tiistai 31. joulukuuta 2013

Synkkä


30.12. Kotona aamulla

Olavi Paavolainen varasi Synkkä yksinpuhelu-otsikon kirjansa nimeksi vuonna 1946. Siksi minulla on vain etuliite käytössäni. Ja siksikin, että niin synkkää en osaisi kuitenkaan kirjoittaa vaikka tiedän, että jonkun pitäisi. Tämä ylensyövä ja -juova kansa joka huomenillalla taas päissään tyhjää taivaalle räiskää, ansaitsisi sen.

"Minusta tuntuu, että Suomessa ei yleensä tajuta, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu", kirjoittaa Paavolainen. Kun edellisestä Paavolaisen lauseesta 70 vuotta myöhemmin luen uutisia ja artikkeleita ja katson tätä suunnatonta tietämättömyyttä kaiken tiedonsaannin helppouden keskellä, ei se ole lantalan kupeelta huudeltua, jos todistan, ettei tajuta nytkään. Tuskin koskaan on tajuttu.

Päivällä autossa

Kuunnellessani pääministeri Jyrki Kataisen "eurooppalaisia" puheenvuoroja, niin eivät nekään kovin kauaksi siilinjärveläisen hiekkakuopan pohjalta ole edenneet, vaikka mies itse onkin kavunnut jo puoliväliin eurooppalaisen rahavuoren vyörähtelevää kuvetta. Kaipaan häneltä erityisselitystä siihen, mitä on "mahdollisuuksien tasa-arvo"?

Kirjastossa

Onko sattumaa nykyisen äärioikeiston koneiston uumenissa olevien pimeyden voimien kanssa, että Natsisaksan alkaessa 1930-luvulla rasvata rötväillä propagandakoneistoaan, heidän muista maista rekrytoimiensa, etevimpiin kuuluvien myötäjuoksijoiden joukoissa kielitietelijöiden osuus on ollut huomattava?

ABC-asemalla

Timo Soini on suuri sillitynnyri joka varmasti haiseekin yhtä hurjille aromeille hikisen päivän jälkeen. Haisemisessa sinällään ei ole mitään, mikä hänet erikoiseksi tekisi; me kaikki haisemme, mutta hänen lausuntonsakin haisevat. Niitä vain ei jokainen osaa "haistella". Kun hän kertoo aikansa vätkyiltyään, ettei lähde ehdokkaaksi eurovaaleihin, niin selkona se tarkoittaa, että vanha koira tuntee aikansa olevan vähissä eikä hän tahdo nähdä elämänintonsa kohteen rappiota. Haluaa kuolla saappaat jalassa kukkulan kuninkaana.

Kaukavedessä illalla

Saunassa nuori mies ihastelee, kuinka kannattava investointi on tämä uusi vesiliikuntakeskus. Minä laksautan hänelle, että varmaan niin markkinamiehille ja -naisille, mutta harvapa tällaisen paikan epäekologisuudesta on ääntä päässyt korottelemaan. Sehän vertautuu tuhovoimaltaan Talvivaaraan kun kaikki sen jo tähän saakka kuluttamat luonnonvarat yhteen lasketaan. Yleinen sauna tyhjeni kuin olisin sankollisen vettä kiukaalle karsaissut. Sen jälkeen totuudenpuhuja sai lyödä löylyä mukana olevan pikkupoikansa tahdon mukaan. Kaduinko kun tuntemattomien nuorten fiilikset pilasin? En. Katsoin Syyrian julmuuksien dokumenttia eikä siellä taivaalta pieniin päihin putoavat pommit minun nimeäni kantaneet.

Nyt yöllä

Luen ristiin Kolmannen valtakunnan vieraat-uutta tutkimusta ja  Synkkää yksinpuhelua.

Samat tuhon mekanismit maailmassa edelleen jyrsältävät. Ne ilmenevät arabikeväinä, Israelin ja Palestiinan jatkuvana jytistelynä, Afrikan eri osissa tapahtuvina, alati uusiutuvina sotina, tshetseenikansan julmasti kohdeltujen, katkeroituneiden mustien leskien kostopommeina venäläisten siviilien keskuudessa. Ne ilmenevät myös lapsille ja nuorille kohdennettuina sotapeleinä ja siinä, että niiden kehittelyä varten jopa lukioita ja muita pelialan koulutuksia verorahojen turvin perustetaan. Eivätkä natsit Euroopasta, ei edes Suomesta, mihinkään ole hävinneet. He mieluusti vaihtaisivat nuo typeriltä tuntuvat virtuaalipyssyleikit aidoiksi tappotantereiksi aitoine kalustoineen.

Se, että tilastot kertovat väkivaltaisuuden vähentyneen maailmasta, etenkin Euroopasta, ei todista yhtään mitään. Uneen vaipumiseen ei ole aihetta. Minua ei nukuta vaikka Syyriaan on matkaa. Dokumentissa näkemäni lasten ja nuorten, sekä heitä auttamassa olevien ihmisten tuska saapui uniini. Niin sen pitääkin vaikka se pelkästään ei ketään auta. Mutta tulisipa suurille maailman joukoille samat painajaiset. Teille myös jotka ehkä luette tätä. Toivoisin, että se vaikuttaisi niin, ettette edes hupipommeihin illalla itseänne vyöttäisi. Ei uusi vuosikaan sen arvoinen tule olemaan. Ainakaan Syyrian lapsille joita koko vanha vuosikin on teurastettu.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 5

Junassa. Luen Levottomuuden kirjaa jonka otin Myyrmäestä salkkuuni. Siirsin juuri silmäni riveille: "Olen huomannut sellaisenkin seikan, ettei ihmisten ja eläinten elämässä ole muuta eroa kuin se miten ne erehtyvät ja ovat tietämättömiä elämästä. Eläimet eivät tiedä mitä tekevät: ne syntyvät, kasvavat, elävät ja kuolevat vailla ajatuksia, harkintaa ja todellista tulevaisuutta. Mutta kuinka monet ihmiset elävät toisin kuin eläimet?"

Fernando Pessoa ei ihan elänyt niin kauan, että olisi nähnyt, kuinka ihmiset elivät "toisin kuin eläimet". Jos olisi, löytyisi häneltä toisen maailmansodan jälkeen teksti, jossa hän toteaisi, kuinka paljon fiksummin eläimet elävätkään kuin ihmiset.

Muistan kuunnelleeni Marko Tapion vanhan haastattelun jossa hän sanoo, että sota on tauti jolla on itämisaika ennen kuin se puhkeaa sairaudeksi. Onkohan sekin kuin ketun kapi joka yltyy populaation kasvaessa liian suureksi? Ketun kutina loppuu kun lajirunsaus pienenee. Ihmisen sotakutina hoituu vain ruudilla ja lyijyllä, kranaatinsirpaleilla ja sinappikaasulla. Eisenhowerin reseptilääke Japanin kapiin oli ydinpommi, mutta mitähän tautia USA lähti Vietnamiin hoitamaan? Kommunismia? Oliko se tauti? Lopuksi kuitenkin saapuu nälkä ja kulkutaudit ja kaikki alkaa taas alusta.

Pikkukaupungin asemalla oli pyörä säilynyt  vaikka en muistanut sitä lukkoon laittaa. Poljin halki kaupungin lämpimässä tihkusateessa. Alakerran mies oli jälleen tupakalla ikkunassa, toisessa kourassa oli oluttölkki. Sen keltainen paita ei ollut enää kovin keltainen. Tällä kertaa hän ei sanonut mitään. Huomasiko edes minua kun katseli taivaalle nytkytellen omituisesti pyöreää, karvaista päätään. Miehen huoneesta kuului musiikin räikinää ja puhetta. Oliko hänellä juhlat? Vaimea jytke kuuluu tänne keskiosaankin taloa.

Tyhjensin salkun ja matkalaukun sängylle, likaisten vaatteiden pussin kiikutin alakerran pyykkitupaan. Neljä euroa pesu kuin pesu. Rumilus Wascatorin ammottavaan rosteriturpaan, joka näyttää enempi kuumodulilta, kaksista kesäkalsareista, parista paidasta ja muutamista sukista ei kummoista läjää syntynyt. Tiiliseinään propattu erillinen ohjauskeskus nielaisi kakistellen kolikot ja kun  painoin vihreää nappia, kuului vaimea naksahdus, surinaa ja rumpu keinahteli kuin vauhtia ottaen rumahtaen äkkiä liikkeelle vettä nieluunsa kohisuttaen. Tuossa koneessa on jotain inhimillistä. Jään joka kerta odottamaan sen naksunnat, vauhdinoton ja rumahduksen enkä koskaan lievältä säikähdykseltä välty sen alkaessa määräämäni ohjelman mukaisen työnsä. Tulevaisuuden robotit lienevät hienovaraisempia, mutta ehkä myös tylsempiä.

Söin riisiä anjovisvoileivän kanssa ja valmissalaattia. Yhden omenan ja teetä päälle. Silitin uudehkot housut ja paidan, vaihdoin liinavaatteet sänkyyn. Hain koneen uumenista tiukkaan myttyyn linkouksessa menneet pyykit, oioin ja levitin ne telineeseen kuivamaan.

Karvaisen miehen juhlat jatkuvat. Joku heitti jollain raskaalla esineellä ulkoseinään. Se ei ollut kivi. Ehkä oluttölkkejä sisältävä kassi. Olisiko tulossa lisää vieraita. Rauhaton yö ainakin. En laita tulppia vaan koko korvat peittävistä kuulokkeista Maria Callasia soimaan. Jatkan lukemista Pessoan päiväämättömillä teksteillä.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 4

Leveä nainen aloitti Kissanpiiskaajankujasta Kristiinankaupungin esittelyn kun oli kätelty. Toimistossa oli myös pieni mies, joka istui ikkunan edessä pöydän reunalla. Vähän sillä kengänkärki lattiaan ulottui, että pysyi huojahdellen paikoillaan. Muuten olisin luullut kynänteroittimeksi.

Sitten tuli vartin verran historiaa 1500 luvulta lähtien ja usea huomautus, ettei tätä hienoa, puista kaupunkia ole kertaakaan saatu tulen ruuaksi niin kuin Turkua ja Poria. Niin, tai Raumaa, lopetti Leveä. Omanlaatuinen, mutta mielenkiintoinen kotiseutuesittely loppui siihen kuin muinaisen skampavoijin purjehdus saaristomeren pohjaan. Hän komensi Kynänteroitinta aukaisemaan multimediaesityksen työteemaamme.

Se oli tehokas päivä. Illalla M lähetti jälleen palautetta ja sanoi, että huomenna tullessa tapaan Helsingissä Lotan joka aloittaa ensi viikon jälkeen pikkukaupungissa. Sitten hän antoi Lotan yhteystiedot ja lopuksi kuittasi, että sopikaa keskenänne loput. Mitkä "loput"?

Naisenimisissä tällä reissulla majailen. Nyt hotelli Leilassa. Samoin kuin Mikkelin Marja tämäkin takaa leppoisan yönseudun.

Kävelin mereltä päin puhaltelevassa, melko navakassa tuulessa vanhojen puutalokortteleiden kujasilla. Myös sen Kissanpiiskaajankujan etsin: Kapea se on. En nähnyt kissaa, en piiskaajaa. Ei edes piiskaa oltu kyltteihin jäljennetty. Vastaantulleen harmaapäämiehen maata laahaavaa varjoa vilkaisin. Se näytti kuorimaraudalta niin kupera miehen laiha selkä oli, lyhyet jalat kahvana ja soikula pää toisena.

Katselin talojen ympärille aikojen kuluessa rakenneltuja lauta-aitoja. Viehättävimpiä olivat ne, jotka eivät olleet aivan suorassa, ja ne, jotka retkottivat kuin odottamassa, että joku auttaisi pystyyn, kengittäisi lahonneet aitausten alaruumiit ja vaihtaisi mädäntyneet tolpat. Takoisi pajassaan uudet, jykevät porttien saranat ja salvat ja maalaisi punaiseksi, valkeaksi, keltaiseksi kuin talot, joita aitaukset on ikään kuin suojelemaan rakennettu.Vaikka reviirinrajojahan ne vain ovat. Omenanaihiot olivat puissa jo melko suuria.

Aamu. Kristiinankaupunki konkoilee sekin hereille. Minun täytyy ehtiä ainoaan lähtevään bussiin. Se on perillä kymmeneltä ja ehdin syödä Seinäjoella ennen seuraavaa junaa Helsinkiin. Lähetin Lotalle tekstiviestin, että olen asemalla kahden maissa.

Ilta. Myyrmäessä jälleen. Ehdotin päivällä Lotalle, että voisi lähteä tännekin yöksi. Sanoi menevänsä tuttavien luokse kerran Helsingissä on. Olenhan minäkin tuttava, sanoin. Naurahti virolaisesti vain. Käytiin lävitse hänen Birnin rouvan sijaisuusasiat. Ne eivät ole ihan helpot oppia, sanoi Lotta, sillä hän on ollut tähän saakka toisenlaisissa kuvioissa. Mutta sanoi myös, että vaihtelu virkistää ja mielellään hän ainakin vuoden pikkukaupunkia katselee. Varoitin, että saattaa siellä tylsäksikin aika joskus käydä. Ei hänellä, vakuutti Lotta, heilautti vaaleiden hiusten peittämää, korkealla sijaitsevaa päätään ja meni menojaan. Siinä maailmankansalainen, ajattelin. Osaa viittä eri kieltä ja on kaikkialla kuin kotonaan. Osaa olla yksin ja joukoissa, mutta ei sitoudu koskaan. Siitä ehkä karheuden tuntu. Vähän niin kuin minä.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 3

Mikkeli meni hyvin. Puolitoista päivää tiimityötä ja sopimuksen se osuus lähti M:lle. Ne tarjosivat illallisen. Nainen ja kaksi miestä sekä nuorukainen, joka oli opissa istahtivat helpottuneina ravintolan pöytään kuin olisivat rakentaneet isonkin talon ja nyt olisi tupaantuliaisten aika. Ehkä se niin onkin. Ehkä se on koko heidän tulevan elämän talo jossa asuvat lopun ikäänsä. Minä olen vain yksi arkkitehdeistä taustalla. Otin lasillisen valkoviiniä kalaruuan kanssa. He jäivät jatkamaan iltaa. Itse kuljin katuviertä vanhaan, viihtyisäksi kunnostettuun hotelli Marjaan muutaman minuutin kävelymatkan päähän rautatieasemasta. Eräs äskeiseen työtehtävään liittyvä puserrus vieri kulmittain kuin rubikinkuutio edelläni jalkakäytävällä, mutta potkaisin sen syrjään ennen kuin astuin majataloon sisälle.


Aamulla Helsingissä kymmeneltä. Satoi koko matkan ja vielä, kun istuin taksissa Myyrmäkeen asunnolleni. Pöly on kummallinen aine. Sitä syntyy vaikka ovet ja ikkunat ovat tiiviisti suljetut eikä postiluukkuakaan ovessa ole. Luhtikäytävän laatikko oli tyhjä: Kannessa on pysyvä mainoskielto. Huoneissa pyyhin pinnoilta pölyjä ja keitin kattilassa teevettä. Tirautin vaahterasiirappia mausteeksi sillä sokerikupin lusikassa selällään oli kuollut kärpänen. Mistähän sekin on huoneeseen päässyt? Se oli pyörinyt ennen kuolemaansa sokerijauhoon pyörteitä. Olisiko enkelikuviota yrittänyt tehdä kuin lapset lumeen? Heittäydyin päiväpeiton päälle selälläni. En ajatellut mitään. Nukahdin. Kun heräsin, oli jo iltapäivä pitkällä. Korvaan sattui. Olin kääntynyt kyljelleni ja poski oli kännykkää puristavan käteni päällä. Olinkohan ollut soittavinani jonnekin? Kävelin Louhelan Siwaan. Tomaatteja, ruisleipää, kinkkuleikettä ja voita. Piimäpurkki ja suklaalevy. Murukahvia.


Aamulla bussilla takaisin Helsinkiin ja nyt istun junassa matkalla Seinäjoelle. Huomenna on tapaaminen Kristiinankaupungissa. On matkustajista väljää. Naputtelen edelliseen raporttiini muutaman lisähuomautuksen. M lähettää pikana kiitokset ja muutamia tarkennuksia "sen leveän ihmisen varalle" huomiseksi. Konduktööri on nainen. Junien henkilökunta on ollut jo moniaita vuosia räätälöityjä tehtäviinsä. Kuin olisivat syntyneetkin junissa. Ehkä joku heistä onkin. Erään kerran olin matkalla jonnekin (Ranskassa), kun edessäni istuva, raskaana ollut nainen alkoi vuotaa. Koska seuraavalle asemalle oli vielä matkaa, hän ehti synnyttää junankäytävällä. Matkustajien joukossa oli ensiapumies, joka osasi avustaa. Se oli punainen ja limainen se vauva, sillä oli talia nahkassa ja sininen napanuora. Ison läjän veristä kudosta, jota vauvan jälkeen tuli, avustaja sulki ensiapupaketista otetun lämpöhuovan sisään kun oli katkaissut ensin napanuoran ja solminut sen punaisella nauhalla, jonka junavirkailija antoi. En ollut koskaan nähnyt vastasyntynyttä ja minussa se tapaus meni syvälle.


Juna oli Seinäjoen asemalla kymmenen jälkeen. Bussi Kristiinankaupunkiin lähtee puolilta päivin. Kävelin lämpimän kosteassa ilmanalassa kaupungille. Shuan long-kiinalainen ravintola aukaisi juuri ovensa. Kanaa, riisiä ja runsas salaattiannos. Kahvia. Kaksi opiskelijaharjoittelijaa ja kaksi kiinalaista hääräsi salissa. Keittiöstä kuului kalinaa ja tirinää ja ovi kävi. Oli lounasaika ja ihmisiä kulki tasaisena virtana salaattikaukaloiden ympäri. Pöytääni istahti kolme jonkun viraston henkilökuntaa. Naisia. Yksi niistä puhui koko ajan, toiset vähemmän. Katselin pitkäripsistä tarkemmin ja hän muistutti naista, joka istui kerran vastapäätä Malzmühlessa Kölnissä. Hymyilin naiselle kahvikuppini takaa ja hän vastasi siihen nätisti. Kun he lähtivät, kaivoin vihkoni ja kirjoitin nämä.


Ajattelen Kristiinankaupunkiin heittelehtien etenevän bussin kyydissä aforismia: Metropolilainen tuhahtelee pikkukaupungin miljöölle tajuamatta, kuinka pieni hän itse on molemmissa.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies 2


Uni ja lumi. Syli täynnä tyhjyyttä. Lämpö kylmyytenä koskettamista kaipaavissa sormenpäissä. Yöllä kesän talvisin uni. Nurinkuriset unet toistuvat usein. Jouluna juhannuskokko, pääsiäisenä kuusenkoristelua. Ulkomailla oleskellessani unet liittyivät kotimaahan, haeskelin isää, äitiä tai lapsuutta. Joskus olin kotimatkalla läpi yön ja aamulla mietin, missä kotini on.

Herra Em, niin kuin toimiston vakioväki sanoo, kertoi kaskun tukkurista ja sen puujalkaisesta rakastajattaresta. Sihteeri Liisa hihitteli puujalalle. Myös notaari Frans tirskui vaikka hän on yleensä vakavanvihreä kuin huoneensa ruukussa jököttävä kaktus. Vain assistentti Mejia jatkoi keskeyttämättä näyttönsä takana töitä. Kun M oli mennyt huoneeseensa, Mejia tuli kysymään mika vitsikohta nauru oli? En yrittänyt selittää sillä se olisi täytynyt tehdä englanniksi (tai Intiaksi jota en osaa) ja se olisi vaatinut aikaa. Minuakaan kaskussa ei hymyilyttänyt kuin se puujalka. Se oli siis oikea puujalkavitsi.

Ville, joka vastaa reskontrasta on lomalla ja Birnin rouva lähti äitiyslomalle viikko sitten. Hänen sijaisekseen siirtyy elokuun alusta Tallinnan toimistosta karhealuonteinen, tehokas Lotta jonka olen tavannut erään projektin yhteydessä Helsingissä.


Lähdet kohta taas reissuun, vihjaisi M aamulla. Lähetti sitten jo ennen kahvitaukoa asiaankuuluvat lomakkeet ja sopimukset koneelleni. Näytti mielenkiintoiselta palapeliltä se projekti.


Pikkukaupungin markettiin satuin samaan aikaan alakerran karvaisen miehen kanssa. Se möyhähti terveensä, koetin vastata yhtä rennosti. Miehen lököttävissä golitseissa oli rasvaisia tahroja, mutta puhtaan täyskeltaisen teepaidan se oli löytänyt valtavan yläruumiinsa verhoksi. Nostelin ostoskärryyn vakuumiin tiukotun, kokonaisen maustebroilerin, riisiä, tavallista teetä, salaattitarpeita ja kaurahiutaleita. Maitoa tekisi mieli, mutta nykyään siitä menee maha kuralle. Hylamaidon mausta en pidä. Halpakaupasta kävin jo aiemmin hankkimassa polkupyörän sarviin korin ja siinä on helppo vähäiset ostokset asunnolle tuoda.


Työasiat eivät minulta enää yöunia vie. Unentarpeeni on vähentynyt iän myötä muuten vain. Kävin kävelyllä kun talon muissa osissa hiljeni ja näin ikkunasta, kuinka toisen päädyn kolme naista nousivat kadulla taksiin. Astuessani ovesta ulkorappusille, möngersi pihapusikosta pulska siili ja suunnisti kaatumaisillaan olevan liiterin vieritse naapurin tontille. Sieltä kuului vaimea koiran murahdus ja televisionsininen häilyi verhojen raoista.

Ujuin kesäisen pikkukaupungin kaduilla kuin verhotanko kardiinin ryppyisessä kujassa. Grillikioski nuhjotti hylättynä pienen toriaukion laidalla ja molemmat vierekkäiset bensiiniasemat olivat kiinni. Remontin alla olevan, muoviin huputetun kerrostalon rakennustelineet nitisivät hiljaa kun harpoin jalankulkijoita suojaavan rakennelman alitse.

Rantaravintolan selällään olevasta ovesta kuului kadulle karaokelaulu kuin korpin nokka olisi juuttunut tyhjään hernekeittopurkkiin. Joku farkkupukuinen kaljupää yökki ruusupuskaan ja vähäpukeisia nuoria naisia oli tupakkaringissä oksentelijan takana nurmikolla.

Kaupungin toisen ravintolan eteen on rakennettu kaiteellinen ulkoterassi ja lämpiminä kesäöinä keikkuu sen muovituoleilla aina väkeä. Nyt siellä esiintyi myös trubaduuri joka näppäili kitaraansa. "Sä tuut sä oot sä meet et kuitenkaan järjestä mulle tilaa sun kainaloos..." se kuulosti inkuvan yhtenä pötkönä kun hiivin hiljaksiin ohitse. Olen sitä kai itsekin joskus...

Takaisin asunnolle tultuani tein voileivän, kuorin omenan ja luin syödessäni Jäljen viimeiset sivut. Hörppäsin mehua, laitoin tulpat korviin ja nyt aloitan Il barone rampantejan ja ehkä nukahdan sen italiankielisille sivuille.


Olen jälleen junassa. Matkustan Mikkeliin ja kun saan siellä herra Emmän palapeliin kaksi palaa sovitetuksi, jatkan Kristiinankaupunkiin joka on ilman autoa matkustavalle useamman mutkan takana: Mikkeli-Helsinki-Seinäjoki junalla, loppumatka bussilla.

Juna on aika täysi. Tukalan kuumaa. Kaksi lapsiperhettä on samassa vaunussa. Pikkupoika kiipesi takaa päin istuimen selkänojan yli ja kumpsahti syliini. Äitinsä kävi torumassa, mutta poika vain kiklatteli. Olisipa minullakin lapsi jota opettaa juniin ja maailmaan. Tilaisuuksia siihen tuli, oli ja meni.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies

Majapaikassani on rauhatonta näin iltaisin, mutta hiljenee ennen kymmentä kunnes taas kolmelta äänet alakerrassa ja sivuhuoneissa uudelleen eri sävyisinä viriävät. Kapakoihin kai ne lähtevät ja niistä aamuyöllä valuvat. Tätä se on pyhänsä arkensa. Olen ottanut tavakseni laittaa korvatulpat ja siten saan yön ääniltä rauhan.

Aloitan siis kirjoittamisen jälleen. Sen sai aikaan kirje, jonka sain viikko sitten, mutta jonka avasin vasta eilen.

Oli aika, kun vuosikausien ajan päivittäin vihkon kannet aukaisin, käänsin merkkinarun sivuntaitteen ylitse, merkitsin päivän, kuukauden ja vuoden vasemmalle ylös, usein myös kelloajan sekä paikan. Mustissa tai sinisissä, vahakantisissa vihkoissa merkkinarua ei ollut, joten tein sen itse liimaamalla katkaistun kengännauhan erikeeperillä selkämyksen ja viimeisen sivun taitteeseen. Riippui niin paikasta missä majailin, missä asuin, oliko askarteluvälineitä ja kengänauhoja. Jos ei ollut, pidin kynää merkkinä vaikka olisi se vihko edellisen merkinnän kohdalta auennut ilman niitäkin. Mitättömimmistäkin tavoista pääsemiseen kuluu elämää hukkaan yhtä runsaasti kuin niiden omaksumiseen.

Ennen, ei niin kauankaan sitten, monet kirjoittivat tällaisiin vihkoihin. Nykyisin tuskin kukaan. Kirjailijat ainakin leuhkivat kirjoittavansa, ja kansanedustaja johon tutustuin eräällä juna-asemalla kun olin juuri laskeutunut asemalaiturille. En minä muuten olisi tyylikkäästi pukeutuneeseen naiseen huomiotani kiinnittänyt ellei joku jurri olisi yrittänyt ryöstää hänen laukkuaan. Olin sopivasti sen pomppaukon pakoväylällä joten kamppasin hänet nurin, sieppasin laukun ja ojensin naiselle. Kirosanoja päästelevä mies nousi ylös ja juoksi tiehensä. Poliisia on turha kutsua, sanoi nainen vaikka verta valui kämmenselkään tulleesta ruhjeesta. Hän tarjosi kahvit asemaravintolan maanantai-illan hiljaisuudessa. Siinä pöydällä, viinerilautasten ja kahvikuppien välissä kirjoitettiin toistemme yhteystiedot samanlaisiin vihkoihin. Yhteyttä ei kuitenkaan sen koommin pidetty. Joskus näin telkkarista ohjelman eduskunnasta ja taisi se mustakantiseen kirjoittava nainen muutaman kerran topakkana siinä olla.

Sattunesta syystä, jota en nyt halua tässä muistella, pidin pitkän tauon kirjoittamisessa. Kuitenkin vielä viikkoja, ehkä kuukausia kaivelin vihkoa ja kynää laukkuni sivulahvista kuin tupakkalakkoa aloitteleva mies Marlboroaskia paitansa rintataskusta. Ja unissani vihkojen ruutuisia sivuja sanoilla tummensin.

Nyt, kun aloitin kirjoittamisen jälleen, jätän päiväämisen tekemättä. Vain huomioistani saa ajan sekä paikan hakea jos se ketään kiinnostaa sitten, kun minua ei enää ole. Sitä ennenhän kukaan ei näitä pääse lukemaan kuin harvinaisen sattuman tullen. Tai, jos mieleltäni vinksahdan.


Aamusta jo kiire, nyt olen pikaisella lounaalla työpaikkani läheisen oppilasravintolan ruokalassa. Yksin, kuten niin usein. En laumaannu, mutta en erityisenä erakkonakaan itseäni pidä.

Tulin töistä myöhemmin kuin normaalisti. Verkkopaitamies, lihava ja karvainen, rönötti alakerran ikkunasta sivuttain ulos ja tupakoi. Römähti terve kun käännyin pihaan aukosta, jossa ei ole kuin kiviset pielet ehyenä ja portin puiset ääriviivat retkottavat ruusupuskan ja pihlajan juurella maatuneina.

Istun huoneeni ainoan pöydän ääressä pinnatuolilla, syön jugurttia ja odotan, että vesi teepannussa kiehuu. Keitän lisäksi muutaman kananmunan ja paahdan pari viipaletta kauraleipää. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että tätä vanhaa, muhatäytteistä taloa asuttaa myös lukuisa joukko russakoita.


Tänään puoliltapäivin satoi lämpimästi. Katselin toimistoni ikkunasta kun kadun toisella puolella lapset räiskyttelivät rapakoissa ja raollaan olevan ikkunan välissä turisi paksu, märkä mehiläinen.

Töissä meni jälleen myöhään. Kun läksin polkemaan keltaisen toimistorakennuksen takapihalta, katkesi ketju. Työnsin vanhan, kierrätyskeskuksesta hankkimani polkupyörän tämän minikaupungin toiselta laidalta toiselle. Usva leihusi kahden puolen päällystämätöntä tietä, joka kaarsi etelän suunnasta pitkin kaupungin länsilaitaa, lähellä järvenrantaa. Jalkapallokentän kohdalla usvarintamat yhtyivät tien päällä hetkeksi toisiinsa ja sitten oli taas kuin kalkittujen seinien välinen kuja jossa taivalsin. Suorempi reitti kulkee halki kaupungin, ohitse muutaman kaupan, alkon, kahden baarin ja linja-autoaseman ja lopussa kirjaston vieritse alas mäkeä tänne, jossa kortteerini sijaitsee. Jos minulla ei ole asiaa kauppoihin tai postiin, niin mieluusti kuljen pitemmän kautta.

Huomenna vien pyörän korjaamolle. Näin pyörän- ja rattaan kuvalla varustetun kyltin eräänä päivänä tyhjän liikerakennuksen seinässä ja nuoli osoitti takapihalle. Taisi siinä olla jakoavainkin piirrettynä.


Yöllä havahduin janontunteeseen. Juotuani lasillisen lämmintä kraanavettä, en saanut heti unta. Ajattelin ummehtuneelle tuoksahtelevassa huoneessani, kukalliseen tyynynpäälliseen vasenta korvaani sovitellessani tätä kaupunkia, jossa nyt olen parin kuukauden verran majaillut, että tämäkin piskuinen kaupunki on vain yksi tahra kartassa. Aivan samanlainen kuin Pariisitahra sille, joka ei ole Pariisissa koskaan käynyt. Kuin rosoreunainen, ruskea läikkä muutenkin likaisessa lastulevyseinässä tuossa silmieni korkeudella sängyn vieressä.

Korjaamon mies oli ystävällinen ja oli huoltanut polkupyöräni perusteellisesti. Ehdotti, että lonksuvat polkimien laakerit olisi syytä vaihtaa koska itse polkimet ovat vanhaa hyvää tekoa, samanlaisia ei enää mistään saa. Vastasin hänelle, että kierrä vain uudet polkimet poljinvarsiin ja korjaa ja tallenna vanhat. Saat pyörän ilmaiseksi kun muutan kesän mentyä pois.


Piti lähteä käymään naapurikaupungissa. Herra M oli hankkinut matkaliput valmiiksi ja antoi lisäksi päivärahan käteisenä. Sanoi, että kuittaa saamasi sihteerille lähtiessäsi.

Istun junan ravintolavaunussa ikkunapaikalla selkä menosuuntaan. Juon kahvia, joka ei hyvällä maulla ole pilattu. Olut olisi ollut parempi vaihtoehto,  mutta pidättäydyn kokonaan alkoholista työmatkoilla. Ohitse vilahtelee kotimainen maisema kuin se aina vilahdellut on. Minulle matkustaminen on tuttua. Joskus se on niin jokapäiväistä, että ihmettelen, kuinka ne, jotka eivät missään käy, tulevat toimeen muiden paikallaanolijoiden kanssa. Koittaa se pysähtyminen itsekullekin aikanaan. Hautausmaalla, ja siellä tulee toimeen riitaisampikin ihminen.

Pikkukaupungin asemalta nousi junaan myös nuori mies ja pieni poika, eikä junassa ennestäänkään tungosta ollut. Ketään ei asemalle laskeutunut, eli pienelle kaupunkiyhteisölle ainakin hetkellinen muuttotappio oli huomattava. Vaihdoin muutaman sanan konduktöörin kanssa joka piippasi laitteellaan viivakoodin lipustani. Mustakulmainen junavirkailija puhui selvästi erottuvaa Oulunseudun murretta ja kysyin, mistä päin Oulua hän on kotoisin. Keskeltä kaupunkia, mitenkä niin? Sanoin, että asuin joskus muinoin siinä kaupungissa vuoden parin verran ja sinne jäi minulta lapsi kun läksin. Jaahah, vai niin. Ei kysynyt, vaivaako ikävä. Odotinko sellaista kysymystä tiedostamattani? Nyt voisin vastata myöntävästi jos joku kysyisi. Mutta kukapa sellaisia.


Olen saapunut takaisin järvenrannan pikkukaupunkiin. Toimitin annetut kaksi tärkeää tehtävää ja herra M oli tyytyväinen. Neuvotella tosin piti ja olla tiukkana, mutta sen osaan kun on selvät pasmat ja ihmiset käyttäytyvät asioiden edessä järkevästi. Tullessa nukuin koko matkan ja nyt kolottaa jäseniä. Junavaunun istuimen kahvan painauma tuntuu yhä kyljessä kuin se olisi siihen kiinni liimautunut. Nuori mies pikkupojan kanssa tuli myös takaisin ja pikkukaupungin väkiluku on toivottavasti entisenlaisensa.

On perjantai-ilta. Kuuntelen hetken meteliä naapurihuoneessa. Luultavasti se kuuluu televisiosta jossa ovat meneillään jalkapallon MM-kisat. Välillä joku katselijakin hoihkaiseen voitonriemuisasti ja toinen kiroaa. Kuuluu myös, kun lautainen lattia narisee, vessaa vedetään ja koira haukahtelee ulkona. Panen korvatulpat ja avaan parisataa sivuisen kirjan jonka kävin kirjastosta lainaamassa. Sen nimi on Jälki.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Viha, Lempo ja Marjut


Sa ny missä sää seisosit kun näjit tapahtuman?

Täs näin, tai ehkä täs. Tos on toi pensas ja täs toi lapio.. eli juu, eiku tarkallen täs näin. Enk mää pelkästän seisonu, mää nojasi lapioon ja käryytin sätkää. Mää meinasin ton tuijan istuttaa ja sit noi viis muutaki. Kato, tuallon nua tikut, niijen kohille... eukko siin aamul pyllistel ja narun kans linjas ja mitto ja tikut tökki, ja sano et paas ny lapioitteen kesälauvantain ratoks.

Ninniin, vaan kerros ny sit, mitä sää kuulit ja näjit kun täs lapioos nojailit ja tupakoit.

Se toi naapurin muija alako elämöijä tual mäjel talon verannal ja sit siin niijen kesäpihakeittiön ääres. Sen miäs huus ovenravost, mut en mää osaa sanua, kumpi sen tömäkän alako. Sit ne menit molemmat takas sisäl, mut kohta se muija hyrsälsi uurestan ulos ja se olitten jotenki niinku alasti. Tai olitten sillä joku iso rätti käjes, ehkä verho tai pyyhe tahi lastensänkyn lakana. Se kaatus ensteks nurmikolle, kompastu kai siihen rättiin. Sit se yritti sitä päällens kiatoo, mut se miäs kerkes siihen huutaan ja uhkaileen. Miähel oli käjes niinku pulikka, mut semmottinen, et se letkahteli kuin se olis ollu kuminen. Emmää silleen osannu sitä kahtoa mikä se oli, mut sillä se lätki muijaans päähä ja hartioil ja joka paikkaan, ja se akka ränkys kuis kuhilassalomon syntyissään ku kaatus uujestans siihe nurmelle. Miäs sit siin samas hyppäs muijans pääle ja pamputti tai jotain muutahi se yritti vaan muija kiamurtel siit alta poies ja syäksys sit tänne alespäin mäkeen...

Niin, ja mitä sit tapahtus?

Se miäs kans syäksy, mut ny sekin lankes kun ei silläkän ollu ku alushousut jalas ja toinen lahaje oli luistanu pois ja se siihen sotkeutu. Ja sillähi se huuto! Voi herttunen perkale.

Entäs sitten, kerro ny vaan.

Muija tähtäs vissiin tost meijän kasvimaan ja kasvihuoneen välistä, katos tonne... ei ku tonne nurkan katveeseen, näjetkö? Siinon semmonen aukko aijassahi. Siihe se tähtäs ku se siitä ennenki on juassu karkuhun tänne...

Ai. Ennenki on se miäs sitä pahoinpitelly?

On se. Monasti niin.

No, mitäs sitten?

Se miäs pääs ylös ja juaks muijan kii ku se oli haaromas ojast ylitte. Sit miäs kaato sen muijans taas allens ja ja... mää en oikein nähäny kunnolla ko toi kumpare on tos, mut se muija ränkäis kyl silleen, et aattelin jot henki siltä lähti... ja sit mää näjin kun ne siin siirtys vähän kun se miäs tunki sitä millä se hakkas, muijans suuhun ja samal se riisu ne kalsarins ja alako nylykyttään...

Siis raiskatako?

Niinkin kai se vissiin.., mut nehän ol naimisis...

Juujuu, kyl se raiskaus o rikos vaikkos naimisissaki. Mitäs sitte?

No, se pamaus kuulu sit tualt meijän keittiön puoleisen nurkan takkaa ja sen miähen pääst levis pualet tonne peltoon... vaan ei se muijakaan kyl siält ennää  noussu...

No sinäkös sit soitit hätänumeroon?

Emmää semmottii älynny. Vaimo se soitti, se mikä tuol sisäl on.

Joke! Tuas tän isännän vaimo ulos.

Joo.

Noniin. Mikäs se rouvan nimi on?

Heili.

Ahah. Ja sukunimi?

Siiskone.

Siiskonen?

Niin, sama ko tol mun isännäl.

Elikäs siis te oletta Heili ja Aarni Siiskonen ja naimisis keskenänne?

Joo, ollaan oltu jo kakskytäviis vuatta.

Joke! Viäs toi isäntä Siiskonen sisäle.

Noniin frouva, selevitetääns ny tätä traketiaa. Miehes sano, jot sää soitit hätänumeroon?

Nin soitin.

Paljonko sillon kello oli?

Emmää kahtonu... emmää herrajumala semmottia muista. Ihan äskön kai kaikki..?

Kun soitit, mitä sitä ennen tapahtu?

Mää olin keittiönpöyrälle just kaatanu taikinakuluhon ja rupesin siin pullataikinaa alustaan kun se alako.

Niin mikä alako?

No se, tuo... tuo jyräkkä tuol naapuris. Emmää mittän oikein kuullu ku akkunat oli kii ettei veto käy taikinaan, mut kyl mää näjin, mitä siellä tapahtu.

No mitä?

Marjut tuli ensteks pihale ja se Lempo...

Lempo?

No sen Marjutin miähen sukunimi on Lempo. Emmää sen etunimee tiä, ja kun se semmonen lempo muutenki on niinko nimesähin...

Ahah.

...niin se Lempo hyäkkäs kans pihalle ja ne näyttivät huutavan siin toisillens. Sit ne meni takas sisäle, mut kohta rynni ulos ensin Marjut alasti ja kompastu pihakiveykseltä nurmikolle. Yritti se siittä nousta ja jotain vaatetta kiatoo päälens, mut Lempo tuli peräs kalsareissaan ja silloli joku astalo käjes jolla se yritti vatkata Marjutia päähä ja Marjut rimpuili irti ja lähti sit juakseen tänne ales meilepäin. Sit kompastu perrään lähteny Lempohin vaan se pääs äkkiä ylös ja tavotti Marjutin tos ojan viäres ja kaato sen allensa ja alako mätkiä sitä hulluna sillä vaaleenpunasel esineel jok silloli käjes.

No, etkö jo tässä vaiheessa soittanut hätänumeroon?

Emmää. Mää olin niin kauhussain ja ja vihanen ja kun se Lempo sittä tunki sen vehkeen, jolla oli Marjutia hakannu Marjutin suuhun ja riisu sittä ne kalsarisa ja alako...alako siinä...

Joke, eläs ny tule häiritteen.

Mut täälön tämä poika.

Mikä poika?

Sanoo olevans talon väkee.

Kumman talon?

Näihen Siiskosten.

Ahah. Jahah. Noh. Annahan pojan tulla... tai ethän tuota mikään poika ole. Iso miäs.

Joo, kaksviis täytän seuraavaksi.

Okeu. Kui sää sit kuulut tähän juttuun? Oleks kans siliminnäkijä?

Juuh. Olen mää.

Joke! Viäs frouva ny sinne kamariin ja pitäkää isäntä tuvan pualel erilläns. Mää jututan ny sit tätä poikaa.

Pfuuf!

Mitäpä huokaat?

Oli semmonen, semmonen etten ikuna...

Jes. Ei sitä arvaa aamulla mitä päivällä... Mikä miehen nimi on?

Sami. Mää olen Heilin ja Aarnin ottopoika. Mää olin piänenä viäl Kuustone, ny Siiskone.

Jahah. Kerropas sit, mitä sää näjit jos tiät kerta mistä kysymys on.

Tiän mää. Mää kuvasin koko jutun.

Täh?

Mää olin tual kuistil ko se sota Lempolla alako. Mää kuvasin siin just västäräkinpesää jok on siin liimapalakin päällä. Emo syätti poikasiaan ja toinen emo oli jo jonos myäs hyänteismöykky nokassans. Mää sit jätin niijen kuvaamisen ja siirsin kameran Lempon suuntaan. Varmaan kuuluu nauhalt riitelynäänekkin kun tosta meiän etelänurkalt ei ole kuin muutama kymmenen metriä tohon Lempon talolle. Se tappelun loppuha oli sit ihan tos aijan ja ojan takana, viijen tai kaheksan metrin päästä siitä, mistä kuvasin.

Voi pyhä pammaus. Panes kertoen kuitenkin.

No ne alako tapella tualla ylyhäällä. Mää kuulin, ku se Lempo huus Marjutille. Ja Marjut huus takas, että alakaa ukko ny vaan vetään kylille, täällä ei tarjoilla kaljaa ei lempee. Se oli siin takaovel ensteks selin mut sittä Lempo tyrkkäsi sitä ja ne tuli molemmat ulos  ja huusivat siin. Lempo karju, jot hän hakkee ny kyllä puukon ja tappaa ja meni sisäle. Marjut meni peräs ja ne oli siäl jotain viis minuuttii. Sit ryntäs Marjut alasti pihale keltanen iso liina tai verho käjessäns mut kompastu  kiveyksen reunaan ja lensi nurmikolle. Kun se kömpi pystyyn ja yritti kääriä sitä vaatetta ympärillens, niin Lempo tuli ulos ja tyrkkäsi Marjutin takas maahan. Silloli käjessään joku kumilelu ja se huusi, että nyt akka saatana saat maistaa tätä. Sillä se hutki Marjutia ympäri korvia ja yritti työntää sitä kapinetta sen suuhun, mut Marjut kiemurteli alta pois ja lähti juakseen alas mäkeen meijän taloa kohti.

Ja sää kuvasit koko ajan?

Mää kuvasin.

Entä sitten?

Lempo lähti perään, mut se kompastu kalsarinlahkeeseensa keskelle mäkeä ja Marjut melekein pääsi ojan ylite, mut Lempo sai sen kuitenkin siinä kiinni ja paiskasi nurin, hyppäsi päälle ja tunki sen... sen... sen..

No kakase vaan, mikä se lelu oli?

Semmonen vaaleenpunanen tekokalu.

Vai niin. Ja sittä?

Lempo tunki sen kumikalun Marjutin suuhun niin että se... että se vaikeni ja sittä se... sittä se... niin, Lempo riisu ne kalsarisa ja alako sit Marjutia...

Raiskata?

Niin. Raiskata.

Ja sinä kuvasit koko ajan?

Niin kuvasin.

Entä sitten?

Sitten vain... sitten vain pamahti ja Lempolta lensi puali päätä tonne voikukkapeltoon...

Ja sää vain kuvasit?

Niin.

Siirsitkö kameraasi sinne suuntaan, josta pamaus kuului?

Siirsin. Nurkalla vilahti vain jokin musta viiva ja vähän savua...

Ja lopetit kuvaamisen siihen?

Lopetin.

Etkä soittanut hätänumeroon?

En. Kun mun kännykkä oli yläkerrassa.

Entä sitten?

Olin menossa hakeen sitä kännykkää, niin kuulin keittiön ovella, että äiti, tai siis Heili soittaa ja on ihan paniikis.

Käyrääns kattoon missä sinä kuvasit.

Täs näin ja täs.

Missä se västäräkin pesä on?

Tual ylyhäällä. Täs on tää pölkky jonka päältä sen näkkee.

Niinpä on. Olek sää itte sahannu tän kolon et pääset kuvaamaan?

Joo, mut elä sano kenelleen. Täs on se lauvanpalanen jonka laitan takas kun lopetan kuvvaamisen.

Olit siis ihan ensin tässä... niin, tästähän pesä näkyy.

Niin olin. Sitten laskeusin pölkyltä ales ja hiippailin vähän tännemäs, tähän missä lasitus loppuu ja alkaa avokuisti. Ja täst sit kuvasin kaiken.

Missä suunnassa olivat nyt sitten Heili ja Aarni sun miälestäs?

Heili, jos se oli keittiös koko ajan, oli ihan tos seinän takana. Siit ikkunast erkkerinnurkalla näkkee sisään kun kurkkaa vähän. Ja Isä... eiku Aarni on varmaan ollu sit siellä etupihalla josta näkee myäs samat näkymät vain vähän eri perspektiivistä kun sieltä tulee tua kumpare siihen eteen.

Toi ikkunahan on auki...

Kii se oli vielä sillon, kun mää tulin kuvaamaan.

Jututan vielä äitiäsi... eikun siis Heiliä. Mee sää ny vaikka huaneesees niin kututaan kun taas tarvitaan. Tuo se videokamera ensin kuitenkin minulle. Äläkä haaveilekaan, että juutuupeen laittasit.

Joke!

Mitä?

Tuas se emäntä ny tänne.

Mää sen Lempon ammuin!

Niin mää arvelinki. Mites se tapahtu?

Mää kun näjin, mitä se Lempo Marjutille teki niin arvelin, ettei se Marjut tuasta henkissä seleviä, niin mulla ihan kerrassa pimeni. Mää otin tosta asekaapista kiväärin ja lippaan sit aukasin vaan ton akkuna ja pamautin.

Olekkos sää ampunu ennenki?

Olen mää ku samas hirviporukas olen kui toi isäntäki.

Missä sulla se kivääri o?

Tuossa jääkaapin ja pakastimen välissä.

Ahah. Joke!

Mitä.

Otas toi kivääri ja laitetaan frouva saattaen kamarille myäs. Mää tuan isännän ja pojan. Tekniikan Kurko jää johtamaan loppututkimuksia. Ja muuten Heili. Marjut selevis. Ambulanssi kerkesi juuri ja juuri paikalle.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Suomensyöksy


Hirsi nro 5

Numeroin ja hajoitin ensimmäiset viisi valmista hirrenkiertoa taapeliin, nostin viidennen takaisin alimmaiseksi ja jatkoin koirankaulailuani ja varaustöitäni. Veistäessä ajattelen muutakin kuin käsilläolevaa.

Suomi öljyn jälkeen on tärkeä kirja tälle ajalle. Harva sitä uskaltaa lukea. Tiedefinlandian valitsija, Maija Tanninen-Mattilakin on sitä ehkä sieltä täältä selaillut, vaikka hänen olisi pitänyt käyttää hetkellistä vaikutusvaltaansa auttaakseen kirjan sisältämän tiedon levittämisessä.

Sodissa särkyneiden mieliä ja niistä kirjoitettuja tekstejä olisimme ilman palkintoakin voitu vaikka professori Jukka Kemppisen blogissa ruotia. Tai sitten tämäkin Maija on vain yksi lahopää meidän muiden lahopäiden joukossa.

Jokaisen Maan kansalaisen tulisi kuitenkin osata päätellä mikä lopussa seisoo kun se kuluttaa uusiutumattomia öljyvarantoja 2 litraa per nuppi vuorokaudessa ja että yhteenlaskettuna se tekee globaalissa mitassa 14 miljardia litraa. Näin yksinkertaisenkin yhteenlaskun ymmärtämiseen kaikkine muine tiedonrönsyineen olisi tämä kirja ollut hyvä apuväline.

Öljyn loppumisen jälkeen riivitään "bio"tisleeseen Pentti Linkolan mökki ja mökin kupeelta se punaviinimarjapehkokin, ja ihan lopussa omat sekä toistemme kynnet.

Hirsi nro 6

Unessa Serbiasta Suomeen äitinsä kanssa paennut Igor istui tuvan lattialla ja piirsi paperille karttaa. Siniset ja punaiset viivat mutkittelivat Suomen ja Venäjän rajoilla. Sanoin pojalle: Suomelta puuttuu käsivarsi. Hän piirtää sipaisi vastaukseksi nahkaremmein ja tatuoinnein koristellun, lihaksikkaan käsivarren jättiläiskourineen kaukaa Uralilta vemputtamaan Venäjän kylkeä vasten töräkkänä seisovaa Suomikalua. Kohta tulee suomensyöksy jäämereen, Igor nauroi iloisesti. Samassa unenovi käännettiin väkivalloin saranapuolelta nurin.

Hirsi nro 7

Talossa asui kolme henkilöä, äiti, kouluikäinen poika ja mummo. Satuin sinne siksi, koska tuo äiti oli käyttämässä mummoa apteekissa ja kun mummolle tuli huono olo he istahtivat torinlaidan jäiselle marmorikorokkeelle. Mummo yski läkähtyäkseen, nainen siinä vieressä taputteli ja hieroi hänen hartioitaan vähän jo hätääntyneen oloisena. Kysyin ohitse kulkiessani, tarvitsevatko he apua. Nainen  sanoi soittavansa taksin, mummo esteli koska se on kallista, että männään linkulla kuhanvoan talutat pysäkille. Että kyllä minä tästä kun huokasen pikkusen. Sanoin, että mulla on auto ihan lähellä, voin kyllä viedä. Estelivät ensin, mutta kohta talutettiin molemmista kainaloista tukien kevyeksi kuihtunutta mummoa kyytiin. Perillä kaupungin laitimmaisissa taloissa tarjosi nainen kahvit. Nosti pöytään sämpylöitä, voita, makkaraa ja juustoköntsänkin, pilkkoi tomaattia ja kurkkua kulhoon. Poika teki pöydänpäässä koululäksyjä ja kysyi minulta kertolaskuihin vastauksia. Ei ollut silmälaseja mukana, mutta osasin minä sanoa, mitä tulee vastaukseksi 8x4, 5x6 ja 9x9. Mummoa jututin. Sanoi täyttävänsä vasta kuusikymmentäkahdeksan joulun alla, mutta terveys on rapistunut ja hautaan tästä joutaa. Tuon poijan mummi minä olen, elikä sen isän äet. Kysyin, onko pojan isä nyt töissä. Mummo vaikeni, mutta poika sanoi suupielestään, että iskä ampui itsensä toissakesänä.

Hirsi nro 8

Luin lehdestä Thaimaan ja Ukrainan mielenosoituksista. Sadattuhannet ihmiset lähtevät kaduille ja toreille ilmaistakseen mielipiteensä nykymenosta. Telkkarin uutisista näkee, miltä näyttää kun Kiovan tori on elävää lihaa täynnä ja kaikki sinne johtavat kadut ihmismassoista tukossa. Arabikevät alkoi samoin elkein eikä se liikehdintä aivan hyvin mennyt. Nämä ehkä rauhoittuvat, mutta entä jatkossa? Entä sitten, kun kaduille ei lähdetä enää maan johtoa vaihtamaan vaan lähdetään, kun ei enää ole edes toivoa, että eväsreppuunsa jotain tulisi löytämään?

Hirsi nro 9

Tänään vuolin kokonaisen kierroksen eli jokaiselle seinälle yhden. Lopuksi riehuin vielä huomisen hirret ysien päälle. Yksitoista varvia riittäisi korkeuden puolesta, mutta haluan välipohjan eristeiden takia tehdä kehikosta hieman korkeamman. Paperillasuunnittelijoiden mökkejä on tullut sen verran nähtyä ja tehtyä, että tällä kohtaa niiden lyijytäytekynistä on loppunut lyijy ja on joutunut sämppäämään eristeet osittain vesikattoa vasten.

Hirsi nro 10

Huomenna juhlivat Suomen itsenäisyyttä. Mitä se on? Avaruudellisesti ei yhtään mitään, mutta jooseppi kenkkusten pirtinikkunoista katsottuna kaikki.

Miksi minulla on niin kylmäntyhjä kohta siinä paikassa mieltä, jossa toisilla näyttäisi olevan siniristilipun kokoinen roihu alati lämmittämässä?

En katso sitä tiettyä elokuvaa illalla enkä ole telkkarin ääressä jännittämässä, millaista pukuloistoa ompelimot tällä kertaa ovat kansalaisista pahanpäivän varalle onnettomimmin varustautuneiden päälle suunnitelleet ja ommella tikanneet. Enkä paljon ymmärrä niitäkään, jotka siideripurkit lapasessa muka juhlintaa vastaan mieltään osoittamaan ryhtyvät.

Tasakerta

Laskin vanhimman pojan kanssa hirsikehikkoon joskus tulevan vesikaton lapekallistuksen. Se saa olla korkeintaan 1:3:een, mieluummin alle. Reivasin vatupassin kanssa keskimerkkiin kakkosnelosen ja sain tulokseksi, että täytyy vielä yksi kierto vestää ja sen jälkeen päätykolmioihin lyheneviä hirrenpätkiä viidestä kuuteen kipaletta sekä viimeisten kahden harjapätkän väliin harjaorren kaulaus. Poikosorsia en näin pieneen rakennukseen tarvitse laittaa kuin jos koristeeksi kehtaisi. Alkaapi olla hirretkin kohta kaput.

Minä olen kova jätkä särkyneistä jäsenistäni huolimatta. Vajavat kolme viikkoa ja rakennuksen aihio on tehty! Pankeeten perässä tehden linnanjuhlijat!