perjantai 24. syyskuuta 2010

Mustetta nenässä


Kuljen poikani kanssa joenrannan puistossa. Nurmikoilla nousee valkosuomuisia mustesienikikkeleitä, naakat ja lokit siirtelevät pudonneita puidenlehtiä ja etsivät niiden alta syötävää. Etanoita, matoja, kohmeisia hyönteisiä, ehkä jonkun murusen ihmisenkin sinne viskaamaa hampurilaisen palasta. Tuuli käy jostakin lännen suunnalta. Tihkua.

Sivupolulta lähestyvä, pikkuinen, kumaraharteinen ja harmaapäinen mummeli pysähtyy poikani kohdalle joka talloo mustesienirykelmää nurmikkoon. Ryppyisten poskien iholla on tuulenkäynnin kyyneleitä, vähän vertakin on raikas ilma vielä nostanut löysän nahkan pintaa punertamaan. Ajattelen, että siinä lapsi toiselle lapselle sanoo jotakin, ehkä sienien polkemista toruu, ehkä kertoo jotain mukavaa: Noin minäkin tein kun vielä jalka nousi, silloin kauan, kauan sitten, ehkä vuonna 1925, tai jotain. En kuule, niin hiljainen on mummelin puhe. Ehkä puhe ei enää edes toimi?

Siinä lankeaa sisälleni outo rauha. Kuin en koko ikänäni olisi muuta tehnyt kuin kuljeskellut lasteni kanssa jututtamassa vanhuksia, loikkinut nurmikoilla potkiskelemassa sieniä, metsien poluilla männynkäpyjä tai istunut ongella kivikkoisilla jokien ja järvien rannoilla, lasketellut talvisin mäkien kupeita ja iltaisin paistanut räiskäleitä, juonut kaakaota, piirrelyt, värittänyt  ja lukenut tarinoita tuhansien ja yksien kansien väleistä.

Kaikki mitä työkseni olen puurtanut, tuntuu unennäöltä. Kuin miljoonaa vasaranlyöntiä en olisi koskaan lyönyt, kuin turhia olisivat rakennusten tupaantulijaiset olleet, puheidenpitäjien argumentoinnit ja työmiehille suunatut myöhäiset kehut. Kuin onnettomuuksia, joissa mieltäni ja ruumistani on koeteltu, ei olisi koskaan tapahtunut.

Satapäinen lokkiparvi käyskentelee kaupunkilaisten venelaiturilla. Viranomaisten hälytysvalolla merkitty kumivene keinuu yksinään toisellla puolella laituria ja toisen puolen laiturilenkkeihin on kiinnitettyinä enää kaksi kesämenijää. Muut veneet on viety jo talvehtimaan pihoihin tai vuokravarastoihin muualle.  Toinen laituri on kokonaan autio, ei yhtään lokkia edes, kuin kysymystä vailla, miksi se on tuohon rakennettu?

Isokokoinen, vanha mies, joka on kaikkina päivinä pyörineen liikkeellä tässä kaupungissa, istuu punaisella, kivetyn joentöyrään puistonpenkillä ja katselee surullisenoloisena joelle. Olen ajatellut usein, että tuota miestä pitäisi joskus päästä puhuttamaan, mutta aina olen laistanut sen ja siirtynyt syrjään kun siihen olisi siunaantunut mahdollisuus. Miehellä on säällä kuin säällä nahkasaappaat, vaaleat reisitaskuhousut ja iso, roikkuva kangastakki ylävartalonsa peittona ja sen alla kevyt, tekovillainen pusero tai joskus perinteinen Jussipaita. Litistynyt, loivalippainen hattu, ehkä sarkaa, lätsöttää pitkien ja harmaiden hiusten päällä kuin siihen liimattuna. Vanhus ei ole alkoholisti vaikka hänellä joskus tököttääkin viini- tai lonkeropullo tarakan lankakorissa muiden ostosten ja eväiden joukossa. Hän pitää myös huolta puhtaudestaan ja näyttää siltä, että ainoa pinttynyt tapa kaupungilla kuljeskelun lisäksi on tupakka.

Miehen roikkuvien luomien välistä pilkottavat, verestävät silmät eivät katso tuntematonta koskaan päin. Ja työntäessään pyöräänsä, hän katselee vasemmalle maahan eturenkaan viereen kuin sanoen, en kaipaa seuraanne, antakaa minun olla. On hänellä kuitenkin joku tuttukin torinlaidoilla maleksivien eläkeläisten joukoissa. Olen nähnyt hänen heitä jututtavan joskus, mutta hän erottuisi heidänkin joukoistaan vaikka hänet ensikertaa näkisi.

Meitä on.

Tiedän, että itsekin erotun ja että minut on laitettu merkille tässä pienessä kaupungissa.

Aina olen erottunut.

En tiedä, onko se ollut hyvästä vai pahasta, mutta nyt, kun kuljen tässä poikani kanssa ajatuksissani muita kulkijoita tarkkaillen, en välitä siitä.

Ja vaikka piiloutuisn millaisten vaatteiden alle, erottuisin kuin mustesieni vihreällä kedolla jota tekee jonkun aina mieli potkaista.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Älä astu Miinaan

Eräs Loiva nainen josta kehkeytyi äkkijyrkkä itsensä ilmaisija, taiteilija mitä suurimmassa merkityksessä ja joka vielä kuolemansakin jälkeen tulee liikauttamaan ihmisten mieliä laajalti, tykkäsi myös, että Suomenkarja eli kyytöt tulee pelastaa sukupuutolta. Ne suomalaisukujen pelastajalehmät, joiden lämmintä kylkeä vasten monen köyhän suurperheen äidit ovat lahonurkkaisen navettansa pimeissä nurkissa kyyneliään vierittäneet lypsyjakkaralla istuessaan veisaten virttä minä vain olen mato matkamies maan.

Miina on ollut oikeassa; kyytöt on pelastettava. "Äyskäreistä" ei ole kriisintullen mihinkään. Ne sotkeutuisivat ylisuuriin utareisiinsa jo evakkotaipaleidensa alkumetreillä eivätkä niiden valmiiksi pureskelluissa rehuissa heikentyneet turvat jaksaisi jäkkiheinätupasta tai pajun sitkeää kuorta  nälkäänsä märehtiä.

Mutta siinä Miina on tehnyt virhearvion, että hän  itse on niitä lehmiä hoitanut ja laitumelta toiselle Mannerheiminkadunkin kautta kuljetellut, alituisten häätömääräysruoskien viuhuessa laumansa yllä. Hän on hyvä äänitorvi asialle, mutta ei työntekijänä pärjää alalla harjaantuneelle.

Hoitajakseen nautaeläimet tarvitsevat ammattilaisen, karjakon ja täyspäiväisesti työlleen omistautuvan emännän, ei postmodermistia jolla on oma missionsa taiteentekijänä peltilehmien hitsaajana.

Jos Miina olisi oikeasti kyyttökarjanhoitaja ammatiltaan, ei häneltä yhtäkään taideteosta olisi syntynyt kuin hutaisemalla jotain sinnepäin olevaa oman seinustansa väritykseksi.

Asialleen omistautunut ja perinteitä vaaliva kyyttökarjanhoitaja Miina olisi veistänyt lypsyjen ja ruokintojen välillä heinäseipäitä, porannut niihin käsiporalla reikiä ja vuollut puukolla tappeja. Aikaa olisi kulunut pisteaitatarpeiden teossa, nijeiden halkaisuissa ja niiden aitatolppiin nijomisessa, veräjänpielien korjailuissa ja uusien aidanseipäiden haalimisessa. Latoja olisi pitänyt veistää niittysarkojen päihin, niiden kattoja korjailla ja kiviensä päältä nuljahtaneita nurkkasalvoksia tunkata ja oikoa. Kun sapilaatkin olisi sopivansutjakoista näreistä tiheiköstä valittu, nikerretty poikki ja vuoleskeltu sileiksi käsisijoineen alkaisi talvivarastojen haalinta kerpunteolla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sen jälkeen kolmen viikon heinänniitot, seivästämiset, kuivatus ja latoihin suolaaminen. Kova olisi myös talkoovoiman mankuminen heinätöihin huhkimaan näistä vehnäsillä ja energiajuomilla itsensä turvottaneista digikansalaisista jotka sitten lyllertäisivät ensimmäiseen pelto-ojaan hukkumaan. Oma aikansa kyyttökarjanhoitaja Miinalla olisi kulunut myös kasvimaiden kitkijänä, lannalevittäjänä keväisin ja hevosuatran ohjaimissa pottumailla.

Navettarakennusten huoltoa, kaivoveden kantamista, äpäreen tarkkailua ja pilvien liikkeiden ennustelua.., voi voi kuinka moninaiset olisivatkaan kyyttökarjanhoitaja Miinan arkipäivät täynnänsä...

Ei kyyttökarjan sukua muine perintötietoineen pelasteta ostoheinillä eikä häätöuhkauksilla tai lööppimateriaalina olemisella. Ei sitä pelasta sekään, että Maarit haastattelee Miinaa leppoisassa studiotunnelmassa inhimillisten tekijöiden ollessa päällimäisinä puheenaiheina.

Kyyttökarjan pelastaa vain ehtoisa emäntä, riuskoin varsin varustettu nainen joka taitaa käsinlypsyn, hiehon astutuskäynnit ja poikimiset ja jonka talikosta pehkuinen lehmänpaska lentää kaarella lantalan kauimpaan nurkkaan jo heti ensiheitoilla kun sateisen syksyn kastelema maa alkaa routaan vetäytyä. Ja joka, vaikka mieli tekisikin, ei taiteilijan sutiin tartu kuin kansalaisopiston järjestämällä pikakurssilla lomittajan harjatessa sillä aikaa muhkuraisia lehmänkylkiä navetan lyhdynvalossa ja siskontytön kaitsiessa mankuvaa kakaralaumaa kotona saamattoman ukonturjakkeen kuorsatessa ukkivainaan höyläämässä päästävedettävässä tuvan etelänpuoleisessa nurkassa.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kirjoitin tänään mustakantiseeni...

La 4.9.2010 klo 06.10

Heräsin aikaisin. Päätä vähän kivistää. Kahvia 2 kupillista. Riisipuuro hautumaan. G ja P nukkuvat vielä. S ja E ovat Vaasassa, tai oikeammin E on kummiensa luona Kokkolassa ja vain S on Vaasassa. Häneltä alkoivat talven opiskelut jälleen. Minulla oli vielä torstaina 39 astetta kuumetta, eilen se laski äkkiä normaaliksi ja olo kohentui. Lapset sairastivat alkuviikosta ja me aikuiset saamme taudit aina vuorollaan jälkikäteen. Perheiden sairaspäivämäärät vuodessa saattavat olla yhteensä jopa kuukauden mittaisia. Oliko se viime talvena kun sikaflunssa ja oksennustautiaalto iski, oltiin kuusi viikkoa niin, että aina oli joku kipeänä. Yäk.

Pilvet retalehtavat kovien tuulien ajamina taivaalla. Pihamaan pyörteissä roskia ja lehtiä. Iso rusakko, jolla on kolo korvassa lompsi kukkaperennan katveesta Riston puolelle naapuriin. Harakoita, räkättejä ja monenlaista pikkulintua käy nurmikoilla. Muutto käynnissä. Kerran laskin työhuoneeni ikkunasta muutaman neliön alalle yli 50 räkättiä. Siinä madot saivat sateessa kyytiä suolenmutkaan.

Syksyllä ja keväällä ihmisen kuuluisi olla metsässä, ei kaupungissa. Ei edes näin laidalla jossa talot ovat vierivieressä ja luonto tulee siivin pihaan -jos tulee. Oravatkin ovat niin kesyjä, etteivät oikein viehätä ja repivät sitäpaitsi rakenteita hajalle jos mihin kyntensä kiinni saavat. Joskus joku niistä kuolee vintille tai muihin eristeisiin ja raato alkaa haista uskomattoman härskille. Sanonta "haisee kuin kärpän raato" pitänee siis paikkansa myös oravan kohdalla. Kyseenalaista se, että oravia ja muita luonnonvaraisia eläimiä opetetaan tietentahtoen ruokinnalla kaupunkioloihin.

Keväällä oli yksi oravanpoikanen eksynyt raolleen unohtuneesta kuistin ovesta sisälle ja tunkeutunut varajääkaapin jäähdytyssäleikön väliin. Kuulin onneksi sen äännähtelyt jotka olivat kuin kovaa kakkaa änkäävän vauvan ähinää. Nyin oravan väkisin ritilästä irti rukkaset kädessä ja nakkasin pihalle josta se juoksi kadun ylitse toiselle puolelle häviten pusikoihin.

Haen Hesarin. Laatikossa on myös yksi höpökaupunkilehti ja sen välissä nippu mainossaastaa. Niin kuin ei riittäisi jo Hesarissa ylitse loikattavat tuotesivut.

Kuinka paljon itselleen turhasta joutuu maksamaa tilaamissaan sanomalehdissä? Kuinka paljon kalliimpi Hesari olisi ilman mainoksia? Ohuempi se ainakin olisi. Milloinka minun ikäiseni, sanomalehtiä penskasta asti tavannut, oppii kaiken haluamansa lukemaan netistä? Maistuisiko aamupuuro samalle näyttöpäätteen äärellä? Entä vietettäisiinkö sekään hetki yhdessä muun perheen kanssa? Olenko minä "poissa" jos luen lehteä kun muut syövät vai jääkö siitä lapsille turvallinen olo, jota muistella aikuisena: Iskä se aina luki lehen uamuapuuron aekaan.

Ajatukset harhailevat.

Äsken ne käväisivät Unimäessä 1960-luvulla. Silloin oli muutama vuosi niin köyhää, ettei kai tullut mitään lehtiä. Ehkä Kansan Sana. Mutta mainoksiakaan ei tarvinnut sen pirtin piisissä poltella. Voin siis peilata nykyisen postilaatikkoni sisältöä sitä aikaa vasten.

Eikö kehitys tuotteiden tarpeellisuuden mukaan olisi saanut kehittyä vaan että tuotteita pitää myydä vain, että joku kasvoton klikki kipuaa Lontoon pörssiin? Kohentuuko kansantalous tarpeettoman myynnillä ja niiden mainostamisella? Tällaisella rakennetaan yhteiskuntia enemmänkin kuin hiekalle. Minusta perustuksia on valettu jo kauan silkkaan paskaan.

Minun silmiin tämä tällainen harhassa eläminen ei kovin hyvältä ole näyttänyt vuosikymmeniin. Ajattelen joskus "rahat poes-liikkeiden" krääsähyllyjen ja huonon tavaran äärellä sitä, miksi tuo tai tuo tuote on myynnissä. Tarvitsenko minä sitä? Tarvitseeko kukaan sitä? Miksi tätä saastaa varten pitää vielä laatikkotolkulla tuhlata paperia? Tätä paskaako varten metsät ovat sitä, mitä ne nykyään ovat?

Ai niin, "ilmastotalkootkin" ovat myyntiartikkeli. Sana "Päästökauppa" sen sanoo. Tässä ihmiskunta on ylittänyt jo sen kynnyksen, ettei millään ole enää mitään väliä.  Päästökauppamarketissa olemme sellaisten myyntiartikkelien hyllyjen äärellä, ettei sadasosakaan asiaa sivuavista ihmisistä edes ymmärrä, mistä on kysymys. Rahaa sen ympärillä pyörii maailmankatoilla jokatapauksessa miljarditolkulla. Napajäätiköiden sulamisvedet tulevat sitten aikanaan huuhtelemaan kaiken tämän roskan huithelevettiin. Mutta sehän on sitten joskus...

Äh. Alan saarnaamaan itselleni. Kummitäti Silja sanoikin minusta pienenä, että tuosta poejasta tulloo pappi. Onneksi ei. Tai no. Olisihan se helpompaa elämää vaikka pappina oleminen ollut. Vaikka se kuolevien alituinen siunaaminen maanuumnmeniin niillä argumenteilla joita hautojen äärillä vainaja vainajalta lausutaan olisi saattanut ruveta kyrsimään kuin valtionvarainministeri Kataista ulkoministeri Ilkka Kanervan naisjutut.

Entäs jos olisi sellaisen kaavun sisään sattunut syntymään kuin Imatran kirkkoherra (evp) Marja-Sisko Aalto; munat pois ja vittu tilalle vasta myöhäisessä keski-iässä kun aika ja lääketieteelliset menetelmät niin sallivat?

Onko elämä helpointa niiden päiden alla, joissa ei ajatuksia ole. Olisinko voinut siis vaihtaa mieluummin osia vaikka yhden kehitysvammaisen veljeni kanssa? En olisi. Sama lopputulema. Heitäkin on potkittu niihin syvällisiä ajattelemaan kykenemättömiin päihin täällä ajassa. Epäilen jopa, että ainakin yksi heistä kastroitiin Hämeenlinnan Perttulassa tuolla, jo mainitsemallani 60-luvulla vaikka käydessäni penkomassa maakunta-arkistoja niiltä ajoilta, en näistä asioista mitään merkintöjä löytänyt. Arkistoja voidaan aina siistiä, muokata ja tehdä aikakauttaan kuvaavina kauniimmiksi kuin ne koskaan ovat olleetkaan. Kääntäisivät nyt sen Kekkosenkin taanalle kokonaan kuivamaan ajoissa, ja ne perkeleen tiitiäisten listat pois sieltä kassakaapista!

P heräsi, raahusti pissille silmiään hieroen. Meni takaisin lastenhuoneeseen, kääntyi ovella: "Iskä joko lastenohjelmat alkaa?" "Ei vielä, vajjaan tunnin piästä." "Mmmh." Alkaa kuulua legopalikoiden kolinaa.

Meillä on aina sunnuntaisin riisipuuro, mutta nyt laitoin vahingossa jo lauantaiksi. Tajusin sen vasta nyt. Olen päivistä sekaisin. (Tunnen niin monta Päiviä, heh heh)

Hämmennän puurokattilaa. Kohta saa lisätä suolan. Ripautan aina riisipuuroon myös teelusikallisen hedelmäsokeria. Äiti laittoi palasokeria muutaman; kai sen muistoksi. Mannapuuroa jos keitän, vatkaan yleensä loppuvaiheessa kananmunan, se antaa mukavan pehmennyksen siihen. Sen ehdin "opettaa" äidillekin ennen kuolemaansa ja hän tykkäsi sellaisesta puurosta. Sanoi vielä, että miksi ei tuota hoksattu kun Siilinjärven aikaan oli 500 munijaa kanalassa?

Kaikenlaisia tapoja. Niin kuin sekin, että en raski aina heittää vanhaksi käyviä leivänkannikoita pois vaan teen niistä leipäressua ja jos penskat eivät muuten syö, ruilautan lautaselle hieman ketsuppia niin johan kelpaa. Makaroniakin sen kanssa voi tarjota, tai keitinpottuja. Tämä aikakausi ei ymmärrä tällaista nuukuutta.

Näin yöllä unta: Parkkeeraan autoja kosken partaalla puiden väliin. Niiden kuljettajat eivät itse uskaltaneet ja siksi minut on siihen työhön palkattu. Lähellä on iso hotelli ja lentokenttä sekä metron suuaukko ilman raiteita suoraan maanuumeniin  lentokentän alapuolisessa rinteessä. Metrojuna käy näyttämässä keulaansa säännöllisesti siinä, mutta ketään se ei ota, ei jätä. Lentokentän takaa yrittää aurinko sinnikkäästi nousta, mutta se ei pääse milloinkaan metsänrajasta ylemmäs kun jo lötsähtää takaisin kuin munankeltuainen nurin käännetystä emalikupista lattialle. Lentokone lähestyy aikomuksenaan laskeutua, mutta se vetää kentän kohdalla laskeutumistelineet sisäänsä ja nousee takaisin taivaalle kaartelemaan. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtumat ovat vain aikomuksia kuten minun autojen parkkeeraaminenkin. Aina kun saan auton parkkiin ja menen hakemaan uutta, edellinen on takaisin jonossa odottamassa. Kyllästyn ja istahdan isolle kannolle keskellä parkkipaikkaa ja alan kiroilla: "Mitä vittua minä tämmöseen olen hommautunut, saatana!"

Semmoinen uni. Sain se kuitenkin vihkooni kirjattua vaikka viime vuosina unien muistiin merkitseminen on jäänyt vähemmälle. Nyt niitä kuitenkin katselee ja "tulkitsee" ehkä kypsemmin. Nuorena unet olivat kaaosmaisia, joskus jopa järkyttäviä. Varsinkin, kun oli ollut joku vaikea jakso elämässä. Silloin kirjoitin niitä paljon mustakantisiini muistiin ja se ehkä kävi jonkinlaisesta itsensä auttamisesta hankalien päivien ylitse.

Mutta tekniikka, kuinka kirjoittaa unien aivan abstraktien tapahtumien kuvioita edes lähimainkaan samalle tunnetasolle kuin mitä ne unennäön aikana ovat, on aikatavalla mahdotonta. Jää vain kertomuksen muoto, tai kuin luetteloita muistettavista asioista.

Klo 09.30

Molemmat pojat ovat heränneet. On syöty aamupala ja otettu pramille lauantain karkkipäivä. Lauantaina saan lautaset tyhjenemään paremmin kun sanon, että karkeille pitää mahhaan tehä telineet puurosta. Se juttu on naurattanut aina lapsia. Nyt pienintäkin kun se alkaa ymmärtää asioiden yhteyksiä koko ajan enemmän.

On ne vesseleitä nuo mun poijat. Tai meidän tietenkin.


Joskus tuntuu, kun olen niin paljon heidän kanssaan, etteivät äidin kanssa enää pärjääkään niin hyvin. Tai äiti ei pärjää. Tietysti äiti on töistään ja opiskeluistaan joskus niin väsynyt, ettei hän jaksa. Sen enempää kuin minunkaan kanssani.

Nyt on ehkä seesteisempi jakso tulossa. En tiedä. Se, riita, kun syttyy niin kovin äkkiä, mutta sammumaan sitä ei helposti saakaan. Ja kun tappelunaiheiden etsintä eskaloituu kahvipannun pesemisjärjestyksestä suuremmille kehille hyvin nopeasti. Pian ollaan arvioimassa toistemme lapsuudenaikaista kasvatussysteemiä, sukulaisuuksia ja miten muut ovat asioitaan osanneet hoitaa vaan miksi me ei! Saatana, nih! Ja vittu kun rahatkaan eivät riitä mihinkään!  Sitten huudetaan kuin italialaisissa perheissä kuulema on tapana. Ei järjen häivää lauseissa, sanoissa, perkeleisiin latatuneissa tunteissa. Lapsellista kiukkua vain.

On meillä raha-asioiden lisäksi ainakin yksi perusongelma josta käydään eron partaalle meneviä "keskusteluja", mutta eipä sitä nyt jaksa tässä itsekseen puida. Éikä se miksikään ole tähänkään saakka muuttunut. Ehkä, kun täydellinen kyllästyminen aiheeseen saavuttaa lakipisteensä, se siirretään syrjään kokonaan kuin kelvottomiksi käyneet, lahot heinäseipäät. Siinä vaiheessa yleensä tulee myös avioero, sen olen näkemästäni tämän elämänpolun varrella päätellyt.

En mä tiedä. Emme me täällä käydessämme käytöstavoille oppia ehditä. Ainakaan me, joilla ei autokauppiaan luonnetta ole. Eli oikeastaan emme opi smalltalkia jolla kuitataan niin monesti, ja niin paljon, kaikkea primitiivistä mitä ihminen sisällään kantaa. Ainakin paremmissa perheissä joiden portinpielet kultaa ovat.

Klo 11.00

G on oppimassa pyttyyn kakalle. Helpottaa kohta alituinen vaipparuljanssi ja pyllynpesu. Ja sitten? On ehkä aika mennä minunkin siihen tulevaisuuteen, jossa ei enää vaippaikäisiä tule olemaan kuin lapsenlapsissa.

Lapsia minulla on ollut 20-vuotiaasta saakka. Suurin osa elämästäni on ollut toisista huolehtimista vaikka ei se ehkä sivullisista aina ole siltä näyttänytkään. Mutta huolehtinut olen. Sen tietää täällä sisällään, ja kaikessa, kuinka suhtaudun maailmaan. Ahtaat taloudelliset raamit omaavalla on aina enemmän huolta kannettavanaan. Rikkaat ovat oikeasti huolissaan vain rahoistaan. Senkin olen nähnyt ja kokenut.

Kävin välillä lukemassa Ripsan, Iineksen  ja Kemppisen blogeja. Pistäydyin myös skeptikon päiväkirjasta lukemassa "Puumaseksi ja jakojäännösten juhlaa"-artikkelin.

Iineksen tämänkertaisen postauksen kommenttiosastolla ammattilaiset käyvät debattia opettamisesta, opettajista ja kasvatuksesta yleensä. Tervettä väittelyä -ainakin osittain. Se yksi "Kommenttijape" vain tunkee väliin kuin olisi suurikin asiantuntija kasvatusasioissa. Mutta kai hänellä on olemassa jokin sellainen syntymässä saatu persoonallisuushäiriö, jota hän itse ei huomaa?

Mikäpä minä olen tietenkään sitä arvioimaan, mutta jos esiintymään pyrkii, on oikaisuja kyettävä vastaanottamaankin, ei vain jakelemaan niitä aiheesta kuin aiheesta. Psykopatia on yksi vaarallisin ihmismielen kautta esiintyvä häiriön laji. Sille altistuneet aivorakenteet tekevät ihmisestä loistavan sumeilemattomia näyttelijöitä jotka ovat yhdeltä kantiltaan hyvinkin miellyttäviä eivätkä aina läheisetkään tiedä, miten he saattavat käyttäytyä toisaalla, jossa kääntävät itsensä kanavalta toiselle. Näitä on maailmanjohtajista pienimpiin raahustajiin sellaisilla paikoilla, jossa he saavat aikaan vähintään pahaa mieltä jos eivät aina ihan taivaisiin yltäviä krematorioiden savupatsaita tai kuolemankarkotuksia siperioiden kylmyyksiin. Tämän hetken ehkä vaarallisimmat psykopaatit ovat kunnianarvoisa Kim Jong-il Pohjois-Koreassa ja Mahmud Ahmadinedžad Iranissa.

Välillä puen poikia pihalle. Varoittelen kadulle menemisestä. Autot ajavat joskus hurjaa vauhtia ohitse eikä mopopojillakaan mielikuvitus yllä sellaisen ajatteluun, että pihapuskan takaa saattaa syöksyä pikkuinen lapsi kadulle. Tällä kadulla kuulema on 70-luvulla kuollut yksi lapsi auton alle juostuaan pihasta auton eteen.

Mummolle soitetaan kun P keksi, että hän haluaisi mummolaan. Katsellaan netistä bussien aikatauluja ja matka maksaísi pojasta vain 4.20, mutta P ei uskalla lähteä sillä. Mummo sitten aikoi hakea iltapäivällä P:n autolla.

Pakataan siis kassit valmiiksi. Kumikengät ja pottupellollekin kelpaavat varusteet mukaan. Olkoon maanantain poissa eskarista kun sinne asti menee.

Niin. Tässä kun tätä "kasvatushommaansa" jokatapauksessa työkseen tekee, niin aika huvittavilta tuntuvat niiden niin kovin varmat mielipiteet lastenkasvatuksesta joilla ei minkäänlaista tarttumapintaa ole suhteessa lapsiin. Teoriapölyä vain aivolohkoissa. Maltillisia opettajien puheenvuoroja, kuten bloginpitäjä Iines on, on syytä kunnioittaa sillä on se kenttä minun lapsuuteni ajoista huomattavasti suoristunut. Opettajat ovat vain tänä päivänä helisemässä niin kovin monimuotoistuneen opetettavan väen kanssa, etten yhtään ihmettele, jos siellä välillä uuvutaankin. Jos luokassa on uskontokuntiakin viisi ja uskonnottamat päälle, niin sekin tuo jo paineita taiteilla itse opetettavan materiaalin perille menemisen kanssa.

Minä en muuta tiedä, kuin mitä olen omien lapsieni kautta saanut tuta monella paikkakunnalla. Nyt pojilla on hyvät opettajat ja eskarikin on alkanut P:lla luistaa mukavasti.

Klo 12.30

Olen lueskellut ja korjaillut jo jonkin aikaa myös romaanikäsikirjoitustani. Minulla on se sekä muistitikulla että paperiversiona ja jälkimmäinen tuntuu paremmalta korjattavalta lyijykynällä marginaaleihin. Ja onhan se mukavan kuuloista kun kiukuspäissään ottaa ja repii koko nivaskan pillunpäreiksi.

Ehkä käsikirjoituksesta vielä joku päivä syntyykin jotain? Nyt olen saanut siihen jo uutta ulottuvuutta, mutta sitä saatanan "valokatkaisijaa" en kyllä aio tietentahtoen kertomukseeni sisällyttää. Naksahtakoon lukijoiden päässä ledit vilkkumaan kunhan lukevat. Jos pääsevät koskaan lukemaan. Tai sitten kynttilätuijut sillä suurin osa kertomukseni aikakaudesta taitaa sijoittua pimeään korpeen, sähkölinjojen ulottumattomiin.

Huomaan, että olen tehnyt kovasti töitä myös Kalervo Palsa-juttunikin suhteen. Dedline on 16.9 ja minulla tarina valokuvien plokkausta vaille on miltei valmis. On siinä monta yötä valvottukin.

"Mulla on nälkä, mulla on nälkä, mulla on..." Ga tuli laulellen sisälle. Laitoin palasta. Pitää kohta ruveta kuorimaan pottuja ja tehdä niistä jotain keittoa. Nakkeja siellä ainakin olisi, mutta taisin tehdä ihan vastottain sitä. Noh, keksin ruuan nimen kyllä, kun alan jääkaapille ja ruokavarastoihin päin vilkuilla. Ei niissä koskaan niin monimutkaisia eineksiä ole, että sormi suuhun menisi.

Klo 13.30

Mummo ei ole vielä tullut. P kävi myös ottamassa palasta ja nyt on leikkimässä naapurin lasten kanssa. Katselin juuri ikkunastani kadun ylitse ja valtava tilhiparvi ruilahti kauempana olevan naapurin pihapihlajaan. Tuulee edelleen. Maailma sestoo tässä ilmanalassa tällä kulmalla näin.

Siirtelin sitä mukaa tämän tekstin vihkostani (editoiden hieman) tänne blogiini. On siis tuoretta tavaraa, mutta ei pelkkää ajatuksen virtaa silti. (Kuvatkin ovat ihan just otetut paitsi keskimmäinen joka on eilenillalla, saunan jälkeen räpsäisty)