntyneenä jalat osittain sängynreunan ylitse taipuneella patjalla.

Nostan patjan alta tukien koko lastin takaisin sänkyyn, käännän täristävää kehoa kyljelleen, oion jalkoja, päätä, käsiä ja pyöräytän sormella suun sisäpuolta; kieli on tallessa. Nostan peiton ja peittelen, kohennan tyynyä, silitän hiestä märkiä, pitkiä hiuksia. Tyynyllä on verta ja kuolaa ja käännän sen vielä toisin päin  vaimeasti yihkivää päätä varovasti nostaen.

Istahdan sängynreunalle, hieron peiton alla tutisevaa selkää. Tuntuu, ettei kohtaus mene ohitse koskaan.

Miten paljon ihminen tuollaisia kestääkään. Vuosia. Koko ikänsä.

Entä minä?

Katson muistini muutaman vuoden takaiseen kalenteriin. Tulin elokuussa 1980 Kemiran kaivokselta yövuorosta kotiin. Vaimo makasi maha pystyssä sängyssä liikkumattomana, silmät selällään. Kieli oli kääntynyt epilepsiakohtauksessa syvälle nieluun. Survaisin keskisormeni sen limaiseen mutkaan ja vedin, vedin. Veri ja kuola tyynyllä oli kuin punainen sohjo lastukolla. Vaimo korahteli ja lellui petillä velttona. Puhalsin suuhun ja painalsin rinnasta. Korahtelu muuttui pitkäksi sisäänpäin törähdykseksi ja lepattavat huulet aloittivat katkonaisen huokumisensa.

Yläkerran jehovalaistytöt soittivat ambulanssin.

Nukahdin KYKS:n kahvion tuolille. Unessa ajoin dumbberia kaivokseen ja murskalle, eestaas. Hartikaisen Enska polki piisamihattuaan apatiittiliejuun murskan edessä. Kirosi, kun kippasin liian hitaasti kivikuormaani murskaan. Murskakartio juuttui kiinni kun nostin lavan äkkiä pystyyn ja koko kuorma humahti laariin. Pitelin kaksinkäsin Enskaa kurkusta. Enskan kasvot muuttuivat vaimoni kasvoiksi, sinertyivät. Saatananperkele, huusin.

Kahvion tyttö ravisteli kädestä. Kysyi, mikä hätänä?

Sonja syntyi sitten muutaman viikon päästä terveenä.


Pyyhin hikeä vaippaharsoon. Oion pitkiä, imekkeisiä hiussuortuvia tyynylle. Kohtaus alkaa hellittää ja hengitys muuttua tasaiseksi. Painan käteni sydämen kohdalle. Syke on vieläkin voimakas, särähtelee kylkiluissa ja takana lapaluussa.

Itkettäisi.

Sonja tassuttelee lastenhuoneesta vessaan, istahtaa unissaan lattialle. Nostan pytylle. Ohjaan takaisin sänkyynsä. Hipaisen lapsia vielä poskista, kohentelen peittoja.

Radiomastossa vilkkuu. Siilinjärvi nukkuu. Yläkerran kirjastossa on kuolleiden kirjailijoiden Mukkula. Isä lahoaa kuusenjuurella tästä kaksisataa metriä etelään. Äiti ja veljet asuvat kilometrin päässä Simonsalossa.

Haluttaa pois täältä.

Pitäisi neuvotella vaimon kanssa.

Se ei jaksa nyt, eikä huomenna. Ei vielä ensi viikollakaan. Minä päätän vähäisillä kyvyilläni, ja aina väärin.

Epilepsia, mitä se on?

Vaimo tietää kahdenkymmenenseitsemän vuoden kokemuksella. Minulle tuttua ovat verinen kinovana poskella, elottomat silmät ja kohtauksessa kaarelle taipuva ihmisen varsi. Lääkepurkit keittiön kaapissa. Sairaalaviikot ja -kuukaudet kun äiti on lapsilta pois. Hätäkeskuksen numeron muistan.

Tampereelle olen jo tilannut työhaastatteluun ajan.

Sekin on niin pimeä paikka syksyllä. Kun kävin, lapset leikkivät kuolleissa lehdissä Hämeenpuistossa ja Pyynikin pyörivä teatteri oli käännelty talviteloille. Kauppahallissa ostin viidellä markalla mustaa makkaraa. Ryppyinen ukko kahviossa ähki luodiniskemiä lonkassaan.

"Tampere on erelleenki punanen. Mää ainaskin, ja naapurin Kuokkala."

Sanoin sille muuttavani tänne.

"Jahahs, se o sitte reilu peli semmottinen. Suomessa nääs saa muuttaa mihi haluaa. Olekkos kuullu hyvähaltija-vitsisn Hämeensillan patsaista?"

"En."

Ryppyinen ukko kertoi. Vitsissä loihdittu patsas paskansi puistossa lokin päälle. Toinen patsas piteli sitä lokkia.

Nauratti.

Ei se vitsi.

Ukon silmät menivät niin viirulle, ja korvanlehti naksui.

"Nääs siihen tuli kranunsirpale Rukajärvellä. Siinon rusto, kokeile."

Niin oli kova ja naksui.

"Minunkin isä oli Rukajärvellä."

"Sielloli monen isä, nääs."

Ukon rypyt silisivät hetkeksi kun se hulautti taskumatista.

torstai 20. lokakuuta 2011

Isän sielu on hämähäkin seitti märässä kuusikossa.


Perjantai 20.9.1985

Metsäautoteiden varsilla romisevat motot kuljetuslaveteilta alas. Kömpivät levennyksiltä metsään röykyttämään telaketjuillaan sammalikot silpuksi. Ikikuuset pätkiytyvät surkeiksi tikuiksi niiden kahmaisuissa. Perässä rymistelevät toiset koneet vältteineen halkaisemaan maaemon vatsan. Polut, muurahaiskeot ja nallekannot häviävät maapaltteiden alle. Kuusentarrien salaperäiset varjot haihtuvat, eläimet kaikkoavat. Metsojen soidinreviirit, pyiden rypypaikat.., sanat kuvata tätä hävitystä loppuvat. Tulos luonnolle on sama, kuin liittoutuneiden pommitukset neljäkymmentä vuotta sitten kun yhden äijäntarrin tykit piti saada vaikenemaan. 

Istun myrskyn nuriman kelopuun tyvellä sormillani puunsyitä kaivellen. Isä ampui tähän keloon metson kun minä olin vielä niin pieni, että reppuun mahduin. Sen latva, oksat ja runko ovat räjähtäneet kappaleiksi. Alle on jäänyt muutamia pieniä kuusia ja koivu. Nyt, isäni syntymäpäivänä raavin katsettani tähän jäljellä olevaan metsäsaarekkeeseen. Kotimetsät ovat kohta muisto vain.

Kaikkien matkaliput tarkastetaan, olkaatten hyvä.

 "Saapuu shyys", aloittaa saarnansa mies ravintolavaunussa. "Vaimenevat junien kolkkeet talven lumikinoksiin, haihtuvat kesälomalaisten hiet asemien väleillä, tipahtelevat  ruosteeksi raiteisiin. Radanvarren pylväiden ja ratapölkkyjen kreosiitin haju kiristyy vanteiksi maailmaa sahaavien ratalinjojen ympärille..."

"Kuuntele! Olin pappi. Virka on viety, juotu. Naitu kirkkoherranviraston kanslistin ruskealla pöydällä, pyyhitty lattioilla ajelehtiviin virkatodistuksiin, heitetty paperitolloina roskakoriin. Kuka radanvarren asukkaita rakastaa? Jeesusko, joka mutisi opetuslapsilleen, että kellä korvat on ne kuunnelkoot?"

"Mistäs tuollainen takkuparta tulee? Olet kuin sullipinoon puristuksiin jäänyt."

"Metsästä."

"Ota hömpsy. Tule opetuslapsekseni oikealle puolelleni, suntioksi avaraan kirkkooni. Pannaan Herran huone raiteille kulkemaan."

Oulu haisee. Kannattelen virkaheittoa pappia asemalaiturilla. Kaljan kastelema villapaita venyy. Ketjussa roikkuva risti on takertunut sen nurinoikein-silmukkaan kauluksessa. Toinen kenkä puuttuu. Konduktööri heittää puhkituhman, ruskean laukun asemalaiturille, irvistää ja nakkaa sinisen tennarin sadevesirapakkoon.

"Herra on hyvä ja jatkaa Rovaniemelle seuraavalla junalla, jos selviää."

"Konduktöörin sileään mieleen tuli särö", tirskahtaa entinen pappi.

Botnian tiskillä kerron:

"Vuosi sitten soitin täältä Letkunpuiston puhelinkopista äidille. Se sanoi, että Mauri on hirttänyt itsensä."

Reissuun lähtiessäni kävin Maurin luona. Juotiin kahvia termoksesta työkalupakkien päällä istuen. Mauri kiroili.

"Kymmenen sentin mittavirhe keittiökalusteissa, perkele!"

Sanoi, että sormiin koskee. Kävelikin kierossa: "Sivut kippeet, helevetti." Viimeksi oli kulkenut Viipurissa kirkonkupolien kuparikatteita uusimassa.

Mauri kävi isän kanssa kalassa Juurusvedellä: "Yhen kerran ui hirvisaatana verkkoon!"

Maurin oma isä räjäytti dynamiitilla Nilsiän Syvärin pohjaan itsensä ja veneensä. Aarnesta löytyi vain muutama suolenpätkä arkkuun laitettavaksi. Vedestä nostivat kuiville myös vähän veneen osia, kokan ja perätuhdon.

Mauri oli äitini siskon poika, kymmenen vuotta minua vanhempi.

Entiselle papille ei tarjoiltu enää. Tilasin pannullisen kahvia. Viraton veisasi: "Minä mainio olen mato matkamies  vaan..." Se nukkui silmät puoliksi auki. Minulta vasta alkoi vetoketju päästä aueta.

"Että Oskarinpenttikin se ampui itsensä, ja Vartiaisen poika. Kaksitoista onnetonta aiemmin ja kaksitoista myöhemmin.

"Opetuslapsetko?", havahtui viraton.

Armaalan Taisto hävisi merille, isä tukehtui oksennukseensa. Vaimoni kouristelee epilepsiakohtauksissa, sekoittaa Jeesuksen ja Nästärän Tuomaan keskenään. Punaista ja sinistä maalaa tauluihinsa. Hiilellä karikatyyrejä tutuista, minustakin piirsi; suihkutti fiksatiivia liikaa ja räkätappi valui nenän alle.

Appiukko värjäsi Miranolilla kaikki tintinpöntöt punaisiksi.

"Sinistä lippaan, hähää!", karjaisi viraton kyynärvaralta.

Itkin hihaani vähän.

Pubin ovesta solahti sisään Soile. Viraton kolahti tuolilta. Kadulle nirskahti vilkkuauto, korjasi kyytiinsä pudonneen.

Kävelin Soilen kainalossa Isokadulle. Soile kirjoitti mustakantiseeni: Hienoa, että olet täällä. Metsänlapsi, mörökölli, rakastettava.

Muisteltiin suukkoja KYKS:n hississä. Tulehtunutta umpilisäkettäni. Se puhkesi, koska minulla oli niin ikävä. Tai koska Kallanvintillä Erja manasi sen tulehtumaan. Isä oli juuri haudattu vinoine nenineen. Se murtui Ladan selkänojan ja takapenkin välissä. Äiti ei jaksanut vetää jaloista isää ulos. Jos olin mukana, minä vedin, pumppasin oksennuksen pois keuhkoista.

Anna anteeksi isä kun en ollut.

"Itke vain, minulla on iso kyynelämpäri", sanoi Soile.

"Ja isot tissit", nyyhkäisin.

Nauratti. Mentiin sänkyyn.

"Ensi kesänä alan rakentaa Unimäkeen erämajaa. Rakennuslupa on jo, ja seinähirret tiedossa."

"Tulenko käymään?"

"Tule vain, mutta sinne ei vedetä sähköjä eikä ole bideetä. Kaivolla sanko ja sankossa kauha."

"Ei haittaa."

Viiden aikaan joku soitti ovikelloa. Alakertaa valvottaa, yksi sängynjalka on lyhyempi kuin muut. Panin pöydältä psykiatrisia hoitomuotoja käsittelevän kurssikirjan sen alle.

Soile lähti kahdeksaksi Heikinharjuun hoitamaan hulluja.

"Nuku sinä", sipaisi partaani ja meni.

En nukkunut.

Kirjoitin Kalevan reunat täyteen kun vihkosta loppuivat sivut. Löysin kuitteja ja valkoisia kirjekuoria pöytälaatikosta. Kirjoitin elettyä vuotta pois. Kun sanat loppuivat, piirtelin paperilappusille hirtettyjen hahmoja ovien yläkamanoihin ja kattopalkkeihin kuin Kalervo Palsa. Taiteilin niille flanellipaidat, pussihousut, jatsarit ja reput selkään.

Kun olin tyhjä, virtailin Oulun kaduilla hetken ja nousin junaan. Ravintolavaunussa nuokkui sama viraton pappi kaljamuki nenänsä alla.

"Et jatkanutkaan Rovaniemelle?"

Se ei muistanut minua. En selittänyt. Sillä oli silmä musta ja ylähuulessa kuivunutta verta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 10 (viimeiset sivut)


Torstai 3.8.1978 Hyvämaineisen saaressa

Soutelin saaren rantaan melkein heti töiden jälkeen. Poimin sankollisen mustikoita rantaa kiertävästä kuusikosta. Niitä ei tänä kesänä ole kovin paljoa tullut tavallisiin paikkoihin mantereella. Pahkapentti sanoi päivällä, että Hyvämaineisen saareen kannattaa mennä mustikkametälle. Houkuttelin Vaulasofiaa mukaani, mutta sen piti mennä illaksi taas siivoamaan linja-autoja.

Eilen ja tänään paneloitiin mökin laipiot. Kuparinaulojen vasaroiminen on aika vaativaa työtä. Vääntyvät helposti ja kun kannat ovat pyöreät, niin vasara luiskahtaa siitä helposti paneeliin ja tulee runtu. Oksakohtaan  pyöräytin käsikairan pienellä terällä esireiän, ei olisi kyllä muuten uponnut. Naulausrivit piti saada kulkemaan suoraan ja silloin ei voi oksaa kiertää tai jättää naulaa lyömättä. Turusvilleltä sekin homma kävi. On varmaan monta miljoonaa naulaa elämässään hakannut "terävä piä eellä puuhun" niin kuin se itse sanoi. Se täyttää ensi sunnuntaina 60 vuotta. Sanoi syntyneensä kapinavuonna 1918 punikki-isän kuudentena siitoksena. Sen jälkeen ei siihen perheeseen ketään enää syntynytkään. Isä oli viety alkukesästä eikä se takaisin enää tullut. Isä ei ollut osallistunut itse kapinaan, mutta oli ollut sillä kylällä tunnettu kommunisti. Sen se Turusville vielä sanoi ja sitten napsautti suunsa kiinni. Näytti, että sille teki ikävän olon itselleen tuntemattomasta isästä kertominen.

Yksi toinen päivä Turusville  puhui vähän omasta sota-ajastaan kun siitä kysyin. "Melekkein koko huviretken tein, vuan ihan lopussa tuli sirpalesaatana tuohon koepeen." Samasta kranaatista oli kuollut ensimmäistä päiväänsä poteroon komennettu poikanen ja toinen Turusvillen ikäinen veteraani. "Siellä ne sen suolet roikkuivat kesäpusakan mutkassa petäjänjuurakon piällä kun minua alettiin raahata taaemmas..." Sanottuaan tuon Turusville komusi taukolinjakkaasta ulos, pani sätkän holkkiin ja kävellä linkkasi vähän matkaa maantielle päin, seisahtui portinpielipaaden eteen ja katseli mäntyjen latvoihin harmaatukkaista päätään puistellen.

Sunnuntai-ilta 6.8.1978 kotona aitassa

Vähän sataa vaikka pilviä ei juuri taivaalla ole. Eilen ja tänään pinosin isän kanssa loputkin halot ja saunapilkkeet liiteriin ja yhteen tyhjään latoon. Niitä on varmaan kuusikymmentä mottia jos ei enemmänkin. Mitattiin silmämääräisesti koska isä on ikänsä tehnyt polttopuita niin ei sen tarvitsekaan mitan kanssa ookailla. Syksymmällä pitää tehdä vielä toinen samanlainen pumpsi jotka menee sitten myyntiin. Rasiin kaadetut koivu- ja leppänrangat on kaikki karsittu jo ja kerätty metsästä navetanpäätylanssiin, ja niitä kyllä riittää.

Pikkusisko on parantunut kokonaan. Äidin pitää sitä toppuutella, ettei vielä yrkäile mihinkään raskaampaan hyppelyyn. Ensi viikolle oli tullut kutsu loppukokeisiin sairaalaan. On siellä kaksi päivää. Isoveli oli nyt viikonlopun käymässä. Isä lähti äsken viemään sitä yöjunalle. Silläkin alkavat kohta opinnot. Se on kasvanut pituutta, tai minusta näytti siltä. Ja kun oli kasvattanut viikset, niin tuntui vieraalta aluksi. Se on tavannut jonkun tytön viime keväänä ja menevät kuulema kihloihin lähiaikoina. Äiti ihmetteli, ettei se tuonut miniäehdokasta näytille. "Ei se voinut kun meni viikonlopuksi Imatralle." "Mittee se sinne?" "No, kotonaan käymään." "Jaa, sekö on Karjalanlikkoja? Näytähän ees kuva." Velipoika kaivoi lompsastaan värillisen kasvokuvan josta katsoi nauravainen nuori nainen. "Onpas tytöllä sysimusta hiuspehko", sanoi äiti ja näytti kuvaa isällekin.

Tiistaina 8.8.1978 leikkimökissä iltapimiällä

Eilenaamulla lähdettiin isän kanssa jo neljältä järvelle. Nostettiin kalaverkot luotojen kupeilta. Niissä oli muutama kuha, lahnoja ja haukia. Jokunen iso ahvenkin oli tarttunut selkäevistään. Sitten isä ajoi minut toiselle puolelle rantaan josta Pahkapentti ja Vaulasofia hakivat kyytiinsä ja ajettiin tänne työmaalle. Aika pitkä päivä siis eilen kun vielä illasta jatkettiin laituriarkun valannalla isännän kanssa. Sitä olin laudoittamassa päivällä Turusvillen apuna. Ensiksi piti piikata käsin lekalla ja vanhalla porakangella pohjakallioon kolot tartuntaharjateräksille ja sitten tehdä raudoituskehikko ennen kuin pykättiin vormaus ympärille. Nyt on vesi alhaalla, niin ei jäänyt kuin yksi laudoituskierros veden alle.  Koko oli 2x1x0,5. Betonia meni kuution verran, mutta onneksi on iso hihnamylly niin saatiin valu pariin tuntiin tehdyksi. Mutta melkoinen lapioiminen myllyyn ja sitten ruukin kärrääminen kapeaa laakonkia pitkin viiden metrin päähän rannasta. Yhden satsin kanssa mulskahdin järveen, perhana. Pahkapentti oli tikahtua nauruun kun kiskoi minua ja kärryä sieltä pois. Virnuili: "Ennen ei kenestäkään kärräriä tule ennen ku se on siihen hommaan kastettu..."

Vaulasofia lähti äsken pyöräilemään kotiinsa. Kun oli rakasteltu, puhuttiin työmaan jälkeisestä ajasta. Ihan selvää se on, että tykätään niin paljon toisistamme, että ei se tähän lopu. Lukio pitää molempien saada käydyksi, se päätettiin, vaikka Turusville päivällä vähän virnuilikin nuorten tekemille päätöksille kun siihen suuntaan ääneen tauollakin juteltiin. Mutta sitten se sanoi, että nuorten maailma on nykyisin ihan toinen kuin silloin kun piti tappajaksi opetella.  "...yrittäkee ja kovasti, elekkeekä sotaintoiluihin osallistuko", se sitten sanoi vakavalla naamalla.

Tuossa leikkimökin takana pienen kuusen oksassa on ampiaisilla pesä. Melkoisen kokoinen ja pörräävät siinä ympärillä, mutta pistänyt ei ole vielä vaikka siitä joka päivä kuljetaan ohitse. Tottuukohan ampiaisetkin ihmisiin? Kotona aina hävitettiin räystäsalusista ja navettasolasta ampiaispesien aihiotkin heti kesän alusta. Joskus joku jäi huomaamatta ja sitten sai niitä pelätä kun hangottiin heiniä rehulatoon. Äiti ei ainakaan kestä yhtään ampiaisen pistoa kun sillä alkaa henkeä ahdistamaan. Isä taas ei mokomien pistoista paljoa perusta, mutta käärmeeltä se litistelee kepillä heti pään jos navettapolulla yhyttää. Minua yksi puraisi pienempänä, mutta ei sääreen tullut kuin kaksi pientä, vähän aikaa punoittavaa reikää. Ihmettelivät, kun ei edes turvottanut. Ukki sanoi, että ei kyy tyhmä ole että se ensimmäiseen iskuunsa kaikki myrkyt tuhlaisi. Se vain pelottelee ensin ja jos et usko, niin tömäyttää koko latingin.

Perjantai 11.8.1978 Vaulasofian luona illalla

Eilen oli Laurin nimipäivä. Saikaranlassi ei nimipäiviään enää vietä.  Eilen minulla myös oli vapaapäivä koska olin sen hautajaisissa. Siellä eivät papit puhuneet kun se ei kuulunut kirkkoon, mutta sen väsyneen näköinen isä sanoi muutaman, raskaan sanan, ja velisulevi sekä yksi sen toimittajakaveri harrastajateatterista. Väkeä oli paljon. En tiennytkään, että Saikaranlasse oli niin pidetty. Tiedoksi tuli myös, että sillä oli aivokasvain ja se oli perisyy itsemurhaan. Kun arkku oli avoinna hautausmaan ruumishuoneen ovella, Juliamarketta pani ensin kaksi sormeaan huulilleen ja painoi ne sitten nyyhkyttäen Saikaranlassen rauhallisen näköisille huulille. Minäkin hyvästelin Lassen laittamalla käteni sen kylmälle kädelle jotka oli laitettu kahtapuolen ruumiin sivua valkeiden kääreiden päälle. Haudalla soitti sen toimittajakaveri kitaraa ja lauloi englanniksi beatlesin Yesterdeyn. Taisivat kaikki itkeä sillä beatlesit olivat Saikaranlassen mielimusiikkia.

Tänään olin viimeisen päivän Pahkapentin töissä. Turusvillelle jäi mökissä vielä paljon tekemistä ja oma rantasauna sillekin kohdalle rakennetaan. Kaivinkone kävi jo pohjankaivuulla ja levittämässä sorapatjan. Linjapukit tehtiin vielä ennen minun lähtöä tänään ja vedettiin linjanarut osinpäin kohdilleen. Vähän haikeaa oli lähteä pois, sillä pidin Turusvillen kuivasta huumorista ja sen hyvistä neuvoista. Sanoi se mullekin: "... eipä pitkään aikaan ole ollut yhtä nohevaa apumiestä hänellä, että jatkahan vain tälle alalle kun sulla näkkyy tuota laskupiätäkin olovan. Vuan tähtee tarpeeksi korkeelle ettet selekääsi tarvihe montuissa ja telineillä keikkuissasi särkee..."

Toisen mökin asukkaiksi tuli tällä kertaa kolme saksalaista pariskuntaa, nuoria ihmisiä nekin. Heti alkoivat saunoa ja molskutella järvessä, ja ilman rihmankiertämää kaikki kerralla! "Ee nuita sak´manneja kyllä yhtään hävetä, saatana", totesi Turusville omantapaisesti kun katseli laiturilla toisiaan halailevaa, alastonta nuortaparia. "Kohta ne varmaan naipikin tuossa silimien alla kunhan tuo mies tuosta vielä kovennoo..."

Minä sain kotoakin vapaan viikonlopun eikä Vaulasofiankaan tarvitse siivota nyt yhtään linja-autoa eikä toimistoa. Huomenillalla aikoivat Pahkapentti ja Astamirjami lähteä taas kaupunkiin humpalle ja ottavat minut ja Vaulasofian kyytiinsä. Houkuttelin isää ja äitiäkin lähtemään. Empivät, mutta ehkä ne tulevat sinne omia aikojaan koska alkaa olla viimeisiä kesätansseja. Esiintyjinä ovat Reijo Taipale ja toisena Pauli Räsänen, että varmaan on tungosta.

Maanantaina alkavat sitten lukioaherrukset. Eipä ole paljoa kerennyt miettiä sitä ja nyt, kun koulun alkaminen on ihan tuossa kohta, niin kummasti ajatus sen parissa askartelee. Mutta liekö tuo muuta koulunkäyntiä kummempaa. Minulle kun se on niin helppoa ollut tähänkin saakka moneen kaveriin verrattuna.

Kesän saldo on ollut kuitenkin elämäni paras Saikaran kuolemaa lukuunottamatta, ja kun pikkusiskokin selvisi aivokalvontulehduksesta. Opin paljon rakentamisesta ja kun tuli Vaulasofia siinä mukaan kuin suunniteltuna, niin voiko ihmisenalku parempaa kesää koskaan kokea.

Tämän vihkon kaikki 200 sivua täyttyvät näihin riveihin sopivasti. Aloitanpa sitten lukiovihkon ensi viikolla. Ja kirjetarpeita pitää hankkia sillä emme varmaan joka päivä tapaa Vaulasofian kanssa...

maanantai 17. lokakuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 9


Perjantai 28.7.1978 illalla, kotona aitassa. 

Sade ropisee kattoon, väsyttää. Toisen seinustan ikkuna antaa pellolle, mutta katselen tästä pienemmästä kotitalon pihamaalle päin. Pahkapentti toi minut töistä jo kahden aikaan iltapäivällä koska hänellä oli menoja. Vaulasofia oli mukana. Ne olivat kahvin verran kylässä. Kerkesin esitellä sillä aikaa vähän Vaulasofialle kotiani. Käytiin navetassa, täällä aitassa ja laitumella katsomassa lehmiä, sitten niiden piti kiirehtiä jo pois. Isää ja Pahkapenttiä vähän hymyilytti kun tultiin laitumelta pihaan käsi kädessä ja kun halattiin auton luona toisiamme.

Päivällä kävi setä vaimonsa kanssa työmaalla. Setä sanoi, että tultiin tekemään taas tämä valvontaisku. Se on virallisena valvojana Pahkapentin rakennuksilla ollut ennenkin ja kävi nyt kolmannen kerran tänä kesänä. Sanoi, että kylläpä se tuo Turusville osaa nämä rakentamiset paremmin kuin hän, mutta pitää näitä lanketteja täytellä kuntaa ja vakuutuksia varten. Kysyi Pahkapentiltä: "Mitenkäs se tuo veljenpoika Ottoeinari on kovasta rakentamiskesästä selevinny?" Pahkapentti siihen: "Hemmetti että on vilihakka tekemään, ja meinovaa viijä hyvänmiehen lisikseen  talosta tyttärenkin!". Iski sitten silmää ja setää nauratti. Annoin vaivihkaa sedän vaimolle paperipussissa Reubenin ja kiitin lainasta. Vähän kyllä punastutti.

Vielä reilut kaksi viikkoa ja sitten alkaa lukio. Kesätyöt ja -yöt ovat sitten ohitse. Mitenhän me Vaulasofian kanssa...

Luen nyt helpppolukuista kirjaa, Frederik Forsythen Shakaalia. Ei jaksa raskaampaa. Se satakielen surma oli aika luettava töiden ja kaiken päälle, ja Reuben jonka luin kuitenkin kannesta kanteen vaikka aluksi tuntui, että miksi, kun käytännössä ne seksiasiat kuitenkin sitten oppii. Mutta oli siellä paljon sellaista, jota ei tulisi ajateltua jos vain tekisi niin kuin Turusville sanoi, että kyllä luonto tikanpojan puuhun nostaa. 

Kysyin Turusvilleltä, että tietääkö se mikä on G-piste ja tohtori Grafenbergin joka on sen asian tutkinut.

"Huttustohtori on kjyllä tuttu tuon sotajalankampuran takia, mutta että Gra.., Grah... siis mikä pjerkele se oli?" 

"No se on semmoinen tohtori, jonka mukaan on nimetty naisten G-piste."

"Mikä vitun G-piste!?"

"Niin juuri, mistä tiesit?", vastasin ja voi että Turusville räjähti hohottamaan.


Sunnuntai 30.7.1978 leikkimökissä iltasella

Lämmintä, aurinko on jo painumassa tyynenä lillottavan järven taakse

Eilenillalla oltiin kaupungissa saakka tanssimassa. Vaulasofian isä ja äiti ovat kovia humpaltamaan ja ottivat meidätkin kyytiin. Äiti vei minut Vaulasofian luokse iltapäivällä, saunoin siellä ja muutenkin oli mukavaa. Opeteltiin niillä Astamirjamin opastuksella zazazaata ja se tuntui mukavalta tanssilta. Sitten illalla, kun lavalla soi jossakin vaiheessa "rytmi boleron kun kaikuu taas, saavuthan keinumaan, käsivarsilleni armahin..." niin oli tosi hyvä tunne, kun osasi jo perusaskeleet.  ..."tanssiessas kanssas häipyy muu, aikakin seisattuu", ja Vaulasofian silmät loistivat... Illan esiintyjät olivat Rauli Badding Somerjoki ja Eero Aven yhtyeineen. 

Hermannihannesta näin kahviossa tauolla Se sanoi, että Pattinki laalelloo kännissä, mutta en minä huomannut. Se itse oli ympäripäissään. Oli  linjakyydillä tullut, mutta kyseli meiltä paluukyytiä. Sanoin, että auto on täysi, että etköhän sinä parhaiten pääse sillä, millä tulitkin. Tuumasi siihen: "No,jos eivät tuas putkaan hilloo..." Aika juopotteluksi on silläkin elämä sitten mennyt.

Isä toi minut jo tänään tänne työmaalle kun se menee huomenaamuna aikaisin kaupunkiin asti asioille. Traktorin voimasiirrosta särkyi nivel eilen kun tehtiin polttopuupilkkeitä. Aikoi ostaa samalla suodattimet ja öljyt, että voi huoltaa puimakautta varten kaikki koneet. Meillä on tänä kesänä ohraa neljä ja puoli hehtaaria. Nyt on meidän tilan koko pinta-ala turkasineen melkein sata hehtaari, metsää ja suota siitä on yli puolet, mutta aikamoiset lahjaverot tuli Turkasen testamenttaamasta alasta ja muista "hyövyistä", niin kuin isä sanoi. Varmaan myydään metsää ensi talvena, että saa ne maksetuksi.

Alkuillasta ulkona käydessäni katsoin linjavaunun vierestä, kun alastomat saksalaisnaiset kirmasivat rantasaunasta järveen. "Hukkaviivoo siinä tuas oekeen urakalla huuhellaan", sanoi Turusville samaisesta näystä  viime viikolla kun ne polskivat ja metelöivät ilkosillaan keskellä päivää. Sanoin sille, että otanko valokuvia niin voit viedä eukollesi todisteen millaisella työmaalla olet töissä. "Elä perkeleessä härnee! Se hirmu kyllä tappasi minut jo siitä, että kahtelen nuita polskijoita jos tietäisi..."

Tiistai 1.8.1978 leikkimökissä

Ulkona on pimeää jo. Havahduin äsken kuselle eikä heti tule uni.

Töiden jälkeen uituani kävelin maantietä kylälle päin vanhan kivisen kilometripylvään kohdalle ennen kuin Vaulasofia kerkesi tulla pyörällä vastaan. Tultiin sitten tänne. Rakasteltiin ensimmäisksi ja sitten mentiin uimaan ja sitten rakasteltiin uudestaan. En osaa tästä tunteesta mitään kirjoittaa, se on niin kaiken kattavaa. Pitäisi varmaan ruveta lukemaan enemmän runoja. Runoilijathan ne ovat kaiken näistä sanoneet. Eino Leino kyllä sortui aika alakuloisiin päätelmiin rakkauden kaaresta. Äidillä on sen romaaneja ja muutama runokirjakin joista muistuu mieleeni nyt se ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden yllä täysi kuu...niistä sydämeeni laulun teen...

Vaulasofia lähti äsken. Sen pitää aamulla ennen tänne tuloaan käydä kaksi linja-autoa siivoamassa. Astamirjami sanoi, että kun Vaulasofialla alkaa lukio, niin pitää palkata siivooja firmaan. Meinaavat ostaa kaksi linja-autoa lisää kun ovat turistimatkat lisääntyneet. Yksi ajaa Leningradiinkin eikä se reitti kuskeista ole mikään kovin haluttu kun matkustajat ovat enimmäkseen kännissä oksentelijoita ja rajalla on oltava koko ajan erityisen tarkkana.

Alan nukkumaan. Ehkä näyttää taas yhtä mukavaa unta Vaulasofiasta kuin viimekin yönä.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 8


Lauantai 22.7.1978 Kotona aitassa illalla

Hilppahellevi pääsee ensi viikolla sairaalasta. Rokotukset on määrätty koko perheelle. Isä ja äiti ovat sen jo saaneet. Isoveli oli tullut eilen Helsingistä ja aikoi myös sen hankkia. Minä käyn ensi viikolla piikityksellä. Sanoin Pahkapentille ja muillekin, että pitäisikö niidenkin se ottaa niin Turusville murahti, ”pjerkele, ei sattunu kuulakaan Rukajärvellä aivoihin niin mitenkäs se miljaarti kertaa pienempi virus sitten…”

Tänä viikonloppuna en voi tavata Vaulasofiaa kun niillä on kiireitä äitinsä firmassa. Sen tehtävänä on imuroida ja pestä autot jokaisen pitemmän kyydityksen jälkeen. Pahkapentti ajaa Kekkosen seurueen sinne patotyömaalle. Sanoi, että nimilistassa oli ollut ministeri Johannes Virolainenkin.

Eilen piti tehdä inhottava työ eli yläpohjan eristys. Lasivilla kutitti ja aivastutti peevelisti. Turusville sanoi, että homman jälkeen menet suoraan järveen niin viileä vesi pumpsauttaa sulkeutuvista ihohuokosista lasinsirut pois. Tein niin ja helpotti ihmeesti.

Sunnuntai 23.7.1978 klo 22 aitassa

Saikaranlasse on ampunut itsensä eilenillalla. Sillä oli ollut riitaa Juliamarketan kanssa joka on heilana ollut tänä kesänä. Juliamarketta oli sanonut lopettavansa suhteen Saikaranlassen juopottelun takia ja noussut Joensuuhun menevään linjakkaaseen.

Saikaranlasse oli mennyt isänsä luokse Mataranmäkeen, ottanut sieltä pistoolin ja rannan venevajassa ampunut itseään sydämeen. Oli kirjoittanut viestilapun: ”Elä Juliamarketta pahastu, mutta sinun takiasi en ammu itteeni päähän että voit viimesen suukon antaa ehhyille huulille. Isältä pyyvän anteeksi kun likasin siantappoasseesi, syytönhän sinä tähän olet. Lasse.”

Saikaransulevi näytti lappua kun kävi tänään. Se oli löytänyt veljensä kun oli aikonut verkoille. Lappua se ei ollut näyttänyt poliiseille, sanoi, että ne olisivat sen vieneet arkistoihinsa eikä sitä sieltä olisi heti saanut. Aikoi soittaa Juliamarketille asiasta. Isä huokaisi raskaasti ja katseli pihalle monesta ikkunasta ennen kuin rauhoittui istumaan vakipaikalleen pöydän päähän. Ne on serkuksia ja olleet aina yhteyksissä. Niin kuin minäkin Saikaranlassen kanssa vaikka se viisitoistavuotta  vanhempi olikin. Isä niiltä oli nyt joutunut sairaalaan kun oli rinnasta ottanut.

Saikaranlasse kirjoitteli lehtiin elääkseen ja teki näytelmiä ja oli niitä joskus ohjaamassakin. Toissakesänä se sai maakuntalehdessä isot ylistykset Nilakanrannan Rantarosvoista. Hyvä näytelmä se olikin kun käytiin koko perhe se katsomassa.

Saikaranlasse sanoi minulle, kun kirjoittamisista tuli puhetta: ”Poika, kirjoita, kirjoita mitä vain aina mieleen juolahtelee ja mitä ympärilläsi tapahtuu niin niitä on sitten hyvä eläkeukkona keinustuolissa lueskella. Eihän sitä elämäänsä muuten muista.” Istuttiin sen kuplavolkkarissa silloin Lainasinikan kanssa ja kasettisoittimessa lauloi Markku Aro.

On aika surullinen olo nyt.

Maanantai-ilta 24.7.1978 leikkimökissä. Hyvät ilmat jatkuvat, liiankin kuivaa jo.


Vaulasofia jäi yöksi tänne, sai luvan isältään. Nyt se on rantasaunassa saksalaisnaisten kanssa kun se osaa saksaa jonkun verran. Ne lähtevät huomenna ja uusi ryhmä tulee keskiviikkona. Kummallista siellä Saksassa, ei suomalaiset nuoret naiset ryhmissä noin vain matkustele, en minä ainakaan semmoisista tiedä.

Hilippahellevi pääseekin jo huomenna pois sairaalasta. Kaikki kokeet on otettu ja saatu selville mikä aivokalvontulehduksen aiheutti. Pahkapentti käytti minua päivällä rokotuksella ja otti sen itselleen sekä Vaulasofialle myös. Että onneksi tästä surusta selvittiin näin.

Saikaranlassea ajattelen. Onneksi se ei lapsia ja perhettä hommannut niin kuin viime keväthangilla itsensä metsään hirttänyt kunnaninsinööri. Siltä jäi kolme tyttöä ja yksi minun ikäinen poika miettimään, että miksi. Se oli sairastellut viime aikoina ja kai se siitä johtui. Sen vaimokin oli laihtunut luurangoksi kun näin sitä koulun juhlissa joskus. Juoruilivat, että siinä perheessä nyrkki heilahti aina, kun isäntä haki konjakkia kaupungista.

Tiistai 25.7.1978 leikkimökissä puoliltaöin, pimeää.

Oli meillä yö!

Minä en tarvinnut kondomihankinnoista huolehtia sillä Vaulasofia oli löytänyt aukaisemattoman paketin siivoamastaan linja-autosta sunnuntaina. Eka yrityksellä laukesin jo, kun laitoin kondomia paikoilleen, mutta sitten toisella yrittämisellä alkoi onnistumaan vaikka jännitti niin vietävästi molempia. Kun immenkalvo puhkesi, Vaulasofia voihki hiljaa ja kynsi selkääni.  Jälkeen päin se sitten käpertyi kainalooni ja nyyhkytti hiljaa. Säikähdin, mutta se sanoi, että on niin onnellinen ettei muuta voi kuin itkeä. Yritettiin sitten nukkua, mutta uni ei tullut ja mentiin järveen uimaan ja pesemään tahraantunutta lakanaa. Ja sitten koko loppuyö…

Nyt en tiedä, miten päin olisin.

Keskiviikko 26.7.1978 leikkimökissä illalla, pilviä kerryttelee taivaalle ja tuulee.

Hilppahellevi on kotona. Soitin heti aamulla tyhjästä mökistä kotiin ennen kuin uudet turistit saapuivat. Isä vastasi helpottuneen oloisena. Oli lääkäri määrännyt pitkän antibioottikuurin eikä ainakaan kahteen viikkoon saa rasittaa itseään lainkaan. Kuukauden päästä on lopputarkastus ja jotain kokeita sairaalassa.

Isä puhui Saikaranlassesta. Ruumis on viety avausta varten keskussairaalaan.  Epäilevät, että on jotain muutakin syytä ollut tappaa itsensä kuin naishuolet. Ainakin se humalassa kolarointi, siitä saatu tuomio ja kortin menetys. Sakkojakin aikamoisesti määräsivät koska oli muitakin kyydissä. Mutta miten sillä niin nopeasti asiat alkoivat jumittaa? Äiti niiltä on kuollut jo, kun veljekset olivat vielä alle kouluikäisiä. Minä en äitiä kerennyt nähdä, valokuvia vain niiden isän tuvassa, kirjahyllyn reunalla. Isä ajoi taksia ja kun jäi eläkkeelle, jatkoi Saikaranlassen pikkuveli siinä ammatissa.

Saikaranlasse suoritti lukion, mutta ei jatkanut opintoja vaikka olisi lahjojakin ollut. Armeijan jälkeen se oli vuoden jossakin etelässä, mutta palasi hissukseen takaisin. Eikä puhunut minullekaan siitä ajasta. Mitä lie sattunut? Joku naisjuttu varmaan meni sielläkin mönkään. Kirjoittamalla se hankki minkä hankki. Voi että minua harmittaa kun se sillä tavalla…

Isä sanoi myös, että joku vanhempi nainen oli käynyt Turkasta kyselemässä. Olivat kuulemma olleet joskus nuoruudessa kirjeenvaihdossa ja tämä oli käynytkin Turkasen luona, mutta silloin ei asia ollut sen kummemmaksi tullut. Oli jäänyt leskeksi se mummeli ja ihan vain yksinäisyyttään olisi käynyt Turkasta tapaamassa. Oli näyttänyt jonkun kirjeen isälle ja isä sanoi, ettei olisi uskonut Turkasen semmoisia kirjoitelleen.

Mitähän kaikkea mielenkiintoista niissä kirjeissä lie ollutkaan?