perjantai 24. syyskuuta 2010

Mustetta nenässä


Kuljen poikani kanssa joenrannan puistossa. Nurmikoilla nousee valkosuomuisia mustesienikikkeleitä, naakat ja lokit siirtelevät pudonneita puidenlehtiä ja etsivät niiden alta syötävää. Etanoita, matoja, kohmeisia hyönteisiä, ehkä jonkun murusen ihmisenkin sinne viskaamaa hampurilaisen palasta. Tuuli käy jostakin lännen suunnalta. Tihkua.

Sivupolulta lähestyvä, pikkuinen, kumaraharteinen ja harmaapäinen mummeli pysähtyy poikani kohdalle joka talloo mustesienirykelmää nurmikkoon. Ryppyisten poskien iholla on tuulenkäynnin kyyneleitä, vähän vertakin on raikas ilma vielä nostanut löysän nahkan pintaa punertamaan. Ajattelen, että siinä lapsi toiselle lapselle sanoo jotakin, ehkä sienien polkemista toruu, ehkä kertoo jotain mukavaa: Noin minäkin tein kun vielä jalka nousi, silloin kauan, kauan sitten, ehkä vuonna 1925, tai jotain. En kuule, niin hiljainen on mummelin puhe. Ehkä puhe ei enää edes toimi?

Siinä lankeaa sisälleni outo rauha. Kuin en koko ikänäni olisi muuta tehnyt kuin kuljeskellut lasteni kanssa jututtamassa vanhuksia, loikkinut nurmikoilla potkiskelemassa sieniä, metsien poluilla männynkäpyjä tai istunut ongella kivikkoisilla jokien ja järvien rannoilla, lasketellut talvisin mäkien kupeita ja iltaisin paistanut räiskäleitä, juonut kaakaota, piirrelyt, värittänyt  ja lukenut tarinoita tuhansien ja yksien kansien väleistä.

Kaikki mitä työkseni olen puurtanut, tuntuu unennäöltä. Kuin miljoonaa vasaranlyöntiä en olisi koskaan lyönyt, kuin turhia olisivat rakennusten tupaantulijaiset olleet, puheidenpitäjien argumentoinnit ja työmiehille suunatut myöhäiset kehut. Kuin onnettomuuksia, joissa mieltäni ja ruumistani on koeteltu, ei olisi koskaan tapahtunut.

Satapäinen lokkiparvi käyskentelee kaupunkilaisten venelaiturilla. Viranomaisten hälytysvalolla merkitty kumivene keinuu yksinään toisellla puolella laituria ja toisen puolen laiturilenkkeihin on kiinnitettyinä enää kaksi kesämenijää. Muut veneet on viety jo talvehtimaan pihoihin tai vuokravarastoihin muualle.  Toinen laituri on kokonaan autio, ei yhtään lokkia edes, kuin kysymystä vailla, miksi se on tuohon rakennettu?

Isokokoinen, vanha mies, joka on kaikkina päivinä pyörineen liikkeellä tässä kaupungissa, istuu punaisella, kivetyn joentöyrään puistonpenkillä ja katselee surullisenoloisena joelle. Olen ajatellut usein, että tuota miestä pitäisi joskus päästä puhuttamaan, mutta aina olen laistanut sen ja siirtynyt syrjään kun siihen olisi siunaantunut mahdollisuus. Miehellä on säällä kuin säällä nahkasaappaat, vaaleat reisitaskuhousut ja iso, roikkuva kangastakki ylävartalonsa peittona ja sen alla kevyt, tekovillainen pusero tai joskus perinteinen Jussipaita. Litistynyt, loivalippainen hattu, ehkä sarkaa, lätsöttää pitkien ja harmaiden hiusten päällä kuin siihen liimattuna. Vanhus ei ole alkoholisti vaikka hänellä joskus tököttääkin viini- tai lonkeropullo tarakan lankakorissa muiden ostosten ja eväiden joukossa. Hän pitää myös huolta puhtaudestaan ja näyttää siltä, että ainoa pinttynyt tapa kaupungilla kuljeskelun lisäksi on tupakka.

Miehen roikkuvien luomien välistä pilkottavat, verestävät silmät eivät katso tuntematonta koskaan päin. Ja työntäessään pyöräänsä, hän katselee vasemmalle maahan eturenkaan viereen kuin sanoen, en kaipaa seuraanne, antakaa minun olla. On hänellä kuitenkin joku tuttukin torinlaidoilla maleksivien eläkeläisten joukoissa. Olen nähnyt hänen heitä jututtavan joskus, mutta hän erottuisi heidänkin joukoistaan vaikka hänet ensikertaa näkisi.

Meitä on.

Tiedän, että itsekin erotun ja että minut on laitettu merkille tässä pienessä kaupungissa.

Aina olen erottunut.

En tiedä, onko se ollut hyvästä vai pahasta, mutta nyt, kun kuljen tässä poikani kanssa ajatuksissani muita kulkijoita tarkkaillen, en välitä siitä.

Ja vaikka piiloutuisn millaisten vaatteiden alle, erottuisin kuin mustesieni vihreällä kedolla jota tekee jonkun aina mieli potkaista.

Ei kommentteja: