Vuoden 1918 kähinä alkaa saada mielessäni...

...oikeat mittasuhteet ja vaikka talvisodan henki vielä huuruaa, eivät vuosikymmeniä silmille puhkutut sankaruuspilvetkään enää kovin pahasti rajoita näkyvyyttä. Torjuntavoitot itäisilla maanrajoillakin ovat viimeisinä aikoinani laimenneet kuin ruotsalainen pilsneri ja lehväslaihojen sotatarinat haalenneet poikakirjojen rispaantuneiksi ensilehdiksi.

Lisäksi uusissa unissani Urho Kaleva Kekkosen kaljulta vierähtävä kruunu murskaantui Kalevi Sorsan punamultahallitusten kaatuvien tuolien selkämysten alle samalla kun Harri Holkeri vetäytyi smokkiaan oikoen (Juhani) Suomen takapihalle ryystämään kahvia nykyisten vanhasten ja muiden huolikasvojen seuraan.

Omatkin murheeni, joita itkeskellyt olen, kouraisin kuin leivänmurut pöydänreunalta ja nakkasin imuriin. Tämä uusi käänne johtuu ihosta jota olen koskettanut. Tarinoista, joita olen kuunnellut.

Tänäänkin pulpetissa vasemmalla puolellani istui opiskelemessa ihmisen anatomiaa kyynärvarsi kyynärvarressani kiinni tummahipiäinen ihminen ja oikealla puolellani toinen. Edessäni kuului nepalilaista puhetta ja takanani kambodzhalaista. Etuoikealta laulavaa somalianmurretta ja taustalta kauempaa, kuin rummun pumputusta kongolaista kielenkäyntiä.

"Rintakehäni oli miehitetty" kuten E. Paasilinna sanoisi.

Somaliassa on sisällissotaa käyty kaksikymmentä vuotta, ihmisiä ritistelty kuin russakoita sotilassaappaiden anturoiden alle, jäseniä silvottu ja revitty irti kuin suomenajokoira jäniksen takajalkaa kivenkolosta. Siellä, okranvärisen mullan maassa on lasten päitä pieksetty asumusten nurkkipäihin vuodesta toiseen, naisia raiskattu ja vanhuksia majoineen sytytelty tuleen. Ne, joilla onni on käynyt tuurin edellä, ovat päässeet pakoon Keniaan, Turkkiin tai syvemmälle Eurooppaan. Ne, joilla on ollut hitaat hoksottimet, on tapettu tai nakattu vankiloihin kiduttajien armoille. Tai suoraan kalashnikovien kylmästi tuijottavien rihlasuiden eteen.

Kun kuuntelee kambodzhalaista äitiä jolta on väkivalloin viety oikeus oman lapsensa hoivaamiseen ja syösty epävarmuuteen omastakin elämästään, näyttäytyy Tanja Karpelamme "kohtalo"tovereineen surkealta lööppikeksinnöltä vangittuna määräämättömäksi ajaksi kioskien telineisiin.

Hurjimpien selviytymistarinoiden alusmaat ovat kättenpäällepanijoiden siunaamia joista toinen on aina avustamassa asehankinnoissa sotiville osapuolille ja toinen varjostamassa ettei kukaan näkisi. Kun ei ole muita taloudellisia intressejä kuin murhaamisvälineistä saatavat osingot, pyyhkivät sotilasmahdit YK:n päätöslauselmilla perseitään ja rasvaisia suupieliään samalla kun käyvät sanapelisotaa (ja myös todellista) niillä kentillä, joilla energiahanat sattuvat sijaitsemaan.

Ihmisten hädällä, ikävällä ja kärsimyksellä ei maailman mahtivaltioiden kyydissä ole ollut, eikä tule olemaan, mitään näkyvää sijaa.