perjantai 11. joulukuuta 2009

Repii jäseniä tämä pitkäksi venähtänyt syksy



Kuura on lumena, vähän jääriitettä joen rannassa. Traaniset sorsat uivat sulassa sillan alla ja voimalaitoksen patoaltaassa. Traagiset rantojen miehet värjöttelevät bussikatoksessa, pitkät hulaukset pullonsuulta holahtelevat karheisiin kurkkuihin. Yksi monesti nähty on kesän mittelöissä telonut jalkansa. Tukien huojuvaa ruppiaan  kainalosauvoihin puhaltelee hän penkillä istuville raskaasti: "Prrttrrtt.., saiskos...saiskos sitä mul..leki..n asti..? Trrttrrt..."  "Perkele me sulle mittään anneta, me vatukkoos siitä, krääh!"

Työnnän lastenvaunut marketin katoksen luiskasta ja sisälle kauppaan. "Inä ävelen, ikkä! Inä ävelen" vaatii vaunussa istuja. Nostan hänet lattialle. Sinne juoksi, leluosastolle kuin kotiinsa. "Inä aluan ämän, ikkä! Ämä Paulukkelle, ämä Eiakkelle. Ikkä inä ota ämä", poika luettelee ja osoittelee leikkiautoja, pulkkaa, potkuautoa.

Minulla on tänään niin saatanan paha mieli. On ollut riitaa kotona, ja muutenkin. Sen nielaisen kuitenkin kurkusta alas kuin pulit tirmoolinsa ulkona. Irvistän.

"Pikku-ukko, tulehan nyt. Ostetaan maitoo ja leipää ja...ja mitähän muuta meijän piti ostaa?"

"O! Ikkä ottaa makka´aa, juuttoo, iiliä, ukuttia, akkia, kittantilimiä, tiankolvia..."

Meijän poeka se ossaa nämä kauppa-asiat.

Kassalla kysyn T:ltä, että joko kohta jäät äitiyslomalle. "Joo, viikko vielä ja sitten." Onnea paljon, sanon. Niin ne nuoret, ajattelen. Vielä viime talvena tanssitin tätä naista Napiksella ja nyt se jo on äidiksi tulossa. Mutta ei onneksi minun takiani.

Maksan ja lastaan ostokset kasseihini. Pojalle kuorin tikkarin.

Ulkona tapaan Kongon. Hupparin sisältä vilkkuvat silmien valkuaiset ja naurava, vajaahampainen suu. "Oo, kiva tavata, oo", puristelee hän minua lämpimin käsin. "Mitä kuuluu, lapsi?", hän kumartuu vaunun ylle. "Oo, kiva lapsi, oo. Onko hyvä, onko? Ooo."

Minulle tulee parempi olo, sen nostan huulilleni ja kysyn perheen vointia.

"Oo. Nyt on hyvä. Perhe, kaikki, kaikki Espoossa, minä vain täällä, minä vain täällä. Minulla Suomen kielikurssi jatkua, oo, mutta pojilla, tytöillä, vaimolla nyt hyvä. Oooo"

Työnnän vaunuja jalkakäytävällä. Poika puhuu koko ajan. Kysyy autojen värit, merkit. Huomaa "mönkijäiset" ja mopot.

Orava kiirehtii jalavaan kuuraisen nurmikon poikki. Sanon, että se on leijona! "Ikkä upattaa! Ee oo  u  o´a´va!"

Mäessä nojaa vanhus polkupyöräänsä. Huokailee raskaasti. Pysähdyn kysymään vointia. Sanon, että nämä vastamäet ne eivät vanhemmiten oikein ystäviksi ala. "Niin se vain jo nyt tällä iällä tuntuu olovan. Vuan eipä minulla kiirettä ole, hautaansa ehtii vaikka illemmallakin." Mummelin kurttuinen naama leviää hymyyn kun hän vilkuttaa punaisella kintaallaan pojalleni.

Isommat veljekset jykältävät ulkona. Juoksevat piiloon kun käännyn lasteineni pihatielle. En ole heitä huomaavinanikaan ja kohta he hyppäävät pihlajan takaa eteemme. Säikähdän, muka.

Samaan leikkiin tahtoo jo nuorempikin vaikka oli nukahtaa vaunun keinutukseen.

Katselen tonttiani kuten niin monesti ennenkin. Paha mieli haluaa hiipiä takaisin päätä kovertamaan.

Liiteri lenksottaa naapurin tontille päin keltaisenkallellaan, eikä mikään minkä näen silmilläni tässä kotimme pihapiirissä ole valmiiksi asti saateltu. Elämämme on tämmöistä ja siitä saan kuulla niin toiselta minältäni kuin joskus vaimoltanikin. Naapurit, tuttavat ja sukulaiset eivät tietenkään sano mitä oikeasti ajattelevat, mutta arvaa kai sen.

Ihmisen omaa syytähän keskeneräisyys on. Tässä tapauksessa minun kokonaan.

Näihin käsiini koskee sekin, että ajattelen tätä kaikkea niin kuin se on.

Muistan nyt herra Kongon. Häneltä on mennyt koti ja omaisuus sodan jaloissa, mutta melkein kaikki lapset ja vaimo säästyivät. Vanhukset jäivät kuolemaan eikä kaikilla sukulaisillaan ollut niin hyvää tuuria kun tappjat saapuivat viidakon laitaan kotikylän takapihalle.

Muistan sen mummelinkin rinteessä. "Kuolemaan kerkiää sitten illemmallakin, hihi..."

Niin siis mikäpä tässä, iltaan on aikansa meillä kaikilla.

5 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Tjoh, Valto Ensio, minäkin vihaan joulua, vaikka ei olekaan omakotitaloa eikä edes repsottavaa liiteriä.

Onhan sinulla ne lapset. Kaamosmasennukseen riittävät kynttilät. Mutta sytytä ne vasta sitten kun lapset ovat nukkumassa.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Jeh jeh Ripsa. En osaa sanoa, vihaanko minä joulua, mutta tämä kilinä, kalina sekä tarpeettoman tavaran pesrässä rientävän kansan huuhailu kyllästyttää. Sen edessä on voimaton kuin pasifistina seuraisi joidenkin hullujen sytyttämää sotaa joka eskaloituu ja eskaloituu...

Niin ja onhan minulla näitä lapsia jota en tietenkään vaihtaisi pois koska he ovat.

Mutta väsyttää välillä.

En tunnusta kaamosmasennusta. Minuun iskee tämä olo millä vuodenajalla tahansa, joskus syystä, toisinaan syyttä.

Nyt on ollut jo kolme vuotta aika hankalaa monen sellaisen asian vuoksi, joille ei kertakaikkiaan mitään mahda vaikka on yrittänyt, niin se lannistaa.

Vaimonkin kanssa riidellään ihan liiaksi, mutta vaikka kuinka ajattelen, että syyt niin onneen kuin onnettomuuteenkin yleensä voidaan laittaa parisuhteessa puoliksi, niin kummasti syyllisyyskysymyksissä painavampi läjä tuntuu kaatuvan itseni päälle. Ehkä se on fakta, tai me ollaan epäsuhtainen pari.

Minä kun olen elänyt tämän kaiken jo ainakin kertaalleen...

Minä harvoin sytyttelen kynttilöitä. Lapsuus meni niin heikossa valaistuksessa korpikömmänöissä, etten niiden tuikkesta aina välitä. Mutta sitten kun laitan talitulet, laitan sen jonkin sen hetkisen jutun vuoksi. Niin kuin syksyllä mökiltä lähtiessäni.

Kiitos kommentistasi. Olen joskus käynyt sinuakin lueksimassa ja katselemassa valokuviasi "hiljaisena miehenä". Piti ihan käydä haeskelemassa se kirjoituksesi, jossa kerrot asuneesi Sonkajärvellä, se kun on minun syntymäpitäjäni Rautavaaran rajanaapuri:

25.10.09
Pohjoinen puhuu

"Olen asunut 2-5-vuotiaana Iisalmen pitäjän Sonkajärvellä, tarkemmin sanoen Sukevan vankilassa. Isä oli siellä opettajana. Vankila oli maatilavankila, paras mahdollinen kasvupaikka pienelle ihmiselle."

Minulla on mökki syntymäpaikan tontilla ja käyn siellä edelleen silloin tällöin.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Siis tuo "Pohjoinen puhuu" juttu on Ripsan blogista joka löytyy täältä:

http://ripsaluoma.blogspot.com/search?updated-max=2009-10-31T15%3A56%3A00%2B02%3A00&max-results=7

Avatar kirjoitti...

Muutama sana tästä hyvästä jutustasi.

Vai ei muka novellia voi kirjoittaa omasta kauppareissustaan! Sinä osoitat että kyllä voi. Voi tehdä vieläpä hyvän jutun. Sinulla täytyy olla hyvä kuulomuisti, kun osaat niin taitavasti saada ihmiset puhumaan omalla tavallaan, jolloin lukija puolestaan näkee silmissään heidän suunsa liikuvan ja koko ihminen ilmestyy mielen näkökenttään puheiden myötä kokonaisena.
Näkee pömpöttävän vatsan ja pikkupojan ilmeen kun hän taapertaa lelujen luo. Ja se vaimon vihaisuus värittää koko maiseman, vaikkei siitä sen enempää puhuta. Ja väsymys, se heijastuu kallellaan tai vinossa olevat rakennuksesta. Mutta ystävällisyys säilyy ja hyväntahtoisuus ei ota pakkia, vaikka luulisi väsyneen miehen sivuuttavan vastaantulijat puhumattomana. Tuo leikisti pelästyminen isompien lasten yrittäessä pelästyttää kertoo sekin jostain, vaistosta, ettei haluaisi tuottaa toisille pettymystä ja myös siitä, että on läheinen suhde lapsiin, ymmärtää heitä.

Kun on niin hyvä näkökyky kuin sinulla, ei tylsää voi olla. Jokainen havainto tuo elämään eloa.

Tämä on hieno kirjoitus.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Avatar, "hyvä kuulomuisti..."; -olisi se parempikin mutta kun vasemmalla korvalla en paljoa enää kuule ja tinnitus häiritsee oikeankin joskus aivan puuroiseksi.

Kuulolaitteet on molempiin korviin olemassa, mutta niiden kautta taas talitiaisetkin alkavat "karjumaan" etten osaa niitä käyttää. Kuuntelen siis minkä kuulen ja arvaan loput.

Ehkä liioittelen nyt. Kuuloni on tarpeeksi hyvä silloin, kun muuta hälinää, liikenteen melua ja lasten mekastusta ei ympärillä ole ja kuultava puhuu selvällä aksentilla. Osaan vain jotenkin lukea ihmisten silmistä ja ilmeistäkin paljon.

Kirjoittamisen suhteen koen asian olevan samassa suhteessa.

Olen näihin saanut hyvän opastuksen lapsuudestani, koska kehitysvammaiset veljeni eivät kaikistellen oikein selvää sanaa suustaan saaneet. He vain "pompattivat" kuten isämme vitsaili joten luonnollisesti opimme ymmärtämään toisiamme kaikesta siitä, mitä ulkomuoto viestitti.

Kaikella on merkityksensä. Siksi minä maahanmuuttajiakin ymmärrän ylitse heidän puheensa, tai siis arvaan enemmän kuin puolet siitä, minkä osaavat sanoa vielä kielellämme. Niin kuin tämä "herra Kongo" jonka jumalaisen kauniit tyttäret ja rehdin pojan, "Rogen" ehdin valokuvata ja jututtaa moneen kertaan. Äitiä en koskaan nähnyt, hän on luultavasti niin huonokuntoinen, ettei paljoa liikkunut muualla kuin kotona.

Eihän minulla tosiaankaan tylsää ole. Joka päivälle on tapahtumia olemassa, liiaksikin.
Tänäänkin oli E:n 8 -vuotis synttärit ja mäiskettä piisasi tänne saakka.

Mutta jos ahdistaa niin ahdistaa. Se johtuu väsymisestä siihen, kun ei voi tehdä edes kotiaan valmiiksi vaikka tarvis olisi, ja semmoisista, mutta menee taas valituksen puolelle jos tästä jatkan, että olokoon.

Eikähän sitä valittaaksen kirjoita, vaan siksi, että jokin purkautumiskanava ihmisellä täytyy olla. Freudkin sen jo sanoi.

Mutta Kiitos Sinulle ja hyvää joulua kotiisi.