maanantai 14. huhtikuuta 2008

Voiko ihanammin päivän enää alkaa...

...kuin viedä ripulipaskalle ja oksennukselle haiseva lapsi puoli kolmen aikaan aamuyöllä suihkuun, kuivata ja pukea puhtaisiin, vaihtaa haisevat, liistaantuneet liinavaatteet ja peitot, huolehtia lapselle juotavaa, jonka hän kolmen sekunnin päästä puhaltaa kaarella rinnuksillesi, käymällä itse pikasuihkussa ja vaatteiden vaihdolla rientääksesi jälleen pyyhkimään suun ympärystä ja hikeä otsalta, rauhoittelemaan voivottelevaa pientä unten maille?

Eikä aamuinen ihanuus tähän lopu.

Ota pesukoneessa pyörinyt, jo iltayöstä oksenneltu edellinen pyykki, ripusta kuivumaan ja lataa kone uusilla eväillä hyrskäsemään. Yritä sitten itse ruveta uudelleen nukkumaan, vaikka tiedät, ettei siitä tule yhtään mitään kun mieli on hälytystilassa ja varppeillaan kuulostelemassa seuraavaa ryllinkiä jostakin päin kolmea lasten sänkyä.

Kaksi viikkoa tätä vuorotahtiin puolison kanssa väittämällä, että se riidatta ja taisteluhautoja kaivamatta menisi, huulta heitellen hoituisi muun touhun ohella olisi silkkaa sievistelyä.

Tässä pääpiirteittäin lauantaihin päättyneen edellisen kahden viikon päivä/yöohjelmat jonka lisäksi sairasteltiin samat taudit vuoroöin me aikuiset itsekin.

Sitten koitti viimein "normaali" arki. Listaan sen tapahtumat aivan huvikseni tähän tarkastellakseni sitä valossa, jonka loiste hehkuu sosiaalipolitiikan tutkijoiden, poliitikkojen ja muiden soihdunkantajien kaikenpaljastavana valomerenä yhteiskunnassamme.

Lauantaina, 12.4.08 klo 07 kimpoilen petiltäni, laitan puuro- ja kahvivedet kiehumaan. Käyn kusella ja haen aamun lehdet.

Lisään puurontölömyt kattilaan. Suodatan kahvia suoraan isoon kuppiin.

Hesarin pääkirjoitussivua lukiessa herra P, 4 v. tassuttelee silmiään hieroen uunin ympäri ilmoittamaan pissille menostaan. Kun hän tulee sieltä, sanoo: "Näläkä, onko puuro jo valmista?" "Ei ole, menehän leikkimään hiljasia leikkejä, elä herätä muita".

Hämmäytän puurokattilaa ja laitan kytkimen haudutusasentoon. Samassa herra G, 9 kk. ränkäisee pinnasängystään, että hereillä ollaan! Käyn nostamassa pojan nopeasti pois, että vaimo saisi nukkua vielä muutaman tunnin, sillä hän on noussut monta kertaa avaamaan tissibaarin heiluriovet nälkäiselle ja on muutenkin lopen uupunut näistä sairastelupäivistä. Hänen väsymyksenkierteensä on silminhavaittavissa ja korvin kuultavissa. Huolestuttaa. Enkä osaa edes ojentaa kättäni silittääkseni poskesta nukkuvaa läheistäni.

Sekoitan herra G:lle oman pikapuuron kuppiin jäähtymään. Poika istuu tyytyväisenä syöttötuolissaan kunhan vain höpötän hänelle joutavia juttujani.

Ehdin lukea (puoliksi ääneen poikaa viihdyttääkseni) Hesarin etusivulta Stakesin tutkijan, Minna Salmen kirjoituksen "Yhteiskunnalla on suuri vastuu lasten hyvinvoinnista", kun herra F.E, 6 v. lipsuttelee silmiään hieroen uunin ympäri ilmoittamaan pissille menostaan kysäisten samalla, onko puuro jo valmista. Nyt voin jo sanoa, että on.

Tökkään muutaman lusikallisen jäähtynyttä puuroa herra G:n suuhun, otan nopeasti kolme lautasta kaapista, lapan ne täyteen puuroa ja kannan pöytään. Lipsautan lautasille silmäksi voita ja komennan pikkumiehet syömään. Siihen havahtuu jo "viikonlopputyttäreni" neiti T.M, 7 v, kipaisee pissillä hänkin ja tulee pöytään.

Kilinä, kolina, pulina ja suhina alkaa.

Herra G:tä naurattaa. Puuro pärskää rinnuksille, pöydälle ja lattialle. Tämän kun hän itsekin hoksaa, tekee hän saman melkein jokaiselle ojentamalleni lusikalliselle hauskuuden ollessa aina vain raikuvampaa, varsinkin isompien yhtyessä tähän kyseenalaiseen riemuun.

Äkkiä herra G hiljenee. Posket pullistuvat, punastuvat, silmistä irtoaa kosteaa ja; prööt!

Pesulle koko poeka (yäk!), uusi vaippa, päivävaatteet ja lattialle leikkimään.

Tällä välin isommat ovat syöneet ja tillottavat karkkipäivätikkarit suussaan lastenohjelmaa. Rittitutari.., eiku Tattisutari.., eiku Tuttiritari pitää ruudussa peliään hauskan Rusinanttensa kanssa ja lapsilla on hauskaa.

Syön itsekin puuroa, leipää ja suodatan vielä yhden kupillisen kahvia. Jatkan Hesarin lukemista.

Klo 08.55 nousee väsynyt puutarhurini S, eli vaimoni, aamutoimilleen.

Olen päässyt Hesarin Mielipidesivulle josta luen sosiaalipolitiikan dosentin, Stakesin ylijohtajan Matti Heikkilän kirjoitusta "Miten väestö voi -ja kenen asiasta pitäisi kertoa?"

Ehdin oikeastaan vain ajatella näiden kahden, saman Stakesin lipan alta aamun lehteen kirjoittavien erilaista tyyliä. Sitä, kuinka Heikkilän kirjoitus on vähemmän empaattinen, asiallisuudessaan järkyttävän rutikuivan raaka kun taas Salmen "emomaisempi" ote heijastaa jotain itse koettua taustavaikuttimeksi tutkimuskohteen valitsemisessa. Kirjoitusten aihe koskettaa molemmilla mm. perheiden hyvin/pahoinvointia, "lapsiköyhyyttä" (joka mielestäni on kaksitahoinen/-jakoinen ilmaisu) ja tilastoja.

Muistan Matti Heikkilän 1990 -luvun puolenvälin jälkeisiltä köyhyydentutkimusajoiltaan. Olen jokusen sanan vaihtanut hänen kanssaan joidenkin köyhyysseminaarien jälkeen istuessamme samassa seurassa ahtamassa kermaleivoskahveja, lohivoileipiä, pateeta ja mätikellukoita KELA:n "köyhän pojan", Jorma Huuhtasen vaimon Marjatan puhuessa en muista mitä pöydän toisella puolella.

Sekin jäi Heikkilästä muistiini, että jos tämänmallisen tyypin kanssa samalle rakennukselle töihin joutuisin, eivät kemiamme suotuisasti kohtaisi. Nyt ajattelen hänen olevan vain ns. leipäpappi, vaikka eipähän se ketään auta, jos kaikki alkavat itkeä surkeista asioista puhuttaessa.

Okay.

Kymmeneen mennssä kaikilla muksuilla ovat päivävaatteet päällä ja minulla Hesari pääpiirteittäin luettuna. Herra G haukottelee. Sitä täytyy ruveta pukemaan ulos vaunuun nukuttamista varten. Siinä samassa hässäkässä kaikille muillekin ulkovaatteet niskaan ja eikun pihalle.

Puen itsenikin. Vaimo tarjoilee herra G:lle tissibaarissa hömpsyt ja jää sitten viikkaamaan korkeaa, puhtaan pyykin vuorta.

Käyn vaunujen kanssa pienen lenkin kunnes herra G nukahtaa.

Kolaan yöllä sataneita lumia pihasta vaikka se on keväisen höttöisenä jo sulamaan päin. Nakkelen laiskanlaisesti halkoja liiteriin, komennan välillä lumikasoissa ja rapakoissa temmeltäviä kakriaisia.

Väsyttää itseänikin, en vain haluaisi sitä tunnustaa. Vertaan, kuinka paljon rasittavampaa on ollut rakennusmontuissa. Eihän näissä kotihommissa kädet sierety, ei mene tikkuja kynsien alle eikä telineiltä putoamisvaaraa ole! Mikä tästä muka väsyttävän homman tekee? Eihän tässä ole muuta kuin että muistaa pitää huolta jälkikasvustaan, pyyhkii pyllyt, räkänenät, oksennukset. Pesee, pyykkää, viikkaa, silittää. Jonottaa lääkäripäivystykseen, neuvolaan, hammashoitolaan. Kantaa rahansa kauppaan ja saa vastineeksi elintarvikkeita, vaatteita, polkupyöriä, suksia, luistimia, lumilautoja, kirjoja, piirustusvälineitä... Herää aamuisin puuronkeittoon, viemään eskariin, kerhoihin, heppalaan ja hippalaan. Riitelee vaimon kanssa joutavista, karhentuu pienistä päivittäin. Vittuuntuu ja rähjää kuin murrosikäiset untuvikot.

Henkisesti raskasta, tuhahdan.

Akkojen juttuja.

Miten se oma äitini siellä R:vaaran korvessa, pienessä, lahoavassa mökissä yhdeksän lapsen kanssa jaksoi? Ja parit kantturat päälle. Ei sähköä, ei kaasua. Joku öljytuiju ikkunapenkillä pimeimpään aikaan vuodesta. Pyykkien pesut taivasalla savusaunan kupeella muuripadassa ja kylmässä vedessä huuhtelu. Kun kaivosta loppui vesi, piti mennä Villelän rinteen alla olevalle lähteelle huljuttelemaan. Isä käväisi joskus kotona ja häipyi taas kaukaisille työmaille. Rahasta ainainen nuusa.

Alati kyselen, kuinka se äiti jaksoi sortumatta ne vuodet?

Ja miksi me ei meinata jaksaa kun on lämpimät, tilavat huoneet, valoa, pesukoneet, kuivurit, takat, uunit, sähköhellat, telkkarit, tietokoneet, sisävessat... Mikä elämästä tekee tässä helpossa ympäristössä niin raskaan?

Ajan vaatimukset. Tunne siitä, että meitä sahataan silmään koko ajan tässä yhteiskunnassa. Ahnehtimaan ojentuneet, näkymättömät raajat jotka eivät suinkaan kuulu köyhille kerjäläisille, koukkivat jokaisen nurkan takaa. Sikarikkaiden tunteettomat kädet kuppaavat kaiken minkä irti saavat ja ylikin.

Elämme aikaa, kun mikään ei riitä. Raha, jos sitä joskus sattuu tilille eksymään, ei ehdi näkyviin vilahtaa kun se on jo jonkun toisen taskussa, tai pikemminkin pörssimertojen persiissä, liitelemässä virtuaalisina pelimerkkeinä spekulatiivisessa mammonataivaassa.

Jee.

Sitten lumisten, märkien vaatteiden kuivamaan laittelua, nälkäisten suiden ruokintaa, tietokonepelejä tunti/kakara. Astianpesukone rallattamaan, vaipanvaihtoa, saunanlämmitystä, pesemistä, lauantain toivottujen levyjen kuunteluyritystä, iltatoimet, tarinoita kirjoista ja "ilmakirjasta", sata kertaa "ja nyt nukkumaan!" -komentoja...

Huokaus. Klo on 21.00, katsoisiko jonkun elokuvan, onko siellä mitä? Roman Polanskin "Pianisti" Teemalla...

...iskä, oksettaa!

Neiti T.M yökkii oksennuksenruikkauksia lastenhuoneen pimeydessä sängylle, lattialle, seinille, matalalle pöydälle jonka päällä on kirjoja, leluja ja palapelejä...

Ei kommentteja: