maanantai 30. marraskuuta 2015

63. Antrea




 Pe 11.7.2014

Antrea, jatkosodan alussa tuhotun kirkonmäen Muistopuiston kiviromelikko klo 16.15.

Nukuin kolme tuntia paljaan taivaan alla pelkän telttapatjan päällä. Heräsin kylmän puistatuksiin vaikka aurinko porottelee tuolla lehvästön takana taivaalla. Tuulellakaan ei ole henkäyksensä lämmin; Pohjoisesta huokuu. Huomaan nukkuneeni liki 3 tuntia.

Kun tulin Antrean eli Kamennongorskin vanhalle kylälle, pyöräilin tiheään kasvaneiden puiden reunustamaa pääraittia Viipurin puoleiseen päähän, kiersin hautausmaan ympäri kulkevan polun ja sattumalta osuin myös paikkaan, jossa oli suomalaisillekin sodista muistuttelevia muistopaaseja pystytelty. Tulin sitten matalien talojen vieritse kulkevaa polkua takaisin kylänraitille ja kapusin tänne miettimään jatkoaikeitani. Päälimäisenä mielessä oli kuitenkin lepo rankan marssin jälkeen. Makuukseni valitsin kirkon sokkelikivien välisestä notkelmasta josta minua ei satunnainen mäellenousija heti huomaa. Kusiaisia tässä on ja niitä tuntuu muutama olevan housuissakin nipistelemässä.

Ennen makuupaikan valintaa kiertelin sankoissa saniaispuskissa ja potkiskelin esiin vanhoja hautapaasia. Sojosen, Ahtiaisen, Maria Vertin ja Kanttori Bartholomeus Krökkin kivet siellä ainakin pystyssä olivat. Paljon oli potkittu kiviä nurinkin, tai ehkä niiden kaatamiseen on tarvittu rautakankeja ainakin. Mustikoita löysin, ja metsämansikoita. Kävin kykilläkin kauempana petäjikössä.
Sairalan jälkeinen tie oli muutamaa asvaltinpätkää lukuunottamatta kuin lapsuuteni savolaiset, ikiaikaisten lehmipolkujen päälle rykäistyt, kylien väliset hiekka-savi-multa-turvesekaiset väylät joista Ruposen linja-auton renkaan alta saattoi vanha pitkospuun sydänruoto pompata pystyyn kuin mammutin syöksyhammas. Tällä lyhyellä, kolmenkymmenen kilometrin matkalla en kyennyt polkemaan kuin parit asvaltinpätkät. Ohitse ja vastaan rumisteli jatkuva raskaan kaluston, paketti- ja henkilöautojen virta. Hiekanpölläkkä kirveli silmiä, vaikeutti hengittämistä ja tunkeutui vaatteiden alle hankaamaan hikisiä taipeita. Pöljän tuurilla kai tuosta pätkästä hengissä selvisin. Eräänkin melko jyrkän mykkylän päällä, jossa tie kääntyi melkein 90 astetta vasempaan, tuli vastaan kukkurakuormainen Scania ja takaa kaasutteli yhtä lujaa vauhtia tukkeja karikoiden yläpintaa myöten lastattu täyspitkä puutavarareteli. Selvisin niiden kohtaamisesta ainoastaan siten, että syöksyin ravirinteen kivikkoon. Ranteeseen tuli mustelma ja nahka meni ruvelle kun käsi jarnahti ohjaustangon ja kiven väliin. Pyörä ja sen lasti säilyi onneksi rikkoontumatta.

Melkoinen ratatyömaa siellä myös oli rajalle päin, ja oli halkaistu maantietäkin varten uutta uraa joka kaarsi vanhalta linjalta radanvartta myötäilemään. Näitä mammuttityömaita varten kai niitä sorarekkojakin vyyhtesi lakkaamatta Antrean kalliomurskaamoilta sinne ja takaisin.
Muutaman savun käsittäviä, karttaan merkkaamattomia kyliä oli pari matkan varrella. Toisen kylän laidalta yhytin kaupan josta kävin purtavaa ja tietenkin jäätelöä osatamassa. Kauppaan tuli pyylevä, pahantuulinen maamo kahden virkeän tyttären kanssa ja teki pahaa se, miten äiti lapsiaan korvista nosteli ja ikävän pahaäänisesti niille rinkui. Ei kyllä myyjättärelläkään mikään palveluhenkinen ote päällä ollut. Ei tervehdystä, ei kiitosta, möllötti purkkaa märehtien flegmaattisena kuin lehmä helteessä. Kumma kun jaksoi löllön kouransa ojentaa ruplia valkkaamaan.
Päätös kypsyi nukkuessa. Lähden kohti Jääskeä, Svetogorskia ja kotimaata, Imatraa. Jääköön Viipuri kokematta. Kartan mukaan näyttäisi tie olevan yhtä kurjaa hiekkapolkua kuin edellinenkin pätkä, ja vähän pitempikin, enkä saamari enää sellaista kaipaa.
 Klo 18.00

Olen vähän matkan päässä Jääsken kylää. Istun bussikatoksessa ja syön leipää ja makkaraa, juon maitoa ja appelsiinimehua. Jugurttiakin on puolen litran purkki. Yksi nainen istui tässä ja odotti bussia. Kun se romiseva ja käryävä laatikko paikalle kirskahteli, hyppäsi hän siihen helmat heiluen kuin entivanhaiset emännät  korpitaipaleiden polkujen päistä postiautoon; äiti siitä naisesta tuli mieleeni vaikka ei se alkanut juttusille kanssani kun leipää aloin leikkaamaan ja eväitä esiin kaivelemaan.

Oli vähän epätietoisuutta Antrean kylän laidalla, että mitähän polkua lähtisi seuraaman kun eräässä risteyksessä oli vain värikäs toteemipaalu jossa nuolet vasempaan ja oikeaan, mutta ei järjellä selitettävää tekstiä siitä, minne ne johtavat. Kartassa tästä kummallisesta tienhaarasta ei ole merkintää. Uudemman "Talikkalan" keskustassa oli useita kauppoja, yhdestä kävin hakemassa täydennystä jota nyt tässä nälkääni ahmin. Kysyin vielä varmuudeksi yhdeltä mopomieheltä karttaani näyttäen, että olenhan Suomen rajalle menossa ja se viittilöi ja nyökytteli vauhdikkaasti olevani oikealla tiellä.

Melko pian taajaman jälkeen oli tavarajunille, lähinnä murskeelle ja puutavaralle tarkoitettu laaja ratapiha jonka ylitse piti kavuta kapeaa siltaa pitkin. Murskaamojen melu oli korvia huumaavaa. Murskevuoret kohosivat taivaalle pusikoiden takaa. Kauempana ratapihastakin oli vielä yksi läjitysalue jonka tienhaarassa kamera taltioi tiellä kulkijat.

Valokuvia en montaa enää ottanut alkaessani lähestyä rajaa. Otin kamerasta melkein täyden muistikortin pois ja tungin sen toisen täyden kortin kanssa hikisen lenkkarini kärkeen kevyeen muoviin sitaistuani. Tuli vain sellainen tunne, että niin  pitää tehdä vaikka pöljää se kyllä on. Tyhjään korttiin olen muutamia kuvia näpsinyt näytiksi jos sattuvat tullimiehet miten kyyläpäällä olemaan.

On ihan mukava ilma, tuulikin tyyntynyt. Aurinko alkaa olla aika matalalla. Jännittää rajalle meno, ja että kohta olen "kotona"!

perjantai 27. marraskuuta 2015

62.Käkisalmi-Sairala

Pe 11.06.2014 leiri nro 34

Klo on 08.40 herään aamuauringon kuumentamassa teltassa. Polku, jota pitkin puolen kilometriä aamuyön puolella pyörääni työntää ängersin, on ajettu traktoreilla ja mönkijöillä mustalle muralle. Ovat läheisen Sairalan kylän metsurit ajaneet metsästä kokonaisia puiden runkoja ja niitä on sikinsokinpinoissa siellä täällä polun varrella, myös poikkipolunkin läsötti muutamia kuin ne olisivat kuormasta noin vain tipahdelleet.
Kun tähän möykkelikköiseen sammalikkoon telttaani kokosin, haukkua röykytti usean koiran kuoro linkkitornimäen suunnassa. Painuessani uneen, joku isoääninen koira alkoi ajaa jänestä. Rumusivat jossakin vaiheessa liki telttaani ja pyörivät sitten kuusikossa ties kuinka kauan. Väsytti kuitenkin niin, että nukahdin hurtan volahteluista huolimatta.

Ennen kuin lähden jatkamaan matkaa, otan palasta ja kirjin Käkisalmen jälkeiset vaiheet muistiin.
Myllypellon kylää ohittaessani alkoi nenään tunkea yököttävää lemua joka voimistui polkaisu polkaisulta kunnes tulin pusikkoiselle aukiolle, jossa vasemmalla puolella tietä alkoivat kettutarhan häkkirivistöt auki reuhottavan portin takana. Betoniaita näytti myös olevan vähän sieltä sun täältä nurin. Muutama kettu juoksenteli irtaallaan välinpitämättömästi hoidettujen häkkien väliköissä ja hiekkakäytävällä. Taustalla töröttävien rehutornin katolla, linkkimaston rakenteissa ja mädäntyneen aromikkaassa ilmanalassa raakkuivat valtavat varis-, korppi-, naakka- ja lokkiparvet. Naksin siinä muutamia valokuvia, mutta en tohtinut lähteä tutkailemaan paikkaa lähempää. Tuskin siellä kuitenkaan vahtikoiria olisi vastaan tullut irtotarhattavista päätellen. Olisi siinä kettutytöille työmaata, mutta selviäisivätköhän hengissä kovinkaan monesta reissusta.
Myllypellon jälkeen seurakseni lyöttäyty teini-ikäiset tyttö ja poika polkemaan. Tytöllä pyörä kiilsi uutuuttaan, pojan ruosteinen kulkupeli rämisi ja romisi vanhuttaan ja huoltamattomuuttaan. Poika osasi jollakin tapaa suomea. Oli tietoinen kaikkialla jopa yli kaksimetrisinä rehottavien jättiputkien haitallisuudesta, mutta ei tiennyt, kuinka valtavista aloista, jotka niiden vallassa ovat, voisi koskaan eroon päästä. Myrkyille poika puisteli päätään. Koetti jotain sanoa, että helikopterista pitäisi kuin napalmia levittää. Sitten tienvarressa tuli vastaan muutaman talon käsittävä pikkukylä, jota ei edes kartassa ole ja nuoret heilauttivat kättään, hihkaisivat dasvidaniat ja häipyivät sivutien jättiputkikujaa pitkin näkymättömiin.
Räisälässä istuin baarissa vähän aikaa. Sen tienpuolensivulle oli lisätty kuorimattomien puupölkkyjen varaan oikein terassikin. Maasturilla pihamaalle parkkeeranneet miehet naistensa kanssa istuivat tukevilla penkeillä, joivat olutta ja röyhyyttivät sankkasavuisia savukkeitaan. Toisen naisen luisessa imukkeessa näytti olevan ohut sikari; ruskea se ainakin oli. Join kahvit jonka makua ei käynyt kehuminen. Vedenpyytämistäni ei meinattu ymmärtää millään. "Vodaa, vettä, vatten, water" mikään sana ei tytöille tiskin takana kelvannut. Näyttivät olut ja limpparipullojen rivistöä, ja vasta sitten, kun otin tiskiltä lasin ja käänsin sen yllä kouraani kuin hanaa aukaisten, he tajusivat. Mutta hanavettä ei sittenkään irronnut, vain pullotettuna maksusta löytyi.
Parikymmentä kilometriä Räisälästä, asvalttitien äkkiä muututtua pölyäväksi soratieksi jossa raskaan kaluston liikehdintä tuntui iltaa kohden vain yltyvän, sytyttelin nuotion tienviereisen järven pohjukkaan josta laiska joki virtaili tien alitse. Nuotiopaikka sijaitsi jyrkän kallioisen rinteen kupeessa, puiden väliin raivatulla, kivikkoisella tasanteella. Kaavin puunsälöllä vanhan nuotionpohjan töryt  syrjään ja kohentelin kiviringin kuntoon. Kankaalla lojui liikennemerkin ruosteinen varsi ja siitä sain keikkumattoman keitinselän pakilleni.
Keittelin kananmunia ja kahvit, paistoin myös pari pientä makkaranpötköä ja hotkin Käkisalmelaista, väköväksi maustettua, vaaleaa leipää. Kypsiä metsämansikoita oli kallionkupeet punaisenaan, napsin niitä jälkiruuaksi. Lanteikas nainen kävi pikkupojan kanssa tiensuulla ihmettelemässä, mutta eivät tulleet kuitenkaan juttusille. Näytti äkäiseltä emännältä. Olivat ehkä lahdenpohjukan vastarannan talosta. Sieltä ainakin kuului kolinaa ja pauketta ja joku kävi rannassakin katselemassa suuntaani.
Kun jatkoin matkaa, siltaa ylittäessäni humahteli järveltä päin tunnistamaton, taittosiipinen, pyrstötön lintu. Olin juuri napsaisemassa valokuvaa reissuni aikana toista kertaa täyttyvästä kuusta ja sain kai jonkinlaisen kuvan linnustakin.
Tästä Sairalan teltanpaikasta ei ole enää kovakaan polkaisumatka Antreaan, eikä siitä enää Svetogorsk-Imatra tullipuomille. Paitsi jos Viipuriin jatkan ja sieltä Vaalimaan kautta Lappeenrantaan. Alkaa kyllä vituttaa koko Karjala ja sen löysähiekkaiset, pölyävät tiet, välinpitämättömästi hoidetut pihat ja kylien raitit; alkaa nämä olla nähty eikä minua Viipuri kiinnosta puolen metrin vertaa.

Askarruttaa, että tuntevatkohan paikalliset asukkaat olonsa kodikkaaksi koskaan vai onko vinksinvonksin-olotila normaali? Juurettomuus, joka kaikkialla pistää silmiin ei sukupolvienkaan vaihtumisen myötä taida mielistä hävitä. Stalinin ajan pakkosiirtojen perintö, se lienee raskas taakka niille, jotka ajattelemaan pysähtyvät.

"Karjala takaisin", mutta perinpohjaisesti pestynä, kiitos.