tiistai 23. marraskuuta 2010

Pensselisedät ja - tädit

Voiko poliittista prosessia tutkia silloin kun se on käynnissä?

Pentti Saarikoski oli sitä mieltä, että ei voi koska silloin "... tutkija joutuu mukaan siihen, ja tekemään politiikkaa."

Kirjoittaessaan tuon huomion, Saarikoski eli Kekkosen, sekä myös oman elämänsä viimeisiä vuosia vaikka kumpikaan ei kuolemisiensa tarkkaa ajankohtaa vielä tiennytkään. Tosin Saarikoski ounasteli Kekkosen poistumista ja toivoi, että Kalevi Sorsasta tulisi hänen seuraajansa, Mauno Koivistosta ei missään nimessä. Kekkosen kuollessa hautaan meni myös Kekkosen diktatuuri vaikka tämän kaljupäinen haamu edelleen tutkijoitaan piinaa.

Kun Saarikoski tarkkaili Ruotsinmaalta kotimaansa tilannetta, hän havaitsi, että suomalainen politiikka oli jämähtänyt hämmästelemään näköpiirinsä uhkakuvia jäätyneine raajoineen keskelle lumista erämaata jossa valot Moskovankin alkoivat himmetä. Sekin pantiin merkille, kuinka viimeiset, änkyröiksi leimatut, kaivoivat ne  nauriskuopat, joista vasta ensi kevään vaalien aikaan viimeiset mohikaanit kompuroivat eläkevirkoihinsa kirjoittamaan muistelmiaan.

Surku tosin, että Esko-Juhani Tennilälle ei Lapista uutta sijaista löydy.

Mutta miten tutkia nykyistäkään politiikan murrosta joutumatta sitä itse tekemään?

Gallupit eivät ole tutkimusta. Ne eivät anna edes osviittoja suunnasta, mihin suohon nyt kansakuntaa halutaan ohjastaa.

Minä en ole, eikä minusta ole politiikantutkijaksi, mutta aina jonkun päätelmän voinen kertoa omista politiikkamme pensselisedistä ja -tädeistä. Ehkä sutaisemaan jopa kaarevamman sateenkaarijäljen poliittisen kartan uusiutuvalle alustalle  kuin Suvi Línden, joka arveli reilun kolmanneksen kansasta nuljahtavan persujen kelkkaan. Sateenkaarta tuskin näemme silti politiikan taivaalla lähivuosina. Pikemminkin se tulee muistuttamaan mustavalkoisen telkkarin lumisadetta jonka nukahtanut kansa on jättänyt yöhön rätisemään.

Tosin yhdellekään kansalaiselle tuskin kävisi sen hullummin kuin nykyisenkään soutamisen ja huopaamisen aikoina vaikka kaikki puolueet kokisivat veret hyydyttävän vaalitappion. Ja vaikka äänestysprosenttikin jäisi 17-19 kuten seurakuntavaaleissa ja nekin ropisisivat soinislaisten lantakärryihin. Ah sitä onnea kun Arkadianmäen paratiisiin kiipeäisi 200 perussuomalaista kaivelemaan Suomi-nimistä roska-astiaa!

Turha silti pelätä, että maamme vajoaisi diktatuuriin. Siihen ei ole valmiuksia muilla, kuin Nato-henkisillä kokoomukselaisilla ja niillä, joilla avaimet armeijan ylipäällikkyyteen ovat. Sen prosessin estäisivät EU:n muut jäsenvaltiot ja viime kädessä Venäjä. Sekä perussormi, joka vaihtaisi paikkaa huulilta persesilmään ja takaisin, että vastuunpainajaisen saisi oksennettua pois.

Loppujen lopuksi itse valtiona me kolisemme vaijerinnokassa tyhjänä kuin Itämereen laskettava kaasuputkenpätkä. Tätä maata eivät heiluta sisäiset uhat (ovatko oikeasti heiluttaneet koskaan), vaan aina muun maailman intressit. Eivätkä heiluttajat ole maahanmuuttajia ja pakolaisiakaan.

Pekkarisen hehkutellessa isänmaastaan kaivosteollisuuden huippuosaajaa se on yhtä suurta harhaa kuin nokialaisten pajunköysi jonka varaan heittäydyimme sen jälkeen, kun kumikengät alkoivat lipsua.

Eivät lelut ja niihin maasta kaivettavat arvometallit kansakuntia kovin kauaksi tulevaisuuteen vie. Varsinkaan, kun niitä tuottavat yritykset ovat myytävissä sumeilematta suurimmille sumuttajille maailman mihin kolkkaan hyvänsä kaupankäynnin eettisyyksistä ja ns. ihmisoikeuksista piittaamatta.

Ja kun kaikki ryövätään maasta, jonka pitäisi tuottaa ruokaa yhä kasvavalle väestölle maailmassa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Lämmintä kättä

U:n blogikirjoitukseen kommentoidessani huomasin, että aiheesta voisin ajatella omianikin. Niinpä sitten sovellan kommenttini myös tänne vähän paksumpana pajunköytenä.

“Olkimarsalkka ratsastaa ja kilpikonna käy heti selälleen”, Tuula-Liina Varis, Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994). Tuossa kirjan väliotsikossa tiivistettynä yhden avioparin epätasainen suhde.

Olen lukenut myös Mia Bernerin P.S:n, joka toi toi oman tarkastelukulmansa Pentti Saarikoskeen. Pidin siitäkin kertomisenkulmasta vaikka en aivan ymmärrä, miksi joku, vaikka suuresta kuuluisuudesta ja loppumattomasta nerouden ja kirjallisten oivallusten lähteestä onkin kysymys, alistuu huolehtimaan tästä.

Tuula-Liina kertoo Olkimarsalkassaan, kuinka ei hänkään ollut päässyt entisestä miehestään oikeasti eroon vaan edelleen kävi huolehtimaan nimismies Mikkonsa kanssa Saarikoskesta tämän tullessa kuolemaan Pohjois-Karjalaan vuonna 1983.

Luultavasti tällaista huolehtimisviettiä ei edes osaa kyseenalaistaa silloin, kun sen tarve eteen tulee ja itsellä siihen kykyjä on?

Rakastavatko naiset renttuja siksi, että ne ovat kuin syliä kaipaavia, isoja lapsia?

“Kirjeessään vaimolle" Saarikoski näkyy omana itsenään, narsisti-alkoholistina ja pahimmanlaatuisena pillunistinä jotka luontenpiirteet jo Pekka Tarkan toimittamien Nuoruuden päiväkirjojen mukaan olivat selvillä hänelle itselleenkin jo hyvin varhain säilöessään dna:taan vihkojensa sivujen väliin. (Tarkka kirjaa tunnollisesti jokaisen runkkiläiskänkin toimitustyöhönsä).

"Kirje vaimolleni" on jo nimenä sellainen joka herättää ajatuksia. Saarikoski ritustelee kuitenkin tuon kirjan sisällöllä perinteisen kaavan pehkuksi kertoessaan viileän lakonisesti, mitä ajattelee. Mutta tyylihän onkin hänelle tietoinen valinta ja vain kirjallisuuden tekemisen keino. Ei muiden tunteiden ajattelu tai analysointi jonkun sellaisen mitättömyyden takia, kuin lasten tai perheen. Pentti Saarikoskella tuskin koskaan oli tavallisen kadunkulkijan tunteita ilman, etteikö hän niitä pyrkinyt hyödyntämään myös kirjallisessa tuotannossaan. Nerouden taakka, sitä se oli, mutta reppunsa loppuun saakka hänkin kantoi joskin apuakin siihen sai.

Miksi muuten muistan, missä olin kun kuulin Saarikosken kuolemasta? Mitä merkitystä sellaisen muistiinsäilömisellä on? Ehkä viinaan kuolemisuutiset ovat lähellä sitä aivojen muistijuonnetta jonne myös isän kuoleman syy tallentui.

Yleensä kysytään, missä olit, kun J.F.K ammuttiin Dallasissa. Tiedän, että vuonna 1963 olin 5-vuotias joten jäljilleni on helppo päästä, sillä Unimäen marraskuun hämäryydessä, ehkä jo paksussa lumihangessa ei varmasti ole kauaksi tuolloin edetty pienen pojan pienillä jaloilla. Silloiselle pikkupojalle minkä tahansa maailman ukkelin ampuminen tai ampumatta jättäminen on ollut yksi lysti. Metsän pimeydestä tarkkailevat mörköjen silmät ovat olleet paljon todellisempia. Ja isän selässä pinkeänä kiiltävä, venäläisen pikakiväärin sivaltama muistoarpi.

En osaa sen kummemmin eritellä Saarikosken kirjoitusten aiheuttamia ajatuksia sillä hänenkin "löytämisen" aikoihin kirjallisuus vasta muutenkin alkoi avautua toisenlaisena maailmana päätalojen, rukajärven suuntien, pohjantähtien alusten ja tuntemattomien lisäksi. Tulivat Mukka, Vonnegut, Kundera, ja ehkä Dostojevskikin kiilasi mukaan kyytiin, vaikka en hänen tuotannostaan aluksi pitänytkään. Ja sitten Holokaust-kirjallisuus vei monet yöunet kun maailmanjärjestys haki uutta paikkaa tajunnassani kunnes rauhoituin lukemaan dokumentteja ja asiaproosaa sekä löysin esseet, satiirin ja aforismit. Lyhyen ajan sisällä tuli kuitenkin niin paljon uutta, että olin aivan läkähdyksissä niiden kanssa. Ja kun hoksasin lisäksi, että itsekin haluaisin kirjoittaa, mutta kysymys kuului, kuinka siihen oppisin.

Nyt en ole enää varma, mistä minun pitikään kirjoittaa? Kirjallisuudestako? Alkoholismista? Avioliitoista? Vaan samapa se sillekin näin äidin syntymäpäivänä. (Siis eilen kun aloitin tämän kirjoittamisen, olisi äitini täyttänyt 87 vuotta). Jykerrän joskus näitä lauseita itsestäni irti kuin murusia kuivahtaneesta leivänkannikasta tylsällä veitsellä.

Avioliitto-instituution keksiminen ja kehitys on evoluutiossa tapahtunut yksi erehdys. Tai oikeastaan kokeilu, kuten niin moni muukin niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan sivutuote. Käsitän sen niin, että tämäkin on vain alamaisten hallitsemisen väline joka vaihdetaan johonkin toiseen systeemiin kun aika on kypsä. Muutosprosessi on ollut käynnissä jo muutaman vuosikymmenen verran, ehkä puolet koko pariutumisorganisaation olemassaolosta. Nuoruudessani se oli lyömäkassarana avo- eli susipareja kohtaan ja nyt sillä mätkitään niitä, joilla eivät syntymässä saadut ulkoiset vermeet vastaa sisäistä olomuotoa.

Itse en voisi kuvitella eläväni jonkun aikuisen kanssa yksissä jos sen suhteen ei olisi muitakin funktioita olemassa kuin vain oleminen ja paneminen. Olisinko ollenkaan edes virallisesti naimisissa jos yksin olisin ollut siitä ratkaisemassa? Olenko naimisissa vain siksi, että se on toiselle osapuolelle tärkeää?

Sukujen traditiot painavat raskaana kivenä reessä.

Oleminen ja paneminen ovat kyllä mukavia ja kannatettavia asioita kun niiden eteen ei aseteta minkäänlaisia ehtoja sitoutumisesta. Olen ymmärtänyt jo (liian myöhään) itseni niin hankalaksi ihmiseksi, etten yrittäisi myydä enää tällaista edes käytettyjen aviomiesten kirpputorilla jollekin onnettomalle, yksinäisyyttä potevalle vanhallepiialle.

Lapset ovat ne, joiden vuoksi kestää kehnompaakin suhteen toimivuutta. Kestää omaa itseäänkin joka tuntee koko ajan olevansa väärässä paikassa, väärään aikaan ja vielä kuin olisi vieraaseen nahkaankin ujuttautunut. Oikeastaan olen tullut siihen (hataraan) johtopäätökseen, ettei ihmisen koskaan pitäisi mennä naimisiin-kaltaiseen olotilaan, ainakaan vain yksinäisyyttään pakoon.

Yksinäisyydestähän aina pääsee pois menemällä ihmisten joukkoon, mutta naimisiin olemisesta ei pääse yhtään mihinkään vaan on aina sen vanki vaikka kuinka ahdistaisi ja olisi vaikeaa olla. Mutta tämä tilanne pitänee paikkansa vain, jos on lapsia, ja niitähän minulla on useamman naisen kanssa.

Olen siis periaatteessa edelleen lasteni kautta moniavioisessa suhteessa lopun ikääni vaikka välillä toivon, että saisin olla vain, ja että korkeintaan olisin lapsilleni pelkästään se, mitä he tarvitsevat. Jos tarvitsevat.

Mitä aikuiset, itsenäiset ihmiset jonkun vieraan tuomilla lisäraajoilla tekevät jos niitä ei voi yhtäjalkaa askeltamiseen synkronoida?

Vaan kun nuoruutta, jossa nämä asiat olisi mahdollista harkita uudelleen, ei takaisin enää saa.

Olen sanonut usein vaimolleni, ettei me oltaisi yhdessä enää jos meillä ei olisi niin vahvaa sidettä lasten kautta. Hän on ollut samaa mieltä. Niin erilaisia me olemme että yhdessä asiassa voimme toistemme ajatuksiin yhtyä. Mutta vaikka olisimme samalla viivallakin luonteiltamme, niin olisiko se sen kummempaa? En tiedä, kun niin ei ole ja vain kokemus kustakin tilanteesta antaa tiedon.

Vastavoimista puhutaan paljon, mutta voiko kahden, yksityisen ihmisen elämä onnistua jos siinä vallitsee kauhun tasapaino ja ainainen kylmä sota?

Kun otsikoidaan erilleen kasvamisesta ja sen kautta “helposta erosta”, sekin lienee puppua jos suhde on kestänyt kauan ja kaikenlaisia sidoksia on syntynyt.

Tai sitten yhteen kasvamisesta vuosien saatossa niin, ettei osaa enää erota vaikka suhteen ylläpito perustuisi vain sen käytännöllisyyteen, omistuksiin, "hyötyihin" ja siihen, ettei viitsi täyttää muutamaa lankettia osoitteenmuutosilmoituksineen.

Onko asiaa edes ajateltu silloin? Onko ollut tarvetta ajatella kun niin säröttömästi on mennyt? Ehkä elämä on silloin hyvin?

Kuten U otsikoi oman kirjoituksensa, "ihminen on rooliensa rykelmä" niin siihen lisäisin, että ihminen on myös kiviraunio jonka uumenissa kaikenlaiset liskot ja sammakot talvehtivat. Käärmeetkin.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Nukahdin


Nukuin monta päivää ja olisin halunnut jatkaa uinumistani sen ajan ylitse, jota kellotaulussa oleva piirros, aallokkoinen meri olevinaan esitti. Ja sama se sille vaikka en koskaan enää heräisi, ajattelin nurkassa josta katselin hirsiseinäistä tupaa, uuninpankolla kellivää punaista kissaa ja hiilinkoukkua katonrajan naulassa roikkumassa. Oli tullut talvi, tai en saanut selvää oliko sittenkään, mutta hevosia oli juuri ajanut pihaan reenjalakset naukuen. Lehmäkin ammui jossain ja kun äiti avasi kuluneilla saranoillaan vinossa renksottavan oven, kana klipsutteli kotkottaen tuvan lattialle. Isääkin kaipasin, mutta sitä ei näkynyt missään, paitsi isän vilsa kirveenvarren päässä halkomispölkyllä, kukkivien tuomien luona lastukolla.

Tuo oli unta. Oikeaa päiväunta. Luin Marjatta Ripsaluoman Torpeedoa (UltraArt 2010) joka tuuditti minut samankaltaiseen unennäköön jo toisen kerran kesken lukemisen.

Unen tunne, että olisin halunnut vain nukkua ikuisuuden, voisi olla ihan hyvin tottakin, on minua niin paljon välillä väsyttänyt.

Tämä väsy ei ole sitä, mitä tunnetaan iltaisin kun on tarve mennä pitkälleen  -tai pätkälleen; kukin pituutensa mukaisessa olossaan. Se on väsymistä, joka tulee, kun on tullakseen eikä mikään tekosyykään estä sen toteamista. Ja näitä, tämänkaltaisia väsymisen hetkiä tulee yhä tihenevässä tahdissa elämän iltaan kohden taivaltaessa.

Niitä tulee nuoremmillekin kuin minulle. Ja pian jo huomenna tiedän, kuinka on vanhuudessa sitten.

 Joillekin lopunhetkien tuntemukset tulevat keväällä, joillekin kesän ollessa kukkeimmillaan ja joillekin syksyllä jolloin sitä voi sanoa vaikka lumen peloksi. Silloin tapahtuu paljon itsemurhia ja niiden yrityksiä, kuuluu toivottomia parahduksia yössä ja joku juoksee pakoon puukko kylkiluiden välissä.

Minulle nämä väsymisen tuntemukset eivät johdu vuodenajasta. Ne hetket hiipivät kuin ketut hämärästä koska vain, jopa kesken naurun saattaa iskeä sellainen tunne, että mitäs tässä hohotan kun haukotella pitäisi.

Surujakin minulla olisi kertoa asti, mutta pidättäydyn niistä nyt. Ystävilläni, jotka menettivät juuri pienen, pienen vauvansa, on paljon raskaampaa eikä heillä ole edes ketään läheisiä täällä Suomessa. Ajattelin viime yönä asiaa valvoessani, että näinkin ihmisiä maailma riepottelee. Pienen nepalilaisvauvan päätepysäkki oli jo lähellä sitä, missä elämän pitäisi alkaa, mutta äiti ja isä surevat nyt tuhkaa kaiken sen muun menetetyn lisäksi, jota heillekin monen miljoonan muun maailmanpakolaisen lisäksi kansojen psykopaattijohtajien vuoksi tarjoillaan.

 Ja täälläkin saa pelätä sitä, että ulkomaalaiselta vaikuttava saa pimeästä pensaasta lähetetyn luodin sydämeensä. Ja vain sen takia, kun ampuja ei ymmärrä maailmasta yhtään mitään. Kunhan vain pelkää varmuuden vuoksi erilaisuutta ja erilaisia jotka eivät kuitenkaan erilaisia ole.

Miten kädetön sitä onkaan kun näkee kyynelten virtaavan kaukaa tulleiden poskilla. Ei voi tehdä mitään kuin olla vain sairaalasängyn päädyn takana ja antaa omienkin kyynelten virrata jos ei pidättelemään kykene. Toivon kuitenkin, että läsnäoleminenkin on jotain.

Timo K. Mukka kirjoitti pienen runon vuonna 1967. Olen ollut silloin vajaa kymmenvuotias, ja jota aikaa ehkä alussa tuoreeltaan kuvaamani uni ajasti.

Laitan tuon tekstin tähän muistokirjoitukseksi pienelle nepalilaisvauvalle joka ei voinut elää yhtään sekuntia ilmanalassamme.

KUU ON KELTAINEN

Kuu on keltainen,
taivas on keltainen,
sydämesi runko on keltainen.

Tule ikkunalle pieni lintu
ja pieni hiiri ja tyttö.
Ette  tiedä miten ikävä minun on,
miten pimeä muuttaa värit,
sammuttaa lampun.

Runo on Toni Lahtisen toimittamasta kirjasta "Näin hetki sitten ketun" (WSOY 2010) johon hän on koonnut Timo K. Mukan lesken Tuulan sängynaluslaatikoissa unohduksissa olleita kirjoituksia. Sain kirjan lahjaksi kuten jo edellä mainitun Torpedonkin ja olen niihin hyvin mielistynyt. Niillä on oma merkityksensä siihen, mitä nyt, ihan tällä hetkellä ajattelen, ja siihen, että edelleen tunninkin päästä yritän ajatella vaikka kaikki niin turhalta välillä tuntuukin.

Kiitos teille ystävät jotka näillä lahjoilla minua muistitte.
Kuvassa kongolaiskaunotar pienen vauvansa kanssa täällä jossakin kun kevään 2009 aurinko paistaa meille kaikille maailman lapsille.