torstai 29. elokuuta 2013

On eletty taas...


...muisteltu myös menneitä joista niin kipeä juotti aivojen muistikeskukseen on loirahtanut.

Kaikkien kunnioittama auktoriteettiprofessori kylläkin kirjoitti, etteivät henkilökohtaiset asiat kenellekään kuulu. Kun se tuon oli saanut sanotuksi, pani siihen muttaa ja ettää ja laittoi koko postauksen henkilökohtaistaan. Lukijat olivat myytyä miestä ja naista.

Näin meitä pyöritellään.

Mutta kun jo valtioiden kokoisten aivotrustien myötävaikutuksella ja informaatiotulvan kaikenkattavalla voimalla, häikäilemättömällä propagandalla koko maailma on tullut syliimme sotineen ja rahahuolineen, niin silmämme kun aamuihin avaamme, ruumiimme on yhtä maailman ruumiin kanssa. Vain unet ovat omiamme. Vai ovatko nekään?

Luin Pentti Haanpään tarinan (laatinut Matti Salminen, Into-kustannus 2013). Panin Salmiselle kiitosta menemään, oli mies sen edestä asian eteen arkistoja penkonut ja töitä tehnyt. Vastasi vartissa tuplakiitoksella. Varmaan olin ensimmäisiä joka on kirjan lukenut ja siitä hyvät puolet bonjannut. Jotain kritisoitavaakin kirjasta löysin, mutta en niin paljoa, että alkaisin nokertelemaan. Haanpään elämästä ennen kertomattomat siinä tärkeimpiä olivat. Ilahduin kovasti, kun kävi selväksi, että metsänreunan mörökölliksi vuosikymmeniä lanseerattu kirjailija oli elämänsä lopussa löytänyt salarakkaan Kiinan matkaltaan ja että ei "rakastunut mies tahallaan itsemurhaa tee". Hukkuminen oli siis humalapäisten kalastajien vahinko; tapaturmainen kuolema kuten niin nätisti luki isänikin ruumiinavauspöytäkirjassa.

Ei Haanpää kovin kauaa tervennä, eikä ehkä elossakaan olisi sen aikaisin keinoin selvinnyt kuusikymppiseksikään. Maksa, munuaiset ja sydän loppuvetojaan ovat jo vedelleet; sellaisiin ei edes rakastumiset auta.

Haanpään vaimo, Ailikin sai omanlaisensa mitat kirjassa, peiteltyjä ja kaunisteltuja asioita tuli esiin. Senkin ymmärsin, ettei hänestä ainakaan muusaksi enää sota-ajan ja Pentin kanssa naimisiin menon jälkeen ole ollut. Mutta onkos aviopuolisoista toisilleen ollut koskaan?

Olin Haanpään tarinan lukemisen jälkeen sopivassa mielentilassa ja otin hyllystä erään toisen Pentin elämänkerran, Pekka Tarkan kirjoittaman Pentti Saarikoski, vuodet 1937-1963.

Mielenkiintoista huomata heti alkuun, että Saarikosken isä, Simo oli kunnostautunut ahkerana pakinoitsijana samoihin aikoihin kuin Pentti Haanpää. Toisenlaisiin julkaisuihin se oli kirjoitellut, ja enämpi sellaisia hupaisia tekstejä joilla ei kantavuutta aikansa ylitse ole ollut niin kuin Haanpään teksteillä. Simo Saarikoski, toisella tavalla kuin Haanpää on sitä paitsi ollut nationalisti, isänmaallinen oikein Aunuksen retkeä myöten: onkohan samoilla tulihtoilla Ikikiannon kanssa sianpotkaa käristellyt? Olisi pirun mielenkiintoista, jos joku vaivautuisi tutkimaan Suarikosken Simpankin kulkemiset, sotimiset ja kirjoittelut.

Pentti Saarikosken pitikin sitten potkia kaksin jaloin aisojen ylitse isää murhatessaan.

Vanhenneet ovat jo Pentti Saarikosken nenän pakinat, Euroopan reunat ja ajat Brahassa, toisin kuin Haanpäällä, jolla jokaiselle lamasyklille olisi sanottavaa ihmisluonteen ja sen tien yhteiskuntarakennelmien nurjuudesta. Nyt tässä mietin, mitkä Saarikosken kirjoitukset elävät yhtä pitkään kuin Haanpään? Ehkä runous, ja jotkin käännökset. Kirje vaimolle tuntuu jo nyt hieman hassulta vaikka ajankuvaa siitäkin löytyy. Minulle se vielä jotain mieleen juolahduttelee, mutta tekeekö sitä enää lapsilleni tai lapsenlapsilleni?

Kuvassa olen kesällä syntyneen yhdeksännen lapsenlapseni kanssa. Hänen nimensä on komeasti ja häpeilemättä Silvia.

39 kommenttia:

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Kuka on tämä "kaikkien kunnioittama auktoriteettiprofessori"? Joku voisi epäillä jo etukäteen, etten välttämättä ole hänen kumartelujonossaan ensimmäisenä.

Mitä Pentteihin tulee, heissä lienee yksi selvä ero: Haanpäästä jää jäljelle ensisijaisesti kirjat, Saarikoskesta taas eräänlainen legenda ja sädekehän jälkiloiste. Vaikkei olisi lukenut jälkimmäisen Pentin tuotantoa riviäkään, tietää hänet radikaalisukupolven innoittajana ja paatuneena juopporenttuna, jonka jäljiltä Tavastia-klubilla huokailtiin: "Aina sanotaan, että muusikot ryyppäävät, mutta eivät he ole mitään verrattuna kirjailijoihin."

Saarikosken viehätys on outo juttu. Luin keväällä Salingerin Sieppari ruispellossa -klassikon Pentti S:n suomennoksena. Stadinkielinen käännös oli niin ärsyttävä, että soimasin itseäni, kun en ymmärtänyt aloittaa Arto Schroderuksen suomennoksesta. Mutta silti minusta on jotenkin aivan klassista suomalaista modernia kulttuurihistoriaa, että Saarikoski on aikanaan kääntänyt sen teoksen ihan omalla tyylillään.

Ripsa kirjoitti...

P. Saarikosken isoisä oli Kauhavalta, vissiin tuo Simo-isä sitten lähti etelään. Tutut tuntevat P.S.:n pikkuserkkuja, joku oli yrittänyt saada P.S.:n kirjallisuusmatineaan, oli luvannut mutta ei ilmestynyt.

No, jos nuo kaksi Pentti-nimistä kirjailijaa ovat juopotelleet, niin käsitykseni on, että nykyään ei taida juopotella kukaan nuorikaan kirjailija. Tai ei ainakaan kovin paljon.

Keiju, Mia Berner, P.S.:n viimeinen vaimo, kertoi P.S.:n juomisesta, että se jäi yleensä yhteen tai kahteen valkoviinipulloon päivässä. Addiktio sillä siis oli. Se viinipullo ei tarkoittanut siis humalaa, vaan työkuntoa.

P.H.:n juomisesta en tiedä, koska roskalehdet eivät olleet ihmisten perässä silloin 30-50-luvuilla niin kuin myöhemmin sitten.

Minulla taitaa olla suunnilleen kaikki Saarikosken runokirjat. Olen lukenut käsittääkseni jotakuinkin kaikki Haanpäätkin. Hyvin erilaisia kirjailijoita, mutta on taustakin ollut eri.

En ole tiennyt Haanpään olleen naimisissa ennen, näitä yksityiskohtia ei mainita kirjojen esipuheessa, niin että Valto, en tiedä mitä tuosta maininnastasi avioliitosta pitäisi olla mieltä, saati salarakkaudesta. Onko vaimo antanut miehelleen aikaa ja tilaa kirjoittaa?

Eiköhön työnteolle tilan antaminen ole liitossa kuin liitossa se tärkein kysymys? Vai mitä poijat?

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

No prof. Kemppinen tietenkin muutama pv sitten: "Yksityiset asiat eivät tietenkään kuulu vieraille, eivätkä kiinnostakaan. Niitä voi käsitellä lähipiirissä, jos tuntuu siltä."

Tarkistin nyt ja huomasin, että vähän eri sanoin se sen sanoi. Sama asia kuitenkin.

En ole laittamassa Saarikoskea taka-alalle vieläkään, epäillen hänet Haanpäähän rinnastan muutenkin. Tuli tuo Simo siihen linkiksi väliin ja sitä kautta aloin pähkäilemään nuoruuden aikalaisiaan.

Olen kyllä lukenut aika paljon Saarikoskea ja pitänyt hirveästikin, mutta en kehtaa valehdella että ihan kaikkea. Jotkut kirjansa ovat olleet aika tympeitäkin. Mia Bernerin kirja "PS" vaikutti, mutta sekin liittyi aikaan, jota elin ja se taas vaikuttaa aina henkilökohtaisiin lukuelämyksiini. Kun PS kuoli, muistan tarkkaan millä kohtaa maailmannapaa juuri silloin olin, kun se uutisissa luettiin.

Näistä voi päätellä, että tärkeä kirjallinen auktoriteetti hän minulle on ollut.

Euroopan reuna-kirja on loppujen lopuksi aika moniselitteinen kirja jos kykenee unohtamaan kuka sen on kirjoittanut. Saarikosken narsismi pitäisi jotenkin saada häivytettyä taka-alalle niin olisi helpompaa häntä tulkita. Ehkä uudet lukijat, jos heitä siunaantuu, sen taitavat ja kirjoitettu saa oikeuden kirjoittajaa ennen.

Minäkin olen Siepparin lukenut ja muistan vuodenkin melkein: 1984 tai 85. Muistamiseen auttaa siinäkin eräs "yksityisasia" joka ei kenellekään kuulu, eikä kaiten kiinnostakaan :). Näin kaukaa muisteltuna, kirja vaikutti silloin. Nyt en tiedä, kuis kävisi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Simo Saarikosken isä, Erik lähti Kauhavalta 1800-luvun lopulla ensin Tampereelle ja sielä Helsinkiin. Kävi myös Michiganissa muutamat vuodet ennen kuin palasi häntä koipien välissä (rahattomana) takaisin; epäillään, että vaimo lähetti lippurahat.

Simo taasen oli pariin otteeseen Karjalassa, Pitkärannassa jossa myös Pentti syntyi 1937. Hänenkin raha-ja työsuhteet menivät lähinnä alkoholin takia pieleen.

Nämä asiat tulevat esiin väljästi kerrottuna ihan alkuun tässä Pekka Tarkan kirjassa.

Haanpää meni sota-aikana naimisiin meijeristi Aili Karjalaisen kanssa jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa tiiviisti. Epäilys on, että sekin asiaa auttoi, koska sotilas sai silloin vihkiloman.

Parhaan kuvan heidän alkutaipaleestaan saa kun lukee Vesa Karosen ja Raimo Viirretin toimittaman kirjan " Pentti Haanpää Kirjeet" (Otava 2004).

Suhteen kylmenenminen tapahtui sitten myöhemmin joskin tytär Elsa kun syntyi, niin Penan siihen lopulta tykästyttyä, koitti parempi jakso.

Juopotteluissaan nämä kaksi Penttiä olivat niin sanotusti aikansa lapsia. Haanpää joi perseet olalle tuurikausinaan raa´an viina voimin, joskin nyt lukemani perusteella sodan jälkeen nelisen vuotta melkein yhteen putkeen. Hän kykeni silti myös kirjoittamaan. Juopottelusta ja muusta epäsäännöllisestä elämästä olivat sitten seurauksena fysiikan rapistuminen kuten kenelle tahansa käy.

Saarikoski taas oli semmoinen viinitissuttelija jonka elimistö vaati jatkuvaa huumaa. Loppuunsa saakka hänkin kynää sivuilla talutteli kaikesta huolimatta. Itsetuhoisempi joka tapauksessa kuin etunimikaimansa.

Työnteolle tilan antaminen...hmm. Se on monitahoinen asia se.

Iines kirjoitti...

Yksityinen on mitä suurimmassa määrin yleistä. Näin ollen yksityisellä on aina oma arvonsa, joka ei ole vähäisempi kuin julkisilla totuuksilla.

Oikeastaan ajattelen niin, että yksityinen on alastomuudessaan kaikkein yleisintä totuutta, todempaa kuin julkisuuteen tarkoitettu ja sitä varten siloitetttu lausunto.

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines

Arvon mekin ansaitsemme.

Jonkun toisen yksityisyys kiinnostaa enämpi kuin jonkun toisen vaikka äkkiä katsottuna ne eivät toisistaan eroaisi. On ns. julkkiksiakin, joiden yksityistä elämää seurataan silmä kovana ja toisia, samanmoisia taas ei.

Edellä mainitun Kemppisen yksityisyys ei tosiaankaan ketään kiinnosta, paitsi kun hän itse siitä kirjoittaa. Lööppisankaria hänestä ei saa tekemälläkään, eikä hän sellaiseen alistuisi. Mutta filosofi Esa Saarinen on jo julkkikseksi syntynyt vaikka samanmoisena ajatustyöläisenä esiintyykin. Mainitsemattakaan Jari Tervoa jonka ajatustyöltä ja kirjallisuudelta putoaa kokonaan kiinnostavuus koska hän itse rakastaa vain julkisuutta. (Siis minunkaltaiseni ihminen niin ajattelee, eivät hänen lukijansa joiden joukkoon en itseäni ole saanut vaikka olen yrittänyt.)

UKK:n yksityisyys alkoi oikeastaan tulla valokeilaan vasta, kun hän itse ei sitä ollut säätelemässä, ja aika muuttui sille otolliseksi; rahastaminen mahdolliseksi.

UKK:sta hyötyvät eniten historioitsijat, ehkä myös sen tuloksena yhteiskuntakin; oppikirjat, koulut.

Siis ehkä, sillä näyttää siltä, ettei (lähi-)historiaa kovinkaan syvälle vaivauduta ns. päättävissä elimissä luotaamaan. Suurin osa Kekkosestakin kirjoitettua päätyy viihdehyllyihin; totesin sen juuri Raija Orasen uusimman kirjan uutisointien yhteydessä.

Jos otetaan esimerkiksi minut (olen helpoin itselleni esimerkkinäkin, ja vaarattomin) täältä "ei mistään"-tuntemattomuudesta, niin totta kai omaa, vaatimatonta lähipiiriä kiinnostaa, mitä mulle kuuluu, mutta hekin suurelta osin ovat peljästyksissään siitä, miksi ajattelen ja miksi ajatuksiani julkaisen sen ohella, että myös muistelen tapahtuneita.

Muutamat ovat jo moneen otteeseen tarttuneet kraivelista ja sanonut, että lopeta jo!

Vähän minä muulle maailmalle täältä näyn vaikka kuinka hallituksia tai maailmanpolitiikkaa, sotia tai vaikka Putinia arvostelisin.

Yksityisellä on siis merkityksensä hyvin pienessä mittakaavassa; mutta se sama tanner onkin yllättäen monen koko elämän tanner, laaja kuin karjan laidun; aidattu. Ja katasrofi uhkaa kun siitä samasta tantereesta joku uskaltaa julkaista salassapidettävää!

Jos pelkästään markkinoita ja yhteiskuntaa verottajana ajattelee, niin koska meitä paljon on, yksityisyydenkin merkitys kasvaa; lypsämämme hyötyjen tulos moninkertaistuu. Yksilöllä ei ole merkitystä yksinään. Sama nurinniskoin pantuna; olemme myös harmiksi ja pelkiksi kulungeiksi yhteiskuntarakenteelle kun meistä uhkaa jätettä, eli vanhuksia tulla. Ja kun niitä kohta on niin monta...

Ripsa kirjoitti...

Valto

Tilan antaminen on aika oleellinen juttu kaikissa taiteilija-avioliitoissa.

Pari päivää sitten kuuntelin Hannu Mäkelän kirjoittaman jutun (Radioateljee) L. Onervasta. Mäkelä keskittyi L. Onervan mielisairaalakauteen, ja runoilijan oli sinne teljennyt aviomies Leevi Madetoja. Kumpikin oli tunnettu taiteilija, eturivin suomalaisia taiteilijoita.

Ja L. Onerva tässä Mäkelän kirjoittamassa kuunnelmassa muistelee paljon Eino Leinoa ja pariskunnan yhteistä Rooman aikaa. Siis toinen suhde, tällä kertaa naisella.

Tuo esitys kannattaa kuunnella. Koska se on yhden kirjailijan kertoma, siis Hannu Mäkelän, se on varmaan drramatisoitu tunnetuista elämänkertateoksista.

Semmoisessa avioliitossa pitää varmaan olla fyysinen ja psyykkinen oma tila. Tai monia omia tiloja. Ja pitää olla joku perusluottamus ihmisten välillä.

Ihmiset eivät ole rationaallsia otuksia, mikä on varmasti kyllä onneksi taiteelle ja yleensäkin kulttuurille.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Olen minä näitä taiteilijapariskuntien kohtaloita aika monista elämänkerroista sekä peitellyistä romaaneista lukenut eivätkä ne kovin herttaisina ole auenneet.

L.Onervan kohtalo oli aika ikävä, mutta ei se Madetoja sen kummemmin kai häntä mielisairaalaan "teljennyt". Ei vain jaksanut oman sairastelunsa vuoksi enää hoitaa velvollisuuttaan. Niin olen käsittänyt tämäm luetun, en kuunnellun perusteella; panin nyt Areenalta mainitsemasi kuunnelman kuulumaan.

Madetojalla ja Onervalla molemmilla oli alkoholiongelma ja lisäksi Onervalla mielenterveyden ongelmat jotka ehkä olivat jopa peirytyvää sorttia sillä äitinsäkin oli joutunut suljetulle jo varhain Onervan lapsuudessa.

Nykyisin taiteilija-avioliitot ja sen kaltaiset companyt muut voivat olla helpompia hoidella isommitta ristiriidoitta koska useilla kulttuurin saralla liippailevilla on omat työhuoneet tai isommat asunnot ja joillakin jopa oma yksityiselämä kokonaan toisessa maassa.

Varsinaiset yhdessäolemiset/asumiset ovat eräänlaisia sopimuksia, varsinkin jos lapsia on.

Mutta koskee edelleenkin (tietysti) vain menestyneimpiä taiteilijoita ja kirjailijoita. Ja niinhän se loppujen lopuksi on kaikilla elämänaloilla.

Anonyymi kirjoitti...

valto, ripsa

olen kerran käynyt haanpään kesäasunnon pihassa. oli lievästi kummallinen tunne istua suomen parhaan kirjailijan saunakamarissa järvelle katsellen. varsinkin kun tiesi, että pentti hukkui siihen samaan järveen. haanpään etsinnät johtivat tulokseen yhdeksäntenä päivänä. viisi päivää ennen kuin hän olisi täyttänyt viisikymmentä vuotta. sitä muistan siinä istuessani ajatelleeni, että kävikö pentille niin kuin luomalleen päntän äijälle: 'siltiköhän sinä jäihin vajoilet, että saisit jotakin muutosta elämääsi?' äijältä kysyttiin.

t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Kävin Kokkolaan pyöräilyreissulta (2009) palatessani minäkin Lamun rannalla. Haanpään mökki oli kiinni, ketään ei paikalla näkynyt; ei edes Haanpään haamua.

Aikani siinä katselin, kuvasin, mietiskelin ja jonkun vetäisyn muistikirjaani tein. Läksin pois.

Ymmärsin vähän lisää tunnetta, joka on hänelläkin ollut tuon vaatimattoman mökin omistuksen suhteen; vertasin väistämättä itseäni ja Unimäkeäni. Ja nyt taas ymmärrän lisää kun uudesta elämänkerrasta luin samansuuntaisia aatoksia

Itse olin edellisenä vuonna tehnyt sen Haanpää- pyöräilypäivityksen (80 v) ja sivuuttanut kevyesti oman 50-vuotis virstanpylvääni. Ja maksa sun muut sisäelimet kai ovat edelleen kunnossa ja voin tosta vain läheteä kuinka pitkälle pyöräilyretkelle tahansa -siis kunnon puolesta. Muuten lähtemiseni ovatkin sitten kiven takana.

Muutaman kuvan sieltä olen laittanut reisusta kertovan tarinani loppuun: http://www.youtube.com/watch?v=3ermi2kWOT4

Valto-Ensio kirjoitti...

Ps. Pyöräilyretkistä: Tälle syksylle haluaisin käydä kiertämässä Kallaveden. Ei se olisi kuin vajaan 200 km:n mutka. Olen joskus nuoruudessani poleskellut sielläkin, mutta vajaita ympyröitä vain. Jos täältä lähden polkemaan, niin matkaa olisi tietenkin tuplasti enämpi. Ovat viikonloput vain käytössä, sekin harmi.

Kallavesi on suurinpiirtein saman kokoinen ympärysmitoiltaan kuin Oulujärvi jonka olen pariin kertaan polkenut, mutta repaleisemmat rannat ja jossakin kohtaa kehnommat polut.

Kilpapyöräilijät kurauttelevat muutamaan tuntiin tämmöiset lenkit, että naureskelevat jos niille erehtyy sanomaan, että parit päivät...

Anonyymi kirjoitti...

valto

ernossa ja pentissä on joku sama ydinjuuri. kumpikin paljastaa tahollaan sen perustavan epähumaanisuuden yhteiskunnassa, joka sallii yleisen välinpitämättömyyden ihmisten tarpeista ja elämän vaalimisesta, joka ei kunnioita kuoleman mahtia ja joka suostuu itsekkääseen ahneuteen kavahtamatta omaa etua palvelevaa valhetta ja vilppiä.

molemmilla on aiheina vanhanajan maalaiselämä ja maiseman mahti; poliittinen käyttäytyminen hyvinvointivaltiossa, esimerkiksi puolueiden ja järjestöjen mahtaileva määräysvalta maaseudulla; eri aloilla kuten urheilussa tai kirjankustantamisessa näkyvän kilpailuhengen tyhjyys; kuolema; militarismin taustat; ja vanhentuneet käsitykset rakkaudesta.

kummankin kirjat ärsyttävät ja yllyttävät minua pohtimaan omaa elämääni. ne haastavat arvioimaan välinpitämättömyyttäni, äänetöntä sopeutumistani yhteiskunnan tuhoisiin ilmiöihin tai jopa osallistumista sellaisiin tiloihin ja toimiin.

ernon ja pentin älyllisesti ja kirjallisesti laadukkaisiin ajatuksiin sietäisi vastata positiivisin ajatuksin ja teoin. minun varsinkin.

ehkä me valto vielä tapaamme jossakin haanpääläis-paasilinnamaisessa erämaassa, jossa on valtavia naavapuita, keloja, karhunraapimia petäjiä, uskomattomia salamyhkäisiä luonnon ja ajan muovaamia loukkoja. ehkä me tapaamme ennenkuin tällaiset mittaamattomat arvot ehtivät hukkua.

t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Me olemme samaa mieltä Ernosta ja Pentistä, ehkäpä Saarikoskestakin vaikka sen luontojalka ontuu tässä seurassa. Tai no, aika herkkiä luontohavaintoja siltäkin olen tavannut ja onhan se poikasena ollut partiossa ainakin.

Tapaaminen sellaisessa metsässä olisi merkillinen sattuma kun niitä metsiä ei taida aivan lähellä enää olla; tuolla Vienan suunnalla, naapurin hallinnassa muutamia tuhansia neliökilometrejä vielä, ehkä, mutta miten kauan? Jokunen luonnonpuistonpläntäre tälläkin puolella.

Koitereen rantoja kiertelee Patvinsuon kansallispuisto ja muutamia kelonhorrukoita tökötti pystyssä siellä täällä kun käytiin eräs kesä patikoimassa. Kemijärven Runkauksen luonnonpuisto on vähän vaatimattomampi ja nämä UKK-puistot pikkiriikkisiä, raiskioiden ympäröimiä mielenpyyhkeitä metsänraiskauksiin syyllistyneille. Jne.

Linkola kirjoitti, että Suomen komeimmat puut kasvavat liki Helsinkiä.

Nyt olen lähdössä viikonlopuksi Unimäkeen, käyn sieltä käsin (ei kun autolla) Liperissä. Nuorin velipoika täyttää 50 vuotta ja on se kahvilla pistäydyttävä.

Sitten mylykkyän kasvimuan, saksin muutamat marjapuskat ja mitä kerkiin. Onhan tässä syksyä vielä jäljellä, etten nyt kerralla tarvihe ahnehtia vaikka pienethän ne maalliset hyövyt siellähin minulla ovat.

Unimäessäkin on aina pannu kuumana tutuille ja vieraille ;) malliin "Keitäpäs Marj´ kiehut!" (Ananias-ukki oli eukolleen Marille ruukannut sanoa)

Ripsa kirjoitti...

Valto, Meri

Olihan P.S.:llä paljonkin luontojuttuja siinä viimeiseksi jääneessä runokirjassa Hämärän tanssit. Siinä se kävi sienessä, katseli tyhjäksi kaluttua kalloa, mietti metsää ja varpuja ja päätyi ajattelemaan lapsia mettässä.

Mulle tuli siitä opuksesta mieleen, että Saarikoskella oli ollut muistossaan Helsinki, silloin kun se oli nuori, siellä olivat metsät vielä lähellä ja minun asuinpaikkani, Oulunkylä oli pitäjä vielä eikä Hesaa ollenkaan.

Siis just tuo, mitä Linkola oli sanonut korkeista puista Helsingin lähellä. On sen täytynyt vaikuttaa, vaikkei olis ollut partiossakaan. Ja meri kaikkialla läsnä.

Minulle metsä ja suhteellisen kesy järvi ovat umpituttuja, kalastaminen, mustikassa käynti, kaikki se mikä liittyy aika lailla omavaraisuuteen. Tai lähenee sitä.

Hämärän tanssin maailma on kai siellä Tjörnin saarella, Göteborgin lähellä, niin luulen. Mutta taisi S. käydä Suomessa joka vuosi. Ja täällä kuoli. Menin hakemaan postia kylän postitoimistosta ja postin Lahja kertoi että Saarikoski kuoli.

Menin kirjeet ja lehdet repussa Kauppa-Erkin kauppaan ja kerroin sillekin että se kuoli. Posti-Lahja oli järkyttynyt, se oli lukenut S.:n kirjoja, mutta Kauppa-Erkki totesi että se juopporenttu sai menäkin. Tuijotin sitä suu auki. Sitten hoksasin kysyä oliko se lukenut mitään Saarikoskea, sanoi ettei koske pitkällä tikullakaan.

Myöhemmin kysyin siltä, ja Kauppa-Erkki oli ollut käärmeissään siitä, etä Saarikoski ei ollut pitänyt kommunistista vakaumustaan!

Nyt mietin mahtaako kumpikaan kylän avainhenkilöistä olla edes elossa enää.

mikis kirjoitti...

Minulla on muutama anekdootti omasta tapaamisestani P. Saarikosken kanssa. Mutta niillä ei ole mitään yleistä merkitystä. (Kukapa Saarikosken Penaa ei olisi tavannut 60-70 luvuilla? Etenkin sen jälkeen kun hän oli kuollut eikä voinut väittää vastaan.)

Yleinen mielenkiinto (yhteiskunnan mielenkiinto minuun) ja oma henkilökohtainen mielenkiintoni minuun (plus kirjallisuuteen) kärjistyivät tässä vähän aikaa sitten kun ajelin Helsingistä Mikkeliin. Olin juuri Lusin suoran päässä - ja kohtuullisella ylinopeudella ohittelin autoja - kun huomasin että erään kukkulan päällä oli poliisien Musta Maija. (Tai oikeastaan valkoinen.) Taustapeilistä ehdin havaita että se lähti perääni. Tie kumminkin mutkitteli sen verran, että eivät he minua nähneet kun kurvasin vauhdilla sivutielle, ja siitä vielä pienemmälle soratielle. Yhtään en tiennyt missä olen mutta ajoin vaan eteen päin. Kunnes tuli tienhaara jonka toiselle tielle oli kyltti jossa luki "Uuno Kailaan syntymäkoti". Ajattelin, että käynpä (kun minulla tässä "sattuneesta syystä" on aikaa), katsomassa sitä. Mutta tie kävi niin kehnoksi etten viitsinyt jatkaa perille. (Kun en tiennyt miten kaukana se on.) Pysäytin auton, istuin kiven päälle ja aloin katsella puita joita oli joka puolella. Samalla kuullostelin että kuuluuko jostain poliisiauton sireenin ääni... Mutta ei kuullut.

Ps. Uuno Kailas oli pikkupoika-aikani tärkein runoilija.

Irja Ensio kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
mikis kirjoitti...

Täytyy myöntää että Irja tuo esiin kaiken. Nimittäin itsestään.

mikis kirjoitti...

Kirjailijoita - siis vanhoja alan mestareita - ei voi syyttää alkoholin väärinkäytöstä. Ei, koska he käyttivät sitä kohtuullisen ronskisti, eli hillittömästi/säälimättömästi. Paitsi Antti Hyry. - Aikoinaan johtavilta kulttuurivaikuttajilta kysyttiin "Miksi kirjailijat ryyppäävät?" Niin Arvo Salo vastasi: "Samasta syystä kuin vuorineuvokset syövät."

a-kh kirjoitti...

Valto, meri, Ripsa

Jostain syystä Haanpää ja Paaslinna olivat minulla pitkään kirjallisessa marginaalissa.

Pentti Saariskosken kuolinvuonna luin yhteen kyytiin Haanpään julkaistun tuotannon ja hänestä tehdyt elämäkerralliset teokset. Vesa Karonen yritti epätoivoisesti saada hänestä työläiskirjailijan, mutta ei Haanpää asetu niihinkään puihin. Varhaisnuoruudessani olin lukenut Korpisodan ja Yhdekän miehen saappaat ja Suuret Suomalaiset kertojat -sarjassa julkaistut romaanit. Hänen romaaninsa eivät minua oikein sytyttäneet ja jälkeenpäin oivalsin sen johtuneen niiden novellistisesta rakenteesta. Haanpää kertomukset ovatkin hänen kirjallisesti parasta antiaan. Teksteissään hän ei kumarrellut yhteiskunnassa vallitsevaa normistoa ja sen takia hänen käsikirjoituksiaan sensuroitiin jo hänen varhaistuotannostaan lähtien ja osa hänen teoksistaan julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Hänen kirjansa "Kenttä ja kasarmi, kertomuksia tasavallan armeijasta", aiheutti niin paljon hälinää, että Tulenkantajien Mika Waltari kirjoitti vastateokseksi kirjan nimeltä "Siellä missä miehiä tehdään."

Haanpäätä on yritetty sijoittaa myös tulenkantajiin, mutta kyllä hän oli oman tiensä kulkija. Itse asiassa Haanpää kirjailijana edusti "korpikulttuuria", jota tulenkantajat vastustivat.

Olen minäkin pyöräillyt Haanpään jäljillä Oulun-reissuillani ja keskustellut hänestä tietävien kanssa. Lamujoen varrella joku näytti minulle talon, jossa Iisakki vähäpuheinen oli asunut.

Haanpään kuolemalla on spekuloitu, koska hän hukkui poikkeuksellisen matalaan veteen, mutta kännissä hukkuu vaikka Kuopion Maljapuroonpuroon. Ruumiinavausraportissa todettiin pitkälle edennyt verisuonten kalkkeutuminen ja elimistön voimakas alkoholinhaju.

Viina vei hautaan Pentti Saarikoskenkin, jonka karjalaisuus oli todellisesti pelkkää romantiikkaa. Hän ei todellakaan ollut mikään prosaisti enkä ymmärrä, mitä erinomaista on hänen Hämärän tansseissaan. Ei hänellä mitään pääteosta ole, mutta jos jälkipolvet ovat päättäneet, että sellainen täytyy olla ja että se on Tiarnia-sarja, niin sekös minua harmittaisi. Innostuin kovasti hänen kokoelmastaan "Mitä tapahtuu todella". Olin tuolloin kirjallisesti hyvin avoin ja orientoitunut ja tullut palkituksi NVL:n talvipäivillä runojen sarjassa. Istuin Vanhan juhlasalissa kuuntelemassa, kun hän luki puhujanpöntöstä vetelänoloisesti mainitun teoksensa, mikä minun täytyi oitis mennä ostamaan. Saarikoski ei tuotantonsa laajuudessa yltänyt lähellekään Tarkan hänestä tekemää tirkistelyteosta.

Viimeksi näin Saariskosken Helsingin Työväenyhdistyksen talossa pidetyssä kulttuurikeskustelussa, jossa hän melkoisessa tuiskeessa julisti Armas Äikiälle, että tämän eläessä ei Suomeen sosialismia saada. Äikiä sitten kuolikin parin viikon kuluttua.

Haanpää tarkasteli ihmisiä ja yhteiskuntaa paljolti huumorin keinoin. Erno Paasilinnan kirjoituksia sävyttävät satiiri ja ironia ja toisinaan avoin iva. Paasilinnan oli pitkälti itseoppinut ja ivasi erityisesti akateemista "koulutettua" porukkaa sisäänlämpiävyydestä ja ehdotti sen menemistä tiedeyhteisöksi yksinäiselle saarelle. Hän ymmärsi, että tieteenkin todellinen merkitysperusta on vain ja ainoastaan ihminen. Paasilinna on hykerrytävän hyvä esseisti. Hänen romaanejaan en ole lukenut.

Filologiaan en tässä yhteydessä puutu.

Anonyymi kirjoitti...

tänään kun mietin elämän tarjoamia hyviä silmänräpäyksiä, niin muistin tuon valton ja kalevin harrastaman pitkänmatkan pyöräilyn.

voin kuvitella että kun ihminen saa keväällä fillarin ulos kellarista, niin hän on kuin vasikka kevätlaitumella. relaksoituneesta ilmeestä päätellen moni aikuinen on parhaimmillaan pyörän selässä. se on sitä viihtymistä.

viihtyvyyden politiikka on vaikeata. viihtyvyys syntyy jos on syntyäkseen, sitä ei voi paljon suunnitella. voidaan vain luoda edellytyksiä ja poistaa esteitä. fillarointi on arkiviihtyvyyden tärkeä edistäjä. se tuo elämään väljyyttä, liikkuvuutta, vapautta ja keveyttä.

vaikka ei pyörämatka tietenkään oikeastaan mikään hyvinvointia välillisesti palveleva suorite ole, vaan sitä itseään, elämänlaatua.

t. meri

a-kh kirjoitti...

Valto

Minusta tekisit vallan viisaasti, kun deletoisit aina välittömästi sairaan mielen tuottamat vihakommentit, joissa sananvapautta ei vastuullisesti käytetä. Tyyppi on sanansa sanonut ja kommentti saa mennä.

Riku Riemu kirjoitti...

Tuo Irjan kommentti käy lähes kehusta ja suosituksesta, olisi se harvinaisen vittumaista olla hänen suosikkiensa top viitosessa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Olen nyt reissussa. Palaan sanomaan sanani "irjalle" kin tässä pian...

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Saarikosken lapsuuden ja nuoruuden aikojen ihmisille ei kaupungistuminen ole ollut vielä itsestäänselvyys. Ehkä se oli sitä vain niille, jotka täältä suureen maailmaan, Pariisiin jne. olivat pois muuttaneet; hekin ikävöivät Suomen Luontoa jota ei sitikoiden ja pösöjen käryistä erottanut. Eiffelin torni, niitti- ja raudanpalasista kyhätty ihmisen turhuuden osoitus ei kauaa varmasti jaksaanut viehättää. Helsingissähän ei 70-luvullakaan kauas tarvinnut mennä kun jo lehmät ammuivat, ja yhä niitä pikkuisen matkan päässä tuorerehuammoniakkiaan piereskelee useilla, suurilla tiloilla.

Saarikoski retekili tovereidensa Klingen ja Leikolan kanssa mm. Keurusselän saarissakin ja meloskeli järvillä. Irvaili Leikolan luontoharrastukselle, mutta oli myös kade hänen tietämykselleen siitä. Ja oliko kaverinsa Martti Linkola samoja Pentti Linkolan kanssa?

Moni toivoi Saarikosken alimpaan helvettiin julkisuudessa esiteltyjen juoppoustarinoiden takia lukematta yhtään hänen kirjaansa. Toivoisivat samaa niiden väärinkäsitysten levittäjille, mutta ei; yhä ne vain osatvat ensimmäiseksi telineessä vastaan tulevan lööppilehden joka kirkuu "Mäkisankari ratkesi jälleen"-otsikoin. Ei se tavara ole miksikään muuttunut, mutta kustantajat ovat ihan samat kansanedustajiamme myöten: katso täysistuntojen aikaan edustaja Hakkaraisen tai edustaja Pekkarisen pöydälle; kyllä siellä aamuisin ilmestyvät iltalehdet ovat hyvin edustettuina. Ei taida aforismi- tai runokirjaa koskaan kenelläkään, ei edes Erkki Tuomiojalla, mielenvirkistyksenä asiapaperipinkkojen välissä avoinna olla?

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis

Muistelen, että olet kertonutkin tapaamisestasi Saarikosken kanssa.

Kuten sanot, ei niillä tapaamisilla ehkä yleistä merkitystä ole, mutta minä pidän sellaisen tapaamisen muistoissaan säilöjää onnekkaana yksilönä. Enkä nyt vertaa muihin sankareihin koska kaikilla asioilla on ollut eilisessä merkityksensä; jopa urheilusankarien olemassaololla. Nyt niille on yks ja hailee...

Minustakin tuntuu hyvältä, kun saan sanoa, että olen kaksi kertaa puhunut puhelimessa Erno Paasilinnan kanssa, tavannut joukon ihka eläviä kirjailijoita, mm. Heikki Turusen, ysäviini on lukeutuneet esim. kirjailijat Laura Latvala-Siippainen (k.1986) ja Sauli Uhlgren joka nyttemmin on kunnostautunut dekkareiden kirjoittamisessa.

Poikkeuksetta näistä tapaamisista ja ystävyyksistä on jäänyt jotain myönteistä mieleen. Paitsi Kalevi Kalemaan kanssa kun ryypätiin ja tuli hirmuinen krapula; se ei suinkaan ollut Kalemaan vika vaan kossun ja vissyn jota kaksin käsin kitusiimme kaadoimme.

Uuno Kailaaseen törmää Saarikoskea lukiessa melko varmasti, ainakin elämänkerroissa ja muisteluksissa. Totta kai poliisit olisivat sinua saanet sakottaa koska syyllistyit ylinopeuden ajamiseen; eiköstä se ole rikos ja rikoskesta pitäisi seurata rangaistus- Rikos ja rangaistus... ehkä se rangaistus, kun et sileätä tietä Kailaalle päässytkään;) .

Nyt lähen viemään pienimmäiseni eskariin...

Valto-Ensio kirjoitti...

Jahah, ollaan jälleen paikalla.

"Irja Ensio", sinä netin "keskustelupalstoilla" moneksi jakautunut luonne et todellakaan tarvitse huomiotani tai että kommenttisi enempään antaisi aihetta, saatiak että se ansaitsisi paikallaan jököttää.

Koska sävystä, tyylistä ja eräistä muista seikoista tunnistan aiemman, tylsin terin tikkuilemaan taistoon lähteneen Siperianjunailijan (mm. Kemppiselläkin kävit rykäisemässä tässä äskettäin kommenttini perään) , niin kerron sinulle, että moderaattorin käteni on ehdoton moisten ilkeily-yritystesi edessä; minusta et nettikiusattua saa tekemälläkään.

Jos blogistanian "Huonommuuslistaa" pidät, perusta blogi ja ala julkaisemaan sitä. Ei se asiapullosalkussasi tai minunkaltaisteni ympyröissä tarpeeksi huomiota saa.

Panen linkin omaan kirjoitukseeni, jonka jälkeen näitä irjaensioita alkoi ilmaantua harvakseltaan hännilleni: http://kivaniemi07.blogspot.fi/2009/11/heijastuksia.html

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis

Minkäs takia vuorineuvokset syövät? Minä en tiedä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Kommenttisi olisi pienin lisäyksin kommenttiessee.

Onko semmoista kirjallisuuslajia vielä olemassa?

Tämä nimitys tuli mieleeni kerran, kun luin Jukka Sjöstedin Kemppiselle kirjoittamaa kommenttia; ne ovat toisinaan hyviä, toisinaan eivät; niin kuin meidän kaikkien kirjoitukset joidenkin toisten mielestä ja joidenkin toisten taas eivät;).

Erno Paasilinna kirjoitti jotenkin näin kerran: "Vasta aikuisena luin Aleksin Kiven Seitsemän veljestä. Miksi olisin lukenutkaan aiemmin? Mitä siitä olisin aimemmin ymmärtänyt?"

Tuo tuli mieleeni ensimmäisestä lauseestasi "Jostain syystä Haanpää ja Paasilinna olivat minulla pitkään kirjallisessa marginaalissa."

Minä olen vielä hitaammin kehittyvää lajia kirjallisuuden lukemisessa vaikka olenkin lukenut seitsemät veljekset jo kansakouluaikana (silloin jostain syystä se oli pakko lukea, mutta varmaan henkilökohtaisesti siksikin, koska meitä on seitsemän veljestä).

Huomaan myös usein, että en älyä kirjoista sellaisia asioita, joita monet muut yhdessä näyttävät älyävän. Se alamittaistaa omiakin ajatuksiani.

Luulen lisäksi olevani äärettömän tyhmä kun en osaa yhtään ainutta Saarikosken runoa ulkoa, mutta Eino Leinon joitakin siksi, että ne olen kuullut enimmäkseen laulettuna ja usein toistettuna.

Kansanlaulujakin laulan aivan väärin sanoin: "Kallavesj´, Kallavesj´, suarilampaan kakaresj´..."

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin, Kalevi vielä

Minulta ei "Irja Ension" kommentti yöunia vienyt vaikka se ala-arvoinen olikin ja ilman tervettä kritiikkiä paskannettu alustalleni.

Mutta jo, kun sen kännykkäni pikkuruudusta Liperissä velipojan synttärijuhlissa luin, päätin sen poistosta koska se on aivan selvästi minuun vihamielisesti suhtautuvalta, joutavuuksiin joutavalta blogivaeltajalta ja sellaisia natseja en ystäväkseni tai vihamiehikseni edes virtuaalissa kaipaa -enkä tarvitse.

Kuka muukaa muuten tarvitsee?

Tiedän sen verran blogeja seuranneena itsekin, että jos häirikön annetaan jatkaa, tai jopa kannustetaan häntä siihen vastaamalla hänelle, niin se tekee muillekin blogin lukemisen ja sinne kommentoimisen hankalaksi. Yritinhän minä jossakin vaiheessa niin tehdäkin, mutta luovuin suosiolla ja nyt oli poikkeusmuistutus vain, että siihen kommentoin.

Paskanpuhumiselle ovat omat vessabloginsa, menkööt sinne moiset.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Olet oikeassa vähintään kahtiajakautuneen persoonan, "Irja Ension" kommentista ja sen "kehun ja suositusten" mahdollisesta "voimasta", mutta perustelen jo tuolla aiemmin syyni poistaa sen kokonaan näkyvistä.

Tuo "... olisi se harvinaisen vittumaista olla hänen suosikkiensa top viitosessa" vihjaisee ironisuudessaan loput.

mikis kirjoitti...

Valto,
minäkin ajattelen vakavia asioita. Mutta ajattelen asioita niin että en suhtaudu niihin vakavasti, enää. Koska jos niin tekisin, menettäisin ne, elämän, joka on täyttä v-ttua ja huvittavaa.

Enkä halua kuolla vielä tänään! (Tai eilen.)

Valto-Ensio kirjoitti...

mikis

vakavia ajattelen
itsekseni pajattelen:

jos nyt pois kuolisi
kuka lapsille nuolet vuolisi?

mikis kirjoitti...

Niin!
Niinpä niin.

mikis kirjoitti...

Jos osaisin kadehtia, jota en osaa, kadehtisin lapsenlapsiasi. Elämää, joka Maailmaan tunkee aina uudestaan, ja uudestaan.

Mysteeriota.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis

Kademieli on ihmisessä tiettävästi samaa tunteenjuottia kuin kilpailuvietti, tai se, että kaikki mulle ensin ja ripenet muille -jos jotain jää. Kadehdittomuus ja ahneus näkyvänä piirteenä on ehkä vain oppimisen tulos; pelkkää sivistystä jonka katastrofit ja keskitysleirit pois pyyhkäisevät.

Mutta täällä ilmisodattomuudessa jos tuntemamme tuhannet tunteet jollakin tapaa hallinnassa (=järjen, joka ei ole ehkä tunne) pysyvät, niin siinä näkyy vain se, mitä kulttuurin ja sivistyksen muokkaama ihminen on.

En ole aivan varma, mitä kaikkea ihmisten mielissä pyöri kun esmes kesällä olin muutaman kerran lasteni ja lastenlasten kanssa koko osasto kauppareissulla: Kyllä päät kääntyivät; luulivat varmaan, että siinä taas yksi lestisuskoinen menee...

Uimarannalle kun mentiin vanhalla Tojotanrottelollani, niin kun he kaikki purkautuivat kiljuen hiekalle taka- ja sivuovista, yksi mummeli huikkasi, että loppuuko se lapsijata millonka? (Luvaton lasti, mutta bussiin ei ole varaa...)

Jos lapset ovatkin joillekin kadehtimisen arvoisia, niin toivottavasti älyävät, että saavat kadehtia myös huoliakin, joita niiden muassa välittömästi ja välillisesti jokatapauksessa tulee. Varsinkin tänä päivänä, jolloin mitään et ilman rahatukkua irti saa; matkat uimarannoillekin maksavat kun eivät vieressä ole; kyttää aina bensamittaria, että kestääkö vielä nämä kilometrit ajaa vai...

Ja ajattelepa sitä, että heidän myötään on 15 syntymä- ja nimipäivää vuodessa; millä helekutilla kaikille lahjat ostaa? En monasti kykene edes näille kotona oleville alaikäisilleni juuri tikkaria kummempaa pakettiin käärimään (onneksi heidän mumminsa, ukkinsa, tädit, sedät, enot kummit jne. >äidinpuolelta< kykenevät).

Mutta itsepä en ukkina kykene samalla tavalla lastenlapsia muistamaan...

mikko kirjoitti...

Kerroit. Minä kuuntelin.

Ps. Minusta sinä olet hieno ihminen, Valto.

Valto-Ensio kirjoitti...

Hieno kuin hienosokeri;)

Kuvaavampi olisi ohutsokeri.

Ohutkaljaakin voisivat panna kun on kerta ohutlenkkiäkin.

Ennen ei kuulema ole muuta ollut kuin toppasokeria. Jonkun paketin muistan minäkin nähneeni.

Mulla on yhdet toppasokerisakset joilla palastelen neljään osaan palasokerin ja sitten laitan kahvia juodessa kielen päälle pienen murusen. Ne sakset löysin mikkeliläisestä antikvariaatista vuonna jotain.

Mökillä on Treen Stockmannilta ostetut ja niillä ei tehe yhtään mitään!

mikko kirjoitti...

Sitä paitsi olet ainoa ihminen jonka tunnen (tai enhän minä sinua tämän paremmin tunne), siis tiedän kuunnelleen radiosta viittomakieliset uutiset. (Vieläpä ruotsiksi viitottuna!)

Ihailukseni.

Valto-Ensio kirjoitti...

mikko

En mä mitään kuunnelu. Luin huulilta; suahiliksi.