maanantai 30. maaliskuuta 2009

Lumelääkettä kaikki tämä


Kun silkka ahneus laitumien laajen­tamispyrkimyksineen ajaa mam­muttitautia sairastavan ihmisnilviäisen sukupolvia kuilujen reunalta toiselle, niin kaikki köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisytoimenpiteet ovat vain laskuvarjojarrutusta taloususkovaisten tava­rataivaissa.

Kun käsiä ristien ja tyhjyyteen ru­koillen survotaan hätäapuleivänjytysiä nälkäisiin kitoihin maailmanäärissä, mutta itsellä holvit pullisteleva kultaa ja mirhamia, on se tekopyhyyden ilme­nemismuodoista iljettävin.

Kun järjestetään seminaareja, joissa Mount Everestin korkuista käyrää esi­tellen louskutetaan köyhyyden, syrjäytymisen ja väestöräjähdyksen etenemisestä globalisoituvassa maailmassa, pitää se leivässä tutkijat, syrjäytymisprojektien vetäjät, jokapaikan järjestöhuuhkajat, luennoitsijat ja muut elämänsä teorioille uhranneet.

Poliitikot saavat lisäpinnoja vilahta­malla salamavalon leiskauksen ajan näissä tilaisuuksissa, ja näin nämä kokoontumiset luovat amerikkalaisella tissiviihteellä turrutetulle massalle il­luusion siitä, että köyhistäkin välitetään.

Todellisuudessa rahalla voideltu sel­käranka ei taivuta eurojen kahinaan mieltyneen korvaa kuuntelemaan maan matosen vaikerrusta. Tuskin köyhyy­dentutkijoiden skenaarioita otetaan edes esille muokattaessa ja myllättäessä tätä länsimaista markkinatoria, jossa liikemie­het risteilevät kauppaamassa toisilleen "mistä vain sentit irtoaa"-rihkamaa .

Sen sijaan osakkeiden poikimaansaamis­tutkimukset ovat edelleen tärkeitä toripaikkojen jakajien mielestä. Sekä sen kysymyk­sen ratkaiseminen, kuinka tyhmän mas­san saisi uskomaan liittovaltioihin, yh­teisiin valuuttoihin, ydinvoimaloiden ja vuotosten välttämättömyyksiin, metsien raiskausten tarpeellisuuteen tai Shellin, UPM:n ja muiden monikansallisten yhtiöiden sumeilemattomaan alkuperäisväestöjen kurjistamispolitiikkaan. Niihin miljoonien ihmisten sielun­maisemien, kotien ja uskomusten särkemiseen mitä joka puolella maapalloa alati sivistyneen ahneuden nimissä suo­ritetaan.

Liturgiana soi taustalla hymni kulut­tamisen tärkeydestä ja hyödykkeiden välttämättömyydestä. Kuitenkin korkeintaan viidennes maailman väestöstä tämän kuluttamisen onnelan voi saavuttaa.

Suomalainen politiikka Vanhanen-Soini-Katainen-linjallaan on vain harhautusliike nöyryytettävien selustaan.

Näiden kihlausuutisten, fantastisten mahdollisuuksien ja EU:n pöytään syömään pyrkivien politiikalla ei ole mitään merkitystä leipäjonoissa.

Uusintana kertautuvaa lamaa pakoon juokseminen on samankaltaista kouhoilua kuin yli kymmenen vuotta sitten liituraitaköyhä Ulf Sunqvist-sekoilu rahalle haisevien sontakuormien päällä. Mitätön kakkarahan sieltäkin vain vierähti köyhien ruumilla päällystetylle markki­natorille.

Politiikalla, jota viime vuosikymmeninä on harrastettu, ei ole ollut mitään annettavaa halpatyöllistetylle, syrjäytyneelle köyhälle ja pahasti nenästä vedetylle kansalaiselle.

Se noudattelee modernisoidun Minotauroksen laatimaa käsikirjoitusta. Koukku, jossa heilutaan, liittyy en­sisijaisesti ilmastosopimusten osakkeiden kauppaan, Natoon ja elintilan laajenemishurmokseen. Samalla itse lypsylehmä, kansa, ahdetaan helposti hallittavaksi, pahoinvoivaksi muovailu­vahaksi ahtaisiin rähinälähiöihin ja ker­rroskolhooseihin eteläisiin kasvukes­kuksiin.

Suomi-neito itäeurooppalaiseksi ilo­tytöksi alistettuna joutuu polvistaan ylöspäin halpa­myyntiin ja kaikkien ronklattavana ole­miseen; elämysreservaatiksi muutami­ne loitsujen lukijoineen, joulupukkei­neen ja lapinkasteen jakajineen kaikkeen kyllästyneelle turistille.

Tämän ilotytön pakarat ovat ainoat to­delliset puskurit. Puristuvathan ne jäl­leen kerran mukavaksi reunaehdoksi Karjalan mäntyä vasten.

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Kuin kepeällä honganoksalla...






















...olisi otsaan naksautettu. Sen tunteen sai aikaan Antti Tuurin kirja kirjailijatoveristaan Erno Paasilinnasta: Lähikuvassa "Erno Paasilinna", Otava 2009.

Tällaiseen kirjalliseen vaikutukseen Katri Helenan mies, evp, Panu Rajala ei pysty. Sen osoittaa jo hänen Hesariin väkertämänsä vastine Matti Mäkelän kirja-arvosteluun (Hs 19.3.09), jossa valehteli (20.3.09) omenapuiden oksien kiskomisesta.

Antti Tuuri kertoo kirjassa tapahtumien kulun Taatan puutarhassa Hämeenkyrössä, vuodelta 1991 puolta uskottavammin.

Ennemmin uskon Tuurin kertomusta, sillä Rajala on jo aiemmin osoittanut olevansa epäluotettava. Hänen vastineensa on kuin Paasilinnan esimerkki siitä, kuinka tärkeää on kirjoittaa kuten asiat ovat, eli muistinvaraisesti jotenkin näin: "...eivät hongat narise savottakämpän pihamaalla, sillä ne on jo aikoja sitten polttopuiksi hakattu..."

Tuli haikea mieli lukea Ernon viimeisitä ajoista. Hän oli kirjallinen isäni, voisin sanoa. Ainakin lukemaan opastajana.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Että meitä oikein huijattaisiin

Välipaloja kinuaville lapsilleni ostin "Kitumarketista" terveelliseksi mainostettuja ruisraksuja. Sisällön määrä pakkauksen ulkoisen koon kanssa paljastui silkaksi vittuiluksi tyhmälle kuluttajalle.

Råg Fras -tuote käy aivan hyvin pienoismalliksi globaalista talousjärjestelmäpaketista, jota huijarit alkoivat kyhätä kasaan heti edellisen laman jälkiuunilämmössä. Kierrätysmerkkikin on kyljessä kuin päästökauppakonsulttien salkuissa ja Atlantin yllä kiitävissä suihkujeteissä.

Tässäpä taas lamaillaan ja raksutellaan muutamien rouskutellessa, mutta yhtään raksupakettia en loppuelämäni aikana enää kotiini kanna!

Jos kerran Suomi valtiona...

...keikkuu kuudentena sananvapauden rikkojien listalla Euroopassa, niin mihin se sijoittuisikaan, jos tilastonikkarit kykenisivät kuokkimaan joukkojen ruohonjuuritason kynnöksilläkin uskottavasti? Munatuntumalta sanon, että diarioinnin tulokset noudattelisivat vähintään samaa, ellei jopa ykkös-kakkossijojen jakajana Turkin ja Itävallan kanssa.

Jos olet selvinpäin ja sanoa loksautat jotain poikkeavaa, etkä muista katsoa, missä läpeäsi auot, voit joutua hyssyttelyn kohteeksi.

Sananvapauden rajoittimien olemassaolosta kielii jo tunne, että elät maassa, jonka perinteisiin kuuluu tuppisuisuus.

Minulla on aina semmoinen tunne.

Kun Kittilän Levillä, eräällä isohkolla rakennustyömaalla piirsin piiloon jääviin rakenteisiin (ja maalilla peitettäviin levyihin) pilapiirroksiani, tuli eräs juuri koulujenkehdoista kuoriutunut mestari kirskahtelemaan, että tällä työmaalla ei sitten piirrellä!

No, minähän heti iltapäivästä tietenkin piirsin kymmenen metriä pitkän sarjakuvan teksteineen erään kaapelikonsolin katveeseen sähkömiesten iloksi. Siellä se lienee tänäkin päivänä jos ei homeen takia ole jo koko rakennusta uudelleen saneerattu.

Suomalaisessa istuu sensuuri tiukassa.

Median edustajista maakunta-ja paikallislehdet ovat luovimpia, näkymättömän sensuurin airueita.

Tämä mielipide sai vahvistusta Lapin Kansan päätoimittajasekoilun vuoksi. "Almatialaiset" pelkäsivät niin kauhiasti, ja nyt sanon rakennustyömaiden kielellä: "lättäpillun pelin läiskettä" jos Johanna Korhosen olisivat Nikulaksi Nikulan paikalle valinneet.

Paikallistasontoimijat eivät itse edes tajua sitä.

Tai tajuavat, koska suorapuheisuus ja läskisoosin hajusta poikkeaminen veisi heiltä tilaajat, ja mainossentit

Sinällään hyssyttely alkaa jo kehdossa.

Viisivuotias lapsikin osaa vilkaista ympärilleen, ennen kuin kuiskaa jotain luvatonta.

Joka sanoo puhuvansa mitä sylki suuhun tuo, valehtelee. Hänen sylkirauhasensa seulovat sanat valmiiksi ympäristöön sopiviksi, siksi peitelty totuuskin kuulostaa omissa, sekä toisten samanmielisten korvissa aidolta.

Internetin keskustelupalstat ja kommenttiosastot tulvehtivat anonyymejä suunsa avaajia. Tosin heidän rajoittimensa ovat lonksahtaneet toiseen suuntaan nurinniskoin.

Internetissä sananvapaus on in, mutta se ei enää palvele sen käyttäjiä, vaan vallanpitäjiä.

He ovat päässeet tavoitteeseensa sensuurin käänteisessäkin yhteiskunnassa.

Nimettömät sanojat ovat sisäistäneet heidän tahtonsa.
Perseet vain ovat levällään pornosivuilla, eivätkä revittelijät naamoistakaan päätellen näytä sitä yhtään häpeävän.

Niille maksetaan siitä.

Ja maksettu haiskahtaa aina.

Perseelle.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Sananvapauden onnela


Sananvapautta ei voine ostaa. Hinta sillä kyllä on olemassa.

Rahassa sananvapautta ei mitata, mutta ihmiskunnan historia osoittaa, että hengellään ovat sen useat yrittäneet lunastaa, eivätkä edes heidän jälkeläisensä ole sitä täydelliseen omistukseensa saaneet.


Mitä maksaisi kuubatar Yoani Sánchez siitä, että saisi kotoaan käsin kirjoittaa blogiaan
http://desdecuba.com/generaciony_fl/ ?


Tämä filosofian maisteri (kuva hänen bloginsa kommentipalstalta) joutuu päivittämään blogiaan havannalaisten hotellien nettiyhteyksiä hyväkseen käyttäen, ja tietenkin pelkäämään, että jonain päivänä viranomaiset iskevät kurkkuun kiinni, raahaavat kuulusteluihin, kidutettevaksi ja mahdollisesti myös murhattavaksi.



Hänen kirjoituksiaan voi lukea monella kielellä, koska lukijoita on yllättäen löytynyt maailman eri laidoilta ja niitä osaajat sitten avuliaasti kääntävät omille kielilleen. Blogi löytyy Suomeksikin.


Sanalla on aina olemassa reittinsä sensuurin piikkilankojen, vartiokoppien ja nykyisten nettisuodattimien koukeroidenkin lomitse.


Sana on vapaa.


Sanojat eivät ole sitä milloinkaan.


Ainakaan jos sanovat jotain.


Ei tarvitse olla kummoinenkaan kirjoittaja, että sensuurin palvelijat käyvät vaientamisyrityksiin, jos kirjoittaa sellaisista aiheista, joista on totuttu vaikenemaan.


Autonmoottoreista, suksenluistosta ladulla, muodista ja ruokaresepteistä saa kirjoittaa rauhassa ilman anonyymien invaasioita kommenttipalstoille irvailemaan. Varsinkin, kun kirjoittaa yleisessä, Tekniikan Maailmankin hyväksymässä hengessä. Tai jos laittaa lauseita jonoon susista tai karhuista siihen sävyyn, että ne saa tappaa viimeiseen karvakorvaan saakka.


Mielipiteidensä takia Suomessakin monet oikeat, ja hyvät, kirjoittajat piiloutuvat nimimerkin suojiin olipa asia mikä hyvänsä. Heitä luetaan silti, sillä he taitavat itsensä uudelleen synnyttämisen. Muutamat blogikirjoittajat kykenevät viisautensa äärettömyyden avulla päivittäiseen asiansuoltamiseen. Tai heillä on jokin vakaa jobi, jonka sermien suojassa voi alati tehdä tutkimusta seuraavan postauksen aiheesta. Tämä kadehdittava aktiivisuus tähtää ehkä Guinnesin ennätyskirjaan, tai on addiktio josta ei voi vuorokaudeksikaan laistaa ilman vieroitushoitoa. Liittyyhän siihen samoja elementtejä kommenttiosaston kulmapöydässä kuin toisilla jokailtaisella bubikierroksellakin; kaverit odottavat.



Täydellinen anonyymius harvoin on mielipiteiden ehdoton edellytys demokratiassa. Se osoittaa mielipiteiden esittäjästä ehkä sen, että hän ei ole varma omastakaan mielipiteestään koska ei viitsi nähdä vaivaa rakentaa itselleen uutta henkilöllisyyttä. Anonyymien vallattoman lauman perustellusti arkoja, mutta hyviä kirjallisesti itseään ilmaisevia joutuu ehkä näin syyttäkin "hylkää"-tangentin painalluksien uhreina vajoamaan iättömyyteen.


Joku Jussi Halla-aho on pelkkä pikkusinttien kalastelija näillä aalloilla. Hänellä on ollut alunalkaenkin selvä päämäärä olla jotain mieltä jostain, jolle tiesi kannattajia löytyvän. Jos hänellä ei olisi ollut sattumoisin saumaa maailman talouspolitiikan notkahduksen ja maahanmuuttajien tuoman epävarmuuden tilan suhteen, hän olisi voinut ryhtyä kampanjoimaan vaikka hylkeiden metsästyksen lisäämisen puolesta. Rannikkoseudun kalastajien ja pyssyveikkojen lisäksi olisivat Savo-Karjala-Kainuu-Lappi-petovihamieliset rynnineet joukolla perustamaan hommeli-foorumeita Halla-ahon EU:n lammaskatraaseen päästämiseksi.


Pääasia vain, että JH-a:n nimi keikkuu listoilla ja hän kipuaa johonkin asemaan yhteiskunnassa. Munia kutkuttavaa hänen kaltaisilleen on löytää itsensä myös Mitä Missä Illoin -teoksen sivuiltakin.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Minulla ei ole sielua...

...mutta jokin pääni sisällä tikittää silti.

Kirjoittipa suomalainen ajattelija Samuli Paronen johonkin lehdenreunaan seuraavanlaisestikin:

"Useimmat rosvokoplat ovat onnistuneet valtiollistamaan asemansa."

Ja:

"`Maailman kahleet ovat samaa ketjua.´ Kun sorretaan yksilöä, kohdistuu sorto kaikkiin."

Ja näin sanoi Platon Valtio-teoksensa eräässä dialogivälähdyksessä:
"-... Naisia ja lapsia koskeva kysymys on jo käsitelty, mutta hallitusmiesten kohdalla on oikeastaan aloitettava aivan alusta. Jos muistat, sanoimme että heitä on koeteltava sekä nautinnoissa että tuskissa ja heidän on niissä osoitettava rakastavansa valtiotaan, eivätkä he saa luopua tästä periaatteesta rasitusten ja vaarojen aikana eivätkä missään muissakaan tilanteissa. Se, joka ei selviä kokeista, on suljettava pois, mutta se joka suoriutuu kaikesta puhtaana kuin tulessa koeteltu kulta, on asetettava hallitusmieheksi ja hänelle on annettava kunnianosoituksia ja palkintoja sekä hänen eläessään että kuoltuaan. ..."

Platon ja Paronen ovat ajattomia ajattelijoita. Ensiksi mainittua lukiessa karahtelee ajatusten alla kreikkalaisen, ammoin jo uusien rakennusten, teiden ja kiveysten alle hautautunut toripation kiveys.

Jälkimmäisen karheat ajatukset saattelevat Platoninkin ajatuksia kotoisimmille maankamaroille.
Tämä on vain tunne, ei mikään syvällisen esseen aihe.
Itsestäni ei olisi heidän kummankaan viittaan kääriytyjäksi, nöyränä vain lueskelen ja yritän olla oppilaana näillä vuosituhantisilla ajatusten kentillä.

Lukiessani heidän ajatuksiaan, olen kuitenkin ikään kuin samassa huoneessa molempien kanssa.

Platon syntyi vuonna 427 ennen ajanlaskun varsinaista kivitauluihin kaivertelujen aloittelemista ja Paronen 1917, kun Suomen itsenäisyyden vuosia alettiin ylös merkkailla.


Platon kirjoitti dialogeja, Paronen monologeja, mutta jonkun kanssa jälkimmäinenkin päänsä sisällä keskusteluja kävi. Eikä hän mikään skitsofreenikko ollut.


Platon:

"-... Mehän olemme sitä mieltä, ettei kunnon mies pidä kuolemista kauheana asiana toiselle kunnon miehelle, vaikka tämä on hänen ystävänsä.

- Niin olemme.

- Eikä siis ala vaikeroida tuon toisen vuoksi niin kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin hirveää.

- Ei varmasti
- Ja väitämme myös, että juuri tällaisella miehellä on omassa itsessään kylliksi voidakseen elää onnellisena, että nimenomaan hän kaikkein vähiten tarvitsee ketään muuta.

- Se on totta. ..."


Samuli Paronen:


"Näin monivuotisen naapurini, isäntämiehen ensi kertaa tosi iloisena. Hän oli juuri kuullut toisen naapurini, myös isäntämiehen, ampuneen itsensä. Heillä ei tietääkseni ollut ollut mitään riitoja; se oli aivan luonnollista isäntämiehen iloa Suomessa."

Yhteyksistään irti reväistyjä nämä esimerkkini, mutta nyhdetäänhän maailmassa perheitäkin toisistaan erilleen.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Huoltojoukot ovat uupuneita


Huolet ovat painavia. Mennyt alkaa kalvamaan heti, kun siihen jostain ärsykkeen saa. Mitään minkä taaksensa olet jättänyt, et voi pyyhkiä pois.
Voisin syystä olla hyvinkin katkera ihminen. Ehkä vähän olenkin, mutta murjon katkeruuden taka-alalle ja viheltelen vain jos joku kysyy, kuinkas hurisee.

Tappiot ovat osin oma vikani.

Nämä olkapäävammojeni perkeleetkin, jotka eläkkeelle kesken töiden minut ajoivat, ovat silkkaa omaa syytäni. Miksi vuonna 1992, 26 kesäkuuta ajoin niin päättömästi, että päädyin autoineni ojan pohjalle? Minne minulla oli kiire?

Muistan, että ajoin ruokatunnilla hakemaan kymmenvuotiasta tytärtäni työnantajan mökiltä jonne hän oli aamulla jäänyt nukkumaan.

Se ei ole minun syytäni, että vielä kolarin jälkeen piti tehdä raskaita töitä, joissa silloin särkyneet jäsenet sitten menivät sellaiseen kuntoon, ettei niillä enää ilman kipuja vasaraa heilutella. Eikä sekään, että 15.3.07 nostaessani pitkää, painavaa profiilipeltiä työmaalla, rusahti toinen olkapääni viimeisen kerran niin vakavasti, ettei sillä enää oikeasti töitä tehdä.

Mutta mitäpä v:ua näistä.

Maailman 6,8 miljardin ihmisen joukossa on aina niitä, jotka eivät voi edes toivoa huomisenkin vielä koittavan.

Perheestä olisi kuitenkin huolehdittava. Kukaan muu siitä ei voi välittää. Kaikki laskevat vain pennosiaan ja tulevia hautajaiskulujaan. Joidenkin suurin huoli on se, että ensikin vuonna voivat matkustella ja lennellä kaukana korkealla, kun jotkut surkimukset yrittävät siellä alhaalla kituuttaa roskatynnyrien katveista ruokaa kaivellen.

Omaa taustaani vasten ymmärrän särkyneitä, irtisanottuja, työttömiä, köyhiä ja kerjäläisiä. Ymmärrän, että vaikka kuinka suunnittelisi, ei jokaisen elämä mene halujen mukaisesti. Nykyisellään tajuan yhä paremmin senkin, missä ahdingossa elävät maailmanlaitojen pakolaiset, ja sen suunnattoman typeryyden, joka näitä asioita aiheuttaa.

Ymmärrykseni vain ei pelasta ketään. Ei se lyhennä leipäjonoja eikä lopeta aseiden kauppamista, murhia, kidutuksia ja raiskauksia. Ei se tuo leipää edes omaan pöytääni, saatika että maksaisi asuntovelkoja.

Muuta minulla ei kuitenkaan ole tarjota sen enempää itselleni kuin muillekaan kuin jokunen puolesta puhuva sananen silloin tällöin.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Komentokannen mysteerit

Elämän ymmärtämiseen tarvitaan hiukan elettyä elämää, pikkuisen oivallusta ja rohkeutta ajatella.

Tuskaiseksikin joskus muodostuvaa ymmärtämisen taivalta voisi lyhentää, jos jo elämää kokeneet osaisivat suunnata oppejansa lapsilleen oikeassa järjestyksessä.

Jo hyvin pienelle lapselle voi esitellä aivojen toimintamekanismeja samalla, kun sinne alkaa syöttää uneen, syömiseen ja ulostamiseen liittyviä välttämättömyyksiä.

Oikeastaan satukirjoihin tulisi kehitellä tarinoita ihmisaivojen mysteereistä, siitä, millaisiin lokeroihin kiiltokuvat nallekarhuista, leikkiautoista ja nukkekodeista siirtyvät muistikuviksi. Mitä himskatin hypotalamusta jokin tarina kutittaa enemmän kuin toinen.

ATK-koulutuksessakin käydään lävitse aivan aluksi tietokoneen toimintamekanismia, miksei siis elämäänsä aloitteleville aivoille kerrottaisi tietojen tuputtamisen ohessa myös niistä itsestään?

Oppilaitoksista valmistuvat huuhailevat vuosia teoriapölyjen huumassa, ennen kuin saavat synkronoitua oppimansa käytännön kanssa kirskahtelemattomaksi joustavuudeksi. Suurin osa tästä laumasta ei edes tiedä omistavansa aivot -nimisen elimen joka on kaikkien muiden elinten yläpuolella.


Perse edellä puuhun käy maailmojen kansalaiset opinteilläänkin ja siksipä meitä on helppo huijata ja kyykyttää yhä uudestaan ja uudestaan.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Matkustelua toisten kustannuksella


Olen tässä pistäytynyt Nepalin pääkaupungissa Khatmandussa, pienemmässä kaupungissa Khotangissa ja parissa muussa, syrjäisemmässä nepalilaisessa vuoristokyläsessä.
Nepalista olen tehnyt yhden pakomatkan Intian puolelle, yhden salaisen, lentokoneen lastiruumassa vietetyn matkan Thaimaahan sekä pari reittilentoa tavallisilla lentolipuilla Khatmandusta Thaimaahan.

Kaksi reissua heitin Norsunluurannikon pieniin sisämaan kaupunkeihin ja kyliin ja sain käydä myös Yamoussoukourissa , maan pääkaupungissakin, mutta sieltä tuli kiire lähteä koska henkiä uhattiin. Pakomatka halki Norsunluurannikon ja Malin puoleisen Saharan lävitse kesti viikkoja muuttuen kahden vuoden vankilareissuksi Algeriassa, josta vasta UNHCR pelasti Saksan kautta Helsinkiin, Rovaniemelle ja Kajaaniin.

Välillä minulle tarjoutui tilaisuus kurkistaa itärajan taakse, Uhtuan kalevalaiseen kylään ja Muurmanskiin sukulaiskansojen luokse, kunnes sekin reitti kulki takaisin Suomen puolelle omia, merkillisiä sattumuksia myötäillen.

Siltä matkalta palattuani kirmaisin Kambodzhaan. Sillä reissulla eteeni avautui Pol Potin jälkeinen köyhyyden, terrorin, ja pelkojen aikakausi joka ei ole vieläkään hellittänyt, vaikka maa ilmeileekin ulospäin demokratiaan naamioituneena, pääministeri Hun Senin kullitettuihin viittoihin pukeutuneena, aasialaisena karanteenitasavaltana.

Näiden kaikkien reissujen pakettihintaan kuului aikamatkailu muutamien kymmenien vuosien takaisiin aikoihin, kouluoloihin, maaseutujen ja kaupunkien kulttuureihin, perheyhteisöihin ja niistä ilman omaa tahtoa tapahtuneisiin irtaantumisiin.

Kyyneleet olivat näiden matkojen polttoainetta. Sillä tankkasivat matkamme lentokapteenit ajokkiaan kotiseutujensa yllä virtuaalimatkaillessamme.

Minä istuin penkillä ja annoin tarinan viedä. Yöllä unissani kuljen kaikki matkat uudestaan. Tänä aamuna herätessäni oli ikävä ja itkuinen olo. Olin unimatkallani joutunut lapsuuteeni jossa odotin äitiä lumihankien, pakkasen ja pimeyden keskellä. Katsoin päivällä, kuinka äiti taiteili hevosen vetämien rekien jalaksen jäljillä Tikkasenpurolle päin, mutta vaikka yö jo alkoi koittaa, ei äitiä vieläkään näkynyt...

------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuusi haastattelua olen tehnyt kahden viikon aikana ja ainakin kaksikymmentä jäljellä. Raskasta, mutta mielenkiintoista työtä.

Ehkä tämän jälkeen taas ymmärrän lisää tätä ihmisen vaellusta täällä ajassa.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Ihmistaimen kasvatus...

...eli apulantaa nalletossuihin.
Lastenkasvatusreseptit ovat hintoihinsa tulleet, mutta niidenkään mukaan ei lapsia osata enää kasvattaa.

Syynä nimenomaan se, ettei lapsia enää hoivata, vaan niitä aletaan kouluttaa yhteiskunnan myllynkivien jauhintarpeiksi jo munasolun jakautumisvaiheessa.

Vauvauintiin- jumppaan ja -hierontaanhan mukulat on vietävä suoraan synnytyslaitokselta! Syntymää edeltävinä viikkoina on niille jo tervetuliaisfanfaareiksi soitettu kohdunkalvojen lävitse Mozartia, että aivot alkaisivat pähkäillä maailmanmenoa ennen kuin ovat edes maailmaa nähneetkään.

Sitten aloitetaan repiminen päivähoitoon juuri, kun tissistä vieroitettu on. Ja aina parempi mitä aikaisemmin imettäminen saadaan loppumaan, etteivät äidin ennen niin töräkän terhakasti töröttäneet maitorauhaspussit vain alkaisi läpsymään kylkiluita vasten.

Kikkeliskokkelis lapsen tarpeista kunhan vain nännien terhakkuus ja urakehitys eivät pääse vaurioitumaan.

Mitähän äitivainajani, aikanaan kymmenen lapsen emo, päivän teemaan tuumaisi? Ja miljardit muut manan majoille menneet, vaikeissa oloissa suvunjatkamisoperaationsa suorittaneet maamot.

Tämä alituinen kitinä selkeästi toimivassa demokratiassa, selvän asian kanssa käy hermoilleni. Itse käyn isänä toista kierrosta lävitse lastenkasvattamisen haasteita. Minulle on aivan selvää, kuinka lasten kanssa pitää toimia. Ohjeet ovat takaraivoa myöten sisäistettyinä.

Vauva tarvitsee äidin tissiä ja hyväilyä, isän syliä, paapomista, lepertelyä, pyllynpesuja, syöttämistä, juottamista, kylvettelyjä, sairauksien hoidoista huolehtimista, valvomista kun vauvaa yöllä itkettää, ulkoilua, rutiineja eikä mitään muuta, kuin loputtomanatuntuisesti aikaa ja hermoja niin kauan kuin vauva on kauhanvarrenmittainen.

Eikä missään nimessä päivähoitoon pitkäksi aikaa alle kolmivuotiaana! Mieluummin, jos isä tai äiti voisi hoitaa lasta kouluikäiseksi saakka.

Tämä on tajunnassani kuultavan kirkkaan selkeää kuin syksyisen muikun muoto jääriitteisen veneen pohjalla lokakuussa.

Tarpeet lapsen päivähoidon varhain aloittamiseen tulee aivan jonkun muun intresseistä. Ei lapsen itsensä.

Tämä kitinä jatkuukin tulevaisuudessa kauas eläkeikään saakka, jonka koittamisen ajankohtaa ollaan siirtämässä. Sekin vain siksi, että viimeisetkin ihmismehut markkinatalouden kassavirroiksi muuttuisivat.