keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Näitä polkuja

Unimäestä pois päin johdattelivat muutamat polut. Roomaankin ne olisivat voineet houkutella, mutta aluksi riittivät Villelän rinne mäenlaskuun ja itse Villelässä Letuksen ja Veikon termoskahvit. Vähän myöhemmin kauempana mummolassa, naurisjälte ja voilla höystetyt, keitetyt kananmunat joiden keltuainen oli enemmän punainen kuin  keltainen. Ja kun siitä mentiin Armaalaan, haiskahti siellä hikikin pihkalle ja ukin, isän ja setien rakentaman purutäytteisen talon vintin rapussa oli salaperäisen vinoissa pinoissaan korkeajännitykset, pekka lipposet ja kalle kustaa korkit joita Terho kitsaasti raski hetkeksi selattavaksi antaa vahtien itse tarkoin vierestä, ettei sivuja hiirenkorville käännellä.

Viimein, jonain uskaliaana päivänä kiipesimme sisarusporukassa myös Toimilan töyräälle jonka kaivonkannelta kurkimme mäntyjen, leppien ja pajukoiden lomasta Iekkilään päin. Seuraava siirto olikin, että luikaisimme Iekkilän navetan, aittojen ja päärakennuksen välistä kujaa laidunmaita mäkeä alas Vukelon mökille ja siitä Ketronsuon pitkospuita pitkin Nimettömälle, Uotilan rantaan uimaan.

Kellomäen koululla olin aiemmin käynyt vain poliorokotuksella, äidin sinne väkisellä raahaamana. Koulunnyppylältä maailma laajeni Akulan portin ja maitolaiturin kautta Akulan vihaisiksi härnättyjen koirien ohitse Juhanilaan ja siitä Juhanilan Vuoren alarinteelle Kustilan Aaron suustaan sylkemien piipunperskojen täplittämälle pihamaalle. Uskallettiin jopa Vuoren ylitse kulkeville poluille, hevoslaitumien kakkaraläjiä väistellen Joutenmäen varakkaimpiin taloihin joissa kinkeritädit veisasivat huivit tutisten tietämme siunaa meitä elä heitä.

Kansakoulun ensimmäinen syksy jouluun saakka oli maanpäällinen taivas. Koulun keskuslämmityspatterit hohkivat lämmintä ja ateriat jälkiruokineen oli katetut täsmällisin kelloajoin jokaiselle kuudelle arkipäivälle. Eivätkä lautaset vajaina koskaan edestä löytyneet siitä piti huolen Keittäjä Tyyne, Pinni-Hugon rehevä emäntä ja sittemmin talonmies Aarretin Selma. Tosin ruoka piti lunastaa etukäteen rukouksin joltakin katon suunnassa leijuvalta Herralta etukäteen, mutta se oli hiljainen hinta siitä ilosta, että sai nälässä kurnivan mahansa ahtaa täyteen.

Osasin lukea suoraan jo ennen kouluun menoa, mutta tavaaminen, niin luulin, piti opetella silti. Karvas pettymys olikin, kun Rete joku joulukuun alkupäivä viittasi ja kertoi opettajalle osaavansa lukea ilman tavaamista. Minulle jäi ikuisesti epäselväksi se, kuinka minuun olisi opetuksessa suhtauduttu jos ensimmäisenä koulupäivänä syksyllä olisin sanonut Ulla-opettajalle lukeneeni jo kokonaisia kirjoja joita isosisko kirkonkylän lainastosta reppukaupalla raahasi.

Unimäessä sellaista Herraa ei tupaseemme mahtunut, jota vähistä ruuistamme olisimme kiitelleet, mutta navetassa äidin lypsykaverina sellainen varmaankin majaili. Kurkistin muutaman kerran aamun pakkasesta lahon navetanoven raosta sontaluorin ylitse äitiä joka poski lehmän kylkeä vasten hyräili minä vaivainen olen mato matkamies maan ja kuinka kyyneleet vierivät äidin poskilta Pikku-Mantelin punaiselle karvapeitteelle. Maitovaahto nousi lypsysankon peltisten reunojen ylitse äidin sierettyneiden, lujien näppien vedellessä utareita kuin niihin sisällä vellovaa tuskaansa purkaen. Pikku-Mantelin isot lehmänsilmät kääntyivät katsomaan lypsäjäänsä, leuat lakkasivat märehtimästä kuin olisivat halunneet kunnioittaa äidin hartaushetkeä josta niin paljon köyhyyden hätää ja muusta kurjuudesta kertovaa näköalattomuutta kitkeräksi mausteeksi maitoon tihkui.

Opettaja-Ulla oli ensimmäinen enkeli karkeiden ihmisten joukossa jonka elämässäni tapasin, mutta hän oli vain sen syksyn elämässäni kun jokin paha, köyhän kunnan varoja säästävä käsi niisti koulumme yksiopettajaiseksi. Olle Lilieros oli sitten Ullan vastakohta, korkealta katsova perkele jonka mustasankaisten silmälasien takaa katsoivat lapset ja ryssät samaan ammuttavien kaivantoon syöksevä ilkipaha aikuinen. Ohi ammuttu, sodissa katkeroitunut ja vain vaivoin opettajaseminaarin Hämeenlinnassa läpäissyt tuhkamuna. Kun hän aloitti opettajana, oli kohdaltani kaikki oppimisen toivo kulautettu kaivoon ja koulunkäynti oli sen jälkeen elämän arvokkaita, turhaan kulutettuja vuosia maalliselle vaellukselle aikuisuuteen.

Kun katselen kuvaa myöhemmiltä kirkonkylän kansalaiskouluajoiltani, voin vain arvella, mitkä ovat ne syyt jotka sukupolveni miehiä on näin julmasti kohdellut. Jos kaikkien syrjäpitäjien kohtalo on ollut lähellekään samanmoinen, että yli puolet on kuollut oman käden kautta, alkoholismiin ja tapaturmiin, masennukseen ja erilaisiin elintapasairauksiin, niin en voi kovin kauniita sanoja koskaan isänmaastani kirjoittaa. Jokainen näistä ristin rintaansa saaneista olisi tänä päivänä vasta 52 vuotiaita. Ja sen ikäisiä pidetään esimerkiksi rannikkoseutujen pitäjissä nuorina aikuisina.

Ja kun  käännän katseeni itseni sisälle, siihen pieneen poikaan joka noista molemmista kuvista löytyy, tunnen ja tiedän syyt, mitkä meitä näin varhain vainajoittavat.

Meitä on revitty lapsuudessa, jos ei ketä kotona niin kylässä, koulussa ja virastoissa. Lapset ovat aina olleet kaiken tiellä, potkittavina räkänokkina, salavettavina kiusankappaleina ja pedofilien raiskattavina. Lopulta, hieman aikuistuttuaan, he ovat tunteneet oman synnyinseutunsa pettäneen heidät. "En kusekaan kotiseutuni suuntaan", on moni tokaissut ja painellut Ruotsiin, Helsinkiin, siltojen alle tai hirteen.

Isänmaa, sen luotsaajat, olette pelkästään minun lyhyen olemassaoloni aikana suistaneet kansalaistenne elämiä raiteiltaan jo useasti, vaikeimmin 1990-luvulla sitten 1930-luvun laman, ettekä vieläkään ota opiksenne vaan nuolette jorma olliloidenne kermaisia käsiä kuin luullen, että ylitsepursuava talouskasvu ja kulutuksen siunauksellisuus, maan ja metsien riistäminen, tunturien raiskaaminen matkailuvietin vallassa töytäileville, kaivosmontut ja patoaltaat, pääkaupunkiseudun guggenheimit, ghetot ja metrot olisivat sitä kestävää kehitystä jota seminaareissanne käytte konsulttienne suulla louskuttamassa.

Katsokaa ristejä nuorten miesten rinnassa. He ovat kaikki kuolleita. Oletteko ihan varmasti kaikkenne tehneet yhteiskuntanne vaatimattomimpienkin jäsenten hyväksi? Miten voivat heidän jälkeläisensä ja huomisten jäsenten jälkeläiset? Kiristäkää, leikatkaa, höylätkää; jälki tulee olemaan kaikissa luokkakuvissa lopulta sama jos...

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kotini Maassa

(Unimäki R:n 64 maamittaushallituksen karttakuvassa (peltokolmio keskellä) 10.11.1957 klo 10.00)

Minulla on ollut aina koti. Roskalaatikoihin tai siltojen alle en ole vielä suistunut. Ei sortunut jo vainajoitunut isänikään vaikka tentunhörppijöiden seassa Helsinkiä pari vuosikymmentä oli rakentamassa.

Kun synnyin 1958, oli Urho Kaleva Kekkosen lujat sormet painautuneet jo tiukasti vallan valtimoiden sykettä tunnustelemaan.

Samaisena vuotena kanssani tunkivat yhteistä ilmakehää saastuttamaan ainakin Anna Politkovskaja, Armi Aavikko, Anni Ylävaara, Michael Jackson, Madonna ja Thomas Wallgren. Sekä Iekkilän Juakko, Nahkiaisojan Jouko ja miljoona muuta hämärämpää hemmoa.

Toisaalta lopettamalla huokumisensa, antoivat elintilaa meille uusille Maan asukeille mm. Anni Swan, Eino Kaila, Lion Fuchtwanger, Armas Järnefeld ja Yrjö Saarinen. Olisikohan sinä vuonna jäänyt petiltään nousematta myös läskisoosista ja pottuhuavikkaista tykänneet Villelän Ukko-Kusti ja Otra-ahon Uatu, ja Afrikassa muutama satatuhatta tuntemattomampaa maissinpurijaa.

Kun päästin Nurmeksen kauppalan puisen sairaalan synnytysosastolla ensimmäisen ränkäisyni, oli valtakunnassa voimassa Kekkosen ajan toinen hallitus jota johti V.J. Sukselainen koska K.A. Fagerholmilta oli loppunut likviditeetti jo edellisvuoden maaliskuussa.

Kuukautta ennen syntymääni oli Veikko Vennamoakin alkanut hatuttaa Maalaisliiton tunkioiden kaivelut  ja hän lähti puolueen saranapuolelta omille teilleen pulleana ja höyhenet kiiltäen kuin syyskuinen sorsa rannan riitteestä. Maalaisliittolaisilla ovenkarmeilla kehystetty Vennamo päätti silloin, että hän se vielä käväisee Suomen poliittisen kartan kultaisissa punoksissa kiikkumassa hetken ennen kuin lopettaa tramppaamisen tämän routaisen maan kamaralla.

Luultavasti olin kuin iso, vaaleanpunainen hiirenpoikanen kun mutjahdin ulos jo viisi synnytystä kokeneesta lantionlävestä, tai vauvatehtaan ovesta kuten sodista säilyneet jermut kauniisti asioita nimittelivät; ne, jotka vauvasiemeniä niihin tehtaisiin sytkyttelivät kuin liukuhihnalta vaan.

Minä siksi itseni syntymähetken olomuotoa aprikoin, koska isosiskoni tullessaan minua katsomaan, oli tuumannut, että ihan on Pinni-Huugon näköinen. Ja minusta Pinni-Huugo oli kuin karvaton, punakka hiiri joka puolelle viipottavine harvoine viiksikarvoineen kun se myöhemmin lapsuuteni arjessa vieraili. Mitään tekemistä muuten sillä Hyvösellä ei ole minun maailmaan tuloni suhteen ollut, se huomautettakoon. Olipahan vain sekatyömies joka isän kanssa samoissa porukoissa juopotteli ja pelasi korttia mikäli keittäjä-Tyynen silmä vähänkin vältti. Kerran se oli sammunut kesken kortinpeluun ja isä sekä muut huumorimiehet olivat kantaneet Pinni-Huugon sikopahnassa porsaineen röhkivän emakon viereen korsaamaan.

Isä oli tullut hakemaan minua synnytyslaitokselta Pakuran taksilla (siihen aikaan vain harvoja kutsuttiin oikeilla nimillään) jaloviinalle tuoksahtaen tietenkin, ei kai se tuoksu muuten nenääni tänne asti muistuisi. Jo kotimatkalla oli minulle annettu nimi seurakunnan kansliassa. Isä oli vain tuumannut, että juolahti tullessa mieleen, että olokoonpa vaikka Valto Ensio.

Kotona Rautavaaralla, "metän rannalla" Unimäessä odotti yksihuoneinen (6x6) hirsimökki. Lahot olivat sillä jo multiaiskivien päällä köntsöttävät perustukset ja joskus hienosti palkokatteeksi (puu/tuohi) sanottu vesikatto vuoti ainakin piipunjuuresta ja laajemmalta alalta ulko-oven kohdalta matalalta harjalta. Tämän tiedän ja muistan, koska niinä kymmenenä ensimmäisenä elämänvuotenani, jotka siinä vietin, asiasta usein kopakkaa tuli. Mökkeröisen ensimmäiset hirsikertuukset oli vuoltu vuonna 1904 kun isoisoukkini Ananias Kainulainen (isän äidin puolelta, "Anu-vaenoo") kova metsämies rihmaskierroksellaan niin oli päättänyt.

Pohjoisen puoleiselle ovensuuseinustalle isäni, kirvesmies josta voi kirjaimellisesti sanoa, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, oli saanut kuitenkin rakenneltua lautaisen kopperon jota ruokahuoneeksi sanottiin. Siellä hyllyjen takana oli myös sopiva kolo koskenkorvalle ja parille jallu- ja pontikkapullollekin. Kun keväällä kaikki tyhjentyneet suolaliha- ja muikkutynnörit, lakkahillopurnukat ja puolukkasurvostiinut oli raijattu pesuun ja kuivahtamaan latoon, mahtui sinne maalattialle hetekanrenkkana joka tiuhaan päästeli narinoitaan isän rantauduttua kotiin työreissuiltaan.

Mökin oven edessä oli laakea kivi portaana ja kun tupaan siitä kävi, piti ovea potkaista voimakkaasti saadakseen sen auki. Yleensä ovi lävähtikin päin uuninkuvetta niin, että kumiteräsaappaiden pohjista tehdyt saranat litkahtelivat. Eikä talvella se auennut aamuisin ennen kuin sisältä päin hakkasi kirveenkalsolla jääpurakset kamanan ja kynnyksen yltä pois.

Tupa oli siis pieni. Ovelta kun katsoi, vasemmalla oli liemumallinen uuni ja hella jotka veivät tilasta suurimman osan. Oven vieressä oikealla oli jykevään pölkkyyn pultattu separaattori ja sen takana kirnun säilytysnurkkaus jossa haisi aina imelänhappamelle, ja jonka tuoksun muistan kuin isäni alkoholin ja piipun sekaisen hengityksenkin hamaan oman elämäni loppuun. Samalla seinustalla, ennen pikkuruutuista, ikkunateipillä korjailtua yksinkertaista ikkunaa, olivat myös seinään lyötyinä jokaiselle omat sepäntakomat ökäsimet eri korkeudella. Ei ollut kaappeja ei hyllyjä eikä vapaata tilaa muualla. Tosin ei ollut turhia vaatteitakaan edes talvella ja kesät juostiin alasti. Kengänrajojen säilytys tapahtui uuninkolokerossa, siellä muutaman padan, kattilan ja läkkipellistä oikaistujen leivinpeltien vieressä hikisten sukkien roikkuessa narunkötöksessä kaiken yllä.

Yhtään en muista, missä äiti lakanoita säilytti. Ehkä niitä ei vaihtaa asti ollutkaan vaan kun kaivolla pesujen ja kuivatusten aika koitti, oltiin ilman niitä. Tuskin liinavaatteita tai tyynynpäällisiä meillä lattiallanukkujilla oli lainkaan. Ne olivat vain isän ja äidin päästävedettävässä, olkipatjojen ja kanalintujen höyhenillä täytetyjen tyynynmutjakkeiden päällisinä. Pussilakanoista kuulin ensimmäisen kerran joskus paljon paljon myöhemmin. Ehkä vasta aikuisena tajusin, että sellaisia hassutuksia maailmassa onkaan.

Kapea pöytä ja kahta puolen saman mittaiset penkit, työstettynä ehkä jostain jätelaudoista ja puunkelleksistä, kestivät melkoista nirhaamista, puukolla koloamista ja naulojen hakkausta ennen kuin olivat siinä kunnossa, että isä kötösteli uudet samanmoiset.

Kun me mukulat nukuttiin lattialla vierivieressä, ulottui meistä tehty lapsimatrassi uuninkupeesta vastapäiseen hirsiseinään. Kovimpien pakkasten aikaan vuorottelimme järjestystä niin, että jokainen sai nukkua yhden yön lämpimän uunin kyljessä ja vähitellen taas tottua kylmää kohden siirtymiseen kunnes kamalimpien tammi-helmikuiden pakkasten aikaan seinänvieressä nukkujalta saattoi tukka jäätyä hirteen kiinni. Uunin alimmaisten kivien saumat olivat kivennäisainevarastonamme. Suolaiselta maistuva laasti kaiveltiin suihimme niin syvältä kuin vain pieni sormi ylsi ja taisi joskus kulkeutua veitsi tai naulakin kaivelukaluksi peitonmutkaan. Minusta tuntuu, kun hampaitteni muistivälejä tässä kaivelen, että pienet, mustat sokerimuurahaisetkin noukimme suihimme ja söimme ne vitamiinien puutteeseen kuin vanki-Papillon torakoita pitkässä eristyksessään Pirunsaarella.

Jos asuinpaikkaamme olisi silloin tarkastellut lintuperspektiivistä (kuva yllä) olisi huomannut, kuinka yksin tuo asumusto soiden ja mahtavien kuusikoiden keskellä kyyhöttikään. Kivinen peltoläntti oli ehkä noin puolentoista hehtaarin kokoinen jossa sijaitsivat asumus, navetanrähjä ja savusauna. Kesällä lehmien laitumet olivat vielä "ulukometässä" kuten sanottiin. Niiden talven heinät ja kerput kaiveltiin Keyrityn rantojen pajupuskista ja luonnonniityiltä soiden varsilta. Kannettiin sapilailla pieleksiin ja talvella avuliaiden ihmisten hevosten vetämissä heinähäkeissä Unimäkeen.

Sähköjä sille korven perälle ei ollut edes haaveiltu. Kynttilä, myrskylyhty tai perunaan, nauriiseen ja ehkä lanttuun koverrettu öljytuiju kärysi pimeinä aikoina jäätyneiden ikkunalautojen kiikkerillä pinnoilla. Kaasuvalo saatiin vasta niin myöhään, että minäkin muistan niiden tarvikkeiden raahaamisen Luikkokankaan polkua pitkin kirkolta Unimäkeen.

Näissä, lyhyesti kuvailemissani oloissa minä siis elämäni aloin ja kun täytin viisi, oli äet-Gunilla synnyttäjän työnsä tehnyt. Eli se urakointi loppui kuin seinään vaikka eihän meitä ollut kuin yhdeksän elossa olevaa lasta ja äiti vasta neljänkymmenen, (yksi poikavauva oli kuollut ennen minua ollessaan viiko ikäinen). Yhtään valokuvaa tuon yllä olevan ilmakuvan lisäksi ei silloisesta matalasta majastamme ole löytynyt. Onhan niitä varmasti joku ottanut, mutta kuten kaikelle maalliselle käy, ne unohtuvat, häviävät ja kohta kukaan ei muista....

Tässä kuvassa on vuonna 1905 valmistunut äitini synnyinkoti Rautavaaran Pohjoismäessä siinä kuosissa kuin se jäi 1973 muutettuamme paikkakunnalta kokonaan pois. Tämä oli elämäni toinen koti, ehkä onnellisinta aikaa Unimäen jälkeen josta lähdimme v. 1968. Kodit sijaitsivat samalla salolla, muutaman kilometrin päässä toisistaan. Unimäen hirsimökin katto romahti seuraavana talvena sisään, joten viime tingassa sieltä lähdettiin.

Tässäkin talossa oli vielä silloin yleinen palkokatto, eli huolellisesti paikoilleen asetelluista tuohilevyistä joiden painoksi oli ladottu puunkelleksiä lappeenmyötäisesti vieriviereen. Väliriukujen räystäspuoli oli taiten valituista juurivänkylöistä räystään ohitse pidemmällä ja niihin oli voitu laudoista tai halkaistuista puun puolikkaista, joista sisus oli koverrettu kupuralle, nijoa kiinni rännit paju- tai närevitaksilla  ainakin oven kohdalle, äveriäämmissä taloissa koko räystään mitalle. Kuvan talon katosta ne olivat jo lahonneet pois.

Tännekään eivät mitkään nykyihmiselle selviönä olevat mukavuudet ehtineet tulla. Viimeiset savusaunalöylytkin siellä otettiin juhannuksena 1973. Luulen, että siihen päättyi minun lapsuuteni.

Kaikki oli silloin vaikeaa, mutta joskus minusta tuntuu, että nykyinen elämänmuoto on vielä vaikeampaa, ainakin potenssiin sata kalliimpaa.

Tässä yritin myös selvittää rivien välissä sitä, että niitä metsiä, jopa yksittäisiä polkujen varsien puita, juurakoita joihin tuli juostua monet varpaankynnet nurin ja polvet mustelmille, kusiaisten polkuja -pesiä, hiihtolatuja naapurista naapuriin pitkienkin taipaleiden taakse metsien sisällä, niitä kaipaan joskus niin, että sille tunteelle ei sanoja löydä. Ja tätä taustaa vasten en ihmisen toimia luonnossa hyvällä katso. Tätä taustaa vasten ymmärrän myös jo menetetyn luonnon mittaamattoman arvon vaikka se kuinka on kurittanutkin sen keskellä eläjää.

Tästähän minulla on julkaisematon kirja kirjoitettu, synkkä, valoa, mieltä ja toivoa vailla oleva. Mutta ei siellä luontoa synkistellä, vain ihmisen vääryyden tekemistä kaikelle ympärillään.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Jostain me olemme tänne kävelleet...

Luulin tässä välillä, että henkeni heitän. Tai vähintään, että halvaannun. Mutta se siitä, ohennan verta asperiinilla.

Luin lyhyelle aikaa joitakin tiukkoja kirjoja. Synkistä, eilisen ajoista ja historian tyranneista ne kertoivat ja kun se ei vielä riittänyt, luin pamfletteja tulevaisuuden toivottomuudesta. Filosofien tekstejäkin selasin ymmärtääkseni uusia katsantokulmia vanhoilla silmilläni. Vaikka eihän toinen ajattelija kolmannen ajattelijan selityksiä saa sen tiukempaan solmuun. Saatika, että solmuja auki. Solmuja solmitaan lisää lukemalla, sen huomasin taas kerran.

Toisinaan kurjalta tuntuvan yksityisyyteni keskellä elin siis toisten elämiä, ajattelijoiden päiden sisuksia. Järkeni valo häälyi ja lepatti kuin pieni liekki portinvartijan myrskylyhdyssä. Huomisen merkitykset olivat kuin keväällä sulavia lumirintuuksia alituisissa vuodenkierroissa.

Kummallisen turta olo edelleen. Voiko aivojen järjestys muuttua näin lyhyessä ajassa? Ajattelen nyt aivan eri tavalla kuin vielä joulukuussa. Kirjoittaminenkin on kuin mättäillä hyppelyä ja kuuraisten karpaloiden noukkimista.

Muistutan välillä itselleni, että olen pohjaltani työläinen, kirvesmies, en filosofi sen enempää kuin lintukaan.

Kuuntelen joikuja. Marie Boinea, Ulla Pirttijärveä sekä keskiajan gregoriaanisia hittejä. Huonokuuloisissa korvissani sävelkulut muistuttavat toisiaan; yhtenevät tuntemukset ovat näitä säveltäneiden mieliä liikauttaneet; jumalat tahi jumal-uskomukset antaneet pontta; sama se sille, vanhenen paitani sisällä.

Kuunnellessani näen sisälläni näkyjä menneistä ajoista, auringon nousuista ja laskuista. Näen paimentolaisia jutaamassa tundralla ja lakanaisiin pukeutuneita platoneita roomalaismallisten pylväikköjen varjoissa. Nukahtaessani otsa työpöytäni kanteen nojaten, siirryn muinaisten vesien äärelle, mutaisille kaislikkorannoille. Taivaalla kiitää oransseja pyörteitä, joita harmaa tuuli puhaltelee kieppumaan yhä ylemmäs. Näen kasvissyöjädinosauruksen hamuamassa kaidoilla huulillaan lehtipuun latvaversoja, liskolintujen liitoa ja taustalla uhkaavasti vavahtelevan tulivuoren jyhkeän silhuetin.

Havahduttuani murehdin ensimmäiseksi, miksi minusta ei tullut jonkin tekijää, johdonmukaisen aatteen edustajaa, miestä jolla olisi ollut elämässään jotain sanottavaa, jonkin asian puolesta jykevästi räyhääjää. Epäkohtia, rajuja aineksia elämä on tarjonnut tähän sylimitoin syntymästäni saakka. Kun ensimmäiset raiskaajatraktorit ilmestyivät äitimaatani teräskyrpineen särkemään, en ollut kuin toisella kymmenellä. Mutta minä vain itkin silmänkantamattoman raiskion äärellä sanomatta sanaakaan vaikka minun olisi pitänyt syöksyä niiden telaketjujen murskattavaksi, että olisivat ymmärtäneet, minkä savotan raakalaismainen ihmislaji aloitti kotimetsissämme.

Minä olin pelkuri, heikko ja herkkä. Murehdin myrskytuulen pudottamaa linnunpesää ja sen poikasia, vaikka minun olisi pitänyt itkeä niitä miljardeja linnunpesiä ja muurahaiskekoja joita metsäteollisuus tuhosi ja tuhoaa edelleen kautta maanpiirien että perseemme pyyhkiä saisimme ja typerät kulutustavaramme kääreisiin pakkaisimme, repiäksemme kääreet sitten uuniemme sytykkeiksi.

Naapurin poika oli rohkeampi. Hän ampui itsensä kun ymmärsi, kuinka pahasti ympäristöä alettiin runnoa, kun kotipolut ja naapureiden väliset kaitaiset käytävät käännettiin välteillä nurin, suuret kuuset vaihdettiin vänttyräisiin taimikoihin ja lävitsekulkemattomiksi tureikoiksi. Hän ansaitsisi mitalin hautaristilleen, mutta minä sekä kaltaiseni sukupolvemme miljoonat kuluttajatuholaiset häpeänviitan harteillemme.

Käsitän vasta nyt kuinka suuri tuska sisälläni asuu kokonaisten elämien menetysten vuoksi. Maailmansotien hirveydet, olivatko ne mitään verrattuna siihen tuhoon, joita niiden jälkeen metsissämme on harrastettu?

Haudatkaa jo mannerheimit, pol potit, hitlerit ja stalinit, haastakaa sen sijaan oikeuteen koko tuholaislaji, ihminen, rikoksista biosfäärin pienimpiä kohtaan, rikoksista, joita se työkseen urakoi yhä kaikkialla minne vain koneidensa kynnet ylettyvät.

Intiaanipäällikkö Seatlen väärennetyiksi väitetyt pateettiset lauseet "ihminen kuuluu maalle, ei maa ihmiselle" pitää paikkansa.

Myös suurimpiin ajattelijoihimme kuulunut Georg Henrik von Wright oli vanhemmiten sitä mieltä, ettei ihmislajilla toivoa ole. Hän osasi kuitenkin pettää ajatustensa pintapuolisia seuraajia, ja niin nämä yhä luulevat, että sitä on eikä Pentti Linkolan päätelmiin siksi kannata pohdinta-aikaansa uhrata.

Olemme muutenkin eteviä pettämään itseämme, unohtamaan, sulkemaan silmämme ja lisääntymään. Eleskelemään mistään välittämättä, tuhlaamistamme säätelemättä, mutta nöyrinä kulutushihnassa jonka pituutta säätelevät kauppapuistojen sijainnit ja bensatankin tilavuus.

Olen itse yksi näistä globaalin elämänmuodon kurjista tuhlareista. Olen ollut lisääntymisviettini vietävänä, en järjen, kuten kaikki karsastamani, samoista leivänjuurista pierunsa tussauttelevat perussuomalaiset pentti oinoset. Olen ikäni ollut vaatimassa itselleni ja heimolaumalle ympärilläni alituista hyvinvointia, rajoittamatonta kulutuksen vapautta, polttoainetta tankkeihin ja kauppakeskuksiin lisää neliöitä ja turhan tavaran hyllykilometrejä. Valinnanmahdollisuuksia turhuudentoreille.

Ja mikä hirvein rikokseni onkaan ollut se, että olen osallistunut vuosikausia Lapin tuntureiden ja Vuokatin vaarojen kerskarakentamiseen, tuhansien ja tuhansien neliöiden kauppahallien, tavaraterminaalien ja ökynavetoiden pykäämiseen ja järvien ja merenrantapoukamien -saarien- huviloilla pilaamiseen. Olen käyttänyt näitä kädellisen taitojani maan tuhoamiseen, ilmaston pilaamiseen ja otsonikadon edistämiseen.

Perkele, että ajatustani satuttaa koska minusta ei ole ollut vastarintaliikkeen mieheksi, ei sissiksi Koijärvelle tai kettinkeihin Kessiin tai Talaskankaalle!

Me kaikki, minä ja kanssaeläjäni, ymmärryksen kipentäkään omaamattomat maatiaiset perussuomalaiset, kepulaiset, ahmattiyhdistysliikkeen jäsenet tai vasemmistolaiset emme ole yhtään parempia kuin nekään kammottavat maailman kauppasaksat, tunteettomat pörssimaakarit ja nykyajan riistäjäkapitalistit, jotka toimistamme voittonsa ja pelimerkkinsä lypsävät.

Äiti Maan kosto, se ei tule olemaan suloisen sylin hellää keinutusta.