Yönsä siinä yksinhuoltajan kapealla patjalla viettävät nuo kaksi, Mervi ja Albert, toisillensa tuntemattomat, tanssisalin tarjoamien sävelhetkien kautta sattumalta tutustuneet. Nykyaikaa tämä. Ei enää kuin kirppuvaltion itsenäistymisenalun allakanluvun aikoihin, aikalaisten elellessä vielä tukalien sääntöjen puristamassa yhteiskunnassa, ilman vapautta valita kainaloisensa, hetken lohtunsa. Aikana, jolloin ihmisten läheisyys oli pelkkää huorintekemistä, salavuoteutta ja raamatuntulkitsijoiden ankarasti tuomitsemaa haureutta Helvettiin johtavilla poluilla. Lähimmäisiään sai silloinkin mustien autojen kyyteihin kyllä siepata, pidellä pahoin ja henkiä riistää, ylitse rajojen muiluttaa. Niille laittomuuksille hengenmiehetkin hyväksyvästi hymisivät, etappipaikoissa kyyditsijöitä kestitsivät, mutta hirmuiset olivat tuomiot jos iho ihoa kosketti ilman, että siihen aamenen jälkeinen lupa oli myönnetty, pestyjä käsiä päiden päällä sivistelty.
Jos olivat kuilut rikkaiden ja köyhien välillä ennenkin peltosarkojen levyisiä, niin ajassamme nämä rotkot ovat revähtäneet käsittämättömiin mittoihin. Niiden ylitse ei näe köyhä, ei rikas ihmiseen itseensä siellä toisella laidalla. Kummankin pitää itse kuiluun langeta, yllättäen, tilannetta tilaamatta, pimeässä haparoidessaan pudota, loukata mielensä, mustelmoitua. On oltava itsekin haavoilla, mielen herkin kohta ruvella, että näkökyky paranee ja kuulo herkistyy vaikka olisivat pankkitilit tiineinä maallisia turvaamassa tai köyhyys ja huolet mieltä kovettaisivat, nostattaisivat vihaa yleneläjiä kohtaan.
"Albert, herää."
"Mhm..."
"Niin että olis jo aamu."
"Anteeksi, nukutti kovin hyvin."
"Se hyvä. Mukavahan nukkua on silloin kun nukuttaa, mutta kello on jo kymmenen ja minun pitää jossakin vaiheessa hakea lapset siskon luota. Tuu keittiöön, laitoin vähän aamupalaa."
Mervi on hulmauttanut keittiön pöydälle kirjaillun, pellavaisen liinan ja nostanut ikkunan edustan matalalla tasolla, muiden kukkasten seassa olleen kevätkaktuksen sen keskelle. Albert kohottaa yhtä punaista, juuri aukeamassa olevaa nuppusta varovasti etusormellaan.
"Äitivainaalla ne kukkivat samanlaiset kaktukset ulkoeteisessä keväisin."
Mervin kasvot valostuvat, silmänkulmiin ripistyvät pienet hymynrypyt. Hänelle kukat ovat olleet aina pieni ilo ja vaalimisen kohde, joskus ainoat puhekumppanit yksinäisinä hetkinä kun huolet mieltä ovat raskaasti jyrsineet.
Mervi on kattanut pöydän päähän munia, paahtoleipää, voita, juustoa, maitoa, mehua ja nyt hän kaataa kahvia kuppeihin.
"Lämmitänkö mikrossa uunipuuroa?"
"Ei kiitos, jätä vain lapsille, niille se on tarpeempaa."
Ottavat palasta, hörppäävät kahvia. Mervi kuorii kananmunan ja painaltaa lankasiivuttimen sen lävitse ja nostaa veitsenlappeella murenevia viipaleita omansa ja Albertin leipien päälle.
"Tyttöjäkö ne sinunkin lapset ovat?"
"Joo, tyttöjä. Eskari on kohta ohitse nuoremmallakin. Se täyttää viikon päästä seitsemän, vanhempi on toisella luokalla."
"Mukavassa iässähän ne sitten... Minun lapset ovat jo aikuisia, kaksosia. Toinen on Moskovassa ja toinen lähti syksyllä Melbourneen. Molemmissa paikoissa on saman firman ulkomaiset tukikohdat kuin minkä palveluksessa minä olen täällä Suomessa. Tytöt ovat siellä tekemässä opiskelujensa päättötöitä."
Merviä tuon kuuleminen sävähdyttää. Hänelle lankeaa mieleen kuvitelma omien lasten tulevaisuudesta, heidän mahdollisuuksistaan ulottua samaan kuin Albertin tyttärien. Mahdotonta. Mistä ne siihen rohkaisua saisivat kun jo lapsena pitää kaiken kanssa elää kuin kusi sukassa. Ei ole varaa harrastuksiinkaan joissa paremmin voivista perheistä olevat koulukaverit tramppaavat. Kirpputorilta vaatteet ja joskus pitää hakea sämpyläjauhoja seurakunnan soppajonosta…
Köyhyys periytyy. Huono-onnisuus kertautuu. Se on hänellekin langennut osa vaikka on ammatti ja työpaikka. Äiti on kituuttanut pikkueläkkeen turvin kun sairauden kanssa loppuikänsä teutaroineen isän hoiti ensin hautaan, ja senkin sosiaaliavusta arkkurahaa anomalla.
"Miksi sun vaimosi lähti?"
"Se vain yksi päivä otti puheeksi, että pitäisi erota kun hän on tavannut jonkun miehen. Kun näin sitten sen kaverin, niin ajattelin, että mitä tuollaisessa lysyharteisessa, Erkki Tuomiojan näköisessä kaverissa on sellaista, jota minussa ei ole? Kysyin sitä Irmeliltä itseltäänkin, mutta ei se siihen tyhjentävästi osannut vastata. Jotain silmistä ja sydämen sivistyksestä se sanoi, ja että meidän helppo arki vain alkoi ahdistaa, tympäistä…"
Albert kallistaa kahvikuppia pitkään. Hän yrittää saada itsehillintänsä takaisin, mutta vähän silmänurkka kuitenkin kostuu. Albert kääntyy ikkunan puoleen ja vetää narusta kellastuneen sälekaihtimen ylös. Aurinko on jo korkealla keväisen kirkkaalla taivaalla, mutta maisemaa rumentaa äkkiä vastapäisen sairaalanmäen takaa kohoavasta lämpökeskuksen piipusta pöllähtävä musta, sankka savu. Puluparven lentorata kaatuu sen tieltä alas männikköön, mutta yksi etumaisista ei ehdi ja sen lento muuttuu hoippuroivaksi savupilven lävitse sujahtaessaan.
"Ohhoh, mikäs se tuo tupsaus oli?"
"Polttavat kirurgian amputoituja raajoja, poksahtaneita maksoja, vaihdettuja sydämiä ja abortoituja sikiöitä... ei vaineskaan... Kaipa siellä taas huoltotöiden yhteydessä luikahti paksumpaa tavaraa ilmaan."
"Sinäkö olet tuolla sairaalassa töissä?"
"Sairaita siellä hoitelen juu, ja joskus pitää osata terveillekin jotain nättiä sanoa. Omaisten kanssa joutuu joskus tiukille kun ei tiedä, mitä sureville sanoisi. Viime viikollakin yhdeltä lapselta amputoitiin jalka nilkasta kun se oli murskaantunut auton alle suojatiellä. Arvaat varmaan, että oliko isällä ja äidillä itkut herkässä."
Mervin kännykkä rilahtelee eteisen pöydällä ja hän menee vastaamaan siihen.
"Sirja soitti, mun sisko. Sanoi, ettei ole kiirettä, mutta jos ennen neljää hakisin tytöt koska hän menee yövuoroon ja että ehtisi ottamaan sitä ennen unta nuppiin. Se on kans samassa työpaikassa kuin minä, mutta teho-osastolla.”
”Saako kysyä?”
”No mitä?
”Paljonko sairaanhoitajan ammatissa saa palkkaa?”
”Minä saan kaksituhattakaksisataakuusitoista euroa kuukaudessa. Sisko, kun se voi tehdä myös öitä, saa melkein kolme ja puoli tonnia, joskus neljäkin.”
”Riittääkö palkka elämiseen”
”Riittää, silleen kitkutellen. Veroa nipsaisevat kakskytkaksprossaa ja sitten menee seittemänsataaviisikymmentä euroa vuokraan, veteen ja sähköön. Sitten maksan melkein kaheksansattaa pankkiin… elämiseen taitaa jäädä viitisensataa kun lasken Kelan maksaman elatusavun ja lapsilisät mukaan. Pahanpäivänvarasta vain uneksin. Viimeksi kun pesukone hajosi, tilasin uuden Hobby Hallista ja sitä pitää maksaa muutama kymppi kuussa. Ja kohtahan se taas hajoaa kun alkaa takuuaika olla ummessa…”
”Ei taida olla edes telkkaria?”
”Ei niin. Kun entinen meni pimeäksi, en ole uutta hankkinut. Mutta ehkä sitten kun tuo lupamaksujen käytäntö muuttuu.”
”Missä lapset ovat koulun jälkeen?”
”Ne menee iltapäiväkerhoon muutamiksi tunneiksi. Sekään ei muuten ilmaista ole…”
”Missä sinun vanhempasi asuvat?”
”Isä on kuollut, äiti kituuttaa pikkueläkkeensä kanssa edelleen kotikaupungissa vuokralla. Aika huonossa kunnossa sekin jo on vaikka ei edes vanha ole. Raihnasi sen isän kanssa niin monta vuotta... Äidin luokse on matkaa kuussataa kilometriä, joskus siskon kyydissä siellä päästään käymään.”
”Anteeksi kun kyselen, mutta missä entinen miehesi on?”
”Se perkele… anteeksi, se onneton ei hallinnut elämäänsä… naapurikaupungissa sen viimeksi näin puistonpenkillä nukkumassa muutaman muun puliukon kanssa. Sillä oli yhden miehen putkifirma, mutta kun ei
se osannut tehdä muuta kuin niitä putkihommia niin vero- ja paperiasiat jäivät hoitamatta. Sitten kun se alkoi urakoida ryyppäämisen kanssa niin… eli ihan tavallinen tarina tämä kai on. Kerettiin talo rakentaa ja sitä varten otettiin velkaa. Sitten kun talo meni myyntiin, verottaja ja vakuutusyhtiöt kuorivat päältä rästit niin minä tein pankin kanssa sopimuksen lopusta sadastatuhannesta niistä, mitä jäi jäljelle. Niitä maksan enkä mitään kostu koskaan.”
”Eikö teillä ollut avioehtoa?”
”Hah hah. Kyllä semmoisia ei köyhähöynäytettävä arvaa ajoissa tehdä. Ja mitä siitä olisi hyötyä ollut koska jokaisessa pankkiin tehdyssä lainassa oli myös mun nimi. Manu ei osannut erottaa yritys- ja kotiasioita toisistaan. Enkä sitten minäkään edes ajatellut niitä kun piti ruveta lapsia imettämään. Sitä paitsi olisin turpaani vain saanut jos ehtoja olisin naimisille alkanut asettelemaan…”
”Entäs jos olisit vain jättänyt maksamatta?”
”Miksipä ei, mutta olisivat ne kuitenkin palkasta ulosmitanneet. Nythän tämä menee sellaisella koodilla kuin saneeraus, eli joskus luultavasti helpottaa aiemmin, kuin jos olisi ulosmittaukseen päätynyt. Niin se velkaneuvoja ainakin selitti.”
Ollaan pitkään vaiti. Albertista tuntuu, kuin paahtoleivän pala olisi kurkkuun juuttunut. Ensi kertaa elämässään hän tapaa luulemassaan hyvinvointiyhteiskunnassa silmästä silmään ihmisen, joka elää oikeasti kädestä suuhun – elämää. Lehdissä juttuja on ollut, mutta ei niihin isosti ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Toinen tytär kirjoitti köyhyyttä käsittelevän kympin esseen lukiossa, mutta taisi senkin sisältö olla mediasta ja dokumenteista pääteltyä.
Mervi kerää ruuantähteet jääkaappiin ja astiat tiskialtaaseen. Astioita vedessä huljutellessaan hän ajattelee, miksi hän tuolle päällepäinkin hyvätuloiselle ja rahahuolia vailla olevalle miehelle alkoi asioitaan selvittää? Sillähän on se kallis Volvokin… Ja miksi tuntea sääliä siitä, jos siltä vaimo on lähtenyt? Eihän niillä lapsistakaan mitään huolta enää ole. Mutta kumman inhimilliseltähän tuo mies tuntuu. Onkohan se rakastanut sitä vaimoaan ihan viimeiseen saakka? Millaista oikeasti rikkaan rakkaus on? Köyhä menee rakkauden saralla liian pitkälle ensihölmistymisen varassa ja sitten on myöhäistä… Mervi pyyhkäisee fairyisellä kämmensyrjällään poskelle pyrkivän kyyneleen pois.
”Nyt kyselen sitten minä”, sanoo Mervi käsiä pyyhkeeseen kuivatessaan. ”Sopiiko?”
”Tietenkin.”
”Kerro minulle samat asiat kuin mihin olit minulta vastauksia vailla.”
”Ethän sitten ota pröystäilynä?”
”Sanon jos otan.”
”Minun palkkani on sidottu aina projektien tuottoon, eli sitä parempi, mitä korkeamman tuloksen työpanokseni firmalle tuottaa. Alkupalkka on jokatapauksessa kymmenkertainen sinun kuukausiansioihisi verrattuna. Päälle tulevat vielä bonukset muutaman vuoden välein jos samassa firmassa pysyy. Joskus menemme myös ulkomaiden kohteisiin valvomaan firman suunnittelujen toteutuksia. Silloin ulkomaan päivärahat jo tekevät enemmän kuukaudessa kuin sinä saat vuodessa tai kahdessa palkkaa sairaanhoitajana. Viimeksi olin Ranskassa ja sen vuoden tulot olivat parin miljoonan euron luokkaa plus päivärahat ja hyvän tuloksen bonukset. Kokoonpano joka sinne alusta loppuun suunniteltiin ja toteutettiin, oli arvoltaan kolmesataa miljoonaa dollaria kun oli amerikkalainen tilaaja, että ei se niissä luvuissa yhden inssin kulut kummoisilta tunnu.”
”Herranpieksut…”
”Niin, älä muuta sano. En koskaan ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin tarvinnut verrata tulojani tällä tavalla. Minua ihan järkyttää tämä… Sitä paitsi jo lähtökohdat elämälle ovat olleet ihan toiset kuin sinulla. Isältä ja äidiltä jäivät perinnöksi talo kaupungissa ja kahdenkymmenenviiden hehtaarin joenrantatontti melko prameine mökkeineen koska olin heidän ainoa perijänsä. Rahaakin niillä oli tileillä, taidetta seinillä ja tallissa muutama arvokas museoauto. Nuorempi veli kuoli syntymänsä aikoihin eikä ne sitten lisää lapsia yrittäneet. Vaimon kanssa ei omaisuuksista riidelty sillä meillä oli alusta saakka avioehto ja kumpikin piti omansa kun erottiin. Velkoja meillä ei ollut lainkaan. Eikä Irmeli mikään tyhjätasku ollut kun naimisiin mentiin. Ikänsä se on käynyt töissä hyväpalkkaisessa ammatissa…”
Puhuuko tuo mies totta? Voiko jollain tavallisia tansseja harrastavalla olla noin hirmuiset tulot? Ja sitten, että se on noin onneton jos vaimo lähtee toisen matkaan, erosuruhan paistaa noista silmistä kuin kirjasta lukisi…
”Etkö muka itse koskaan vieraissa ole käynyt?”
”Minä… no silloin erehdyin pari kertaa kun vaimo oli viimeisillään raskaana, mutta sekin oli vain… no semmosta sattumaa ja tohelointia joka on minulle outoa. En niistä vaimolle koskaan kertonut kun hävetti itseäkin…”
”Niin, ei kai sukupuolielämä kaikille tarpeellista ole. Mutta kaikki miehet, jotka minä tunnen eivät muuta tekisikään kuin naisivat…”
"Minulla on ollut niin mielenkiintoinen työ, ei siinä ole joutanut seksiin kovasti paneutumaan.”
”Luuletko, että putkimies naipi yöt läpeensä sen takia ettei sen työ ole mielenkiintoista?”
”Siihen en kyllä osaa sanoa mitään.”
”Jotkut lääkärit ovat kans yksiä seksihulluja. Eikö niille sitten töissä riitä tarpeeksi mielenkiintoa? Muutenkin käpelöivät ihmisen anatomian kanssa, niin luulisi siinä seksihalujen vain vähenevän. Minulla ainakin silloin, kun kaikenmaailman törkymöykkyjä joudun pesemään…”
”Sekin on ihan outo maailma. Ja nyt kun ajattelen, taitaa olla koko sukupuolielämä minulle…”
"Jospa sun Irmelisi juuri sen vuoksi lähti, kun sinä et sitä sängyssä huomioinut?"
”Niin. Mutta miksi se ei sitten puhunut asiasta?”
”Ei osannut. Tai sinä et koskaan kuunnellut.”
Mervi menee Albertin viereen, silittää kevyesti ohimoista.
”Minkä ikäinen sinä olet?”
”Seuraavaksi täytän viisikymmentä. Entä sinä?”
”Kolmeviis.”
”Tuota, Mervi. Voinko minä sinua mitenkään auttaa… siis rahallisesti?”
Mervi kavahtaa kauemmaksi.
”Oijoi. Se onkin vaikeampi kysymys. Miksi auttaisit?”
”En tiedä. Sanoin jo, että olen ihan järkyttynyt siitä, mitä kuulin sinun toimeentulostasi.”
”Voiko tällaista rahatonta auttaa? Katsos kun köyhän astiassa ei ole pohjaa ollenkaan. Kaikki, mitä siihen kaataa, valuu vain jonnekin, häviää. Muutamalla satasella eivät asiat ratkea. Jos vaikka satatuhatta mun tilille siirtäisit, aiheutuisi siitä saneeraussuunnitelmiin muutoksia, eli ne maksattaisivat sen jälkeen korkojen korkojakin pääoman lisäksi. Taitaisi siinä mennä sitten useampikin satatonninen. Tämä saneeraustouhu on vähän semmoista että muka anteeksi jotain antavat... Minkähän helevetin rikoksen minäkin olen tehnyt? Ollut tyhmä vain... Ja entä kiitollisuudenvelka sulle? Millä minä sen korvaisin? Pillullako josta et niin hirveästi edes perusta? Siivoamalla huoneitasi, laittamalla ruokaa tai tulemalla kaveriksesi kun lähdet ongelle? Jos mulle rahaa nyt antaisit, se tuntuisi minusta hullulta, en osaisi elää sellaisen lahjoituksen kanssa. Meistä ei voi seurustelupariakaan tulla koska ollaan niin erilaisia. Minulla on lapsetkin sen ikäisiä, että niistähän sitä ihan ensimmäiseksi huolta kantaa. Reenjalakselle jäisit vaikka miljoonia olisi tarjota. Minä en koskaan enää sitoudu suhteisiin joista en voi hetkeäkään olla varma. Mieluummin olen yksin, turvaudun vain pikkupikku seikkailuihin, käyn tanssimassa ja saan joskus nojata olkapäähän…”
”Kuinka sinä noin rehellinen osaat olla?”
”Köyhyys opettaa, joskus. Ei läheskään kaikkia, mutta…”
”Mitähän se rikkaus sitten opettaisi?”