maanantai 31. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Tulkoon valkeus edes lumena

Pe 17.1.1992

Birdin kirja Spandaun yksinäisestä luvun alla. Ajankohtaisohjelmaa puolikorvalla kuuntelin. Keskustelivat konkurssien lisääntymisestä ja kansalaisten yleistyvästä ahdingosta. Käviköhän keskustelijoista kukaan tähän tupaan kurkkaamassa? Pohjois Karjalan radion puolelle käänsin ja siellä tuttu Anneli alkoi kuuntelijoiden toivelistaa lävitse. Eppu Normaalia saatana, sitä kyllä kuulee joka kanavalta vuodesta toiseen. Perhanasti lunta satanut viime päivinä. Lumesin seinät puoleen väliin niin ei ainakaan alustasta tuule. Hiirillä siellä hyvä.

Amilta, Timsterin pojalta, eli siis serkulta joka pitää urheiluvälineliikettä  Nurmeksessa ostin sukset ja monot meille kaikille. Maksoin 1300 mk ja jäin pystyyn vielä 980 mk.

Ti 20.1.1992

Lenkki Iisalmessa: Oikeusaputsto, verovirasto ja Kela. Kittilän käräjät ovat 12.2. Eskon kanssa sinne menen. Huomenna Nurmekseen valtion puhelinta tilaamaan. Vuokrapuhelin maksaa 900 mk plus asennus rakennukseen. Linjanveto ei mitään. Kirjat vain piti muuttaa tähän osoitteeseen näytiksi, että on meininki asua pitempäänkin.

Birdin kirja Rudolf Hessistä oli huono lukukokemus. Kehnon suomennoksen syytä luultavasti.

Kirjastosta tilasin Bullockin Hitlerin ja Arto Paasilinnan uusimman.

Viime viikonloppuna sain sanotuksi Sadulle, että haen eroa. Se oli sittenkin kamala paikka. Satu itki koko matkan kun vein hänet Siiliin Gunillan luokse jonne jäi odottamaan bussin lähtöä Kempeleeseen. Koko viikon olen märehtinyt asiaa. Tunnen itseni alamittaiseksi ihmiseksi. Miksi minulla ei ole äitini heikoimmista huolenpitämisen laupeutta ja sitkeyttä? Olen kuin maailmantuulille avoinna reuhottava isäni pusakka.

Löysin kellastuneen lappusen muiden lappusten joukosta:

lapsena olin musta
pieni tikku-ukko
piirrettynä hankeen:
ja joka päivä
kaikki
kävivät kusella ja paskalla
hankeen piirretyn tikku-ukon päälle

torstai 27. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: "Värinä vain oli värinä valon"

Torstai, tammikuun toinen päivä vuonna 1992 Unimäki

Panin pöydälle pitkän rivin kynttilöitä palamaan kun en jaksa kuunnella kaasuvalon tohinaa. Kynttilöiden keltainen valo on alituisessa, väräjävässä liikkeessä ja varjoja heiluu seinillä eikä sekään mukavalta päänsärkyisessä mielessäni tunnu.

Kuinka pitkälle tulevaisuuteen nyt näen?

En käsieni mittaa. Huominen on kuin tämän juuri esille ottamani uuden päiväkirjan sivut, kuin vuosi joka juuri alkoi.

Kuitenkin olisi rämmittävä sivulta sivulle perkele.

Joulukuun tapahtumista piirtyi järjettömiä kirjoituksia järjettömyyksistä joista piti kuitenkin järjissään selvitä. Vastuun vaativa kourankoukku koputtelee heikkoa olkapäätä.

La 4.1.1992

Lakkaan merkkaamasta päiväyksen yhteyteen "Unimäki". Tänne muun maailman ulottumattomiinhan olemme nyt jämähtäneet. Helsinkiinkin mietin jo töitä lähteä kyselemään kuin isävainaa ennen, mutta mitä siitä tässä tilanteessa tulisi? Uusi allikko vain johon lumpsahtaa hiusmarttoa myöten.

Näin unta jossa minua tempaistiin nyrkillä nenään. Kuka ja miksi? Sitten suolasin kinkkuja, paljon kinkkuja, liukuhihnalta niitä valui ja putoili keltaisiin ja punaisiin muovisaaveihin joihin lapioin karkeaa suolaa joukkoon. Saavit jatkoivat matkaansa seuraavaa hihnaa pitkin näkymättömiin.

Vuodenvaihteessa R.lahdessa tapaamani nainen lähetti jo lyhyttekstisen kirjeen ja valokuvansa. Hän haluaa tavata minut pian. Puhelinnumeron oli kirjoittanut kuvan taakse ja sanat: Soita! Pian! OU. Mikähän kutka siihen iski?

Luen Nadine Gordimerin Poikani tarinaa. Kurjensaarta ja Goebbelsia käsitteleviä olivat edelliset kirjat.

Ma 6.1.1992

Tänään kävin Lieksassa saakka känttykahvilla. Törmäsin Mirjaan rautakauppa Naumasessa Nurmeksessa sattumalta.

Pe 10.1.1992

Tytöt lähtivät juuri koulutaksille. Söivät ja joivat ensin aamupalansa, mylläsivät paikat sekaisin etsiessään vaatteitaan, sukkia, kintaita, kenkiä, pipoja.  Melko kylmää: -15. Radiossa, juuri nyt, laulaa Juice Leskinen norjalaisvillapaidasta.

La 11.1.1992 Lieksa

Mirjan lapset jykältävät. Gunilla on Unimäessä tyttärien seurana ja omatunto sassaroi. En uskalla täällä kauaa viipyä. Mirja tekee hyvää ruokaa ja oli leiponut oikeita karjalanpiirakoitakin. Keittää jälkiruuaksi mustaa pannukahvia ja panee tassille paksuja siivuja maustekakkua. Syvempiä asioita ei hänen kanssaan kannata esille ottaa, mutta naijakaan ei. Sillä on omiakin yksinhuoltajan huolia. Lasten isä kai on lähtenyt viertotielle.

Ke 15.1.1992

Satu Kempeleessä. Tiukkaa sen opiskelu tekee, mutta kokeesta kokeeseen se vain pinnistelee. Huoli hänestä ei hellitä vaikka yritän kovettaa mieltäni. Kokonaisvaltaista tilannettamme kaikki eivät ymmärrä. Eikä se kai kenenkään tehtäviin kuulunekaan.

Kaikenlaisia kanssakulkijoita kuitenkin on. Hante, Esko ja äiti ovat pelastaneet meidät jo monesta pulasta. Korvaamaan en koskaan kykene. Mutta eivät he ole olleet korvausta vaillakaan.

R Kouvolasta lähetti kirjeen. Sen mieheltä on leikattu epilepsiaa aiheuttavia vammankohtia aivoista. Ihme kuitenkin olisi, jos yhtään paranee, niin R kirjoittaa. Lääkärit ovat antaneet vain hyvin vähän toivoa.

Voisikohan ne pian kuroa Sadultakin sitä aivojen "mustan aukkoa" pienemmäksi? Epigkriisissä luki, ettei sitä voi operoida vaikka löydös on tarkka. Neurolla lohduttivat, että lääketiede edistyy koko ajan ja ehkäpä jokin päivä lähitulevaisuudessa niinkin syvälle aivoihin meneminen onnistuu. Myöhäistä se kuitenkin meille perheenä lie. Ja auttaisiko leikkaushoito skitsofreniaan vaikka epilepsiakohtaukset laantuisivatkin?

Kun oltiin seitsemäntoista, epilepsia siinä huumassa tuntui toisarvoiselta asialta. Minunko silloinkin olisi pitänyt älytä, etten jo valmiiksi sairasta ihmistä olisi rinnalleni elämään alkanut talutella? Isä, sinä siitä suupielestäsi kerran mutisit.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Arvaa ne


La 16.11.1991 Siilinjärvi

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa työn alla Kuopiossa erään vanhan piirongin putsaus moninkertaisista maaleista ja sitten uusintakäsittelyt. Hommasta oli jäljellä enää kuultomaalin jälkeinen suojapetsaus. Hioin kevyesti ja vetelin sienellä isot pinnat ja pensselillä kolot ja listojen koristeet sekä sen otsassa olevat ornamentit. Ihan kelvollinen siitä kai tuli. 800 mk hommasta sain ja lupasin vielä käydä selkääkin sutimassa harjakaissaunoissa joskus. Sillä on kyllä paitulinsa alla aikamoiset ryntäät, että etupuoltakin mielellään, kiitos.

Nyt ollaan äidin luona Simonsalossa. Äiti oli tehnyt eilisille syntymäpäivilleen täytekakun ja tietenkin oli pöytä notkollaan muutakin sisäänsä lapettavaa.

Lottopallot ryntäilevät lasikuvussa: 10, 17, 18, 28, 34, 35, 38. Lisänrot: 9, 27, 32. Eikä kuponkini kahdessa ruudussa yhtään oikein. Toissapäiväinen devalvaatio heikensi markan arvoa 12,3 prosentilla, että mitästäpä noista voitoista.

Ma 18.11.1991 Unimäki

Tytöt koulutaipaleelle. Itse lähden taas hampilääkäriin Iisalmeen. Jospa se nyt onnistuisi eikä lohkeaisi. Takuuseen se menee, ettei mulle muita kustannuksia tule kuin nämä matkat. Tästä on Iisalmeen matkaa 75 km sivu.

Illalla. Tulin Iisalmesta jo yhden aikoihin päivällä takaisin. Uusi hammas, tai siis se edellinen joka nyt takuuseen korjattiin, maksoi "vain" 168 mk.

Laitoin lihamureketta ja lihapullia sekä muitakin lihoja kypsyttelin uunissa valmiiksi muutaman päivän varalle. Ulkokaapissa ne säilyvät suojattuna kun alkaa olla kylmiä ilmoja.

Ti 19.11.1991 Unimäki

Sitä odottelee kirjeitä saapuvaksi. Mutta eipä niitä hirveästi tule siihen nähden, mitä itse raapustelen elämänhädässäni menemään. Täällä ei ole puhelinta eikä minulla ole niihin kannettaviin ericsoneihin tai nokialaisiin varaa. Kai ne kohta pienenevät kansankäyttöön, mutta saattaa se hinta olla sellainen, etten ensimmäisenä ostajajonossa ole. Olen sulkenut asian mielestäni.

Tekemistä riittää kun vain saa itsensä työn laitaan. Ikkunoita olen vähitellen riivannut ja lyönyt sisälistoja sekä ulkopuolelta puuttuvia myykejä ja pielilautoja. Rossipohjan suojaksi pitäisi laittaa tuulensuojaa. Mineriittilevyjä keräsin purkutyömaalta Iisalmesta ja niitä on melkoinen pino tuolla kentällä. Lämmitystä, vedenkantoa, siivousta, ruuanlaittoa, aikaisin heräämistä...

Iltaiset nukkumaanmenorituaalit lasten kanssa ovat jonkinlainen koettelemus. Pitäisi jokaiselle illalle keksiä tarina jossa on prinsessoja, prinssejä, kuninkaita ja kuningattaria ja jokin pikkuisen jännittävä juoni joka päättyy onnellisesti. Möröistä ja kummituksista ei saa kertoa, eikä muistakaan pelottavista aiheista. Sonja kysyi kerran, että tuleeko äiti enää koskaan takaisin kotiin. Kun sanoin varovaisesti, että luultavasti ei milloinkaan enää, niin siinä olivat sen illan tarinat. Sille murheenpainolle, joka pimeään tupaan sanojeni jälkeen laipiosta karisi ei ole sanoja olemassa. Sitä ei kannata edes yrittää kirjoittaa. Hyräilin päivänsädettä ja menninkäistä sen minkä taisin ja odotin, että molemmissa kainaloissani itkuinen tuhina tasaantui.

Minun pitäisi selittää lapsille, mutta en osaa. Meillä kolmella on jo vähän kokemusta äidittäolosta Oriveden ajalta, mutta ei se nyt tässä auta.

Ke 20.11.1991 Unimäki

Eka laulu tälle aamulle radiosta: "Pienen pieni murheineen on ihminen..."

To 21.11.1991 Unimäki

Pakkasta 6 astetta, täysikuu, pilviharsoa.

La 23.11.1991 Siilinjärvi

Eilen jo päivällä Iisalmeen. Tytöt jäivät Pietron perheeseen yöksi. Ajoin siitä Raaheen. Kasasin Sadun asuntolasta kamppeet kyytiin patjoineen päivineen niin, että takatila oli aivan täysi ja kuskasin Kempeleeseen kolmanteen opiskelija-asuntoon tämän Kelakoulutuksen aikana. Päähänpistosta koukkaisin Limingassa Martinkauppien pihaan. Vaivautunut olo siellä tuli ja lähdettiin kahvit hörpättyämme pian pois. Sen verran siinä lähtiessä viivyttelin, että kiersin autotallin takaosaan katsastamaan Sepon valtavaa asekokoelmaa. Kai se Sadun olomuoto oli sellainen, että entiseen verrattuna saattoi olla heille näin yllätysvierailuna kamala tapaus. Seppo jäi niin mukavana ihmisenä mieleen Kemiran kaivoksen ajoilta työtoverina, että halusin nähdä kun siitä kerran ohitse ajettiin.

Oli helvetinmoinen keli ajella. Satoi tihkua koko reissun ajan, lunta keskikaistalla ja raiteet liukkaat. 700 kilometriä muuttomutkineen ja hämmentävine ihmistapahtumineen melkein samoin silmin takana. Tämä mielentila on kylmä seuralainen matkoilla, jossa rekkoja vastaan pyyhkii.

Eilen tuli Merjalta kirje ja Helinältä kortti.

Nyt lähen kyllä Himalaan kaljoille vaikka kello on kohta puoli yö. Vilkaisin varovasti äidin makuuhuoneeseen. Tytöt nukkuvat mumminsa vieressä. Kohta hiivin hiljaa ulos, otan Kusterin polkupyörän seinän vierustalta ja karkaan yöhön...

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Taivaalla tähtien kirkkaus

Ti 5.11.1991 Unimäki

Heräsin kun myrskyiset puhurit pauhaavat ulkona ja sen pyörteet kolkuttavat jotain irtainta räystäällä. Ehkä kattopellin naulat ovat löystyneet. Ulajaa se myös hormissa kun uunin ja hellan pellit auoin ja sytyttelin tulet tuohenkäppyröihin halkojen lomassa. Kävin Hakin kanssa kusella ja katseltiin taivaalle jossa kirkkaissa tähdenrei´issä kosmiset tuulet leikkivät. Niin kuvittelin kun en muuta yhtä älytöntä keksinyt. Kirkonkylän valot heijastuvat idästä kaakkoon viettävällä taivaalla. Pätö kylä ja sekin niin paljon valoillaan yötä pilaa.

Huomenaamulla hammaslääkäri Iisalmessa. Ajan sitten Kajaanin kautta pois. Käyn Helinän luona kun lämmintä kättään kaipaan. Ja kepeää vartaloaan. Hän on yhtä pieni kuin se Inarin tyttö "P-R-A-K-80":ssa, mutta se oli pikimusta saamensukuinen, tämä kuulakka kuin nauriin malto.

Tulivat eilen Kittilän käräjien pöytäkirjat. Pieksämäen kerahuijari on kiistänyt koko työmieslauman saatavat ja on nyt "sairastunut", joten käsittely siirtyy ensi vuoden puolelle. Että se saataviensa odottelusta jouluksi. Irtoavatko tähän suuntaan koskaan, niin epäilen.

Laitoin lihapadan ja koiralle luita uuniin kun tytöt olivat solahtaneet koulutielle aamun pimeyteen. Miltähän pienistä oikeasti tuntuu kaupungeissa vietettyjen lapsuusvuosien jälkeen katuvaloitta, ja kun maailma on kuin musta turkki joka päälle kietoutuu ovesta ulos astuttaessa? Kuinka olisi jo Koivistonkylässä ollut hyvä ala-asteet käydä ja sen jälkeen pätevien opettajien kansoittamat yläasteet ja vaikka kuuluisa Tampereen yliopisto? Vääristä aikuisten valinnoista kärsii aina lasten tulevaisuudet. Tästä suuresta erehdyksestä minutkin ammuttakoon.

Pe 8.11.1991 Unimäki

Sain Helinältä kortin: "Kerää matkallesi mukaan rakkauden ja viisauden kauniit kukat. Näin on tiesi värikäs ja kevyt." Lapsellisen lohduttavaa.

Uusi nastahampaani lohkesi. Taas!

Ma 11.11.1991 Unimäki

Kirjoitin muutaman kirjeen. Pitkiä kuin sunnuntainhesari. Säälin kovasti niiden saajia.

La-iltana olin kuskina Oskulle Nurmeshoviin. Tanssitin koko illan Juankoskelaista Merjaa. Siltä oli mies jäänyt kaatuvan trkatorin alle ja kuollut. Tuntui olevan elämä hänelläkin tukalaa kahden lapsen kanssa. Maatila, jossa perhe on elantoaan harjoittanut, on sovittu sukupolvenvaihdoksessa nuorelle parille miehen vanhempien loppuelämän asumusoikeudella. Tilanne aika paha jos nuori leski aikoo uutta isäntää tilalleen hankkia. Hitsaus- ja trkatorinajotaitoiseksi Merja itsensä esitteli. Mahtaa AIV-torniin rehunpolentakin onnistua vaikka saappaankoko ja muukin olemus kovin kepeältä tuntui; tykkään kyllä laihoista ja luisista naisista. Mistähän sekin johtuu?

Ti 12.11.1991 Unimäki

"Lunta lunta lunta, kaikkialla lunta vain. On onni unta, unelmat on harhaa vain." Ja makkarakeittoa unelmien ulkopuolella, kattilassa hellanringillä kiehumassa.

Unessa Tampereelle takaisin, epämiellyttävien ihmisten väistelyä. Hämeenpuistoon rakensivat rujonaamaiset miehet korkeaa tornia jonka kylkiin kasvoi tammia, jalavia sekä puita, joille en nimeä keksinyt. Rakastelin Sadun kanssa yhden suuren puun haarukassa. Satu oli kuin silloin 17-vuotiaana kun ensimmäisen kerran Lapinlahden perukassa Pällikkäällä teltassa riisuunnuttiin, kuunneltiin nauhurista tanssimusiikkia ja peuhattiin koko yö. Taisin itkuun herätä. Etsin teltassa räpsimiämme, mustavalkeita valokuvia meistä alasti ja sitten itkin niin perkeleesti. Hakki nuoli poskiani kun kiepautti itsensä viereeni sohvalle.

To 14.11.1991 Unimäki

Otin vanhan Adlerin yöllä pöydälle. Kynttilänvalossa yritin kirjoittaa jotain mukamas ison tarinan alkua, mutta raskas huppu rymähti kaiken ylle. Kun kirjoitin aivoinfrakti, sydänkohtaus, munuaistulehdus, maksakirroosi, tippuri, kondylooma ja niin edelleen, niin ne olivat vain sanoja paperilla. Mutta kun kirjoitin sanan mielenterveys, se muuttui järähteleväksi, merkityksiä mielivaltaisesti syökseväksi purkaukseksi: mielenhäiriö, epilepsia, masennus, skitsofrenia, mielisairaala, Harjamäki, itsemurha, haulikko, kivääri, naru, lääke, Satu, vaimo, lapset, koti, työ, katastrofi, äiti, isä, ambulanssi, pakkopaita, psykologi, aivokirurgi...

Siihen jäi kirjoitusyritykseni.

Pe 15.11.1991 Unimäki

Kaasuvalo tohisee. Ikkunasta katsoo pimeys tupaan. Katson takaisin ja pimeys sulkee silmänsä. Sitä hävettää katsoa murjottua metsämökin miestä.

Äidillä kierähtää mittariin vuosia 69.

Kylältä, puhelinkopista kävin soittamassa Raaheen Sadulle. Kiviojan puutarha, jossa osa opiskeluajasta täytyisi työharjoitella, on uhannut irtisanoa sellaisen opiskelijan, jonka sairaslomatodistus on kirjoitettu mielenterveystoimistossa. Lampsin sitten Kelaan. Talvisen ystävällinen rouva lupasi selvitellä asiaa ja soitella Kempeleeseen josta ehkä voisi järjestää uuden opiskelu- ja työharjoittelupaikan Sadulle.

Sairaan ihmisen edesvastuutonta pomppuuttamista tämä. Eikö kenelläkään "asiantuntijalla" ole sen vertaa maalaisjärkeä päässä, että mielenterveyspotilaalle täytyy järjestää elämä niin, että siinä on mahdollisimman vähän vaikeita, ulkoisia ärsykkeitä? Varsinkin epileptikon jonka isot kohtaukset nykyisellään aina ja poikkeuksetta aiheuttavat kulloinkin eri asteisen psykoosin. Ajattelen katkerasti, että Sadusta kidutuskouluttavat nyt sairaseläkkeelle joutuvaa floristia.

Minäkään en jaksa kohta tätä saatanaa vaikka terve olen. Mutta onko terveydestäni diagnoosia annettu? Voiko terveydestä antaa? Olenko minä terve? Tekeekö terve ihminen tällaisia ratkaisuja ahdingossaan kuten minä tein muuttamalla tänne umpiperälle Unimäkeen kaupungin ihmishyönteisille tarkoitetusta kolosta, jossa sentäs lapsillekin tarpeellinen olisi napinpainalluksella toteutettavissa?

Ostin Essolta valopetrolia, kirjakaupasta uusia kyniä ja leipomosta leipää. Pankkitili nollilla vaikka puoltaväliä kuuta vasta eletään.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Metsän tummuus meille huokaa

Ma 21.10.1991 Unimäki

Paljonkos minä tänään täytänkään? Luultavasti muutamat tuhat vuotta, niin on askel käynyt raskaaksi. Tytöt olivat piirtäneet mulle kortit ja koiranpentu herätteli aamuun nuolemalla peiton alta pilkottavien varpaiden välit.

Isästä näin unta. Se vihelsi koiraa metsässä: "Hakki! Hakki tseh! Hakkiii...viiuuufff, viuuuufff."

Yritin heräillessäni muistella isän ääntä. Muistin vain, kuinka hän yski ja niisti nenäänsä. Ja mille haisi kun polulla edellä mennessään pieraisi.

Eilisen Hesarissa kysytään kolmannen sivun otsikossa "Lamako lisäsi itsemurhia?" Muutamat sadattonnit, tai miljoonat, markat ovat nyt panneet jokunen vuosi sitten aloitettuun itsemurhien tutkimukseen. Eikö niilläkin markoilla olisi voinut parit itsemurhat ehkäistä suoralahjoituksena hätää kärsiville? Jopa jonkun kurjan kympin puutteen kirpaisemana herkempi menee ja voitelee narun. Tutkija saa sen ansiosta kymppitonnin tililleen tuon onnettoman tekosen aprikoinnistaan; rivin verran sanoja naputeltuaan.

Tutkijat tutkivat, julkaisevat raportit, pistäytyvät puhuvina pärstinä telkkarissa ja mapittavat tutkimuksensa arkistoon josta seuraava saman aiheen tutkija käy niitä selaamassa. Kun sekin on hölkännyt apurahakierroksensa, panee hänkin tutkimuksensa edellisten viereen hyllylle jossa jo ennestään on miljoonia maksaneiden mappien siistit rivit seinästä seinään, lattiasta kattoon. Itsemurhaaja ei näistä tutkimuksista edes kuule eikä lue mistään. Ei sille lehtiä tule eikä se maksa tv-lupia eikä se ramppaa seminaareissa viisaita kuuntelemassa. Kun elämänseinä nousee pystyyn se naulaa siihen ovenkahvan johon viimeiset solmunsa kötöstelee; ovi vapauteen aukeaa köyden kiristyessä. 1990-luku on alkanutkin aikamoisin ruumisröykkiöin vaikka ei meillä sotatila olekaan.

Ti 22.10.1991 Unimäki

Saunalla vielä viimeistelyhommia tein. Nyt huikoo ja laitoin pottu-nauris-porkkanavellin tarpeet kypsentymään. Palastelen odotellessa ruisleipää ja hörppäsen kahvit. Tytöt ovat reippainaskelin jotostelleet itse Karipurolle eilen ja tänä aamuna. Lunta viitisen senttiä, välillä suveaa ja välillä pakastaa. Nyt satelee hiljaisia lumirättejä taivaalta ja on tunnelma kuin Kähäränhämärässä kerran.

Pe 25.10.1991 Unimäki

Krapulanpoikanen. Kossua ja muutamat kaljat eilenillalla Oskarin luona Keyrityn rannalla. Kompuroin tyttöjen kanssa metsän halki Luikkokankaan "vanahuuvenpolokua" pimeässä pois ja ihan hyvin osattiin. Auto jäi Oskarin pihaan. Pitää tehdä noutoreissu iltapäivällä. Gunilla hakee tytöt Siiliin viikonlopuksi ja minä menen Iisalmeen. Mulla on rehvit Helinän kanssa Seurahuoneella.

La 26.12.1991 Unimäki

Aamu melkein. Ihan äsken kurvasin vastasataneessa lumessa pihaan. Oltiin illasta vain muutaman tanssiparin ajan Seurahuoneella ja sitten mentiin Poroveden satamaan jossa peruutin Transpotteron kahden ison veneen väliin. Mulla on sen takatilassa patjat ja peitot niin ihan mukava siellä viileässä oli naija. Ja höpöstellä muutenkin. Vein Helinän sitten tullessa sen jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse ennen Hernejärven tienhaaraa kääntyvästä liittymästä oikealle. Väisäs Kalle, timpuritoveri, asuu siinä toisella puolella tietä. Naitiin vielä senkin tienvarrenlevikkeellä hyvästeiksi etupenkillä poikittain. On se niin  mukavaa kun se mukavaa on eikä muuta tartte ajatella.

To 31.10.1991 Unimäki

Satu on ollut muutaman päivän täällä. Hain hänet Raahesta koska lääkäri oli määrännyt sairaslomaa viikoksi. Sunnuntaina vien takaisin. Se on reilun 500 km:n reissu edestakaisin.

Rasittavaa kun Satu vain makaa sängyllä ja välillä hyppää juomaan kauhasta vettä tai voitelemaan leivän päälle paksusti rasvaa. Siivuttaa siihen juustoa ja leikkaa makkaratangosta kolmen sentin lintin päälle. On lihonut melkoisesti tänä syksynä. Saattaa juoda pannullisen kahvia kerman kanssa tuosta vain ja särpimeksi niin paksuja känttysiivuja, että hirvittää. Koetin kysellä lääkkeistä joita oli tosettiin ilmestynyt muutama lisää, mutta en oikein saanut selkoa. Kyllä hän ne nyt kuitenkin ottaa ihan itse ja sitten nukahtaa melko nopeasti. Kohtauksia ei ole ollut. Katse on toljottava, huulet roikkuvat eikä hän tajua pyyhkiä valuvaa sylkeä pois leukapielistä. Tytöt istuvat välillä hänen kahtapuolta ja silittävät poskesta ja pitelevät kädestä. Yrittävät kontaktia, mutta ei se hyvillä mielin mene. Soila nukkuu äitinsä vieressä kun tein lattialle pikkuhuoneeseen kahdesta patjasta pedin. Sonja nukkuu parvella ja nyt sekin näkee äänekkäitä unia yöllä. Parkaisikin yksi yö ja kun menin kyselemään, niin mutisi vain jotain äidistä. Oli ihan hikinen pää ja luulin jo kuumetaudin iskeneen.

Minulla kourii sydänalaa, mutta ei kun niele vain se tunne kenellekään kertomatta. Jossain syvällä se lapsi minussakin itkee ja pelkää.

Ma 4.11.1991 Unimäki

Nyt on naula päässä. Ainakin tuntuu siltä. Eilen iltapäivällä mentiin Siiliin ja tytöt jäivät Gunillan luokse. Lainasin äidin Ladaa kun ajattelin, että sillä olisi helpompi ajaa Raahenreissu kuin omalla pakettiautolla. Olikinhan se, mutta aamuyöllä tullessa se teki tenän Salahmilla ja siinä värjöttelin monta tuntia. Kun yhteen taloon yritin mennä, niin suuri koira rykälsi pensasaidan takaa rähisten pihapolulle eikä edes valot ikkunoihin syttyneet. Viimein joku kulkija oli menossa Oulun suuntaan ja pysähtyi kun huitaisin sille. Kuski vei minut Vieremälle ja soitin puhelinkopista lankomiehelle Kainuunmäkeen ja se tuli avuksi. Rassattiin aikamme ja kun saatiin auto käyntiin, oli kello jo kuusi, kun tulin Siiliin. Siitä sitten potallettiin tänne Rautavaaralle ja tytöt kerkesivät juuri ja juuri taksiin ja kouluun. Matikan kirja näkyy jääneen Sonjalta tuohon pöydänlaidalle kiireessä. Loiro laulaa Lapin kesää radiossa.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Lumetonmusta

Ma 30.9.1991 Unimäki

Sumua. Pikkupakkasta. Pilvistä. Mustaa pimeää.

Eilenaamulla ammuin kiväärillä tiellä mahallani maaten ison ukkometson männynlatvaan. Putosi toisella jytkyllä. Matkaa oli 150 m. Meillä oli täällä koko kesän myös kaksi sikaa äidin kanssa huolehdittavana ja nyt ovat molemmat äidin pakastimessa Siilinjärvellä. Lihaa niistä tuli kai puolisentoistasataa kiloa. Tytöt vain eivät niistä tehtyjä ruokia syö kun oli se niin ikävä tapaus kun teurastin ne. Eikä täällä säilytyspaikkoja ole kun suolalihatiinut ovat mennyttä aikaa.

Olen minä tässä välilläkin kirjoitellut, mutta en mitään isosti. Muutama merkintä siitä, että muutin tyttöjen kanssa tänne ei mihinkään ja että olen kulkenut Hirvensalmella saakka erästä teollisuushallin vakuutuspetosjuttua remontoimassa. Ei ole mun petokseni, mutta linnatuomiota odottelee se, jolle sitä tehdään.

On ollut melkoinen järjestely tyttöjen hoidon ja koulunkäynnin suhteen tämä Unimäen alkuaikamme, mutta pakko oli ottaa työ vastaan vaikka se olisi Kiinassa ollut. Matka on yli 300 km sivu Hirvensalmelle Suonejoen kautta josta olen Eskon kanssa jatkanut perille ja jonne ollaan yöpymään ajeltu. Yhden nelireikäisen piipunmuurauksenkin tein Suonenjoella muutamana iltana kaiken päälle saatana.

Iisalmi siis jäi kuten sitä ennen Tampere, itkemättä liiemmälti menetystä. Olenko nyt kotona? Kierros on kestänyt Siilinjärvineen ja Lapinreissuineen sun muine mutkineen parikymmentä vuotta.

Nyt ollaan totaalisesti alkupisteessä. Ei ole sähköä, ei vesijohtoa eikä sisävessaa. Kaasuvalo ja -hella vain teknisinä laitteina tohajavat kun niille tulitikusta tulta näyttää. Tuvan uuni on suuri ja kun sen jyräyttää kuumaksi, niin parvella ainakin tarkenee, mutta lattialla saattaa sankossa vesi jäätyä. Tämähän on vain puolihuolimattomasti, muualta käsin koottu erämaja. Täällähän oli alunperin aikomuksena käydä Tampereen tomuja huuhtelemassa kurkusta alas ja metällä.

Ulkona hirsisaunaankin vielä piippu muuraamatta ja lauteet tekemättä.

Nyt en enää kuitenkaan Hirvensalmelle mene. Jospa jotain löytyisi lähempää.

Pe 18.10.1991 Unimäki

Piippu on saunaan muurattu, lauteet tehty ja lattian betoni silitelty ja ritilöity. Ovet ja ikkunat kötöstelin itse ja omin käsin muurasin myös pukuhuoneen ja saunan väliseinän. Esko ja Hante ovat auttaneet kovasti minkä omilta töiltään ja välimatkoilta ovat ehättäneet. Ilman heitä ja äitiä minä en jaksaisi ehkä edes elää. Viime keväänä meinasin ampua kuulan kallooni niin kuin Oskarin Pentti ja Vartiaisen Pekka, mutta se tunne meni onneksi ohitse eikä edes ajatus ole nyt vaivannut mieltäni. Mutta raskas on rintakehässä puristus jatkuvasti.

Ensilöylyt on otettu ja sen puolesta ihan hyvä. Kaivoin lapiolla vesijohdolle ojan kaivolta saunalle ja Eskomestari asensi käsipumpun sinne ja vesi tulee nyt siihen saakka. Pitää vain pukuhuoneen Porinmattia pitää pakkasilla lämpimänä, ettei se jäädy. Saunankatolla on toistaiseksi pelkät pressut kun en katehuopia ole irti saanut. Ehkä kevääseen pitää odottaa.

Nyt on aikainen aamu. On hirveän hiljaista ja ulkona pilkkoisenpimeää. Kaasuvalo vain tohottaa ja Hakki lattiamatolla haukottelee. Hain tuon pystykorvanpennun Kaavin Kortteiselta. Siellä kävin katsomassa samalla reissulla sen kansakoulun, jonka Isä ja Oskari ovat 50 tai 60-luvulla urakoineet. Keltainen, vai punervako se oli väriltään. Matala ja kaksiosainen se koulu oli ja paljon ikkunoita. Taitaa olla vielä toiminnassakin jopa. Sisälle en yrkäillyt.

Kennel oli siinä koulun lähellä. Sen omistaja oli suurimahainen ja harmaanaamainen, epämiellyttävä ukonketku. Juuri vieroitusiässä olevia, erirotuisia koiranpentuja emoineen rinkui monessa häkissä. Piti olla uroskoiranpentu se, jota osoitin ja kai se olikin, mutta se ukko koppasi vissiin siitä vierestä. Oskarin Pekka huomasi täällä, että se on narttu. Kylläpä nauratti helevetisti. Mutta takaisin en vie, on tuo niin mukava rellukka ja tytöt jo ovat tottuneet siihen.

Koulutaksi ottaa tytöt kyytiin ja tuo Karipurolle, Iisalmen tienvarteen. Kävelymatkaa 1,5 km. Saattelen toisinaan heidät tienvarteen jos pelottaa. Kovilla vesisateilla vien autolla, niitä on nyt muutamana päivänä ollut. Susista ja karhuista en ole puhunut mitään etteivät ala pelkäämään. Niitä täällä kuitenkin on, ja ilveksiä. Metsissä aina on. Ihmiset vain kaupunkeihin ja kyliin ovat metsistä omia varjojaan aina paenneet. Ja sieltä ne nyt korpikuusikoiden suuntiin nyrkkejään heristelevät.

Su 20.10.1991 Unimäki

Hirvimiehiä passissa tuossa tiellä. Meinasin jo käydä sanomassa, että menisivät hieman kauemmas torrakoimaan, mutta olokoot. Lähin ukko on 50 metrin päässä ja mitä metsästyslaki siihen sanoisi? No, kunhan eivät taloon päin sohi. Ovat autioiden vuosien aikana tottuneet olemaan miten sattuu tälläkin kohtaa korpea. Nuotioitaankin pitävät noiden kahden tienhaaran suilla kun eivät metsiin viitsi mennä. Lihavia ukonkörmyjä nuista suurin osa on, ettei niistä kaikista risukoissa kulkijoiksi olekaan.

Polttopuita pitäisi tehdä lisää, että talvi pärjättäisiin. Tuulenkaatoja olen raahannut melkoisen pölkkyläjän pihaan ja läheiseltä hakkuuaukealta latvustenrojua voin kerätä niin paljon kuin kerkiän ennen lumen tuloa. Että eiköhän tässä.

Helinä Kajaanista on minulla vaki-naisena nyt. Iliman en pärjää ja sekin joskus vituttaa.

Satua en uskalla välillä edes mieleeni päästää, ettei masennus iske. Tytöille äidin poissolo on hirveää. Minä vaistoan sen sillä tavalla, että niskassani nousevat karvat pystyyn ja selkää kylmää, kyyneltäkin lykkää. Varsinkin, kun kuulen Soilan joskus itkevän nukkumaparvella unissaan. Tai ennen nukahtamistaan. Mutta minkä tälle taidan? Vain äiti, joka tällä samalla metsätontilla yhdeksän lapsen kanssa aikoinaan eli vielä kurjemmassa mökissä, sen voi käsittää, mutta ei tästä osaa puhua hänenkään kanssaan. Ehkä tilanteeni näkeminen nyt järkyttää hänenkin mieltä raskaasti kun se toisinaan Siilistä tänne ajelee vaikkei jaksaisikaan. Voi äidit, kuinka tärkeitä te lapsille olette olettepa olemassa tahi ette. Ei meistä isistä ole paikkanne täyttäjäksi kirjoittavatpa sosiologitutkijat ja psykologit mitä tahansa.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Harmaa


La 24.8.1991 Iisalmi

Tytöillä on yökylässä koulukavereita, Caterina ja Sanna. Nukkuvat vielä kun jykälsivät illalla myöhään ulkona. Radion uutisten haastattelussa ääntelevät juuri  lamalähettiläät Esko Aho ja Paavo Väyrynen. Harmaita ihmisiä. Harmaata maata ja maailmaa. Harmaata ilmaa. Ilotonta.

Eilenillalla Mähönen haki lupaamani käsisirkkelin. Pyysin siitä viisikymppiä vaikka se oli vanha ja moottorinsuojasäleikössä oli särkymä. Annoin kuitenkin aivan uuden kovapalaterän siihen mukaan tasoitukseksi. Porakonetta ja toista moottorisahaa olen myös kaupitellut, mutta niin tekee moni muukin rakennusmies näinä päivinä.

Monet päivät ovat kuluneet miettiessäni työllistymismahdollisuuksia edellisen urakan päätyttyä. Portit ovat yksi toisensa jälkeen sulkeutuneet, uusia rakennnustelineitä ei ole tähänkään kaupunkiin pystytetty. Jo anturoiden vormausvaiheessa keskenjääneillä rakennustyömailla naulalaatikoiden pahvit vettyvät, liestyvät ja hajoavat. Ränstyneissä työmaakopeissa toimettomat vasarat haalareiden renksuissa kuin hirressä roikkuvat. Sortumaisillaan olevien monttujen laidoilla linjapukit lahoavat, kaivinkoneiden hydrauliputket inisevät hetken kuin Nerohvirtaan muovipusseissa heitetyt kissanpennut. Niiden joskus niin lämpiminä höyrynneet, kiiltävät teräkset painuvat lysyyn kun öljyt puristuvat hapristuvien tiivisteiden halkeamista tippa kerrallaan sepelillä liikkumattomina jyhmöttävien telaketjujen viereen. Auringon kuumiksi paahtamissa ohjaamoissa ohjausnuppien kädensijojen pakeliitit napsahtelevat halki ja kauhat, kuin vihamöykyiksi puristetut jättiläisen nyrkit, ruostuvat maata vasten. Samaan aikaan katkerien työmiesten sätkähuuliset joukot toreilla kokoustelevat tai tuoppikellarien baaritiskeille kitsaat kyynelpurosensa valuttavat. Työaskareidensa ylle nöyrtymään tottuneet, toimettomiksi tuomitut körmyniskat katoavat metsiin ja järville, löytyvät narujen jatkoina liitereistä pihojen periltä tai ruudinpolttama reikä ohimossa saunamökkien lauteilta. Liiton päivärahat joutuvat juuri parahiksi perikuntien tileille arkunkantajien kiristellessä velalla hankittujen arkkujen ympärille hapsupäisiä valjaitaan.


Su 25.8.1991 Iisalmi

Näin unia Tampereesta, Marittasta ja äidistä.

Gorbatsov on eronnut NKP:n puoluesihteerin tehtävistä. Se kai merkinnee NKP:n lakkauttamista ja kohta koko Neuvostoliiton lopullista hajoamista. Jeltsin kapuaa kohta korkeammallekin kuin vain taisteluvaunun liukkaalle teräkselle. Suuri ja mahtava, sosialistinen Neuvostoliitto osoittautui julman namusedän Stalinin pussihousujen taskuissa sisällöltään mädänneeksi, koreakuoriseksi karkkipussiksi. Venäläinen hallitsijaperinne, sen mustin sydämen osa ei tule kuitenkaan minnekään katoamaan. Pinta-alaltaan ja energiavaroiltaan valtavankokoinen maanosa ei ilman tykinpiippujen uudelleenjärjestelyä kauaa muuta maailmaa mielistele. Mutta nyt kaatui hellämielinen Gorba ja Jeltsininkin aika tulee olemaan vain jättiläisen ettone historian iltapäivässä ja kun se jälleen kohjuisille koivilleen ylös konkoilee, se kyllä kantansa tulee kuuluttamaan ja että sitä on myös kuunneltava.

Ma 26.8.1991 Iisalmi

Yöllä iski salamantapainen ajatus päähäni: Mietin, jos muuttaisin tyttärien kanssa vuodeksi mökille Unimäkeen. Säästäisi siinä kaksipilkkuviisituhatta markkaa vuokrakuluja ainakin. Millaistahan kouluelämä sillä onnettoman pieneksi surkastuneella kylällä nykymaailman aikaan lie? Satu toimitetaan kuin Kelan leimoin varustettu postipaketti Raaheen ja sen jälkeen erikoistumaan Kempeleeseen. Opintotukipäätös siitä tuli Kelalta kun Muuruveden opinnot nyt alkavat olla ohitse. Kyllä ne floristin hänestä tekevät, mutta ennustan, että päivääkään ei tule niitä töitä tekemään. Tai jos, niin työnantajan täytyy olla varsin pitkävieterinen ja sairauksia ymmärtävän. Sellaiseen ihmeellisyyteen en tässä yhteiskunnassa ole vielä törmännyt kuin kehitysvammaisten päiväkeskuksissa, ja niissähän työntekijöiden tuottavuus on toisarvoinen tekijä.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Edestäsi ne aina löydät


Unimäessä männäviikolla siivosin Pikku Eveliinan kanssa aitan ja purkutuomion alla olevan tallin. Kolmena päivänä paloi nuotio pellonlaidassa ja elonkehää saastuttamaan siirtyi niin kahden, aikoja sitten lopetetun yrityksen varastoitu kirjanpito kuin laatikoittain hiirten jälttämiä ja paskomia paitoja, sukkia, kalsareita ja tyynynpäällisiä. Muutamat vääntyneet pahviovet ja lastulevyjen palasetkin ahmaisi tuli kitaansa kakostelematta kuin autonrenkaita pätsirivistö Kiovan toreilla tässä äskettäin.

Mitään poliittista en näillä tulillani tavoitellut, vain tilaa tuleville rojuvuorille joilla ihmisenmöliskö kaikkialla itseään ja ympäristöään rasittaa.

Työkalut asettelin seinien koukkuihin. Hyllyille järjestelin kalupakit, naulalaatikot, mutteri-ruuvipötteröt ja moottorisahat, terät, laipat ja bensiiniastiat. Lakaisin lattian ja painoin oven lähtiessä hiljaa kiinni.

Tupaan kannoin laatikollisen lasten piirustuksia. Illalla muistojen vaitonainen varjo seuranani tutkin niitä monet tunnit kun Pikku Eveliina oli nukahtanut samalle yläparvelle, jossa yksi näiden piirustusten tekijä, hänen äitinsä samanikäisenä, kovin murheisin mielin sai usein päänsä tyynylle asetella.

Psykologeja ei tarvitse tulkitakseen piirustuksista, kuinka äidin ikävä on ollut niin iso, ettei sille sanoja ikävänkokijoilla olisi ollut silloin. Vuosien työmaan saisivat terapeutit tehdä, että siitä selkeää kertomusta tänä päivänäkään, nyt aikuisten tyttärieni sieluista saisi revityksi.

Olin itse yksi tämän kertomattoman tarinan päähenkilö tuohon elämisenjaksoon jossa köyhyys, sairaus ja osaamattomuus ratkaista ongelmia järjellisesti oli kaikilta tyystin kadoksissa. Jokaista yritelmääkin alakuloisuus esti toteutumasta tai ne olivat vain hädänalaisen epätoivoista rimpuilua aamusta iltaan. Ja sitten illalla itkujen avulla uneen. Edelleenkin kurkkua samat tuntemukset kuristavat kun vähänkin asiaa sivuaa.

Kuvaavan sävyisen musteen puutteen vuoksi köyhyydestä, sairaudesta, onnettomuuksista ja epäonnistumisista niiden kokijoista monikaan ei itse kykene kirjaimin kertomaan. Muut keskusteluja käyvät ovat vain asiantuntijoiksi pyrkijöitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään edellytyksiä surun ytimeen pääsemiseen milloinkaan; sellaiseen eläytymiskykyyn en usko onnella katettujen pöytien äärellä. Mäessä pyörivien tyhjien tynnyrien jyminässäkin on enemmän sisältöä.

Kukaan asiaa itse kokematon ei pysty kirjoittamaan saagaa siitä, miltä pienestä lapsesta tuntuu, kun se kaikista tärkein, äiti, särkyy. Ei löydy kattavaa sanaa psykologiansanastostakaan. Tuo piirustus yllä kertoo murheen pohjattomuudesta minullekin paljon enemmän kuin yhdetkään omat kirjoitusyritysteni lauseet aiheen ympärillä koskaan.

Tilastoja voi tehdä ja niitä sujuvan matemaattisesti tulkita, mutta ymmärtämiseen tarvitaan mustelmia.

Ymmärtämisestäkään ei ole hyötyä, jos sitä ei yhteiskuntien asioista päättävillä ole. Ja mistä ne huolettomat sitä kykenisivät hankkimaan?

Jotkut yrittivät vuonna 1918 sanansaattajiksi ahdinkokokemuksilleen ryhtyä, mutta miten kävi? Kohta sata vuotta on siitä seuranneesta murheesta yritetty kirjoja kirjoittaa, mutta ei ymmärrys ole vieläkään kaikkia tavoittanut. Yhä saa lukea kommentteja kuinka hävinneen osapuolen loppuuntappaminen jäi kesken; yhä ne saatanat keskuudessamme kerjäävät.

Tilastoissa murhattujen ja kidutettujen lukumäärät ovat kyllä alkaneet kirkastua ja seuraavan kerran, kun niitä jälleen samoista aiheista kootaan, ovat ne nykyrekistereistä helppo poimia jo kun tappotouhuihin kommandoja lähetetään.

Ankara on myös tämä totuus: Sisimpänsä aitasta ei murheenrojua tulikaan polta siltä, jota elämä oikeasti on satuttanut.