torstai 14. heinäkuuta 2011

Lapset rakkaat 2

(Valokuva Maanmittaushallituksen toimittamasta Suomen kartta-kirjasta vuodelta 1920) 

Lapseni rakkaat, täällä avaran taivaan Torontossa on kesä jo pitkällä, mutta kuinka kaipaankaan pohjattomasti pikku niityillemme ja rantapajukoihin, vastaniitetyn heinän tuoksuun ja latoihin kanssanne telmimään.

Kanadan talvet eivät milloinkaan ole lähellekään niin ankaria kuin joskus siellä Suomessa. Vain yhtenä talvena täällä oloni aikana on lunta tullut muutama kymmenen senttiä ja pakkasta oli pahimmillaankin korkeintaan viisitoista astetta.

Keväisin olen oppinut jo vähän odottamaan tulppaanipuiden kukinnan alkamista. Vanhimmat puut ovat valtavankokoisia ja niiden keltaiset kukinnot ovat huhti-toukokuun vaihteessa täydessä loistossaan. Nyt kukinta on jo ohitse ja niiden hedelmistöt alkavat kehiä vähitellen siemenaiheille. Kevättalvella ne sitten leijailevat puista alas kuin siellä Suomessa oravien irrottelemat männyn käpyjen siemenet.

Tulppaanipuiden siemenet ovat vain paljon suurempisiipisiä, painavampia. Joskus ne ovat  tummanruskeita, joskus mustia kärjeltään. Toisinaan kevätahavan tuivertaessa ne kerääntyvät paksuiksi matoiksi kovahankisen lumen päälle, pyörrältävät rakennusten nurkkiin ja maaston taitteisiin läjiksi. Ensimmäisenä talvena täällä säikähdin kerran ulos lähtiessäni, kun luulin, että valtava parvi sudenkorentojen raatoja on oveni eteen kerääntynyt, ja että miten ne sillä tavalla, keskellä talvea…

Niin, siis silloin viisi vuotta sitten siellä kotona, otin laukkuuni mitä luulin matkalla tarvitsevani ja lähdin. Matkustin junalla Helsinkiin jossa asetuin lähelle rautatieasemaa olevaan matkustajakotiin. Samaan Kaisaniemenkadulla olevaan kivitaloon, jossa oltiin oltu pari kertaa isänne kanssa majoittuneena Helsingin reissuilla. Siellä jo sydänalaani painoi, että niinkö vain oman itseni tulevaisuutta pelkään, että karkuun lähden ja jätän teidät, ainoat joidenka vuoksi muut äidit maailmassa menevät vaikka teloitettavaksi.

Mutta kun en tiennyt, mitä rangaistuksia minulle olisi tulossa. Pelkäsin kuritushuonetuomiota, elinikäistä vankilaa niin kuin veljelle oli tiedossa.  Sittenhän se veli kuolikin sinne selliinsä kun olisi ollut viimeisen istunnon aika käsillä. Pelkäsin sitäkin, että tuomiostani aiheutuu koko perheelle pahaa siellä pienellä paikkakunnalla jossa asuttiin. En tiennyt, enkä tiedä vieläkään tätä kirjoittaessani, nyt, vuonna 1973, että mitä nöyryytyksiä kaikilla olisi ollut edessä.

Me oltiin veljen kanssa aikuisia orpoja. Isä meni ennen sotia munuaistautiin ja äiti kuoli evakkoreissulla verenmyrkytykseen. Veli sentään selvisi sodasta muutamilla raapaisuilla vaikka kaikki pahat paikat kolusikin Lapin sotaa myöten.

Kun sota loppui 1944 syksyllä olin minä juuri täyttänyt 21 vuotta. Juotiin korvikekahvit täysi-ikäisyyteni kunniaksi kun veli tuli käymään Oulaisissa jonne olin yksinäisenä evakkona ajautunut. Päivän se makoili evakkopaikkani savusaunassa ennen kuin lähti ajamaan osastonsa johdossa saksalaisia maasta pois. Valmistauduin siihen, ettei hän nyt enää voi hengissä selvitä kun jo yhden suunnan tappeluissa varjelus mukana kulki. Prenikoitaan se jätti repustaan minulle säilöön, vaikka ei se niistä ylpeä osannut silloin olla, niin kuin ei niistä  kaulustaitteensa miekankuvistakaan. Sanoi, että tappamisenkyvyistään jos ylpeäksi tulee niin silloin on mies mennyttä.

Kun hän sieltä pohjoisen reissultaankin ehjänä palasi, alettiin täytellä papereita ja kaavakkeita asutuslain mukaisen maatilan saamiseksi.

Meille tarjottiin kylmää tilaa Oulaisten kirkonkylän liepeiltä, mutta kun mentiin katsomaan, se oli aivan rämesuota pienen joen rannalla. Veli sanoi, ettei hän sitä hyväksy ja laittoi valituskirjeen viranomaisille.

Ne tarjosivat toista metsätilaa vähän kauempaa kirkonkylästä. Se oli jo aivan toisenlainen, lievässä etelän puolen myötäleessä sijaitseva, kuusikkoinen, parinkymmenen hehtaarin kokoinen maapala, jonka kauimmainen raja päättyi pieneen järveen. Ihastuimme siihen kerralla ja tartuttiin toimeen.

Sitten tapasin isänne. Hän tuli talkooporukan mukana kaatamaan puita kaskeamisemme tieltä ja tutustuttiin niiden monien viikkojen aikana toisiimme.

Sillä kertaa siitä ei sen enempää tullut kun isänne lähti perustamaan omaa tilaa emätilasta lohkomalleen maatilalle, sille, jossa te sitten synnyitte ja elätte nytkin. Mutta kuva jäi, kuten isänne viimeisenä työpäivänään lohkaisi puristaessaan minua vyötäisiltä. Tiesinhän minä sydämessäni jo silloin, ettei se siihen jää, mutta siihen aikaan kaikki työ, mitä tehtiin, tuntui kaikkea muuta tärkeämmältä. Sekä niiden vuosien unohtaminen, jotka sota kaikilta nuorilta tuhosi.

Minä olisin halunnut lähteä jatkamaan koulutustani. Olin kirjoittanut juuri ennen sodan puhkeamista Sortavalasta muuttomme jälkeen ylioppilaaksi Viipurissa ja aikomukseni oli hakeutua siellä opettajaseminaariin, mutta se sota ja pakoon juoksemiset lopettivat sellaisista haaveilut. Puhuin veljellekin opiskeluaikomuksistani, mutta se vain sanoi, että annas pari vuotta olla, kun ovat nämä pellonraivuutkin kesken.

Silloin elettiin siis vuosia 1945-46. Kevään ja kesän mittaan veli alkoi hävitä yöllisille reissuille. Luulin jo, että sillä on joku nainen katsottuna ja että kohta se akottuu ja minä pääsen lähtemään opintielleni, mutta kun utelin, se vain hymähteli ja katseli alta kulmain sanomatta halaistua sanaa menojensa syistä.

Juhannusviikolla oltiin nostelemassa juurakkohakoja kasoihin kun pellonpäähän ilmestyi kaksi sarkapukuista miestä. Ne hoihkaisivat veljelleni ja tämä kiiruhti niiden luokse juoksujalkaa. Hetken neuvoteltuaan, veli huusi minulle, että menisin laittamaan korvikepannun tulelle, tai jos on jäänyt oikeaa kahvia niin keitä sitä.

Menin pieneen pirttiin, joka oli salvottu ensihätään edellistalven kiireissä mäentörmälle ja kun olin saanut kahvit keitetyksi, veli tuli vieraineen tupaan.

Miehet eivät esitelleet itseään vaikka kohteliaasti sanoivatkin hyvät päivänsä. Jotain salaperäisen arvokasta heidän käytöksestään vaistosin vaikka vaatetus olikin aivan tavallisen työmiehen.

Pian veli sanoikin, että Olgamaria, me tarvittaisiin sinunkin apuasi eräässä hommassa joka ei päivänvaloa kestä, alatko?

Sanoin, etten mihinkään rikolliseen kyllä rupea.

Onhan se jossakin sovittujen asioitten vastaista, juu, mutta muuta mahdollisuutta Suomella ei tässä tilanteessa ole.

Suomella?, muistan kysyneeni.

Nii´in, itsenäisellä Suomen valtiolla.

Ne vieraatkin siinä nyökyttelivät totisina veljeni sanoille.

Sitten se ladon oven kokoinen vieras alkoi puhua täsmällisesti kuin eräs maantiedon opettaja Viipurissa jonka me oppilaat tiesimme reservinupseeriksi ja joka sitten kaatuikin heti talvisodan alettua. Kun iso mies lopetti, minulle oli käynyt täysin selväksi, mihin veljeni yölliset, kuukausia kestäneet reissut perustuivat ja mikä niiden yhteiskunnallinen ja sotilaallinen tarkoitus oli. Mutta myös se, kuinka vaarallista toimintaa se osallistujille oli.

Asekätkentä, se se oli niiden asia, ja että tarvitsevat kätevien käsien apua myös sissimuonien pakkaamisessa ja piilottamisessa.

Sitten se sanoi, että mieti huomiseen ja jos suostut, niin tule huomenillalla veljesi mukana, hän tietää paikan minne seuraava lasti saapuu.

Kun vieraat olivat lähteneet huokaisin raskaasti, että veli hyvä, mihin sinä meitä nyt olet viemässä. Että eikö me olla jo tarpeeksi kaikenlaista koettu ja että eivätkö ne sotaleikit nyt jo saisi olla.

Mutta veli vain alkoi tyynesti kerrata samoja asioita kuin se vieras ja vähitellen se sai minutkin vähän innostumaan asiasta. Kävi sekin selväksi, että hän oli eniten vastuussa alueensa asekätkennästä, miehistön värväyksistä, ja jonkinlaista koulutustakin kai ne suunnittelivat mahdollisen sissisodan varalta.

Mutta tätä on niin raskasta kirjoittaa. Koko ajan tuntuu kuolema olevan oveni takana.

Ikävä, sitä vain tämä on. Jo sodan aikaan näin, kun joku kotiseudultaan riistetty riutui ikävässään kuoliaaksi. Väsyttää valtavasti, ei maita ruoka, vettä ja mehuja vain juon, joskus syön jonkun leipäpalasen, kananmunan tai herneitä keitän. Laihtunut olen nyt niin, että painan hädintuskin neljäkymmentäviisi kiloa.

Yritän tässä taas joku päivä jatkaa tätä testamentiksi aikomaani. Ehkä jaksan loppuun sen tehdä, en ole varma. Mutta haluan, lapseni rakkaat, teidän tietävän.

(Jatkuu)