perjantai 2. toukokuuta 2008

Tanssii urakoitsijan kanssa

Noin kolmenkymmenenviiden vuoden tanssilavakokemuksen suomin edellytyksin haluttaisi kirjoittaakin aiheesta joskus, mutta sepä tuntuukin ylen vaikealta jo ajatuksenakin; tyrää vihlaisee kuin vankkaa naisrivistöä vastapäätä kuoppaa ekapelille kaivaessa; kuin pakkasviima puhaltaisi leukaperiin juhannusillassa.

Eläytymistä, sitä tässä kaivataankin.

Lajina tanssiharrastus on omanlaatuisensa. Siinä ei käydä sumopainijan ottein vastapuolen kimpppuun painoluokan sitä edellyttäessäkään. Eikä nyrkkeilyhanskoin Muhammad Alin tavoin, vaikka tanssahtelihan sekin epeli Frazierin edessä aikoinaan kuin raitapaitainen jive-kilimu Hakkilan lavalla kesäkuussa 1999.

"Pi-pi-pi-pirskatti!", pääsisi Rantasalmelaiselta Pekka Lipposeltakin tukahtuneesti Savonlinnan Mäntyrinteellä naistenhaulla kun Lyyli Lyytikäinen juoksuttaisi hänet jenkalle niin että kengänkannat eivät lattiaa kymmeneen minuuttiin tavoittaisi.

"Jee ja juu ja siitähän rokki sitten suttaantuu...", lauleli Esa Pakarinen vanhoilla päivilläänkin vielä.

Kun minä aloitin humpallushommat 1970-luvun puolenvälin paikkeilla, oli lähiseutujen kuuluimmat tanssipaikat Halssi Nilsiässä, Maaningan Kasino, Iloharju Kaavilla, Ilveskasino ja Rupla Kuopiossa, Honkaharju Lapinlahdella ja paljon pieniä työväen- ja nuorisoseurantaloja maakunnan syrjäisimmissäkin pitäjissä.

Pyörähtelypaikat olivat varsin vaatimattomia jos vertailukohtia etsii tämän päivän suurlavoista. Iloa silti piisasi. Rakkautta ja anarkiaa oli ilmassa. Kansaa vaelsi kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä paikalle. Bussikuljetukset olivat huomattavienkin matkojen päästä yleisiä. Pullon kallistelu ja kallon pullistelu oli muotia aitojen katveissa, vinoon vetävä känni päälle ja öörk!

Äskettäin manalan tanssiorkesterisolistiksi siirtynyt Erkki Junkkarinen oli huipulla ja reilu humppa raikasi kiirien Maaninkajärven pintaa pitkin kuin rumpuja olisi nakeltu rinteeltä alas kun tapasin ensimmäisen vaimoni Maaningan Kasinolla 1.8.1976.

Se oli kaunista aikaa. Kaverin sinisen 128 Fiatin takapenkillä eka pussailut ja..., huokaush..!

Aika kultaa minkä pystyy. Tähän muistoon sen silaus ei täydellisesti kykene. Ajatukseni palaavat iltoihin kun "...kuu itki meitä molempia tanssilavan luona ja sinä olit kalpea ja kaunis..." ja enteisiin tulevasta kun vaimoni vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli niin kalpea ja kaunis Harjamäen mielisairaalan sinisen päiväpeiton päällä lääketokkurassa nukkuessaan, että Maaningan Kasinon kuutamoillat kontrastinaan se oli enemmän kuin surullista...

Mutta: "Hetken, pienen, hetken pienen elämästä saa kai joskus ehkä antaa..."

Olen aina etsiytynyt tanssilavoille kuljinpa missä tahansa. Tutuksi ovat tulleet Rovanimen Saarenkylän jytkeet, Kemijärven Perävaaran kauniit näkymät ja Suukosken kohinat Tervolassa tanssimusiikin lävitse suodattuneina. Kiertänyt olen Länsilapin pienemmät, niin Vaattovaaran kuin Ylläksen Riemuliiterinkin tapaiset paikat puhumattakaan Portimon piskuisesta maamiesseuran talosta Ranualla ja Tennilän samanmoisesta Rovaniemen kupeessa.

Ja hahhaa! ne Kyllikinrannan railakkaat sunnuntai-illan kiivaat kisat ihmeellisessä Iisalamessa! Ae helekutti, melekein parempoo kuin Partasen muikkukukot... ihan vesj´ kielelle herahtaa ja varpaat lyöpi tahtia Korsuorkesterin rymällyksen sekkaan kun muistelennii.., toiseksi siinä jiävät Levihotellin ja muiden matkailurysien ahtaat turistikompuroinnit kirkkaasti...

Niin ovat muistojen kehään syöpyneet myös Nurmeksen Kajaste, Lemmenlava Pyhäselässä ja Liperin pyöreä jenkkakirnu. Jyvässeutuakaan ja sen Kivistöä tai Palokkaa unohtamatta.

Auran Nuortentalokaan ei ole tuntemattomaksi jäänyt Turun likellä eivätkä Helsinki Pavi tai poispalanut Järvenpään tanssipaikka jossa vierailin sen viimeisenä iltanakin oliko se nyt vuonna 2000 tai niillä paikkeilla.

Tampereella majaillessani tanssijalat käskivät käydä Kyröskosken kahden kunnan rajalle rakennetulla lavalla, Mahnalan pikkiriikkisessä, Tottijärvellä sekä Kangasalan Kisapirtillä, unohtamatta Valkeakosken Vuolteensiltaa joka sekin jossakin vaiheessa paloi maantasalle.

Kainuussa nykyisellään on kaksi tanssikansaa liikuttavaa tanssipaikkaa, Jormuan ja Naapurinvaaran lavat. Jälkimmäiseen mahtuu parhaimmillaan yli kaksituhatta kenkäparia lipsuttelemaan ja maisemat ovat luultavasti Suomen mahtavimmat.

Mutta perhana, olisihan tanssipaikoissa viettämäni illat menneet mukavissa humaloissa Tillikassa, Haarikassa, Himalassa, Santussa, Pohjanhovissa, Kantakrouvissa, Wienerwaldissa, Nepparissa ja muissa kuppiloissa ja kippaloissa. Niissäkin olen kyllä tutustumiseen saakka ehtinyt remuta...

Ja vaihtoehtoina tietenkin koti-illat perheen parissa...

Tanssi on siitäkin kummallista, että vaikka aamuun jykältäisi sen parissa, ei siinä kovin pahasti väsy. Sen tuomassa väsymyksessäkin on jotain piristävää vaikka vanhemmiten asia kuin asia muuttaa merkitystään yhdentekevämpään suuntaan.

Kuinka lienee niiden tanssinharrastajien kanssa, joille harrastuksesta on tullut pakkomielle, urakalla suoritettava voimainponnistus? Muutamia sellaisia jokaisella seudulla näkee. Niin miehissä kuin naisissakin. Ikään katsomatta.

Tanssin ilo (= inssintalo, hih) on poissa, on pakko tanssia, tanssia, tanssia!

Urakka kusee! Vauhtia, vauhtia!

"Pois alta vajavaiset taivuttelijat! Täältä tulee kokovartalokyrpä jolle väylät tulee pitää avoinna!", puuskutti päätään muita pidempi Kiuruveden mies ajaessaan tanssiurakkajunaansa Kyllikin hikisillä tangoraiteilla muuanna kesäyönä kymmenisen vuotta sitten.

Paremmuuden kategoriatkin ovat selviä, toiset ovat etevämpiä pyörähtelijöitä kuin toiset. Hakunurkkausten ääripäihin ovat kuin sanattomasta sopimuksesta muodostuneet "Stockmannin ja Anttilan puolet", alet ja ylet. Stockkan porukka jivettelee keskenään niin lavoilla kuin seurojensa tanssiharjoituksissakin. Anttilan kastiin kuuluvat keskenään vain tanssi-iltoina. Silloin kun hyvältä tuntuu, ehkä pakottomammin, vapaammin, askelkuvioiden täydellisyydestä välittämättä.
Aika, tule ja sivalla kultaa minunkin tanssimuistioihini!

Ei kommentteja: