lauantai 24. marraskuuta 2012

Terapiakorvo

-Synnytys on vaekeeta, sanoo velttoleukainen mies peruuttaessaan mielenterveystoimiston käytävään, huoneeseen päin kumartaen. Hän sysää kainalorullana pitämänsä karvahatun kaljunsa peitoksi ja se holahtaa paljaiden kulmien päälle, miltei ripsettömien luomien raosta valjuina tihrustaville silmille. Sitten pitkäluinen mies poistuu käytävän päässä olevista teräsrunkoisista, panssarilasista pariovista ulos karvahatun korvalliset tahdikkaasti pään sivuilla humpsaen. Venähtäneet neulekintaat toppatakin taskujensuista heiluen.

Meidät kutsutaan viiden käytäväkellon raksauksen päästä sisään. Satu kävelee suoraan vihreäkankaiselle tuolille toimistopöydän eteen, laittaa käsilaukkunsa pöydänreunalle. Istahtaa. Tuolinjalan liitos napsahtaa kireästi. Minä jään seisomaan Alvar Aalto-jäljitelmän viereen ovensuuhun.

-Minä olen psykologiharjoittelija Enni Kuivamäki, päivää. Voisitteko odottaa vähän aikaa käytävällä niin keskustelen ensin rouvan kanssa kahden kesken, hän sanoo arkisella äänellä katsellen vasempaan poskeeni. Käsi on lämmin, kuiva. Peukalontyvessä rispaantunut ihottumankieleke. Nenän alla muhii valkealakkinen näppylä, tulehtuneen punareunainen. Kirkkaaseen muovitaskuun pujotettu henkilökortti läpsöttää ruudullisen miestenpaidan väljässä rintamuksessa, pienesti kohoavan oikeanpuoleisen tissin päällä.

Ehdin purkaa karun odottelukatveen täyteen ajatuksia ennen kuin Kuivamäki kutsuu takaisin huoneeseensa. Satu kyhjöttää kyyryyn lysähtäneenä sivuttain ovelle päin. Olkapäät nytkähtelevät. Poskipään turvotus punoittaa. Satu on riisunut ruskeasankaiset silmälasinsa käsilaukun viereen pöydänkulmalle.

Psykologiharjoittelija alustaa innostuneena psykoanalyysitaikinaansa, jonka juuren hän on laittanut happanemaan huoneen kokoiseen terapiakorvoon. Lyijykynä pyörähtelee ohuissa, solmunivelisissä sormissa suipposieraimisen nenän korkeudella. Kyynärpäät narahtelevat luisesti kirjoitusalustan muovisella päällysteellä.

Satu itkee. Märkään nenäliinamyttyyn, jolla hän kuivaa kasvojaan, on tarttunut jostain teippirullan ristikkokuvioinen aloituspätkä. Katson Sadun kädenselkään sarveiskalvoja polttavan sumun lävitse.

-...me tässä Sadun kanssa sovimmekin jo, että aloitamme täällä viikottaiset tapaamiset, joiden aikana on tarkoitus käydä lävitse hänen nuoruudestaan, jopa aivan varhaislapsuudesta saakka sellaisia kokemusperäisiä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti hänen kehitysvaiheessa olevaan psyykeensä, ja joilla ehkä saattaa olla merkitystä siihen tilanteeseen, ja tilaan, johon Sadun mielenterveys on nykyisellään ajautunut. Me...

Kun Kuivamäen taikina kohoaa sälekaihtimien yläreunan tasalle, haluaisin lähteä hakemaan äskeisiä ajatuksiani käytävän odotussyvennyksestä.

Satu ojentautuu. Silmät katsovat jalkalistaan kansioita täynnä olevan hyllykön vieressä. Hetkellinen poissaolokohtaus näkyy oikeassa kädessä. Se nyppii olematonta nukkaa housunkankaasta pöydän alla.

Epilepsia partialis generalisata. Aukkohakkio Sadun vasemmassa aivolohkossa on jo aika suuri. Se on tuhoutuneiden aivosolujen hautausmaa, musta-aukko, jossa hulluuden huilut soi.

Kuivamäelle pitäisi kai sanoa jotain. Kieleni on lahoa puunmöttelöä, matojen käytäväiseksi kaivertamaa. Turtana se lelluu suuni kuopassa kuin turvonnut lepänoksa rapakossa. Psykologiharjoittelija ravistaa termijauhoja taikinaansa. Freud kurkistelee pakoreittiä korvon rakosista. Leipuri survaisee omintakeisen tulkintansa nuijalla Freudia päälakeen. Hiveltäessään psykodiagnostiikan hierimellä ohimoitani, hän haluaisi sotkea minutkin taikinaansa. Hän puhuu kuin tuuhean katajapuskan takaa. Lauseet suhahtelevat säröttöminä suotimensa lävitse. Ulkomuistin myllynkivissä jauhautunutta teoriapölyä hulmahtelee säkkitolkulla tähän huoneeseen joka on taikinakorvo, ja jonka sisältö kohoaa laipioon saakka, leviää seiniin kiinni. Turskauttaa kohta koko rakennuksen hajalle.

Minua pierettää katsoessani Enni Kuivamäkeä. Itkettää siirtäesäni silmäni Satuun. Katonrajaan vilkaistessani laipiolistat narahtavat irti, tapetit kostuvat. Seinät aloittavat valumisensa alas, kuin liian lähelle nuotiotulta viedyn valkoisen muovisangon sulava kuve. Hometta leijuu vihertäväviiruiselle muovimatolle.

-Me olemme päättäneet erota, töksäytän hiljaiset sanani hierimenkuoppaan Kuivamäen hellittäessä hetkeksi survomisensa. Jonglööraaminen lyijykynällä loppuu. Hän laittaa sen varovaisesti pöydällä avoinna olevan päivyrilehtiön viereen. Giljotiininterät jäävät raolleen ja niiden välistä livahtaa kuiskauksena pehmeä lause: -Mites te nyt silleen?

Satu painaa otsansa pöydänkanteen kiinni. Koko vartaloa huojuttava puistatus käy hänen lävitsensä. Kyynelten äänettömät tipat lammikoituvat lattialle kengänkärkien eteen.

Neljäkymmentäviisi minuuttiviisarin raksausta käytävässä.

Nousen. Astelen heikoin polvin Sadun viereen ja lasken käteni hänen hartioilleen. Terapiakorvossa taikina alkaa laskea. Se pullauttaa röyhtäyksen ilmastointikanavaan ja kaikki puhuttu horahtaa harakoille katolla. Minun ainoa lausahdukseni jää poikittain venttiiliin lumpsuttamaan.

Poistumme rakennuksesta. Enni Kuivamäki roikottaa neuvottomana käsiään ulko-ovella, jonne hän meidät rispaantuneilla sormillaan puristellen saatteli.

Auton luona Satu saa uuden poissaolokohtauksen. Hän jatkaa matkaansa katua ylös käsi vispaten. Juoksen hänet kiinni, ohjailen autoon ja laitan turvavyön kiinni. Hipaisen hiussuortuvan pois kohtauksessa rullaavien huulten välistä.

Kotona Satu riisuuntuu ja menee vuoteeseen. Vaimea itkuntyrske punaisen täkin alta, ennen hänen nukahtamistaan, tunkeutuu näkymättömän kaasun lailla jokaiseen sopukkaan asunnossamme. Jäädyttää lämpöpatterit ja nokeennuttaa ikkunalasit.

Alan kuoria perunoita ja sipulia keittiössä. Aamulla pakastimesta otettu jauhelihamötikkä on vuotanut työtasolle. Verinen noro kulkee välinelaatikoiden vedinten välistä lattialle.

Kello on puoli kaksi ja tytöt tulevat kohta koulusta.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tähän minä asetun


Herranjestas! Minähän hullu olen.

Järvessä lillun. Ulpukannuppujen kannat veden pinnalla tulppina ja lumpeenlehdillä sudenkorentoja siipiään värisyttämässä. Nousevat ilmakuplat taivaaseen saakka kun hengitän. Linnut väistelevät niitä. Tai puhkovat nokillaan kun on niin mukavaa niistäkin tämä leikki.

Ihohuokosistakin nousee kuplia, kyljissään väriraitoja ja pisamia sisällä. Nenästä puristaen pääni sisään kun puhallan, pulpahtelee isoja kirkkaita silmäluomien alta. Sormenpäillä kestävät painella.

Tässä on hyvä. Tähän minä asetun.

Tyhjenen hitaasti hätäilemättä ja loput minusta liestyy järven liejupohjaan.


Korvassa jotain, ehkä se ötökkä sieltä persikankivestä? Vein sen terveystarkastajalle tyhjässä margariinirasiassa. Jos se on karannut ja lisääntynyt? Jälkeläistoukat löysivät minut ja koversivat kolon päähäni. Terveystarkastajalta meni nenänpää valkeaksi, kysyi, mistä tämmöinen tuli? Sanoin, että ruksaus vain kuului kun Valto puraisi persikkaa ja sen sisällä, jauhoksi syödyssä siemenkivessä, hahtuvaisen rihmaston keskellä sillä pesä oli.

Se ötökkä oli pitkäruumiinen karvajalka. Melkein kuin iso hapsinkakkiainen, mutta musta. Ihan pikimusta. Terävät, sahalaitaiset sakset leukoina. Katsottiin kirjastakin, mutta ei löytynyt semmoista otuslajia.

-Mikä lie porneolaenen, sanoi Allu.

Ne persikat ostettiin K-Savolaisesta Siilinjärveltä. Siitä on jo aikaa. Asuin silloin kotona Kasurilassa, Miettisen puolitoistakerroksisessa, sahajauhotäytteisessä puutalossa jonka ulkoseinistä vihertävä maali rapsahteli vanhetessaan irti ja leijaili levyinä sokkelinjuureen.

Thuret asuivat vaaleassa talossa siinä vieressä, Rajalat keltatiilisessä tienvarressa. Savolaisen Annin punaisessa, lahohelmaisessa mökinrötiskössä majaili kaikenlaista kulkijaa vuokralla. Haataisetkin vähän aikaa.

Oikeakätiseksi ristityn lammen pitkulainen liplatus kuului tyynellä ilmalla viitostien ja hiekkamonttujen välistä. Siinä käytiin polskimassa kesäisin. Oli kirkasta vettä ja paljon pieniä ahvenensinttejä. Joku kesäinen päivä sekin oli, kun Kasurisen poika sukelsi insinööri Airaksisen laiturin päästä lampeen ja sai epilepsiakohtauksen. Eikä se enää elävänä pintaan noussut.

Jehovalaisten Valtakunnansali levitteli autuuttaan aitan takana, hiekkamontun töyräällä kuin suuri, homehtuneen juustojytysen värinen maitolaituri. Sen päätyikkunoihin paistoi aurinko Kehvonsalolta päin. Hatarien lautaseinien lävitse solahteli hartaiden laulujen sanoja kapeiden räystäiden alle kuin taivaanvuohen humahtavia päkätyksiä. Kävin joskus sunnuntaikokousten aikana laskemassa, montako autoa parkkipaikalle riviin oli peruutettu. Sitten kuuntelin nurkan takana kun Haatainen hiljaisella äänellään lupaili ihmisiä paratiisiin, ja mitenkä siellä rukoiltiin ja veisattiin.

Mykkäs Veksi kutsui humalapäissään Haataisen Einoa, minun siskonmiestä Siilinjärven Piäjehovaksi. Veksi asui meidän yläkerrassa; kikkarapäinen pikkumies jolta ruokia kokatessa paloivat keitetyt kananmunatkin pohjaan. Veksillä oli tiukkahuulinen viivasuu. Sanat tulivat sieltä kuin puimakoneesta oljentähteet, yhtä litteinä ja piuhakoina. Pätkittäin.

Hyppäsin narua kotipihassa ja hoin narun lätkytyksen tahtiin: Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun teohova. Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun tehova...


Allu ei tykännyt Valtosta. Varsinkaan isän ja äidin avioerokäräjien jälkeen kun Valto oli todistamassa Allun luulotaudista ja nyrkkien kanssa heilumisesta. Valton piti jättää auto Tarinaharjun männikköön ja hiipparoida Oikeakätisen rantaa kulkevaa polkua Valtakunnansalin nurkalle. Koukkaista sitten lepikon kautta aitan taa jos mieli minun luokse tulla.

Jos Allu tiesi, että Valto on aitassa, niin se istui halkomispölkyn nenässä aitannurkalla ja tolkutti aamuyölle asti: -...niiinnhniiinhniinh! Kuulehan tyttö, ihan out samanlaenen jakari kuin äetis... ...niiinhniiinhniinh! Nussikee nyt, nussikee. Pankee niin, että persnahka vonkuu ja kyrvänrypyistä rupi tippuu. Niiinhniinniih!

Sitten Allu kaateli raakaa koskenkorvaa kurkkuunsa ja koilotti kuin korppi tyhjään säilykepurkkiin samaa värssyä: Yhten yhten kerran unelmoen minä onnestaniiii kun tiääälläää muaalimallaaa kaekki kaekki ne häepyy poes. Onko lempi totellakin onko kyyneleinen se tie onko lempi totella unta -unta jota en saata voe. Ja jos joskus sinne kuljet missä on minun  haotaniiii niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laeta haotalleni kasvamaan niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laita haotalleni kasvamaan...

Sellaisina öinä palautui eräs lapsuusmuisto Lapinlahdelta mieleen. Olin äidin kanssa Allua paossa naapurin sikopahnassa ja aamulla heräsin siihen, kun sian lämmin kylki tuntui mukavalta ja sen maha kurlusi. Peipposet visersivät koivikossa ja pahnanpöly kutkutti nenää. Aivastin. Sika säikähti ja tönkäisi kärsällään lettiä.


Miettisen sahalla, Allun työpaikalla, sattui kerran tapaturma. Huuskon Pirkko oli eräänä päivänä vannesahalla pensselinvarsien aihioita lykkäämässä kun yksi varrentekele kääntyi terässä poikittain ja kiskoutui Pirkon otteesta irti. Hujelsi sitten väkkäränä halki verstaan puunpölyisen ilman ja tilskahti terävä pää edellä Allun vasempaan silmään.  Allu on kirjoittanut Junkkarisen elämänkerran sivulle: 7.10.1974 puhkes silimä! Samana päivänä kuoli Junkkarisen Erkiltä vaimo.

Puhjenneesta silmästä vakuutusyhtiö maksoi myöhemmin Allulle kertasumma, saman verran, kuin Valton uusi Mosse oli vuotta aiemmin maksanut. Allulta kesti kaksi kuukautta kuudentoistatuhannen markan levittely, ja rahat olivat kanttuvei. Taksimittari raksutti ja ruskeanahkaisessa evässalkussa koskenkorvapullojen kyljet toisiaan vasten kilkatteli.

Sen pensselinvarren Allu maalasi mustaksi. Otin sen omaan talteeni ja piironginlaatikon pohjalta se joskus käteen vieläkin sattuu.


Siihen aikaan minä urheilin. Juoksin Siilinjärven Vesan joukoissa satasen aitoja ja hyppäsin pituutta. Hoidin Piretan johtajan lapsia Päivärannassa ja opiskelin illat Kuopiossa. Välillä makasin epilepsiakohtausten kourissa monta päivää kotona. Nousin sängynpohjalta kerta kerran jälkeen kuin haudasta. Silmät turvoksissa ja kuivunutta kuolaa suupielissä, punaisia tyynynpainumia poskilla ja pitkät lettini imekkeillä. Allu jatkoi ryyppäämistä ja reuhaamista, kävi kyttäämässä äitiä joka asui jo silloin erillään.

Kerran tulin sitten iltamyöhällä kotiin. Kaikki vähäiset tavarani piirittivät pihamaan lommokylkistä koivua. Punaisiin puettu, isosilmäinen Mollamaija istui oksanhangassa käsilaukku kaulassaan. Kun otin nuken puusta alas, niin huomasin, että Allu oli työntänyt hellanpilkkeestä sälön sen sen haarakankaasta syvälle täytteisiin.

Sinä yönä ajettiin Valton kanssa tavarat muualle varastoon.

Se meidän ensimmäinen, yhteinen asumus oli kallellaan kenottava pikkumökki peltojen keskellä, pienellä kummulla Siilinlahden rannalla. Kamarinnurkissa tuiskusäällä lumiläjiä ja läjien päällä hiirenjälkiä. Tukitiin vanhoilla räsymatoilla ja lastulevyn palasilla huoneitten välinen aukko. Valto lähti armeijaan ja minä siinä pienessä tuvassa talven ja seuraavan kesän elin saksanpaimenkoiran kanssa kahdestaan.

Keväällä istuin lahoilla huussinrapuilla ja katselin töyhtöhyyppien renttelehtävää lentoa. Koira kuunteli päätään kallistellen niiden kimakoita huutoja ja loksautteli mustalla kuonollaan harmaassa lautaseinässä sinisenkiiltävinä pörrääviä kärpäsiä.

Laitiset ajoivat lietelantaa pelloilleen ja sonta haisi.

Kerran kesemmällä kun Valto tuli lomille, mentiin rantaan pyykkiä pesemään. Rakasteltiin ruishalmeessa, Valto tuoksui munkkikahville ja tavipoikue ränkätti rannassa. Minä kiipesin "Araratin huipulle" juuri kun leppäkerttu levitti siipensä tähkänvihneen kärjessä ja läksi lentoon. Se törmäsi Valton poskeen josta luiskahti ylähuuleni päälle ja kun Valto kierähti viereeni, sammakko loikkasi ohrankorsien välistä sen rinnalle.

Valokuvakansiossani on haalistunut värikuva jossa ollaan toistemme kainalossa Laitisen viljapellon laidassa. Rantasaunasta näkyy vähän räystästä ja puupäreistä seinää. Takana killottaa Juurusveden pintaa ja sinisenvaaleaa taivasta. Katselen sitä kuvaa joskus ja ajattelen, että kai minä ainakin silloin olen onnellinen ollut.


Mitähän se Valto tuumaa kun järveen olen asumaan mennyt? On varmaan Annelle soittanut. Siskontytär on poliisi ja ne etsii nyt lämpökameran kanssa minua helikopterista. Se lensi ylitseni kun äsken pyöräilin tänne. Minusta näytti siltä, että sieltä vilkutettiin.

Voi se Valto olla jonkun naisenkin luona, luin salaa sen päiväkirjoja. Se oli tyrkännyt vihkonivaskansa vaatekaappiin aluspaitojensa alle. Oli masentuneita lauseita niiden mustakantisten sivuilla. Kuolleesta isästään nähtyjä, oksennukselle löyhkääviä unia oli kirjannut muistiin. Minusta ja sairaudestani sivut kipeinä tuskaisia sanoja.

Toissavuotisen päiväkirjan välistä luiskahti valokuva tummahiuksisesta naisesta jolla oli syvät hymykuopat poskissa ja luomi silmän alla. Puremajälkiset, kainalohin päin kallellaan olevat rinnat paljaina se istui sängynlaidalla. Naisen hoikkien sormien puristuksissa oli paksu kirja jonka sinisävyinen  takakansi oli kuvaajaan päin. Kuvan takana luki vain "M: J.kylä). Naisella oli sormukset vasemmassa nimettömässä.


Nyt naurattaa kun jouduin sinne KYKS:aan.

Neuron osastolla lääkärit ja hoitajat taputtelivat toisiaan takapuolille, puristelivat tisseistä ja kähmivät toistensa haarovälejä. Puhuttelivat toisiaan kultamussukoiksi, kuiskivat ja pussailivat suut rivosti auki. Yksi harmaatukkainen lääkäri otti kullinsa esille ja uitti sitä vesihanan alla lavuaarissa. Kulli önkyili kuin matikka sen karvaisissa käsissä. Hepinnenästä tirsusi mätää pitkinä ruikkauksina kaakelinkukkaan peilin alla. Milan Kunderan kirjasta luin, että tsekkiläiset lääkärit pissivät käsienpesualtaaseen. Olikohan se harmaatukkainen tsekki?

Ajattelin, että siinäpähän taputtelette toisianne, mutta kuinkahan kauan? Muutamat teistäkin vain selviävät niiden neljänkymmeneneljäntuhannen joukkoon jotka paratiisiin lonitaan. Muut miljardit kuolleiden sielut kerätään suuriin pahvilaatikoihin ja laitetaan jäähileissä avaruuden radoille tyhjyyteen.

Ne jehovalaiset, jotka meille änkesivät näistä asioista puhuivat.

Linneako ne tanttarat lähetti kun kuuli, että ratas päässäni lähti lenkkasemaan? En olisi niitä huivipäitä sisään laskenut, mutta en ilennyt ovenraostakaan jututtaa kun Lommin ukko kulki rapussa. En osaa kieltää ja ne työntyvät eteiseen Vartiotornia ja Herätkää-lehtiä laukuistaan kaivelemaan.

Valto ei niitä sisälle laske. Sanoo vain, että otan sitten yhteyttä jos sillä tavalla ruppee piässä viiroomaan. Kerran tulivat mökille Unimäkeen. Valto oli kaivamassa viemäriojaa ja kun ne rupesivat esittelemään asiaansa niin Valto tarjosi lapiota ja sanoi, että huastellaan samalla kun kaevetaan tämä paskaputki muahan.

Kuinka niille jehovanlähettiläille selittäisi, etteivät särkyneet aivot uskonsapluunoihin taivu? Minkälaisilla puikoilla kutoisi heille mallin hauraista säikeistä joidenka varassa psykoosieni välit taiteilen? Ei se ole kuin yksi sopiva sana niin ison myllyn ratas korvan takana rolahtaa ja silloin naukaisee äärettömyyksien ovi. Kerrostuneet maailmat laskostuvat järjen hietikolle kuin meren aallot, ja joka ikinen sen jälkeen lausuttu lause aukaisee uuden oven, jonka takana on taas uusi ulottuvuus. Niin kuin ne venäläiset, puusta sorvatut maatuskat; mummon sisällä mummo.


Ensimmäisen kerran kun aivoissa tilttasi, istuin sohvalla ja olin lähdössä työpaikalleni. Lempeä ääni kysyi katonrajasta, ketä minä rakastan? Kun minä monta minuuttia harkitsin niin levähti paljon ovia auki silmieni eteen ja jokaisen takana kurkotteli ihmisiä kaulat ja kädet ojossa. Kaikki ne ojentelijat tunsin ja luettelin pitkän rimpsun.

Tyttäreni tietysti ensin.

Kohta se lempeä ääni sanoikin, että kaikki ne, joidenka nimet luettelen, pelastuvat ja saavat armon eikä syntilajeja puntariin panna. Olisin halunnut kysyä, että entäs ne, jotka ovat jo kuolleet, että pääseekö niidenkin harhailevat sielut paratiisiin jos nimen lausun? Sanoin sitten Taunonkin nimen koska se Valtolle olisi kuitenkin tärkeä asia. Tauno tukehtui oksennukseensa hirvipeijaishumalassa, mutta sitä en uskaltanut ääneen sanoa. Ajattelin vain sen lempeän äänen rannalla ja toivoin, ettei se minusta näkyisi.


Rietastelkaa vain. Rellestäkää laitteittenne kanssa, kohta lystit loppuu, sanoin yhdelle hoitajalle kun se tarjosi lääkkeitä pienestä, punaisesta muovipikarista. Huitaisin hoitajan kättä ja tabletit vierivät rilisten pitkin sänkyjen alusia. Huusin sille, että koko ikäni olen myrkkyjä kitusiini ahtanut ja että se on nyt loppu! En pane lääkkeenmurustakaan enää suuhuni.

Päässäni surisi. Henkilökunta lonksutteli rautanivelin peltipaidoissaan ympärilläni. Kojeet seinissä ja sänkyjen päädyissä suolsivat vieraskielistä puhetta ja naisten kirkunaa. Ikkunat kupruilivat elastisina. Niihin heijastui ulkoa tyhjä kuilu, johon kumoutui suuria purkillisia Tegretolia, Debrakinea ja Trivatrilia. Kaikki elämäni aikana nielemäni epilepsialääkkeet laskivat mäkeä puolikasputkessa takapihan asvaltille jossa talonmiehet niitä harjoillaan läjiin lakaisivat.

Minut kärrättiin EEG:n. Revin johdot pois.

Sanoin aika kovasti, että näitä ei enää tarvita enkä halua liisteröityjä imukuppeja päänahkaani. Millä ne sotkut pois paratiisissa pestäisiin? Lopullisen lopun oven aukeamista odottelin ja sitten lumpsahtaisivat taivaankannet jäljessä kiinni.

Tuli monta ihmistä ympärilleni kun iskin silmälasit lattiaan ja polkaisin kappaleiksi. Kerkesin repiä lähetteetkin pieniksi sipareiksi ja tyhjentää käsilaukun lavuaariin ennen kuin köyttivät hihnoilla sänkyyn. Sitten tuli se harmaapäinen hepinuittelija ja tökkäsi piikin käsivarteen.

Nukuin, enkä unia nähnyt.

Aamulla herättelivät puurolle. Leipä maistui kierrätyspaperille, kahvia en kyennyt suuhuni kaatamaan. Ihmeissäni katselin huoneesa ympärilleni. Viereisessä petissä makasi vanhempi nainen jolla oli tikkejä ohimossa ja silmänalus mustana. Hiljaisuus napsahteli loisteputkissa ja hurahteli ilmastointikanavissa.

Kysyin ikkunalautaan nojaavalta hoitajalta, että kuinka se eilinen rietastelu ja rymistely on saatu loppumaan? Hoitaja mymmytteli karvahaituvia kasvavilla huulillaan ja korjasi astiat pois. Hihnat roikkuivat kahtapuolen sänkyäni. Minusta tuntui, että jos liikahdankin äkkiväärästi ne kietoutuvat hartioiden ja mahan ympärille itsestään.


Sitten se taas alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat ja menivät sarjoina. Tärisin  ja kuolasin. Purin huulta, purin kieltä. Suussa turskahteli veri. Poskien sisäpuolet menivät palkeenkielille kuin piikkilankakeriin kompastelleen maajussin kumikengät. Päätä kutitti sisäpuolelta. Yritin raapia sitä ja korvantaustani hankautuivat ruvelle. Minulle oli laitettu katetri kun pissi ei tullut. Vedin letkun ulos virtsarakosta ja olisin työntänyt sen sierainten kautta aivoihin raapiakseni kuhisevaa kohtaa korvan takana, mutta hoitaja ehätti ottamaan letkun pois.

Kohtausten välillä kuvajaiset kulki ja harhat kiipeilivät seinillä. Tikkiompeleinen nainen kuorsasi. Luulin sitä äidiksi. Sillä oli kanyyli teipattu ranteeseen ja suolaliuospussi roikkui telineessä. Kysyin monta kertaa mitä oletta äidille tehneet, mutta kukaan ei vastannut.

Suutuin.

Aioin repiä kanyylin pois ja herätellä äidin, mutta taas tuli monta hoitajaa ja yksi isompi jotka pitelivät minusta kiinni. Puraisin yhtä ranteesta. Se läimäytti minua korvalliselle. Pääni sisällä naksahtivat kanavat auki ja urut alkoivat pauhata. Olisin halunnut viimeistä piikkiä, että nukahtaisin enkä enää heräisi ikinä tähän riivattuun maailmaan, mutta minua vain riepoteltiin sisältä ja ulkoa. Paiskauduin hoitajien valkeitten hahmojen välissä kuin ohjaamaton vene koskessa. Pitelijöiden punaiset, pyöreät suut olivat tikankoloja pökkelöiksi lahonneissa koivuissa. Rei´issä ujelsi ja tohisi. Yhdestäkään tikankolosta ei hyvää, kaunista, lempeää lausetta ilmoille päässyt.

Yksi lause, yksi kaunis lause olisi kutittavat ja kuiskivat henget päästäni karkoittanut.

KYKS:sta veivät paareihin sidottuna Harjamäkeen. Ambulanssissa luulin viimeiselle matkalle lähdetyn. Oli kuin olisi putkessa hujellettu. Nukahdin, kun se mies siinä vieressä puheli ihan tavallisia ja taputteli lämpimästi kämmenselälle. Sillä ambulanssimiehellä oli samanlainen parta kuin Valtolla ja se minua rauhoitti.


Niin. Kesä on hyvä ja lämmin, en minäkään palellu. Jäätuura on mökillä, mutta arvaisiko kukaan tulla reikää jääkanteen hakkaamaan jos äkkiä pakastuisi? En kenellekään kertonut uutta asuinpaikkaani kun läksin. Vuokraisännälle olisin voinut sanoa kun se kävi irronneen listan ruuvaamassa keittiössä paikoilleen, mutta olisiko se ymmärtänyt? Kovan vuokran se pörsänmäkeläinen perii meidän asunnosta, mutta nythän Valto voi muuttaa tyttöjen kanssa Unimäkeen. Minä höllötän täällä haaleassa vedessä ja muistelen menneitä. Ei minusta tarvitse kenenkään huolta kantaa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Ehkä tarpeellisia suhteita 2

                                  (Piirros Mr.G 5 v.)

Juna pysähtyy. Aaro istuu ravintolavaunussa, vilkaisee ikkunasta asemasillalle. Solakka, vaalea nainen vaaleassa asussaan vaalea nahkalaukku olkapäällään kiipeää ketterästi vaununväliköön.

-Sinä läksit, Aaro.

-Sinä pyysit, Johanna.

 -Piti kauan miettiä, hirviänkö viestillä pukata.

-Mukavaa, että hirvisit.

-Tuliko hankaluuksia?

-Ei. Olen tämmöisten suhteen nyt omillani.

-Et niin kuin silloin?

-En.

-Otatko kahvit?

-Otan.

-Samanlaisen kuin..?

-Niin. Samanlaisen.

Juna nytkähtää liikkeelle. Aaro kaataa tiskillä toiseen kuppiin tilkan kahvia ja paljon maitoa. Toisen kupin täyteen ilman maitoa. Sitten hän ottaa korista kaakaopussin, repäisee sen auki ja kaataa siitä maitokahviin puolet, sekoittaa.

Myyjätyttö hymyilee:

-Jahah, vai semmoinen annos. Kummastakohan veloittaisin, kahvista vai kaakaosta?

-Molemmista, sanoo Aaro.

Junassa on arkisen aamun tunnelma. Vanhempi pariskunta tulee huojahdellen ravintolavaunuun välikönovesta joka menee lampsahtaen kiinni heidän takanaan. Aaron lisäksi ennestään siellä istuu nuori mies kolajuoma edessään, kuulokkeet korvilla ja silmät puoliummessa.

-Onko elämä miten mennyt? kysyy Johanna.

-Aika helposti, nykyisin, vastaa Aaro kun hämmentää ruskeasta paperipötköstä sokeria sulamaan kahviinsa.

- Niin, se olikin sulla vaikeaa silloin...

-Olihan se.

-Siitä on jo kaksikymmentä vuotta...

-Se tuon ajan kanssa on semmoista.

-Tasan. Katsoin muistiinpanoistani.

-Jaa. Sinäkö semmoisia teit?

-Niin tein.

-Mitä muuta allakoissasi seisoo?

-Kaikki ne kerrat.

-Kaikkiko? Montako niitä oli?

-Kuusitoista.

-Kolmekaksihan me sovittiin?

-Niin, muttei mennyt niin kuin suunniteltiin.

-Mikäpä se elämässä menis...

-Harva asia.

Johannalle jää kahvikaakaosta vaahtoisa rantu ylähuuleen. Aaro pyyhkäisee sormensyrjällä sen pois ja laskee kätensä naisen sileälle kämmenselälle.

-Sinä olet samaa työtä tehnyt?

-En, en ole. Vaihdoin äitiysloman jälkeen toiseen firmaan laskuttajaksi ja sitten vielä sen jälkeen olen vaihtanut kolme kertaa työpaikkaa. Ja kouluttautunut koko ajan. Nyt olen vastuussa melkoisesta osastosta...

-Niin ne sypäkät ihmiset... Tytön vai pojanko sait?

-Pojan. Täytti kahdeksantoista kesällä.

-Kuis mies?

-Hursuaa maailmalla pisnestensä kanssa niinkuin aina. Ei paljoa kotona näy.

-Välit?

-Eipä minkäänlaiset.

-...

-Eron otan kunhan poika lähtee yliopistoon. Ensi kesänä se saa olla ohitse.

-Niin, kai se oikein lie.

-On se. Sinun vaimo?

-Lähti seuraavana kesänä kun viimeksi me nähtiin.

-Lähti?

-Kuoli.

-Menikö se niin pahaksi?

-Meni.

-Lyhyt elämä hänellä. Entä lapset?

-Kaikki viisi ovat olleet jo pitkään omin eväin maailmalla. Perhettäkin jo kolmella. Nuorimmat kaksoset käyvät loppusuoralla yliopistoa.

-Jaa että ukki olet...

-Ja moninkertainen. Eikö se näy päällekin päin. Kävelykeppi vain puuttuu.

-Et sinä kyllä ukinoloinen ole. Pikkuisen harmaata viiksissä ja hiukset harventuneet. Et ole edes kurttuja naamaasi saanut. Minulta ryppyjä pysty edes laskemaan.

-Äh, sulla ole yhtään, vähän naurunsirkeitä silmäkulmissa.

-Et ole uutta vaimoa..?

-No en. Kuka siihen elämänhylläkkään olisi vakavissaan tunkenut?

-Oliko yritystä?

-Oli. Muutama. Mutta...

-Muistatko meidän eka kerran?

-Muistan. Merikievarissa tanssittiin.

-Entä ne seuraavat?

-Joitakin niistä. Hammaslahden ainakin kun yövyttiin teltassa ja satoi aamulla vettä. Vuoksenniskan työväentalon kun sieltä ajettiin Imatralle kylpylään ja voitiin olla muutama päivä yhdessä. Iisalmessa oltiin sinun tädin luona yötä Kyllikinrannan jälkeen ja Harjavallasta se Valtatie kakkosen hollitalli jäi mieleen...

-Muistatkos pohjoisimman tanssilavan?

-Nnhhh... oliko se Äkäslompolossa?

-Juu, Riemuliiteri. Pakkasta pirusti ja sun Saabista jäätyi käsijarru. Seuraavana kesänä käytiin Perävaaralla ja sieltä tullessa Suukoskella.

-Voi saakeli meitä.

-Voi niin.

-Tulivat kalliiksi ne ajelut. Lentokoneellakin pari kertaa...

-Mutta kannatti?

-...nnhhh... hyvät muistot niistä jäi. Olen untakin nähnyt sinun kanssa tanssimisesta.

-Samoin. Harvan kanssa tanssiminen niin makeaa on. Entä omatunto?

-Ei sitä enää kovin tarkasti muista. Ajattelin silloin, että minä nyt tarvitsen tämän suhteen, että sitä mukamas paremmin jaksaisi. Ja olinhan minä ainakin sulle rehellinen?

-Olit. Vähän liiankin.

-Kuinkas tällä reissulla tehdään?

-Kai sitä käydään Hesassa vain kääntymässä?

-Pavilla humpalla?

-Niin.

-Ollaanko yötä?

-Juu. Kai? Ostin viime kuussa Järvenpäästä asunto-osakkeen, että jos siellä?

-Jaa. Käyhän se. Mutta miksi Järvenpäästä?

-Vaihdan vuoden päästä työpaikkaa Keravalle, ja nyt luultavasti viimeisen kerran elämässäni.

Johanna katsoo totisena Aaroa silmiin.

-Olisiko hullua, jos ne loput kuusitoista kertaa taas tavattaisiin tanssin merkeissä ja sitten jos..?

-Olisihan se...olisihan se... sanoisinko, aika merkillinen juttu.

-Kannatat siis?

-Kannatan.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Säppi 2


Maanantai 25.9.2006. Lähtö aamulla klo 05 Oulunsalosta. Määränpää Rovaniemi. Matkaa reilu 200 km, normaali vauhti. Ei erikoiskuljetus: Lavetti menossa vaihtoon Rovaniemen konepajalle. Menolastina armeijan vanha telakuorma-auto ja 10 tn:n Åkerman h7b. Tulo uuden lavetin kanssa tyhjänä jos ei muuta ilmaannu. Vetoauto tuliterä Volvo 420.

Syksyinen viimakeli, mutta kuiva. Ei ollut satanut moneen viikkoon. Kesä kokonaisuudessaankin oli kuiva. Koivuissa paljon keltaisia lehtiä. Niitä pyörteili tuulenvimakassa Oulunsalon lyhyillä kadunpätkillä kun lähdin Ojan tallilta.

Mopoilija oli ajanut kumoon Shellin liikenneympyrässä. Pomppaukko nousi itse pystyyn, kopisteli rukkaskäsillä vaatteitaan. Hatunreuhka oli lennähtänyt ympyrän keskuskiville saakka ja sitä mies etsi jonkin aikaa. Hattu oli samanvärinen kuin seulanperien pyöreät irtokivet istutusten seassa. Sitten ukko polki käynnistinpedalia kuin vihassa ja lähti epävarmasti ohjastamaan Kempeleen suuntaan.

Oulun Vianor. Sieltä trukattiin kyydissä olevien koneiden väliin tuliteriä renkaita vietäväksi uuteen lavettiin. Kiinnitin ne rakseilla ja kiristysliinoilla paikoilleen. Jätin toimistoon Ojalta annetun kirjekuoren. Se nuori rengasmies, joka tuli Vianorille ennen työvuoronsa alkua, oli vaimoni sedän poika, Atso.

Nelostie Oulun ohitse veti vanhaan malliin, joutuisaan. Töihinmenijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti. Joitain typeriä ohituksia niin kuin aina. Yhden ohittajan edessä välähti tolppapoliisi, nostin peukaloa ajatuksissani asialle.

Haukiputaalta ei ole pitkä matka syntymäkotiini. Aina ohitse ajaessani muistan isää joka kuoli muutama vuosi sitten ja äitiäni, joka nyt on kirkonkylällä vanhainkodissa. Oli muutamaa päivää aikaisemmin käyty katsomassa ja suht virkeänä se siellä muiden vanhusten kanssa tossutteli. Muisti lapsetkin, mutta vaimoani se arveli omaksi tyttärekseen.

Haukiputaan jälkeen oli taas pitkät pätkät tasaista menoa. Muu liikenne kohtalaista. Jokunen kollega nosti kättään tai vilkuilla väläytteli. Vähälän rekkoja taisivat olla kaikki. Pohjanlahden puoleinen tuuli oli kova, sen näki puista jotka taipuivat kaarelle. Jos olisi ollut pressukapellit päällä, huojuttaisi. Varsinkin tyhjänä. Renkaiden alla jänisten räjähtäneitä raatoja lojui siellä täällä. Korpit, varikset ja harakat niistä palasia nokkaansa ehtivät liikenteen lomassa riuhtaista. Ravissa olevien ääressä aterioitsivat kaikessa rauhassa liikenteen möhinästä välittämättä.

Olhavassa puoli kahdeksalta. Sillanjälkeisellä pysäkillä, vasemmalla, punaiseksi maalatussa katoksessa oli muutamia lapsia odottamassa koulukyytiä. Vilkaisin heitä ohitse ajaessani. Pienin heilutti kinnaskädellään tervehdyksen. Vastaan tuleva valkoinen Toyota pysähtyi vilkku päällä keskiviivan viereen kääntyäkseen tien ylitse Oijärven tielle. Kaukaa loivasta mutkasta tuli näkyviin harmaa pakettiauto lujanlaista vauhtia. Kerkesin risteysalueen viimeisen valopylvään kohdalle kun se käänsi jyrkästi päin. Kuskin ratinliike oli niin raju, että Transitin keula osui veturin apumiehen puoleiseen kulmaan. Törmäys paukauttti eturenkaan hajalle ja ajokkini lähti suistumaan oikealle, katkoi mennessään valopylvään ja kun lavetti lasteineen retkahti matalaan ojaan, Åkerman viimeisteli törmäilijän lopun rymähtämällä sen päälle.

Volvon tuulilasi tuli hyttään kokonaisena, siruisena laattana, löi käsilleni ja sen reuna iski otsaan niin, että tajuntaa riipoi. Olin Vianorilta lähtiessäni kiinnittänyt turvavyön joten pysyin penkillä, mutta hihnan äkkipuristus mursi kylkiluita ja oikea solisluu meni sijoiltaan.

Tuomaksen muistiinkirjaukset loppuvat tähän. Sivun laitaan on klemmarilla kiinnitetty kriisiryhmän vetäjän kortti ja siinä lukee, että voi ottaa yhteyttä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Tuomas huokaa, nousee istuimeltaan ja rovehtii vähän aikaa työpöydän alimmalla laatikolla. Löytää etsimänsä, katselee esinettä aikansa. Kun kuulee, että pihaan ajaa auto, menee ja avaa verstaan pariovet selälleen.

Vaimo peruuttaa juuri iloisen vihreää Fiestaansa katokseen. Nuorimmaisten lasten nauravat kasvot sivulasien levyisinä takapenkillä. Viisivuotias Jeremias huutaa iskää raplatessaan auton ovea auki. Paperiarkkia heilutellen se juoksee sitten Tuomaksen syliin ja tohkeissaan selittää, että Hilla oli kutsunut syntymäpäivilleen ja että Jarlkko oli kaatunut päiväkodin rappusissa ja että sen leuasta tuli hirrrlveästi verlta ja...

Rauhallisempi, esikouluikäinen Ella tulee myös Tuomaksen polvelle kun tämä on istahtanut ulkokeinuun nurmikon laidalle. Kysyy esineestä, joka Tuomaksen kädessä on, että mikä se on. Vaimo istahtaa myös ja Tuomas alkaa kertoa.

-Tämä on säppi. Tämmöisiä taoin viimeisimpäänkin tilaukseen muutamia. Näitä on ollut jokaisen maatalon aitanpöksien ovilla entivanhaan. Tällä säpillä vain sattuu olemaan vähän erilainen tarina takanaan. Löysin tämän sieltä Olhavan kolaripaikalta kun se oli pudonnut siitä Transetista, jonka kanssa kolaroin silloin monta vuotta sitten.

-Olinko minä jo silloin? kysyy Jeremias.

-Olit sinä. Parin viikon vanha tissibaarinjellukka.

-Ja minä olin sitten kaksi vuotias, eiköstä? kysyy Ella.

-Niin. Niin olit.

-Mutta miksi se säppi siellä kolaripaikalla oli? kysyy vaimo.

- Se auto oli Tarkiaisen Ernon jota sen poika silloin ajoi... Ernolle olin takonut iltatöinäni muutamia juttuja sinä kesänä ja kai tämä säppi oli jäänyt paikoilleen asentamatta, tai sitten tein niitä jonkun ylimääräisen. En muista tarkemmin. Katsokaas, tässä on minun puumerkkikin meistettynä.

Tuomas näyttää säppiä ja lapset ja vaimo kääntelevät sitä käsissään.

-Mitähän Tarkiaiselle nyt kuuluu? kysyy vaimo.

-Oli kuollut viime vuonna. Ja sen vaimo myös vähän sen jälkeen.

Vähän aikaa on hiljaista. Leuto elokuunlopun tuuli huilaa tuomissa keinun yläpuolella ja puuskahtaa kohta jälleen liikkeelle. Rastasparvi lentää aurinkoa päin. Ella kysyy:

-Ethän iskä ennään aja milloinkaan rekkaa?

-En, en aja, vastaa Tuomas. -En enää milloinkaan.


(Tässä 2-osaisessa Säppi-kertomuksessani esiintyvät henkilöt, kuljetusfirmat, kalusto, kuljetettava rahti ja tapahtumapaikat ovat mielikuvitukseni tuotetta eli tarinan olen mukaellut  kokonaisuudessaan aiheen -liikenneitsemurhat-  totuudellisen ytimen ympärille.)