perjantai 29. elokuuta 2014

15. Kanatarhuri Sasha

Ti 17.6.2014

Yhä vain Tumban kupeessa, leirissä nro 7. Ollaan kai pitkällä aamussa jo, kännykän akku lopussa joten aika on arvauksen varassa. Varaluuria en viitsi kopeloida ensiapulaukusta, ja sitä paitsi siihen pitäisi sitten penkoa päänsä lokerikoista avauskoodikin. Käet kukkuvat kilpaa vaikka luulisi niiden äänihuulien jäätyneen ja kielien katkeilleen märän kylmän kynsissä. Muut linnut ovat vaiti. Sataa tuhuuttaa, mutta ehkä laantumaan päin. Heti, kun sade vähänkin taukoaa, tempaisen leirin kasaan ja lähden hippasemaan, ei tätä makaamista enää kyljet kestä, saatana.

Mutta Pieningästä lähtöäni edelsi vielä yksi hauska tapaaminen.


Hyväntuulisen miehen nimi oli Sasha. Hän huitoi minut pihamaalleen joka oli kylästä poistumisreitin alapuolella, lammelle antavassa rinteessä. Käteltyämme hän vei minut ensimmäiseksi tipolaan. Siellä oli pieniä huoneenkopperoita jonka karsinan aidoilla istui eri värisiä kanoja ja kukkopoikia kuin lihavia teeriä puiden oksilla. Yhden isomman kopperon kynnyksellä tuli vastaan kaakattava kanaemo joka paimensi kirjavaa lapsilaumaansa syrjemmälle kun tunnisti vieraan tuoksun. Näistä Sasha velleihinsä höystöjä talvella saa; munia ja kanantäkkää.

Sitten katseltiin tilukset. Pottua, kaalia, salaatteja, sipulia ja mitäpä lie taimella ollutkaan. Kasvihuoneessa tomaattia ja kurkkua niin kuin minulla itsellänikin kotona. Halla Holotnan vierailuja Sasha pelkäsi ja varmaan se nyt on sitten lammelta noussut vaikka sade, kylmä ja rännänkin sekainen pahimmalta suojeleekin. Tyynellä alavilta nouseva alkukesän pakkanen on säälimättömin vierailija kasvimailla ja mustikankukinnoilla.
Huoneistonsa keittiössä Sasha nosteli paistikulhon, leipää, voita, juustoa ja jotain kaalisäilykettä pöytään. Kouraisi sekalaisia suklaakompiaisia kristallikulhoon jälkiruuaksija kaatoi touhukkaasti sankosta vettä viisilitraiseen keittimeen tulistumaan kahvia varten. Kolisteli vielä laatikostosta lautasen, lasin ja haarukat pienen keittiönpöydän laidalle eteeni. Sitten käytiin komerokomuutissa pesemässä kädet. Pesuvesi lirisi vadin yläpuolella olevasta emalisäiliöstä johon se on kaivosta kannettu haalistumaan. Sasha otti hyllystä puhtaan pyyhkeen johon kädet kuivattiin. Alettiin ruokailemaan. Sianliha-nautapaisti maistui hyvältä yksinäisten nuotiomuonien jälkeen. Hörpin vettä särpimeksi vaikka Sasha näytti vodkapulloakin jääkaapin ovesta.

Ison vesimäärän kuumenemista odotellessamme, katseltiin vaatimattomasti kalustetut, mutta järjestyksessä ja siivottuina pidetyt huoneet. Olohuoneessa kirjavapeittoinen sohva, sen edessä matala, hopeanvärisellä kermillä peitetty pöytä jonka päällä kaukosäädin ja kynä, nojatuolissa kiskissi, mattoja lattialla, kolhupeltinen pönttöuuni väliseinää vasten, telkkari ikkunan vieressä, ikonintapainen seinännurkassa, kukkatapetit ja rehevästi kasvavia kukkia myös ruukuissa ja verhojen kuvioissa. Sasha otti poikavainajan asepukuisen kuvan piirongin päältä käteensä ja esitteli sen vuolaan kertomuksen keralla erikseen. Pienessä makuuhuoneessa parisänky, iso herätyskello pikkuisella pöydällä ja tohvelit sängynjalan vieressä lämminvärisen maton päällä. 
Välissä myös kertomuskuvaelma vaimovainajan retongin avulla, josta luultavasti ymmärsin, että neljä lasta hameen alta yhteisen elämän aikana päästeltiin, ja että yksi tytär on opettajana paikallisessa skolanissa ja vanhin Volomassa samassa toimessa, mutta valokuvan laivastopoika on kuollut. Neljännestä lapsesta en enää saanut sitten selvää, missä hän on ja onko poika vai tyttö.

Kun kahvin aika tuli, pyysin molokoa valkaisuksi. Sasha nosti sormea "njet moloko...", että odota ja kipaisi porstuan suuntaan. Tuli pian pienen, sinisen säilykepurkin kanssa takaisin ja avata vängersi sen puukahvaisella purkinavaajalla. Kun hän sitten lusikalla lappoi viilimäistä ainetta isoon kahvikuppiini, niin kauhistuin, että eikös tuo kahvi tuosta myrry, mutta ei, tavallaan niin kitkerästä murukahvista tulikin makoista juotavaa. 
Otin Sashan pöydänlaidalle laittaman purkinavaajan käteeni ja ilmaisin ihailuni sen erikoisuuteen. Sasha nosti jälleen sormensa pystyyn ja kipaisi ovesta porstuaan ja toi kohta täsmälleen samanlaisen jonka painoi käsieni väliin kertoen kaikilla ilmeillään, että muistoksi, muistoksi finskipojalle!


Ilta oli jo pitkällä kun läksin Pieningän mukavan kanatarhurin, Sashan luota soljuvahiekkaisille teille kohti uusia maisemia, uusia kyliä.

17 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

kun poikani oli semmoinen viisivuotias, luin hänelle peukaloisen retkiä villihanhien seurassa. tarinassahan haltijan pikkuruiseksi loihtima nils holgersson matkustaa hanhiparven mukana ja oppii tuntemaan eläinten maailman sisäpuolelta, yhtenä niistä.

minusta sinä olet aivan kuin nils: ulkopuolinen, jonka eläimet hyväksyvät. eläimillä tarkoitan sinun kohdallasi tavallisia ihmisiä. ja kuvistasi pidän aivan erityisesti. ne ovat sanojesi kanssa oikeassa yhteydessään.

tästä karjala-sarjasta haluan sanoa vielä sen, että sekä rumilla että kauniilla asioilla on tehtävänsä. usein ei olekaan aivan yksinkertaista sanoa, että tämä on hyvää tai tuo pahaa.

picassokin sanoi, että jos se mitä teet on hyvää, se on taidetta, jos se on huonoa, sillä ei ole mitään väliä.

meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, minäkin olen lukenut lapsilleni (ainakin niille vanhimmille) Holgersonia ja se kirja taisi kyllä kulua aivan puhki. Tuli joskus luentana radiostakin ja sitä oli mukava kuunnella.

Omat muistiinpanoni tuntuvat kyllä ruton merkkaamalta pottupellolta; turhalta kylvöltä kun sadonkorjuu koittaa.

On "vähän" murheita jaksamistakin ajatellen. Omia ja läheisten. Läheisten omia ja omaisten läheisiä. Voi jeesuksen vittu niitäkin kuopiolaisia helluntalaisia minkä olivat vanhimpien tyttärien äidille aiheuttaneet!

Jos olisin Peppi Pitkätossu niin laulaisin silti vain; kaikki on vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun. Tai kuin Lavi, ota löysin rantein, elä jännitä ... eihän suremalla maailmassa mitään saa päivä päivältä vain lähestyypi maa.

Anonyymi kirjoitti...

valto

sain s-postisi aiheesta ja tulistuin minäkin. luen parhaillaan yhtä irlantilaista blogia, jossa katolinen nainen tilittää nyt ikään kuin seestyneempänä lähes kahden vuosikymmenen traumaattisia kokemuksiaan magdalena-luostarissa.

kertomus on se tuttu vaan ei turvallinen: kirjoittajan itsenäisyys ja itsetunto nujerrettiin, nunnajohto oli mielivaltaista ja edellytti muun muassa uhkauksien säestämänä sokeaa tottelemista.

kirjoittajat katsoo nyt suunnilleen toipuneensa analysoimaan tapahtumaketjua ja yrittää oppia erottamaan sairaat yhteisöt terveistä.

mikä helkatti saa ihmisen liittymään voimakasta sitoutumista edellyttäviin suljettuihin ryhmiin? uskolla alistaminen inspiroi muihinkin tärkeisiin kysymyksiin. kuinka suuri valta suljetulla yhteisöllä voikaan jäseneensä oikein olla? onko terve uskonnollisuus ylipäätään mahdollista voimakasta sitoutumista vaativissa ryhmissä? onko tavallinen muotojäsenyys laitoskirkossa sittenkin sitä terveintä uskonnollisuutta?

meri

a-kh kirjoitti...

Pavali varoittaa jättämästä seurakuntakokousta ja AA varoittaa jättämästä ryhmää. Ensin mainitussa laiminlyönnissä retkahtaa maailmallisuuteen ja epäjumalanpalvontaan, jälkimmäisessä juomaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

"Terveitten hurahtaneiden" kanssa se ja sama missä hihhuloivat, mutta kun he psyykeltään heikkoja, yksinäisiä (rikkaita) vanhuksia ja diagnostoidusti mielisairaita kängeihinsä sitouttaa, niin se on rikos, johon anteeksiannon pykäliä ei tarvitse edes harkita.

Lainkoura taitaa vain olla aika tehoton saattaakseen edesvastuuseen ketään. Uskontojen uhrit-yhdistys voi antaa neuvoja, mutta kykeneekö muuhun.

Uskontojen suunnalta elämänikäisen, kielteisten kokemusten nojalla ei tarvitse ihmetellä, jos vittuutumiseni uskontojen ilmenemismuotoihin on syvä.

Enkä totisesti usko itse mihinkään.

Luultavasti olisi parempi, kun aikojen alussa eivät tarinamaakarit olisi jeesuksia ja jumalia satujensa henkilöiksi keksineet. Ihminen olisi ollut paljaasti sitä mitä se pohjimmiltaan on eikä pahuus olisi piilopaikkaa tykeilleen& taipumuksilleen niiden (uskontojen) takaa löytänyt.

Kun minä jätin kymmeniä vuosia sitten evlutsrk:n johon minut minulta kysymättä oli kasteessa sitoututettu, niin en retkahtanut silloin enkä myöhemminkään yhtään mihinkään.

Paavali haistakoon pitkän, katolisen papistonsa syntilistan!

a-kh kirjoitti...

On saarnaajia, jotka huolehtivat vain kukkarostaan. On myös aidosti asialleen antautuneita esirukoilijoita, jotka varovat vahingoittamasta ihmistä. Sitten on demonilogeja, joiden mielestä kaikkinainen sairaus on Saatanasta, ja jos sairas ei parane, on hänellä tunnustamatonta syntiä.

Osoittaa äärimmäistä vastuuntunnottomuutta, jos mieleltään tasapainottoman ihmisen käsketään ottaa Jeesus herrakseen ja heittää lääkkeet roskikseen. Yhdysvalloista Suomeen rantautuneen menestysteologian jäljet ovat likaiset

Tunnen erään tapauksen, jossa luterilaisen kirkon pappi järjesti parantumiskokouksia. Avustajanaan hänellä oli Nikkilän sairaalan apulaisylilääkäri, selväpäinen mies, joka sanoi pitävänsä lomaa aina silloin, kun potilaat alkavat tuntua vihollisilta. Molemmat olivat kokeneet parantuneensa rukouksen kautta, ja pappi, teologian tohtori, koki parannuttuaan saaneensa tehtäväkseen sairaiden puolesta rukoilemisen.

Tämä kommentti ei ole uskonnon puolesta eikä vastaan. Hengellisyyden varjolla tapahtuva terveyspuoskarointi ja muut väärinkäytökset pitäisi voida aina uskottavasti paljastaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kale

Minä epäilen lujasti kaikenlaisten uskovaisten "aitoutta". Jotain aivoperäistä sairautta tai vastaavaa niissä aina on. Kuten myös mainitsemiesi papin ja lääkärin kaltaisten tapauksessa.

Sitten on uskovaisuutta, joka johtuu pimeästä tietämättömyydestä (puhumattakaan vauvasta saakka aivopesemisestä); suljetaan kaikki muu tieto mielestä pois vaikka sitä tulee tuutista jos toisestakin tänä päivänä ja luulisi sen olevan mahdotonta.

Itse olen hyvä esimerkki siitä, kuinka "tiedon" (informaation) täydellinen poissulkeminen mielestä onnistuu: en yhtään ainoaa urheiluun liittyvää uutista kykene muistini kannettavaksi vastaanottamaan vaikka se näyttäisi valtaosalla kansasta olevan sen hetken tärkein asia.

Mutta eihän moni muista juuri kuulemansa säätiedotuksen sisältökään kun minuutin päästä sitä kysyy.

Kun mainitset Yhdysvallat, niin sinnehän näiden suomalaistenkin lahkojen jäljet melkein kaikki johtavat, niin myös rahapurojen virrat jotka kymeksi siellä muuttuvat. Mutta uskovatko uskovat jos tämän heille kertoo vaikka kuinka tutkimustietoja esittäen.

a-kh kirjoitti...

Kuuluu ihan yleissivistykseen muistaa Haku-Veikon 50 kilometrin voittoaika Oslon talviolympialaisissa 1952: 3.33.33.

Valto-Ensio kirjoitti...

Sitten minä en ole "yleisivistynyt".

a-kh kirjoitti...

Leikkiihä mie haastoin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mutta kun minä olen niin totinen poika...

Riku Riemu kirjoitti...

Minä olen puolisivistynyt, kummasta puolesta se sitten johtuukaan. Siitäkö, ett muistan tuon 3.33.33 oikein hyvin,vaikken vielä elänyt sen syntyaikoihin. Vai siitäkö, etten koskaan muista ilman eri tarkistusta, mikä urheilusuoritus oli kyseessa ja kenen tekemä. Hakulinen ja Mäntyranta menevät ajatuksissani sekaisin. Muistisääntönä minulla on, että se oli jälkimmäinen, joka jäi amfetamiinin käytöstä kiinni.

Anonyymi kirjoitti...

valto

kyllä ihminen hölmöilee ihan samalla tavalla uskonnottomanakin. kaikki me olemme järjestään vähän kieroja, salakavalia ja ovelia. esitämme tätä suurta näytelmää joka iikka.

ja hyvän tekeminenkin on usein vain naamio itsekkyydelle. toisten miellyttäminen, mahdollisuus saada tyydytys tarpeelle olla tarvittu tuottaa itselle mielihyvää. ja uhrautuminen se vasta mielihyvää tuottaakin.

jos nyt aluksi pääsisi edes siihen, ettei uskoisi johtajiin tai jumaliin. ulkoapäin opastetuille teille lähteminen on kantapääkokemusteni mukaan osoitus siitä, että ei ole tajunnut jutun jujua: epäileminen on rajattomasti paljon tärkeämpää kuin palvonta.

meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, mulla ei tietoisia muistisääntöjä kai minkään asian kohdalla ole. Jotkut asiat vain pitää muistaa ja sillä siisti, mieleenmuistumattomille ihan sama.

Joka päivä pitää kuitenkin (vielä tällä iällä!) muistaa saatella ekaluokkalainen kouluun ja hakea myös. En ymmärrä, olisiko jonkun Mäntyrannan muistaminen, ja mihin yhteyteen, sen rinnalla jotain, tai että tärkeää jopa.

Minua on moitittu semmoisenkin takia, kun olen sotkenut jonkun Myllylän ja toisen, minulle vielä oudomman nimen, Häkkisen urheiluroolit keskenään. Enkä muuten muista nytkään, kumpi juoksi ja kumpi hiihti tai ajoiko ne jotain rallia. Enkä mene wikiin tarkistamaan koska ei kiinnosta tietääkään.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, ei ihminen, muutamia yksilöitä lukuunottamatta enää paljon mihinkään tästään muutu, korkeintaan yhä enemmän välinpitämättömämpään suuntaan. Silti se, laumaeläimiin kun kuuluu, kaipaa ja tarvitsee johtajaa ja johtajien keppihevosia; jumalia ja jeesuksia ja enkeleitä. Sarasvuota ja Billy Grahamia.

Sitä päivää ei tule, että uskonnonopetus (jonka tarpeellisuudesta/tarpeettomuudesta keskutelu olisi paljon tärkeämpää kuin "pakkoruotsista") erillisenä aineena kouluissa lopetettaisiin ja sen parissa ja vallassa askarreltu menneisyys siirrettäisiin historianopetuksen yhteyteen; että ajatelkaas lapset, millaisia esi-isämme ovat olleet, ovat uskoneet sellaiseen, jota kukaan ei koskaan ole voinut millään tavalla konkretisoida niin kuin nyt vaikkapa dinosaurusten ja mammutin sukupuuttoa, Pompeijin luonnonkatastrofia, Egyptin pyramideja, maailmansotien hirveyksiä, atomipommia, elonkehän itsesaastutustamme, järjettömän kallista kuukävely-huvinäytelmää... Ei niillä ole edes sen palvomansa jumalanpojan, Jeesuksen nimmaria, mutta siihen ja sen takaisin tuloon ne ovat vuosituhansia uskoneet...

a-kh kirjoitti...

"Sopii sopii, aina epäillä sopii, mutta tankki se on siitä huolimatta. Mutta kas, kas kun tulee marjoja. Niin on kukkasta että."

Valto-Ensio kirjoitti...

Tuntematonta tulee taas radioteatterinkin täydeltä kun uusia tuntemattomia murhataan Euroopan rajamailla.