perjantai 15. toukokuuta 2015

54. Pitkärannan karnevaalit

Su 6.7.2014 Leiri nro 30

Tämän kertaista rysätonttia onkin vaikeampi määritellä kartalta. Lähin kartalla näkyvä kylännimi on Kerisyrjä. Paarmoja on paljon. Heräsin hiestä märkänä aamuauringon kuumotukseen ja nyt makailen kelteisilläni teltan vieressä.

Tein pirunmoisia hukkaperiä pikitieltä poikkeamisen jälkeen. Omituisin paikka oli hyvin korkean mäen päällä oleva melko kirkasvetinen lampi jonka ryteikköiselle rannalle eksyin, mutta en voinut jäädä, koska nuotiosta pahanhajuisia haikuja vielä kiehkuroi ja järveltä kuului venekunnan humalainen möly. Läheisen niemen kanervikostakin jotain ähinää erotin. Autoja ei ollut, mutta ehkä siihen oli porukka tuotu ja kuski häippäissyt. Liejussa näkyivät tuoreet, syvät maasturin renkaiden jäljet. Tulihtasysteemin ympärystä oli kaameassa kunnossa. Itse nuotiossa kärysivät sinne viskellyt muovipullot, puolityhjät säilykerasiat ja viinapullot. Rantaan oli rakennettu myös jonkinlainen katoksenkötös jonka hyllylautojen päällä oli puoliksi syötyjä ruoka-annoksia alumiinisissa rasioissaan.

Lammelle johtavan tien ojat oli kaivettu sellaisiksi töyräiksi, etten niiden ylitse pyörääni saanut miltään kohti joten tulin mäeltä alas ja jatkoin sivutietä jonkin matkaa ja poikkesin jostain mutkasta tänne johtavalle, kapenevalle ja liejuiselle polulle. Könysin sitten maastossa häämöttävää, vanhaa traktorinjälkeä metsänlaitaan ja viimein tuhoutuneen talon raunioiden vieressä olevalle, monet kesienkierrot niittämättömälle heinäpellolle virittelin rysäni. Ruisrääkkä oli vielä yöllä äänessä ja sepelkyyhky kurlasi kurkkuaan hartaasti. Niihin ääniin nukahdin sillä matka, jonka Salmin jälkeen poljin, oli kaikella tavalla haastava, ja pitkä.
Se oli varmaankin Uuksu, jossa samalla tontilla ylistettiin tappokonetta, sen kuollutta lentäjää ja hirsisen kömmänän ristin varjossa ortodoksijumalaa. Hiekkaisella kankaalla oli pirusti mustia mauriaisia ja ne osasivat purra kipeästi. Kiipesivät kintunkarvojen seassa muniin saakka kun vähäksi aikaa jäi aloilleen seisoskelemaan. Pieni hautausmaakin siinä oli, ja päivänkakkarat ja keltaiset nauhukset tai jonkun lajin maksaruohot mukavasti matalaa tsasounan aitaa myötäilivät. Söin siinä eväitä vaikka ei siitä niiden kusiaismauriaisten takia meinannut tulla mitään. Niillä kulki puisen penkin istuinlautojenkin kautta polku. Mitenhän monta miljoonaa tuommoista pientä eläjää sillekin tontille oikein mahtuu? Niiden pesä on kuin maanalainen kaupunki, tasaisesti hiekan pintakerroksen alla valtavat käytäväverkostot, kuningattarille munintapesäkkeet ja munille omat kammionsa. Tulo- ja paluureitit kulkevat ilmeisesti eri paikoissa sillä kun niiden, jotka hiekan pinnalle jostakin reiästä ilmaantuivat, suunta oli aina pois päin eikä yhtään vastaantulijaa niille ollut ja jostakin aidan alitse metsän puolelta saapui omat mauriaisosastot jotka hävisivät hiekkaan ja nekin aina samaan suuntaan. Järjestelmällistä kertakaikkiaan.
Uuksun jälkeen alkoi ilma haista. Sitten tulinkin mutkaan, josta Laatokan puolelle aukesi kymmenien, ellei satojen hehtaarien avokaatopaikka jossa osa jätteistä oli kytemässä ja osa höyrysi käymiskaasujaan ilmakehään. Hirvitys oli nähdä ja haistaa sekin. Jos Laatokan ympärillä olevien kylien ja kaupunkien jätevuoret ajetaan tällä tavalla valtoimenaan pursuilemaan kaatopaikoille, niin ei tarvitse ihmetellä, jos jo niistä Laatokka saastuu. Missä valistus, missä kontrolli? Ihmisten ajatuksista ja kulkureiteistä ollaan ylen kiinnostuneita, niiden vartiointiin riittää resursseja, mutta että jätteet ja kaikki se saasta, jonka olen matkani varrella nähnyt, niistä ei välitetä paskaakaan.  Varsinainen pimeyden sydän koko venäläinen kulutuskulttuuri.
Pitkässärannassa kävin. Tuli heti tunne, ettei sinne halua pitkäksi aikaa jäädä. Taustalla höyrysi sellutehdas ja eräänlaista levottomuutta oli ilmassa. Joku remuporukka säikäytti ajelemalla usean Samaran letkana ikkunat aukio ohitseni muutaman kerran, bassot möykkäsivät ja ruskeamustat nauhaviirit ja Venäjän liput antenneissa lärpättivät. Ne mullekin jotain huutelivat ikkunoista, mutta ehkä eivät kuitenkaan mitään sillä tarkoittaneet. Humalaisten kieli sama kieli. Samoin mielen kanssa.
 

Pitkänrannan torille oli järjestetty ohjelmaa. Oli pomppulinnaa ja ilmatäytteisiä mäkiä, akkukäyttöisiä pikkuautoja, poniajeluja, pelle-esityksiä, kilpailuja ja räminärokkia. Humalaisia vähän siellä sun täällä. Koomiselta näytti yksikin korkearuppinen  pariskunta jossa vaimo osoitti nenille suunnan ja jos mies jämähti seisomaan kuin hevonen pottuvaalle, niin ei kun potku persuksiin että matka jatkuisi.

Kukaan ei ollut kiinnostunut kulku-ukosta, miliisiarmada ehkä katseli pitempään kun valokuvasin ympäristöä, mutta eipä nekään mitään käyneet kysymässä.
Paluureitin varrelta löysin kaupan josta hain evästäydennystä. Portailla oli sokea koira ja ihmiset ramppasivat viinanhaussa. Jäin varsin pihalle syömään jäätelöä ja tarkkailemaan vartiksi ja sinä aikana laskin, että nuoria naisia kävi hakemassa pitkäkaulaisen pullon ja muuta juotavaa seitsemän ja miehiä kymmenkunta. Ovenuusija oli saamassa hommansa valmiiksi, kohta se soitti jonnekin ja siihen tuli toinen mies kantamaan painavan, saranoistaan revenneen vanhan oven pakettiautoon. Yksi iäkäs, köyryyn painunut mummelikin pistäytyi horjuvin jaloin. Kaupsta poistuessaan se kumartui antamaan sokealle koiralle lihapiirakan palasen. Kädessä hänelläkin oli värikkäällä etiketillä varustettu viinapullo ja toisessa se lihapiirakka.
Pitkänrannan jälkeen tuli pieni kyläpahanen Koirinoja joka humahti ohitse sen kummemmin siihen huomiotani kiinnittämättä. Oli siinä jossakin silta ja sillassa siniset kaiteet ja kaiteessa lemmenlukkoja. Niistä räpsäisin hätäisen valokuvan.Tapasin tiellä myös  tummuneen messingin värisen vaskitsan joka oli aivan jäykkänä illan viileydestä. Otin sitä hännästä ja nakkasin raviojan taakse männynjuureen ettei suotta jää autojen alle.
Eräässä tienhaarassa sitten pohdin pitkään, lähdenkö kiertämään Murheen ristin kautta vai myötäilenkö edelleen Laatokan rantaa suoraan Läskelää ja Sortavalaa kohti. Ristintie voitti, mutta ensiksi menin poikkitien alussa olevaa hautausmaata tarkastelemaan. Se oli aika kolkon tuntuinen tiilisine ruumiinsiunauskatoksineen. Iso hurttakin, ilmeisen villi, melkein kuin susi, ilmestyi ristien taakse jodlaamaan. Lähti kyllä karkuun kun ärähdin äkäisesti ja romautin käteeni ottamalla latvuksen kappaleella tiilipylvääseen. Hautasumaalla oli ainakin yksi risti jossa tutun tuntuinen Häkli-sukunimi. Sen niminen nainen oli aikoinaan Siilinjärven kirjastossa töissä.
Paavo Lipposenkin siunaama Murheen risti löytyi helposti Prääsä-Sortavalan tielle saavuttaessa. Veistos vaikutti julmalta hämärtyvässä illassa. Sen kainaloon oli ampiainen alkanut pesänteon. Sen taakse petäjäkankaalle oli siistitty talvisodan aikaisia hautoja ja asemia. Kankailla niillä lepäävät myös monien miesten särkyneet luut yhä. Muistin, että sillä rintamalinjalla se ukki Uatukin oli koviin hommiin joutunut ja itse selvinnyt hengissä, jopa haavoittumatta. Eikä milloinkaan siitä reissusta hänen kanssaan mitään puhetta. Olinhan silloin vielä lapsi, mutta olisiko huastellut jos olisin ollut aikuisempikin ja kyselemään ruvennut? Oliko ukin aika-ajoin synkkyyteen vaipuvan mielen syinä talvisodan hirvittävyydet?
Murheenristin jälkeen alkoi tieosuus jollaista harvoin olin saanut aiemmin polkea. Aivan uusi, sileä asvaltti jota pitkin matka taittui joutuisasti. Vain yksi, hassu arvoitus tien varressa vielä oli: Kaiteeseen kettingillä lukittu, lasiluukkuinen metalliuuni joka ei ehkä siihen virkaan kuitenkaan olisi sovelias.

torstai 14. toukokuuta 2015

53. Jättiputkikujaa pitkin Salmiin


La 5.7.2014 Salmi

Aurinko paistaa, lämmintä muuten, mutta kun pilvet peittävät sen ja tuuli käy, tuntuu kolealta.

Istun sammaloituneella hautakivellä jossa tököttää siihen joskus kiviporarin ahertamaan reikään upotetun valurautaristin juuritynkä kuin rajusta iskusta katkennut, leveä hammas. Samankaltaisia on tällä neuvostojoukkojen tuhoaman Salmin hautausmaan pusikoissa paljon. Joistakin kivistä erottuu suomalaiskarjalaisia nimiä, mutta myös venäläisperäisiä, joista ymmärtää sen, ettei hautausmaalle komennettu, särkemisvimmainen sotasankarijoukkio ole niitä erotellut humalapäissään paikalla temmeltäessään. Kauppaneuvos Hosainowin ja maanviljelijä  Gantsin kivissä nimet näkyvät selvimmin. Joitakin nimenpuolikkaitakin kun kivi oli särkeytynyt, ehkäpä räjäytettykin joku. Suurin osa kivistä ja niiden merkinnöistä on säiden vaihtelut syöneet tunnistamattomiksi, joitakin oli maalein töhritty. Suurimpia kivipaasia on tönitty nimipuoli alassuin maahan makaamaan. Särkemisen jälkeen kaikki on sitten jätetty sillensä. 70. vuoden ikäiset  sammalkerrostumat kertovat lopun. Kyseenalainen voitonmerkki nyt ajateltuna, samoin kuin tuo hirvittäväksi tiilirumilukseksi pommitettu kirkkokin. Valloittajan perusluonnetta tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin voitonmerkkiä, joksi nämä on tänne päälle kuseksittaviksi ja häpäistäviksi Stalinin kätyreiden kuvitelmissa luultu jätettävän.
Suomalaisia matkailijoita joiden synnyinsijat ja sukujuuret ovat Salmissa, on käynyt usein tällä paikalla. Joitakin pieniä, puisia ristejä on kiviin käyty asentamassa, on kuihtuneita kukkia ja vielä värinsä säilyttäneitä muovisiakin siellä täällä. Isää, äitiä, setää, enoa, ja veljiä ja siskoja, ja ennen kaikkea kotia ja kotiseutua on käyty muistamassa. Ikävöity, vieritetty kyynel, kaksikin, tai tuhansia ja tunnettu avuttomuutta historian julmuuden edessä.

Kirkon viereen on nostettu korkea linkkitorni ja toinen vähän matalampi joka voisi olla vaikka tv-masto. Mäellä ovat nuorukaiset ajelleet autoilla rinkiä, joitakin mopojen mustia uria hoitamattomassa nurmikossa näkyy. Rakennushirvityksen sisäpuolelle ei liene menemistä sillä rosoiset tiilet sen seinissä näyttävät vaarallisen irtonaisilta. Montakohan päänsärkemää putoavat kivet ja sortuvat seinät lienevät paikallisen nuorison jäsenille kymmenien vuosien aikana aiheuttaneetkaan. Sisällä on  jatkuva ihmisvirta kulkenut polusta päätellen. Turistitkaan eivät taida aina vaaraa tajuta.
Kun yhdentoista paikkeilla saavuin Salmin kirkonkylään, törmäsin parikkalalaiseen sotahistoriaretkueeseen joka oli liikenteessä Kososen bussilla. Iloisia ihmisiä he. Kauhistelivat ja ihastelivat kovasti matkani ääriä ja määriä. Olivat seuraavaksi menossa Lunkulansaareen Laatokan rannalle.

Lunkulansaaren suunnalta olivat myös ikäiseni äiti, hänen tyttärensä ja tyttären 2 vuotias tytär joita jututin autotarvikeliikkeessä ja sitten vielä ulkopuolella kun olin ostanut ketjuöljyä ja jättänyt kännykkäni sisälle latautumaan. Aikuinen tytär osasi joltisenkinlaista suomea. Kertoi asuneensa useita vuosia Kouvolassa suomalaisen miehen kanssa, mutta eronneensa ja muuttaneensa takaisin kotikylään Karkkuun, n. 10 km:n päähän Salmista Lunkulansaareen päin. Meinasin kysyä teltanpaikkaa pihastaan jos tekisin minäkin mutkan turistien perässä sinne. Kysymättä kuitenkin jäi vaikka ne sanoivat, että Lunkulansaaressa kannattaa kyllä käydä ja Karkunkin kylä on vielä entisessä rakennuskannassaan vaikka asukkaita on vain muutamia. Sanoin, että Karkku-niminen kylä on myös Suomessa, entisessä Vammalassa, nykyisessä Sastamalassa, mutta ei niillä luettelemistani paikoista ollut hajuakaan. Oli mukava jutella, nekin tykkäsivät ja käsipäiveäh ja terveyttäh he toivottihe kun erottiin.
Torinlaidan baarissa kävin kahvilla. Juoma ei ollut kaksista siinäkään paikassa. Iloinen leirikoululaisryhmä sattui samaan aikaan paikalle ja ruokailtuaan ne esittivät jonkun "ketjureaktionäytelmän" baarin pöytien ja tuolien välissä. Kovin ketteriä nuoria ne eivät olleet. Kai se yleismaailmallista limujen ja sipsien turvottamalle lajillemme alkaa kaikkialla olla. Torille oli vähän aiemmin kurvannut puutavaralastisssa olevia rekkoja ja kuskit tulivat myös ruokailemaan baariin. Annokset olivat suuria ja ruokaisan näköisiä. Kun poistuin, harmittelin, etten itsekin syönyt koska hinta ei ainakaan olisi hirvittänyt. Ulkona jututin vielä leirikoululaisia ja niiden melkein yhtä nuorta ohjaajaa. Muutaman sanan joku taisi suomea, englantia olisivat enämpikin hallinneet, mutta tietäähän tämän minun onnettoman kielentaivutteluni. Kartasta piti heillekin näyttää kulkuni ääret ja määrät.  Mongersin lähtiessäni heille welcome to Finland by bike joka heitä suuresti huvitti. Tarkoitin ainakin, että tervetuloa Suomeen pyöräilemään.
Edellisen Rajakonnun leirin jälkeen tuli pieni Räimälä kylä jossa kävin heti alkajaiseksi kaupassa.  Kauppaan pölähti myös kuusi nuorehkoa miestä ja kaikki ostivat aamiaisekseen ison pullon vodkaa. Monella oli silmät punaisia ja olo krapulaisen hilpeä jo ennestään. Heti siinä ulkona kirskahtelivat ja narahtelivat pullojen sinetöidyt korkit ja ennen kuin miehet ladoillaan paikalta pois kurvasivat, teki muutama heistä itsensä tykö ja kyseli, mikä mies, mistä ja minne matka. Kerroin, kuljetin kartalla ties monennettako kertaa pykinyttä etusormeani ja taas sain iloisia läimäyksiä hartioihini ja käsienvatkausta erotessa. Triittailivat ladojen epävireisiä äänitorviakin paikalta pois rämistessään.
Kävin mutkan Räimälän kylän muutamien satojen metrien mittaisen pääväylän päässä. Kaukolämpöverkkoa rakensivat, pihat ja maisema oli mullinmallin muutenkin.Värikkäin kiipeilytelinein varustettu lasten liikuntapuisto näytti apealta kaiken keskellä, vaikka kai se pitäisi toisin päin olla. Yhdenkään asujaimiston ilmiasu ei silmää viehättänyt. Taito tehdä siistiä jälkeä puuttuu suurelta osalta seutujen ihmisiltä. Saatikka että paikat osattaisiin pitää kelvollisessa kunnossa jos niitä rakennetaankin ja kohennellaan. Ehkä suurin syy on miesväen ilmiselvä juoppous. Eräänkin kerrostalon nurkalla oli puolenkymmenen käheäkurkkuinen ukkorahjustokka kilisemässä ja kolisemassa pulloineen.

Jättiputkien valtaamia, entisiä maatilojen viljelyksiä ja pusikoituneita peltoja sain ihmetellä rajakonnusta Salmiin saakka koko matkalta. Laajoja olivat tämän vaarallisen kasvin valtaamat alat. Jossakin vanhan pellon laidalta kun katsoi, niin näytti jättiputkimetsä ulottuvan silmänkantamattomiin. Luulen, että tuon kansanvihollisen invaasio on peruuttamaton Venäjän maaperällä.