torstai 20. lokakuuta 2011

Isän sielu on hämähäkin seitti märässä kuusikossa.


Perjantai 20.9.1985

Metsäautoteiden varsilla romisevat motot kuljetuslaveteilta alas. Kömpivät levennyksiltä metsään röykyttämään telaketjuillaan sammalikot silpuksi. Ikikuuset pätkiytyvät surkeiksi tikuiksi niiden kahmaisuissa. Perässä rymistelevät toiset koneet vältteineen halkaisemaan maaemon vatsan. Polut, muurahaiskeot ja nallekannot häviävät maapaltteiden alle. Kuusentarrien salaperäiset varjot haihtuvat, eläimet kaikkoavat. Metsojen soidinreviirit, pyiden rypypaikat.., sanat kuvata tätä hävitystä loppuvat. Tulos luonnolle on sama, kuin liittoutuneiden pommitukset neljäkymmentä vuotta sitten kun yhden äijäntarrin tykit piti saada vaikenemaan. 

Istun myrskyn nuriman kelopuun tyvellä sormillani puunsyitä kaivellen. Isä ampui tähän keloon metson kun minä olin vielä niin pieni, että reppuun mahduin. Sen latva, oksat ja runko ovat räjähtäneet kappaleiksi. Alle on jäänyt muutamia pieniä kuusia ja koivu. Nyt, isäni syntymäpäivänä raavin katsettani tähän jäljellä olevaan metsäsaarekkeeseen. Kotimetsät ovat kohta muisto vain.

Kaikkien matkaliput tarkastetaan, olkaatten hyvä.

 "Saapuu shyys", aloittaa saarnansa mies ravintolavaunussa. "Vaimenevat junien kolkkeet talven lumikinoksiin, haihtuvat kesälomalaisten hiet asemien väleillä, tipahtelevat  ruosteeksi raiteisiin. Radanvarren pylväiden ja ratapölkkyjen kreosiitin haju kiristyy vanteiksi maailmaa sahaavien ratalinjojen ympärille..."

"Kuuntele! Olin pappi. Virka on viety, juotu. Naitu kirkkoherranviraston kanslistin ruskealla pöydällä, pyyhitty lattioilla ajelehtiviin virkatodistuksiin, heitetty paperitolloina roskakoriin. Kuka radanvarren asukkaita rakastaa? Jeesusko, joka mutisi opetuslapsilleen, että kellä korvat on ne kuunnelkoot?"

"Mistäs tuollainen takkuparta tulee? Olet kuin sullipinoon puristuksiin jäänyt."

"Metsästä."

"Ota hömpsy. Tule opetuslapsekseni oikealle puolelleni, suntioksi avaraan kirkkooni. Pannaan Herran huone raiteille kulkemaan."

Oulu haisee. Kannattelen virkaheittoa pappia asemalaiturilla. Kaljan kastelema villapaita venyy. Ketjussa roikkuva risti on takertunut sen nurinoikein-silmukkaan kauluksessa. Toinen kenkä puuttuu. Konduktööri heittää puhkituhman, ruskean laukun asemalaiturille, irvistää ja nakkaa sinisen tennarin sadevesirapakkoon.

"Herra on hyvä ja jatkaa Rovaniemelle seuraavalla junalla, jos selviää."

"Konduktöörin sileään mieleen tuli särö", tirskahtaa entinen pappi.

Botnian tiskillä kerron:

"Vuosi sitten soitin täältä Letkunpuiston puhelinkopista äidille. Se sanoi, että Mauri on hirttänyt itsensä."

Reissuun lähtiessäni kävin Maurin luona. Juotiin kahvia termoksesta työkalupakkien päällä istuen. Mauri kiroili.

"Kymmenen sentin mittavirhe keittiökalusteissa, perkele!"

Sanoi, että sormiin koskee. Kävelikin kierossa: "Sivut kippeet, helevetti." Viimeksi oli kulkenut Viipurissa kirkonkupolien kuparikatteita uusimassa.

Mauri kävi isän kanssa kalassa Juurusvedellä: "Yhen kerran ui hirvisaatana verkkoon!"

Maurin oma isä räjäytti dynamiitilla Nilsiän Syvärin pohjaan itsensä ja veneensä. Aarnesta löytyi vain muutama suolenpätkä arkkuun laitettavaksi. Vedestä nostivat kuiville myös vähän veneen osia, kokan ja perätuhdon.

Mauri oli äitini siskon poika, kymmenen vuotta minua vanhempi.

Entiselle papille ei tarjoiltu enää. Tilasin pannullisen kahvia. Viraton veisasi: "Minä mainio olen mato matkamies  vaan..." Se nukkui silmät puoliksi auki. Minulta vasta alkoi vetoketju päästä aueta.

"Että Oskarinpenttikin se ampui itsensä, ja Vartiaisen poika. Kaksitoista onnetonta aiemmin ja kaksitoista myöhemmin.

"Opetuslapsetko?", havahtui viraton.

Armaalan Taisto hävisi merille, isä tukehtui oksennukseensa. Vaimoni kouristelee epilepsiakohtauksissa, sekoittaa Jeesuksen ja Nästärän Tuomaan keskenään. Punaista ja sinistä maalaa tauluihinsa. Hiilellä karikatyyrejä tutuista, minustakin piirsi; suihkutti fiksatiivia liikaa ja räkätappi valui nenän alle.

Appiukko värjäsi Miranolilla kaikki tintinpöntöt punaisiksi.

"Sinistä lippaan, hähää!", karjaisi viraton kyynärvaralta.

Itkin hihaani vähän.

Pubin ovesta solahti sisään Soile. Viraton kolahti tuolilta. Kadulle nirskahti vilkkuauto, korjasi kyytiinsä pudonneen.

Kävelin Soilen kainalossa Isokadulle. Soile kirjoitti mustakantiseeni: Hienoa, että olet täällä. Metsänlapsi, mörökölli, rakastettava.

Muisteltiin suukkoja KYKS:n hississä. Tulehtunutta umpilisäkettäni. Se puhkesi, koska minulla oli niin ikävä. Tai koska Kallanvintillä Erja manasi sen tulehtumaan. Isä oli juuri haudattu vinoine nenineen. Se murtui Ladan selkänojan ja takapenkin välissä. Äiti ei jaksanut vetää jaloista isää ulos. Jos olin mukana, minä vedin, pumppasin oksennuksen pois keuhkoista.

Anna anteeksi isä kun en ollut.

"Itke vain, minulla on iso kyynelämpäri", sanoi Soile.

"Ja isot tissit", nyyhkäisin.

Nauratti. Mentiin sänkyyn.

"Ensi kesänä alan rakentaa Unimäkeen erämajaa. Rakennuslupa on jo, ja seinähirret tiedossa."

"Tulenko käymään?"

"Tule vain, mutta sinne ei vedetä sähköjä eikä ole bideetä. Kaivolla sanko ja sankossa kauha."

"Ei haittaa."

Viiden aikaan joku soitti ovikelloa. Alakertaa valvottaa, yksi sängynjalka on lyhyempi kuin muut. Panin pöydältä psykiatrisia hoitomuotoja käsittelevän kurssikirjan sen alle.

Soile lähti kahdeksaksi Heikinharjuun hoitamaan hulluja.

"Nuku sinä", sipaisi partaani ja meni.

En nukkunut.

Kirjoitin Kalevan reunat täyteen kun vihkosta loppuivat sivut. Löysin kuitteja ja valkoisia kirjekuoria pöytälaatikosta. Kirjoitin elettyä vuotta pois. Kun sanat loppuivat, piirtelin paperilappusille hirtettyjen hahmoja ovien yläkamanoihin ja kattopalkkeihin kuin Kalervo Palsa. Taiteilin niille flanellipaidat, pussihousut, jatsarit ja reput selkään.

Kun olin tyhjä, virtailin Oulun kaduilla hetken ja nousin junaan. Ravintolavaunussa nuokkui sama viraton pappi kaljamuki nenänsä alla.

"Et jatkanutkaan Rovaniemelle?"

Se ei muistanut minua. En selittänyt. Sillä oli silmä musta ja ylähuulessa kuivunutta verta.

16 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Jaaha. Nyt pitää miettiä. Olin ajatellut lukea peräjälkeen Ottoeinarin päiväkirjat ja pohtia niitä, mutta nyt hyppäsit uuteen tarinaan.

Vai hyppäsitkö?

Minusta tuntuu että Ottoeinarin kesä, isän kuolema, tyttöystävän kuolema, työt, uusi rakastuminen, oli aika selvä kokonaisuus. Pitkähkö novelli.

Annan kuulua sitten kunhan olen saanut pääni siihen asentoon!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, kyllä hyppäsin uuteen tarinaan koska se oli jo melkein valmiina, ja on seuraavakin; taon, kun rauta on kuuma ja pidän sitten huilia kun hiilet loppuvat ahjosta.

Ajattelen, että täältähän nämä löytyvät ja niihin kerkiää sitten palailla ihan koska vain.

Lue rauhassa ja kun jaksat, ehdit jne, niin sanot kirjallisuuden asiantuntijana painavan sanasi tekstistä:)

Ripsa kirjoitti...

En minä asiantuntijana ystäville puhu.

Täytyy miettiä sitäkin kohtaa vielä!

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Isäni ja kumppaneiden toimisto oli juuri tuolloin 1985 samassa talossa kuin Botnia Pub. En muista tuolta syksyltä mitään siihen paikkaan liittyvää, mutta saman vuoden kesällä olin siellä epävirallisissa kesätöissä järjestelemässä paperinippuja. Viereisessä korttelissa oli E-liikkeen Centrum-tavaratalo, jonka kahvilassa kävin aina limsatauolla. Keväällä olin kuullut toimiston pihassa autossa (isän vitkutellessa sisällä) radiosta ensimmäistä kertaa yhden Dingon kappaleen. Jännä juttu, kun nyt liikutaan samassa aikakaudessa (ja kaupungissa), josta ehdin kesällä kirjoitella "tunkioblogiini" jokusen tosielämäpohjaisen merkinnän.

Anonyymi kirjoitti...

valto,

aina kun luen jotakin juttuasi, tulee hirveä hinku märittää ihmisen vapauden käsitettä. ottoeinarin, lainasinikan ja muiden. ja vähän omaanikin.

ajattelen kadehtien noita sinun ihmisiäsi. tai sinua pikemmnkin; vapautta on laittaa nuo ihmiset elämään noin, kärsimään näin, ja rakastamaan niin.

vapaudella voi myydä kaikkea yhdenkoon sukkahousuista loma-osakkeisiin. vapaus valita, vapaus mennä, vapaus tulla. sama sana sai poikaystävänikin aikoinaan kasvattamaan pitkän tukan, jota hänellä oli vapaus pestä.

kun elämäntaitokonsultit seuraavan kerran kokoontuvat yhteen, heidän kannattaisi kutsua alustajaksi joko taivaan lintu tai elinkautisvanki. edellinen peruu kiireisiin vedoten, mutta jälkimmäinen tulee varmasti mielellään.

haluan olla paikalla, kun vahvasti aseistettujen vartijoiden saattelema ihminen kertoo, mitä vapaus hänelle merkitsee.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju, Botnia Pub lienee kuollut ja kuopattu? En ole Oulussa "niissä asioissa" liikkunut vuosikymmeniin. Muuten kyllä, mutta ei tule merkattua mitä on hävinnyt ja mitä tullut tilalle. Eikä varmaan muuta ehtisi tekemäänkään.

Oulussa olen ajanut muuten yhden kertausharjoituksen vaatiman inssinajon rekan kuljettamista varten. Se kun piti ajaa aina uudestaan kun niihin leikkeihin lähti. Tuolloinkin, 1987.., noh, enpä nyt tähän ala muistelemaan. Sen vain, että sille kolmen viikon reissulle läksin Tampereelta...

Oulukin on muuttunut niin valtavasti, ettei sitä tunnista entiseksi kuin aivan ydinkeskustastaan. Rakentaminen on aivan käsittämätöntä ollut Pohjanlahden perukoilla viimeiset 20-30 vuotta.

Dingohan se tuolloin aloitteli, mutta itse olin ohittanut jo sellaisen nenäliinanvilkutusiän. Oikeastaan sitä ei itselläni ole koskaan ollutkaan.

Hymyttää vähän suupieltä Souvareiden tahdittamissa lavatansseissa, kun joku vanhempi henkilö heiluttaa sinistä liinaa tämän kappaleen aikana: http://www.youtube.com/watch?v=GLv7eC_HZ0M

Dingo siinä mieleen tulee, ja siten, että dingot tulevat ja menevät, mutta souvarit ne vain tulee kun kevät sulattaa jäät...

Mutta mikäs siinä jos se sillä tavalla ihmistä liikauttaa. On se huomattavasti nöyrempi tapa mielenliikahduksiaan esille tuoda kuin puukon hihasta vetäisy.

Valto-Ensio kirjoitti...

Merimerelliseni, vapaus on unelma. Oikeasti sitä ei ole kenelläkään muulla, kuin elinkautisvangilla siellä eristyksen ahdistuksessa. Hän osaisi sen todella kuvata vaikka se vain haavetta onkin, tai juuri siksi. Siksi minäkin haluaisin olla paikalla kun hän niistä vapauden unelmistaan kertoo kuin Pirunsaaren Papillon.

Mutta vankilavankeudestakaan ei tiedä se, joka täällä vapauden illuusiossaan elää.

Me olemme "vain" sitoumustemme vangitsemia. Me emme voi tässä unelmoida muusta kuin että vapautuisimme veloistamme jotka aikaan ja paikkaan meitä sitovat.

Lottovoitto; hah.

Vastuistaan, lapsistaan, perheestään ei voi vapautua vaikka joskus haluaisikin kun väsymyksen kynnyksille tuupertuu. Siitä seuraisi toisenlainen elinkautinen jos tästä lähtisi ja jättäisi kaiken.

Miehitetty rintakehä, kuka siitä kirjoittikaan?

Ernohan se. Hän kirjoitti kirjailijan, toisinajattelijan ahdingosta josta ei voi vapautua vaikka haluaisikin.

"Miehitetty rintakehä", onko sen parempaa ilmaisua vankilalle, jonne useampi meistä on suljettu kärsimään todellista elinkautista?

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Valto, Botnia Pubin paikalla muistan olleen jo 1994 sennimisen kuin Kujasen baari. Vuosiluku tulee helposti mieleen, kun eräs kaveri, jonka kanssa siellä istuttiin, kertoi siellä olevansa melkein loput armeija-ajastaan lomalla. En siinä seurassa uskaltanut kysyä, oliko sen aiheuttanut hänen kiivas luonteensa. Itsehän en tuota "miesten koulua" päätynyt käymään. Huoneiston myöhemmistä vaiheista en tiedä mitään. Muistaakseni siinä ei ole ollut baaria.

Olin sitä ikäluokkaa, johon Dingo iski kaikkein voimakkaimmin, ja tietysti "väärää" sukupuolta. Aika monta väittelyä tuli harrastetuksi siitä, onko Dingo parempi kuin Kiss tai mikä missäkin tuttavaporukassa tuntui olevan suosituin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, yöllä näin unta, jossa minun piti kysyä neuvoa rakentamiseen liittyvästä ongelmasta: kysyin sitä tietenkin rakentamisenalan ammattilaiselta, kaveriltani. Ja sain neuvoja, mutta kovin ovat unissa niin kysymykset kuin vastauksetkin omituisia.

Niin että kyllä asiantuntijanakin voi ystävilleen sanoa mikä on tarpeellista.

Muta jokaisenhan täytyy kulkea oma tiensä useimmissa asioissa. Jotkut asiat ovat sen verran herkkiä, ettei niihin neuvoja tuputtamalla voikaan puuttua. Jopa rakentaminen on sellaista. Jos minä pidän panelikatosta ja toinen levy-, niin se on makuasia.

Tulee mieleen yksi ensimmäinen Vuokatin työmaalle meno kirvesmieskaverin, Kaken kyydissä. Puolessavälissä matkaa on kylä nimeltä Korholanmäki. Sen tienviitan kohdalla paukautin sanoa Kakelle, että onpa siinä mielikuvituksettoman typerä nimi kylälle annettu. Kake tuumasi, että kyllä se ihan hyvä paikanimi on, siellä on maatila, jossa hän on syntynyt ja isä ja äiti sekä veli vieläkin asuvat. Arvaa hävettikö!

Kaken kanssa vasaroitiin sitten liki neljä vuotta työpareina, että ei se meidän ystävyyttä häirinnyt, mutta minua hävettää edelleen.

Anonyymi kirjoitti...

luen jonkin verran talousuutisia. ajattelen oman oloni kohentumisen olevan sidoksissa yleiseen tilanteeseen. valonpilkahdukset ovat vähäisiä eikä aamun sarastuksesta kannata puhua. pääministerin hiustupsu tv-ruudussa alkaa tympiä. pojanklopilta tulee tekstiä niin nopeasti, että selkäytimenjatkeesta lähdettyään se päätyy suoraan kitapurjeeseen lainkaan yläkerrassa käymättä.

tunnen muutamia kauppalopoja, jotka pitkin syksyä miettivät naamat harmaina, pannako paperit maistraattiin. heitä on pitänyt pinnalla joulun, tuon suuren kulutusjuhlan odotus. jouluna ovat ennenkin velat muuttuneet saataviksi.

nämä näkymät kaatuivat kreikkavakuuksiin. tänä jouluna ei tuhlata, vaan sentit tarvitaan ensi vuodelle urpilaisista ja kataisista selviämiseen. jos satun saamaan jouluksi rahaa, lahjoitan perheeni jäsenille jotakin hyödyllistä: henkilökohtaiset lahjakortit terveyskeskukseen. kinkun näppärä emäntä nikkaroi lantusta ja porkkanasta - on muuten terveellisempääkin, ja niin vihreää.

ei tästä mitään tule, ei vuosiin. ajan kanssa toki noustaan huojuville puujaloille, mutta käynnistymistä saa odottaa maailmantappiin.

koko tätä kehitystä vetää poliitikkoporukka, joka ei uskalla tehdä mitään. se ei säästä, vaan toivoo, että jossakin säästyisi. se ei johda, vaan ajelehtii sätkähdyksestä toiseen. kun talous syöksyy lopulta mustaan aukkoon, se huutaa vielä kuilun partaalta, että tästä meidän puolueemme varoitti jo edellisen hallituksen aikana.

niin sanottu työväenliikekään ei tarjoa vaihtoehtoa. sillä on kiire sumplia velkaiset kartanonsa johonkin rakoon, ennen kuin kaikki romahtaa. eikä poliitikkojen nyrviminen valitettavasti auta. ei meillä vielä ole huonoimmat mahdolliset poliitikot. kun aikamme olemme oksennelleet näiden nykyisten päälle, astuvat remmiin vielä kehnommat.

Riku Riemu kirjoitti...

Taloudessa paluuta entiseen ei ole, rikkaat tulevat Suomessa rikastumaan, köyhät köyhtymään!

Onkohan tuon sanonut joku ennen minua, hmmm...?

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, minulle särähtää joka kerta korvaan kun Katainen sanoo sanan "hyvinvointivaltion ylläpitäminen". Vähän kuin Tapani Kansalle tulisi kesken hellimmän laulun "varas" kun hänen pitäisi laulaa "rakas".

Luin Hotakaisen haastattelun eilisen Hezarista. Ajattelin sitä lukiessa, ohi haastattelun aiheytimen, mutta siihen kytkeytyen, että valtakunnan politiikassa kautta aikain on ollut molemman pään viisaita. Nyt alkaa hahmottua kuluvan neljän vuoden nuuskuttelijat, Teuvo Hakkarainen ja Jyrki Katainen.

Kyselin lähinnä itseltäni: Kumpi on yliopistossa testatussa älykkyydessään tyhmä kuin saapas ja kumpi mittaamattomassa tyhmyydessään yrittää olla älykäs, ja kumman älykkyys/tyhmyys pahimmillaan tekee korvaamattomia tuhoja kansakunnan asioista neuvoteltaessa ja kumman tyhmyydellä ei ole muuta kuin viihdearvoa, ja että kumman tyhmyyskömmähdykset saadaan siistittyä piiloon ja kumman ei...

Ihan vain yritin ajatella kun Hotakainen varoitteli sortumasta jokapäiväisiin yleistyksiin...

Toisaalta hyvinvoinnin makuun (ylenmääräiseen) päässyt "länsimainen" kulttuuri lyö päätään aina ja aina uudestaan terveellisiin lamamäntyihin joidenka taimia on aina varastossa kasvamassa (en nyt toista, missä). Jos taantumia ei tulisi, niin sitten vasta täällä yli-ihmiset hilluisivat. Ainoa paha puoli tässä on, kuten sodissa, täysin syyttömät kärsivät näistäkin "rahasäkkisodista" ikävimmin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, alituiseenhan tätä toistetaan. Katainen sitä ei ole kyllä lanseerannut, mutta miltei kaikkien muiden kabineteissa sen niminen kissa pöydällä maukuu. Onkohan tämä virsi syöpynyt meidän jokaisen ohjelmointiraitoihin?

Mutta raaka totuushan se on.

Pitäisi vain nimetä uudestaan tälle jatkuvaan, kaiken uudistamiseen tottuneelle sukupolvelle koko käsite. Maitokaan sille ei kelpaa jos sen eilinen oli viimeinen myyntipäivä.

Muuten, mikä on entisen Talouden ja nykyisen ero?

Onko se, että nyt käsitettä pyöritellään suuremmissa pöydissä ja päättämässä on koko maailma?

Ennen se pyöräytettiin piskuisissa huoneissa Arkadianmäellä (ja vähän Tehtaankadullakin) ennen kuin tuotiin "Suureen saliin" nuijjittavaksi keltaisten kansien väliin lopulliseksi totuudeksi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, nämä ovat nyt sitten sen kaltaisia tarinoita, joista kustantajat ovat sanoneet, että ovatpa synkkiä, toivottomia; etkö löydä valokatkaisijaa tarinoittesi huoneisiin?

Riku Riemu kirjoitti...

Liikemaailma suojelee asiakkaitaan kaikkinaisilta mielenpahoituksilta vainoharhaisuuteen asti.

Valonpilkahdukset tuntuvat aina mukavilta pimeässä maailmassa.

Toisaalta Leinokin synkkyyksissään lausumoi(ulkomuistista laitan): se murhe mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks, kun tänään suurempi tuli, - koska tulee se suuri, se suuri?

Valto-Ensio kirjoitti...

Niinpä, Riku. Eino sen lausakehti tarkemmin kuin kukaan. Mutta miksi? Mikä jäyti miestä nuorta jok´ ei elämää eleä ehtinyt?