torstai 24. joulukuuta 2009

Remontti -osa 5


-Tapsa! Kipasepas eteisestä punaisesta laatikosta hakemassa laaseri ja laeta se vilikuttamaan tuohon jakkaralle niin katellaan, minne päen lattiat ovat kallellaan.

-Tähänkö laitan jakkaran?

-Joo, tasaselle ja sitten sen piälle se vehje. Laete tassailee kyllä ite ihtesä jos alusta ei kovin killellään kellota. Iisalamessa kun tehtiin viinakauppaa, niin työparina mulla oli yks minua vanahempi Kalle eekä sen kuullen suanu sannoo, että on "kallellaan". Se korjasi heti, että eikä oo, pikemminnii se on "villellään", heh heh hee.

-Tuota, minä kun en milloinkaan ole laserilla korkoja katsonut, enkä paljon muillakaan vehkeillä, niin selitätkö, mitenkä se tapahtuu.

-Se on heleppoo kuin kiljun juonti, ja joka tappauksessa helepompaa kuin sen oksentaminen. Ennen piti vesiletkuin kanssa tohrata rakennusten korot, mutta kun pienemmillekin rakennuksille tulivat ensin vaaituskoneet ja sitten nämä monenlaiset versiot lasereista, niin sen kuin vain vilikuttelet menemään. Esimerkiksi tämä minun pyörivä vempain, keskihintainen tosin, on ihan sopiva näehin hommiin. Rahat Poes-liikkeihin halapiksia ee välttämättä kannata käyttöösä hankkia, suattaa muuten vyöryä huvilat järveen jos niihen mukkaan korkoja ajeloo. Tae kääpi niin kuin yhelle rikkaehin rinteen Erjalle Kuopiossa jolta oli umpilisäkkeen leikkuun takia häpykarvat ajeltu poes.

-No, mites sille kävi?

-Rojjautti aatolla lepikkoon kun rupesi huarukkoosa ruapimaan.., katos niät sänki alako pistelemään kesken ajon...

-Voi hemputti nuita juttujasi...

-Semmosia ne ovatten jutut rakennuksilla joo, ja päevästä päevään, vuojesta toeseen.  Mutta tämä laaserilla korkoin ajelu, senhän halluisit oppia? Kallistapas silimäs ja korvas hollille niin opastan alakuun. Tässä on tämä vastaanotin jota kannattaa käyttää kun on isosta alueesta kysymys, ja eritotennii auringonpaesteessa. Kun vastaanotin alakaa pilipattaa kuin tilhi pihlajassa, niin ollaan lähellä oikeaa korkoa ja sittä kun se herkiää huutamaan yhtäsoettoo kuin tulipalopiällikkö pakkasella kun vesi jiätyy letkuun, niin silloin äkkiä merkki siihen kohtaan ja rämpsyllä viivaa vetäsemmään. Mutta nyt, kun tuo punainen viiva kiertää pienen huoneen seinillä, on mitalla heleppo kahtoo eri kohista, onko talo pysynyt vaaterissa. Katopas näen. 87 senttiä tässä nurkassa.., 86,5 senttiä tiällä.., 87 senttiä ikkunan alla.., 86,8 senttiä oviaukon kahta puolen. On kuule lattia justiisa. Muutaman millin, eikä puolenkaan sentin heitosta tarvihe välittää. Katos kun milli ja sentti ei tunnu kuin munassa ja nenässä he he hee.

-Hehee, tosiaankin. On helppoa.

-Sitä paetsi onhan se tämä lattia kohallaan kun sen ite silloin viisitoista vuotta sitten liippasin, saakeli niin!

-Kuule, sinä lupasit kertoa minulle sen ukkisi tarinan...

-Niin oon luvannu, joo. Olen minä sitä miettinyt tässä näetä paekkoja purkaessa, vuan niin kuin olet huomannut, on pitänyt tehä eekä lotikoetella liikoja. Myö kyllä siihen keretään panneutua.., pittää vielä harkita, että onko se kertomisen arvonen rarina. Ja kun en minäkään kaekkee asiasta tiijä...

-Minua kyllä kiinnostaa kovasti.

-Onhan se ollut melekoinen reissu ukilla Ukrainaan, pjerkale! Joskus olen aatellut, että pitäsiköhän minun olla häppeissäni semmoisesta sukutaustasta, vuan mitästä sitä turhia. Vittuiloohan ne jotkut, mutta kun tiijän, etten ole semmoseen yltiötyperyyteen ite syyllinen, vaan ennen minua ollut henkilö niin sivvuutan ne vittuilut kuin sonni mahon lehmän. Ukki oli kuitenkin ihan mukava mies vaekka paenajaesiaan joe poes niin kuin muutkin kunniallisimmilla rintamilla veriään vaehetelleet sankarit saatana.., ja vaekka se uuven naesen vielä kotimuastahin paluunsa jälkeen löysi, niin kyllä se kaepasi sitä Saksassa kuollutta, isäni äitiä ja arjatartaan kovasti. Mummo, minulle siis neljännesmummo, siitä natkutti naarista jälttäessään ja sillon ukki otti ja lähti eekä palannut vasta kun muutaman viikon piästä puhumattomana, mustin kulumin. Loppuvuotensa se nukkui mummolan tuvannurkkaan laetetussa piästäveettävässä eekä kun murahteli vaen mummolle ja söe appelsiineja.

...jatkuu taas...

maanantai 21. joulukuuta 2009

Remontti -osa 4


Pimiöiden keittiökalusteiden ja lattioiden sekä myös eteisen parkettien purkutyöt vievät Vekkulilta ja Tapsalta siivouksineen kaksi päivää. Joona tulee käymään.

-Kuulepa, Joona! Soetin sille vakuutusukolle ja se sano, että jos minä ottaisin näistä kosteusvaurioista kuvia  ja lähettäisin hänelle sähköpostilla, niin ajattelin delekoeja sulle sen homman. Tässä lastulevyn palasella on sen Jahnukaesen osoite. Kirjoita kuvajoukon nimeksi "Vesivahinko, Pimiä, Valkeanmäki". Laeta sitten muiksi kustannuksiksi siivoukset, purkujätteiden käsittelyt, ynnä harmit plus harmit and muut vitutukset.

-Tottakai voin ne laittaa menemään. Annat varmaankin kamerasi muistikortin lainaan illaksi?

-Tosson sano ruotsalaenen! Vuan elä sellaele kaekkia kuvia. Siellä kun suattaa eukkokin pyllistellä iliman hoosuja verannalla, en kaekkia kuvvauskohteita ennään muista, tälle kortille kun soppii yli seitsemänsattaa räpsäystä ja se on melekein täysi. En ole joutanut sitä muualle tallentelemaan. Muuten, onkos teillä paikkaa, jonne voisitte remontin ajaksi muuttaa? Tässä pölyssä ee elä kyllä russakatkaan kun myö roeskettaan, ja sitä paetsi kaikki vesisysteemit menee uusiksi, poelerista on varoventtiili nurin, vesimittarin hanat ovat hapettuneet jumiin eekä ies ä´älle vessaan piäse muuta kuin....

-Joojoojoo. Se ei ole ongelma. Meillä on kaupungissa tyhjillään oma yksiö jonka ostin eräältä perikunnalta viime kesänä. Me muutetaan sinne niin saatte tehdä hommanne niin kuin parhaaksi näette.

-Emäntä tietenkin voipi sillontällön käyvä tiällä siivoilemassa...

-Uskallankohan minä sitä tänne yksin päästää? Olit viimeksikin kertonut semmoisia juttuja, että nauroi vedet silmissä niitä kertoillessaan.

-Nonoo, ee myö sitä pahonpiellä, puhellaan vuan mukavia että tuntee olevansa olemassa.

-Sinä se tuolla kielelläsi lipsuttelet...

-"Kielelläsi lipsuttelet..", mistä tiijät, että lipsuttelen? Onko minun eukko juorunnut?

-Noh noh ja heh heh. Olet kyllä aivan mahdoton mies, mutta erikoistahan se vain minun korviini on. Hammaslääkärin ammatissa kaikki on niin steriiliä eikä kaksimielisiä uskalla edes ajatella työpaikalla. Saattaisi joutua käräjille kuin Ahonen Siilinjärvellä...

Jatketaan Pimiöiden remonttia. Väliseinävillat ja osa ulkoseinäeristeistäkin on imenyt kosteutta itseensä. Keittiön ja väliseinän toisella puolella olevan eteisen kuivatus vie oman aikansa ja niin kuin yleensä remonteissa ne tuppaavat laajentumaan.

Kirvesmiehen kännykkä soi.

-Hei! Riitta-Leena täällä.

-No hei kultaseni, soitithan sinä viimeinkin. Tietäisitpä, kuinka myö ollaan Tapsan kanssa ootettu että rimmautat...

-..mikä kulta minä sinulle, hihii... Sekoitat heti minun ajatukset...

-Niinkö? Ei kai siitä nyt seota tarvitse jos joku kullittelee ihmistä jota kaepaeloo?

-Nyt sinä Vekkuli herkiät. Minulla olisi semmoista asiaa, kun Joonan kanssa mietittiin tätä remonttiasiaa eteen päin, niin olisiko sinulla sitten sen vakuutusyhtiön korvaaman osuuden lisäksi aikaa tehdä myös kylppäriin sekä saunaan täysremppa? Laitettaisiin kaikki siellä uudeksi saunan tähtitaivasta myöten. Ja oikeastaan haluttaisiin tehdä nekin eteisen ja keittiönkalusteiden, seinien ja katon uusimiset kerralla selväksi.

-Sinäpä lukaisit minun ajatukseni kuin taululle olisin ne käynyt kirjoittamassa! Sanoen Tapsalle just päevällä, että nuo saniteetti- ja saunatilat kaepaisivat päevitystä nehin ja nyt oesi samoella pölyämisillä ne hyvä tehä rutasta .

-Se on kyllä mukava kuulla että ajattelit jo itsekin asiaa. Kuinka kauan remontti sitten kestäisi tämän vesivahinkokorjauksen kanssa yhteensä?

-Suatta varrautua kaikkinensa kahteen kuukauteen, viimesiä listoja voen käyvä lyömässä vielä kolomannenkin puolella. Ja jos ukkosi lähtee Thaimaahan lomailemaan, niin kolomas kuukausi jiiroon sinun kanssa yhessä niitä listoja...

-Voi herttinen aika sinun kanssasi! Aikataulu ei tuota vaikeuksia. Sopisitko sitten Joona kanssa käytännön järjestelyistä, tarviketilauksista, palkasta ja muusta. Minä käyn valitsemassa kaakelit ja klinkkerit kunhan ehdin. Saunaan panelit ja lauteetkin pitäisi ajatella, keittiön kalusteet.., huhuh.., alkaa heti stressaamaan. Sekin tuli mieleeni, että tarvitsetko apumiestä koko ajaksi?

-No apumieshän on ihan ehoton. Ja sittä putkimies ja sähkäri ovat tärkeitä miehulaisia tämmöisellä työmualla pistelehtimään. Annanko parin hyvän numerot joille kannattaa soettaa niissä merkeissä?

-Voitko lähettää heidän tietonsa sähköpostilla?

-Ilimanmuuta ja muut iliman! Myöpä tässä Tapsan kanssa jatketaan ryskämistä!

Jatkuu taas kun jatkuu.., eli hyvvee jatkoo jos ei oma piisaa...

torstai 17. joulukuuta 2009

Remontti -osa 3


Remontti aloitetaan Pimiöiden vesivahingon runtelemasta keittiöstä.

-Tapsa, otapas akkukone tuosta lootasta ja ala ruuvailla keittiönkalusteita irti. Minä ite alan repiä lattiaa aaki tiältä ikkunaseinustalta.

-Onkohan ne ristipäällä ruuvattuja.., ei ole ei. Vekkuli, onko torskikärkiä, on semmoisilla ruuveilla laiteltu.

-Kuule, Tapsa, mitä minulla ei ole, niin sitä ei näissä hommissa tarvita. Katopas siitä mustasta rasiasta minkä olen niitannut akkuporakonelaatikon kylykeen, sieltä pitäsi löytä kaekki mallit.., mallit kuleksii ja kullit maleksii, he hee!

-Haha haa, olet sinä kyllä...

Tekevät töitään tahoillaan, Tapsa ja Vekkuli. Rominaa ja ruminaa, viheltelyä ja yskintää. Muutama perkelekin lätsähtää tapettiin kuin kärpäslätkällä olisi huitaistu.

-Kuule Tapsa. Mites isäsi jakselee?

-Eipä mukavasti. Hän on aut.

-Aut? Siis kaekesta ihan pihalla.

-Noh, esimerkiksi kysyin aamulla isältä, että mitä hän haluaa leivän päälle, juustoa vai makkaraa ja laitanko puuroon marjoja vai haluatko voisilmän, niin isä kirjoitti lapulle, että lohi on kohta kutua ja ahventa äitille ja lapsille laita paitaa... Isä on ihan sekasin.., tai en tiedä kun sen käsiala on edelleen niin hyvä, että sitä kelpaisi esitellä missä vain. Puhua ei osaa kuin puoli sanaa joskus ja sekin aivan mitään tarkoittamatonta mokellusta.

-Niin. Se oli niin paha se puttous sieltä telineiltä. Minä näin sen, sinähän tiijätkin?

-Näitkö? Ei minulle kukaan ole kertonut.

-Eikö? Myö oltiin samalla Wetterin työmualla ja minä olin seinustalla telineihin toisessa piässä ja isäsi toisessa kun se tapahtu! Perkele, että korpeaa vieläkin! Se kurottajankuski ajeli kuin Huttunen hatuttapäin pakkasella ja tuikkasi trukkipiikit telinejalakaan niin, että koko rivi meinasi huojahtaa nurin.

-Niin, kyllä minä ne työsuojelutarkastajan pöytäkirjoista luin, mutta kuinka se sitten sinun mielestä tapahtui?

-Katohan tappausta, se kävi näen. Isäsi oli lyömässä ensimmäisiä pontteja Mikan kanssa räystään toisessa piässä kun minä olin hakemassa konenauloja telineeltä etempää kun näin, että isäsi kimposi kuin leppäkeihäs kaiteen ylitse alas. Mika sai onneksi kiinni eka ponttilaudasta kun telineralllit romisivat alas.

-Niin ja sitten?

-Isäsi olisi varmaan muuten selevinyt säikähyksellä kun putosi villapaalien piälle, mutta perhana kun ne aluskaterullat vyörähtivät telineiltä ja yksi rulla putosi suoraan isäsi hartioiden piälle. Minä seisoin kuin Lootin vaimo suolapatsaana, mutta mitäpä olisin mahtanut!

-Niinniin. Eipä sille mitään semmoselle. Pahalta se nyt meillä tuntuu. Pikkuveli ja -sisko ovat aika surullisia.., kun se äitikin toissavuonna...

-Niin. Miksi pittää sammaan perheeseen niin paljon ja niin lyhyvellä ajalla sattua.., mites äitisi?

-Noh. Äiti aina joskus käy ja välillä se huhhailee omilla teillään. Pitkiä aikoja joutuu olemaan suljetulla kun harhajeesukset alkavat aivoja pommittamaan. Juhannuksena oli meillä käymässä, mutta jo toisena päivänä piti viedä sairaalaan kun meinasi itsensä... Sai isän haulikon asekaapista käsiinsä kun en ollut laittanut sitä lukkoon ja aikoi ampua päähänsä. Onneksi äiti ei osaa aseita käytellä, mutta oli kuitenkin panoksen piippuun saanut...

-Voe että! Tässä kyllä jo murhetta mustaa olisi pyykiksi asti. Mutta helekutin hyvä, että sinä pystyt puhumaan asioistasi. Ee moni uskaltasi.

-Niinno. Minähän olen jo aloitellut niitä lukujakin mielen alalta, että vähän ymmärrän. Nyt täytyy vain pitää jokunen vuosi luvuissa väliä kun ovat ne sisko ja veli vielä alaikäisiä. Kukapa heistä huolehtisi. Sijaisperheeseen en anna eikä sukulaisista kenestäkään ole sen vastuun kantajaksi. Ja sitäpaitsi minä kyllä tykkään huolehtia asioista näinkin.

-On, on poika raskas osa sinulla, on. En kajehi yhtään vaekka ee ihtenikään elämä aena näen vekkulia ole ollut.

Tehdään jälleen omia hommia kumpainenkin. Tapsa saa kalusteet irti ruokatunnille mennessä ja yhdessä Vekkulin kanssa revitään vielä parketit niiden tyhjiksi jääneiltä sijoilta.

-Pjerkele, eiköhän purasta palasta? Emäntä sanoi, että kahvit voidaan keitellä talon pöönistä ja jos jiäkuapista jottaen irti suahaan, niin olokeetten hyvät ja ahtakaa napaanne, he hee ja näen sen olla pittää.

Syödään. Radiosta tulee kello yhdentoista uutiset, sää ja seuraavan ohjelman ingressi.

-Kuule Vekkuli. Sanoit, että omakaan elämäsi ei ole ollut helppoa. Tarkoititko sitä juttua, että ukkisi oli niissä SS-joukoissa sodan aikaan ja isäsi...?

-Justjoo. Pitäsikö siitä jottaen muistella? Kiinnostaisiko nuorta psykohistorijoiksi aikovaa semmoiset jutut?

-Tottakai kiinnosta!

-Pahhaan rakoseen nyt minua uitat. Katos kun tämä työmua minun änskällä kahtoen kestää ainahin kolome viikkoo jossei neljäkin, niin siinä kyllä kerkiän huastella sulle ummet ja lammet ja jos en muista, mistä kohtoo alotin, niin alan kertaamaan ja...

-Kyllä minä sitten jo toppuuttelen.

-Koko aekoo en kuitenkaan ala menneitä muistelemmaan!

-Eipä tietenkään, eikä se sinulta onnistuisikaan, sanoisi isäni.

-Isäsi se vasta vekkuli oli.., on.

-...niin.

-Kuule. Ukkini oli siis viime sottiin aekaan SS-joukoissa ja kaekkia juttuja en tiijä, mutta sen tiijän, että isä ei ole syntynyt suomalaesesta äetistä vuan saksalaesesta, oekeen arjalaesrotusesta sorjasiärestä. Olen nähnyt ne kuvat ja ihan puistattaa kun ajattelenkin.

-Semmoisia ne kylillä puhuvat sinun suvun tarinaksi.

-Kuule, jos minä oesin ollut ukki niin oesin varmasti poloviltaan käsin rukkoillu semmoselta naeselta helemojen kiärintää siinä paekassa kun nähtiin. Siis eihän tikanpoekakaan sopivaa koloa kokematta jätä! Ukkiin ja siihen ukin morsijammeen minä olen tullut. Isä tuas oli semmoinen nyhvertelijä, vaekka viisas kun perhana, mutta aina silloli prässit suorassa ja kravatti kaulassa vaikka halakoja olisi hakkoomaan männy! Pjerkele, että se otti joskus pannuun kun liiterinnurkalta seurasin! Miten lie sitten äetin iskeny? Varmaankin jossaen muaherraen uuvenvuojen kutsuilla jossa ollaan kuin jottaen tärkkikaulasia pingviinejä.

-Niih. Äitisi oli myös ulkomaalainen?

-Paskat. Leppävirralta! Vuan uatelista sukua kun sen sukunimi kerta oli nen-piätteinen!

-Heh heh. Miten sinä osaat kaikki asiat kääntää huumoriksi?

-No. Jos on suvussa baijerilaista, sudeettisavolaesta leppävirtalaista ja kaekenkattavoo muikkokukolla höystettyä verta maustettuna slaavilaesella yrttirohdoksella, niin totta kaet sitä huumoria on säkillinen laettoo joka lauseeseen melekeenkuin hölömöläesillä pimmeetä ikkunattomaan pirttiin kannettaessa ...

-Heh että heh. Olet sinä kyllä hauska. Mutta mites sinun isäsi sitten Suomeen joutui vaikka Saksassa hänen siittämisensä tapahtui?

-Kuule, otetaanpas seuraava työvaihe tässä käsittelynalaseksi niin jos sen aekana kerron semmosen tarinan, jommosta et ole vielä ikänäsi kuullu! Soppiiko?

-Sopii.

Jatkuu tuas seuraavilla lehdillä

tiistai 15. joulukuuta 2009

Remontti -osa 2


Täsmällinen ja huolellinen kirvesmies tekee aina työmaan päätyttyä, ja ennen uuden aloittamista tuhannet tutut askareet.

-Maurijaenen, pistäyvyppäs pihalle!

-Iskä, huusitko minua?

-Huusin. Tule kaveriksi jos kerkiit läksyiltäsi. Nostellaan tuo Hiace tyhjäksi työkaluista.  Peräkärrystäkin heivataan pöytäsirkkelit ja muut raskaammat tuohon pressun piälle nurmikolle niin suan huollettua nämä vehkeeni kun huomenna alakaa se Valakeenmäen remontti. Männöö tuas yöhön myöhään näetä puhistellessa ja sirkkelien teriä vaehellessa. Perkale kun tuo kompurahin jupruili koko viimesen viikon Turusen työmualla, oesiko nuissa paineensiätimissä jokin vusku...

-Joo, minä tulen. Ei minulla ole kuin matikan kokkeet ylihuomenna ja niissä kyllä pärjeen.

-Onko se äeti soetellu?

-Soitti joo just, kun pääsin koulusta.

-Oliko hyvin se Finlandiatalon seminaari menny?

-Oli se. Äitiä ihan nauratti se oma esiintymisensä kun se oli sujunut kuin tanssi.

-Vaekken minä suanu sen puhheeseen yhtään asianvierusteemaa kehitellä, kjeh kjeh...

-Asianvierusteemaa.., sitä se äiti aamulla sitten tarkoitti.

-Kuule poeka, mites ne tyttöhommat?

-Äh. Ei mitenkään. En minä semmosille jouda.

-Niille asioille aina täytyy joutaa. Se on heleppoo kuin kirkonkelloin soettaminen luvata.., no voehan vitteli! Saatana kun lipes sormet kahvasta. Perhanan perhana. Jalakapöyvälle putos mokoma.

-Annahan kun minä nostan sen piikkauskoneen..äh. Sehän painava, miksi sulla tämmöinen iso vehe on?

-Iso vehe.  Poeka poeka. Tarvii se vanahakin joskus jyystee.., ies betonin syrjee. Turuselle piti roilo piikata viemäriä varten eekä Jaskalla ollut pienempee laenata. Enhän minä monasti piikkailla tarvihe, muuta kun kotona joskus..

-Sinä sitä jaksat aina noita kaksimieleisä. Äitikin aina sanoo.

-Juu, äiti aina sanoo niin. Ja oikeessahan se äiti on. Ihteenikin joskus kyllästyttää nämä jutut kun ne kyyvissä hillautuu kottiinkin asti. Vuan kun sitä on ikäsä miesporukoissa pyörinyt niin kolome aihetta on varmaa, joista ei riitaa tule.., muuta kuin harjannostajaisissa joskus.

-Mitkä kolme?

-No. Ensiksi V ja toiseksi V ja kolmanneksi V.

-Siis Suomeksi?

-Vittu, Viina ja Vastamäet.

-Anteeksi vain poikani poloinen, mutta koska olet jo seitsemäntoista vee, niin sinun pitää tämmöiset isältäsi kuulla. Eikä se nyt niin vakavaa ole.

-Mutta miksi ne vastamäet?

-Heh saatana. Tartuit siihen, olet tullut issääsi. Vastamäet siksi, että enimmäkseen niitä myö kaekki tiällä nousemme koko ikämme. Ne toiset kaksi veetä ovat vakavia vain sitten, kun ne alkavat hallita miehen elämmee arkenakin. Vitsiä niihen ympärillä voepi sietee justiinsa ne kaheksan tuntia päevässä sen takia, ettei vastamäet ala nousta liian jyrkiksi. Vastamäet siksikin, koska muistan ikäni kun ukin sotakaveri, Kemppisen Jukka-vaenoo sano kun oekeen vastusti, että "Perkele! Meekäläesen eessä ee nouse pystyyn muut kuin vitut ja vastamäet!"


Seuraavana aamuna Valkeanmäessä.

-Huomenta, tiällä vielä tukkaa käherretään ja poria terotellaan päevän koetoksia varten.

-Kas huomenta. Tulit kuten olit jo eilenillalla vaimon kanssa sopinut.

-Tietenniin minä tulen, ja varsinnii silloin, kun tulemisistani suan vaemoihmisten kanssa sopia, heh heeh hee. Joonan kanssa sovitaan vaen ne hammasliäkärille suapumiset.

-Niiih, sinä se osaat tuota sanaa käyttää. Vaimon luvallapa juu. Kai minäkin jotain...

-Elä elä puutu vaimosi ja minun välisiin juttuihin...hee hee hee! Maksumiehenä vaen olet ja soettelet raatakaappaan kun jottaen tarvitaan. Ee vaeneskaan, en minä mikkään Simpauttaja ole, kunhan lämpimikseni partaani pärisytän. Piästään näen helepommin ite asiaan, eli kirvesmiehen elämisen ehtoon, palakkaan.

-Niin, paljonkos se kirvesmiehen tuntipalkka nykyään onkaan?

-Kuule, se on varmaankin sammaa luokkaa kuin hammasliäkärillä ja lukion opettajalla yhteesä.

-Nyt narraat?

-En ikänä. Kaheksantoesta euroo tunti, työkalukulut, matkat ja lomakorvaukset sekä muut luontaisevut, kuten esimerkiksi talon emännän kanssa rautakaupassa käynnit, niin niistäpä sitä viivan alle jottaen jiäpi...

-On se arvokas ammatti, on. Mutta minkäs teet, maksumies maksaa eikä kitise.

-Hyvä. Nyt ollaan se asia puitu ja koska tässä tappauksessa vakkuutusyhtiö on selekkää pönkittämässä, niin eiköstä se siltä osin helepottane niin sinua kuin verottajaakin jolle kymmenyksemme ilomiellä vuosittaen makselemme.

-Minun on kyllä nyt lähdettävä vastaanotolle. Ensimmäinen potilas tulee jo kahdeksaksi. Sovi vaimon kanssa käytännönjärjestelyistä...

-Kuule. Yksi asia vielä, se nuapurin nuori mies tulloo apurengikisi, se Hannu Taanilan poeka Tapsa. Tunnetko??

-Tunnen. Asiallinen poikahan se on, Joskus paikannut häneltä hampaitakin.

-Hyvä. Tapsa tulee tuossa yheksän korvilla kunhan on isänsä vienyt hoitopaikkaan. Sillä kun se isä...

-No niin, mutta minun on nyt mentävä. Hei vain ja työniloa.

Peremmällä talossa.

-Niin huomenta vain minunkin puolestani. Vekkuli se taas siellä laittoi Joonan posket punoittamaan. Älä väitä muuta, minä kuulin.

-Ei se salapuhetta ollutkaan. Minun puhheet suapi kuulla vaekka Kalottia myöten kaekki.., siitäpä juolahti mieleeni. Tetääkökö armon kaunisrouva opettaja, millä korkonimellä ne minua Rovaniemen työmualla nuorena timpurina paiskasivat?

-No millä?

-Kalottisonnin arvokkaalla titelillä, oe aekoja niitä. Lapin tytöt Muoniota ja Utsjokea myöten saevat tuta savolaesen rakkauven lähettilään  lämpimät ruttuutukset.., oijoi joi kun ihan pahhoo tekköö muistella!

-No jo! Kalottisonni! Hihi hii, tänään on sitten hauskaa tiedossa opettajainhuoneessa kunhan tämän kerron.


-Elähän mittään, kerropas niille työtovereillesi yksi tosi tarina tämän kirvesmiehen Lapin ajoilta.

-Noh. Kerrohan ensin minulle.

-Katohan kuule kun Suarenkylän humppapaekassa yks Muonion tyttö otti ja kävi hakemassa minua vaekka ei ollut naistentuntikaan. Sano vielä, että sen takia haki kun olin niin kuin eksynyt linnunpoikanen siellä miesjoukon takimmaisena. Siinä sitä humpallettiin se ilta ja sovittiin toesesta tanssi-illasta ja toesena iltana kolomanesta ja kolomantena iltana neljännestä jii än ee. Joka kerta suattelin sen luonnonlapsen Tupsun yläkerrassa olevalle ovelle ja kiännyin ujona miehenä omille teilleni. Sitten, kun tuli ehkä viijes tae kuuves kerta, niin se tyttö nous varpaelleen, vaekka ei olis tarvinnut kun oli muutenniin minua pitempi, ja lopsautti käet olokapäelleni ja lausakehti että: "Kuulehan sie Savon Sulttaani! Jos sie aiot lapintyttöjen kanssa milläsekhään alakaa niin potkase polovitaepheisiin ja nai äkkiä ennen ko mie toivun!"

-Hii hiih hii! Pissit mennee housuun, hihii hii! Miten minä tämmöisen jutun voin koululla kertoa, hii hiih hiiii...

Jatkuu tuas kunhan kirvesmies töeltään ehtii...

maanantai 14. joulukuuta 2009

Remontti -osa 1


Kirvesmiehelle soitetaan sunnuntai-iltana.

-Vekkuli.

-...oh, anteeksi, onko kirvesmies Karppinen?

-Ononon, korkonimi tämä Vekkuli vuan on, heeh heeh heh.

-Niin, hauska.., täällä olisi Riitta-Leena Pimiä Valkeanmäestä. Tuttavat suosittelivat, että koska olette kirvesmies isolla K:lla, niin...

-Nooh, liijottelloovat, tuttavat...

-Niin enpä tiedä sitä, mutta meillä tapahtui vesivahinko keittiössä ja tarvittaisiin ammattimies apuun.

-Jaahas. Mimmonen se vahinko oli?

-Tiskikoneesta oli tiiviste vuotanut ja vesi on levinnyt vähän joka paikkaan meidän huomaamattamme. Se oli uusi tiskikone ja jo kerran sitä korjautettiin takuuseen, mutta vika uusiutui.

-No voehan perhana, se on ikävä. Tuota onhan vakkuutukset kunnossa?

-On kyllä. Huomenna tulee vahinkotarkastaja ja sitten tiedetään enemmän. Vähän Joonaskin, minun mies, katseli vahinkoja, mutta kun hän ei ymmärrä asian päälle sen enempää kuin minäkään, niin parempi jättää se ammattilaisten huoleksi. Selvästi täällä kuitenkin paikat ovat märkänä ja hajuakin alkaa jo olla.

-Monenko aekaan se vakuutusukko tullee huomenna?

-Hän soitti perjantaina, että lähtee Ylivieskasta maanantaina varhain ja arveli, että siinä puolenpäivän paikkeilla olisi täällä meillä.

-No perhana, minäpä ookkaelen sinne sammaan aekaan. Niin, tuota Valakkeenmäen Pimiän Joonan  rouvahan se on joka soettelloo?

-Niin. Tehän taidatte tunteakin mieheni?

-No perkele! Sehän se minun hampaita on poraillut ja ikeniä rasvannut joka toinen vuosi. Ossoon minä sinne. Yhen kesän kulin sen polun niin monasti kun tehtiin se Retriksonin navetta siitä teiltä etteenkäsin jokunen kilometri, ja muutenniin on se teijän talo tuttu.

-Niin niin, minä sen tiesin sillä Fredriksonhan teitä suosittelikin.

-Noh, nähhään huomenna. Käyn uamulla yhellä toisella työmualla ennen teille tulemistani ja ajelen sieltä. Terve!

Kirvesmiehen vaimo tulee suihkusta. Poika syö iltapalaa keittiön pöydän ääressä ja lukee Mauri Kunnaksen Koiramäkeä läksykirjojensa päällä.

-Kuka soitti, kysyy vaimo tummaa, paksua tukkaansa harjaten.

-Se hammasliäkärin opettajarouva Valakkeenmäestä. Soetti, että olisi paekat märkänä ja vähän hajuakin, tarvihteisi avuksi ammattimiestä kun oma mies ei kun vieraesiin suihin sorkkii...

-Hyi sinua, hyi! Mitä oikeasti?

-Toellaannii oes vesivahinko-remppa Valakkeenmäessä. Pittää huomenna satuttoo ihtesä sammaan aikaan vahinkotarkastajan kanssa. Sopivastihan tämä nyt tuli, kun se Turusen sauna ja aitta alakavat olla lopuillaan. Jonkun listan käyn pukuhuoneeseen lyömässä, asennan jakkarat paikoilleen, laetan pyyhekoukut ja saunan lämpömittarille ruuvin, kerreen kamppeeni koppimopooni niin se on siinä sitten.


Aamulla kirvesmies on noussut jo neljältä. Keitellyt aamupuurot ja laitellut eväät. Vaimo nousee viideltä. Hänellä on lähtö Helsinkiin ja aamujunaan on kohta kiire.

-Tein sullekin matkaevästä. Kato, laitoin rasiaan leipäpalasia ja niihen välissä on juustot, kurkut sun muut rönsyt. Olisi tuossa keitettyjä kananmuniakin, vuan se eväsrasia kyllä haisee sitten ihan sille itelleen kun vaunussa aakaset, hehe. Luulevat vielä, että minun pikku rouva piästi suhu...

-Lopeta! Tiedät etten pidä rakennusmonttujutuistasi.

-Niin, heh saatana, vuan evväistäni kyllä tykkeet. Onko sulla se puheluonnoksesi jo laukussa? Oesin voenu vielä vilikasta ja lisätä jonkun lauseen sinne, vaekka pari kaskua, kjeh kjeh. Kato, minua kiinnosti se kappale, jossa filosofoet naesen ylleismaailmallisista oikeuksista...

-Ei! Sinä et kyllä lisäile mitään minun puheisiini. Vaikka kai ne elävämpiä sitten olisivatkin...

-Joko se poeka alakas nousta niin mänisi samalla kyyvillä sinun kanssa niin en minä tarviis torin kautta kiertee?

-Äsken havahtui jo kun kävin sanomassa. Mitenhän hänellä sitten keväällä menee kun otti sen Venäjän vielä valinnaiseksi?

-Hyvinhän meijän Mauri venättä posmittaa. Eilenniin siellä kylypylän saanassa alako jonkun turistin kanssa juttelemmaan, ja naurovat niin pirusti. Jonkun vitsin oli se Pietarin paksulainen kertonut.

                                                           *****************

-Jahnukaisen Taito Koste Oy:stä terve.

-Jahhas, Vekkuli Karppinen Vekkulitehtaalta, terve terve! Ja talon emäntähin siellä niin simpsakkana puoli reiteen  kahloo omassa tupasessaan. Päevee.

-Päivää päivää. Taidat olla ihan oikeasti aika vekkuli, hih hih.

-Niinpä. Pienenä antoivat jäykkäkouristusrokotteen sijasta vekkulirokotteen ja sen jäläkeen olen jäykistellyt vaen jäsen kerrallaan naisseurassa, hehh heeh heh...

-Johan nyt, mutta katsotaanpas sitä keittiötä. Me ei ole osattu täällä mitään tehdä, ei edes purkaa kalusteita kun meillä on peukalo keskellä kämmentä.

-Ei haittaa. Nyt kun vahinkopaikka on siinä kunnossa kuin vahingon tapahduttuakin, otan kuvia sitä mukaa, kuin irroittelen vähän noita kalusteita, lattiaparketteja ja ehkä täytyy ottaa väliseinääkin auki tuolta kalusteiden takaa...

-Kuule, tuo nyt on jo selevää, että tämä lattia pittää kokonaan purkaa. Tiällähän huljuavaa vesi parketin alla tänne ikkunaseinälle. Katopas kun kiännän puukonkärellä tätä listaa irti.., yhhyh. Ihan on märkee niin kuin rouva eilen puhelimessa sanoi.

-Niin mutta jos nyt kuitenkin purettaisiin...

-Elä ala purkamaan. Porroot vuan muutaman reiän sinne tänne jotta suat vakkuutusmuodollisuudet tehtyä. Kun mittaelet niillä märkyysmittareillasi niin kaksattoo rosenttia löytyy kosteutta het ja jokalaejalta. Minä luulen, että on männy väliseinän alite etteisen puolellekin. Tässähän on parketin alla ponttilastulevy ja sen alla kakkosneloskoolaus roskavalun piällä ja lisäeristeenä on mineraalivilla. Melekkein viisainta, kun minä pyyvän nuapurista yhen poejan kaverikseni ja tullaan huomenna tänne sorkkarautojen kanssa, niin käyt sitten vasta ottamassa ne kuvasi. Muuten sinä konttaelet tiällä vielä ens viikollahin prässihousunesi ja homma ei ku vennyy niinku poekamiehen kesäpäevät torin rannassa.

-Mistä sinä nämä rakenteet niin hyvin tiedät?

-No saatana, minä olen tähän viimesimmän remontin tehenyt viistoista vuotta sitten. Alakujjaan tämän talon omisti ennen näetä Pimiöetä Tikkasen Uatu, vanaha sotaveteraani. Tämä on niitä lujasti tehtyjä, 1950-luvun rintamamiestaloja jonka on aekonnaan rakentanut minun isä ja sen isä, eli Karppisukkivaenoo.

-Vai niin, onpa hauska tietää tämäkin, mutta te varmaan pärjäätte täällä ilman minuakin? Minun täytyy mennä takaisin lukiolle kaupunkiin, työt odottavat, ja oppilaat. Laittakaa ovi lukkoon, soitellaan sitten illalla.

Jatkuu viikon sissään ilimestyvässä seuraavassa lumerossa

perjantai 11. joulukuuta 2009

Repii jäseniä tämä pitkäksi venähtänyt syksy



Kuura on lumena, vähän jääriitettä joen rannassa. Traaniset sorsat uivat sulassa sillan alla ja voimalaitoksen patoaltaassa. Traagiset rantojen miehet värjöttelevät bussikatoksessa, pitkät hulaukset pullonsuulta holahtelevat karheisiin kurkkuihin. Yksi monesti nähty on kesän mittelöissä telonut jalkansa. Tukien huojuvaa ruppiaan  kainalosauvoihin puhaltelee hän penkillä istuville raskaasti: "Prrttrrtt.., saiskos...saiskos sitä mul..leki..n asti..? Trrttrrt..."  "Perkele me sulle mittään anneta, me vatukkoos siitä, krääh!"

Työnnän lastenvaunut marketin katoksen luiskasta ja sisälle kauppaan. "Inä ävelen, ikkä! Inä ävelen" vaatii vaunussa istuja. Nostan hänet lattialle. Sinne juoksi, leluosastolle kuin kotiinsa. "Inä aluan ämän, ikkä! Ämä Paulukkelle, ämä Eiakkelle. Ikkä inä ota ämä", poika luettelee ja osoittelee leikkiautoja, pulkkaa, potkuautoa.

Minulla on tänään niin saatanan paha mieli. On ollut riitaa kotona, ja muutenkin. Sen nielaisen kuitenkin kurkusta alas kuin pulit tirmoolinsa ulkona. Irvistän.

"Pikku-ukko, tulehan nyt. Ostetaan maitoo ja leipää ja...ja mitähän muuta meijän piti ostaa?"

"O! Ikkä ottaa makka´aa, juuttoo, iiliä, ukuttia, akkia, kittantilimiä, tiankolvia..."

Meijän poeka se ossaa nämä kauppa-asiat.

Kassalla kysyn T:ltä, että joko kohta jäät äitiyslomalle. "Joo, viikko vielä ja sitten." Onnea paljon, sanon. Niin ne nuoret, ajattelen. Vielä viime talvena tanssitin tätä naista Napiksella ja nyt se jo on äidiksi tulossa. Mutta ei onneksi minun takiani.

Maksan ja lastaan ostokset kasseihini. Pojalle kuorin tikkarin.

Ulkona tapaan Kongon. Hupparin sisältä vilkkuvat silmien valkuaiset ja naurava, vajaahampainen suu. "Oo, kiva tavata, oo", puristelee hän minua lämpimin käsin. "Mitä kuuluu, lapsi?", hän kumartuu vaunun ylle. "Oo, kiva lapsi, oo. Onko hyvä, onko? Ooo."

Minulle tulee parempi olo, sen nostan huulilleni ja kysyn perheen vointia.

"Oo. Nyt on hyvä. Perhe, kaikki, kaikki Espoossa, minä vain täällä, minä vain täällä. Minulla Suomen kielikurssi jatkua, oo, mutta pojilla, tytöillä, vaimolla nyt hyvä. Oooo"

Työnnän vaunuja jalkakäytävällä. Poika puhuu koko ajan. Kysyy autojen värit, merkit. Huomaa "mönkijäiset" ja mopot.

Orava kiirehtii jalavaan kuuraisen nurmikon poikki. Sanon, että se on leijona! "Ikkä upattaa! Ee oo  u  o´a´va!"

Mäessä nojaa vanhus polkupyöräänsä. Huokailee raskaasti. Pysähdyn kysymään vointia. Sanon, että nämä vastamäet ne eivät vanhemmiten oikein ystäviksi ala. "Niin se vain jo nyt tällä iällä tuntuu olovan. Vuan eipä minulla kiirettä ole, hautaansa ehtii vaikka illemmallakin." Mummelin kurttuinen naama leviää hymyyn kun hän vilkuttaa punaisella kintaallaan pojalleni.

Isommat veljekset jykältävät ulkona. Juoksevat piiloon kun käännyn lasteineni pihatielle. En ole heitä huomaavinanikaan ja kohta he hyppäävät pihlajan takaa eteemme. Säikähdän, muka.

Samaan leikkiin tahtoo jo nuorempikin vaikka oli nukahtaa vaunun keinutukseen.

Katselen tonttiani kuten niin monesti ennenkin. Paha mieli haluaa hiipiä takaisin päätä kovertamaan.

Liiteri lenksottaa naapurin tontille päin keltaisenkallellaan, eikä mikään minkä näen silmilläni tässä kotimme pihapiirissä ole valmiiksi asti saateltu. Elämämme on tämmöistä ja siitä saan kuulla niin toiselta minältäni kuin joskus vaimoltanikin. Naapurit, tuttavat ja sukulaiset eivät tietenkään sano mitä oikeasti ajattelevat, mutta arvaa kai sen.

Ihmisen omaa syytähän keskeneräisyys on. Tässä tapauksessa minun kokonaan.

Näihin käsiini koskee sekin, että ajattelen tätä kaikkea niin kuin se on.

Muistan nyt herra Kongon. Häneltä on mennyt koti ja omaisuus sodan jaloissa, mutta melkein kaikki lapset ja vaimo säästyivät. Vanhukset jäivät kuolemaan eikä kaikilla sukulaisillaan ollut niin hyvää tuuria kun tappjat saapuivat viidakon laitaan kotikylän takapihalle.

Muistan sen mummelinkin rinteessä. "Kuolemaan kerkiää sitten illemmallakin, hihi..."

Niin siis mikäpä tässä, iltaan on aikansa meillä kaikilla.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Freud vuoteellani


Siihen hän tupsahti, maailmankuulu, miljardi kertaa siteerattu, kehuttu ja unohduksen hautaankin välillä sysitty psykoanalyytikko, vanha itävaltalainen juutalaisukko Sigismund Schlomo Freud! Aikaa varaamatta, kännykkään, sähköpostiin tai facebookiin viestiä jättämättä hän köntsähti työhuoneeni sängylle kirjahyllystä josta Sofi Oksasen "Puhdistusta" kaivelin.

Puhuivat vielä mennäviikolla niin paljon Sofista kaikkialla, että ajattelin kerrata jo kerran lukemaani, että jos vaikka joku kysyisi, niin osaisin jotain vastata. Luulen, että sanoisin kysyjille kuitenkin vain: "Sofi on kaunis, maanousemalta suojeltu, säilyy huoneenlämmössäkin kuin meetwursti. Mutta minulle riittää se, kun hän on kirjoittanut heistä, jotka vainotuiksi ovat joutuneet. Minulle riittää se, että hän on puolensa valinnut ja että se puoli ei ole voittajien puoli"

Nythän Sofin Tanska-kohusta on kaikki jo nyhdety irti, möly alkaa laantua eikä kukaan enää viikon päästä edes muista mistä olikaan puhe. Tälläkin hetkellä itsenäisyysihmisten mielet täyttyvät Linnan juhlista, josta riittää ensi viikon puoleenväliin saakka telineissä roikkuvia huutomerkkejä. Lie Sofikin sinne kutsuttu, ja varmaankin hänen kostyyminsa laittaa ruutujen äärillä vahtijat varpaitaan kipristelemään.

Vaan Sigismund Scohlomo Freud makailee nyt tuossa sängylläni. Nojaa tyynyyni koko 979 sivuisen elämänkertansa painolla. Häntä eivät suuret skandaalit aikanaan hirveästi retuuttaneet, mitä nyt Jungin kanssa peistä taittoi, mutta natsiryökäleitten vainojen ajat sitäkin enemmän alkoivat kolhia silloin jo iäkkääksi käynyttä miestä. Niitä tämä ihmismielen syväanalyysintekijä joutui vielä vähän ennen kuolemaansa karkuun lähtemään eikä hän kauaa enää jaksanut elääkään kun hän ystävänsä avustuksella luopui hengittämisen oikeudestaan.

Minäpä tässä kertailen muutamia sivuja Freudin elämästä, väliin sipaisen Sofin Puhdistusta ja Hitler-ruojakkeen elämänkertaakin on jäljellä vähän vajaa puolet. Sieltä ne sitten öisissä unissa kietoutuvat kummallisiksi tapahtumiksi eri aikakausilla eläneiden ihmisten sekamelskaksi. Unissani teen psykoanalyysiä Suomen syntymäpäivänä maamme lapsuudesta jota traumat vieläkin 92-vuotiaita helmojen alusia kaivelevat.

Alin valokuva on pirttimme seinällä olevasta taulusta, jonka on v. 1973 maalannut taiteilija R.Halmetoja. Löysin taulukankaan, joka oli siististi käärölle rullattu ja kangasnarulla kiinni solmittu, tämän talon remontin yhteydessä. Olen yrittänyt ottaa Halmetojasta selvää, mutta muuta en tiedä, kuin että hänellä on ollut näyttely Oulun työväenopistolla joulukuussa 1968 ja Oulunsalon kaupunki on hankkinut häneltä tauluja koulunseinälle ripustettavaksi.



tiistai 1. joulukuuta 2009

Köyttä ja vaseliinia


Talouksia on ennenkin paranneltu itsetuhoisin menetelmin. Hitleriltä itseltään aikalaisineen se onnistui vajaan kymmenen vuoden ajan, telineiden tekoineen liki 16 vuotta. Hänen taloudenelvyttämistoimien jälkeen olisi luullut, että kansakunnat olisivat vaipuneet syvään masennuksen koomaan ja Saksa itse hävennyt toimiaan niin paljon, ettei olisi vielä tänä päivänäkään arestinurkkauksestaan pois kääntynyt.

Äsh, mitä vielä.

Saksan Talousihmeen roihut syttyivät kaasutuslaitosten, krematorioiden ja kaupunkien savuavilla raunioilla kytevistä hiilloksista kuin maastopalot aboriginaalien nuotioista Australian kuivuuttaan pölyävissä pensaikoissa. Elintilaakin oli järjestynyt kuten natsien käsikirjoituksesta Valtiopäivillä Nurnbergissä kuulutettiin moneen otteeseen. Tosin germaanien maantieteelliset elämisenraamit kutistuivat entisestään, mutta olihan muutamia kymmeniä miljoonia ihmisiä jauhettu sodan jaloissa pois piereksimästä. Ilma ainakin oli siten puhtaampaa kunhan ruudinhaju ja sinappikaasut olivat haihtuneet.

Saksalaiset nousivat toisen maailmansodan jälkeen takajaloilleen hirvittävien ruumiskasojen ja luuröykkiöiden päälle aloittaen ennennäkemättömän siivouskampanjan ja  työnteon sytkytteleyn kuin krapulaisen mulkku ikään ja nyt se on jälleen Euroopan mahtavimpiin lukeutuva valtio. Baijerilaiset kourat puristelevat EU:n alueen valtioiden rintavarustuksia mielensä mukaan. Saksa alkaa olla päämäärässään Lebentrauminsa kanssa kun itse saksalaispipojakin yksinlaskien on jo enemmän kuin koskaan ennen. Juutalaisten  väestönkasvu tosin tyrehtyi Hitlerin toiveiden mukaisesti ja lienee maailman maanosien alhaisinta luokkaa verrattuna muuhun väestöpohjaan.

Pienemmässä mittakaavassa niin oli muidenkin maiden suhteen sodanjälkeisessä Euroopassa. Krapula oli kova, mutta jokainen henkilötasolla krapuloita kokenut tietää, että silloin myös häpeän ruokkima omatunto laittaa miehen entistä kovemmin kääntymään veistämänsä pölkyn puoleen ja unohtamaan eilisen humalamokailut.

Suomi karsi metsistä hyvinvointinsa ja sotakorvauksensa. Sopimukseen Neuvostoliiton kanssa tosin kuului, että nuolaistakin piti aina kun karhu murahti. Mutta minkäs muunkaan taisit paremmin, paitsi salaiset valmistelut sitten aikanaan koittavaa suventuloa ajatellen, jolloin Idänkarhu käännältää perseensä hetkeksi ja voimme laittaa hyväksi koulitun kielemme nuolemaan jälleen Saksan tussukkata.

Ensin oli Paasikivi-Kekkonen sitten Lipponen-Jeltsin joiden avulla me onnistuimme. Gorbatshov oli vain keinoleivänjuuri joka politpyroon ravistuneesta korvosta irti rapsuteltiin ja heitettiin glasnostin taikinanjuureksi  käymistilan alkuunsaattamiseksi.

Nyt ei tarvita nuoleskella kuin Natoa hankkimalla yhteisiin jalustoihin integroidut tykit ja muut mörssärit. Horneteihinkin varaosat saapuvat Englannin ja Norjan kautta. Niihin on asennettu valmiiksi digitaalisyötteet joissa sotaohjeet ovat yhteneväiset muun Euroopan sotakaluston kanssa. Osaavatpahan ohjukset sitten samaan maaliin vaikka Herhiläiskuski kuinka yrittäisi toimia omin päin.

Muuten me siis olla möllötetään globaalin markkinatalouden laineilla syöksähtelevässä veneessä jonka ruoriin ei ole itsellä lupa tarttua vaikka kuinka tekisi mieli.

Täällä sitten voidellaan yksilötasolla köysiämme, nakkaamme tabuja huuleen ja huuhtelemme ne tikkuviinalla, koskenkorvalla ja keskikaljalla suolenmutkiimme.

Suuret metsäyhtiöt ovat myös päässeet Suomen kamaralla maaliinsa saakka. Täällä ovat metsät jo kertaalleen rusikoitu paljaiksi maapohjia myöten, suot ojitettu hillankasvuun kelpaamattomiksi ja vain muutama kaivosmonttu jakaa silmiähivelevää rumuuttaan entisiä maisemia haikailevien silmille. Metsäyhtiöiden voitot on sijoitettu talousgurujen mukaisin ohjein omien kansalaisten ulottumattomiin. Voipi jopa sanoa, että petäjät ja kuuset vaihdettiin Rukkas-Antin hinnoilla eucalyptysplantaaseihin, mutta rahalliset voitot kipattiin maailman mammonanjanoisiin kurkkuihin ihan jossain muualla. Eikä ole toivoakaan, että toisesta päästä mahdollisesti irtoavat kikkarat hyödyntäisivät edes lannoitusmielessä maapohjaa, josta riistoviljely aloitettiin. Päin vastoin. Nyt on oikeasti fosforikin ehtyvä luonnonvara!

Ei käydä ahonlaitaan enää paidatta. Ei ole kyllä enää mansikkaisia ahojakaan ja talousmetsien risuoksistoista saa tovin etsiä tukevaa haarukkaa köyttä ripustaakseen. Sitä etsiessä voi koko kansakunta vajota rauhassa alkoholisimiin sillä tuottaahan sekin varoja maailmanjellukoiden tuhlata niitä hankkeisiin, joilla nuollaan koko maailman meille kääntämää tikkuista persettä.

Päiväkodeista, vanhustenhoidosta, kouluista, terveyskeskuksista ja muusta hyvinvoinnista viis.

Jos katselee yhteiskuntaa kuin masentunutta mielenterveyspotilasta, hän näyttää siltä, kuin olisi valmiina itsemurhaan.

Mutta sen jälkenhän koittaakin taas Suurten Ihmeiden Ajat!

lauantai 28. marraskuuta 2009

SAK, muistatko miksi olet olemassa?


Kun edellisiin vaaleihin valmistauduttiin, SAK kustansi näyttelijä Oiva Lohtanderille pitkän pöydällisen evästä ja sanoi, syö hyvä mies. Sitten Oken pitkäksi venähtänyt ruokailutauko teatterintekemisen ohessa videoitiin, stilisoitiin ja dubattiin laadukkaimmilla asiantuntijavoimilla mitä pienestä maastamme suinkin löydetään.

-Maksoikin aivan perkeleesti, puuskahti silloinen SAK:n komedantti (Lauri Ensimmäinen) Lauri Ihalainen, vaikka muuten aina malttoikin mielensä.

Mutta sama olisi ollut tunkiolle kantaa nekin sapuskat. Maamme markkinahenkinen ja kuilukielteinen ilmasto ei sallinut, että näytetään ihan koko totuutta, joka paksusti voivien joukoissa vallitsee.

-Olisivat edes köykäisemmän miehen ja pienemmän pöydän laittaneet rekvisiitaksi, parahti Sauli Niinistö ja niisti nenänsä Pikkuparlamentin talonmieheltä riistämäänsä työmiehen hanskaan.

Videonauhat, cd-levyt sekä kaikki kuvaukseen käytetty tekninen kalusto sekä tietokoneet poltettiin Ämmässuon kaatopaikalla eräänä räntäisenä syysyönä. Tuhkat ripoteltiin tuuleen Turku-moottoritien työn alla oleville pientareille 120 km:n vauhdissa poliisisaattueen suojatessa sivustaa. Eero Heinäluoma ja Sauli Niinistö kiirehtivät Ihalaisen kuskaamana saattueen häntäpäässä nuuskimassa, ettei hanhenmaksapasteijasta vain jäänyt hajuakaan jäljelle.

Tästä ihramahaisesta ingressistäni päästäänkin sujuvasti SDP:n ja SAK:n tämän päivän poliittiseen  todellisuuteen kevyesti. A-Zoom esitteli tätä hyvin eleettömin, ja kuten oikein oli, kohteitaan nolostuttavin keinoin eilisen iltaisessa ohjelmassaan. (Löytyy YLE-areenalta netistä: http://areena.yle.fi/video/581717 .)

SDP ei ole työväen-, eikä köyhälistön puolue eikä SAK aio olla enää ikikuuna päivänä köyhemmän työväestön asialla. Se kävi selville viimeistään A-Zoomista.

SDP:n kannattaisi tulla ulos kaapista ja kuuluttaa kihlauksensa kokoomuksen kanssa avioliitoksi. Tai ainakin sulauttaa ohjelmaluonnoksensa osaksi kokoomuksen vastaavaa; "Nehän ovat kuin kaksi marjaa"-Hesarin Nyt-liitteeseen kuvalla vahvistettuna. Punapääoman punakka SAK voi näissä megahäissä toimia kaasona, tai bestmanina. Morsiusneidot lausukoot Jenny Haukiota juhlakaluille.

SAK:n sotien jälkeinen julkilausuma voidaan käsitellä päivitystarkoituksessa uudestaan vaikka tässä minun työpöydälläni.

Lauri Lyly (Lauri Toinen) kampesi tässä taannoin puhujapönttöön SAK:n jossakin kokouksessa ja julisti SAK:n aikovan käyttää vankasti vaikutusvaltaansa seuraavissakin vaaleissa. Siksipä tuumailin toiselle minälleni äsken, että täytyyhän heille jotain käsikirjoituksen tapaista ojentaa, ettei tyhjää suutaan tarvitse aukoa. Ruuan ahmiminenhan on nyttemmin vaalimainoksissa kriminalisoitu ja toisella päällään ääntelevien arvellaan olevan entisiä STASI:n kätyreitä, tai kiinalaisiksi kivityömiehiksi naamioituneita Esa.., ei kun Aarne Saarisia. Tyhjiä rukkasia ja kuulemattomia korvia kyllä saa esitellä, mutta niitähän ei työmiehillä enää nykyisin ole koska ne, (käteen)Veto-oikeuttaen röyhkeästi hyväkseen käyttäen ovat porvarit sosialisoineet.

Pakinani loppuun äkistän pienen näytteen ihan ilmaiseksi. Jatko maksaa sitten saman verran, kuin Lohtanderin ahtamat sapuskat, tammipöytä jolle ruuat oli lastattu ja tukevajalkainen tuoli, jolla porvaria näyttelevä näyttelijä röhnötti. Ja ne kuvauksissa käytetyt vehkeet, vempeleet ja ohjaajien sekä käsikirjoittajien palkat.

Siis ylinnä kuvassa olevasta SAK:n julkilausumasta vuodelta 1949 alkaen sivulta 5, päivitän tekstiä näytteeksi niin kauan, kuin silmät pysyvät auki. Klo on nyt 02.13 ja päivämäärä 28.11.09.

Kuvittelen SAK:n hallituksen, eräänä kiireiden täyttämänä sunnuntaina kokoontuneen Smolnaan Lauri Lylyn johdolla. Muistiinmerkityksi saadaan aikaiseksi ehkä tekstiäkin, sillä ylöskirjaajan korvassa on vaikutusta koska samaan junaan oli sattumalta sattunut valtionvarainministeri, joka oli tulossa Siilinjärveltä hirvimetsältä. Toisekseen aasiassa halpatyöllä väkerretyn kommunikaattorin näppäimet ovat liian pienet muistiinpaneksijan kohmelossa tutiseville, paksuille sormille.

"Talouselämän taantumus ja ahmattiyhdistysliikkeen osuus siinä.

Lamojen ja niistä aiheutuneiden, sekä yhä jatkuvan globaalin markkinatorin sekasortoisuuden tuloksena on ollut maamme talouselämän suistuminen metsäyhtiöiden aikaansaamien raiskioiden kaltaiseen tilaan, jossa juurakot törröttävät pystyssä kuin pirun kynnet valmiina repimään viimeisetkin terveet nahkaläntit työmiehen selästä, kuten tarkoitus on iät ja ajat ollutkin. Jos työmiestä, kustannustemme tähänastista maksajaa, sen uhanlaiseksi lajiksi luokittelun perusteella emme riepoteltavaksemme enää löydä, kelpaa työtön peruspäivärahalla kituvakin leikkikaluksemme. Hänelle emme armopaloja ole jakelemassa, emmekä suosittelemassa poliitikkojenkaan niin tekevän. Moiselta luuserilta aiomme riistää viimeisenkin arvon olla olemassa. Pitkäaikaistyöttömyydestä kyllä palkkio tullaan ojentamaan, häh häh hää!

Teollisuuden tuotantokyky.., vitut siitä. UPM, STORA ENSO jne toivotetaan tervemenneeksi Brasiliaan! Haisevatkin valmiiksi eucalyptykselle. Ne ovat jo saaliinsa täällä luille kalunneet, eikä niistä vähään aikaan ole kiistakumppaniksi kellekään. Eikä ne oman maan hyväksi täältä kerättyjä voittojaan kuitenkaan ala jakamaan. Turha niiden kanssa siitä on alkaa rettelöimään. Ja sitä paitsi Jouko Karvisen kanssa on ollut niin lysti saunoa Levillä, Luostolla, Ylläksellä ja Dibolissa. Piikki on sen miehen baaritiskeillä laipioita hipova. Mukava mies, ei häiritä. Saattaa olla, kun kiltisti korviamme vain kipristelemme, että ottaa jopa mukaan seuraavalle suihkujettimatkalle Kolumbian kuumille.., hm hm hyy ja nam.

Maaseudun suunnallakaan ei suurempia riidanaiheita ole tarjolla. Maaseudun Tulevaisuus, Savon-, Kainuun- ja Iisalmen Sanomat sekä Lapin Kansa pitäköön huolen sen sektorin propagandasta. Isännät jahdatkoon hirviä ja olemattomia susiaan. Poromiehille ilmaiset taksimatkat viinakauppaan... Suositeltakoon niille lisäksi muutama karhunkaatolupa ja jos jonkun ilveksen turkin eukon jalanlämmittimeksi... Näin rauha maaseudulla taattakoon meidän puolesta. Mitäpä se SAK:lle kuuluu mitä entisten kyläteiden autioilla suorilla vihellellään, vai vihellellääkö lainkaan.

Kauppa ja liikenne-, hyh saatana. Ei viitsisi pitkällä tikullakaan koskea koko asiaan. Bensa on kallista, autot saastuttavat ja ilmastotalkoistahan ei rahaa täällä kukkaroiden pohjille kerry. Ne maksetaan kansainvälisiin ilmastotalkoorahastoihin, ja kun tarpeeksi on ilmastoa talkoiltu, rahat sujahtanevat kevyesti Wall Streetille seuraavaa lamaa siementämään. Kun tuo Markkinatalouskin voimanpatteineen sai kauppojen sunnuntaiaukiolot vapaaksi, niin ei kai me näitä julkilausumia kauaa jakseta, eikä joudeta jauhamaan. Ja mitä sanomista meillä mihinkään enää on? Kiirekin tässä pakkaa päälle! Tämän päivän kulutusannos on vielä kuluttamatta.

Eiköhän tämä riittäne tällä erää. Ajetaan koko pulju alas seuraavassa kokouksessa. Kuljettaja! Toverit! Lähetäänhän Lylyn lykintään Prisman leveille kauppakaduille!"

 

torstai 26. marraskuuta 2009

Hän on ystävä...


...josta olen huolissani.

Tämänkertainen postaukseni sai alkunsa viimeöisestä unesta jossa rämmin painajaismaisen maahanmuuttokeskustelun hyllyvillä hetteiköillä. Pakolaisten loppumattomat tarinat karahtelivat unenseinämillä kuin veneet merien kivisille rannoille. Ihmiselon maapallon kokoiset hirveydet löivät ulapalla lainetta, kuin tsunamia, syöksymään kohti.

Tässä unessani olin itsekin pakoonjuoksijan asemassa, vastaväittelijänä rahanlaskijoiden tiskeillä, poljettavana massojen puristuksiin torilla, jonka pöydillä megafonit pauhasivat kuolemaa muualta tulleille. Näin unta, joka jatkui ja jatkui kuin harmaat, hakaristein koristellut seinämät jotka nousivat taivaisiin saakka ja tuntuivat kaatuvan päälleni. Ja kuinka tuskastuttavaa oli, kun yritin unenkynälläni kirjoittaa asioista, joista kaikki puhuivat, mutta kukaan ei kuunnellut. Kaikilla oli mielipiteitä, mutta ne hävisivät loppumattomien kommenttirimpsujen sekamelskaan taivaan täydeltä virtaavien blogien verkostoissa.

Aamulla otin muistitikut, joissa oli Hänen kuvansa ja katselin niitä. Muistelin viimetalvisia keskustelujamme, viimeisimpiä tapaamisiamme ja ihan viimeisintä puhelua, joka sekään ei ollut helpoilla asioilla ladattu.

Hän on syntynyt Mogadishussa 21 vuotta sitten. Koko ikänsä Hän on ollut sodan kanssa tekemisissä, eikä sota ole silti ohitse, vaikka kalashnikovien laulu ei jäisissä ränneissä soitakaan kolkkoa lauluaan kaduilla, joilla Hän nyt Suomessa käyskentelee musliminaisen melkein kaiken peittävässä asussaan.

Ajattelin kuvia katsoessani, että jos suomalaisetkin vielä kärsivät jopa vuoden 1918 veljessodan traumoista ja mielenhaavoista, joita viimeisimmätkin sodat ovat meille aiheuttaneet, niin miksi Hän ei kärsisi, jolle sota on yhä läsnä oleva tosiasia, vierellä kulkeva tuore painajainen joka herättelee kaikkina yksinäisinä öinä joina Hän kaipaa kotiaan, perhettään, isäänsä ja äitiään. Hänelle, joka on syntynyt sodan syliin, kiväärien ja kranaattien räiskeeseen, veren ja kuoleman hajuun.

Hänen lähisukulaisistaan on elossa vain äiti jota Hänen on niin kovasti ikävä. Puhuessaan tästä murheestaan, se sydämenkipu, joka noista tummista silmistä välittyy, siirtyy suoraan kuulijaansa, minuun.

Uniini Hän tulee usein ikävästään puhumaan. Siitä, kuinka veljet ammuttiin kotitalon lattialle, ja kuinka äiti sai luoteja käsiinsä suojellessaan lapsiaan. Kuinka Hänen oli paettava ja jätettävä äiti riekaleiksi ammuttuna teurastusten ja hävityksen runtelemaan kaupunkiin.

Äiti, on mielessä aina. Äiti, joka nyt pakenee jo kolmatta vuotta Hänen lähtönsä jälkeen henkensä kaupalla Mogadishun aina uusiutuvien taistelujen alta kolosta toiseen, piilosta kolmanteen. Jos äiti joskus pääsee Mogadishun rajojen ulkopuolelle, kuka hänet auttaa eteenpäin, Etiopiaan, Turkkiin ja tänne Suomeen ainoan elossa olevan lapsensa luokse?

Luultavasti ei kukaan, sillä kaikki hänen turvaverkkonsa ovat murentuneet, koko hänen sukunsa on kuulunut väärään klaaniin eivätkä edes salakuljettajat häntä kyytiinsä huoli, sillä millä hän matkansa näille hädänalaisten hyväksikäyttäjille maksaisi kun keneltäkään suosituksia ei ole.

Saatte sanoa minua hyväuskoiseksi hölmöksi, kun uskon tämän nuoren ihmisen puheisiin, mutta muuta mahdollisuutta minulla ei ole. Hänen silmänsä eivät ole valehdelleet minulle. Hänen puhelimessa itkemänsä itkut eivät ole melodraamaa, teatteria.

Miksipä Hän minulle näyttelisi?

Hän ei ole rakastajattareni, enkä minä hänen rakastajansa. En ole Hänen elämässään millään tavalla määräävä tekijä sen enempää taloudellisten, kuin kotouttamisen aiheuttamien huolien suhteen. Minä olen vain muukalainen, joka on sattuman oikusta tutustunut Häneen, kuunnellut ja uskonut kuulemaansa.

Hänen vuoksensa pelottaa laittaa tuo kuva tähän blogiini, mutta.., jotenkin tuntuu, että jotkut haluavat kovin voimallisesti kääntää asioita toisiksi, kuin mitä yritän sanoa, ja ajattelen hyväuskoisuudessani tuon kuvan puhuvan jotain sanojeni vakuudeksi. Poistan sen, ja koko tämän jutun jos siitä alkaa aiheutua hankaluuksia. Onneksi suomalaisten (ainakin rasistien) silmissä kaikki tummaihoiset näyttävät toistensa klooneilta, sillä en haluaisi rasterilla peittää hänen kasvojaan...

tiistai 24. marraskuuta 2009

"Kohtasin kerran tiellä mustalaisen ja hän lausui mulle näin..."


Puuro, jonka mustassa, ranskalaisessa padassani lapsilleni haudutan, valmistuu "kauniin kellanruskeaksi" kuten pussinkyljen -ohjeen lopussa lukee. Väri on siis sama, vaikka Kermansaven valkeassakin sen valmistaisin.

Ihmislajin siemennesteet, munasolut ja kuukautisveret lienevät maasta, maanosasta tai kulttuurista riippumatta värityksiltään samanmoiset. Ihminen voi olla Kongon musta, Aasian keltainen, inuiittiien punakka tai norjalainen, vaalea viikinki ulkomuodoltaan, mutta elämännesteensä se jatkokehitykseen sekoittelee toistensa kanssa samanvärisistä solunesteistä. Kiljuen riemusta kapustallaan hämmentäessään!

Tulos vain on niin monenmoisen erilainen kuin puuroja haudutettaessa.

Se oudoksuttaa ja pelottaa tätä kaksia jalkojaan rasvaisen ruumiinsa painolla rasittavaa Homo sapiens sapiensia.

Homo sapiens sapiensin muisti ei yllä hautojen ylitse lähtökohtiinsa, sinne muutaman sadantuhannen vuoden taakse, jolloin tämä ihmistaimen haudutusastia oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa toistensa kaltainen, samanvärinen, viimeisiä apinankarvoja nahkastaan nyppivien esi-isiemme piskuinen heimo.

Olisiko tätä evoluution erehdystä alkuunsa ollut sen useampaa kuin raamatun legendan paratiisissa, jossa Uatami koetti päästä vilkaisemaan Ievan viikunanlehden varjoisamman puolen maisemiin, mutta kynsilleen saatuaan kirosi koko naissukupuolen niin, että vasta nyt alkavat hekin saada "Herran" (ei Rouvan) nimeen jotain kirkoissakin lausua.

Kuitenkin viimein, kun Uatami sai Ievan vokoteltua omenapuun taakse ja raiskattuaan hänet, alkoi tämänkin, bonoboista eriytyneen populaation hurja kiri koko luontokunnan herraksi ja hidalgoksi. Pariutumisella ei ollut makuun pääsemisen jälkeen äärtä ei rajaa. Kaikki kävi kuten edellä mainituille bonoboille: Veljet hässivät siskojaan, isät tätejään ja majoihin ja kotiluoliin pistelehtiviä, yhä sakenevia sukulaisten joukkoja jos niillä vain oli muuta kuin roikkuvaiset jalkojensa välissä. Liekö aina ollut väliä silläkään. Vain äidistä muodostui sellainen Pyhä, johon sen omilla pojilla ei ollut seisokin paikkaa. (Kuten bonobo-lajilla nykyäänkin.)

Jokin pimeä kohta tässä pähkäilyssäni on, kuten niissä tieteellisimmissäkin, ihmisen alkujuuria tutkivien tarinoissa, mutta hälläkös väliä. Lukevathan jotkut Aku Ankkaakin joka paistaa ja syö toista lintulajia -kalkkunaa- jouluillallisekseen.

Alkuhötäkkä lienee siis ollut jotakuinkin, näin lyhyen äkkipikaisesti, kuvaamani lainen. Todisteita siitä ei ole esittää eikä linkkiä yotubeen minulla antaa.

Vuan männäänhän etteenpäen, sano Lepolan Jallu hevoselle.

Saharan viereiset viidakot alkoivat pian olla ihmistä mustanaan. Muutamia sukupolvia rähistiin pienissä majoissa veljekset keskenään, vähitellen muutettiin samanmielisten porukoihin, rakenneltiin omia kyliä ja niin poes päen pikkuhiljaa.

"Lebentsraum" -elintila- alkoi käydä ahtaaksi. Piti ruveta listimään välillä toisiaan, että mahduttiin. Pantiin muutama heikompi lajihaarauma siinä poskeenkin ja rykäistiin kakkana viidakkopolkujen varsille ja kylien kyykkäpuille. Sytkyteltiin kuitenkin alati uutta siementä turkinhihaan vartaassa paistetun torsoillallisen jälkeisessä yönhämyssä, sirkkojen siritellessä ja triljoonien tähtien tuikkiessa Afrikan sysimustaan yöhön vähäistä välkettään.

Kohta ei mahduttu saman maaosan kvartaalillekaan. Taudit riehuivat, tuli nälkäkin.  Viimeisin puhveli paistui naapurileirin rosvopaistina. Valkeita, makoisia proteiininlähteitä eli toukkia ei olllut puunkuorien alla koska ei ollut puitakaan sillä olivat ne juurinen maasta kaikenlaisiin tarpeisiin kaiveltu. Vilukin kapaji kylminä Afrikan öinä koska kalikoita ei enää kaikkien nuotioon riittänyt.

Raa´at taistelut kylien välillä ovat jokapäiväisiä, ihmisiä häviää pimeään, veljet surmaavat toisiaan ja siskojaan Vettä kuivuvista joenuomista ruukkuihinsa nostelevat naiset otetaan väkisin, ja jos sattuu huvittamaan, murjaistaan loppukevennykseksi niiltä niskat nurin. Lasten päitä murskataan kivien kupeisiin, imeväisiä heitellään rotkoihin eikä vanhemmillekaan enää anneta huokumisen mahdollisuutta. Luolat, kallioiden katveet ja turvalliset kumpareet ovat miehitetyt viimeistä sijaa myöten.

Ahtaat elämisen raamit alkoivat ahdistaa. Kansojen vaellukset käynnistyivät.  Nämä vaeltamaan lähtemisen syyt ovat vain vähän jalostuneina säilyneet näihin päiviin saakka.

Niistä juontuvat myös nämä veli veljeä vastaan tappelukset, kolonialismin ja kommunismin mustat ajanjaksot, kapitalismin repimät rikkaiden ja köyhien väliset kuilut, maita halkovat muurit ja rajat, kansanmurhat, toisenmielisten kyyditykset, keskitysleirit, kaasukammiot ja siperiat. Ja akkaansa hutkivan keskikaljapöhnäisen viikonloppupieksäjäiset.

Saharan hiekkaan ne alkusäkeet kirjoitettiin nykyiseen maahanmuuttokeskusteluunkin. Vähän erilaisin kirjaimin, symbolein, kuvin -ehkä vain kepein ja sormenvedoin, mutta kuitenkin.

Kaukaa olisi tumma veli tulossa kylään, mutta kun se saatana silloin kaksisataatuhatta vuotta sitten söi puun suurimman banaanin vaikka äiti lupasi juuri sen minulle!

perjantai 20. marraskuuta 2009

Heijastuksia


Ihmistä on vain kahta lajia, aito ja epäaito. Muuta mahdollisuutta sillä ei mitättömän elämänsä aikana ehdi olla. Ne alter egot, joita hän kuvittelee uskottaviksi luoneensa, ovat vain heijastuksia vedestä.

Jotkut menevät silti peilien eteen meikkaamaan.

Näitä kuvastimiensa edessä tälläytyjiä kuljeskelee näillä nykyisillä virtuaalirampeilla kiertoliittymästä toiseen. Ne ovat kuin Vaeltava juutalainen joka ikuiseen mierontien käyntiin jo ammoin kirottiin.

Osa näistä virtuaalimistereistä on harmittomia seuraantyrkkääntyjiä, osalla viiraa muuten vain päissä, mutta seassa liikuskelee heille syötetyn, "aidon" mission hurmassa oleviakin.

Yksi koko Euroopan kattava visio on äärioikeistolainen maihinmuuton vastustaminen. Aiheen ylitselyövä kritisoiminen on kuin Hitler-vainaalla juutalaisten suhteen aikanaan, eli paasaaminen leualta kuola tippuen vaikka syvä asiantuntevuus puuttuisi kokonaan.

Mitään todellista tahtotilaa asialliseen ja kriittiseen keskusteluun näillä ei ole eikä tule, vaan tässä ovat jotkut ymmärtäneet oivan mahdollisuuden lietsoa epäjärjestystä muovattavien massojen avulla yhteiskuntiin ja sitä kautta päästä itse hyötymään jostakin; vallasta, rahasta ja helposta elämästä yleensä. Glorian tavoittelu, nimensä syöpyminen aikakirjoihin vaikka Stalinin ja esikuvansa Hitlerin tavoin, sama se, huokaavat nämä muuten munattomat miehet siellä piiloissaan.

Johtajiensa käsikassarat ja agiteeraajat toimivat enimmäkseen joukkosuggestion voimin, yksilöitä sieltä harvoin esiin nousee. Maittain jaotelluilla osastoilla on tietenkin pikku-goebbelsinsä ja arkkitehtispeerinsä, mutta itse Fuher pysyttelee jossakin hollantilaisessa vaatimattomassa kerrostalokaksiossa odotelemassa aikaa, jolloin Hänen on astuttava Johtamaan kiljuvia joukkoja tihutöihin, sotien lietsontaan ja elintilan takaisin valtaamiseen valtavilta maihinmuuttoleegioilta joita Hänen kannattajajoukkionsa näkevät kaikkialle levittäytyneen.

Olen ennenkin kirjoittanut näistä nimimerkkien ja anonyymiuksien kilpien takusista huutelevista.

Kun olen nyttemmin enemmän kuljeksinut keskusteluareenoilla, kommenttipalstoilla ja erilaisissa blogeissa, näkemykseni ovat vain vahvistuneet edellä mainittujen olemassaolosta. Ja kun se näyttäisi olevan hyvinkin systemaattista, jostakin "ylempää" johdettua, aivan kuin pikkuhiljaista organisaation ja strategian  luontia, kokeiluja kuinka parhaiten soluttautuminen onnistuisi. Se lienee joissakin toisissa EU-maissa (Hollanti, Ruotsi jne?) paljonkin edellä suomalaisesta halla-aholaisuudesta. Täällä japsutellaan vielä kosolalaisittain siinä suhteessa vaikka kieliä taitavat tietenkin liikkuvat ja solmivat suhdeverkostoja kaikkialle.

Muutamat nimimerkit malttavat kuitenkin keskittyä alter egonsa tietyntyyliseen hiomiseen bloginpitäjän genreen sopivaksi kommenttilootilla vieraillessaan. Ikään kuin heitä olisi keskusjohtoisesti koulutettu pitämään matalaa profiilia ja vain silloin tällöin, aiheesta kuitenkaan riippumatta, ottamaan maahanmuuttokannat esiin ikään kuin puolihuolimattomasti. Ja jos joku tähän syöttiin tarttuu, aletaan sen varjolla kokonaan uusi keskustelu, joka vie kokonaan eri raiteille ja pois alkuperäisestä aiheesta. Mutta kun jollakulla alkaa mennä "liian lujaa" tulee toinen ja nykäisee hihasta; hys hiljempöö ja hissukseen, tassutellaanhan taaemmas.

Kaikki soluttautujanimimerkit eivät siis kykene hillitsemään itseään ja vetävät somaleista vaahdotessaan oman rinkinsä jäseniäkin paljastavaan valoon.

Joku hommafoorumin tapainen "maahanmuuttokeskustelun" viljelypalsta on jo niin tukossa, ummehtunut ja älyttömyyksien möläyttelijöitä täynnä, ettei siitä ole agiteerauasreenaksi enää. Kukaan oikeaa tietoa hakeva ei sitä ainakaan siltä kanavalta hae. Mutta se onkin sen tarkoitus. Sillä skinien kaatopaikalla saavat hillua ne porukat, joista ei ole edes hetkeksi lähettää valepuvuissa vaeltelemaan ja soluttautumaan muille kanaville. Näitä tietenkin käy aina joku viileäpäisempi johdattelemassa, jakamassa uusia linkkejä ja lehtileikkeitä joissa kerrotaan maahanmuuttajista vain "hommalle" sopivassa sävyssä.

Kun itse jokin aika sitten mainitsin tämän suuntaisista huomioista erään suositun bloginpitäjän kommenteissa, minua tultiin ihan kädestä pitäen "rauhoittelemaan" etten moisia epäilyksiä alkaisi suuremmasti levitellä. Mutta pahoitteluni esimerkiksi tälle "vanhaksi herrasmieheksi" esittäytyneelle nuorukaiselle; en usko sinunkaan olevan se, miksi olet itseäsi lanseerannut. Olet itse itsesi jo paljastanut.

Ovat onneksi ammattilaisetkin tämän saman huomanneet. Ne, jotka nettiä ja sen ilmiöitä työkseen tarkkailevat ja tutkivat. Tästä aiheesta kirjoitettiin Hesarin pääkirjoitussivullakin jokunen päivä sitten. En ottanut kirjoitusta talteen, mutta viikon vanhoja (tästä pvstä taapäin) Hesareita ken tavaa, jutun kyllä löytää.

Salam aleikum, Vaeltavat Valehtelijat!

tiistai 10. marraskuuta 2009

Teuvo...

...eli mukaeltu, itse täydennetty, faktoja joiltakin osilta tarkistettu ja nimet muutettu fiktiivinen tarina, johon sain aiheen kehitysvammaiselta pojalta, "Teuvolta" joskus kauan sitten. Ottamani valokuvat poikieni tyyneen joen pintaan heittelimistä kivistä. (Klikkaa suureksi)



Teuvo potkaisee lahonnutta kaivonkannen lankkua rikkinäiseen kumiteräsaappaaseen verhotulla jalallaan, kumartaa sitten laihan, pitkän pojanvartalonsa ja nakkaa kaivonkapan, jolla äiti on viimeksi aamulla nostanut navetassa kylkiluitaan parsipuihin kolisuttavalle kahdelle lehmälle vettä, kauas syksyn alakuloittamien jäkkiheinätuppaiden päälle.

"Dih, midä tsirbutat, senkin tilhi", sanoo Teuvo koivunoksilla hyppivälle töyhtötiaiselle.  "Isä, isä teki sen.., teki.., niin teki. Se uhkas, se uhkas ja nyt se, nyt se teki... Deuvo joutuu nyt poes, joutuu poes tiältä.., niin joutuu. Kottoo joutuu Deuvo...voe voe."

"Mitä se Teuvo tiällä itekseen tupisee? Missä isä?", kysyy Hakkarainen, joka ilmestyy peltoaukealle ukkoteertä ja metsästysrihlakkoa käsissään kannatellen miltei kaivolle yltävän kuusikon kätköistä, polulta, jonka tuskin huomaa siitä lähtevän mutkittelemaan Leppäsuolle ja Kaskilammelle päin.

Teuvo viittaa rukkaskädellään alempana kivisen pellon laidalla kyhjöttävää hirsirakennusryhmää kohti.

"Isä tuolla, se teki sen, isä teki sen kun ensin uhkasi, ensin uhkasi, sitten teki. Se ampu, se ampu.., Deuvo joutuu, Deuvo joutuu.., ja äidikin kaatu, ja Selma. Valmalla on reikä.., Valmalla on reikä tukassa.., voe voe. Isä teki sen, isä teki sen.., se ampu.., Pikku Kustikin on siellä ja Jalmari.., Jallu makkoo sängyssä silimä puh.., isä sen teki, isä uhkas se uhkas.., nyt Deuvo joutuu poes eikä äedi tule ennää..."

"Mitä sinä Teuvo nyt hupatat? Onko isä tehny jottaen? Voe saatana sen kamilaksen kanssa!", karjahtaa Hakkarainen isolla suulla ja Teuvo kyyristyy vaistomaisesti saunan nurkalle peittäen päänsä rukkasiinsa joiden takaa alkaa kuulua vaimeaa itkuntyrskettä.

Hakkaraisen suuri, sarkapukuun ja kumiteräsaappaisiin verhottu ruho liikkuu ketterästi kivikkoisella pellolla, hyppää vitasaidan ylitse ja kierrettyään navetannurkan takaa lantatunkion kupeitse asuinrakennuksen portaille jäykistyy niille sijoilleen huomatessaan verisen nyrkin pikkuisen auki lenksottavan oven raossa.

""Voe pyhä sylyvi, vielä piti nähä tämähin saatana! Oesi se meille riittäny ne sovassa nähyt...", Hakkarainen huokaa aukaistessaan varovaisesti maalaamatta jäänyttä, säiden ruskeaksi kuvioittamaa puuovea.

Teuvon isä, Arttu makaa selällään ovensuussa. Haulikko on kirvonnut kädestä kauemmas eteisen halkoarkun kupeelle ja verinen aivomassa on roiskunut yltympäriinsä ryvettäen vinttiin nousevat alimmaiset porrasaskelmat ja seinämät korkealle oviaukon yläpuolelle saakka. Artun silmät tuijottavat kylminä eteisen katossa killuvaa öljylampputelinettä kun Hakkarainen nostaa varovasti jalkansa villapaitaisen ruumiin ylitse siirtyen auki olevalle tuvanovelle.

Tuvan ja kamarin näkymät saavat viisi vuotta Karjalan metsissä sotineen ja Kannaksen peräytymiskauhutkin kokeneen Hakkaraisen jäykistymään keskelle tupaa. Siinä hän seisoo saamatta jäseniään liikutetuksi pitkään toviin.  Äiti Juulia makaa omituiseen asentoon vääntyneena pinnasängyn laidan päällä josta näkyy punaiseksi värjäytynyttä pienen Kusti-pojan vaaleatukkaista päätä. Selma ja Valma ovat kaatuneet sylikkäin ison pöydän alle. Heidänkin päänsä ovat melkein tunnistamattomiksi ruhjoutunutta veristä kudos- ja hiusmassaa jota on levinnyt myös laajalle alalle tummanruskeaksi maalattua lankkulattiaa.

Kun Hakkarainen viimein saa itsensä liikkeelle, löytää hän kymmenvuotiaan Jalmarin peräkammarin sängystä. Pellavapäisen pojan toisen silmän paikalla on pelkkä ammottava reikä ja Hakkarainen puree nyrkkiään ettei purskahtaisi itkuun muistaessaan, kuinka juuri tämä poika tästä perheestä oli kaikkein vilkkain ja virkein.

Hakkarainen hakee Teuvon saunalta.

"Lähetäänhän tuonne tien toiselle puolelle, nuapuriin. Jos se Korhosen isäntä lähtisi viemään meijät kylälle vaekka hevosella ja puhelimen luo, niin soitellaan vähän. Eeköhän tämähin tästä johonkin suuntaan järjesty", puhelee Hakkarainen vaikka mieli tekisi huutaa kuin Taipaleenjoella ryssän ampuman pikakiväärin luodin repiessä palttoota hartioista auki ja kuulan polttaessa kuin tuli sivaltaessaan syöpäläisten korsujen levereilla jälttämää nahkaa mennessään.

"Voe voe voe, minkä teit Arttu!", huokaa Hakkarainen sisäänsäpäin.

"Dih", sanoo Teuvo ja niistää itkuisen nenänsä rukkaseen.


sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Pietaryrttejä isille, eli tarinanpätkiä Suomesta

Äitienpäivänä soivat suvivirret, leivoset visertävät, metso hioo nokkaansa kankaanlaidassa ja teerien pulputus kiihtyy viimeisiä vetelevillä talven jäillä syrjäisellä suolammella. Ja mikäpä ettei ympäri vuoden sikiävällä pulullakin sykähtelisi kaupunkien torien laitamilla eritavalla, kuin viimaisten tammimarkkinoiden aikoihin Kuopion kaaheen aakeella laakeella.

Kevään kovin kiima alkaa olla siis kukkeimmillaan, kun toukokuun toisella viikolla ruusupuskat katoavat kukkakaupoista, yöpaitoja ja kihartimia leivotaan kauniisiin paketeihin ja äiti läikyttää kahvia lakanoihinsa "äideistä parhaimman sain" -laulun noustessa niin suloisen epävireisesti makuuhuoneen ovensuusta panelikattoon.

**** **** **** **** ****

Mutta syysmyöhällä on toisin kun kurjetkin ovat pois lentäneet ja närhet Tyrväällä pottukuopan katolla krääkyvät.

**** **** **** **** ****

"Syysyönä synkkänä synnyin/ei tuikkineet tähtösetkään..." rahahtelee vanhasta kasettiradiosta verryttelyhousuisen miehen kääräistessä sätkän sängyn nitisevään vieruspöytään kyynäspäillään nojaten. Jostakin pyörähtää 12-vuotias tyttö rikkinäisin lukoin ja lenksottavin saranoin sälöisissä karmeissaan reuhottavan oven rakoon Prisman muovipussi ja epämääräisen näköinen paperikäärö käsissään.

"Kalle, toin sulle isänpäiväksi pienen lahjan, ja tämä kortti tehtiin koulussa niinku muinaki vuosina.., äiti lähetti vähän ruokaa.., ainakin eilistä nakkikeittoo tässä tyhjässä maitopurkissa on.., saathan sinä nuo niitit auki itte linkkarinterällä? Muutama makkaravoileipäkin muovipussin pohjalla on, ja yx keskaritölkki.., mä meen sit, heippa, ja hyvää isänpäivää!"

**** **** **** **** ****

Punatiilellä verhottu omakotitalo aamuhiljaisen lähiön laitamilla, viimeisen kujan metsäänrajoittuvalla tontilla. Aamulehden jakaja kurvaa valkealla Toyota Yariksella postilaatikkorivistön luo ja kannet paukkuvat hetken aikaa rytmikkäästi. Harmaa hirvikoira sanoo tiilitalon päätyaitauksessaan vaisusti "wöh" ja lupsauttaa toisenkin silmänsä kiinni. Vahtivuoro on päättynyt, odotellaanhan aamupalaa, sen muistissa kiertää totutusti.

Klo 9.10 keinahtelee talon pihaan viisitoista vuotta vanha, kiiltäväksi vahattu sininen Volvo. 70-vuotias, harmaahiuksinen, mutta edelleen hyvin ryhdikäs mies nousee kuljettajan paikalta ja hänen samanikäinen, myöskin itsestään hyvää huolta pitänyt vaimonsa toiselta puolelta pihanurmikon laidalle.

"Kappas, verhot ovat vielä ikkunassa eikä lapsia näy ovella. Soitithan sinä eilen ja varmistit, että tullaan isänpäiväkahveille aamulla varhain?", kysyy mies vaimoonsa vilkaisten.

"Soitin soitin ja Kirsti sanoi laittavansa kaiken valmiiksi yhdeksään mennessä.., noh, mennäänhän ja soitetaan ovikelloa."

Kukaan ei tule avaamaan. Naisen hermostunut sormi painaa yhä uudestaan ja uudestaan soittokelloa. Viimein mies hakee autosta avaimen, jonka hänen poikansa oli joskus käyttämättömään tuhkakuppiin laittanut ja sanonut, että jos joskus sattuu tarvitsemaan...

Klo 09.28 ajaa pihaan ambulanssi, sitten kaksi poliisiautoa ja palokunnan johtoauto.

Klo 10.33 valkeatakkiset kaksi ambulanssimiestä ja yksi nainen taluttavat kahta silminähden murtumispisteessä olevaa vanhusta talosta autoon joka lähtee kohta hiljaa ajamaan katua sairaalan suuntaan.

TV-, ja radioautot kurvaavat paikalle klo 10.43. Iltalehden auto heti perässä.

Kameroiden salamat salamoivat.

Klo 15.05 kansaa parveilevalle kujatielle ajaa peräkkäin neljä ruumisautoa ja ensimmäinen peruuttaa miltei kiinni punatiilellä verhoillun omakotitalon ulko-oveen...

Klo 17.00 kukkia ja kynttilöitä alkaa ilmestyä postilaatikkorivistön ja pihatien välillä olevalle, hiljaksiin lumeen peittyvälle nurmelle.

Koira vinkaisee koppinsa katolla.

**** **** **** **** ****


Uudenkaupungin kalasatama, marraskuinen torstai-iltapäivä. Kirvesmies runttaa keltaiset työkaluliivinsä Hiacen takaovesta pakkien, porakonelaatikoiden ja sähköjohtojohtokieppien päälle tavaratilaan, huikkaa sitten kylmän merituulen käheyttämällä äänellä: "Leksa! Tulepas nostamaan."

Nostavat kompressorin, letkukelan ja kaksi metrin mittaista I-palkin pätkää kyytiin.

"Sänkyyn jalakojako nuista suunnittelet, kjeh kjeh...", kysyy Leksa.

"Eekäku vaehan tällä vappaalla pannuhuoneeseen kattilan ja sille uuvelle petin hitsaelen..."

"Jaah. Meinootko muuten, että pillua tällä lomalla..?", Leksa kohottelee.

"Toivossa ollaan, juu. Juhannuksena, jouluna ja jos ei rönttäkelit eukolla satu piälle, niin näin isänpäivän seutuunkin on nakkia uitettu, hehetiheh", myhäilee Kirvesmies.

"Nakkia uitettu.., perkele sun nakkis, luonnonsuojelulenkkiä se enemmän muistuttaa, krah krah.."

"Mistäs kautta ajelet?" vakavoituu Leksa.

"Tampere, Jyväskylä, Kuopio ja Iisalami. Hitsari-Jape lähtee kyytiin kun se mennee uittelemmaan ommaa prinssinakkiaan Laukaantyttönsä tykö. Muistatko sen tummannätin, joka oli Helsingin Kampin työmualla rakennusmestariharjottelijana ja Japelta palo rauvat poikki kun se ens kerran sen näki hitsauslasiensa raosta?"

"Niin se. Voe nuita poekamiesten onnenoloja", huokaa Leksa. "Mutta ajakee varovasti, on taas semmonen keli, että onni täällä vaehtelee ja liukkaat mutkat pelottelee..."


Kirvesmiehen kotona Iisalmessa aikaisin perjantaiaamuna. Hiace peruuttaa jyrkkäkattoisen, lomalaudalla verhoillun omakotitalon pihaan ja siitä päätyovelle jossa varaston ja pannuhuoneen ovet sijaitsevat.

Kirvesmies antaa moottorin käydä hetken aikaa ennen kuin sammuttaa sen. Hän istuu hiljaa penkillä ja katsoo lunta hipsivää, tummaa taivasta vasten piirtyvän räystään tuskin erottuvaa rännireunaa ja ajattelee omia, matkan väsyttämiä, tahmeita ajatuksiaan. Pohkeita ja reisiä pistelee ja kaasupolkimella satoja kilometrejä työtään tehnyt oikea jalka on kokonaan aivan turta. Kädetkin ovat puutuneet ja selkää vihloo, mutta nyt ollaan taas kotona, kannatti se ajaa yhtäsoittoa. Eivät penskat, eikä eukkokaan ole vielä hereillä. Kerkiän hyvin keitellä kahvit ja lukea aamun lehdet ennen kuin heräävät. Ei sitä heti uneen pääse kuitenkaan kun silimissä väläkkyy lumisohjo ja teiden katkoviivat.

Kun uneen pääsee, Kirvesmies nukkuu kuitenkin pitkälle iltapäivään. Pienin vesseli käy välillä ajamassa leikkiautolla olkapäänmäkeä peitonmutkaan, mutta kyllästyy, kun isä vain tohisee kuin pölynimuri jonka putkensuulle on paperinpala juuttunut.

Lauantaina Kirvesmies paloittelee vanhan lämmityskattilan naapurin miehen kanssa pieniksi osiksi ja kantaa peräkärryyn. Sitten he hitsaavat Uudenkaupungin työmaan metallimiehiltä tinkimistään I-palkin pätkistä uudelle kattialle tukevan pedin. Kun on soitettu lisää miehiä paikalle, keinotellaan putkenpätkien, kankien ja köysien avulla pihamaalla paketoituna odottanut Högforssi sisälle ja nostetaan se paikoilleen.

Putkimieskaveri liittelee myöhään yölle saakka uusia putkenosia, hanoja, mittareita ja kiertovesipumppuja kattilan ja lämpöjohtoverkoston välille. Ennen kuin uutta lämmitysmyllyä uskaltaa kokeilla, putkimies koeponnistaa liitokset ja hyvinhän se alkaakin pelata. "Paljon hiljaisemmin kuin se kaksikymmentä vuotta vanha romisko", kuiskaa Kirvesmies tyytyväisenä vaimolleen köllähtäessään tämän kylkeen kiinni ja alkaessaan työn karhentamin käsin silitellä yöpaidan alla tämän housuttomien reisien sisäpintoja...

Sunnuntaiaamuna klo 9 Kirvesmies herää lasten mekastukseen.

"Minä annan tämän isille!" Eepäs ku minä!"

Makuuhuoneen ovi lävähtää auki ja kolme poikaa isommasta pienempään karjaisee: "Iskälle paljo onnee!"

Kahvia, täytekakkua ja mehukannu kannetaan tarjottimilla huoneeseen. Peittojen päällekin nesteitä läikähtelee ja Kirvesmiehellä kiiltää jotain märkää silmäkulmassakin.

"Ikkä. Tinun hiatetta on ketäkumit, mutta äiti laitto jo nattat alle", pienin selvittää.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Musta on miehen mieli

250 naista per päivä saa turpiinsa suomalaisten kotien seinien sisällä, kirjoittaa päivän Hesari. Pahoinpitelyn laukaisijaksi saattaa riittää margariinirasian väärä asento ruokapöydässä.

Mitäpä uutinen kertoo meistä miehistä, kysäisin kylppärin peililtä äsken. Ja peili vastasi: Olette koko sukupuoli sananmukaisesti sitä, mitä lahkeissanne riiputatte: täysiä tunteettomia kyrväkkeitä.

Toisaalla vaahtoatte pärstä hirveässä irveessä kunniamurhista, lasten ympärileikkauksista islamilaisissa ja juutalaisissa kulttuureissa, mutta oma pureskeltukynsinen nyrkkinne saa ruhjoa naisenne kylkiluita mitättömimmänkin aiheen vuoksi. Siinä tappelunjytäkässä saavat osansa myös lapset joita himopäissänne olette menneet siittämään kykenemättä arvioimaan itsenne kyvykkyyttä kasvattaa niitä.

Ja lapsiasiasta kirjoittaakin samainen lehti muutama sivu eteen päin edellisestä uutisesta otsikolla "Joka neljäs lapsi ei saa tarpeeksi tukea ja rakkautta kotona." Mistä muusta se voi johtua kuin siitä, ettette osaa rakastaa sen enempää itseänne kuin niitäkään, joita läheisiksinne asiapaperien sitä sektoria tarkoittaviin kohtiin nimitätte.

Eli karu selli nimeltä koti odottaa tulevaisuudenkin perheiden arkea lyö tai tule lyödyksi teemalla.

Vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten elettiin perityissä köyhyyksissä pettuleipäjuurinemme ja pontikoinemme -siis me alaluokka, "tavallinen ryysyköyhälistö"-, ja meno oli sen mukaista väkivallantekoineen. Mutta nyt, kun ehjää vaatetta päälle laitettavaksi suurimmassa osassa kansaamme (en unohda tässä 500 000 köyhäämme josta aiheesta koen kirjoittavani vielä joskus tännekin) ja leipää on kantaa kaatopaikoillekin, niin nyrkki on silti se, jolla on enimmäkseen asiaa. Perheväkivalta ei ole "tavallisen kansanisien" humalapäissään perheitään lumihankeen pakottavien yksinoikeus. Sitä harrastavat laidasta laitaan kaikenlaiset elävät.

Eero Silvasti ajatteli ja kirjasi muistiin kymmenen vuotta sitten: " Hyödykkeestä tulee ensin turhake, sitten haitake. Ketään ei voi syyttää, sillä kaikki tiesivät kaiken, kaikki tekivät kaikkensa, panivat parastaan. Jokapäiväinen leipämme -kaikki se mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu ynnä paljon tarpeetonta- vei meiltä tulevaisuuden perustan: ensin ajatuksellisen, sitten moralisen, lopulta fyysisen. Välivaiheena on fasismi, vahvojen väkivalta."

Ajattelen siis Silvastin lailla, että ei ole hyväksi ihmiselle liika hyvinvointi sen enempää kuin köyhyyskään joka mieliä mustuttaa.
Siksi lähtiessäni, ja talveksi mökkini korpeen yksin jättäessäni sytytin kynttilän jäälyhtyyn tuikkimaan pimeyteen ripenen toivonvaloa kaikille ohitse sinä iltana vaeltaville. (Joita ei siellä liene tungokseen asti.)