maanantai 25. elokuuta 2008

Ei kaikkia uusia kulttuureja voi ...

...tunkea päähänsä kuin matematiikan kaavioita tai äidinkielen synonyymeja. Puhumattakaan, että vuosikymmeniä vanhat ennakkoluulonsa saisi yhdessä yössä ahdistetuksi mielen labyrinteistä poistumisreitille.

Mutta on minulle muodostunut mielipide maahanmuuttajista jo entuudestaan. Yksinkertaistettuna se on ollut, että olen yrittänyt ottaa asioiden taustoista selvää ja sitä kautta lisätä tietoa, miksi ihmiset lähtevät kotoaan ja koko kotimaastaan pois. Tai joutuvat lähtemään, ihan kuinka vain.

Itse olen "joutunut" lähtemään monesta kodista jotka olen perustanut ja rakentanut armaassa Suomessamme. Kun kaikki muuttoni, lyhyetkin hetkoset eri paikkakunnilla, lasketaan yhteen, on siirtymisiä kertynyt 22:een eri osoitteeseen sekä niistä pois.
Ei minua ole ase ohimolla uhattu, ei ovelleni ole polttopulloja viskottu eikä ikkunoita kivitetty, en sen vuoksi ole lähtenyt. Paitsi kuvaannollisesti törkykirjeissä ja häirikköpuheluissa eräällä paikkakunnalla kun esitin pakinapalstoilla ja mielipidekirjoituksissa näkemyksiäni yhteiskuntamme työttömien ja köyhien ahdingosta, sotaa kaikkialle rakentavan, siihen jatkuvasti valmistautuvan maailmanpolitiikan muuttumattomuudesta ja fascismin olemassaolosta yhteiskuntarakenteiden varjoisissa painanteissa.

On joku pöljä keskisormensa nostanut minulle jo näidenkin, mitättömien blogikirjoitusteni innoittamana. Nimettöminä ja piiloistaan iskevät ne kuin salavihaiset rakit, ja vaikka ei haukku haavaa tee, se läimäisee aina rakkuloita mielenpintaan.

Mutta mihinkään konkretiaan johtamattomilla uhkauksilla on antivaikutus tälläisen vastarannan kiisken mielentilaan; uhma vain kasvaa.
Muuttojeni syyksi voinen mainita levottoman mielen ja alituiseen paikkaansa hakevan etsijänveren. Tai, että syytä levottomaan liikehdintääni en ole vielä löytänyt. Voin tosin epäillä isältäni saatua mallia siitä, että; "... ken kulkee se näkee ja yrittää ymmärtää, ken paikoilleen juuttuu se vain epäilee, luulee ja käy kirvein vierasta ovelle vastaan."

Lapsenkorviini kantautui joskus kauhutarinoita mustalaisista jotka ryöstävät tuhmia lapsia mukaansa. Onneksi sellaisten kauhukuvien maalailijat ja niillä nautiskelevat typerykset ovat kauhtuneet mielessäni reikäisiksi jalkaräteiksi autiotupien pihoille unohtuneille, lahoille pyykkinaruille.

Mustalaiskulttuuria, tai muitakaan erilaisia kulttuureja ymmärtämättömät pysyvät aina joukoissamme, siihen millään valistuksella ei täydellistä vaikutusta saada aikaan. He ovat niitä, jotka eivät lue kuin postilaatikkoon kolahtavat "rahatpois"-liikkeiden porakonemainokset ja muut joutavat ilmaisjakelulehdet. He eivät sisällytä iltalukemistoonsa vaikkapa kirjaa "Suljetut ovet" joka kertoo Panu Pulman tutkimuksesta kotoisista romaneistamme, kertomusta kodittoman, etnisen ryhmän äärimäisen vaikeasta taipaleesta 1500-luvulta EU-suomeen, yrittääkseen edes hiukan ymmärtää, miksi kokonainen kansa on satoja vuosia sitten kotimaastaan joutunut lähtemään.

Laitan tähän lainauksen em. kirjan-arvostelusta:

"Panu Pulma: Suljetut ovet. Pohjoismainen romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan. SKS, Helsinki. 237 s.
”Miksi ovet ei auenneet heille?”
Vankka tutkimus pohjoismaisen romanipolitiikan historiasta
Romaniväestön taustasta on olemassa kaksi suurta historiallista kertomusta. Virallisen, vakiintuneen ja laajalle levinneen tulkinnan mukaan romanit ovat aikoinaan lähteneet Luoteis-Intiasta ja eri reittejä käyttäen levittäytyneet Euroopan kaikkiin osiin. Kiertelevä elämänmuoto, oudot tavat, outo ulkonäkö ja outo kieli olisivat herättäneet pelkoa ja torjuntaa, ja siksi mustalaisten aika on kärsimyksen ja sorron julmaa historiaa. Romanien omassa kertomusperinteessä on elänyt toisenlainen tulkinta. He olisivatkin lähteneet Egyptistä, tulleet aikoinaan karkotetuiksi uskonnollisten syiden vuoksi ja rangaistuksena joutuneet elämään muiden kansojen keskellä, kierrellen, muita palvellen ja muiden armoilla. Tämä näkökulma korostaa mustalaisten selviytymistä, sopeutumista, taitoa, arvokkuutta ja kunniaa. Romanitutkimusta tehdään yleensä vain ensimmäisestä näkökulmasta käsin, ovien sisäpuolelta katsottuna.

Panu Pulma tutkii pohjoismaista valtiollista etnopolitiikkaa 1500-luvun alusta nykypäivään saakka. Hänen etnopolitiikan käsitteeseensä sisältyy uusi ymmärrys etnisyydestä ja identiteetistä, jolloin ne nähdään, ei enää vakaina, määrättyinä ja pysyvinä, vaan alati muuttuvina, kerrostuneina ja uudistuvina ilmiöinä. Politiikan keinoin etnisyyttä on määritelty yhä uudelleen poliittisten ja taloudellisten intressien pohjalta.

Pulman mukaan pohjoismaisessa romaneihin kohdistuneessa valtiollisessa etnopolitiikassa on erotettavissa neljä eri vaihetta. Ensimmäinen ulottui 1500-luvun alusta 1600-luvun puoliväliin. Aluksi romanit otettiin uteliaan kohteliaasti vastaan, mutta myöhemmin politiikka muuttui avoimen repressiiviseksi. 1600-luvun puolivälistä alkoi toinen, integroimisen vaihe, jolloin romaniväestöä ”kiinnitettiin” mm. armeijan, käsityön ja kaupan ammatteihin.

Romaneihin kohdistettu politiikka oli osa kansallista irtolaispolitiikka, eikä se erityisesti pohjautunut etnisyyden määrittelyihin. Kolmannella kaudella, joka kesti 200 vuotta aina 1960-luvulle asti, romanipolitiikasta muotoutui erityinen etnisyyspolitiikka, jonka sisällä kuitenkin kilpailivat pakkosulauttamisen, eristämisen ja sosiaalisen sopeuttamisen linjat. Viimeistä vaihetta leimasi politiikan äkkikäännös, jolloin kansainvälisen painostuksen, poliittisten suhdanteiden muutoksen ja romanien oman toiminnan tuloksena muotoutui kokonaan uusi etnopolitiikka. Sen sisältönä oli vähemmistöjen aseman ja oikeuksien turvaaminen ja niiden sosiaalisen ja kulttuurisen aseman aktiivinen kohentaminen.

Panu Pulman kirja on tärkeä. Se on huolellista ja luotettavaa tutkimusta. Se on oivaltavasti kirjoitettu ja se puhuttelee. Itse asiassa kirjan luettuaan jää hämmästelemään, miten romaniväestö on Suomessa ylipäänsä selvinnyt ja lisääntynyt jopa nopeammin kuin kokonaisväestö. Sen menestystarina saa toivomaan, että joku tai jotkut romaniväestön edustajat itse kirjoittaisivat kansansa historian, ovien ulkopuolelta nähtynä."
Antti Häkkinen

"Lukeminen kannattaa aina", kuten myös konkreettinen tutustuminen ihmisiin kulttuurista ja ihonväristä piittaamatta.
On myös oltava valmis tarkastelemaan omia pelkojaan faktatietoja vasten sekä menneitten, olevien ja tulevien sukupolvien rasistisien opetuksien jatkuvaa kumoamista. Oltava alati alttiina evolutiivisen välttämättömyyden periaatteiden pohtimiseen. Sen, että ellei uutta verta pienen kansamme "geenipakkiin" olisi alkanut lorahdella, sukurutsaiset mutaatiomme degeneroituisivat tänne Pohjanperien aitauksiinsa kuin panda-karhujen viimeiset jäsenet kiinalaisissa eläintarhoissa.

perjantai 22. elokuuta 2008

"Kohdatakseen ihmisen silmästä silmään...

...täytyy olla ihminen", lohkaisi vastakarvan mies Stanislaw Jerzy Lec siistimättömän mietelmänsä ja jatkoi: "No, nyt olet saanut pääsi seinän läpi. Mitä aiot tehdä naapurisellissä?"

Sitä tässä ihmettelen minäkin.

Tämä ihmettely alkoi, kun aloitin koulunkäynnin vuosien tauon jälkeen ja kun elämänkoulun alituisia luokallejäämisiä ei tässä yhteydessä huomioon oteta.

Olen viikon aikana tutustunut hengästyttävään määrään ihmisiä joskaan se ei ole tähänkään astisessa elämässäni uutta ollut.

Ammatissani rakennuksilla tapasin satoja ihmisiä vuosien varrella mutta pysyin kuitenkin kielellisesti suomalaismurteiden alueella eikä siinä suurempia ongelmia koskaan eteen tullut.

Nyt kuuntelen mielenkiinnolla kieliä aivan toisilta kulmilta maapalloa: Somaliasta, Kongosta, Norsunluurannikolta, Nepalista, Bangladeshistä, Kambotzhasta...

Vaikka kielien sisältämästä informaatiosta en ymmärräkään höekäsenpöläystä, niin niiden nopeatempoisuus panee haukkomaan henkeä; mihin ihmisen suu kykeneekään! Olen kuin lapsi lelukaupassa töllistellessäni heidän keskinäistä jutteluaan.

Lisäksi minua ihmetyttää maahanmuutajissa heidän valtavan nopea Suomenkielen oppimisen kyky, uuden asian ottaminen haltuun kuin se olisi heille arkipäivää.

Joillekin maasta toiseen kulkeneella voi niin ollakin kun jo ennestään saatetaan osata Englannin-, Ranskan-, Arabian-, Somalin-, jne -kieli. En itse kykenisi moiseen. Enhän omasta, lapsena saadusta Savonmurteestakaan eroon ole päässyt enkä muita vieraita kieliä ole 50-vuoden mittaisen elämäni aikana oppinut.

Onko niin, että ihminen, joka on elänyt, ja mahdollisesti kokee edelleenkin elävänsä, alituisessa fyysisen- sekä henkisen väkivallan uhan alla, aktivoi vaistomaisesti piilevätkin kykynsä toimintaan mukaan ja selviytymisstrategiaan kuuluu myös uuden asuinpaikan kielen haltuunottaminen?

Mutta: Globaali maailma on tullut nyt tyköni, istahtanut leveine perseineen syliini joten aion ottaa siitä irti sen, mihin kykenen vaikka varsinaista oppimista teorioiden parissa ei pääni sisällä pääsisi tapahtumaankaan, kuten pahasti pelkään.

Vaikka olen vasta viikon ollut opiskelemassa tämän maahanmuuttajaväen kanssa muutaman nuoren suomalaisen keralla, koen, että olen saanut uusia ystäviä. Ja koen sen nimenomaan eritavalla kuin rakennustyömailla tai muualla "omieni" joukoissa.

Tätä minä joudun pohtimaan, ja paljon, ennen kuin saan järjensanaa asiasta kirjoitettua.

Miettimisen alla on kuitenkin lehti-tms -jutunteko tästä uudesta kokemuspiiristä kunhan hieman tasaannutaan rytmiin. On siellä niin mielenkiintoisia elämänkohtaloita että soisin niistä tietoudenripeniä leviävän muuallekin näin kirvesmiehen näkövinkkelistä tarkasteltuna.

Tässä blogikirjoituksessani käsittelemäni asia on vasta alkua jollekin uudelle tielle jolle olen nyt lähdössä.


En sanoisi edes, että olen lähdössä tälle tielle avoimin mielin, sillä se on liian klisheinen ilmaus näin vaativalle, näin täyteen mielleyhtymiä pukkaavalle syklille uusine ihmisineen.

Ehkä kirjani käsikirjoituskin saa uutta puhtia; löydän sen "valokatkaisijan" synkän tarinani sivuille vihdoin ja viimein...

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Kaupunkien ja kuntien kasvot...

...loistavat yleensä hyvin hoidettuina, vihreät parrat ja muu karvoitus ojennukseen trimmattuina, toriensa posket pestyinä ja suihkulähtein koristeltuina.

Mutta kun hieman kulkee syrjemmälle, kaupunkien kainaloihin ja muihin taipeisiin, oravien ja lintujen naapurustoon, siimekseen metsiköiden, paljastuvat ihmisten toimet näkyvän miljöönsä kiillottamisessa silmänlumeeksi, törkeäksi tekopyhyydeksi. Pinnalta kullitetuksi siveydeksi kuin valtioiden välinen ympäristöpolitiikka korulauseineen, kansainvälisine ilmastokokouksineen ja small-talkeineen.

Edellisen blogini valokuvat ovat Kajaanista, muutama kilometri kaupungista Joensuun suuntaan.

Kylttejä, tienviittoja tai mitään muutakaan informaatiota tästä kaatopaikasta ei tienvarteen ole pystytetty. Siinä sitä veronmaksaja tai joku muu satunnainen metsäänpoikkeaja, maailmantöllistelijä sitten ihmettelee, että kenenkäs rojulaatikko se onkaan nurin luontoon käännetty, esteettiseksi roskaksi suonlaitaa tarkkailevien silmille aseteltu.

Kykyä päätellä-omaava tietenkin hoksaisee pian, että Kajaanin kaupungin ylijäämävarastoltahan paikka näyttää. Yksityisiltä harvoin jää omakotityömaalta viemäriputkea, valurautakansia, betonirenkaita, liikennemerkkejä tai muutakaan tavaraa järjestelemättömiksi, hehtaarien kokoisiksi läjiksi metsiin kuljeteltavaksi. Kierrätykseen ainakin rautatavaran ja muovin se toimittaisi, betonirenkaat ja -putket murskaamoihin ja muun roinan viralliselle kaatopaikalle. Ainakin uhkasakon uhalla aikanaan.

Pienestä Suomestamme löytyy kaupunkien ja kylien laitamilta pilvin pimein ylijäämä- ja purkutavarasta syntyneitä kaatopaikkoja. Läjittäjinä ovat toimineet yleensä kunnat itse ja erilaiset rakennus-, putki-, sähkö- ja koneyrittäjät. Tällaiset rompetorit ovat halpoja ylläpitää ja voidaan naamioida hätävaravarastoiksi joista haetaan sitten tavaraa "jos" satutaan tarvitsemaan. Tai jos rautakauppa on pahimoilleen lyönyt ovensa kuutamossa kuhkijan nenän edessä säppiin...

Asian jakomielisyyteen kuuluu, että samat veronmaksajien palkkalistoilla olevat virkamiehet ja -naiset, jotka hiljaisesti hyväksyvät organisaatioidensa sisäiset ympäristörikokset, joutuvat virkansa puolesta uhkasakkojen uhalla nuhtelemaan kaupunkien asukkaita näiden ympäristörikkeistä omilla takapihoillaan. Varsinkin kun joku ystävällinen naapuri valittaa aitaan nojaavasta skodanrottelosta, heinähäkistä tai traktorin takarenkaasta. Suuremmille veronmaksajille hekään eivät uskalla tällaisista asioista edes sormea heristää; "tsot tsot, poijaat".

Muistuu jotenkin mieleeni lehdistä luettu tarina uhkasakotetusta kajaanilaisesta, ehkä hieman vajain tulpin varustetusta kansalaisesta joka takapihalleen jonoiksi asti autoja on kerännyt... (Klaus-Erik Nygård, josta jälleen oli juttua Kainuun Sanomissa 28.10.2008)

Pannaas vähän kertausta ympäristölakia käsittelevän pumaskan alkulehdykäisiltä. Kukanenkin lukekoon sen kokonaan vaikka netistä:

Ympäristönsuojelulaki 4.2.2000/86
Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:
1 luku

Yleiset säännökset
1 §
Tavoite

Tämän lain tavoitteena on:
1) ehkäistä ympäristön pilaantumista sekä poistaa ja vähentää pilaantumisesta aiheutuvia vahinkoja;
2) turvata terveellinen ja viihtyisä sekä luonnontaloudellisesti kestävä ja monimuotoinen ympäristö;
3) ehkäistä jätteiden syntyä ja haitallisia vaikutuksia;
4) tehostaa ympäristöä pilaavan toiminnan vaikutusten arviointia ja huomioon ottamista kokonaisuutena;
5) parantaa kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöä koskevaan päätöksentekoon;
6) edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä; sekä
7) torjua ilmastonmuutosta ja tukea muuten kestävää kehitystä.


2 §
Soveltamisala


Tätä lakia sovelletaan toimintaan, josta aiheutuu tai saattaa aiheutua ympäristön pilaantumista siten kuin jäljempänä säädetään. Lisäksi tätä lakia sovelletaan toimintaan, jossa syntyy jätettä, sekä jätteen hyödyntämiseen tai käsittelyyn.

tiistai 12. elokuuta 2008

Tuhlaajapoikien maisemat

Valurautaisia, vanhoista rakenteista purettuja viemäriputkia vesakossa...


...portaita, jotka eivät vie mihinkään...





...aitatarpeita, viemärinrenkaita, putkia pätkineen ihan huvikseen lojumassa...





"...katsohan, kuin tuikkii valot nuo.., ne eivät aina johda onnehen..."

...ja yhä putkessa sekä pätkässä löytyy...


...tiiliä taalia tallallaa...


...vesakossa "monta vaaraa ompi eessä, siksi malta aina mieli, se on turva verraton..."



...kiinnittäkää veneilyliivit, saavumme satamaan...


...kunnes astumme siltaa yli synkän metsäojan; lapset kuulkaa, asuukohan sillan alla se Hurrrja Hiisi?...

...viemäreissä sen salaisuus...





...ja viemärinkansien ruskeissa osissa kaikki paljastuu...


..."loistava ostos" pehmentää teräksisetkin jalat...




...kumpaas me oltiinkaan menossa?

...ruosteruska on kaunista kesäisessäkin metsässä...

..
.putkia, putkia, putkia...
...viemäreitä, viemäreitä, viemäreitä...
...ja niiden kansiosia....



...yhä edelleen putkia, putkia, putkia...
Tämän kuvasarjan on kuvannut Kivaniemi-blogin pitäjä omatoimisesti ja -kätisesti 8.8.2008 Kajaanissa, muutama kilometri Joensuuhun päin, oikealta puolen tietä metsästä.

lauantai 9. elokuuta 2008

"Venäläiset panssariajoneuvot vyöryvät...

...kohti Etelä-Ossetian pääkaupunkia Tshinvalia..." (Hs:n kuvateksti 9.8.08)


Patsaiden ja muistomerkkien tekijöille on jälleen tiedossa urakoita...

Miltä näyttävätkään näidenkin panssariajoneuvojen tykinputkista lähteneiden ammusten jäljet siellä kaukana siviilien keskuudessa, siellä, missä kokonaisten perheiden teurastamot sijaitsevat. Siellä, missä kranaatti ei lajittele, rysähtääkö se katkaisemaan lapsen, vanhuksen, naisen vai sotilaan kahtia, räjäyttämään kakkapyllyä pesevän äidin vauvoineen kylpyhuoneen rakenteiden, betonin, laastin, kaakeleiden ja tiilenpalasten mukana tuusannuuskaksi.

Kokonaisen kaupungin ovat taistelevat osapuolet jo allensa jyränneet, ihmisten kodit, koko insfrastruktuurin törröttäviksi savupiipuiksi ja rikkiammutuiksi kerrostaloiksi pommittaneet.

Montako tuntia kello tupani seinällä aikaa tikuttelikaan tänä aikana?

Vielä eilenaamulla, kun lapsilleni aamupuuron tarjoilin ja kotona olevan väen kanssa vanhimman pojan koulutielle saattelin, ei Georgian tilanne näyttänyt muuta kuin yksittäisten kahakoiden sarjalta, mutta jo illalla, kun samaiset lapset olimme pehkuihin ohjailleet, unten maille tuuditelleet, luin netistä, kuinka yli tuhat ihmistä oli päästelty hengiltä (jonka luvun saanee heti kymmenellä kertoa) ja kuinka sotatoimet olivat täydessä käynnissä Ossetian vuoristoisella maaperällä.

Myöhään yöllä katselin Euro Newsiltä kuinka Georgian presidentti Saakasvili puhtoisin valkein paidoin kumartui ohimoonsa pipin saaneen sotilaan ylle joka lakanoiden välissä virui, taputteli tätä kuin omaa poikaansa ja jo seuraavassa uutispätkässä sama tärkkikaulus pui nyrkkiä sodan vastapuolelle mikrofoniin sotaisasti uhoten. Seuraavaksi ruutuun räpsähti Putin-maridanikoteloisesta äskettäin kuoriutunut Venäjän pressa Medvedev joka ampui samanmoisin sanankääntein takaisin niin että Kremlin paljon verta ja suolenpätkiä nähneet muurit kajahtelivat.

Pian huljahti uutiskuvat mantereilta toisille, Kiinaan ja sinne, mistä pakkopullaurheilua minunkin pitää seuraavina viikkoina niellä kaikilta kanavilta.
Katsomosta näytettiin vilaus kahdesta maailman tunnottomasta superpsykopaatista, G.W.Bushista ja V.Putinista etsimässä hyvin toimiville ruuansulatuskanaviensa loppupäätteille istumapaikkaa. Sijoittamassa siloisia perseitään kiinalaisella silkillä päällystetyille penkeille kun niiden kuuluisi olla siellä, minne he pommejaan lähettelevät putoilemaan. Näihin, robottikäden pyyhkimiin, lanoliumilla voideltuihin takamuksiin pitäisi samojen sirpaleiden upota samoilla verisillä tantereilla jossa äidit, lapset ja vanhukset räjähtelevät kappaleiksi, murskaantuvat luujauhoksi, palavat soihtuina toreilla ja kujanteilla, tukehtuvat väestönsuojiin ja sairaalasänkyihin.

Kuinka tämäkin sota on jälleen mahdollista?

Tavallisen kansan tyhmyyden vuoksi. Sen äärettömän typeryyden takia joka kaikissa tavallisissa ruokapöydissä maailmanlaidoilla sijaitsee. Sodat kaikkinensa ovat enimmäkseen aivan tavallisten miesten syytä jotka ihailevat tykkien ikuista erektiota, sotilaspuvuista ja litteistä bareteista uhkuvaa ylemmyyttä. Niiden, jotka sokaistuvat vallantunteen huumassa saatuaan rynnäkkökiväärin kouriinsa, nipun munakranaatteja tesettiin roikkumaan, luotiliivit ja peltisen kypärän päähänsä antamaan harhantunteen siitä, että niiden turvin voi rauhassa käydä murhaamaan toista samanmoisin varustein evästettyä naapurikansalaista.

Sotiin ovat syyllisiä sotilaat jotka pelkäävät, mutta eivät sitä, että sodassa kenties kuollaan, haavoitutaan, tullaan sokeiksi ja jalattomiksi. Sotiin syyllistyvät pelkurit jotka tutisevat luisuotsaisen kersantin edessä joka simputtaa, taaksepoistattaa, panee arestiin ja lomakieltoon. Jotka pelkäävät punaniskaista lutia joka huutaa posket pyöreinä uhkauksiaan, vähättelee, tutkii vaatekaapin sisällön ja punkan lakanoiden viikkaukset.

Sodat ovat pelkurien verinen teatteriesitys.

Vaihtoehto on ollut aina olemassa.

Pelkääjän typeryyden sijaan heidän tulisi ottaa rohkeus käyttöön. Rohkeus, joka ei ole Antti Rokan konemaista rohkeutta, Lammion ylemmyyden tunnetta tai Lahden uhmakkuutta.

Rohkeus olla tarttumatta aseeseen. Rohkeus astumatta kohti panssariajoneuvon ohjaamoa. Rohkeus olla lähettämättä pommilastia hävittäjästä alhaalla olevien avuttomien niskaan. Rohkeus uhmata niitä, joita sota hyödyttää.


Rohkeutta jo lapsesta lähtien uhmata auktoriteetteja jotka tukeutuvat armeijaan, asekuntiin, armeijan ylipäällikköön ja Natoon.

Haistattaa pitkät paskat kenraaleille, sotakalustoa valmistaville tehtaanjohtajille, öljy-yhtiöille ja kansakuntien luotsaajille joidenka pätemisenalustoina kokonaiset maailmat iät ja ajat ovat olleet.

Jos tavalliset kansalaiset olisivat tällä tavalla rohkeita, kenraalit saisivat sotia sotansa keskenään, mutta tällaiset ajatukset ovat vain lapsellista utopiaa. Muutaman Ardnt Pekurisen kaltaisen, Vienan korvessa 5.11.1941 teloitetun rohkean yksilön vaimea ehdotus. Kuin sorsametsällä kastuneen haulikonpanoksen tussahdus märässä kuusikossa.

Rohkeus ei tavoita aamulehtensä urheilusivuja tavailevaa, energiajuomia sisäänsä kittaavaa, sotapeleillä elämänsä aloittanutta ja iskelmien imelyydessä elävää markkinatalouden syöttöporsasta. Kun aika tulee ja kaksikymmentä vuotta Tuntematon-elokuvan kouluaineena olevaa itsenäisyysesitystä on koettu ja armeija käyty, hän sulkee päänsä monitorin, pukee käskystä varusteet päälle ja alkaa ampua kuten opetettu on.

Kuva Mikkelistä 4.6.2008

Niin myös vielä jonain päivänä täällä, meillä, tälläkin mitättömällä, Suomeksi rajatulla maankamaralla kun aletaan maailmanlaajuisesti taistella siitä, kuka ryystää viimeiset pisarat ehtyvästä avaruuden kukkasesta nimeltä maapallo.


Sillä siitähän on jo kysymys Georgiassa, Tshetseniassa, Ruandassa, Darfurissa, Nigeriassa, Lähi-idässä jne...
Kuva Mikkelin torilta 4.6.2008