perjantai 29. elokuuta 2014

15. Kanatarhuri Sasha

Ti 17.6.2014

Yhä vain Tumban kupeessa, leirissä nro 7. Ollaan kai pitkällä aamussa jo, kännykän akku lopussa joten aika on arvauksen varassa. Varaluuria en viitsi kopeloida ensiapulaukusta, ja sitä paitsi siihen pitäisi sitten penkoa päänsä lokerikoista avauskoodikin. Käet kukkuvat kilpaa vaikka luulisi niiden äänihuulien jäätyneen ja kielien katkeilleen märän kylmän kynsissä. Muut linnut ovat vaiti. Sataa tuhuuttaa, mutta ehkä laantumaan päin. Heti, kun sade vähänkin taukoaa, tempaisen leirin kasaan ja lähden hippasemaan, ei tätä makaamista enää kyljet kestä, saatana.

Mutta Pieningästä lähtöäni edelsi vielä yksi hauska tapaaminen.


Hyväntuulisen miehen nimi oli Sasha. Hän huitoi minut pihamaalleen joka oli kylästä poistumisreitin alapuolella, lammelle antavassa rinteessä. Käteltyämme hän vei minut ensimmäiseksi tipolaan. Siellä oli pieniä huoneenkopperoita jonka karsinan aidoilla istui eri värisiä kanoja ja kukkopoikia kuin lihavia teeriä puiden oksilla. Yhden isomman kopperon kynnyksellä tuli vastaan kaakattava kanaemo joka paimensi kirjavaa lapsilaumaansa syrjemmälle kun tunnisti vieraan tuoksun. Näistä Sasha velleihinsä höystöjä talvella saa; munia ja kanantäkkää.

Sitten katseltiin tilukset. Pottua, kaalia, salaatteja, sipulia ja mitäpä lie taimella ollutkaan. Kasvihuoneessa tomaattia ja kurkkua niin kuin minulla itsellänikin kotona. Halla Holotnan vierailuja Sasha pelkäsi ja varmaan se nyt on sitten lammelta noussut vaikka sade, kylmä ja rännänkin sekainen pahimmalta suojeleekin. Tyynellä alavilta nouseva alkukesän pakkanen on säälimättömin vierailija kasvimailla ja mustikankukinnoilla.
Huoneistonsa keittiössä Sasha nosteli paistikulhon, leipää, voita, juustoa ja jotain kaalisäilykettä pöytään. Kouraisi sekalaisia suklaakompiaisia kristallikulhoon jälkiruuaksija kaatoi touhukkaasti sankosta vettä viisilitraiseen keittimeen tulistumaan kahvia varten. Kolisteli vielä laatikostosta lautasen, lasin ja haarukat pienen keittiönpöydän laidalle eteeni. Sitten käytiin komerokomuutissa pesemässä kädet. Pesuvesi lirisi vadin yläpuolella olevasta emalisäiliöstä johon se on kaivosta kannettu haalistumaan. Sasha otti hyllystä puhtaan pyyhkeen johon kädet kuivattiin. Alettiin ruokailemaan. Sianliha-nautapaisti maistui hyvältä yksinäisten nuotiomuonien jälkeen. Hörpin vettä särpimeksi vaikka Sasha näytti vodkapulloakin jääkaapin ovesta.

Ison vesimäärän kuumenemista odotellessamme, katseltiin vaatimattomasti kalustetut, mutta järjestyksessä ja siivottuina pidetyt huoneet. Olohuoneessa kirjavapeittoinen sohva, sen edessä matala, hopeanvärisellä kermillä peitetty pöytä jonka päällä kaukosäädin ja kynä, nojatuolissa kiskissi, mattoja lattialla, kolhupeltinen pönttöuuni väliseinää vasten, telkkari ikkunan vieressä, ikonintapainen seinännurkassa, kukkatapetit ja rehevästi kasvavia kukkia myös ruukuissa ja verhojen kuvioissa. Sasha otti poikavainajan asepukuisen kuvan piirongin päältä käteensä ja esitteli sen vuolaan kertomuksen keralla erikseen. Pienessä makuuhuoneessa parisänky, iso herätyskello pikkuisella pöydällä ja tohvelit sängynjalan vieressä lämminvärisen maton päällä. 
Välissä myös kertomuskuvaelma vaimovainajan retongin avulla, josta luultavasti ymmärsin, että neljä lasta hameen alta yhteisen elämän aikana päästeltiin, ja että yksi tytär on opettajana paikallisessa skolanissa ja vanhin Volomassa samassa toimessa, mutta valokuvan laivastopoika on kuollut. Neljännestä lapsesta en enää saanut sitten selvää, missä hän on ja onko poika vai tyttö.

Kun kahvin aika tuli, pyysin molokoa valkaisuksi. Sasha nosti sormea "njet moloko...", että odota ja kipaisi porstuan suuntaan. Tuli pian pienen, sinisen säilykepurkin kanssa takaisin ja avata vängersi sen puukahvaisella purkinavaajalla. Kun hän sitten lusikalla lappoi viilimäistä ainetta isoon kahvikuppiini, niin kauhistuin, että eikös tuo kahvi tuosta myrry, mutta ei, tavallaan niin kitkerästä murukahvista tulikin makoista juotavaa. 
Otin Sashan pöydänlaidalle laittaman purkinavaajan käteeni ja ilmaisin ihailuni sen erikoisuuteen. Sasha nosti jälleen sormensa pystyyn ja kipaisi ovesta porstuaan ja toi kohta täsmälleen samanlaisen jonka painoi käsieni väliin kertoen kaikilla ilmeillään, että muistoksi, muistoksi finskipojalle!


Ilta oli jo pitkällä kun läksin Pieningän mukavan kanatarhurin, Sashan luota soljuvahiekkaisille teille kohti uusia maisemia, uusia kyliä.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

14. Pieningän kylässä


Ma 16.6.2014 klo 22.00

Edelleen leiri nro 7. Sataa romistelee yhä. Nukuin tuntitolkulla ja näin roisia unta tappelunnujakasta, puukoista, pistimistä ja konekivääristä jonka tulikuuma piippu oksensi makkarapötköjä. Jotain semmoistakin, että olin lyömässä rantsakalla kimppuuni syöksyvää hurttaa kun se muuttuikin Rukajärven rosmoksi. Äijälle kävi unessa yhtä kalpaten kuin Lietmajärven koiralle jota jouduin sivaltamaan. Kuinkahan pitkään nuo paskiaiset vielä minua unissa seuraavat?
Eilen erkanin päätieltä Pieningän 3 km:n mittaiselle kylätielle joka oli yhtä mutkaa ja mäkeä ja pehmeää hiekkaa, mutta olinhan jo sellaiseen matkantekoon tottunut. Vähän ennen kylää alkoivat oikealla puolella osittain aidatut ja puomein varustetut neuvostoaikojen kolhoosi- ja metsäpunktien hylätyt asuinalueet. Niiden rakennuksista pilkotti pusikoissa keramiikkarouheella koristeltujen seinäelementtien osia ja joitakin kokonaisinakin säilyneitä seiniä. Ainakin yksi, vesikatteensa säilyttänyt rakennuskompleksi oli piha-alueen kalustosta päätellen rahtariyrittäjän tukikohtana. Tiensuulla, entisessä vartijankopissa röyhysi iso koira ikkunoita vasten kun seisahduin kuvaamaan aluetta. Taisi olla kestolasia kun ei yksikään ruutu rikki helähtänyt vaikka otus riehui kuin trombi akvaariossa. Vasemmalla korkeaksi kasvaneen pusikon seasta näkyivät myös purkamattomina ruostumaan jätetyt öljysäiliöt kuten edellisissäkin kylissä, ja kirkasvetinen lampi jyrkän mäen alla niiden takana; eiköhän aikojen saatossa ole pisaraakaan lampeen ja pohjavesiin mitään lirahtanut? Mitähän kustantaisi jos Neuvostoliiton aikana kaatopaikaksi muodostuneen Karjalan puhdistaminen suomalaisille yhtä´ äkkisen takaisinluovutuksen yhteydessä lankeaisi?
Kun saavuin kylään, kulki tien poikki kepeänvetreä muori kahden kouluikäisen tytön kanssa. Tietenkin siihen syöksyi myös lauma koiria valmiina kinttuun iskemään. Ravautin vaijeriranstakallani liki tunkevaa isointa hurttaa empimättä lavoille ja volahdusta säikähtäen koko lauma töytäili rähisemään kauemmas. Sitten rakit ryhtyivätkin kulkemaan perässäni kylää ympäri. Juuttaat vieläpä odottivat kun kaupassa kävin. Epämiellyttävimpiä kokemuksia nämä eikä sääliä lyömisessä kannata tuntea jos meinaa niiden hampaista vahingoittumatta kylillä kulkea. Arkailemattoman lujan sivalluksen ne ymmärtävät, eivät minkäänkielistä suullista komentoa. Paijaamista ja hellanduudelislettuilua vähiten.
Pieningän kolmesta kaupasta satuin menemään luultavasti vanhimpaan jossa pienenläntä, pyylevä nainen laski ostossumman helmitaululla. Se kävi häneltä nopeammin kuin laskimella ja loppusumman nainen kaarteli sinisellä kynällä paperilapulle. Tarjosin silti avoimen lompakkoni josta mummelin punakat ja hanakat kädet sopivia ruplanseteleitä kassaansa kaivelivat. Kuittia ei ostoksista tarjottu, mutta samapa tuolle. Reilu 200 ruplaa sinne huljahti ja vastinetta rahalle suomalaisen mittapuun mukaan tuli runsaasti.
Kaupan pihalla, syödessäni jäätelöä ja banaania farkkupukuinen nuori nainen haki purkillisen kaljaa tai siideriä sekä ison vodkapullon. Pusikon takaa nousi saunansavut jonneka nainen hävisi ja hetikohta samaa aitojen välistä polkua loikki paikalle kaksi miestä. Tikkitakkinen meni suoraan kaupan tiukkahuulloksisesta, lonksallaan olevasta porstuanovesta niin että ryske kuului, mutta punapaitainen mies tuli minua jututtamaan. Kun sanoin olevani finladijasta, hän löi rintaansa ja sanoi alkuperäisen kotimaansa nimeä venyttäen "Ugrai-i-i-ina". Sitten hän tökki minua ja itseään vuoronperään rintaan ja näytti eteenpäin ojennetulla oikealla kädellään samanlaisen merkin kuin Kiovan torimellakoiden aikaan näin telkkarissa siellä käytettävän. Kun hän sylkäisi Putinin nimen, hän samalla pyöritti etusormea ohimolla. Kun tämäkin mies sitten teki lähtöä kauppaan sisälle, hän kätteli ja ravisteli minua niin, että kipeää teki. Ymmärsin tämän niin, että "samalla puolella ollaan" mitä maittemme Venäjäsuhteeseen tulee.














Sitten kiersin uudelleen Pieningän ympyriäisen pääväylän. Kylän perätalon portilla puhutin toispuoleisesti halvaantunutta, ongelle lähdössä olevaa risupartaa ja takaisin tullessa risteyksessä vastaan kävellyttä nuorta naista jonka mahtavat, villapuseron peittämät ryntäät hytkyivät kun sitä nauratti se, ettei kumpikaan ymmärtänyt mitä puhuttiin. Nainen käveli sata metriä vierellä ja osoitteli tienvarren taloja koko ajan puhua pälpättäen. Alamäenmutkassa se sitten piti kotipihansa aidanporttia avoinna kuin kahden vaiheilla, pyytääkö minua peremmälle, mutta samassa naisen takaa ison talon porraskäytävästä tuli kaksi muuta naista ja yksi mies kuluneelle nurmikolle tupakalle ja juomaan viinaa ja jotain ne portinpielen naisellekin sanoivat, niin vierailupyyntö jäi arvoitukseksi minulle. Jatkaessani matkaani, heilautin kättä ja sanoin dasvidaniani silmää iskien. Villapuseronainen vastasi ryntäitään hytkäyttäen ja virnistäen mukavasti.
Vähän matkan päässä nuoren naisen puiselta portilta juutuin jututtamaan iäkästä, aidasta liikkumiseensa tukea ottavaa miestä kasvimaansa laidalla. Sen ymmärsin kun hän pyysi koffelle. En tarttunut tarjoukseen, kiittelin vain kovasti. Ehkä hänen iän hauristuttama liikkumisen vaikeus säälitti ja ajattelin olevani vain vaivaksi. Tai sitten äskeinen, toisenlainen vähältä piti-kyläilytarjouksen mahdollisuuden suunsivu meneminen vielä niveliä kutkutti. Harmittaa silti aina jälkeen päin, kun ei joka kerta tartu tilaisuuteen ihmisiin tutustumiseksi. Ovat täälläkin useimmat asumuksenrähjät uloskinpäin sen oloisia, että aina utelias mieli haluaisi myös sisälle vilkaista. Sen rynnäkkään naisen huusholli olisi erityisesti kiinnostanut...


Seuraavaksi ajauduin Pieningänkoulun aidatulle pihamaalle. Matalan, vaatimattoman koulurakennuksen ulkoseiniä kiersi haalistunut kuvakertomus Sudesta ja Punahilkasta. Ehkä tarina oli paikallinen versio totutusta, sillä jossakin taulussa oli muitakin eläinhahmoja. Nurkkimmaiseen oli maalailtu tarinalle proletariaattinen loppu jossa äiti lapsensa kanssa nosti pellosta julmetun suurta naurista ja taustalla kaunis koti kummulla kohosi.
Koulun portista poistuessani, kummastelin erästä aikuisen kokoista ihmistä, joka oli mennyt piiloon ruosteisen maastoauton peräkärryn taakse. Päänsä se oli työntänyt aitovieren pöllintyvien alle. Piiloutumisen tarkoitus selvisi, kun paikalle pyyhälsi tukevatekoinen tyttölapsi joka muka äkkäsi piiloutujan kuin vaikeastakin paikasta. Iso poika kampesi itsensä ylös käsittämättömiä, mutta iloisia möläyksiä päästellen. Piiloutuja oli kehitysvammainen jota tyttö joutui komentamalla komentamaan korkean aidan portista omalle pihalleen. Olikohan sen pojan nimi Ilja?

Toinenkin kehitysvammainen sattui kylänraitille. Hän asettui pyöränsä kanssa mielellään kuvaan kun kameraa näytin. Vähän myöhemmin toisessa risteyksessä sama kaveri tuli kuvauttamaan uudestaan itseään. Sanaakaan ei kaveri suustaan päästänyt, hymyili vain muikeasti.

Poikkitiellä ohitseni hipsitteli pari murrosikäistä tyttöä toisiaan horsmanvarsilla rätkien ja kikatellen. Ajattelin, että onkohan täällä nuorille kerrottu kotikylänsä lähimenneisyydestä ja onko heille selvillä mistä kaukaa ja miksi mummot ja vaarit ovat tälle laidalle suurta maata aikoinaan junailtu. Ymmärtävätkö nuoret, miksi vielä isän ja äidin lapsuudenaikainen Neuvostoliitto hajosi ja mitä tilalle on tullut.

Saman tien varrella eräässä pihassa, jonka talon kattoon oli ruuvattu uusi, sininen peltikatto, moottorisahaili topakka mies hirsikehikkoon varauksia. Tonttia kiertävän aidan ulkopuolelle oli läjitty rautaromua ilmeisesti eteen päin kuljetettavaksi. Sitä kierrätettävää näistä kylistä enemmittä etsimättä löytyisikin.

tiistai 26. elokuuta 2014

13. Sateessa Tumban kupeessa

Ma 16.6.2014 klo 14.30, leiri nro 7
Yöllä, kun vajenevaan päin oleva kuu vielä taivaalla näkyi, sujalsin tielle, jonka päällä oli alimmillaan metrin korkeudessa roikkumassa purkutyön alla oleva sähkölinja. Ei siinä kai virtaa ollut kun ei räpsähtänyt. Sähköisistä venäläisvirityksistä ei aina voi mennä takuuseen, niin monenlaista muuntajanrähjää ja oudoissa paikoissa heiluvia sähköjohtoja olen nähnyt yössä kipinöimässä kun joku laittaa jossakin laitteita päälle. Tiensuulla olevan lankaesteen takia saan ehkä majailla rauhallisin mielin vaikka välillä metsästä kuuluva oksan katkeamisen ääni säpsäyttääkin ja mieleen muljahtavat Rukajärven rosmot.
Tumbasta sanoo Karjalaopas, että tuo kuoleva, tai jo kuollut kylä sijaitsee erittäin huonokuntoisten teiden takana ja että ei ainakaan ihmisten takia sinne kannata hankautua. Kuoleva ja kuoleva, miten sen nyt ottaa. Kyllä luonto eloa sinnekin järjestää. Ihmisten jälkeen betonikin puskee jos ei muuta, niin horsmaa ja voikukkaa. Ja Stalinin lasten jäljiltä jättiputkea horsman naapuriin.
Tuolla jossain metsän takana siis uinailee se kylä on jonka nimestä tulee mieleen rumba. Olisin kyllä mutkan huomenna tehnyt, jos ei olisi ruvennut rajun sateen kanssa kulkuria kurittamaan ja teitä liejuunnuttamaan. Lämpötila melkein nollassa ja ehkä räntääkin sekaan jo rätkii.
Tällä mäellä kasvaa läpipääsemätöntä, nuorta petäjikköä, jonkun verran myös kuusia kaverinaan muutamat, hoikanlaiset haavat.
Kävin sateen lomassa kävelemässä mäkeä ylös mutkittelevaa tietä. Puolukka kukkii ja mustikka on isolla raakileella ja kun poikkesin polulta metsänaukkoon tarpeilleni, jokin iso eläin, luultavasti hirvi tai useampikin, lähti takaani puiden kylkiin itseään ryystäen juosta tömistelemään. Jollakin kankaantasaisella oli valtavia, kymmenien senttien vahvuisen sammalen peittämiä tukkikasoja. Jos yhtään osasin ikää arvella, niin ennen sotia ne on siihen jätetty "hiilinieluiksi" maailmansodan käryille. Tulee miettineeksi tuollaisten, kokorunkoisten, 30 metristen, voimakkaasta maatumisesta huolimatta vieläkin metrin korkuisten pinojen äärellä, millaisia ovat olleet juontovehkeet noihin aikoihin kun metsätöiden koneellistuminen oli vasta alkutekijöissään. Hevospelillä ja miestyövoimalla kankien kanssa kai ne on yksiin läjiin täälläkin kammerrettu, mutta entä näiltä tiettömien taipaleiden takaa eteen päin? Jokia ja puroja Sukkajärven suuntaan kyllä kulkee, että kaipa niitä pitkin ne maailmanpolttoaineeksi ovat kulkeutuneet. Ja tuntien Stalinin aikojen väestönsiirtosysteemit, niin ukkoa laajalta Venäjänmaalta on ainakin riittänyt jokaisen kaadetun puunrungon kimppuun kun alkuperäiset, harvalukuiset asukkaat on ensin teloiteltu tai köijätty Siperiaan. Ja tulihan heitä Amerikan kultamaahan muuttaneita suomalaisia vapaaehtoisiakin...tapettaviksi enimmäkseen hekin.
Helikopteri vatkasi rajalle päin. Miten sattuikin juuri tältä kohtaa kulkemaan? Hetken jo luulin sen jarruttelevan yläpuolella, mutta ei sieltä ainakaan paljaalla silmällä puskaiseen leiriini näe. Julma oli ääni, ehkä suuri sotilaskopteri. En viitsinyt vetoketjua raottaa, että menikö tuo helvetinkone peräti sadepilvien alapuolella.

Telttarysässäni ei paljon liikkumisen mahdollisuuksia ole. On vain neljä asentoa joita vaihdella, mahallaan, selällään, oikealla- tai vasemmalla kyljellä. Ja aina alkaa jokin paikka puutua. Vielä kun ohuen telttapatjan alta jokin käpy, kivi tai oksanpätkä painaa luiseen kohtaan ihmisrunkoa, niin siinäpä mielenvirikettä kerrakseen. Nyt ei yhtään itikkatoveriakaan sisälle mukanani tunkenut kun on niin kylmää. Ainona seurana ovat köykäisenä kytevät ajatukset eikä se ole paljoa se.

Jerzy Lecin aforismikirja, jonka olen lukenut moneen kertaan, ei nyt kiinnosta ja Karjalaopastakin luen säästeliäästi ettei tule turhauttava olo kun itselle uuteen kylään saavun.

Ehkä nukahdan kun eilisiä, Pieningän kylällä kohtaamiani asioita alan ajattelemaan ennen niiden ylös kirjaamistani.

torstai 21. elokuuta 2014

12. Voloma-Pieninkäjärvi II


Su 15.6.2014 klo 12.40

Edelleen leiri nro 6. Heräsin 11 jälkeen. Näin unta naisista jotka ryntäilivät kameroineen ja tisseineen suopursujen seassa.

Puhaltelin tulet yölliseen hiillokseen. Aamupalaksi kahvia ja haarakepin päällä paahdettuja leipäviipaleita joidenka katteeksi puukotin jo Lietmajärveltä hankkimani lihaisenrasvaisen makkaran viimeiset kannikkalintit. Huvittaa se, kun olin ollut ostavinani Voloman magazinesta maitoa 2 purkkia, mutta toisessa olikin piimää jota lorautin kahvin sekaan. Venäläinen oikea voi on hyvää kuten nuo maidotkin, tietenkin myös piimä ilman kahvia.
Kala ei edelleenkään onkeen käy, paitsi tullessa eräällä joella, jonka rannalla kasvoi minulle tuntemattomia kukkia yksi ahvenen sintti erehtyi pikkulippaan tarttumaan.
Huuhtaisin parit hikeentyneet paidat ja kalsarit, sukkiakin lutruttelin kivien päällä samalla kun uida pärskyttelin kirkkaassa Pieninkäjärvessä. Nyt pyykit kuivuvat vähäisessä, pohjoisenpuoleisessa tuulenvireessä hentoisten petäjien väliin naulatussa laudassa, lie siinä kalastajat verkkojaan selvitelleet joskus. Puolipilvisen kolakkaa on ilma. Sen verran aurinko jaksaa lämmittää, että makailen telttarysässäni ilman vaatteita kun on niin metka olo kylmässä vedessä uinnin jälkeen.

Täytyy vielä Volomasta laittaa asioita muistiin sekä viimeisestä pyöräntyöntötaipaleesta jonka hiekkainen mitta oli vain noin 25 km.
Iloinen joukko lapsia piiritti minut kun olin katselemassa rumaa rakennusta päällystämättömine pihoineen kylän laidalla.
Se osoittautui "skolaniksi", kouluksi jonka ympärillä nämä viikarit olivat pinttelemässä. Kun yritin selvittää, taitaako kukaan suomea tai englantia, niin isoin poika muutamat englanninsanat muististaan kaivoi, ja se kilkatteleva, violettipusakkainen tyttö. Esittelin kartasta kotimaani ja mistä olen lähtenyt, sekä kuten aikuisillekin kysyjille kulkemani matkan ja minne olen menossa. Ihmettelyä lapsilla piisasi jo pyörässäni.
Pyysin lapsia kirjoitttamaan nimet vihkooni. Tyttö oli Veronic 8 v, yksi pojista Daniel 10 v ja kiviä käsissään pitänyt Olek 7 v. Ranteensa leikeissä murjonut poika ei nimeään laittanut enkä sitä enää muista.
Lasten mukana kuljeskeli jokunen kissa sekä koira. Mustaa rotjaketta piti ojentaa rantsakalla ja se asettuikin, mutta sitten syöksyi aidan alitse pienenpieni kissanpentele sen kuonoa kynsimään. Pian siinä menivät rinkiä niin kissat, koirat kuin lapsetkin. Tytön ja Olekin kukkamekkoinen äiti tuli paikalle takanani olevasta kerrostalon rohjakkeesta, mutta ei alkanut juttusille sen kummemmin. Tervehti vain hymyillen kun drastuijet sanoin. Ollessani jo menossa poispäin, niin Olek juoksi aitoja ylitellen hengästyneenä jälkeeni ja ojensi minulle äidiltään terveiseksi omenan.
Omenapojan jälkeen tultiin minua vielä kerran jututtamaan. Mopopoikia kiinnosti kovasti tämmöinen kulkija ja jälleen otin kartan esille. Piti näyttää heille työkaluluukun sisältö avain avaimelta. Pikkuinen kirveeni kiinnosti ja kovalla paineella toimiva kaasusytytin. Se taisikin olla ensimmäinen mopokohtaamiseni. Harrastus, jota niin kovasti vastustan tapahtuipa se missä tahansa.
Kylän sisääntuloväylällä tien alitti pieni joki. Sen ylitse kauan sitten rakennettu, kovasti paikkailtu silta alkoi olla ikänsä päässä. Lahon sillankaiteen yläpuolella kulki ruosteensyömä, repsottavaeristeinen, lakkautetun sahan luona olevalta lämpölaitokselta kylään johtava kaukolämpöputki. Harakoillekin siitä lämpöä riittää koska käytössä se lienee kun en uusiakaan putkia nähnyt. Kai vanhustentalo, koulu, muutamat kerrostalot ja hallintorakennus jonkinlaisen lämmönlähteen tarvitsevat jos itse kyläläiset puilla tönöjään lämmittävätkin. Kylässä pisti silmään jonkilainen jako huonompiosaisten ja paremmin toimeentulevin alueesta jonka kylän kahtia halkaiseva pääväylä toisistaan erotti. Kaukana metsänlaidassa, liejuisen kujan päässä oli aspestikattoisia karjalaistyylin talojakin kenollaan muutama. Erään sellaisen pihassa kompuroi kasvimaataan kitkemässä vanha muori joka tuskin jaloillaan pysyi eikä se kuullut, kun kokeilin huutamalla "päevee", että osaisiko hän suomensanaa kanssani vaihtaa.



Pottumaan kokoisena kun ihmisten toiveet pysyisivät.

Volomasta kokonaan poistuessani puhalsi tuuli paikalle raskaan mustan pilven josta ryöppysi hetken verran sankasti vettä. Kohdalla sattui olemaan oveton ja ikkunaton tiilirakennus jonne kerkesin enämmälti kastumatta.
Kun sade taukosi, kiertelin pusikoiden valtaamalla, hylätyllä teollisuusalueella. Poiskorjaamattomat öljysäiliöt, hajonneet rakennukset, pusikkoon sujaltava rautatie ja tähystystornia muistuttava tiilitorni tekivät ankean vaikutuksen. Aprikoin siinä öljylänttistä hiekkaa potkiessani, että millainenhan lienee Volomassakin pohjaveden tila?






Iltaa kohti taivas kirkastui, soiden yllä leijaili sumuläimäreitä kuin tarinoiden aaveita koskaan päättymättömillä poluillaan. Näin myös yhden, laajan metsäpaloalueen jossa aluskavillisuus jo vihersi, mustikanvarpua enimmäkseen. Niillä kankaankohdilla metsän tunnelma oli erilainen, kuin pysähtynyt. Jollakin kohtaa oli ukkoteeri jäänyt auton alle ja olisin ottanut sen nuotiolla paistettavaksi jos olisi ollut tuore, tämä haiskahti jo. Korppi vainajan ääreltä lentoon nousi, se oli kortannut teertä niin, että pää puuttui.

Autoja ei montaa tällä taipaleella näkynyt. Aivan alkupuolella yksi Niva ja sitten joku muunmerkkinen maastoauto jossa oli nuoria miehiä menossa kalaan koska vapoja oli sidottu takapuskuriin ja lonksuvassa takaovessa heilahtelevaan vararenkaaseen kiinni useita, ja katolla oli kumivene.