keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Takaluukku

Äiti kuoli noin niin kuin tänään Tapaninpäivänä 6209 päivää sitten. Hipsutteli pienin huokauksin pois kuin eli elämänsäkin; isompia valituksia huuliltaan päästämättä vaikka aihettakin olisi ollut.
Lähettänyt klo

2 kommenttia:

mikko kirjoitti...

Muistan, kun äitini kuoli. (Hän oli aina vähätellyt - vuosia - vatsakipujaan. Siksi tietysti ettei halunnut "ahdistaa" muita omilla vaivoillaan. Äitini oli hyvin vahva ihminen, etenkin psyyke hänellä oli vahva. Mutta ei kukaan mahda haimasyövälle, kyllä minä sen tiedän vaikka en ole lääkäri. Kun oltiin sairaalaan käytävällä, isä minä ja veljeni Pertti, niin sen sairaalan lääkäri kysyi meiltä "kuka teistä oli lääkäri...?" Pertti meni juttelemaan sen kanssa, isäni jäi seisomaan käytävälle, minä livahdin äidin huoneeseen. Hän makasi siellä kylmänä kuin lipeäkala. Minun silmäni olivat täynnä rakkautta. Äidin jalka oli lakanan ulkopuolella, suutelin hänen varvastaan, sanoin ääneen että "näkemiin äiti". Käytävällä tapasin Pertin ja isäni, saatoimme Pertin kanssa isämme siraalasta pois.

Siis mitään surullistahan ei tapahtunut? Vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan, niin pitää olla. Surullistahan olisi jos olisi toisin päin... Siitä minulla ei ole kokemusta. (oi, huokaus)

27. joulukuuta 2012 klo 21.53
Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Ruusu äitisi muistolle.

Niinpä, kyllä vanhempien kuolemat ovat aivan luonnollisia vaikka elämiä voisikin hieman pitkittää lääketieteen ja terveellisten elämäntapojen avulla. Aikuisiksi kuitenkin kun lapsensa kerkeäisi kasvattaa, että kestäisivät surun paremmin.

Isäni kuolema oli "tapaturma" (hukkui oksennukseensa, olen kertonut sen usein). Se tuli kuitenkin järkytyksenä parikymppiselle minälleni koska eihän meillä huonot välit olleet ja kaksi pientä lastakin mulla olisi ukin syliin tarjolla ollut.

Äidin kuolemaan (vähän ennen sitä) taas liittyi muita ikäviä sivujuonteita joista voisi vaikka sukuromaanin kirjoittaa; ei siis voi selittää muutamalla lauseella nyt ja tässä muuta kuin sanomalla, ettei hän ainakaan niitä ilkeyksiä olisi viimeisille metreilleen ansainnut.

Paljonhan turvallisiksi luokitelluissa yhteiskunnissa isiä ja äitejä kuolee tapaturmaisesti nuorinakin, siinä vaiheessa kun lapsi (lapset) heitä eniten tarvitsisivat.

Ja lapsia taasen kuolee esim. lumikasojen alle ja asehullujen ampumina, kuten muistiimme tältäkin joululta voimme säilöä.

Kuoleman vierailuihin ei ehdi kuitenkaan elämänsä aikana tottua.

Setäni (nyt 85 v), joka joutui kaksi itsemurhan tehnyttä poikaansa hautaamaan, sanoi viimeksi, kun vierekkäin Paulin arkun takana hautajaissaatossa käveltiin, että "Piti se vuan vielä tämähiin nähä ja kestee..."

28. joulukuuta 2012 klo 1.25

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)