lauantai 29. joulukuuta 2012

Hessunkeksit


Kängiimme kuuluivat minä, Hessu, Pena, Jaana ja Kaija. Ja usein myös Hessun veli Pave. Tapanikin jäseneksi yritti, mutta koska hän oli alkoholisti, ei hänestä edes kuskiksi ollut vaikka kuiville viinamerestä välillä kömpikin.

Käytiin humpalla Kallanvintillä, kaljoilla Seiskassa, Renkussa, Himalassa ja Santussakin, vaikka portsari, jonka nimeä en enää muista, oli antanut Pavelle ikuisen porttikiellon. Puijonsarven yökerhoon eksyttiin silloin kun Pena, pitkä, tumma ja naisia hytkäyttävä kravattikaula oli mukana. Viinaa, viinejä ja kaljaa hankittiin Alkosta ja juotiin niitä jonkun kotona aina pohjiksi. Tehtiin itse pitzat, täytekääryleet, lihapiirakat, salaatit ja jälkiruuat. Kaija ja Hessu olivat kokkihommissa taitavimmat. Kerran kokonaisen hirvenlavan paloittelivat, marinoivat ja paistoivat. Sen ruuan painikkeeksi seurusteltiin sitten erilaisten juomien kanssa pari päivää. Silti: Hessun ja Paven äiti se vasta kokki oli!

Pena ja Jaana söivät eniten koska niillä oli pisimmät mahat.

Hessu, jonka virallinen nainen oli kotonaan viihtyvä, äreä Pirkko, rakasti välillä Kaijaa. Oli Kaija minunkin kyydissä joskus, mutta jonkun elokuvakäynnin verran vain. Kaijan mies oli säyseä, parimetrinen nallekarhu ja sitä piti vähän pelätä. Jaanalla ei silloin vielä vakimiestä ollut. Mitä nyt Pena joskus. Minulla oli jo vaimo ja kaksi lasta, mutta elin välillä kuin ei olisi ollut.

Kaija pukeutui seksikkäästi. Jaana oli seksikäs vaikka sillä ei olisi ollut päällään mitään.

Pavella ei naista ollut. Sillä ei säkä sen suhteen käynyt. Paven eri suuntiin vinossa olevasta naamasta ja murjoontuneesta leuasta se ehkä johtui, ja toisen käden silpoutuneista, huonosti korjatuista sormista; se oli rakennellut joskus pienenä pikkupikkupommin. Pave oli muutenkin vähän töks naisten seurassa. Kukaan ei ollut neuvonut sitä, tai se ei halunnut oppiakaan; ei edes tanssimaan.

Ehkä Pave oli homo? Silloin sellaista ei saanut edes toisesta arvella. Ei saanut olla homo vaikka olisi ollutkin. Muuten sympaattinen mies, ylioppilas ja kaikki. Opiskeli Oulussa usean vuoden ajan sähkötekniikkaa tai jotain, mutta jätti kesken. Majaili epäonnistumisensa jälkeen kotikamarissa isän, äidin ja kehitysvammaisen Senja-siskon kanssa. Kun äiti kuoli syöpään, Pave alkoi urakoimaan viinan kanssa ja niin eräänä aamuna veivät Pielaveden mökiltä mustalla autolla nuoren ruumiinsa pois.

Hessulla ja Pavella oli toinenkin sisko, Sinikka. Se asui Helsingissä ja sillä oli jonkun turkkilaisen alta virkeäntumma pieni tytär. Kun Sinikka kävi lomilla, se lähti meidän völjyyn. Ensin tietenkin paistettiin pitzat ja patzat, syötiin ja otettiin pohjat. Saunottiin lujasti. Ajettiin Himalan kaljojen kautta Kuopioon. Tehtiin kierros kuppiloissa ja mentiin lopuksi humppapaikkaan, ihan mihin vain kunhan se oli Kallanvintti. Kun tultiin aamuyöllä takaisin, Sinikka oksensi kotipihaan; jos ei ollut oksentanut jo autossa. Oksensi aina joku muukin. Hessu joskus niin, että laittoi sormet kurkkuunsa. Pave kannettiin sänkyynsä. Liikenteessä oltiin Hessun ja Paven isän punaisella Ladalla, tai minun Fiiulla, Rellulla tai Tojotalla. Oli minullakin ladoja välillä; halpoja koslanpaskoja joita sitten hylkäsin romuttamoille kun puhti niistä hyytyi. Koskaan ei takseja vaivattu, paitsi jos joku jäi naisiin (tai miehiin niin kuin Kaija). Joku kängiin kuulumatonkin me joskus kuskiksi saatiin; joku kylän poikanen.

Toisinaan lähdettiin Hessun kanssa kahdestaan. Arvottiin kengänheitolla, kumpi ajaa. Silloin pyrittiin pääsääntöisesti lyöttäytymään vieraiden naisten seuraan. Kerran tavattiin apteekkarin tytär Erja ja sen kaveri Outi (oliko se Outi? En ole varma). Mentiin Kallanvintin jälkeen Rikkaiden rinteelle kahville, syömään ja naimaan. Tai siis minä ja Erja ei naitu, mutta Hessu ja Outi rymysivät alakerran jossakin huoneessa niin, että kolina kuului. Oltiin selvinpäin. Tai ainakin minä olin koska ajoin.

Viikon päästä jouduin umpilisäkkeen leikkaukseen ja Erja oli siellä hoitajaharjoittelijana. Tapasin sairaalassa myös Erjan opiskelijakaverin Soilen jonka kanssa pussattiin sairaalan hississä. Hessu ei kyllä sitä uskonut. "Kuhan leuhkit", se virnisti. Kun läksin sairaalasta, Erja antoi muistoksi pakeliittisen Super-Hessun joka ajaa sinistä autoa. Hessulla oli siihen aikaan sininen Datsun ja oltiin tapaamisiltanamme sillä liikkeellä.
Erjan kanssa kävin kerran Helsingissä. Sen äiti ja suku oli Uudeltamaalta kotoisin. Ajettiin äitini Ladalla joka haisi oksennukselle. Isä oli vähän aiemmin hukkunut humalaisen oksennukseensa takapenkille. Nurmijärvellä Erja jäi pois kyydistä ja tavattiin seuraavana päivänä Helsingin rautatieasemalla. Poislähtiessä käytiin Aleksin Kiven mökillä. Sinne ei ollut tietä aurattu, mutta polku oli kovaksi tallottu. Mökki tökötti aika surkeana maisemansa keskellä.

Jossakin Juvan seudulla pidettiin taukoa P-paikalla. Itkin isänsuruani Erjan tissiliiveihin ja nyhrättiin mitä nyhrättiin. Erja kertoi, että hänenkin isänsä on alkoholisti. Apteekin konjakkia ja pirtua se ryypiskelee mielellään. Tapailin Erjaa myöhemminkin ja kerran sillä oli uutinen kerrottavanaan, että nyt se hänekin isänsä kuoli. Oli löydetty aamulla apteekkinsa lattialta ja kovat olivat olleet promillet; ihan kuin minun isällä.

Hessu uskoi vasta sitten Soilen ja minun hissijutun kun Soile kutsui Neulamäkeen syksyisille sienijuhlille. Juhliin oli kutusuttu myös iloinen sairaanhoidonopiskelija Irmeli ja se laittoi Hessun heti essunsa taskuun, sydämen kohdalle. Meistä tuli ikikaverit siitä illasta. Se "iki" kesti monta vuotta, ainakin minun ja Soilen osalta. Salaa, mutta kuitenkin. Irmeliä näin joskus Tampereella myöhemmin ja se oli säilynyt yhtä pitkänä, kauniina ja nauravaisena. Kysyi Hessusta. Sanoin sen menneen Pirkkonsa kanssa naimisiin ja että niillä oli tytär. Irmelin silmissä häivähti tummasti.

Soilea näin viimeisen kerran kertausharjoitusteni aikaan Oulussa. Juhlittiin tapaamistamme perusteellisesti. Soile oli alkanut tupakoida. Se veteli sätkiä kuin savottalaiset ennen. Oli pieni ja nätti kuitenkin kun istui alasti kaksionsa sängynrenkkanalla joka meni lopullisesti linkkuun vierailuni lopuksi. Kertoi hoitavansa mielisairaita Heikinharjussa ja sanoi sen käyvän hermoille.

Hessu vieraili meillä usein. Oltiin saman työantajan palveluksessa kuin Jaana, Pena ja Kaijakin. Hessulle piti olla aina sokerittomia tarjottavia. Varuilta meillä oli alakaapissa jokunen paketti Tuc-keksejä. Tyttäreni himoitsivat niitä, mutta kiellettiin ankarasti, ettei saa luvatta napsia sillä ne ovat Hessua varten. Niin niistä tuli Hessunkeksejä.

Rakkaimmistaan on aina erottava.

Aikanaan meidänkin kängi sitten hajosi. Kirvesmies Hessu opiskeli rakennusmestariksi, meni naimisiin ja muutti perheensä kanssa Korsoon. Jaanan houkutteli eräs Ollikainen vaimokseen. Kaija erosi kiltistä nallekarhustaan ja alkoi perusteelliseksi sinkuksi. Pena lähti opiskelemaan Mikkeliin. Minäkin häivyin ahdistavaksi käyneeltä paikkakunnalta perheineni.

Kaijan tapasin ravintolassa kun olin käymässä entisessä kotikylässäni. Mentiin hänen luokseen, juotiin, sänkyiltiin ja syötiin. Kaija myöhästyi töistänsä seuraavana aamuna. "Ei se mitään", se naureskeli kun soitti kaksioonsa jossa minä vielä parantelin krapulaani (siihen aikaan ei kännyköistä edes uneksittu). Johtaja Huttunen oli lähdössä kunnanjohtajaksi toiselle paikkakunnalle ja se oli järjestänyt bileet läheisimmille assistenteilleen jo heti aamusta.

Meni muutama vuosi kun kuulin Kaijan kuolleen. Hänellä oli diabetes kuten Hessullakin ja se vei munuaiset epäkuntoon. Oli kitunut aika kauan. Kouraisi se tieto mahanpohjasta. Olisin lähettänyt kukkia jos olisin tiennyt minne. Sytytin hänelle kynttilän muualle haudattujen muistomerkille Kittilässä.

Jaanaa näin kaupan kassalla kun olin tullut äidin luokse vierailulle. Mentiin matkahuollon baariin kahville. Sanoi Ollikaisen kurvanneen Saabinsa petäjään ja kuolleen. Samana päivänä näin hänen hautakiven isän haudan lähellä, Onnin, entisen työkaverini hautapaaden vieressä. Jaanan nimi oli myös valmiiksi Ollikaisen kiveen taltattu; sitä vähän ihmettelin.

Penaa näin KYKS:ssa (nyk. KYS) kun olin vaimoani katsomassa neurologisella ja josta hänet kyydittiin mielisairaalaan Harjamäkeen. Pena oli saanut vakituisen sähkömiehen viran tästä isosta sairaalasta. Rauhoittunut isänsä mallille hänkin. Naimisissa ja lapsiakin jo. Ei paljoa puhuttu koska minulla oli vain ikäviä uutisia ja hänellä kaikki hyvin.

Paven kuoleman kerroinkin jo.

Hessun kuolemasta kuulin, kun olin käymässä kehitysvammaisten veljieni luona toimintakeskuksessa ja siellä oli myös Hessun sisko, Senja. Se möläkehteli (kehitysvammaisuuteensa kuuluu isoäänisyys), että Hessu oli löydetty kotoaan Keravalta kuolleena sängystään.

Diabetes, viina ja kova hinku syödä hyvää ruokaa veivät sen rakennusmestarin, ystäväni. Olin soittanut hänelle muutamia kertoja ja viimeisimmässä puhelussa hän kertoi avioerostaan, muutosta Keravalle ja äskettäin tapahtuneesta liukastumisesta humalassa; reisiluut molemmista jaloista kahdesta kohtaa poikki ja sairaslomaa määrättömästi toistaiseksi. Hyrskähti vielä: "Saatana kun tämmöinen lihava lasahtaa hauraitten luihesa piälle, niin tietäähän sen. Tiijä häntä, seleviinkö tästä ennee..."

torstai 27. joulukuuta 2012

Kun poistumme niin poistumme


Kuoleman mietiskely on vapauden mietiskelyä. (Montaigne)

Kuolemaa ei postuumisti kukaan kykene mietiskelemään. (VE)

Isän äkillinen kuolema vaikutti vahvasti ja nyt, kun tuli tämä 30 vuoden merkkipaalu haudassaolostaan hänellä, isä kampesi uniin pitkästä aikaa. Äidinkin kuolema ajoittui joulun seutuun, niin se tekee näistä keskitalven pyhien ajoista toisinaan omanlaisensa.

Eikä kummankaan kuolemaan johtaneet viimeiset ajat olleet tragiikkaa vailla; se tekee muisteluista tuskaisia tällaiselle, joka ei pahoiltakaan muistoilta osaa luukkuja umpeen naulata.

Nykyiset ihmiset tässä ympärilläni eivät tietenkään tiedä, mitä mietiskelen. Turha heille puhuakaan entisestä elämästään mitään. Aikuiset eivät ole kiinnostuneita ja lapsille kerron sitten, kun katsellaan valokuvia ja kun he alkavat kyselemään ukista ja mummosta; elän kahdessa maailmassa ja molemmissa toimivat yhteisöt elävine ja kuolleineen.

Entisestä elämästä tulee muutenkin mieleen enemmän kuolleita kuin eläviä. Tai sitten olen hieman omituinen siinä suhteessa, että mielenkiintoisempaa on pohdiskella kuolleita kuin eläviä.

Voisin kuvitella, että kirjoittaisin kuolleista ihan oman blogisarjansa. Se voi olla lukijamäärällekin kuolemaksi, mutta haittaisiko se?

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Takaluukku

Äiti kuoli noin niin kuin tänään Tapaninpäivänä 6209 päivää sitten. Hipsutteli pienin huokauksin pois kuin eli elämänsäkin; isompia valituksia huuliltaan päästämättä vaikka aihettakin olisi ollut.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Luukkuuntunut

Piirros, joka on yhteistyössä tehty vanhimman tyttäreni kanssa julkaistiin Uutis Jousessa 3.5.1986. Teimme tätä "Suat uskoo Alapo"-trippiä jonkin aikaa ja se oli toimittamani Vieterin Vintiöt-lastensivujen suosikki.

(Bloggeri antaa taas ladata kuvia???)

To 20.12.2012

Huomenna siis järähtää. Siitä vaan.

Luukkuun lumpsahti kiiltäväkantinen, paksulle paperille jyystetty Stora Enson propagandalehti Terve metsä 04/2012. Kuvia hehtaarisotalla ja muutama isänmaan kauppamiehen puheenvuoro metsien uudistamisen (aukkohakkuun) puolesta jo kuitupuuasteella.

Metsäpäällikkö Jorma Länsitalon Pääkirjoitus panee kylmän kiertämään selkärangassa vaikka otsikko lupaakin mielenrauhaa puukauppaan. He siellä elävät kolmen kuukauden sykleissä, jos sitäkään ja näiden metsissä ei lahotyviä suvaita, on viesti, ja että "metsä kasvaa hakkuunkin jälkeen hyvätuottoista kasvua Tähtitilillä".

Oli sivuille ostettu parilta taiteilijaltakin haastattelu. Orajärveltä lähtöisin oleva, laulajana tunnettu Eini (s.1960) on lunastanut Pellosta sukutilan itselleen. Stora Enson mies on tehnyt sinne jo kiireellä metsänkäyttösuunnitelman ja oih, kuinka laulaja "puhkuukaan iloa" tästä metsänomistajuudestaan kasvot kivisinä. Ei riviäkään lapsuusmuistoista tai siitä, mitä metsä, luonto yleensä, muutaman kymmenen vuoden takaiselle omistajaväelle, Einin vanhemmille, on merkinnyt.

Einin tila sijaitsee lappilaiskirjailija Timo Kustaa Mukan (1944-1973) naapurissa, mutta ei Timosta naapurintyttö sanaa lausunut. Ei toimittaja ainakan sitä ylös kirjoittanut.

Eini Orajärvi on ollut neljän vanha kun Mukan Maa on syntinen laulu julkaistiin, kolmentoista kun Mukka menehtyi... ainiin, mutta nythän tehtiinkin juttua lehteen, jonka julkaisijan tehtaissa Hymy lehdenkin sivutarpeet keiteltiin ja jonka vuoden 1973 erään painoksen sivuilla kirjailijaa hirtettiin hänen kuolemansa kynnyksellä.

Kuvataiteilija Saara Kiuru taasen hehkuttaa, että "Puut ovat aina hyvällä tuulella". Stora Enso on hankkinut omistukseensa koko taiteilijanaisen karvoineen, hattuineen, taiteineen ja blogikirjoituksineen. Yhtään metsäraiskioista maalattua taulua ei hänen pensseleistään siis kankaille muotoudu eikä kriittistä kirjoitusta metsien tilasta blogiin ilmesty.

"Kävelen paljon metsässä. Saan sieltä energiaa, jonka toivon välittyvän tauluistani", Saara kertoo. Energiaa... hmh, piirtäisi siis lämpölaitoksen ja kantorekan kuvan ja taustalle huushollinsa keskuslämmityspatterin hohkamaan.

Pe 21.12

Amerikkalaiset alkoivat hamstrata aseita Newtownin ampumistragedian jälkeen. Luulisi naivimpi ihminen, että toisin päin, mutta...

Isää ajattelin eilisen kuolinpäivän takia niin tinkaan, että yöllä se tuli sitten pistäytymään karvareuhka kallellaan uneen, jossa uitettiin verkkoja jään alle. Isä huuhteli käsiään avannossa ja sanoi, että olisi pitänyt tehdä ne syvemmälle; kevätpuolella veit vähennöö ja yläaena jiätyy kanteen kiinni.

1970-luvulla otetussa valokuvassa isällä on lapsi sylissä. Se ei ole outoa; isän syli oli silleen rakennettu, että siihen sujahti ihan luonnostaan vieraankin penakat.

Kello on jo reilusti yli puolenyön; ei vielä maa järähtele, ei huoju savupiippu, eivät ovet lonksa, romahtele laipioista lamput eikä kaatuile kirjahyllyt ja vähäiset taulut seinillä heilumatta pysyvät.

Maailmanloppu lienee jälleen kerran peruttu, voimme jatkaa ahmimistamme. Viime tiistain Hesariin oli pyydetty kahdeksalta viisaalta ihmiseltä mielipiteet maailmanlopun todennäköisyydestä ja aika optimistisesti kaikki suhtautuivat siihen, että elämä jatkuu ainakin jossakin määrin tiettyyn "hintaan" varautumalla. Miten nyt niitäkin mielipiteitä lukee.

Luen Tapio Rautavaaran elämänkertaa (Lasse Erola, Helsinki kirjat 2012). Se lähti vetämään toisin kuin Hannu Lehtelän Tarja Halosesta takellellen laadittu opus.

On Tapio monena kerennyt olla jo nuoresta iästä lähtien. On ollut lahjoja ryhtyä lehtipojaksi ja sepelinmurskaajaksi ja siitä sitkeästi harjoitellen kitaraa soittavaksi ja ralleja rallattelevaksi olympiamitalistiksi. Ja ne "laulujen lunnaat"...

Mielenkiintoinen kohta kirjassa  sekin, kun 1954 hän keikkamatkalla meni Piippolaan kyläilemään jo sotatanhuvilla tapaamansa Pentti Haanpään luokse. Seuraavana vuonna kirjailija sitten hukkuikin, että viime tingassa Rautavaaran näkökulmasta katsottuna. Ja miksei toisinkin päin, sillä Haanpää oli ollut kovasti kiinnostunut reissumiehen ammatista ja tapaamisen aikana olikin puhuttu enemmän Tapiosta kuin Pentistä. Arvostukseni tätä kansantaiteilijaa kohtaan nousee kirjan lukemisen myötä monta pykälää.

Kesken on myös Suomen romanien historia. Se on niin järeää tekoa, että menee aikaa tavatessa. Panu Pulma, kirjan toimittaja, oli eilen Kalle Haatasen haastateltavana. Löytyy Yle Areenalta; suosittelen.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

tiistai 18. joulukuuta 2012

Luukuttunut



Pe 14.12

Meinasin kirjoittaa otsikoksi "Liikuttunut".

Samaan aikaan kun Newtownissa, sikäläisessä Uudessakaupungissa plojahtelivat lyijyiset kuulat avuttomien lasten ja heitä suojaavien aikuisten kehoihin, kimpoilin itse kiukkuani omille lapsilleni, sillä lastenhuoneen lattialla piti taas nostella jalkojaan kuin risukossa legojen, pikkuautojen ja muun leluroinan seassa. Ja kun menin ulos lumenluontiin, ättäröin sielläkin koska kaikki talkkarintokhet olivat riminramin pitkin pihamaata, polkupyörärivistö nurinniskoin ja suksisauvat rämällään kuistilla. Muovisella halkolaatikollakin oli laskettu kiviset perkolan raput alas ja säpäleet kasattu seinänvierustalle pulkan alle piiloon. Niin, ja rappuluudasta varsi poikki!

Tulin sisälle. Kuulin uutisista mitä oli isojen vesien takana tapahtunut ja menin sänkyyn seljälleni. Tuijotin kattoon jossa tyynyn kohdalla tikuttaa seinäkello aikaa. Päätäni kääntelin, vilkuilin kirjahyllyyn, tietokonepöytään, sen alle ja yöpöytänä toimivaan koulupulpettiin, selällään oleviin kirjoihin ja nenäkarvatrimmeriin, paristolaturiin ja nettiyhteysboxiin joka vihreillä silmillään vilkutteli, että hereillä ollaan. Paikansin tällä tavalla itseni ja todensin sille, että kyllä se ampumistapahtuma varmaan taas tosi on.

Nousin ja avasin Google Earthin. Liitelin kohta kuvaruudun välityksellä, satelliittien suomin kuvin Newtownin yllä kuin ihmisten mielikuvitusten luomat jumalat ikään. Katselin joskus lehdettömään aikaan otettuja kuvia pienestä kaupungista ja sekin koulu, jossa uusin tragedia tapahtui, löytyi helposti.

Miksi taas?

Jokaisella vastaus on hattunsa alla kunhan vain uskaltaa ajatella.

Tunsin itseni mitättömäksi turilaaksi omassa navassani.

La 15.12

Katselin entisen elämäni valokuvia. Yksi isästä otettu sattui käsiini. Se, kun ollaan hautausmaalla ja viimeisen kerran arkkuun vilkaistaan.

Se oli jouluksi sekin, kun isä 30 vuotta sitten kuoli. 13 vuotta myöhemmin äiti, ja jouluna hänkin.
Alitajuisesti pelkäsin jouluja vuosien ajan.

Mutta jos ihmiskunnalla olisi papereihin nimeämänsä Omatunto, jonka nojaan sanovat lakejakin rustattavan, kunnossa, se panisi kaikkialla tämän joulun kiinni. Tai aina, kun sen jäsenet maailmalla yltyvät riehumaan, se tekisi kollektiivisesti jotain muuta, kuin nyt, että vain rippunen sen jäsenistä rientää pitämään hätäkokouksia YK:n suojiin jossa joku kuitenkin vetää perustelluiltakin päätöksiltä veto-oikeudellaan maton alta koska asevienti muuten tyrehtyisi.

Mutta ei meille sellaista omaatuntoa kehittynyt ole. Me vain hoemme kriisien tullen "elämän on jatkuttava".

Miksi sen on jatkuttava?

Kysykää niiden lasten vanhemmilta, jotka Newtownissakin tällä hetkellä itkevät murhattujen lastensa perään.

Su 16.12

Näin unta asemiehistä, jotka tunkeutuivat kotiimme. Leukaniveleni olivat kohmettuneet ja avunhuuto valui sinisenä kuultavien huulteni raoista kuin sylki tyynylle.

Sunnuntain Hesarissa oli koko sivun juttu Tornion Keroputaan psykiatrisesta sairaalasta jossa on toteutettu erikoista, muualla kokeilematonta avoimen dialogin hoitomallia. Avuntarvitsija voi soittaa mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä ja kertoa ongelmistaan eikä hoitaja kehota odottamaan huomiseen. Olisiko tässä mallissa väkivaltaa suunnittelevien pysäyttämiseksi jotain mahdollisuuksia? Mielennyrjähdyksistähän kouluampumisissakin kyse aina on. Vai onko ihmislajissa samanlainen, alkukantainen geenistö piilossa, joka purkautuu järjettöminä väkivallantekoina joillakin sen jäsenistä? Kuin uroskarhulla, joka vaikka tempoo hengiltä emokarhun pienet pennut päästäkseen parittelemaan?

Olisipa ollut Keroputaan kaltainen auttaja parikymmentä vuotta sitten, kun läpi yön pitelin seinille harhoissaan kiipeilevää pienten lasten äitiä, lapset parkuivat käsittämätöntä hätäänsä eikä omakaan romahtaminen kaukana ollut. Kun soitin terveyskeskuksen päivystykseen, sieltä sanottiin vain, että katellaanhan huomiseen, että mihin se tapaus alkaa kääntymään. No, "tapaus" kääntyi siihen malliin, ettei äidistä koskaan enää tervettä tullut. Ja me, silloisen perheen muut jäsenetkin olemme saaneet nousta sinä yönä eteemme avautuneesta tuskiensuosta ilman ammattilaisen tarjoamaa apua tai terapiaa kuka mitenkin.

Ma 17.12

Luin artikkelin, jossa kerrottiin mm., että Tshernopylin ydinonnettomuus vaikuttaa kansalaisiin metsänantimien välityksellä edelleen. Sienistä on mitattu cesium-137:n jäämiä vielä niin, että sitä olisi jäljellä vuonna 2016, kun onnettomuudesta on kulunut 30 vuotta, vielä puolet silloisesta, eli 500 yksikköä. Ja se ei kuulema vaikuta yhtään mihinkään, enää. Hmh. Kestäähän joidenkin syöpien kehittyminenkin 30 vuotta.

Että ne jaksavatkin valehdella.

Ti 18.12

Nukuin muutamat tunnit kuin en olisi nukkuman alkanutkaan. Heräsin puoli neljältä kirja rinnan päällä ja silmälasit korvalliselle valahtaneena. Hain postilaatikosta lehden ja valutin kupillisen kahvia. Otin hautumassa olleen puuron uunista, ja valmistin sinne päiväruuan (makaronilaatikon) koska lämpöä oli vielä 110 astetta. Vanhin poika on venähtänyt jossakin vaiheessa kerrossängyn ylimmästä (3 krs) tuvan sohvalle ja käärinyt vain kevyen peiton päällensä. Laitan paksumpaa täkkiä ja silitän poskesta. Käyn vilkaisemassa myös muita lapsia ja siellä ne tuhajavat. Keskimmäinen mokoma pieraisi kun vetäisin paljaiden jalkojen päälle peitonsyrjää.

Pakkasta 15 astetta. Lunta ei ole kunnolla kymmentä senttiä vielä.

Sain eilen kirjastosta varaamani uusimman Tarja Halosen elämänkerran ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka. Tilasin Tapio Rautavaaran elämänkerran jolle oli jo jonoa kertynyt vaikka se vasta julkaistiin. Tein sille seutuvarauksen ja ehkä se Puolangalta joutuu jouluksi. Mr G otti myös pari lastenkirjaa kun sillä nyt on oma kirjastokortti ja osaa lainausautomaattia käyttää; se niin mukavasti sirahtaa kun punaiseen juovaan viivakoodin satuttaa.

On se tuo kirjastopalvelu Suomessa hyvin järjestetty, että vähävarainenkin lapsineen saa lukea mitä tarvitsee, ja haluaa. Mielellään juhanat ja muut vartiaiskakkoset senkin edun kansalaisilta, varsinkin kotisohvilla löhöäviltä lasten äideiltä ja isiltä pois ottaisi, viimeisen perään maksuautomaatit kirjastojen oville asentaisivat. Ja tämän vielä sen päälle, että jo verovaroihin budjetoituna kirjastolaitos kustannetaan.

Tänään on G:n kerhon joulujuhla. Kohta lähdetään kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Isommat menivät jo kouluun ja äiti töihinsä.

Pakkohan tätä elämää on vain jatkaa.

torstai 13. joulukuuta 2012

Luukussa


12.12.12

"Kun kaikki on sanottu on kaikki sanottu." Kuka tämän sanoi? Kuka vaan.

Kolasin lumia. Päivällä pienimmän kanssa ulkonaoloa tuli viisi tuntia. Piti nojata usein työntimen kahvoihin, niin heikoksi perjantaista kestänyt mahatauti miehen vei. Näinä päivinä en yhtään lämmintä ateriaa ole kyennyt syömään ja kahviakin join sormustimen kokoiset hörppäykset vasta tänään. Kofeiinista vieroittuminen tuntuu jomotuksena päässä. Postilaatikolla jututin Arvoa joka vielä jaksaa kolaan tarttua. Hän muistaa hyvin Suomussalmen Kiannaniemeltä evakkoonlähdön talvisodan alta ja miten reenjalakset pakkasessa naukuivat kun raitoina jäätä pitkin muutaman savun kylä tyhjeni. Takataivaalla loimottivat jo sodan valot ja tykkien jyske oli taukoamaton.

Tein lettuja appelsiinimehuun. Semmoinen koe-erä se. Laktoosi-intoleranssi oli minun lapsuudessani tuntematon tauti, mutta nykyisin sitä taitaa olla joka toisella koululaisella. Tai vaikka joisivat lehmästä suoraan tuotettua maitoa, joutuvat sairaalaan nekin, joilla intoleranssia ei ole. Ovat keikahtaneet nurinniskoin ihmisten suolistobakteerien toiminnot. Frans Elias täytti eilen 11 vuotta ja pitää juhlat kavereilleen lauantaina. Täytekakkuja en ala pöytään muuraamaan; letut on helppo nakki.

Yksitoista vuotta sitten oltiin vielä Kittilässä. Satoi vettä kun ambulanssin perässä yritin Saabillani pysytellä. Ei puhettakaan, että olisin pysynyt. Olin vasta Alakylässä menossa kun soitti ensihoitaja, että kurvaavat juuri Rovaniemellä sairaalan pihaan ja että mitään hätää ei ole. Sitten ne yli puoleen päivään pähkäilivät, ennen kuin "hätä"sektioon päätyivät. Olin mukana "synnytyksessä". Panivat vihreäkankaiset sermit eteen ja kuulin vain instrumenttien kalinaa. Sitten älysin katsahtaa kattoon jossa oli kirkasrosterinen kupu ja sen pinnasta näin koko touhun. Sen, kun kätilö työnsi kätensä vatsanviillosta syvälle sisään, heijasi kahtapuolen niin, että sänky heilui ja sitten nosti äkkiä lapsen ulos! Ja kiiresti poika muovikuvun sisään ja juoksuttamaan sitä rakennuksen toiseen päähän keskolaan.

Oli sekin reissu, juu. Mutta onpahan Lapinpoika vain terve ja älykäs vaikka viittä viikkoa liian aikaisin kohtu sanoikin vuokralaisensa irti. Viime kesänä käytiin niille keskolan hoitajille viemässä mansikoita kun pyöräiltiin Lappiin.

Kirjastokin aukesi tietoliikenneremontistaan. Vein entiset kirjat. Lainasin Kari  Enqvistin ja Jukka Maalammen Tyhjästä syntynyt-tietokirjan. Aloin hyllystäni Kari Cantellin Tiedemiehen mietteitä uskosta. Lehtilukusalissa luin uusimman Kaltion. Päätoimittaja-Paavolla on sujuva kynä. Lehden tämänkertainen teema oli Maailmanloppu. Erno Paasilinnakin oli kahden kirjoittajan ajatuskeskiössä, mutta miesten nimet eivät jääneet päähän. Aforismeista jutuissa puhuttiin.

"Löysä ja vetelä tyyli on sitä, että asia ei sido sitä." (EP)

Toisaalla netissä sattui silmiini erään kommentoijan virnaisu Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä että "molemmat ovat kutsumuksensa pelkuruuttaan hyljänneitä runoilijoita!" Onkohan kaveri lukenut kumpaakaan? Tai sitten kommentoija uskoo yksiselitteiseen jumalaan ja sittenhän asia on selvä eikä yksisilmäiselle mielipiteelleen mitään voi.

Ja kohtahan minulle virnaistaan, että niitä kirjojahan sitä lukee, jotka parhaiten omaa näkökantaa tukee. Hmh. Lukevathan monet ihan viisaaksi julistetut tex willereitäkin.

Kirjaston edessä tapasin hentovartisen, nykerönenäisen rouva M:n. Lunta hipsi sen mustat hiukset laikuille kun pitkään siinä turistiin. M sanoi lukeneensa viimeksi Oksasen kyyhkyset ja sanoi, ettei päässyt kirjasta niin helposti jyvälle kuin Puhdistuksesta. Sanoin, etten uusinta ole lukenut, ja etten ehkä muutamaan vuoteen luekaan. Antaa Sofin vähän vanheta ja rauhoittua; nyt se takoo, kun rauta on kuuma ja tulee virheitä, mutta myös rahaa ja mainetta. M kysyi, olenko humpalla käynyt. Harvakseltaan, vastasin. M hymyili, puisti minua ohuilla sormillaan hihasta ja meni ovesta josta vastaan humpsutteli se iso mies, jolla kengät lompsaa kuuluvasti kirjaston lattiaa vasten sen mennessä lehtilootille.

Kun Puutarhuri tuli työharjoittelupaikastaan (liittyy opiskeluunsa Vaasassa), korjasin pyykinkuivuria kun se piti sellaista ääntä, että luultiin senkin kohta prakaavan vaikka ylen harvoin sitä edes raskitaan sähköä panna kuluttamaan. Oli helppo vika: Takana suojapelti otti tuuletinpyörään ja se kurnutti kuin lihavaa sammakkoa olisi puristeltu. Poksautin sitä sisäpuolelta meisselinponnella ulospäin ja asensin koneen pesukoneen päälle siten, ettei takapelti painanut poistoletkun mutkaan, joka juuri sillä kohtaa seinälle on kiinnitetty. Pesukoneen hain eilen korjaamolta. Siinä ei ollut kuin hiilet loppuunkuluneet. Maksoi silti yli oman kukkaron, mutta lasten mummon Puutarhurille antama joulahjaraha avitti! Päivittelin korjaamon hintaa. Hiilet 2 kpl, a´ 20 €, työ 95 €! Jos olisin osannut/älynnyt itse paikantaa vian, niin korjaushan olisi maksanut vain nuo osat.

Sitten luin Cantellia ja nukahdin. Heräsin vähän ajan päästä unennäöstä, jossa taasen heräsin siihen, kun mustaan huppuun pukeutunut kirurgi ravisteli hereille ja näytti atuloita joiden välissä oli vihreäröselöinen, pieni kivi. Mörisi: "Tämmöinen leikattiin pois sinun kiveksistäsi."


tiistai 11. joulukuuta 2012

Luukkuun


11.12 uamuyöstä

Unessa minulla oli viiden kilon painoinen syöpäkasvain mahassa kuin Joukolla Kempeleessä. Kuolin siihen. Tuli pimeys. Tyhjää, ei mitään. Heräsin istuiltani siihen, kun löin pääni kirjahyllyn reunaan sille kohdalle, jossa ovat Kielenhuollon käsikirjasta lähtien muutamat suomen kieleen liittyvät tietojätit. Niin, ja ohuena piikkinä Veijo Meri valkoisena Lasiankeriaana.

Otin viimeksi mainitun käteeni ja summassa luin unenpöpperöisin silmin:

"On oikeus syntyä sukupolveen,
joka saa nähdä maailmanlopun.
Sitä sukupolvea, joka näki
maailman synnyn, ei ole ollut.
Välissä maailman historiaa
sadankymmenen polven ajalta,
runous, filosofia ja sotatiede.
Meille ne korvaa maailmanloppu.
Valokuvat jo haalistuvat,
paperit murentuvat tomuksi,
arkistot tuuletetaan pellolle
ja albumit liimautuvat möykyiksi.
Säästöt pankista vie kulutus.
Kulutamme, olemme kuluttajia.
Kansakin kuluu ja vanhenee
ja vaihtaa luitansa metalliin.

Tämä maailmanloppu on hidas
kuin vanhan ihmisen ajatus
tai hänet surmaava tauti.
Ei kellään ollut unelmia,
ei nuorena eikä myöhemmin.
Oli terveyttä ja kiimaa.
Oli helvetin paljon työtä
ja voittoja joita juhlittiin
ja tappion rauhaa kuin Kailaalla
joka tuskalla huumasi itsensä
ja meidät. Kaikki on helvetin hyvin."

Mitäpä tähän olisi lisättävää.

Mutta kun kerran heräsin, laitan tänään 11 vuotta täyttävän "Lapinpoikani" kunniaksi ainakin 111. kerran uunipuuron jälleen hautumaan. Enkä ikinä muista hänen äitiään näissä yhteyksissä ikävällä tavalla: Äiti on lapsille Äiti! Riidat johtuvat aina muista asioista; aikuisten suunnattomasta typeryydestä!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Luukusta


7.12. pe aamuyö

Kuukuppi oli nyt alempana. Se nousi kuin kiverä vene utuisien pakkaspilivien seasta jotka kiersivät rantuina ympäri sähköllä saastevalaistun maanpiirin. Jostakin kulmasta saattoi yksinäisen tähden vilkutuksenkin havaita, mutta ei milloinkaan sellaista tähtimerta, kuin Unimäen yön mustuudessa tai Kittilän Hormakummussa kun savusaunapolulla pysähtyi petäjänjuureen kuselle. Sielläkin usein Levin valot ja rinteiden tykkilumetuspilvet häivyttivät jopa revontulien loimotuksetkin.

Kiersin nyt toisensuuntaisesti kuin edellisellä lenkilläni. Sairaalanmäen yhdeksässä kerroksessa paloivat kaikissa ruuduissa valot; potilaiden elämiä sullottuina kipujen sekaiseen maailmaan; hoitajien, lääkärien, huoltomiesten, siivoojien elämiä; omaisten hätä ja huoli harmaina rantuina käytäväkattojen lampuissa. Ja ihan siellä taustalla lääke- ja välinefirmojen armoton rahastus, kyyniset ja kovat liikemiesten pärstät joita silloin tällöin Wall Streetiä koskevissa miljardihuijauksissa mediassa esitellään.

Mieli kääntyy kesken sairaala-ajatusten omaan itseen, siihen ihmiseen, joka ei voi minkään ulkoisen avulla edes luulla olevansa jotain. Ei ole isosti siunautunut aivoihin älyäkään, tuota niin suuresti ihailtua ihmisen ominaisuutta, jonka edessä maallisten taivaiden portit aukeaisivat kun vain sopivan aforismin osaisi lukkoihin survaista. Nerot syntyvät jo neroina. Ne sytkytellään koulujen puimakoneissa erilleen kuin viljasta torajyvät joista LSD:täkin keksivät uuttaa. Tajunnan laajenemisprosessistahan, tai sen puutteesta, ihmisten lajittelussa tuonne tai tänne vain on kyse. Koulut ovat gestabo, joka elämänportilla ihmisenalun kelpoisuuden puntaroi.

Minussa jos neroutta lapsena oli, sen kaiveli elämän kaavinrauta jo alkumetreillä laskisankoon kuin puoskari ei toivotun raskauden. Tästä ajatuksesta olen ollut jo kauan hyvin surullinen. Muistan ihan pienestä asioita, joita ei edes aikuisen päähän aina juolahtanut. Joskus sanoinkin mitä ajattelin ja ihmiset ympärilläni siunasivat tästä pojasta pappia kun muunlaista viisautta ei sillä perällä tunnustettu. Paitsi osinpäin kelvottomien kansankynttilöiden joita pelättiin aikuistenkin joukoissa. Mutta se minun viisauteni, se ei ollut matemaattista tekemisen viisautta. Se oli jotain hämärää, joka koivujen tuulenpesissä soi.

Kävelin Kettukallion kautta Purolaan, vähän kaupunkiin päin ja sitten Kaupunginlammen jäistä kanttia Tihisenniemelle ja ponttoonisiltaa joen ylitse hautausmaalle jonka luutarhassa kynttilät tuikkivat kylmien kivien äärillä ja mahtavat, monisatavuotiset kuuset jymöttivät routaisessa maassa elämänsä kunnossa kuin eivät aikoisi koskaan kuolla. Hautausmaalta oikaisin Linnansillalle ja halkaisin tämän pienen kaupungin Kauppakatua pitkin, jossa Luotikujan kapakoista haparoi kadulle muutama humalainen kuin henkseleistä heitä takaisin olisi vedelty. Yksi paksu nuorukainen istahti kioskin rappukivelle. Sen lihaisa vyötärörengas pulpahti farkkujen päälle kuin naudan satakerta kun teurastaja viiltää nahan ja sisäkalvot etu-ja keskisormiensa välissä taitavasti auki. Näytti nukahtavan siihen, kahdenkymmenen asteen pakkaseen tuo onneton poikanen.

Umpijäätyneen joen yllä liuhusi utua ja valopylväitä nousi joka puolella kauas avaruuteen. Tuli semmoinen tuntu, kuin alkaisi lauhtua ja sataisi huomenna lunta. Prisman tunnelissa paukahti Tertun taksi ohitse, muuta liikennettä ei ollut. Kuollut pulu, joka oli viikon verran ollut nostettuna erään betoniaukon syvennykseen, oli viety pois. Samoin kynttilänjämät, jotka joku oli sen muistoksi viime viikolla sytyttänyt.

Tulin kotiin. Kello näytti puolta kahta. Valutin kupillisen kahvia, laitoin aamupuuron uuniin hautumaan. Luin Ja pesäpuu itki-romaanista sen luvun päätökseen, jossa Ranssi kuolee tuperkkeliin ja Lahja jää Timo pojan kanssa surunauhaksi sukujen väliin. Tuli hyvin, hyvin alakuloinen olo vaikka Pulkkisen kieli on tässä kirjassa kuin lapsuutensa kodin seinähirsiä hyväilisi sitä lukiessaan.

9.12 su ilta

Oli se sään lauhtuminen arvelujeni mukaista. Taivas alkoi ravistella lunta pilvienhihoistaan, ilkikurinen tuuli koetteli kaikkea irtonaista näppeihinsä, sai kolisemaan ja tyytyväisenä pyöräytteli lunta harjanteiksi minne huvitti.

Perjantai-aamun tuiskun mukana kiepahti ovilävestä tauti. Paiskasi pytylle istumaan, hakemaan oksennusastiaa sängynviereen. Rouhi kuume luita myöten, näytti sakeita unia, pani pään nöyrtymään, niskaan sytytti säkenöivät tulet, löi kipumiilulla mielen välinpitämättömäksi; vaikka sänky palaisi, sijaltain en nousisi. Lasten äiti oli lähtenyt aamusta Vaasaan enkä voinut muuta kuin petin pohjalta oksennusten ja ripulien väliin uikuttaa penskoille, että ottakee ite leipää, lämmittäkee mikrossa eilistä lihasoppaa; syökää ja juokaa mitä löyvättä.

Nyt ehkä tästä alan kohta selvitä kun tämänkin pätkän sain kirjoitetuksi yhdeltä istumalta.

torstai 6. joulukuuta 2012

Tuskaluukku


Mie kattelin ensin ikkunasta ulos pakkaseen. Mitäpä sitä muutakaan. Siirsin sitten itteni ovesta pakkasen sekkaan ja tein portailla seisoskellen höyryisiä pylyvväitä kiteistä kimaltelevaan ilmaan. Kuun puolikas oli kuin puurokuppi taivaalla kun lampsin narskuvin kengin joenrantaa, ja sillan ylite sen taakse, hotellin ja rakenteilla olevan kylypylän sivuite koko ajan vain kauemmas lähtöpisteestä. Kulin läheltä asuntoaluetta, jossa tiijän yhen mukavan naisen asuvan; siinä tuli irtonainen koira vastaan häntäänsä vispaten. Sillä oli kylymä ja korvat lumpsottivat pään kahtapuolen litteinä. Ajokoiran ja minkälie sekoitus. Ystävällisesti se minua lahkeeseen nuuhkasi ja anto rapsuttaa. Vinkaisi, kun katoin pannasta, onko numeroita tai osoitetta. Ei ollut. Jatkoin narisevaa kävelyäni ja koira seurasi kinttua hipoen. Siinä oli kohta tuoreet jäneksen tai rusakon jälet puhtaassa lumenkohassa tienlaijassa ja sesse siirtyi niitä tutkimaan. Pian se sekarotunen ulahti närreikössä ja ulina jatkui joen rantaan, vitosen alite ja häipyi kuuluvista tie- ja ratapenkereiden taakse. Minä vaen narskuttelin menemään parta kuurassa.

Meinasin oikasta kottiin suorinta reittiä kiviveistämön ja entisen rajavartiolaitoksen pihojen lävite, mutta joku työnsi pyörää kauempana valakosipulitehtaan kohalla. Seurasin sitä. Se oli se yksi vanaha mies jonka aina joskus näjen kaupungilla. Kesällä se istuu monasti harmaapäisenä joenrannan penkillä, tupakehtii eikä kato koskaan kohti. Hyvin mies oli pukeutunut, karvahattu ja isot rukkaset. Kunnon nahkasaappaat ja paksu turkki jonka helemat ylsivät mustien sarkahousujen peittämiin polovitaipeisiin asti. Tarakalla sillä oli lankakorissa melkoinen tavaramytty ja pyöränsarvessa roikkui nahkainen laukku. Se oli minusta surullisen näköistä, olihan kello jo puoliyö, ylitekin, ja kun se kuunkuppi sattui just näkökentässäni laskeutumaan vanhuksen karvahatun päälle. Kuin keltainen muuripata se siinä vähän aikaa keikkui ennen kuin ohitin miehen.

Kun minä sitten tulin kottiin takasin, kinttujen luihin koski ja naama oli ihan jäässä, parta pitkillä jiäpurrailla leuassa. Pakkanen oli laskenu kahteenkaheksaan. Mietin, minne se vanahus tässä kelissä?

Olisi teheny mieli mennä tuonne lastesa äitin viereen, mutta oli taasen riitaa iltasella, niin eipä sitä luonto antanu periksi. Ja mitä se olisi tointanut. Selekäsä se vain usseimmiten minulle kääntää jos yritän. Kai minä sitten sen arvonen olen, vaikka mitä luulen sen etteen tekeväni, että sen helepompi tässä köyhyyvessä kärvistellä olisi. Päivällähin lämmitin takat ja uunit, huolsin penakat ja ruuat tein. Imuroin. Tojotanrottelostakin sulattelin ja rasvasin jumittunneet ovienlukot, että mennevät lukkoon kun se sinne Vaasaan tentteihin taas perjantaina mennee.

Sanoin minä sille kyllä aika pahasti. Koko maailmanmenon kursaisin tähän riitaan mukaan kun niin kyrsi. Minä kun sen taijon ossaan kuin Juice vainaa ikkään. Vittuilua on niin niin monet vuojet tullut harjoteltua kaikissa näissä olemisenkäänteissään, että toiseksi jääpi immeiset, joilla vehnästaikinaa elämä on ollut. Kanssani se ei ole sitä kellään ollut, eikä näköjään tule olemaan. Vaikka yrittäsin.

Varmaan  minä kohta luovutan. Kun vielä tästään väsyn niin murahan immeisille ympärilläni, että tehkee paremmin jos ossaatte, mutta samanlaisilla evväillä mitä minulle näkkyy elämä voitelevan.

Tuli mieleen, että yksi kehitysvammainen veli täyttäsi 22 päevä 60 vuotta. Kaheksas päivä siellä Siilinjärvellä juhlat olis. Mutta milläs menet? Millä rahoilla lahjoja hankit? Sehin on huokunna näen kaavan! Nimesä on Jarmo Allan; hänen nimmeesä ei julukisuuteen muuten tarve ole kellään laittaa jos en minä sitä nyt tämän kerran tie. Se on se veli meistä seihtemästä, joka putosi pienenä Unimäen kaivoon piälleen, mutta isä kerkesi pelastamaan. Sille jäi kuitenkin siitä hukkumisyrityksestä aivovaurio kun ei siihen aikaan sairaalaan korvesta kettään viety. Jarski olisi varmaan ollut sittä terve lapsi jos ei olisi sortunu horimaan vettä keuhkoihisa. Ei ainakaan niissä geenitutkimuksissa sitä x-säröä löytynyt mikä kolomella muulla veljeksellä on. Ja muutenkinhan se on kommein ja pisin veljes meistä, niin kuin isomulukkunen Jörn Donner nuorena, mutta parempi ryhtinen.

Perkele, ettäkö tiällä oman onnesa seppiä oltasiin? Jos minä vielä jonkun kuulen semmosta minule sanovan, vejän liikkuvat taakse.

Olen minä sen verran jo elämee nähäny ja yrittäny ohjastoo omaltahin kohalta mukamas aina parempaan suuntaan. Jo sennii takia, että minulla niin paljon on vastuulleni muitahin siunautunu.

Mutta aina petäjään olen takaraivo eillä nousemani mäen laskenu.

Sielä Linnassahin iltasella sittä juhlitta. Paljokos sitä miljoonia siihen yhen illan ryyhellykseen taas kuluukaan? Jos julukisesti pääsisin sanomaan, että olisitta jakaneet nehin rahat joululahjoina omille köyhillenne tässä maassa, niin minkä vastauksen saisin? Yksinkertaisin (ja jolle majuri Björn Wahlroos ainaskin taputtaisi) olisi varmaan se, että jakamisentielle jos presidentilinnassa, tai missä yhteiskunnan instituutiossa tahansa lähdettäsiin, ei jakamiselle koskaan loppua tulisi. Niin kuin nyt kuulee Kreikan suhteen koko ajan sanottavan.

Mutta.

Entäpä jos tuo edellinen kiännetään piälaelleen? Eli kun ahneuden pohjattomien säkkien rahalla, kullalla, pörssiosakkeilla ja kaikella sillä, jolla ei vatsoja koskaan kylläiseksi saateta, täyttämiseen on kuitenkin jo aikoja sitten lähdetty, niin milloinkas sille sitten loppu tulee? Milloinka tarpeeksi kukkuroillaan ovat kultaholvit ja paratiisisaarien salaiset tilit?

Että pitäkeepä sitten tätä itepäisyyspäevee juhlallisuuksineen kuin parraassa taivaassa kotinne olisi te, joille kaikki hyvä lankijaa kuin manuille illalliset. Ja muistakeehan tuas Rokan Antin kanssa ampua muutama vihulainen sammaan läjjään illalla jos jaksatta, kun sen elokuvallisen ikinautinnon niin myöhäseksi Ylessä lakien mukaisesti siirsivät.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Luukkutuska

Yllä on valokuva, mutta se ei näy sillä bloggerin picasa-albumin 1 gigulin kokoinen reppu on osaltani täysi. "Hupsista!" aloitti tästä pahoittelunsa kuva-arkistonhoitaja, näkymätön Viänänen ja kehotti rahalla ostamaan lisätilaa. Kuukausimaksut siinä pörssissä ovat 25 Gt:n kokoinen 2,49$/kk ja 100 Gt:n 4,99$/kk (Hinttilän antoja). Mietin tässä vain, että niinkö sinne ovat tallentuneet myös ne lukuisat valokuvat, jotka olen ystävilleni tai mihinkä minnekin sähköpostillani lähettänyt? Asiakkaaksi en Picasalle siis herkiä.

Valokuvattomuusongelmistani huolimatta korkattava se on taas tämäkin joulukuu. Sinettirengasta olen jo muutaman päivän katkonut, vaikka siitä en mihinkään mainintaa tehnyt. Pitkät ovat kaamoskuunkierteet; joillekin.

Pakkastuuli lakaisee lumettomuudessaan makaavaa maisemaa. Kourii tänä vuonna roudan syvälle märkään kuntteikkoon; mato pakenee metriin ja syvemmällekin. Joessa jää jo viisitoistasenttinen; Citymarketin eteisukkojen mittaamaa tietoa tämä.

Paukutteli lauantain ja sunnuntain välisen yön peltinen TERVETULOA-plakaattikin ulko-oven pielilautaan. Aamulla panin aikaisin maate;  olin unessa jo viideltä, virkeään päänsärkyyn heräsin ½10. Olin nähnyt hyvää unta, naistakin se siinä näytti. Mustakielinen lehmä jäi myös mieleen kun se karhealla kielellään rannettani piikkilankakujanteella vastaantullessaan nuolaisi. Ja iso pöllö, joka kuusenlatvasta lentää leuhahti tupaan kun nostelin housujani uunin edessä. Se nainen oli kontallaan nukkumassa uuninkolokkerossa jossa halkoja tavallisesti pidetään. Muistutti neiti K:ta kun kömpi kolostaan pois. Käveltiin  sitten Sieviin päin maantienlaitaa, oli kesäaamu ja vanhoja mosseja, ladoja ja fiateja klorkutteli puhkikulunein renkain ja öljynkäryisin moottorein hiekanpölyä nostattaen ohitse ja vastaan. Sanoin kulkijakaverilleni, että se vanhan talon ullakko jäi sittenkin tutkimatta. Avasi paitansa napit ja sanoi, tutki näitä jos harmittaa.

Pentti Linkolasta ilahduin sunnuntain Hesarissa. Täyttää 80 vuotta tämä luontoarvojen puolesta ikänsä raivonnut kalastaja. Lyhyessä haastattelussa hän kertaa elämänsaarnojensa sisältöä. Kuinka ovat keltavästäräkit, keltasirkut, kottaraiset ja kivitaskut käyneet vähiin hänen elonsa aikana ihmislajin raakalaismaisten toimien vuoksi. Mitenkä metsät ovat muuttuneet raiskioiksi; 95% niistä on muutamaan kymmeneen vuoteen sellukattiloihin raahattu. Masennuskin on luonnontuhoutumisen kylkiäisenä aivoihin asennon rakentanut. Ymmärrän. Niin on täälläkin sydänalaa lapsuudenaikaisten kotikuusikkojen rikkimurjonta mieltä nurin kääntänyt.

Masennuksia tulee ja masennuksia menee, mutta hulluus on alati läsnäolevaa.

Lukemisenani nyt Matti Pulkkisen "Ja pesäpuu itki". Ja niinhän se on itkenyt, kuten me, pesistämme pudonneet.

Aika entinen ei enää koskaan palaa, lalalaa.

Syyrian tilannetta seuraan sydän syrjällään. Oli Hesarin toimittaja kulkenut siellä kapinallisten Simo Häyhän kanssa. Mies kertoo ampuneensa 60-70 hallituksen sotilasta. Käy välillä kotona nukkumassa, panemassa vaimoaan ja aamulla silittää lastensa päitä: "Hei hei, isi lähtee taas tästä työmaalleen." Kumpiko puoli siellä on oikeassa? Onko sodissa oikeassaolijoita muut, kuin lopputuloksen selvittyä voittajan viiriä heiluttavat? Kuka oli/on Irakissa oikeassa? Tämäkin Syyrian tark´ampuja on käynyt Irakissa muutamaa vuotta aiemmin paksauttamassa jokusen USA:n sotilaan otsaan lyijyisen sinetin, ja nyt se taistelee riveissä, joka käy "länsiliittoutumien" aseistamana. Al Qaidakin sinne apua antamaan on hyväksytty.

Nyrkkiä tekee mieleni heiluttaa myös Israelin ja Gazan suuntaan, mutta paskaakos se tointaa.

Matti Pulkkinen asettui aikanaan Israelin puolelle. Rasautti sanoa, että lännessä mentiin kritiikittä PLO:n pulkkaan. Suomessakin Arafatin kamelien reenjalaksilla huilivat poliitikot. Ja nyt jotkut kahjot ovat tämän yhden jässikän ruumista haudastaan kaivellet poloniumtutkimuksia varten. Voi tätä mielisairasta maailmaa.

Mitä jaksaisikaan olla mieltä kun Lännen ja Idän vastakkainasetteluhulluuden vuoksi lasten ja äitien päitä edelleen murskataan.

Vitut siellä oikeasti "Pyhästä Maasta" tapella.

Nyt on sitten tämä yö ja mittarissa 25 miinusta niin kuin olla pitääkin. Uunin ja takan kyljet hohkavat lämmintä. Äsken otin kanapaistoksen ja uunipuuron pois, ovat huomisen ruuat valmiit, sen kuin tiskailen sitten astioita vain ja keittelen kahveja. Tai makailen sohvalla niin kuin se valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen arveli pienten lasten äitien tekevän kotosalla ollessaan. Ehkä saatana makailenkin; tämä maailma ei näy suurillakaan vartiaislaumoilla valmistuvan vaikka kuinka isojen päidensä kanssa ovat kansakuntaa "viemässä eteen päin".

Mahtuukohan Eurooppaankaan muuta kuin Maailmantalouden kriisiä kun sotimiset ovat kovin vähäisiä? Vuorokaudet ympäri ne vain siitä lorsaa. Aivot alkavat väkiselläkin huuhtiutua tämän saman jargonin sävelissä.

Ja kun oma Talous on aivan perse housuitta hangessa.

Pamahti rahaa tilille, panin maksuun asuntolainan lyhennyksen ja muutaman muun erääntyneen laskun. Kun jätin maksamatta puhelukulut, niin nyt tilillä on vajaan sadan euron mäki joka pitäisi loppukuusta jaksaa silitellä ruokaan ja muuhun tarpeelliseen. Eikä perheen toisella huoltajalla raha-asiat ole yhtään sen hassummin. Mikäs tässä. Rusakoille kohta rihmasia omenapuiden taimien väliin virittelen...

Kuulin, että joulukin kohta olisi, ja että lahjoja... hah.