tiistai 20. tammikuuta 2015

44. Tsasouna karkaa

 
Su 29.6.2014 Interposelok, Vazejärvi

Monasterin kellojen aaltoileva kumina kuuluu jälleen. Jälkikaikuna venyttäytyy maiseman ylle kuin liivatehuntuna djoingggdjoingggdjoiiiinnnggg-kaiku. Sävel on erilainen kuin suomalaisten kirkontornien mäike. Iltapalalleko vai päiväsyntien käsistä poispesuun nyt kutsunevat?

Päivänokosten torkahdusunessa olin seminaarissa, jossa pohdittiin, käyttävätkö nykynunnat dildoja ja onko munkeilla millaisia seksileluja kammioissaan. Unenkulmalla istui harmajapartainen, lihava ukko jonka rintaplakaatissa luki Isäviisas ja joka luennoi aiheesta Ruumiintoimintojen ankeansynkkä historia ja niiden kanssa kilvoittelu. Lopuksi ukko nousi nuotiokiville ja roihujen takaa pauhasi selvällä savonmurteella, että helevetin kaahee tulj´ nielkööt ne ryöttäjuuttaat, jotka jarruja ihmisten nussimisenhaluille lyövät. Kun heräsin, ajattelin, että pakkohan tässä on jarrutella vaikka kuinka panettaisi nytkin.

Ankea on tämän Vazejärven niemennokankin historia. Kommunistien könytessä verissä päin ja kourat toistensa kurkuilla Venäjällä valtaan, saapui tännekin erillinen komennuskunta joka vodkaa voimajuomanaan käyttäen nuiji hengiltä kaikki munkit, paskoi ja tuhosi pyhiksi suitsutellut paikat ja hautausmaat ja lopuksi piti peijaistansseja luostarin saleissa. Sitten tänne päästettiin sosialistisiin unelmiin uskovaiset Amerikan suomalaiset, jotka perustivat maatalouskolhoosin. Kun se unelma oli miltei valmis, niin itse unelmoinnin kohde ja maallinen autuususkonto, kommunismi, isä Stalinin johdolla aloitti heidän murhaavan jahtaamisen. Yksikään kolhoosin unelmatyöläinen ei tainnut hengissä selvitä.

Seuraavan historianlehden kun aukaisee, siellä kerrotaan, että jatkosodan aikana Hyrsylänmutkassa suomalaisten käsiin jääneet sotavangit tuotiin piestyin kyljin tänne perustettuun vankileiriin  nälkään kuolemaan. Ja kun viimein kaikki tuokin, kansallissosialistien sytyttelemä globaali tohina ja murhaamisaalto maailmassa laantui, tänne rakennettiin suojapaikka neuvostoliittolaisen yhteiskunnan aivan laitimmaisina harhailleille mielisairaille, entisille vangeille ja alkoholisteille. Heidän jälkeläisiään asuu yhä täällä muutamia ja muiden kurjien sielujentyngät kummittelevat rikki revittyjen rakennusten raunioissa.
Mistä sitten uudet munkit ja muutamat nunnat tänne syrjänmutkaan lienevät itsensä talutelleet? Onko heidänkin yläpuolellaan käsi, joka  Valintojen Portilla määrää, ketkä minnekin elämänikäistä katumusta harjoittamaan lokeroidaan? Ja mikä on seuraava historiannikama kun jälleen kaikki muurit murretaan, hautojen ja tornien vinoristit murskataan ja moikavat kellot valimoihin uusiokäyttöön raijataan?
Mitähän tapahtuu, kun tsasouna karkaa käsistä? Tuolla kelluu järvessä yksi sinertäväkattoinen.  Mäellä kirkastelevat luostarin kupolit ja mäenrintuuksen harmaat, miten kuten katetut ja paikkaillut, harmailla aitariu´uilla ympäröidyt rakennukset antavat kontrastia maallisen ja taivaallisen välitilaan.
Nyt minulla on täällä ainakin kaksi kaveria, Azerbaidzhanista lähtöisin oleva Alexsandr ja täällä syntynyt Jevgeni. Juotiin nokipannukahvia ja huidottiin asioita selväksi. Alex näytteli ilmeikkäästi kuin Vesa Vierikko ne kohdat, joita en ymmärtänyt. Hän myös piirsi tikulla hiekkaan symboleita.  Niistä en kyllä tajunnut yhtikäs mitään. Sitten, kun hän pääsi kunnolla vauhtiin, hän näytti naisystävänsä pimpankuvan kännykkänsä kotigalleriasta. Jevgeni, joka oli selvinpäin vei äsken kännykkäni ja kamerani kaikki akut latautumaan. Alex lähti ottamaan lisää viinaa, viittoi tulevansa kohta takaisin. Hauskaa.

perjantai 16. tammikuuta 2015

43. Sateenkaaren päässä

Su 29.6.2014 klo 13

Aamuiset lehmät ovat kiertäneet nyt toiselle puolelle järveä. Tuon kirkaskupolisen monasterimiljöön takaa kai niillä polku kulkenee. Lypsettävänä ovat ehkä mennessään käyneet. Onnelliset lehemät! Lapsellisen hyvilläni olen heidän puolestansa.
Pesin  kaikki vaatteeni ja hankasin itsenikin puhtaaksi kylmänkirkkaassa Vazejärvessä. Nyt päälläni on vain uimahousut. Löysin rannasta köysikiepin ja sidoin sen pyykkinaruksi teltantakuisiin puihin. Tuuleksiikin mukavan leppoisasti joten ohuimmat rytkyt kuivuvat nopeasti. Olen pitänyt myös nuotiota ja laittanut kunnollisen annoksen ruokaa. Polttopuiden etsintä on työlästä sillä seudun kaikki kuivempi on rannassa aiemmin leiriytyneiden toimesta juurittu tulien ruuaksi.
Yöllä asettuessani aloilleni, siivosin erittäin törkyisen nuotiopaikan ja kunnostin kiveyksen. Pulloa ja purnukkaa, muovijätettä ja muuta roinaa on vähän joka puolella. Saastuttamisen puolesta kovin pyhältä seutu ei näytä vaikka se vinoristien siunauksenmitan päässä sijaitseekin.

Eilistä pitää muistella vielä.

Kun läksin Prääsästä, kävin tienhaaran baarissa lurukahvilla. Ruokailijoita oli muutamia: kaunis nainen lihavan rokonarpisen miehensä kanssa, pari kuorma-autonkuljettajaa ja yksi nuori mies, joka teki ristinmerkkejä ennen kuin rupesi syömään. Sillä oli kuulokkeet korvilla ja syödessään se nytkytteli niskaansa kuten muutkin luuripäänuoret kaikkialla. Kuulokkeista  porautui luultavasti nytkyttelyn mukaista musiikkia kallon sisään. Kun jatkoin matkaani, oli nuorukainen tienvarressa taittelemassa ristinkuviota rintansa ylle peukalo pystyssä. Yksi rahtari tussauttikin rekkansa jarruja pysäkin kohdalla  ja nuori mies kiipesi sisään.
Baarissa tuli kännykkääni englanninkielinen teksti: "My frend photos". Lähettäjäksi arvelin sen motoristin. Viestissä kehotettiin avaamaan sininen linkki ja vastata siihen, mutta tuli niin epämiellyttävä olo, että tuhosin viestin. Olisi valvovat tahot saaneet selville, missä viiletän, näin epäluuloinen mieleni sanoi. Kun lähtiessäni olin kuvaamassa baarin takana rinteessä olevien maakuoppien puisia kattorakenteita, ajoi valtatietä hitaasti samanlainen iso Honda kuin sillä murmanskilaisella oli. Huomasikohan se minun pyöräni baarin seinustalla?
Svatozeron (Pyhäjärvi) kohdalla polkiessani soitti Tapsa Kittilästä. Puhelu kuului hyvin. Tuli puhe liikenteestä ja kerroin Tapsalle, kuinka juuri sillä hetkellä tien suoralla osuudella tulee vastaan ja porhaltaa samaan suuntaan ainakin 17 rekkaa, sekä muu liikenne siihen päälle. Tapsalla on itsellään Sisu-sorarekka joten kerroin, että täällä saman merkkisiä kampheita myös riittää.
Väliin kulki kylmiä sadekuuroja, väsytti ja oli likainen olo. Kiersin kartassa mainitsemattoman pikkukylän (Keskozero, Keskijärvi) kautta. Jyrkän mäen alla oli pitkulainen lampi ja harkitsin sieltä rysälleni tonttia, mutta oli niin sakeaa pusikkoa joka puolella, joten luovuin ajatuksesta. Kylässä oli muutamia,  harmaantuneiden hirsirakennusten eläviä savuja ja loppuun juosseita, flegmaattisia koiria aitausten sisäpuolella. Yksi taisi vähän kuonoaan ruohikosta nostaa kun poljin ohitse. Kasvimaat työnsivät tainta monenlaista ja pottukin olisi pian kukalla. Sauna lämpesi parissa pihassa ja mäen päällä leijui savustetun kalan haju. Hyvin iäkäs, flanellipaitainen kuuro mies työnsi pyörää keskellä tietä. Sillä oli koivuvasta tarakalla ja karkea pyyhe olkapäällä. Se kääntyi erään talon pihaan ja hävisi nurkan taakse. Minua mies ei huomannut vaikka kuljin hetken verran melkein takapyörää hipoen perässä.
Joku oli rakentanut uuttakin samalla mallilla kuin aiemmin näkemäni. Parrurakennus oli lammelle antavassa mäessä. Riiveeksi oli kerätty entivanhaiseen tapaan  karkeaa kangassammalta. Rakennus oli äkikseltään huiman eläväinen näky vielä siistimättömine, karvaisine seinineen ja niihin nähden moderneine vesikattomuotoineen.
Tuon pikkukylän jälkeen oli eräässä metsäntaitteessa jonkinmoinen ajoneuvojen huolto- ja parkkialue joita olin aiemminkin nähnyt ja hirvitellyt ojiin ja soille leviävien öljyjen ja saastan paljoutta. Selvisi siinä Polovinan rekkabaarissa näkemäni naisen ammattikin kun kuulin metallisen mäikkeen erään puoliperärekan (säiliöauto) väliköstä. Siellä tämä silloin yöllä ripeloiseen hameeseen pukeutunut naisihminen mätki kiinnijuuttunutta lavetinpulttia voimainsa takaa. Viimein kun pultti irtosi, se kimposi romisten lavettipöydälle ja vieri siitä öljyiselle asvaltille. Naisen vaaleanharmaa kokohaalari sinkui tiukalle, kun se konttasi pulttia hakemaan. Oli sitäkin lysti hetki siinä katsella. Sain leveän, tasatalttahampaisen virnistyksen tervehdykseksi kun hän minut hoksasi. Rohakka nainen kerrassaan, mutta enpä uskaltanut mennä jututtamaan ja valokuvaan pyytää. Tuskin se lekaa olisi otsaan tarjonnut.
Huolsin minäkin sitten pyörääni. Kävin hakemassa metsästä katajanoksan ja kiraisin sen nippusiteellä vaihteenvalitsimeen rattaiden hiekasta ja muusta töhkästä "automaattista" puhdistamista varten. Hyvin keksintöni näyttää toimivankin.
Vazejärven tienhaaran pikkutsasounalla harkitsin kauan lähtemistäni epämiellyttävän näköiselle, löysähiekkaiselle polulle, mutta kun sadekuuron jälkeen ilmestyi metsään halkeavan tien yläpuolelle sateenkaari, ajattelin, että oijustanpa katsomaan sen juuren jos siellä vaikka kultakolikkopata olisi. Panin kännykän jälleen alumiiniseen suojaansa ja läksin työntämään. Hiekassa näin moottoripyörän jäljet, mutta kun ne tulivat tien toista laitaa myös takaisin, uskalsin jatkaa kohti yöksi kääntyvää hämärää.
Loppumatkasta ei mitään muuta merkillistä sattunut, kuin kaksi säikähdystä. Kylän ensimmäisten talojen pihasta ryntäsi kaksi vasikankokoista koiraa kahta puolen pyörääni ja säikäyttivät minut pahanpäiväisesti. Ruskeaa turjaketta kerkesin paukaista lavoille ranstakallani ja kun se ulahti,  jättäytyi täysmustakin rotjake kauemmas taakse rähisemään. Kohta vastaan juoksi kolmas koira huimaa vauhtia, mutta se kiersi kaukaa minut ja meni kahden muun kaveriksi mölisemään. Perkele että kaikenlaisia saatanan petoja ne ihmiset pitävätkin irtaallaan pihojaan vahtimassa. Tämän astisen reissuni  inhottavimpia kokemuksia nämä.
Toinen hätkäys tuli monasterilta rantaan johtavan kujan suulla kun erään harmajan, ränstyneen talon pihalla laittoi nuori mies Rellunpippanan stereot kerralla täysille ja sieltä alkoi raikata venäjänkielinen humppappaahumpappaa. Poika itse oli niin humalassa, ettei se tajunnut jonkun katselevan aidan takana sen möyhyämistä pihamaan hoitamattomalla nurmikolla. Surullinen näky. Voi yksinäistä poikaparkaa. Jos olisi kesälavoja täälläkin, niin ei tarvitsisi viinapullon kanssa humppaa tanssia.
Vazejärveen heijastui kuitenkin jo aamupuolelle kallistuneen yön laskevan auringon kilo. Oli viileää, mutta silti niin mukavan oloista, etten enää katunut työlästä, tuntikausia kestänyttä vaellustani tänne sateenkaarenpääleirille. Päätin, että jos pois ei ajeta, viivyn tässä pari päivää.

torstai 15. tammikuuta 2015

42. Lehmäherätys

 Su 29.6.2014  klo 7.30 Vazejärven ranta, leiri nro 26

Heräsin lehmänkellojen kalkatukseen. Raotin vetoketjua ja yksi sonni oli hampsimassa ruohoa muutaman metrin päässä. Ruskealaikkuinen lehmä oli toisella puolella ja kun kiipesin katsomaan, huomasin olevani nauta-armeijan piirittämänä kokonaan.
Tämmöisestä minä pidän. Voipiko suurempaa iloa lapsuutensa ulkometsälehmien parissa viettäneellä, kuin kokea samoja tunnelmia vielä kerran ennen kuolemaansa?
Saavuin yöllä tänne 12 km. pitkän hiekkatien päähän. Vaikka alkuun kaduin sille poikkeamistani ja tien soljuvassa hiekassa pyörää työntäessäni, niin nyt en kadu metriäkään. Aurinko paistaa ja lehmät ammuvat, kärpäset pörräävät ja lauha tuulenvire järvenvettä rypyttelee.

Mieleen pompsahtelevat muistot lapsuuden paimennessa olosta, Luikkokankaan neulaspolut, Keyrityn pajukkoiset rannat, jäkikkö, heinälato, nuotioilla nautitut ahvenkeitot, kalakukot, nokikylkisen pannun äkeät kahvit, siskot, veljet, isä, äiti.

Paluu lapsuuden tunnelmiin käy helposti. Niistä nautin nyt hetken verran täällä syvällä Karjalassa jossa niin tuhansilla ihmisillä on samanlaiset lapsuudet joskus olleet. Ja ehkä jotkut saavat kokea samaa vieläkin.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

41. Prääsä

La 28.6.2014

Prääsän kylällä. Syön jäätelöä kaupan sokkelinkatveen jakkaralla. On lämmintä. Klo on ½3.

Äsken näin poliisitalon edessä ystävällisen miliisin hellät kättentaputukset humalaisen miehen korvallisille ja turpavärkkiin. Siinä kävi lopulta nolosti myös lyöjälle. Kun jalat raskaan humalan takia pettivät, vei isokokoinen humalikko ryysyihin tarrautuvan, kainaloonsa ulottuvan virkatapin  mukanaan asvaltille. Koppalakki vain vieri yksiksensä rappusia päin. Veri norui miliisin paljaista käsivarsista. Punaista alkoi levitä myös pidätetyn vaalean pusakan ja paidan rinnuksille.

Käsirautoihin laitettu humalikko kenotti hankalannäköisessä asennossa, kaula kierteellä nato-lankaa harteillaan kantavan portin pielessä. Miliisi kopisteli pölyjä housuistaan ja yritti nostella  työmateriaaliaan kainaloista. Teki mieleni mennä avuksi, näytti se niin koomisen saamattomalta noitumisineen koko touhu. Kuva tilanteesta olisi ollut kiva. Vielä parempi jos videolle... Kaksikon rähjäisellä maastoautolla paikalle kyydinnyt naismiliisi kerkesi lähteä kaasuttelemaan tulojäljilleen eikä ollut todistamassa kollegansa alennustilaa. Harmi sekin.
Prääsä on kauniilla paikalla saman nimisen järven rannalla, mäen päällä. Päätiehen nähden jonkunlainen mutka kylän kautta tulee. Kävin rannassa huuhtomassa ylävartaloani. Laituri oli karannut. Uimaan en kehdannut kun joka puolella on taloja ja liikettä niiden pihoilla.
Albinosorsalla olivat poikaset jo isoja, mutta lokin yksi ainut vielä untuvikko. Lokkiäitiä sapetti kun häiritsin sen poikasta kuvaamisellani. Se kutsui muitakin valkoisia liidokkeja yläpuolelleni rääkymään, hyvä etteivät paskoneet niskaan. Paikalle saapui hiekka varsisaappaissa rouskuen nainen ja mies pitkien ongenvapojen kanssa. Ne työnnälsivät rannasta lasikuituveneen vesille ja lähtivät soutamaan rannanmyötäisesti oikeansuuntaisesti. Eivät edes nyökänneet tervehdykseksi minulle.

Luin kirjasta, että Prääsä on jonkinlainen alueensa keskus ja neuvostoaikana venäläistynyttä asukaskantaa on yli 10 tuhatta. Suomensukuisiakin pitäisi olla, mutta erotapa heidät katukuvan muusta joukosta. Koivunvarjossa istuva sänkileuka, kauan jo juovuksissaoloa harrastanut miehenkuvatus ojenteli kouraansa ja oli almuja vailla, mutta nyt minulta ei heltynyt kopeekkaakaan.

Täällä korjataan vanhaa ja rakennetaan uutta. Alkupäässä kylää kasasivat kovalla tohinalla lankkuhirsistä taloa, ja toinen valmiimpi oli vähän tännempänä. Katselin nurkkasalvoksia, mutta ei niitä ollut. Vitosparruja vain latovat päällekkäin ja vuoronperään nurkissa toistensa ylitse. Lukitsevatko nauloilla vai miten, se jäi epäselväksi. Siinä tapauksessa parrut jäävät kantamaan ravistuessaan. Hataroituvatkin raoille. Tarkoitus voi olla tietenkin pitää runkona parruseiniä ja koolata ja päällystää sekä sisä- että ulkopuolelta muulla materiaalilla. Mutta mitä älyä siinä on? Ehkä ne tapittavat kuten hirsirakennuksetkin? Perinteistä tyyliä se ei ainakaan edusta. Pitäisi jäädä tutkimaan sekin asia. Lujat seinät niistä sillä tavalla joka tapauksessa tulee.


Tässä kävi nuori mies kysymässä, mistä tulen minne menen. Kerroin karttaa apuna käyttäen. Puisteli päätään. Lähti pois. Sitten iso nainen pienen tyttärensä kanssa käväisi kaupassa, tulivat ulos ja molemmilla oli samanlaiset marjajäätelöt kuin minkä minäkin ostin. Pirun hyviä eivätkä ole millään esanssilla maustettuja vaan ihan oikeilla marjoilla.

Evästä on jälleen laukut pullollaan ja vettä säiliössä. Mitäpä kulkijalta muuta vaaditaan kuin eteen päin menohaluja vain.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

40. Mulkkuu mulkkuu!

La 28.6.2014 edelleen leiri nro 25 Matrosassa

Lienee puolenpäivän aika jo. En kääri vielä kännykkää suojuksestaan ajantarkistusta varten, ettei mieli häiriinny turhista ajatuksista. Kun heräsin äsken ja avasin rysän vetoketjun olin  silmänvalkuaisen vilauksen verran pyyemon kanssa silmätysten. Sen perässä oli levoton  untuvaispoikasryväs jotka kaulat pitkällä olivat arvostelemassa polkupyörääni. Yksi istui polkimella ja se jäi rullaamaan emon päästäessä "pakoon"-viserryksensä. Olipa mukava juttu.

Aiemmin aamuyön unenvaiheessa havahduin teltan yläpuolisessa oksistossa käkien käymään  röyhkeään keskusteluun. Se sekoittui senhetkisen uneni tapahtumiin ja teki äänimaisemasta kuin kuunnelman.

Unessa kuvittelin että:

Suomalainen käki kysyi paikalle lennähtäneeltä muukalaiselta:  "Kukakäkihähkrhkrääh?"

Outo vastasi puolaksi: "Polk polk poll poll polk".

Minä väliin ihmisäänenä: "Mänkeeten muualle kukkumaan".

Käet suuttuivat, moittivat minua suvaitsematttomaksi.

Minä nauraa hirnahtelin, kun kolmas käki liittyi kuunnelmakerhoon: "Mulkk mulkk mulkkuu mulkkuu mulkkuu..."
Kömmin ulos raikkaaseen ulkoilmaan. Pyypoikueesta yksi istui vielä kuusen alaoksalla polkupyörän takana. Kaappaisin kameran teltasta, mutta turha vaiva, poikanen hyristeli tuossa tuokiossa näkymättömiin kuin keltaisenruskeana höyhenpallerosalamana. Pienestä pitäen nekin tietävät, ketä ja mitä pitää varoa.

Kastellessani rakkovarastollani kuusenjuuria, kuuntelin, kuinka asvaltinkorjausjyrsällys kuului edelleen M18-tieltä. Pahoja aavistuksia vastaan tulevista pyöräilijän kannalta ikävistä tietöistä häilähti mieleeni.
Näillä rikkaimmilla seuduilla maanrakennuksiin jo resursseja riittää toisin kuin aiemmilla, köyhempien kyläpahasten lävitse kulkevilla syrjäpoluilla. Koneita, rekkoja sekä niiden ammattilaiskuljettajia näyttää löytyvän joka tarpeeseen ja työn jälki on sen mukainen. Uutta kalustoa melkein kaikki mitä eilenkin ja yöllä näin. Petroskoin jälkeen oli useita, muutamien satojen metrien mittaisia tienoikaisuja meneillään. Näillä kohdin jyrsivät entistä asvalttia pois ja sekoittavat ja levittävät kiivaaseen tahtiin uutta. Mitenhän on tuota tuonnempana, joudunkohan millaisia murskepätkiä vielä polkemaan?

Loikoilen nyt vain, otan palasta ja kirjoittelen parit kortit valmiiksi. Jospa vaikka Prääsästä postin löydän. Toivottavasti myös ilmat alkavat olla suosiolliset ja passien kyselijät ovat lakanneet seuraamasta.

lauantai 10. tammikuuta 2015

39. Matrosan yössä

La 28.6.2014 klo 01.30, leiri nro 25

Kuusivaltaiseen sekametsään jälleen leiriydyin. Paikka Matrosasta Prääsään päin. Käet pitävät rähinöitään yhä vain. Joku muukin lintu klunkuttaa. Asvaltinuusijat jyrsivät ja kolistelevat tiellä ja sorarekat jyrryyttävät. Niiden meteli kuuluu tänne saakka vaikka olen mäennystyrän takana syvällä metsässä.
Melkoisen huikosen polkaisin vielä Petroskoista lähdön jälkeen. Pikku seikkailuntuntumalta en tälläkään pätkällä säästynyt.
Eräs murmanskilaiseksi turistiksi itsensä esitellyt moottoripyöräilijä askarruttaa. Se pysäytti minut jo, kun saavuin Petroskoihin eilen päivällä ja illalla uudelleen, kun olin irtautunut kaupungista  M18-tielle. Mongersi englantia vähintään kohtalaisesti. Oli ystävällinen kuin mikä, mutta ei riisunut edes kypärää päästään vaikka kätteli ja selfieen pyysi kanssaan jo eka tapaamisella. Toisella kerralla se halusi tietää tarkempia reittini koordinaatteja, osoitteeni ja asuinpaikkani muistilapulle, mutta itsestään ei antanut mitään faktaa. Mutisi visiirin takaa nimensäkin epäselvästi. Kyseli monet kysymykset josta minulle heräsi epäilys, ettei se tavallinen turisti ollut sittenkään. Miliisiksi häntä ensiksi luulinkin. Olin röyhkeä ja käskin pitelemään pyörääni sen aikaa, että saan otettua kuvan. Empi kovasti, mutta en antanut periksi.

Tapaamisen jälkeen alkoi taas epämiellyttävät tuntemukset kauluksesta kaivautua paidan sisälle. Panin kännykän kiinni, otin kortin erilleen ja alumiinipussiin ne taas suljin. Sitten vaivihkaa, kun oli jo melko hämärää, sujahdin päätietä myötäilevälle vaatimattomalle metsäpolulle jota myöten lasettelin melkoisen matkan ennen kuin työnnälsin heppani risukoiden ja juurakoiden ylitse aina varmaan turvapaikkaan, metsään, jossa nyt olen.

Jollakin suoralla oli neuvostoaikaisen tullipuomin rakenteita ja sen kohdalle oli pantu pystyyn suurehko poliisioperaatio. Pysäyttivät vain rekkoja ja niiden lasteja ja kiinnityksiä sekä papereita tutkiskelivat. Paikalla oli keskikorokkeella toisistaan erotetut kaistat. Ratsia oli vastaantulijoiden puolella. Onneksi, sillä niillä oli täyshullu saksanpaimenkoiranrutale irtaallaan. Minut havaittuaan se rupesi rähisemään mielipuolisesti.  Olisi varmaan tullut kaistojen ylitse kimppuuni ellei liikenne olisi ollut niin vilkasta, ettei se sekaan sopinut. Eivätkä miliisit paskaakaan välittäneet siitä, mitä hurtta kauempana kuolasi. Sitä olisikin pitänyt lyödä ranstakalla niin, että hampaat kurkkuun ja henki pois. Minnehän minut olisi sen jälkeen kuljetettu pieksettäväksi?
(räpsäisyni baarista ei ole onnistunut)

Join rahkaviinerikahvit siistissä, avarassa, ulkoapäin pinkinväriseksi maalatussa rekkabaarissa jonkun pikkukylän (Polovina?) kohdalla. Baari oli melko uusi ja auki yötä päivää. Telkkari karskutti musiikinrytkettä katonrajassa, säkenöi ja salamoi, kuva meni välillä kokonaan kiemuraiseksi mariannekarkkikuvioksi. Kahvi oli pahaa, viineri hyvää. Maksoi 112 ru. Kaksi nuorehkoa rekkakuskia tuli yläkerrasta portaita kolistellen. Ne tilasivat isot, lihaisanrasvaiset pihviperunat eteensä. Kuskien seuraksi kopsutteli kohta muhkearyntäinen, ripeloiseen hameeseen pukeutunut nainen joka teki kaupat  makaroni- tai kaalipohjaisesta annoksesta ja isosta kupillisesta teetä. Tomaattilohkoja, kurkkua ja jotain kalaa oli ison lautasen toisella laidalla. Naisella oli unisensameat silmät, suuri suu ja leveät, valkoiset hampaat. Se istui päin minua. Koetin olla katselematta pöydän alusen näkymiin. Oli siellä pikkuhousut niin kuin pitääkin. Kumman hiljaisia olivat kaikki kolme.

Lähtiessä näin, että rekkoja oli puolenkymmentä siistissä rivissä rakennuksen takana. Muutama henkilöautokin oli, että aika monta majoitushuonetta baarirakennuksessa sijaitsi.

Matrosaa lähestyessäni oli metsään poikkeavan tien kyltissä sairastuvan punainen risti ja valoja näkyi joistakin ikkunoista puiden lomassa. Vähän matkan päässä hoipparoi tienlaitaa farkkuasuinen naisihminen. Kompasteli kivenmukuroihin ja tyrskähti kokonaan nurinniskoin. Laitoin pyörän läkälleen pientareelle ja kävin nostamassa naisen ylös. Hilpeässä humalassa se oli kuin Potkun Miina juhannuksena. Otin humalikon naarmuisen käden ja käänsin sormet tavaroita pitelevän hihnan ympärille ja kehotin elein puristamaan siitä lujasti. Vähän matkaa mentiin sillä tavalla liikenteen puistellessa ohitse, mutta sitten käsi lipesi ja nainen keikkasi perseelleen. Yritti se sinnikkäästi nousta ylös, istahti ruohotuppaan päälle hokien hikkojen lomaan vodaa vodaa. Nostin taas naisen kontilleen ja tarjosin vesiletkua rohtuneiden huulien väliin. Lommottaen omia poskiani imuasentoon, kehotin tekemään samoin. Vesi näytti maistuvan. Nainen polotteli omiaan ja naureskeli minun polotuksilleni. Meinasi ominkin voimin kävellä, mutta ei siitä mitään tullut. Yritin taluttaakin, mutta sitten piti antaa pyörän kaatua raviin päin ja tempaista rekan lähestyessä nainen pientareelle. Taisin karjaistakin, että elä perkele tuolleensa! Siltakaiteiden kohdalla tie kapeni niin, että kohtaavien rekkojen sattuessa yhtä aikaa paikalle ei siinä horjuntavaraa jalankulkijalle olisi jäänyt. Kai se tajusi tilansa ja tuli lopun matkaa Matrosan kylänpintaan kiristyshihnasta pidellen kiltisti kuin vasikka. Päitsivaljaat vain puuttuivat.

Kai me ainakin kilometri, jos ei kaksikin sillä tavalla peräkkäin hokkuroitiin. Erään talon kohdalla panin pyörän aitaa vasten nojalleen ja talutin naisen portista pihamaan puolelle. Käänsin takaisin tullessani portin puisen linkun taakeliinsa.

Sinne yöllinen saateltavani jäi sinisen(?) talon leveille puuportaille istumaan, kallistui kohta kyljelleen ja nukahti siihen.

torstai 1. tammikuuta 2015

38. Petroskoi

Pe 27.6.2014 klonviisarit alkavat hipoa iltakuutta

Lähellä rantabulevardia, Coca Cola-rättimainosten alla tässä istun ja syön lihapiirakkaa, tai mitä nämä lienevät? Ostin niitä kaksi. Maksoivat yhteensä satakymmenen ruplaa eli vähän päälle 2 euroa. Hyvänmakuisia ovat. Pyysin molokoa juomaksi, mutta se oli hakusessa kun kylmäkaapeissa oli vain limppareita ja mehuja. Sain puolenlitran motin eteeni kun odotin hiukan. Pöytään sen töytyytti sama puhelias täti joka tiesi, millä eväillä kulkurilta näläntunne siirtyy tuota tuonnemmas. Kahvitkin se äsken toi vaikka en pyytänyt. Siitä ei edes maksua perinyt. Eikä ollut neskaffen lurua. Lie vaikka Presidenttiä ollut? Tiesi kai, että finskipojat ovat kovia kahvinjuojia.

Hiljaista on. Yksi pariskunta istuu selin minuun. Ne napsivat pieniä hiukopaloja paperilautasilta ja juovat colaa päälle. Naisen punakyntinen käsi lepää miehen olkapäällä, välillä etusormi kohoaa sivelemään punakkaa korvansivua. Mies käyttää karvaselkäistä kämmentään naisen paljaalla polvella pöydän alla, puristaa kevyesti. Lähtevät kohta naimaan, on sen näköistä niiden vaivihkaiset esileikit.
Tuossa rantabulevardille mennessä on ylitettävä suljettu katuosuus. Sen sileälle kaistalle on parkeerattu sähköisiä pikkuautoja. Yhdellä keltaisella joku viisivuotias parhaillaankin turruuttaa. Äidillä kauempana on hauskaa kun poika runtsailee puskureita korkeisiin rotvallin reunoihin.
Kävin yläkaupungilla etsimässä pankkia vaihtaakseni ruplia. Kysyin tietä kivijalkakaupasta eteeni tupsahtaneelta naiselta. Sattui olemaan tallinalainen turisti eikä sillä ollut pankin sijainnista hajuakaan. Sen mies kiipesi myös louhuiset ja ahtaat portaat ulkoilmaan. Molemmilta sujui suomenkieli, mutta eivät olleet mitenkään puheliasta tai uteliasta sorttia. Summassa sitten tollikoin katuja pitkin kunnes satuin suuren pankkirakennuksen eteen. Nykivät juuri ovea lukkoon kun aioin sisälle tormata joten toimitanpa pikkuiset rupla-asiani sitten Aunuksessa.
Rikkaus ja köyhyys loimivat täälläkin toisiaan korville. On prameaa rakentamista ja lahoavia, vanhoja taloja. Liejupihoja ja asvaltilla siliteltyjä. Kynnyksettömiä kevytväyliä ja sellaisia, joille ei invalideilla pyörätuoleineen asiaa ole, tavallisella pyörälläkin liikkuminen on sitä ja tätä.
Köyhemmillä pihoilla lapset ilakoivat ja maatuskat levittävät pyykkejä kuivumaan, korkeiden tornitalojen pihamailla ei paljoa liikettä näkynyt. Värikkäiden kerrostalojen parkkipaikalla valokuvatessani, puhutteli minua pari rotukoiria taluttavaa nuorta naista. Toinen koirista pyörähti istumaan jalkateräni päälle ja katsoi silmiin kuin olisi ollut jotain vailla. Kuvaan eivät naiset suostuneet vaikka eivät mallin mitoista miltään puolelta tarkasteltuina jälkeen jääneet. Tuoksuivat voimakkaasti hajuvedelle. Osasivat englantia. Selitin niillekin matkani ääret ja määrät karttaa apuna käytellen. Greisifinskiksi taisivat mainita.

Kerrostalojen pihoilta  oli autoille varattu hulppeasti kivipetitilaa ja lisää rakennettiin kelloa vilkuilematta. "Jututin" armenialaisia kivityömiehiäkin. Haisivat viinalle kovasti, mutta homma näytti käyvän heiltä. Hauskoilta he vaikuttivat kovasta ammatistaan huolimatta.
Näin kaupungilla ja täällä rantamaisemissakin miliisejä sekä jalkapartioina että autoilla ajelemassa. Jossakin kadunkulmassa näytti vilahtavan myös hevosen takapuoli ja sen selässä ratsumiliisi, mutta voi olla, että oli kangastus. Millainen lie järjestyksenpidon ankaruus näinkin suuressa kaupungissa. 20 kilometriä rantaviivaa ja liki 300 tuhatta asukasta niin kyllä tännekin mahtuu jos vaikka mitä.
Rantapuiston esiintymislavalla harjoitteee notkeavartisten nuorten ryhmä parhaillaan jotain esitystä. Sen verran ohitse kulkiessani seurasin, että olisi tiedossa musiikillista ohjelmaa jos vain olisi ieti jäädä aloilleen illaksi ja yöksi. Mutta mihin vatukkoon majoittuisin? Jossakin kuopiolaisessa puskassa voin kuvitella telttailevani, mutta täällä tuntuu ettei uskalla. Koiria vähintään täytyy pelätä ja niitä tuolla syrjemmässä varmasti luuhaa. Kauempana siintelee Onego Palacen silhuetti Ääniselle antavine näköaloineen, mutta enpä tunne vetoa mennä edes tarjolle, laskisivatko ulko-ovea syvemmälle tällaista rehjaketta. Tavallinen majoittuminen 3800-4700 ru ja sviitit 5900-25000 ru, sanoo esite.
Karjalan Sanomissa käynnistä sen verran, että löysin toimituksen tovin etsittyäni. Siellä nuori toimittaja Jelena Gagarina haastatteli, päätoimittaja Mikko Nesvitski antoi tilannekatsauksen suomenkielisen lehden näkymistä ja poislähtiessä jututin vielä Carelialehden päätoimittaja Armas Maskinia.

Jonkinlainen agitaatipläjäyshän siellä median tilasta yleensäkin tuli. Voiko kaikkea pureskelematta niellä, niin sitä pitää miettiä vielä. Venäjän valtiolla on niin vahva taloudellinen ote näihinkin julkaisuihin, ettei ne ainakaan vapaita meikäläisessä katsantokannassa mitenkään kykene olemaan; joku muu kuin päätoimittaja ja lehden hallitus sanelee suunnan; tukkii tai availee sanojien suita intressiensä mukaisesti.

Sen vaistoaa täällä kuljeskellessaan muutenkin, että edelleen mediavallan  isäntänä  on keskusjohtoinen politiikka ja pelottavana haamuna taustalla yhdenkaavan poliittinen, mieliä ja kehoja monien tulevienkin sukupolvien tarpeiksi murskannut ja tuhonnut lähimenneisyys.

Meillä Euroopassa median suunnan sanelee markkinatalous joka kyllä antaa vapaat kädet (ja suut puhua) kirjoittaa, videoida ja valokuvata melkein mitä, missä ja miten tahansa, mutta päätoimittajat ja medioiden hallitukset ovat silti kovan rahan isäntien varjoja vain. Kaikki sanomalehdet hukkuvat jo nyt internetin tarjoaman uutistavaran ja mainostamistarpeen paljouteen jotka toisaalta toimivat tehokkaana, markkinataloudelle mieluisana suodattimena. Kaikki raskas ja asiallinen painuu pohjalle, vain kaunis kimallus hintalappuineen ja ostamiskehoituksineen pinnalla kelluu.

Niin tai näen aina viärinpäen. Alkavat mietteet mennä alueelle, jota en kuitenkaan perusteellisesti hallitse, mutta mielelläni olen panemassa kapuloita rattaisiin. Taidanpa siis ruveta valumaan Aunusta kohti kun ei ilmakaan hassummalta tunnu. Klo on nyt 20.00.