torstai 7. elokuuta 2014

7. Maantierosvot

To 12.6.2014 klo 05.30 3. leiri

Ontorsenvaaralla jälleen rankan päivä/yömarssin päätteeksi.

Rankaksi Rukajärvikäynnin reilun 80 km:n mutkan teki parit roistonroikaleet joilla oli tarkoitus sipaista minut ja kuormani kyytiinsä. Ne tulivat kuin ruotsalaisessa trillerissä tummansinisellä, ruosteisenlommoisella pakettiautolla ensin takaa, hidastivat kohdallani, ajoivat eteen päin, kääntyivät ja alkoivat vaatia "turistia" kyytiinsä. Vastaukseni oli koko ajan luja "njet ponimaiju" ja polkeminen sivuilleen vilkuilematta. Mutta ne eivät luovuttaneet, kääntyivät ja rinnalla ajaen apukuskikin yhtyi vaatimuksiin eivätkä ne enää olleet ystävällisiä "turistin auttamiskehotuksia" vaan karskeja käskyjä pysähtyä.

Pari takaa saapuvaa autoa antoi kuitenkin hengäshdystauon kun roikaleet lähtivät niiden edessä ajamaan loivaa mäkeä ylös ja mutkan taakse näkymättömiin. Pian kuitenkin kuulin, kuinka autonrottelo pysäytettiin, ovia paiskottiin auki ja kiinni ja puheenpolina nousi kesäyöhön kuin korppien klonkse emalikattilaan.

Kiveksissä tuntui ensimmäisenä jäätävä jutkahdus kuin pikkupoikana pelästyessä. Sitten iski sekuntien ajaksi täysin neuvoton olo, pelko nousi alhaalta selkäruotoa pitkin niskaan, ajatus haroi kokemusperäistä neuvoa aivojen lokeroista, että kuinka tällaisesta voi selvitä.

Seuraavien sekuntien ja minuuttien aikana alkoi sitten kiivas, kuin ennalta suunniteltu toiminta. Polkupyörä vasemmalle perkeleen kiviromeloisen ojalikon ylitse ja kannokossa hyppyyttäen mahdollisimman pitkälle petäjien ja kuusentarrien  taakse läkälleen katajikkoon, maastokuvioinen hursti salamana suojaksi ja seuraavaksi kiivas juoksu takaisin tielle ja tien ylitse toisen puolen tieuransuulle. Raviojan reunassa oli irtokanto jonka hätäinen riuhtaisuni pyöräytti keskelle polulle ja sitten saatanan nopeasti takaisin polkupyörän luokse ja hurstin alle, pienen kuusen alaoksien suojaan itsekin. Eikä yhtään liian aikaisin sillä äänistä päätellen nuo tummanpuhuvat nahkapusakkamiehet rouskuttivat käännellä transettiaan tulosuuntaan takaisin ja pian sininen keula mäessä jo näkyikin.

Tieuran suulle tultuaan alkoi avonaisista sivulaseista kuulua tupakkayskäistä sananvaihtoa ja naurunkäkätystä. Pian apumies pomppasi siirtämään kantoa tieuralta pois loikaten sitten takaisin etuistuimelle kätkätellen kuin olisi jo saaliinajon kutka nousemassa päähän. Kuski usutti transetin pomppuiselle polulle ja rämisten ja savuten tuo ajokoiran kiihkoa täynnä oleva parivaljakko hävisi petäjikköön.

Kului vartti, toinen, meni tunti. Laskin kaksi paria puutavararekkoja, yhden parin puoliperävaunullisia TIR-rekkoja, pakettiauton ja kolme henkilöautoa menevän renkaat lätkyen ohitse. Sitten hiljeni toviksi, tuulikaan ei puissa huokaillut, vain linnut pitivät konserttejaan ja käet kukkuivat. Itikat kuppasivat hurstin alla selkäpuolta, muurahaiset nirhivät kusisesti paljaita pohkeita ja shortseihin ja paidan allekin niitä tuntui kaivautuvan. Ainuttakaan itikkaa en hengiltä kuitenkaan läimäissyt tai kusiaisia pois munistani kaivanut, puristin vain vaijeriranstakkaa kouransilmässä ja suunnittelin aivot kiehuen, mihin ensimmäiseksi lähestyvää venäläiskarjua isken ja kerkiänkö myös toisen kimppuun ennen kuin se vetää pistoolin  taskustaan ja ampuu minut.

Tunnin tai puolentoista kuluttua alkoi kuulua moottorinmouruntaa vastapäisestä hatelikosta ja kohta pyöreät valot ilmestyivät tieuran ylitse roikkuvien kuusenoksien alle. Kuski kaasutti moottoria ja yritti hyppäyttää autoa jyrkkää ojanpengertä ylös, mutta takavetoisen voimat hyytyivät ja se jäi kuin kiikkumaan asvaltin ja tienpientareen hiekkaiseen nikamaan. Peruutus ja uusi yritys, mutta sekin jäi lyhyeksi. Kolmannella yrittämällä venäjänkielisiä perkeleitä, vittuja ja saatanoita syytäen toinen rotjakkeista kampesi työntämään ja viimein transetti pääsi asvaltille pahasti alustastaan savuten ja pakoputken ääntä vaimentimien ratkoksista ilmoille mörähdellen.

En ikinä ole niin murhaavan vihaisia ihmisiä lähietäisyydeltä kuunnellut kuin nyt rukajärveläisessä yössä, pelosta piilossani vapisten.

Aikansa siinä toisilleen huudettuaan ja kiroiltuaan ne ajoivat lenkin Rukajärvellä päin ja kun tulivat takaisin, pysähtyivät vielä kerran katselemaan ympäristöä vihaisesti molottaen minua vieläkään hämärässä havaitsematta. Viimein kuski kyllästyi ja löi rönttösen tiskiin suunnaten paluumatkan pelokseni Tiiksan kylää kohti.

Vieläkin, piilostani jäykkänä ja puutuneena uskaltauduttuani ja loppumatkasta selviydyttyäni, muistiinpanoja teltassa nyt tehdessäni pelkään jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta, lintujen loritusta ja Rukajärventieltä kuuluvia, päivännousuun kiihtyviä autojen ohitsehurahteluja.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lukiessani aikomuksestasi pyöräillä ryssän maalla, ajattelin kuinka vaarallista! Selviääkö matkasta hengissä?

Valto-Ensio kirjoitti...

Olen selvinnyt hengissä ja vahingoittumatta (fyysisesti ainakin), en kai tässä kirjoittaisi kesän retkestäni.

Kertomus jatkuu leiri leiriltä etp.

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi selvisit hengissä ja voit kertoa kokemasi!