maanantai 26. toukokuuta 2008

Tangoon tarvitaan kaksi...


...mutta Tunturi Tangoni selkään vain minä itse sekä pitkähköllä pyörämatkalla tarvittavat varusteet.

Kirjailija Pentti Haanpää lähti kotoaan Piippolan Leskelästä 80 vuotta sitten matkaan uudella, Olympia merkkisellä polkupyörällään. Hänen muut pyöräilyvarusteensa olivat kovin vaatimattomat: Repussa parit alusvaatekerrat, paitoja, sukkia, sadetakki ja hieman evästä; suolalihasiivu, leipää, voita - linkkuveitsi taskussa niitä varten. Jalassa vuoden vanhat nahkasaappaat joidenka pohjat alkavat loppumatkasta olla puhki.

Lompsassa Haanpäällä oli 3000 silloista Suomenmarkkaa joka vastaa suunnilleen 824,40 nykyeuroa. Kun tämä vielä muutetaan muutamien vuosien takaisiksi, EU:n turkinhihassa Nato-optioita varten sulatetuiksi (tekisi mieleni sanoa rakennustyömaiden kielellä, että nussituiksi) markoiksi, saadaan 6 x 824,40 = 4946,40 mk.

Kun Haanpää ostaa Kuopiosta alusvaatekerran se maksaa vuonna 1928 50 markkaa. Tänään miehen ihokas lähtee halpakaupasta (jolla ei käytössä mitään tee) 10 eurolla ja Stockan "laatu" 30-50 euroa. Kahvia "letvehnäsineen" ja limonaadeja Pentti Haanpää juo kahviloissa, kioskeissa ja torien kojuissa melko runsaasti, mutta hinnoista hän ei "Muistikirjavetäisyissään" mainitse. Ehkä se onkin ollut kohtuullisempihintaista huvia kuin nykykahviloissa ja maantienvarsien rahastus- ja "virkistyskeitaissa".


Pauligin mainoskahvipannun kuva pahvilaatikon kyljestä vuodelta 1952.
Lähden siis matkaan ensi torstaina, 29.5. klo 02.45 Piippolan Leskelästä kuten Haanpää päähänpistosta aikoinaan. Ajelen sateisina ja/tai aurinkoisina kesäpäivinä ja -öinä samat mutkat kuin 24 vuotias kirjailija Pentti Haanpääkin aikoinaan. Reitti kulkee Piippolasta melkoisen mutkan kautta vesistöjen pilkkoman Savonmuan, Keski- ja Itä-Suomen liepeitä kierrellen takaisin Piippolaan jossa minun pitäisi olla lauantaina 21 kesäkuuta, paria päivää ennen nuorimman poikani, herra G:n 1-vuotissyntymäpäivää.

Minulla varusteita piisaa liiaksikin. On nettitikulla varustettu läppäri, järjestelmäkamera (Olympus) ja kännykkä monenmoista yhteydenpitoa varten.
Kirjoittamisen aloitus nykyvälineillä on joka kerta paljon työläämpää kuin lyijykynäaikaan; etsi ensin sopiva paikka jossa kannettavan kannen voi avata (varjoa aurinkoisena päivänä ja tiivistä suojaa sateella), aseta nettitikku paikoilleen ja odota, että yhteydet löytyvät. Liitä kamera laitteeseen kiinni piuhoilla jos kuvia aiot kirjoituksissasi julkaista. Ja mikä helvetinmoinen pakkaaminen ja förssääminen on koko ajan päällä näiden laitteiden kanssa! Kommunikaattori olisi helppo, pieni väline kuljettaa, mutta sen näppäily näillä raa´an työn paksuntamilla, pykineillä sormilla olisi toivotonta.

Mutta kun on hommaan ryhtynyt on homma kestettävä napisematta!

Muutakin tarviketta ja tavaraa on Tunturi Tangoni tarakka ja sivulaukut pullollaan. Kamera matkaa ohjauspyörässä omassa laukussaan ja on otettavissa äkkiä käyttöön kun kuvattavaa eteen ilmaantuu.

Toisaalta ajattelin sitäkin mahdollisuutta, että olisin ollut niin kovasti "Haanpää-fani" että varusteenikin olisivat samaa luokkaa, jopa hieman niukempaakin sorttia kuin hänellä, mutta kun aikomukseni nimenomaan on verrata varustepuolta samalla katsantokannalla kuin maisemien muuttumistakin vuosikymmenien takaisiin näkymiin. Mikään tekstiilipyöräilijä en silti ole.
Yhtään helpommaksi ei varusteiden määrä tai laatu matkantekoa tee. Päinvastoin. Koko ajan täytyy pelätä, että joku koijari iskee kyntensä tavaroihin ja raskaasti lastattuun polkupyörään. Missä sen voi silmistään hetkeksikään jättää? Erno Paasilinnaltakin varastivat varusteita (vai menikö koko pyörä, en nyt tähän hätään muista?) eräällä hänen pyörämatkoistaan.

Juupa juu ja julistetaan.

Tässä aamuyön tunteina taas, kun käsiäni pakottaa, mietin sitäkin, että millaiset helvetilliset kivut ovat matkan varrella koko ajan läsnä. Ei perseen kestäminen huoleta vaan nämä särkyneet, leikellyt olkapääni, ranteet ja nivelrikkoa kehittävä peukalonhankanen oikeassa kädessäni. Molempia olkapäitäni leikeltiin 1992-93 autokolarin jälkipyykissä eivätkä ne ilonpäivää sen jälkeen ole näyttäneet. Viimeksi sain kirurgin puukosta viime elokuussa. Hieman ennen sitä korjailtiin molemmista ranteista hermopinteet eli canalis carbis-oireyhtymät.
Polvikin, pahalainen on ollut ärtynyt jo pitkään. Siihen tuli mitätön, vettä niveleen kehittänyt ruhje Turun keikalla 4-5 vuotta sitten ollessani Kiitoliikenteen hallityömaan katolla ruuvaamassa peltiä kiinni. Nyt se tuntuu välillä kuin väljänä lonksavan, mutta toistaiseksi siihen on auttanut tukiside vaikka se ilkeästi hiertääkin polvitaivetta takaa.

Jep.

Retkeäni voi siis seurata tästä blogista ja sitten myöhemmin erilaisena tiivistelmänä Pohjoisen Suomen maineikkaasta kulttuurilehdestä Kaltiosta sillä varauksella, että osaan kelvollista tekstiä kuvituksineen tuottaa matkan varrelta.

Ei kommentteja: