lauantai 31. toukokuuta 2008

Tulitikkuja joku...

...sytyttelee olkapääni nivelessä. Armottomat kivut vaivasivat yöllä. Uneni oli katkonaista ja heittelehtivää. Jos olisin heikompi lenkki tässä pelissä, luovuttaisin. Banadol 1 mg:aan ei auta lainkaan, turha niitä on napsia.

"Päivä on ylen kylmä. Vaeltava ritari on saanut kestää sään tuimuutta tuulien ja raekuurojen muodossa..." kirjoittaa PH Lestijärvellä 31.5.1928. Hänellä sään vaivat ja minulla kivut. Nyt ovat ilmat suosiolliset, vaikka yöpymispaikassa, jossain Lestijoen mutkassa palelsikin pirusti, etenkin jalkoja. Linnut sentään lauloivat ja käki kukkui pitkää ikää unen lävitse minulle. Joku pahaääninen sorsalintu, kuin ruisrääkkä, ränkyi ylitse lennellessään ja niinikään sen myötä uneeni sekoittui Salingerin Sieppari ruispellossa jotenkin. Ja nuorimmaisestani, herra G:sta näin myös unta. Siinä poika kaatui ja löi päänsä lattiaan.

Polttelin nuotiota joenmutkan kankaalla ja paistoin hiillosmakkaraa sekä keiteskelin kahveja. Paikalta löysin myös puskaan nakatun pöydänrenkkanan jonka päällä, syömisen ohella, tarkistin sähköpostit ja vastailinkin joihinkin. Muuta en ehtinyt tehdä kun akku hiipui, vajaahan se olikin.

PH jäi kuitenkin tällä etenemissessiolla hiukan jälkeen ja ajattelin ainakin Saarijärvelle saakka pitää tämän hajuraon. Ei 49 vuotias pärjää 24 vuotiaalle, ajattelen, vaikka tiet ovatkin oientuneet ja päällystetyt, nämä vaivani ja pyörän raskas lasti tasoittavat pe...

...perhanakohan napsahti juuri näyttöön? Joku poika ammuskeli äsken ilmakiväärillä kirjastonkupeessa olevan talon pihassa... tämä napsaus olikin linnun aiheuttama, siltä putosi jokin kova, valkoinen nokasta alas; säikähdin, että kohta tulee ilmakonkuula korvaan.

Mihinkäs jäin?

En tärkeään.

Olen tässä Lestijärven kirjaston ja yläasteen välissä parkkipaikalla. Tässä on autonlämmitystolpasta rikkoontunut kansi ja saan koko ajan virtaa niin koneeseen kuin kännykkäänkin. Kirjasto on näin pienessä pitäjässä lauantaisin kiinni.



Lestijärven kirjasto 31.5.2008

Muuten on ylen siisti ja viihtyisän tuntuinen kylä. Jututin Aikun antiikki- ja kukkakaupan myyjärouvaa ja hän myönsi, että vaikka täällä asukkaat ovat enimmältään iäkkäitä ja hautajaisia on tiheään, he ovat aktiivisia toimijoita. Sitä majataloa, jossa PH on 1928 yöpynyt, ei enää ole, rakennus kyllä ilmeisesti on tallella, arveli työntekijä. Täytyy vielä muistaa kuvata se, ja kirkonseutu joka sekin on laitettu viimeisen päälle.

Jokin museoaluekin tässä on ja rakennukset äskettäin remontoidun/laitetun- oloisia.

Tällä reissuanalullani ihmetellyt olen, että räkäteillä on jo lentokykyisiä poikasia!

Tuomentuoksuakin olen saanut haistella. Ja jo maisemaan piintynyttä, kymmeniä vuosia pelloille ajetun lietelannan tympeää hajua. Sen haju on pahempi kuin sellunkeitosta lähtevä, eivätkä ne saa sitä tuhoamista lakkaamaan. Suojakaistaleet vesistöjen ja peltojen väliin.., hah ja paska ylittää ne tai alittaa aina. Ei ole rannasta ryyppääminen kourakupilla kuten P.Haanpään aikaan...

Harmeihin liittyvänä pidän varusteideni kehnoa laatua. Makuupussi, hienosti KURU Nature sceker ultralite SR on kuin käytettyä kondomia yrittäisi uudellen paikoilleen. Ja sitten pyörän satulalaukuista, uusista, hajosi pullotaskun kiristysosan kangas ja repusta, jossa läppäriä tarakalla kuljetan, napsahti naru poikki.

Puutarhurin ja anopin lähtöhetkilläni kiireesti ompelema tavaroiden sadesuoja kurenauhoineen on just niin kuin pitikin.

Ruokatarvikkeita olen hankkinut kaupoista. Rahaa on niihin nyt kulunut muutamine huoltsikkakahveineen ehkä n. 35 €. Yöpymisistä en ole vielä maksanut yhtään.Vettä olen tankannut huoltamoilta ja Kärsämäellä kirjastosta. Sitä onkin kulunut.

Tomaatti on hyvä matkaeväs, siitä saa kuitujen ohella hieman märkääkin nieluunsa. Muistan, kun läksin Kittilässä erähäisellekin pyöräretkelle. Silloin ajoin Kelontekemään Syväkurun luomutarhalle, ostin tomaatteja muutaman kilon ja aikani tutun isännän kanssa huumorinpölkkyä vuoltuani, jatkoin matkaani metsäteitä myöten yöttömäsä yössä kypsyneitä tomaatteja jälttäen Särestöön, Kaukoseen ja takaisin silloiseen kotiini. Lenkkiä tuli sille päivälle vissiin puolentoistasataa kilometriä; lapinlisä mukaanlukien.

Mutta nyt lähden tästä viileästä rakennusten varjosta katselemaan ja kuvaamaan tätä virkeää kylää.
Kirkon vanhaa kiviaitaa Lestijärvelle tultaessa 31.5.2008

Muistivihkooni, siihen iänikuisenmalliseen mustakantiseeni kirjoitin aamuiselle joenvarrelle muistoksi Stanislaw Jerzy Leciä: "On vaikea tietää, kuka ui virran myötä vapaaehtoisesti." Se olkoonkin ajatukseni värilankana tänään. Vuonna 1827 puretun kirkon kiviaitaa Lestijärveltä lähtiessä 31.5.2008

torstai 29. toukokuuta 2008

Uuden karttakirjan hankin...

...jonka minulle ystävällisen avulias nuori rouva kärsämäkeläisellä Nesteen huoltoasemalla hyllystä kaivoi ja esitteli.

Arvelin itsekseni, ettei minulle käy kuten PH:lle 80 vuotta sitten: "Olen hiukan haihduksissa maantieteellisistä tuntemuksista. Mutta luen tämän tien ja tienvieren vielä kuuluvaksi Pihtiputaan pitäjään..."
Kuitenkin, kun katselin sinänsä simppeliä matkareittiä ja vertasin sitä vanhaan karttaan, lipsahdin hieman syrjään kun luin vielä noita PH:n muistikirjavetäisyjä samalla.

No, en minä kovin pahasti eksähtänyt, käännyin vain etsimään rauhallista yöpymispaikkaa, mutta en löytänyt tälle maailmankohdalle nimeä kartalta. Joudun jokatapauksessa ajamaan muutaman kilometrin takaisin sitten aamulla.

Näyttää erämiesten laavulta, polttopuita on ja nuotionjäänteitä ja huomattavasti siistinpää kuin yhteiskunnan ylläpitämässä edellisessä. Olen itsekin siististi ja poltan vain muutaman kalikan, että saan kahviveden kiehumaan. Keitän sitä pakissa sen verran, että riittää termokseenkin aamuksi.

Tänään hoksasin, tai oikeastan uskalsin ajatella, että täytän syksyllä 50 v, eli sen verran, kuin PH:n elämäkin kesti. Jopa samassa kuussa olen syntynyt kuin Haanpää. Hän sai kuitenkin paljon aikaan viidessä vuosikymmenessään kirjallisuuden saralla.

Minä olen vain kirjoittamisen suhteen nyherrellyt joutavia. Enimmäkseen olen vain siittänyt lapsia maailmaan ja murehtinut toimeentulohuolia ja kohdalleni sattuneita onnettomuuksia. Meistä ei siis voi kirjoittamisen yhteydessä juuri samana päivänä puhuakaan. Pidetään minua edelleenkin vain kirjallisuuden lukijana ja sitä korostettakoon tässäkin yhteydessä.

Koetan kuitenkin ajatella, että ehkä tälle retkelleni muodostuisi jokin muukin tarkoitus kuin vain munat vaahdossa siirtyä paikasta toiseen jonkun edesmenneen jäljillä. Jospa jotain selvyyttä asiaan saadaan matkan loppupuolella kunhan kuljetaan seuduille, joilla itselleni on elämässä merkitystä ollut. Seuduille, joissa olen oikeasti kokenut jotakin sellaista, joka jäytää ja jäytää mieltä eikä rauhaa anna. Asioita, joiden vuoksi moni käy terapiassa koko loppuelämänsä, ampuu kuulan kalloonsa tai jotain muuta mukavaa.

Ihmiset ovat sanoneet minulle, että miksi sinä niitä vanhojen tapahtumien tunkioita alati tongit. Vastaan heille, että se on minun oikeuteni, minun tapani selvitä aina muutama vuosi eteenpäin. Mitäpä jauhamista selvässä ja ongelmattomassa elämässä olisikaan. Voi jauhaa vaikka säitä ja susien metsissään olemista.

Kärsämäellä kävin kuvaamassa Katajan liian liukaslattiaisen tanssipaikan. Ajattelin siinä, että
PH ei tainnut pahemmin eläessään humpaltaa. Joi vain viinaa joskus, pelasi korttia, shakkia ja kirjoitti. Jätti maailmanrantojen taaksemenemisen haaveensakin kirjoittamisentarpeensa vuoksi. Kävi sotimassa välillä ja pariutui myöhään. Eikä liiemmälti sittenkään lisääntynyt. Hänen kohdallaan suvun jatkuminenkin on jäänyt. Vaimo ja ainoa tytär ovat manan majoilla ja tyttären perilliset ovat vain joten kuten hengissä. Vain Haanpään kirjallisuus elää. Muu lienee joidenkin kohdalla tarpeetonta.

Loppuraskautukseksi paksautan Samuli Parosta tähän: "`Hän löysi vihdoinkin itsensä`, ne sanoivat miehestä joka vasta verraten iäkkäänä lakkasi kehittymästä."

Museotien kivinen taival


"Muistikirjavetäisyjä
Yhtäkkiä nousin minä vuoteestani tänä toukokuun yhdeksäntenäkolmatta yöllä klo 2,45. Ja nyt seitsemän tunnin kuluttua makailen tässä Kärsämänjoen partaalla, peninkulmien päässä kotoa. ..." (Pentti Haanpää 29.5.1928, Muistikirjavetäisyjä sekä muita teoksia, Otava)
Niin siis kirji muistiin PH.

Minä en noussut yhtäkkiä vaan suunnitellusti ja nyt olen täällä Kärsämäessä ajettuani vanhan, museotieksi julistetun hiekkatien kautta. Samaa polkua jota PH:kin ja aikalaisensa ovat aikanaan käyttäneet.

Kuinka tie voi olla museotie? Esineet viedään tilaan jolla seinät on ja riippuen esineistöstä, paikkaa aletaan kutsua museoksi. Tietä ei viedä mihinkään vaan se jätetään halkomaan maisemaa kuin vetelä majoneesijuova leivälle. Tätäkään tietä, numeroltaan 8000, eivät suojanneet mitkään seinät. Ei se suikerrellut, kuten vuosisatoja sitten, turvaisien ikimetsien syleilyssä. Metsät oli raiskattu sen sivuilta, silputtu tikuiksi ja kannotkin juurineen temmottu polttolaitosten moolokinkitoihin ikuisesti ahneen ihmislajin toimesta. Tien alitse oli muoviviemäreitä vedelty ja vain malliksi pari holvisiltaa jätetty. Tien pinta oli jyrsitty nykyaikaisin tiekarhun teräskynsin ja peitteeksi ajettu terävää kivimursketta jollaisesta eivät hevospeleillä sata vuotta sitten ajelleet osanneet (onneksi) edes kauhupainajaisia nähdä.

Tätä museotietä ajellessani, minulle tuli olo, kuin olisin Alvar Aalto-vahanuken tavannut Jyväskylän ohitustieltä liftaamasta.

Ainoastaan teerien kiivas pulputus ja suhauttelut nevojen reunamilla, pienempien lintujen taukoamaton viserrys ja kurkien "karjunta" ovat säilyneet muuttumattomina. Lajikirjo on kylläkin tappioita kokenut, mutta lokkien satapäiset parvet vain ovat tehomaatalouden ylenmääräistä tuotetta.

Mutta se.

Nyt istun Kärsämäen kirjastossa, lataan läppärin akkuja, tarkistan sähköpostit, kirjoitan muutaman itse ja sutaisen tänne blogiini nämä pienet tiedot tästä alkutaipaleesta.
Kärsämäen kirjasto
Kuviakin olisi, mutta en taida nyt ruveta niitä koneelle vielä latailemaan ja tänne syöttelemään. Katsonpahan sitten semmoisen paikan, jossa mahdollisesti olen edellä Haanpäätä, se nimittäin taisi lähteä jo menemään Pyhäjärveä kohti ja minulla on vielä eväsostokset tekemättä!

Kuovien soidinhuudot...

...kuin laulaisivat dirlandaata liidellessään juuri mailleen painuneen auringon jälkeensä jättämässä kajossa. Lamujoki kuohuu 4-tien alitse, rekat "jymähtelevät" (Erno Paasilinnan kuvausta käyttääkseni) taukoamatta pohjoisesta etelään ja päinvastoin. Jyhkeä traktori on tahkonnut koko ajan, jonka olen tässä Suomen Keskipisteen laavulla tulihtanut, edestakaisin kukkurikuormia lantaa ajaen. Sitä katsellessa Eero Piirron laulu kirjeestä kullallensa: "...olen siinä vasemmalla lantakuorman päällä ja ohjaksissa kelpo...", tuntuu aika hassulta. Tässäpä siis odottelen kuin metsoa soitimelle kellon lyövän lähtöhetkeä. Muutama tunti vielä ja pyöräilen takaisinpäin Piippolaan ja lähden ajamaan Museotietä Kärsämäelle. Tekisi kyllä mieleni mennä 4-tietä sillä se on puolta lyhyempi reitti, mutta kun vuoden 1928 maantiekartan mukaan sitä tietä ei ole ollut olemassakaan, niin eipä passaa ettei retkeni perusajatus kärsi.

Nukuin tämän laavun lankkulattialla ilta kuudesta melkein yhteentoista. Olin aika poikki vaikka en pyöräillyt kuin Pyhännältä vajaat neljäkymmentä kilometriä. Siihen tulin Kajaanista autokyydillä. Viimeaikaiset yöunet ovat jääneet vähiin vaikka paljoa en sitä herkkua aina tarvitsekaan, niin se kai se väsyä pukkasi.
Kävin Piippolan kirjaston Haanpää museossa tullessa. Museon perustaja jäsen ja -jäsenet ovat tehneet melkoisen urotyön kootessaan kirjailijaan liittyvää aineistoa. Ajattelemista se kokonaisuus herätti ja oli sopiva alku tälle matkalle. Olin vain niin väsynyt, etten osannut kirjastonhoitajalta edes mitään kysellä. Pentti Haanpää-museo Piippolassa

Tämä Suomen Keskipisteen systeemi on varsin mukava tämmöiselle kulkijalle, mutta ilmeisesti väsymys vaivaa paikan ylläpitäjiä sillä täällä on kovin hoitamattoman oloista. Talven jälkeen tietysti voi niin ollakin, mutta tämä tulihtapaikan epäsiisteys on karmaiseva. Vappupallojen riekaleita, siideri- oluttölkkejä, korkkeja, tupakoitsijoiden reviirimerkintöjä jne. on maasto valtoimenaan. Nuotion pohjakin oli niin siivoton, että piti kaivaa laudanpalalla pahimmat rojut ja paskat pois, että siihen kahvinkeittotulet viitsi sytyttää.

Ihmislaji on niin törkyinen. Sille pitäisi tehdä kuten kissanpentua sisäsiistiksi opetettaessa: Niskavilloista kiinni ja kirsua omaan paskaan että oppisi tavoille.

Mutta toivotonta se lienee. Roskataan ja liataan niin kauan kuin välineitä siihen tuotetaan.

Uah! Alan kahville ja lepäilemään.

maanantai 26. toukokuuta 2008

Tangoon tarvitaan kaksi...


...mutta Tunturi Tangoni selkään vain minä itse sekä pitkähköllä pyörämatkalla tarvittavat varusteet.

Kirjailija Pentti Haanpää lähti kotoaan Piippolan Leskelästä 80 vuotta sitten matkaan uudella, Olympia merkkisellä polkupyörällään. Hänen muut pyöräilyvarusteensa olivat kovin vaatimattomat: Repussa parit alusvaatekerrat, paitoja, sukkia, sadetakki ja hieman evästä; suolalihasiivu, leipää, voita - linkkuveitsi taskussa niitä varten. Jalassa vuoden vanhat nahkasaappaat joidenka pohjat alkavat loppumatkasta olla puhki.

Lompsassa Haanpäällä oli 3000 silloista Suomenmarkkaa joka vastaa suunnilleen 824,40 nykyeuroa. Kun tämä vielä muutetaan muutamien vuosien takaisiksi, EU:n turkinhihassa Nato-optioita varten sulatetuiksi (tekisi mieleni sanoa rakennustyömaiden kielellä, että nussituiksi) markoiksi, saadaan 6 x 824,40 = 4946,40 mk.

Kun Haanpää ostaa Kuopiosta alusvaatekerran se maksaa vuonna 1928 50 markkaa. Tänään miehen ihokas lähtee halpakaupasta (jolla ei käytössä mitään tee) 10 eurolla ja Stockan "laatu" 30-50 euroa. Kahvia "letvehnäsineen" ja limonaadeja Pentti Haanpää juo kahviloissa, kioskeissa ja torien kojuissa melko runsaasti, mutta hinnoista hän ei "Muistikirjavetäisyissään" mainitse. Ehkä se onkin ollut kohtuullisempihintaista huvia kuin nykykahviloissa ja maantienvarsien rahastus- ja "virkistyskeitaissa".


Pauligin mainoskahvipannun kuva pahvilaatikon kyljestä vuodelta 1952.
Lähden siis matkaan ensi torstaina, 29.5. klo 02.45 Piippolan Leskelästä kuten Haanpää päähänpistosta aikoinaan. Ajelen sateisina ja/tai aurinkoisina kesäpäivinä ja -öinä samat mutkat kuin 24 vuotias kirjailija Pentti Haanpääkin aikoinaan. Reitti kulkee Piippolasta melkoisen mutkan kautta vesistöjen pilkkoman Savonmuan, Keski- ja Itä-Suomen liepeitä kierrellen takaisin Piippolaan jossa minun pitäisi olla lauantaina 21 kesäkuuta, paria päivää ennen nuorimman poikani, herra G:n 1-vuotissyntymäpäivää.

Minulla varusteita piisaa liiaksikin. On nettitikulla varustettu läppäri, järjestelmäkamera (Olympus) ja kännykkä monenmoista yhteydenpitoa varten.
Kirjoittamisen aloitus nykyvälineillä on joka kerta paljon työläämpää kuin lyijykynäaikaan; etsi ensin sopiva paikka jossa kannettavan kannen voi avata (varjoa aurinkoisena päivänä ja tiivistä suojaa sateella), aseta nettitikku paikoilleen ja odota, että yhteydet löytyvät. Liitä kamera laitteeseen kiinni piuhoilla jos kuvia aiot kirjoituksissasi julkaista. Ja mikä helvetinmoinen pakkaaminen ja förssääminen on koko ajan päällä näiden laitteiden kanssa! Kommunikaattori olisi helppo, pieni väline kuljettaa, mutta sen näppäily näillä raa´an työn paksuntamilla, pykineillä sormilla olisi toivotonta.

Mutta kun on hommaan ryhtynyt on homma kestettävä napisematta!

Muutakin tarviketta ja tavaraa on Tunturi Tangoni tarakka ja sivulaukut pullollaan. Kamera matkaa ohjauspyörässä omassa laukussaan ja on otettavissa äkkiä käyttöön kun kuvattavaa eteen ilmaantuu.

Toisaalta ajattelin sitäkin mahdollisuutta, että olisin ollut niin kovasti "Haanpää-fani" että varusteenikin olisivat samaa luokkaa, jopa hieman niukempaakin sorttia kuin hänellä, mutta kun aikomukseni nimenomaan on verrata varustepuolta samalla katsantokannalla kuin maisemien muuttumistakin vuosikymmenien takaisiin näkymiin. Mikään tekstiilipyöräilijä en silti ole.
Yhtään helpommaksi ei varusteiden määrä tai laatu matkantekoa tee. Päinvastoin. Koko ajan täytyy pelätä, että joku koijari iskee kyntensä tavaroihin ja raskaasti lastattuun polkupyörään. Missä sen voi silmistään hetkeksikään jättää? Erno Paasilinnaltakin varastivat varusteita (vai menikö koko pyörä, en nyt tähän hätään muista?) eräällä hänen pyörämatkoistaan.

Juupa juu ja julistetaan.

Tässä aamuyön tunteina taas, kun käsiäni pakottaa, mietin sitäkin, että millaiset helvetilliset kivut ovat matkan varrella koko ajan läsnä. Ei perseen kestäminen huoleta vaan nämä särkyneet, leikellyt olkapääni, ranteet ja nivelrikkoa kehittävä peukalonhankanen oikeassa kädessäni. Molempia olkapäitäni leikeltiin 1992-93 autokolarin jälkipyykissä eivätkä ne ilonpäivää sen jälkeen ole näyttäneet. Viimeksi sain kirurgin puukosta viime elokuussa. Hieman ennen sitä korjailtiin molemmista ranteista hermopinteet eli canalis carbis-oireyhtymät.
Polvikin, pahalainen on ollut ärtynyt jo pitkään. Siihen tuli mitätön, vettä niveleen kehittänyt ruhje Turun keikalla 4-5 vuotta sitten ollessani Kiitoliikenteen hallityömaan katolla ruuvaamassa peltiä kiinni. Nyt se tuntuu välillä kuin väljänä lonksavan, mutta toistaiseksi siihen on auttanut tukiside vaikka se ilkeästi hiertääkin polvitaivetta takaa.

Jep.

Retkeäni voi siis seurata tästä blogista ja sitten myöhemmin erilaisena tiivistelmänä Pohjoisen Suomen maineikkaasta kulttuurilehdestä Kaltiosta sillä varauksella, että osaan kelvollista tekstiä kuvituksineen tuottaa matkan varrelta.

perjantai 23. toukokuuta 2008

Kun nukkua ei voinut...

...koska etukäpäliä pakottaa, niin lueskelinpa Bertrand Russelin Kasvatus ja elämäntaito -kirjaa. (Aili Salomaan suomennos v:lta 1930, Werner Söderström Oy). Löysin tämän teoksen välipohjan puruista poistaessani niitä jotta saan korkeutta tarpeeksi yläkerran makuualkoviin. Purua oli noin puolen metrin liikakerros. Eli alalta, jonka esille laipiovasoja myöten esiin eilen illalla kaivoin, lähti tavaraa kahdenkymmenenviiden jätesäkillisen (a´150 l) verran.
Siteeraan Russelia pikkuisen: "Kiinalainen kasvatus suosi liikkumattomuutta ja taidetta; se jätti kehittämättä edistyksen ja tieteen. Voidaan ehkä katsoa tämän johtuvan skeptisismistä. Intohimoiset uskomukset synnyttävät joko edistystä tai taantumusta, mutta ei liikkumattomuutta. Tieteellä, silloinkin kun se hyökkää perinnäisten uskomusten kimppuun, on omat uskomuksensa, ja tuskin se voi kukoistaa kirjallisen skeptisismin ilmapiirissä. Riitaisessa maailmassa, jonka nykyajan keksinnöt ovat yhdistäneet, tarvitaan tarmoa kansalliseen itsesäilytykseen. Ja ilman tiedettä kansanvalta on mahdoton. Kiinalainen sivistys rajoittui kasvatuksen saaneiden pieneen prosenttiin, ja kreikkalainen sivistys perustui orjuuteen. Näistä Kiinan perinnäinen kasvatus ei sovellu nykymaailmaan, ja sen ovat kiinalaiset itsekin hylänneet. Sivistynyt kahdeksannentoista vuosisadan herrasmies, jota voidaan verrata jossakin suhteessa kiinalaiseen oppineeseen, on käynyt mahdottomaksi samoista syistä..."

Siteeraamassani kappaleessa olisi oikeastaan ajattelemisen tarpeita lopuksi yötä; maailmassa ajattelemisen aiheet eivät ole miksikään muuttuneet. Tietoa on mukamas tarjolla enemmän, vaikka kukaan ei ole loppuun saakka entisiäkään oivalluksia ehtinyt pohtia.

Sahanpurujen seasta kaivoin paljon muutakin eristeisiin kuulumatonta tavaraa:

Kansan Tahto ja Kainuun Sanomat -lehtiä vm. 1953, 1 Kaleva v:lta 1952, kapustoita, harjanvarsia, pullonkorkkeja, pulloja, puolikas kahvikuppi (Arabia) jonka kyljessä linna-maalaus, rövönkuteita, kommunistista kirjallisuutta, lehtisiä, julisteita, kouluvihkoja, Aku Ankka, Seura, "kuusen alla"-joulukortteja, äitienpäiväonnitteluja, sukkahousuja, yhdet tissiliivit samassa paketissa sotienjälkeistä mallia olevan alkuperäisen/käyttämättömän kuukautissuojarätin kanssa jossa hakaneulatkin mukana, korsetinjousia, flanelliset alushousut, paidanriekaleita, postimerkkejä, pahvia, jauhosäkkejä (tyhjiä), sahanlateja, silmälasien sangat, kitaran vanerikaaret...

...sekä RAHAA! Eli yksi markan kolikko luultavasti vuodelta 1948. Takapuoleltaan se oli niin ruosteessa, etten oikein saanut varmaa selvyyttä vuosiluvusta.

Riittää taas pohtimista erilaisten julkaisujen ja julistusten äärellä joita joka kolokkerosta tässä talossa löytyy. Mielenkiintoista lähiaikojen argeologiaa jota voi suurempia tikuilla kaiveluja suorittamatta verrata nykypäivän aivojenhuuhtomismateriaaliin; Kansan Tahtoja Hesariin; kommunistien manifestilehdykäisiä "Liity Hyvän Olon Olohuone -ryhmään -saat ensiliittyjän lahjan kaupan päälle" -värimainoksiin jne.

lauantai 17. toukokuuta 2008

Valto Ension lista

Edesmennyt pääministeri, nykyinen eläkeläisukko Paavo Lipponen (67) on listannut 70 suomalaista intellektuellia Järjen voittoonsa, eli uuteen kirjaansa jonka hän sankkojen avustajajoukkojen kera ja verovaroista lohkaistujen tukisiivujen myötävaikutuksen turvin on valtion ilmaiseksi tarjoamassa työhuoneessaan sihteereilleen sanellut.

Sokrateelliset sfäärit ovat siis Puavon kirjallisen ajattelun tietä viitoittaneet. Kaunankikkareita politiikan jaamantiellä potkiessaan joku niistä on kirpaissut kovastikin kihdin vaivaamaa ukkovarvasta joten sitä ei ole listaan huolittu. Puoluetoveri Erkki Tuomioja on esimerkiksi semmoinen kikkarankakkara, että perkele; "...nahkurinorsilla n...ii sokeaa Reettaa moinen anti-intellektuelli!"

Pitänee listoittaa minunkin välillä muutakin kuin lattian- ja laipionrajoja. Seuraavaksi siis Valto Ension 70 kohtaa käsittävä lista poisheitettävistä tavaroista, asioista ja ihmisistä.

1. Lohjennut, loppuun istuttu wc-pönttö

2. Kelaamaton kelanauhuri

3. Kasettisoitin

4. Levysoitin-tin-tin-tin...

5. Paavo Lipponen-nen-nen-nen...

6. Katkipoikki oleva lapio

7. Varrenkurkusta vääntynyt vasara

8. Kirveenkalso jota hitsausalustana on käytetty

9. Äitiyspakkauksessa tullut kondomipaketti

10. Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen

11. Vasemmistopuolueet

12. Oikeistopuolueet

13. Keskeltä kaikki

14. Synnyinmökkini kivirappunen jota hautakivekseni olen säilyttänyt

15. Suomen Pankin pääjohtajan pallit (siis istuimet)

16. Uskomuslääketiede

17. Puoskarit

18. Ylikansalliset lääkefirmat

19. Luontaistuotekauppiaat

20. Paavi roomalaiseen pesulaan tärkkäystelineeksi

21. Katolinen kirkko

22. Luterilainen kirkko

23. Islam

24. Muhammed-myytti

25. Esko Aho sitroineen Ahvenanmaalaiselle villisikafarmille rapsuttajaksi

26. Silikonirinnat

27. Kuntosalit

28. Huvikseenkalastus

29. Huvikseenmetsästys

30. Kauko Juhantalo autiolle saarelle ilman kravattia ja lompakkoa

31. Harvesterit

32. Moottorikelkat

33. Mönkijät

34. Kemijoki Oy

35. Mauri Pekkarinen kolera-altaaseen onkimaan polkupyöriä

36. UPM

37. Stora Enso

38. Shell

39. Nokia

40. Jorma Ollila Nigerian suistoon krokotiilifarmariksi

41. Voikukan juurenrepijät

42. Trimmerit

43. Lehtipuhaltimet

44. Ruohonleikkurit

45. Marcus Grönholm peltisepäksi Namibiaan

46. Ideaparkit

47. Mammuttimarkkinat

48. Hullut Päivät

49. Helsinki-Tallinna merenalaisen tunnelin suunnitelmat

50. Toivo Sukari Kongoon kokoamaan kadonneiden ja tapettujen heimojen perimätietoa

51. Mainos- ja urheilusivut sanomalehdistä

52. Laatikkoon jaettavat höpökaupunkilehdet

53. "Tule säästämään" -kauppojen propakanda

54. Radio- ja tv-mainonta

55. Juha Mieto Oriveden kirjoittajalinjalle kynienteroittajaksi

56. Puolustusvoimat

57. Aseet, ammukset ja telaketjut

58. Nato-optio

59. Kenraalia esittävä ratsastajapatsas Kiasman edustalta

60. Juhani Kaskeala Lähi-Itään pomminpurkajaksi

61. Pikku natsit

62. Isot natsit

63. Ku Klux Klan

64. Guantanamo

65. Arvo Ylppö-myytti myytinpurkajien käsittelyyn

66. George Bush irakilaiseen lastentarhaan vartijaksi

67. Hillary Clinton Nicolas Sarkozyn rakastajattareksi

68. Vladimir Putin Grosnyn joukkohautojen tutkijaksi

69. Robert Mugabe kaislaveneessä ajelehtimaan Niilille

70. Valto Ensio nukkumaan!

perjantai 9. toukokuuta 2008

Mustaa on menneisyys...

...ja harmaana vellovat nykyisyyden tyrskyt.

Kertasin teosta nimeltä Kommunismin musta kirja siitä johtuen, koska tuli kirjoitettua muutama blogi sitten kummittelevasta kommunistista talossamme. Aatteen hyväuskoinen uhri hänkin ajallaan, vaikka eihän Marxin aivoituksissa mitään muuta vikaa ole, kuin se, ettei niitäkään olisi ismien toteuttajien pureksittavaksi pitänyt saattaa.
Kommunismin mustan kirjan kirjoittajien esiin kaivamat ruumisröykkiöt ovat luvuiltaan vielä kammottavammat kuin Natsi-Saksan juutalaisvainoista kertovissa dokumenteissa. Niiden hahmottamiseen järjellä käsitettäviksi täytyy tehdä melkoisesti töitä vilkkaankin mielikuvituksen omaavan ihmisen. Ja miettiäpä lisäksi pinojen painoiksi ne itkujen järvet joita vainojen uhrit ovat omaisiensa kera vuosikymmenien saatossa poskiltansa vierittäneet!

Paljonko hehtaareja tarvitaan miljoonalle kalmolle jos ne latoa lompsautellaan metriä korkeisiin pinoihin? Entä kun ruumiita on sata miljoonaa?

Uutisissa toistetaan parhaillaan Myanmarin myrskykatasrofin uhrilukuja jotka liikkuvat 22 000 ja yli 100 000 välillä. Äärettömänä vellova meri on pyyhkäissyt heidät elävien listoilta muutamissa tunneissa kuin Stalinin hihansuu epämieluisan kansanosan Siperian taigaan. Myrskytuhoista kertovissa uutiskuvissa vilahtelee muutamia puhvelin tai lehmänkantturan turvonneita ruhoja, silppuuntuneita puidenrunkoja, tuhoutunutta omaisuutta, sortuneita taloja ja pakolaiskulkueita. Ihmisruumiista ei juuri näy jälkeäkään.

Tuho on kattava, mutta maata hallitseva sotilasjuntan johtajisto kohauttaa vain hieman kulmakarvojaan; tämähän on varsin kätevää kun luonto ja jumalat tekevät joutavasta, köyhästä kansanosasta selvää, säästyy kuulia ja piikkilankaa; diktatuuri voi edelleen hyvin ja sotilaspuvut säästyvät rypistymättöminä; vaaliprobakanda tavoittaa vain ne, jotka tarvitaan entisen menon takaamiseksi.

Huis vain ja tuuli vei, ei huntua ehtinyt riisua, ei!

Ihminen on probakoinut toistansa luultavasti iät ja ajat. Muinaisen Egyptin papyryskääröjen tavaajat ovat joutuneet aivopesun uhreiksi siinä missä ensimmäisten raamatunlauseiden tankkaajatkin. Tuohenpalat, kivet, kannot ja kallionkupeet ovat viestineet aikojen alusta piirroksin ja kirjoituksin toisen homosapiensin älynväläyksiä toiselle heimoveljelle. Tai eri seuraan kuuluville. Kuin parhaillaan muodissa oleva matkalähetyssaarnaajaTommy Hellsten virtahepoineen ihmisten olohuoneissa.
Nykyiset manifestaajat keräävät häpeilemättä pääsylipputuloja puhekonserteistaan. Myyvät kortteja, julisteita, kyniä, kumeja, mukeja ja tarroja; panevat halvalla omilla aivoilla ajattelemaan kykenemättömiä, hädänalaisia tai muuten vain turhautunutta, sisällyksetöntä elämää viettävää kansanosaa. Porukkaa, joka ei saa enää kicksejä ulkomaanmatkoista, kylpylälomista, Rossolounaista eikä kaatokänneistä. Maailmanmatkaajia, joille ovat tuttuja Kalliovuoret ja Machu-Pichu, mutta päänsä sisään eivät ole vielä hirvinneet kurkistaa.

Ugh!

Manifestien, julistusten, mainosten - ylipäätäänkin kuvallisen ja sanallisen viestinnän määrät ja tekniikat on vuosituhansien aikana miljardikertaistuneet. Nykyisellään se on pilkkoontunut käsittämään kaikkea. Pelkästään tarpeettoman tavaran mainostamisesta on kasvanut mammuttimainen saasteenlajinsa joka vaatisi ilmastotalkoisiin verrattavan kampanjan laantuakseen edes siedettävälle tasolle. Ollaan enemmän kuin kusessa makulatuurin määrän kanssa kun sitä kainaloomme tungetaan minne ikinä menemmekään. Ja jota ä´ää kotiinkin kannetaan niin virtuaalikanavien kuin postilaatikoidenkin kautta.
Mihinkään ei tarvitse enää uskoa, sen tämä paskan vinssaaminen on ainakin minulle aiheuttanut.
Tämän blogikirjoituksen kuvituksena olen käyttänyt talovanhuksemme sisälmyspuruista esiin kaivamaani todistusaineistoa siitä, mihin ovat uskoneet ne, jotka tätä maata sotien jälkeen hiki hatuissa kiehuen konsulteille, gryndereille ja globaalin markkinatorin sarasvoille ja olliloille valmiiksi petasivat.

Kiinassakos ne seuraavaksi kilpaa hiihtävät? Ai, juoksevat? Ja hyppäävät ilmaan rimojen ylitse? Hulluja riittää, ja joutoväkeä moisiin talkoisiin. Siellä onkin varmaan päästy pitkälle muullakin saralla ovathan Rauha ja Vapaus antaneet kansalaisille mahdollisuuden jo vuonna 1950 muuttaa uuteen aikaan. Onko Kiinan viestit toisille kiinalaisille ja nyttemmin muulle maailmalle näistä kuvista ja kirjoituksista somentuneet?

perjantai 2. toukokuuta 2008

Tanssii urakoitsijan kanssa

Noin kolmenkymmenenviiden vuoden tanssilavakokemuksen suomin edellytyksin haluttaisi kirjoittaakin aiheesta joskus, mutta sepä tuntuukin ylen vaikealta jo ajatuksenakin; tyrää vihlaisee kuin vankkaa naisrivistöä vastapäätä kuoppaa ekapelille kaivaessa; kuin pakkasviima puhaltaisi leukaperiin juhannusillassa.

Eläytymistä, sitä tässä kaivataankin.

Lajina tanssiharrastus on omanlaatuisensa. Siinä ei käydä sumopainijan ottein vastapuolen kimpppuun painoluokan sitä edellyttäessäkään. Eikä nyrkkeilyhanskoin Muhammad Alin tavoin, vaikka tanssahtelihan sekin epeli Frazierin edessä aikoinaan kuin raitapaitainen jive-kilimu Hakkilan lavalla kesäkuussa 1999.

"Pi-pi-pi-pirskatti!", pääsisi Rantasalmelaiselta Pekka Lipposeltakin tukahtuneesti Savonlinnan Mäntyrinteellä naistenhaulla kun Lyyli Lyytikäinen juoksuttaisi hänet jenkalle niin että kengänkannat eivät lattiaa kymmeneen minuuttiin tavoittaisi.

"Jee ja juu ja siitähän rokki sitten suttaantuu...", lauleli Esa Pakarinen vanhoilla päivilläänkin vielä.

Kun minä aloitin humpallushommat 1970-luvun puolenvälin paikkeilla, oli lähiseutujen kuuluimmat tanssipaikat Halssi Nilsiässä, Maaningan Kasino, Iloharju Kaavilla, Ilveskasino ja Rupla Kuopiossa, Honkaharju Lapinlahdella ja paljon pieniä työväen- ja nuorisoseurantaloja maakunnan syrjäisimmissäkin pitäjissä.

Pyörähtelypaikat olivat varsin vaatimattomia jos vertailukohtia etsii tämän päivän suurlavoista. Iloa silti piisasi. Rakkautta ja anarkiaa oli ilmassa. Kansaa vaelsi kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä paikalle. Bussikuljetukset olivat huomattavienkin matkojen päästä yleisiä. Pullon kallistelu ja kallon pullistelu oli muotia aitojen katveissa, vinoon vetävä känni päälle ja öörk!

Äskettäin manalan tanssiorkesterisolistiksi siirtynyt Erkki Junkkarinen oli huipulla ja reilu humppa raikasi kiirien Maaninkajärven pintaa pitkin kuin rumpuja olisi nakeltu rinteeltä alas kun tapasin ensimmäisen vaimoni Maaningan Kasinolla 1.8.1976.

Se oli kaunista aikaa. Kaverin sinisen 128 Fiatin takapenkillä eka pussailut ja..., huokaush..!

Aika kultaa minkä pystyy. Tähän muistoon sen silaus ei täydellisesti kykene. Ajatukseni palaavat iltoihin kun "...kuu itki meitä molempia tanssilavan luona ja sinä olit kalpea ja kaunis..." ja enteisiin tulevasta kun vaimoni vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli niin kalpea ja kaunis Harjamäen mielisairaalan sinisen päiväpeiton päällä lääketokkurassa nukkuessaan, että Maaningan Kasinon kuutamoillat kontrastinaan se oli enemmän kuin surullista...

Mutta: "Hetken, pienen, hetken pienen elämästä saa kai joskus ehkä antaa..."

Olen aina etsiytynyt tanssilavoille kuljinpa missä tahansa. Tutuksi ovat tulleet Rovanimen Saarenkylän jytkeet, Kemijärven Perävaaran kauniit näkymät ja Suukosken kohinat Tervolassa tanssimusiikin lävitse suodattuneina. Kiertänyt olen Länsilapin pienemmät, niin Vaattovaaran kuin Ylläksen Riemuliiterinkin tapaiset paikat puhumattakaan Portimon piskuisesta maamiesseuran talosta Ranualla ja Tennilän samanmoisesta Rovaniemen kupeessa.

Ja hahhaa! ne Kyllikinrannan railakkaat sunnuntai-illan kiivaat kisat ihmeellisessä Iisalamessa! Ae helekutti, melekein parempoo kuin Partasen muikkukukot... ihan vesj´ kielelle herahtaa ja varpaat lyöpi tahtia Korsuorkesterin rymällyksen sekkaan kun muistelennii.., toiseksi siinä jiävät Levihotellin ja muiden matkailurysien ahtaat turistikompuroinnit kirkkaasti...

Niin ovat muistojen kehään syöpyneet myös Nurmeksen Kajaste, Lemmenlava Pyhäselässä ja Liperin pyöreä jenkkakirnu. Jyvässeutuakaan ja sen Kivistöä tai Palokkaa unohtamatta.

Auran Nuortentalokaan ei ole tuntemattomaksi jäänyt Turun likellä eivätkä Helsinki Pavi tai poispalanut Järvenpään tanssipaikka jossa vierailin sen viimeisenä iltanakin oliko se nyt vuonna 2000 tai niillä paikkeilla.

Tampereella majaillessani tanssijalat käskivät käydä Kyröskosken kahden kunnan rajalle rakennetulla lavalla, Mahnalan pikkiriikkisessä, Tottijärvellä sekä Kangasalan Kisapirtillä, unohtamatta Valkeakosken Vuolteensiltaa joka sekin jossakin vaiheessa paloi maantasalle.

Kainuussa nykyisellään on kaksi tanssikansaa liikuttavaa tanssipaikkaa, Jormuan ja Naapurinvaaran lavat. Jälkimmäiseen mahtuu parhaimmillaan yli kaksituhatta kenkäparia lipsuttelemaan ja maisemat ovat luultavasti Suomen mahtavimmat.

Mutta perhana, olisihan tanssipaikoissa viettämäni illat menneet mukavissa humaloissa Tillikassa, Haarikassa, Himalassa, Santussa, Pohjanhovissa, Kantakrouvissa, Wienerwaldissa, Nepparissa ja muissa kuppiloissa ja kippaloissa. Niissäkin olen kyllä tutustumiseen saakka ehtinyt remuta...

Ja vaihtoehtoina tietenkin koti-illat perheen parissa...

Tanssi on siitäkin kummallista, että vaikka aamuun jykältäisi sen parissa, ei siinä kovin pahasti väsy. Sen tuomassa väsymyksessäkin on jotain piristävää vaikka vanhemmiten asia kuin asia muuttaa merkitystään yhdentekevämpään suuntaan.

Kuinka lienee niiden tanssinharrastajien kanssa, joille harrastuksesta on tullut pakkomielle, urakalla suoritettava voimainponnistus? Muutamia sellaisia jokaisella seudulla näkee. Niin miehissä kuin naisissakin. Ikään katsomatta.

Tanssin ilo (= inssintalo, hih) on poissa, on pakko tanssia, tanssia, tanssia!

Urakka kusee! Vauhtia, vauhtia!

"Pois alta vajavaiset taivuttelijat! Täältä tulee kokovartalokyrpä jolle väylät tulee pitää avoinna!", puuskutti päätään muita pidempi Kiuruveden mies ajaessaan tanssiurakkajunaansa Kyllikin hikisillä tangoraiteilla muuanna kesäyönä kymmenisen vuotta sitten.

Paremmuuden kategoriatkin ovat selviä, toiset ovat etevämpiä pyörähtelijöitä kuin toiset. Hakunurkkausten ääripäihin ovat kuin sanattomasta sopimuksesta muodostuneet "Stockmannin ja Anttilan puolet", alet ja ylet. Stockkan porukka jivettelee keskenään niin lavoilla kuin seurojensa tanssiharjoituksissakin. Anttilan kastiin kuuluvat keskenään vain tanssi-iltoina. Silloin kun hyvältä tuntuu, ehkä pakottomammin, vapaammin, askelkuvioiden täydellisyydestä välittämättä.
Aika, tule ja sivalla kultaa minunkin tanssimuistioihini!