lauantai 14. tammikuuta 2012

Huppu


Aimo tunnistaa jo, milloin se taas alkaa.

Ensin kivekset alkavat humppaamaan ylösalas hermostuneesti, sitten vasemmanpuoleinen vetäytyy ylös nivusonteloon ja kivespussit kurovat nahkaa jäljellejääneen ympärille tiukaksi, pyöreäksi paketiksi. Kohtaus etenee sen jälkeen tuttuun kaavaansa, eli kulli, jonka letkeä varsi joskus niin vapaana lotkuu, alkaa kiriä sekin itseään käsittämättömällä tavalla kehoon päin, kuin pakoon jotain ulkoa tulevaa uhkaa. Prosessin lopussa se on kuin mitätön kuusenkävyn alku varhaiskesästä, vihreä väri ja helteessä tiukkuvat pihkahelmet vain puuttuvat sen poimuista. Ja persesilmä hyytyy kuuraan.

Sitten ramahtelee selkärangassa vilunväristykset. Nousevat niskaan ja punaisenmustaa huppua alkaa kääriytyä kuin kypärän visiiri päälaen ylitse otsalle ja siitä silmille.

Sen jälkeen Aimo on joku toinen.

Tämän kertainen, kohtalokkain kohtaus tulee sosiaalivirastossa, sen lasisen luukun edessä jossa on puhekontaktia varten pyöreä luukku kuin rautatieasemalta lippuja hakiessa ja alalaidassa kolme senttiä korkea,  A4-arkinlevyinen kolo asiakirjojen jättämistä varten. Lasitetussa huoneessa rullaa pientä liikettään edestakaisin konttorituolillaan pyylevä, silmälasipäinen, pikkupartainen ruutupaitamies, sukkasillaan ja mustat farkut jalassaan. Virkamiehen vasemmalla poskella on handsfreemikrofoni johon se puhuu koko ajan eikä vilkaisekaan Aimoon kun tämä paperinivaskaansa luukusta toiselle puolelle työntää.

Ottaa se yrmeä ihminen kohta ne paperit, vilkaisee ylipuolisesti niitä ja loiskaisee leiman viimeiselle sivulle. Nostaa sitten pullean kätensä mikrofonin eteen ja sanoo epäselvästi suurinpiirtein Aimon suuntaan, että viikon-kahden kuluttua näistä sitten jotain kuuluu.

-Perkele!, karjaisee Aimo. Tempaa odotushuoneessa pikkupöydän käsiinsä ja paiskaa sen istumassa olevan tummakulmaisen miehen viereen seinään. Mies ponkaisee nurkkaan kauhuissaan, mutta Aimo on jo mennyt ovesta porraskäytävään ja hissiä tilaamatta romuaa sadatellen portaita, mitään ympäristöstään piittaamatta niin, että alaovessa vastaan tuleva nuori nainen horjahtaa sivuun oven töytäisystä.

Aimo hyppää nurkalla olevan polkupyöränsä selkään ja alkaa vimmatun, sivuilleen vilkuilemattoman etenemisen kaupunkiliikenteen seassa. Päin punaisia kurvaillen, ketään väistelemättä hän ohittaa R-kioskin, kaupungintalon, keskuskadun pikkupuodit, Anttilan ja kerrostalot, oikaisee ihmisistä tyhjän, talvisen torin halki. Kaupunkilammen rannan kävelytien kovaksi poljetulla lumipohjalla tulee vastaan pienen, valkean terrierin taluttaja. Koira tekee juuri Aimon kohdalla äkkiliikkeen yli kulkuväylän jolloin talutushihna kiristyy pyörän eteen ja hän kaatuu päistikkaa koiran päälle.

Aimon vihalla ei ole enää rajoja. Surutta hän murjaisee metallimiehen kourillaan allaan vikisevältä koiralta niskat nurin ja vetää hihnasta sen toisessa päässä polvilleen kyykähtäneen vanhemman miehen luokseen. Lyö luisella nyrkillään tätä keskelle hämmästynyttä naamaa niin, että karvahattu kimpoaa kauas lumivallin päälle.

Aimo ei jää uhriensa tilaa tarkastelemaan vaan nostaa polkupyöränsä penkasta pystyyn, hyppää polkimille ja jatkaa polkemistaan.

Kun Aimo saapuu kotitalonsa alaovelle hengästyneenä, hänen päästään on järjenhivenkin haihtunut, hän kuulee vain kuin rumpua joku pamputtaisi takaraivon puolella. Mutta jossakin tunnistamattomassa aivojen kohdassa on kuitenkin suunnitelma, mitä seuraavaksi pitää tehdä.

Määrätietoisesti Aimo harppoo neljänteen kerrokseen, avaa asuntonsa oven, sulkee sen takanaan ja muutamalla askeleella hän on neljän huoneen huoneistonsa takimmaisen ovella, seuraavaksi pienessä huoneessa ja nurkassa olevan asekaapin kimpussa. Mutta avain ei olekaan sen takaseinässä sinitarrassa kuten tavallisesti? Aimo repäisee karjahtaen kaappia keskemmälle lattiaa tarkistaakseen, onko avain pudonnut nurkkaan, mutta ei sitä siellä näy.

-Akka perkele!

Vaimon hätääntyneet kasvot ilmestyvät ovelle. Aimo ryntää hänen kimppuunsa, kuristaa kaulasta ja lyö sitten, mutta lyönti osuu ahtaassa oviaukossa ensin kamanaan ja sitten vaimon olkapäähän suistaen tämän kuitenkin käytävän lattialle kuin ison nuken.

-Saatanan akka, minne piilotit sen!

-Mi..mi..minkä? uihkaa vaimo.

-Avaimen, saatana! A-VAI-MEN, perkele akka!

Lastenhuoneen ovelle ilmestyy pienen pojan pörröinen pää.

-Perkele pentu sinäkin siihen saatana kärnistelemään tulet, Aimo karjaisee ja pää häviää ovenraosta.

-Kuule Aimo, yrittää vaimo. -En minä ole avaintasi ottanut...

-No kuka saatana? Missä Virve on?

-Virve meni kaverinsa luokse tekemään jotain lukion matikantehtävää, vikisee vaimo.

-Vai vittu meni... saatana persettään jakamaan niikuin äitinsäkin...voi vitunvitunvittu tätä sakkia. Tämä kaikki pitää kyllä perkele nyt lopettaa.

Aimo kääntyy huoneeseen. Kajauttaa potkun asekaapin kylkeen ja se kaatuu rämisten ja kolisten lämpöpatteria vasten. Aimo ottaa seinätelineessä olevan jalkajousen ja hamuaa nuolia toisella seinällä olevalta ylähyllyltä, mutta käsi haroo tyhjää.

-Saatana, nuoletkin on joku nussinut. Voi vittu akka! Virve saatana!

Sitten Aimo muistaa pistoolin. Se on luvaton, se ei ole asekaapissa. Se on kylpyhuonekaluston yläkonsolin takana piilossa.

-Nyt akka ja pennut teille tullee lähtö helevettiin! Meille kaikille tullee...

Aimo ryntää kylpyhuoneeseen ja kohta takaisin. Ramuaa keittiön siivouskomerossa olevalle työkalulaatikolle ja ottaa sieltä pitkän ruuvitaltan ja syöksyy jälleen kylppäriiin potkaisten poikaansa, joka on tullut äitinsä luo ja pitelee tätä itkuisin silmin vyötäisiltä.

Kun Aimo on mennyt kylpyhuoneeseen takaisin, herää vaimo kuin horroksesta johon kauhussaan on vaipunut ja kaappaa lapsen syliinsä, hiipii eteiseen ja kääntäen lukkoa naksaus kerrallaan sujahtaa sitten pienestä raosta porraskäytävään sulkematta ovea perässään.

Ja kiireesti, hengenhädässä alas.

Kun vaimo on jo ulkona, saa Aimo pistoolin kaivettua piilostaan esille, ottaa sen vieressä olevat patruunalaatikot ja alkaa vessankannnen päällä istuen täyttää 22. kaliberin rullarevorverin patruunapesää.

Aimo vetää hanan taakse ja kurkkaa käytävään. Tyhjä! Huomaa sitten raollaan olevan ulko-oven ja kiroaa. Syöksyy ikkunaan josta näkee juuri, kun vaimo juoksee avojaloin poikaa kainalossaan retuuttaen vastapäisen kerrostalon rappukäytävään.

-Voivitunvitunvitunvittu!

Aimo särkee ikkunan eteisen jakkaralla ja alkaa ampua summassa ulos. Sitten hän menee ovelle, laittaa sen takalukkoon, hakee keittiöstä lasillisen vettä ja juo sen kerta ryystäisyllä. Seuraavaksi Aimo menee sähkökaapille ja vääntää saunankytkimen täysille, kaahoo pitkin askelin saunaan jossa repii naruilla kuivumassa olevat pyykit kiukaan päälle.

Mekaanisin, täsmällisin liikkein Aimo hakee keittiöstä jakkaran käytävään porraskäytävän ovea vastapäätä ja istahtaa siihen odottamaan.

Kohta kuuluu kadulta poliisiauton sireenin ulvonta, sitten ambulanssin, toisen ja kolmannen poliisiauton ja luultavasti parin paloautonkin ulvahdukset.

Ulkona huudetaan megafoniin Aimon nimeä, mutta Aimo ei vastaa. Menee pitkä tovi, ennen kuin jotain alkaa tapahtua. Portaikosta kuuluu kolinaa ja kohta postiluukussa helähtää.

-Aimo. Kuuletko Sinä?

Aimo ei vastaa. Nostaa pistoolinpiipun tanaan toiseen käsivarteensa tukien ja tähtää postiluukun alapuolelle.

-Aimo. Eikö olisi parasta...

Lause katkeaa kesken kun Aimo ampuu.

Pieni kuula lävistää kevyesti oven, osuu ylikonstaapeli Andersonia yläruumiin suojana olevaan luotiliiviin ja poliisi liukuu äkkiä tulen alta pois portaisiin ja alemmalle tasolle jossa kollegat suojautuvat seuraavilta luodeilta jotka tulevat peräperään ovesta lävitse kimpoillen holtittomasti rappukäytävässä. Yksi kimmoke osuu ikkunaan johon tulee särö.

-Aimo perkele! huutaa Anderson.

Sisällä Aimo lataa pistoolinsa rauhallisin, varmoin liikkein. Menee kurkistamaan ikkunasta. Näkee alhaalla poliisi- ja paloautoja sekä ambulanssin. Vastapäisen kerrostalon nurkalle kurvaa vielä toinen keltainen siniset vilkut leiskuen.

Aimo ampuu jälleen ulos koko lippaallisen. Autot peruuttavat kaaoksessa kauemmas. Yhden paloauton tuulilasi särkyy ja lytistynyt luoti tipahtaa kuin kärpänen hytin sisäpuolelle kojetaulun päälle.

Aimo lataa jälleen. Kännykän soittoääni tango merellä soi herää taskussa. Aimo kaivaa sen, vilkaisee näyttöön ja nakkaa ikkunasta ulos. Sitten soi keittiössä vaimon kännykkä. Aimo ottaa sen tähtäimeensa ja laukaisee. Kännykkä vaikenee ennen kuin luoti lakkaa kimpoilunsa ja töksähtää leikkaamattomaan leipään jääkaapin vieressä pöydällä.

Saunasta alkaa levitä kuumenevien vaatteiden haju huoneeseen.

Aimo leikittelee pistoolilla. Käyttää sitä ohimollaan hana viritettynä. Tähtää ovettomasta aukosta olohuoneen seinällä olevaan perhekuvaan jossa ovat hänen, Virven, Pikku-Iiron ja vaimon hymyilevät kuvat. Kuva on otettu pari vuotta sitten kun asiat olivat vielä jollain mallilla, oli töitä eikä vaimonkaan lomautuksesta edes uhkaa olemassa, ja ...perkele!

Aimo painaa liipaisinta. Perheidylli särkyy säteiksi keskeltä nurkkiin. Virven otsassa on reikä.

Aimo hiipii jälleen ikkunaan. Poistaa rullasta kaksi tyhjää hylsyä ja laittaa tilalle täydet. Nurkalla on poliisin kiväärimies ase tanassa ja Aimo ampuu heittolaukauksen hänen suuntaansa. Sitten toisen ja lopulta koko lippaan. Tuleen ei vastata.

Alhaalla alkaa jälleen megafoni raikata.

Savua tunkee saunasta kylpyhuoneeseen ja siitä käytävään. Savuverho kietoutuu Aimon ympärille kuin huntu, yskittää, mutta Aimo ei välitä. Hän lataa aseensa jälleen. Katsoo patruunalaatikoihin joita on kolme, jokaisessa viisikymmentä patruunaa. Tähän mennessä hän on ampunut neljä kertaa kuusi plus kaksi, ainakin.

Saunassa humahtaa. Lieskat lyövät vaateläjän sivuilta lauteille ja paneliseinälle. Laudekaiteella olevat pikkupyykit roihahtavat liekkeihin. Savu tunkee jo nyt särkyneestä ikkunasta ulos ja paloauto alkaa peruuttaa nurkalta jalkakäytävälle.

Aimo ampuu paloautoa. Sen yksi takimmaisista telipyöristä tyhjenee, mutta kuljettaja ei huomaa sitä ja peruuttaa aikomaansa kohtaan. Kadulle kauemmas saapuu tikasauto jota poliisi kiirehtii kieltämään lähemmäs ajamisen.

Aimo ampuu lippaansa tyhjäksi ja vastapäisen talon alimman kerroksen ikkuna sälähtää hajalle.

Aimo lataa yskien ja kiroten jälleen. Kuumuus lisääntyy ja hengitys käy mahdottomaksi.

Aimo konttaa ovelle, aukaisee sen, ampuu viisi laukausta tyhjään portaikkoon. Kynnyksen ylitse itsensä raahaten ja siihen huohottamaan jääden Aimo laittaa pistoolinpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta.

15 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Luin tuon tämänkertaisen juttusi melkein herättyäni. Onneksi olin saanut yöllä unta, muuten en olisi sitä kestänyt.

Annat kasvot miehelle, joka on kuitenkin ihminen, jota käy hirveästi sääli. Hän on joutunut niin ahtaalle kertomuksesi mukaan, että tuntuu kuin kaikki ihmisyys hänestä tipahtaisi pois, ja jäljelle jää vain tuhoa kylvävä raato.

Ja pahinta, että olet saanut kuvattua hänet yksityiskohtia myöten niin eläväksi, että hän vielä tuhotekojensa jälkeen konttaa silmieni eteen, ja minun on päätettävä mielessäni, juostako karkuun vai puhutellako häntä oman hengen uhallakin, ehkä jopa silitettävä hänen päätään, sillä siinä ihminen, jonka kova kohtalo on muovannut ihmispedoksi, jollaisista saa lukea tämän tästä lehdestä.

Valto, sinussa kytevä kirjailija alkaa saada muodon.

En kyllä nyt enää ihmettele, miksi sinua ei ole näkynyt minun pienessä blogimökissäni, vaikka olen sinua sinne kaivannut, vaikka vain huudahtamassa: Haloo, onko täällä ketään kotona!

Sinä olet keskittynyt kirjoituksiisi ja joudut tarkkaan harkitsemaan kenen "taivasasunnossa" sinun kannattaisi vierailla. Ja ymmärrän. Minulle sinulla ei olisi mitään sanottavaa.

Sinua on enää turha kannustaa. Alussa tein sen, kun luin ensimmäiset (?) juttusi täällä blogivaltakunnassa. Ja se oli jo minusta niin hyvää tekstiä, että olen miettinyt, mitä sille mahtaa kuulua.

Terveisin blogiystäväsi
Liisu

Iines kirjoitti...

Tämä on niin valmista tavaraa kuin olla ja voi. Väkevää, ilmaisuvoimaista, mehevää, murskaavaa, rajua sekä kielellisesti että sisällöllisesti.

Kaiken raadollisuuden keskellä minusta tarinan huippu on tässä kohtalaisen huomaamattomassa kohdassa:

Kohta kuuluu kadulta poliisiauton sireenin ulvonta, sitten ambulanssin, toisen ja kolmannen poliisiauton ja luultavasti parin paloautonkin ulvahdukset.

Siinä on pilkahdus sellaista jopa humorististista ironiaa, joka antaa lukijalle luvan nousta tragdianäyttämön yläpuolelle kertojan kanssa ja sallii pienen hymyn kertojan äänelle: "luultavasti". Samalla se vetää tarinan uusiin sfääreihin, irti pateettisuudesta, joka on tämäntapaisten kertomusten riesana ja suurena uhkana.

Loppuratkaisua jää miettimään, jos vertaa sitä juuri tapahtuneisiin perhesurmiin. Loppuiko tämä kuitenkin liian armollisesti kieleen ja tunnelmaan ja todellisuuten nähden? Toisaalta perheen surmaaminen symbolitasolla on yhtä järkyttävää ja toimivaa.

Valto, olet kyllä vietävän hyvä kirjoittaja! Tai pitääkö jo sanoa: kirjailija?

Liisu kirjoitti...

PS.
"turha kannustaa" tarkoittaa tietenkin sitä, että olet noussut jo pystyyn kuin mesikämmen, seisot omilla jaloillasi, ymmärrät ehkä mitä tuolla tukemisella tarkoitan.

Ripsa kirjoitti...

Pahus sentään! Pitäisi oikeasti keksiä jotain vikaa näissä jutuissa. Mutta vaikea sitä on löytää.

Ainut mikä tuli nyt mieleen oli se yksinkertainen asia, että kun nämä ovat olleet kaikkialla lehdissä jo.

Paitsi että eivät ole olleet. Eivät toimittajat saa tällaisia kirjoittaa.

Minä muistan lapsena kun yksi kerrostalon tenavista sai raivareita. Muuten se oli ihan tavallinen. Se oli muuten tyttö. Mitän me oltais oltu, siinä kansakoulun ekan luokan kieppeillä, vähän yli tai alle.

Likka sanoi aivan oikeasti näkevänsä punaista. Eikä sitten enää tiedä mitä tekee. Kun se oli riehunut aikansa ja joskus joku aikuinen tuli taltuttamaan sen raivoa (kuka tahansa, ei välttämättä sen oma äiti tai isä), niin sitten se likka niiden päähän osuneiden iskujen voimasta nojasi työkaluvajan seinään kuin räsynukke.

Kerran se vietiin sairaalaan. Sitten se perhe muutti aika pian pois kokonaan.

Että ehkä olosuhteet eivät edes katso ikää. Me muut lapset lähdettiin pihalta pois, ei kumminkaan kotiin, vaan kadulle. Kukaan ei oikein osannut sanoa mikä sillä likalla oli. Joskus piilouduttiin viereiselle pihalle katsomaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Liisu, on itsellänikin nyt tunne, että tarina onnistui järkyttävyydestään huolimatta.

Se edustaa samaa sarjaa jota "Teuvo"-kirjoituksessani kerran käsittelin.

Siksipä ei liene tarvetta itse tekstiä selitellä mitenkään.

Aihe sen sijaan on aina akuutti ja se kaipaa, suorastaan huutaa, dialogia ihmisten kesken yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Eikä vähiten niiden tykönä, jotka tavallisen kansalaisen jumalaksi ovat tälläkin hetkellä pyrkimässä.

Minulla on elämä täällä kotona sen lisäksi, että kirjoitan. Tänäänkin meni koko päivä aamusta varhain lasten kanssa ja kuten kirjoituksen julkaisun klo-ajasta näkee, se tapahtui viime yönä kolmen jälkeen, joten vain yöt ovat omiani.

Aihe on ahdistava ja hyvin lähellä itseäni.

Siksi keskustelut blogeissa ovat toisinaan aika satunnaisia, ja huomaan, että harvenemaan päin.

Valikointi tapahtuu ihan itse sitä ajattelematta tarkemmin, rankkaamatta mitään listaa.

Kai kuitenkin jotain urautumista siinäkin havaitsee, ja joskus työlääntymistä, väsymistä, turhautumista jolloin ei halua näillä tunteillaan pilata muiden osallistujien keskusteluniloja.

Toisinaan sen tekee silti ja tulee huono omatunto vaikka ehkä syyttä, sillä en minä kasojen päällä kukkona millään osa-alueella tunne heiluvani.

Kannustaminen, sitä aina tarvitsee. Ja mitä vaan jolla heikompaansa tukee. Minä en ole vahva, vaikka toisinaan siltä näyttäisi.

Ja ehkä sanon omassa blogissanikin jo niin paljon kaikille, ettei vartavasten tarvitsekaan yksittäisiä henkilöitä pelkästä velvollisuudentunteesta lähestyä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines, samat kuin Liisulle; tekstiä itseään en nyt selittele. Olen tyytyväinen itsekin siihen ja se kertoo mitä olen tarkoittanutkin.

Tällaisen aihevalinnan kyseessä ollen tarinaa voi aina taustoittaa jos joku kysyy, koska keskustelu asian ytimestähän on tärkeä.

Sen verran nyt jo sanon, että olen itsekin sos.virastoon joku vuosi sitten vienyt toimeentulolanketit ja siitä noin tarkka kuvaus tunnelmasta ja miljööstä siellä. En kylläkään paiskannut pöytää enkä mitään muutakaan esinettä seinään, mutta nehän voidaan mielikuvitella kun lisää tunteisiinsa tekoja.

Pettymys tuli sitten postitse ja silloinhan kaikki olisi ollut avun saannin kannalta myöhäistä, koska aikaa oli kulunut 2 kuukautta ja vastauksessa vaadittin vain lisäämään tai korjaamaan pilkkuvirhe rivillä Tulot:.

Olisiko minun sen pilkun vuoksi pitänyt odottaa seuraavat kaksi kuukautta, jäi arvoitukseksi koska en enää siihen suuntaan kerjäävää kättäni ojentanut.

Ei se sen kummempaa ole kun ruvetaan ahdinkoon ajautuneen ihmisen elämää kuvittelemaan.

Sitä nöyryytyksen määrää emme tiedä, mitä tässäkin valtakunnassa edelleen sadattuhannet sosiaaliturvan varassa elävät saavat kokea.

Ja sitten joku aina ratkiaa!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, hyvä että etsit sitä sanottavaa etkä löytänyt. Minä luotan ammattilaisen sanaasi.

Lehdissähän näistä kerrotaan, ja sitten mässäilevät vielä. Yrittävät kyllä sitä peitellysti, mutta tulee tunne, että taputtavat vain käsiään paskalehdistön toimituksissa kun joku onneton sortuu tekoihin joilla myyntiä lisätään.

Muistan hämärästi lapsuudestani, että vaikka perhesurmien (myös muiden) tapauksista kerrottiin paikkakunnat, talot ja nimetkin, niin tunnelma uutisoinneissa oli maltillista ja asiaankuuluvan aidon murheellista. Ja niitä tapahtui sotien jälkeen paljon, ja vielä kun aikaa oli kulunut siihen, kun itse olin lapsi: 1960-70-luvuille (tähän päivään saakka).

Onko näissä tragedioissa mitään sitten muuttunut? Ovatko syyt erilaisia?

En usko.

Sama toivottomuuden tunne, sama ahdistus, neuvottomuus ihmisen sisällä jylläävien ristiriitaisuuksien kanssa.

Jonkin verran huumeet, alkoholi ja muu kemia on muuttanut näiden tapausten luonnetta, mutta kyllähän sodista palanneetkin olivat monet pervitiinien ja morfiinien jäljiltä aivan sekaisin muiden mielenpainajaisten lisäksi ja kun siihen kaadettiin kurkusta tentut, pontikat ja jallut raakana menemään päivätolkulla niin aivan kauheita tapahtui.

Liisulle mainitsemani "Teuvo"-tarina on sellaisen tulos sotien jälkeiseltä ajalta ja se on vain yksi tapahtuneista: http://kivaniemi07.blogspot.com/2009/11/teuvo.html

Liisu kirjoitti...

Kävin lukemassa Teuvon.

Hiljaiseksi teki.

Kuuluu samaan sarjaan.
Olet tosi hyvä kirjoittaja, saat lukijan pois sijoiltaan. Se on jo paljon.

Valto-Ensio kirjoitti...

Liisu, lisäsin "Teuvo"-tarinaan pikkukommentin. Ihmettelin, etten ole silloin keskustellut aiheesta kenenkään kanssa.

Ehkä järkyttävät tarinat ovat sellaisia, että niihin on vaikea itsekään mitään lisätä.

Riku Riemu kirjoitti...

Tähän minun on hyvin vaikea sanoa mitään, kaikki on mukana kirjoituksessa.

Kun paineet käyvät ylitsepääsemättömiksi, näyttää siltä kuin ainoa perustelu teoille olisi: "Ammutaanhan hevosiakin!"

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, silloinhan tarinani on tavoiteeseensa päässyt jos sillä sellaista ennalta harkiten on ollutkaan. Minua vain ahdistivat suunnattomasti jälleen nämä uutiset perhesurmista ja sitten se purkautui tällaisen muotoon.

Jos nyt ajatellaan vaikka Kahdeksan surmanluoti-elokuvaa, niin eikö siinäkin tavoitettu ainakin tuhannen mikko niskasen tunteet yhdessä elokuvassa?

Uskon näet, että Niskanen teki elokuvansa henkilökohtaisesti tuntemastaan syvästä ahdistuksesta käsin, sen ajan akuuteista tapahtumista. Muustakin, kuin vain poliisien ampumisesta. Ei siitä muuten niin väkevää kuvausta olisi syntynyt.

Olen nyt lukenut uudestaan Samuli Parosen tuotannon kohta lävitse ja voi kuinka sieltäkin ajankuvat käyvät tunteeseen kiini kuin rakkikoirat kinttuun. Varsinkin Kuolismaantie ja Huone puutalossa tuovat elämän (ja kuoleman ja kärsimyksen) kakkinensa syliin. Ja kun huomaa, ettei yhtään mikään ole muuttunut yhteiskunnassa tiettyjen alamaisten osalta. Variaatioita vain on enemmän, ja peittely-yrityksiä. Sekä nyt koko globaaliahdistus...

Riku Riemu kirjoitti...

Olen alkanut jonkunlaisen tauon jälkeen itseni sivistämisen, mutta lukulista näyttää toivottomalta, koko ajan sihen uusia "pakko lukea"-kohteita tulee.

Uutta kirjallisuutta siinä ei juuri ole.

Samuli Paronen asui loppuvuotensa, tästä missä tätä nyt kirjoitan, reilun kymmenen kilometrin päässä, kuoli kun olin 12. Ei kuulemma helposti ovea avannut, vaikka ovikelloa soitti.

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin, Riku. Lukemista maailmassa riittää, ja lisää tulee koko ajan.

Mutta kun ajatellaan suomalaista elämää, niin ei tarvitse tosiaankaan lähteä merta edemmäs kalaan kun löytyy kirjailijoita, jotka siitä hyvin kertovat.

Ihmettelen toisinaan, kuinka vähälle huomiolle tahtoo Paronenkin jäädä, vai olisiko se niin, että hänen tekstinsä on toisinaan niin kovin karmaisevan totuudellista, että yöunet karkaavat kun niitä lukee? Ja kun tuntuu, että ovat niin ajankohtaisia vaikka miehen kuolemastakin on kulunut jo kohta 40 vuotta? Jos voisin, suosittelisin näillekin presidentiksi pyrkiville pahveille tällaiseen kirjallisuuteen tutustumista.

Minulla on Hannu Mäkelän kirjoittama "Samuli" vuodelta 2006 ja tästä muistelmasta käy ilmi, kuinka Parosen elämä on ollut takkuista viimeiseen asti.

Suhde yksikertaisiin asioihin sairaalloisesti takeruvaan vaimoonkin siinä on takellellut ja ollut ahdistavana tekijänä. On siis ollut syytä hieman karsastaa ovelle kolkuttelijoita.

Ja ne ajatukset, joita päässänsä järjesteli...

Anonyymi kirjoitti...

parosen kieli on huikeaa. häntä lukiessani tajuan taas kerran, että oman kielen varassa kansakunta voi elää vaikka maattomana pakolaislaumana, mutta kun kieli tuhoutuu, kansakunta lakkaa olemasta.

pitäisi suojella suomen kieltä niin kuin suojellaan luontoa. kieli näyttää kyllä aika sitkeästi kestävän integraation paineita, mutta vain johonkin rajaan saakka. kieli saa nyt kiskoa mukanaan monenlaista törkyä. entisinä hitaina vuosisatoina kehno aines karsiutui ja paras valikoitui käyttöön. nyt se ei ole enää täysin varmaa. vai onko?

on, jos maailma on sana, ja sen sanan takana parosia, heikkisiä ja kumppaneita.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, Parosen tekstin vaikutusta (tai ei) tuo seuraava, migreenikohtauksesta kertova Leon tarinan tyyli.

Minullahan se oli viime sunnuntaina aamusta kuvatunlaisesti alkaen. Maanantaina sen luulin menneen ohitse, mutta keskiviikkona se majaili jälleen pääkopassani. Luin samalla Parosen Huonetta puutalossa ja taisi olla jäljellä vähän Kuolismaatakin. Sitten yöllä heräsin kauheaan tunteeseen, että nyt saatana sekoan! Katsos kun Parosen kirjoituksia kulki sana sanalta, lause lauseelta, rivi riviltä silmieni edessä ihan lukematta.

Oli se inha tunne joka vielä uusiutui iltappäivätorkkujen aikaan.

Sitten aloin suunnitella tuota Bussi nro 21-tarinaa ja näen nyt, että Leon sanomalehtikohtauksessa olen tavoitellut sitä samaa tunnetta kuin migreeni, lukemiset ja ajattelut aiheuttivat itsessäni.

Mutta Parosen kieli elää! Saisivat ottaa uusintapainoksia hänen tuotannostaan että löytäisi uudetkin lukijat hänet.