perjantai 25. marraskuuta 2011

Sepeteus redillä: kuolema vierailee aluksella


Ti 27.8.2002 klo 07.00

Eilinen rantautuminen tyssääntyi. Ollaan edelleen redillä. Istun hytissäni kirjoittamassa. Yöllä on tapahtunut jotain sellaista joka varmasti viivästyttää rantaanpääsyä lisää.

Puoli neljältä hytin ovea jyskytettiin. Luulin Raumanjennyksi, enkä reagoinut, mutta kohta oveen jysähti pari raskaampaa rystyslyöntiä ja tiukka ääni sanoi aufmachen polizei! Pomppasin avaamaan ja vihreäpusakkainen naispoliisi työntyi muitta mutkitta ovesta sisälle perässään miesparinsa. Mitään sanomatta ne katsastivat kajuuttani päällisin puolin sanoen lähtiessään aufenthal in der kabine josta ymmärsi, etten saa poistua luvatta mihinkään.

Kurkkasin käytävään jossa kapteeni huolestuneen näköisenä seurasi, kuinka herätys toistui Raumanjennyn hytin ovella. Poliisien ja kapteenin poistuttua Raumanjenny hipsi ovelleni ja sanoi, että aluksesta on löydetty jonkun matkustajan ruumis. Vetäisin farkut ja teepaidan päälleni ja sanoin, että mennään katsomaan.

Kun noustiin portaat välikannella, kulmantakaiselta kulkuritilältä kallistui äkkiä eteemme Larsleevi kuin keltaruskea kummitus ja kuiskasi, tuosta kaiteenaukon kulmasta näkee kaiken. Kun kumarruin Larsleevin osoittamaan kohtaan, Raumanjenny halusi myös katsoa ja niin me poski poskea vasten nähtiin samanaikaisesti kuinka siviilipukuinen mies käänsi valonheittimien loisteessa verilammikossa makaavaa ruumista alempana olevalla konttikannella. Se on Reinold, supatin Raumanjennyn pieneen korvaan. Mies, joka ruumista käänsi, nousi seisomaan puistellen päätään ja osoitti ruumiin solisluun ja kaulan yhtymäkohdassa törröttävää esinettä. Se on murha, rävähti Raumanjenny.

Klo 08.30 messissä

Saatiin lupa tulla aamiaiselle, mutta ulkona liikkuminen on toistaiseksi kielletty. Isot alat lastikansia ja kulkuväyliä on suljettu polizei-nauhoilla. Kapteeni kävi äsken ilmoittamassa, että rantautuminen viivästyy ainakin huomiseen kunnes konsulaatista on saapunut joku viranomainen paikalle koska kysymyksessä on Suomen kansalainen. Kuolintavasta tai mahdollisesta rikoksesta kapteeni ei sanonut sanaakaan vaikka valokuvaaja Jasper sitä tivasi täsmällisen kuuloisella saksallaan. Tyttöpariskunta istui kalpeana omassa pöydässään pidellen toisiaan kädestä, mutta Larsleevi puri sämpyläänsä hörpäten teetä päälle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulle ei aamupala oikein maistunut ja Raumanjennykin joi kahvinsa vaiti ollen. Lähtiessään se sipaisi minua kookoksentuoksuisella kädellään poskesta ja sanoi, että koputa sitten ovelle kun tulet.

Klo 16.00 yläkannella

Noin tunti sitten poliisit käärivät nauhansa rullalle ja kaikilla on lupa jälleen liikkua kuten ennenkin. Ruumiskin on hävinnyt ja parhaillaan pari miehistön jäsentä jynssää verijälkiä konttikannelta pois. Kapteeni oli jossakin määrin helpottunut kun ilmoitti meille, että Reinoldin kuolema oli tapaturma. Erään 20 jalan kontin kiinnityksessä käytetyt etumaiset surraustangot olivat pettäneet ja yhdestä sellaisesta singahtanut lukituksen osa oli osunut suoraan kannella tupakalla olleen Reynoldin kaulaan. Syytä kiinnityksen pettämiseen voidaan tutkia vasta tullimiesten paikalla ollessa koska sinetöity kontti on avattava jotta nähdään, onko sen sisällä ollut lasti siirtynyt ja siten aiheuttanut kontin ulkoisten kiinnitysten pettämisen.

Minäkin menetin sitten poikuuteni tämän tapaturman ansiosta. Aamiaiselta menin Raumanjennyn hyttiin ja se tuli heti kiinni minuun ja sanoi, että häntä pelottaa. Houkutteli sitten minut sänkyynsä ja minkäpäs minä sitten enää mahdoin kuin antaa mennä vaan. Eikä se nyt niin erikoista minusta ollut. Raumanjenny kyllä ulahteli työnnellessäni ja sanoi sitten jälkeen päin, että hänestä eniten kiihottavaa oli ajatus, että elämässään ensimmäisen kerran saa aivan korkkaamatonta miestä. Olisihan se varmaan sitten minunkin puolesta saanut olla hieman romanttisempaa, mutta kun ei niin ei. Teoria ja käytäntö tässä vain kohdallani yhtyivät, sanoin Raumanjennylle kun se kysyi, miltä tuntui. Että olen sen verran kirjoja lukenut ja pornoa kaseteilta nähnyt ja enimmäkseen vain ihmetellyt, kuinka ihmiset voivat toisiaan kaikkiin mahdollisiin ruumiinaukkoihin survoakaan. Korvaankin jossain filmissä ruiskivat vaikka kalu ei sisään mahtunutkaan. Ja kun sanoin katsoneeni pari synnytysvideota ja siitä ymmärtäneeni perusteellisesti koko touhun lopullisen tarkoituksen, niin olin aina arvellut, ettei minua mahda seksi koskaan erityisemmin viedä mukanaan. Älähän uhoa, sanoi Raumanjenny loukkaantuneena, kun nyt makuun pääsit, niin ensi yönä olet hyttini ovella mankumassa lisää.

Enkä ole, ajattelen nyt mielessäni. Olisi vieläkin saanut jäädä tuonnemmas koko "korkkaamiseni", saatana.

torstai 17. marraskuuta 2011

Sepeteus Elbellä

Ma 26.8.2002 klo 09.30 Elben alajuoksu, Hampurin satama, laivan yläkannella.

Redillä lillumme jo toista vuorokautta. Harmaa taivas, sataa tihuuttaa. Laivan rantautuminen tulisi tapahtumaan muutaman tunnin sisällä, mutta alkumatkan paksukylkinen selkänsä kääntäjä, joka on nyt muutamana päivänä tullut juttelemaan, sanoi, ettei rantautumisilmoituksiin aina kannata luottaa. Mies esitteli itsensä Jasper R. Jolkkoseksi, ammattivalokuvaajaksi joka on jättänyt kaluston kotiin ja sanoo lähteneensä pakoon kuvista turvoksissa olevaa maailmaa. Persaatanaklicks! se kirosi vielä puikkoviiksiensä lomasta ja painoi kuin kameran laukaisinta lihavien kämmentensä välissä.

Muihinkin matkustajiin olen vähän tutustunut. Näkymättömin niistä on Larsleevi Reiman, popliinitakkinen laiheliini joka saattaa yhtäkkiä huojahtaa mistä tahansa seinästä erilleen, kuiskata päivänsä tai huomenensa tai änkyttää olevansa menossa Portugaliin katselemaan uutta vaimoa itselleen kun entinen lähti hiivan ostoon neljä vuotta sitten. Sekin syö aina samassa pöydässä jonka ensimmäisenä päivänä valitsi. Seuraansa Larsleevi on saanut Unto Monosen näköisen tumman miehen joka pälyilee mustasankaisten lasiensa takaa kuin alati jotain etsien. Kerran se tuli juttelemaan, mutta en saanut sen sanoista mitään tolkkua koska se puhui ainakin kolmea kieltä yhtä aikaa ja d-kirjain oli melkein  jokaisessa sanassa. Nimensä ja kotipaikkansakin se sanoi jotenkin samaan pötköön, että Reidolbardybolshoudstonleds. Mielessäni sanon sitä siis Reinoldiksi.

Raumanjennyä lukuunottamatta naisista kaksi muuta ovat jääneet hieman etäisemmiksi. Ne istuvat toistensa seurassa ruokaillessaan ja asuttavat samaa hyttiä. Muutenkin kulkevat kaikkialla käsikädessä. Toinen on se lyhyttukkainen lippalakkinen jonka isot rinnat kelluvat kainaloihin päin ja joka yrittää pukeutua poikamaisesti. Toisella on pyöreän takamuksen päälle ulottuva vaalea palmikko, toinen korvanlehti täynnä lävistyksiä ja paksuhuulinen, punainen suu joka on alati onnellisessa hymyssä, ja se hymy ulottuu silmiin saakka. Juutinrauman siltaa alittaessamme näin niiden suutelevan toisiaan alemmalla kannentasolla. Kun he näkivät minut, huikkasivat ottamaan valokuvaa hetkestä, mahtava silta kaartuu heidän yläpuolellaan. Menin ja otin kuvia niiden kalliilla järjestelmäkameralla jota en oikein edes osannut käyttää. Samalla pidätin hengitystäni ihmetyksestä katsellessani sillan valtavaa kokoa joka oli juuri edelliskuussa vihitty käyttöön.

Klo 11.00 Söin Raumanjennyn kanssa lounasta. Veteen tehtyä kalakeittoa jossa perunoiden sijaan oli käytetty jotain nuudelin tapaisia lättösiä ja vihreitä, pitkiä papuja. Epäröin ensin edes ottaa lautaselle sitä, mutta se olikin hyvää. Särpimeksi vaaleaa leipää, parmesan-juustoa ja päälle  pullollinen väljähtyneen makuista pilsneriä. Vähän kyllä pierettää nyt, mutta täällä yläkannella se ei haitanne.

Luotsivene kiinnittyi kylkeemme äsken. Joka suuntaan sojottavine antenneineen ja pyörivine tutkineen se näyttää kömpelöltä, taitavasti se tämän Red Hughess Sean kylkeen silti poikittaisaallokossa soljutteli. Luotsina on valkealakkinen, harmaahiuksinen nainen. Iso, mutta ei lihava ja tummien kulmien varjostamien silmien välistä suuta kohti putoaa nenä kuin Golda Meirillä jonka kuvaa pienenä lehden etusivulla ihmettelin isälle ääneen. Luotsi polttelee nyt pikkusikaria ja huutelee saksaksi reelingin ylitse kapteenille. Nyt se nousee laivaan ja häviää kapteenin kanssa portaita alas.

Sumu alkaa hälvetä eikä sadakaan enää. On poudan ja pilvisen välinen alakuloinen rajatila. Tarkkailupaikaltani olen jo usein yrittänyt laskea noiden valtavien konttien lopullista määrää, mutta ei niistä tahdo selvää saada. Ainakin 5 päällekkäin, 12 vierekkäin ja pitkittäissuunnassa 9, se tekee 540 konttia, siis noin. Peräkannelle on ajettu 2 kuorma-autoa ja neljä Caterpillar-merkkistä pyöräkuormaajaa. Ajoneuvojen renkaat on lukittu tukevien teräskiilojen puristuksiin ja vedetty vielä varmistuskettingit sakkeleilla kannen metallirenkaisiin kiinni. Lisäksi työkoneiden runkojen ja kuorma-autojen kapellipressujen ylitse kulkee kiristysliinat joiden kiinnityskohdat menevät ristiin alustan alta.

Rahtina on myös kaikenlaista muuta pakettia, rauta- ja muoviputkea, valkeita lujitesäkkejä joissa valmislaastia ja sementtiä. Toisella laidalla on kolmanneksen laivan pituudesta oleva tiililetka ja päällä kiinni köytettyinä muovirullia. Mitähän muuta lastiruumassa kannen alla sitten onkaan kuin vaatimaton puuarkkuni? Raumanjenny nauroi pirullisesti kun kerroin sille, millaisin matkapakaasein olin liikkeelle lähtenyt.

Mitä helvettiä sinä siinä laatikossasi raahaat, se kysyi.

Kaiken minkä omistan, vastasin.

Kerroin sitten Leroy Desmarais-nimisestä nuorukaisesta joka lähti samanlaisin varustein pienestä ranskalaiskaupungista Saint-Meenstä lähimpään satamaan riitauduttuaan isänsä kanssa. Riita koski sitä, onko poika homo vai mistä kiikastaa, ettei miniää ala taloon ilmestyä. Leroy vain oli päättänyt jo teininä, ettei tuppukylänsä tyttärille poikuuttaan uhraa. Vaikka sitten Harlemin huorille, se isälleen huusi. Hän oli suunnitellut pitkään vanhemmiltaan salaa matkaansa ja kun viimeisin, ylitsekäymätön riita isän kanssa sitten tuli, hän otti ja lähti. Mutta päästyään kolmenkymmenen kilometrin päähän Brestiin odottelemaan laivansa lähtöä, Leroy jäi kadulla kulkiessaan nuoren naisen ajaman skootterin yliajamaksi ja kuoli pää sen päälleajajan hameenhelmassa hymy huulillaan, auenneesta paidanlävestä täyteläisinä pilkistäviä rintoja tuijottaen.

No on sulla jutut vaikka missään et ole koskaan käynytkään, sanoi Raumanjenny.

Maailma ja sen tarinat tulevat kyllä luokse jos vain lukee paljon, vastasin siihen.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Sepeteus merellä


Torstai 8.8.2002 klo 06.00 Hytässä. Kumma uni. Kysyin oman kylän papilta neljä kysymystä: Mitä varten jumalan pitäisi olla olemassa? Jos sellaisen hankkisin, mitä sillä tekisin? Entä jumalanpito-ohjeet; mitä se syö ja juo ja mitenkä sitä ulkoilutetaan? Onko siitä maksettava lemmikkiveroa?

Aiemmin yöllä heräsin  pari kertaa myös isä ja äiti-uniin. Ei niissä mitään erikoista tapahtunut, kävin jotain keskustelua isän kanssa ja äiti askarteli pöydän ääressä origameja. En ikävöi, en edes unissani. En silloinkaan kun isä kuoli vaikka se oli vasta 49 vuotias. Löysin hänet mökiltä sängystä. Se oli kuollut keuhkoveritulppaan nukkuessaan. Kaksi vuotta myöhemmin löysin äidin pihasaunan eteisestä. Äiti oli kuollut hypoksian aiheuttamaan sydämen rytmihäiriöön. Oli pitänyt tulta kiukaan alla ja samalla pessyt mattoja suihkutilan lattialla. Räppänä visusti kiinni niin happi loppui. Oli sillä jo aiemminkin jotain rytmijuttuja, mutta ei tutkituttanut ja niin sitten kävi. Olisihan se voinut käydä siitä huolimatta. Äiti oli juuri täyttänyt 54.

Ajattelen usein, että toisaalta kauniita kuolemia hyville ihmisille tuollaiset. Kesken kiireen ja työn, tai levon ja yön...

Minä täytin viime viikon keskiviikkona 27 vuotta.

Eilinen oli vähän sellaista haahuilua, paikkojen tutkimista ja merimiesten touhujen seuraamista. Vaihdoin kapteenin kanssa muutaman lauseen kehnolla (huomasin sen siinä) englannillani.  Kapteenin nimi on Hergh Maugham (kirjoitinkohan oikein?). Belgialainen sanoi alkujaan olevansa, mutta asuneensa maailmanmerillä pienestä pitäen koska isäkin oli ollut merikapteeni. Sen isä taas oli syntynyt Belgian Kongossa siirtolaisperheeseen, mutta sitten en muita elämänvaiheita enää ymmärtänyt kun kapteenin puhe muuttui jollekin murteelliselle aksentille.

Eilen aamupalalle kun viimein hytistäni hiippailin, ei Raumanjennyä näkynyt salongissa, tai messissä kuten oikeat merimiehet kuulema sanovat. Valitsin kolmionmuotoisessa nurkassa olevan pikkupöydän ja asetuin niin, että näin koko tilan paikaltani. Silti minut yllätettiin. Juuri kun haukkasin makrillitäytesämpylää, rämähti vieressäni iloinen nauru ja isosti että "huomenta herkkupeppu!". Sitten Raumanjenny istahti toiselle tuolille eteeni.

Huomenta huomenta, sanoin, nimeni ei ole Herkkupeppu vaan Sepeteus.

Raumanjenny vain naureskeli ja haki kupillisen kahvia itselleen. Sitten se esitteli kättään ojentaen itsensä.

Jenny Johanna Järvelin, kolmekymmentä ja risat. Saat kutsua pelkäksi JiiJiiJiiksi.

Minä kutsun sinua Raumanjennyksi tai Pepunpuristelijaksi.

En koskaan ole kuullut niin hersyvää remahtelua naisen suusta kuin minkä Raumanjenny  päästeli kertoillessaan itsestään ja miksi oli taas lähtenyt laivakurimusretkille. Minulta melkein jäi sämpylä syömättä ja tee kylmeni kuppiin kun tuijotin edessäni aukeilevia, iloisesti rohtuneita, leveitä huulia jotka katkaisivat poskesta poskeen pisamaiset kasvot. Nenäkin sillä eli. Se kääntyili ja vääntyili ylös ja alas riippuen raumalaisväritteisistä konsonanteista, verbien taivutuksista ja vokaalien soljahduksista sanoissa. Sitten kun uskalsin ruveta katselemaan Raumanjennyn silmiä, tuntui, että hulahdan niihin kokonaan, niin syvänsinisinä aventoina ne takaisin katsoivat naurunryppyjen koristaessa lähteiden rantoja.

Perhana, en minä tämmöisiä kokemuksia lähtenyt matkalta hakemaan!

Klo 14.35 yläkannen lasikuitusekoitteisella istuintasolla. On ulappaa, on. Ei mitään muuta kuin vettä vettä ja vettä. Pari rahtialusta näkyi kaukana äsken, mutta nekin häipyivät pian autereeseen. Lintujakaan ei enää näy, kai ollaan jo niin kaukana rannoilta, tai mikäpä lie niiden suhteen käytäntö? Albatrossista on se Juha Vainion laulu, mutta tunnistaisinko linnun jos tuossa laivan rinnalle liitelemään tulisi? Missähän ollaan menossa? Ei vielä ainakaan Tanskan salmien lähelläkään kun vasta pari päivää ollaan puksuteltu. Kyllikki Villa kirjoittaa alkumatkasta, että nuoremmat matkustajat, Brasiliaan menevä Rudi ja Boliviaan menevä muu seurue ei ole tottunut rahtilaivojen aikataulujen epämääräisyyteen, eli ovat liian tiukkoja suunnitelmia omille joutumisilleen laittaneet. Minulla ei ole mitään aikataulua, mutta Hampurissa on kuitenkin vaihto toiseen laivaan joka suuntaa Afrikan mantereelle, Marokkoon, Mauritaniaan ja Guineaan. Raumanjennykin... perhanan pisamanaama kun  tunkee joka ajatuksen väliin!

Yksi merimies kiipeää piipunkupeen tikkaita ylös, nuohotako se meinaa? Ei kun sillä on maalisanko ja pensseli käsissään, näkyy isoja maalinlohkeamia piipunsuojapellissä. Tämä laiva on kauttaaltaan enemmän oranssinen kuin punainen. Häkellyttävä väri sinistä vettä vasten auringon paahteessa.

Klo 22.00 Hytässä. Tunti sitten koputti Raumanjenny ovelle. Kävi lainaamassa korttipakan. Sanoi, että menee pelaamaan joidenkin matkustajien kanssa ja pyysi mukaansa. Sanoin, etten koskaan pelaa mitään.

Miksi sulla sitten kortit on?

Pasianssia itsekseni, vastasin.

Jaah, eikö se ole tylsää?

Ei kun lukee välillä.

Raumanjenny oli vaihtanut takaa repaleiset farkkunsa hiutuneeseen hameenripluun ja sinipunaiseen kauluspaitaan. Kaulassa sillä oli punainen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa punaiset muovisandaalit. Se katsoi pitkään avantosilmillään, päätään kallistellen ovenraossa minua, sekoitteli taitavasti korttipakkaa hoikissa sormissaan, rilahti sitten tavanomaisen naurunsa ja lähti.

Alan lukea kohta Vanhaa rouvaa. Nukuttaa.

Perjantai 9.8.2002 klo 06.00 Heräänpäs minä täsmällisesti kuin kotona. Lieköhän vielä Suomenaikaa? Meinaa vatsaa vähän vääntää, laivan keinunta on lisääntynyt, varmaan tuulee kovemmin kuin eilen. Ruoka oli kyllä liian raskasta yötä vasten. Jauhelihapihvejä, makaronia, perunoita, öljyistä tonnikalasalaattia ja tummaa leipää. Join piimää varmaan litran siihen päälle. Tuohonko hemmetin vessaan pitäisi taas istahtaa? En saakeli, suihkutiloissa on kunnollinen pytty eikä kuin tuo lilliputeille tehty. Menen sinne.

Klo 09.00 Messissä samassa nurkkapöydässä kuin eilen kaikilla ruokatauoilla. Aamiaisekseni valitsin paljosta tarjonnasta lautasellisen puuroa, teetä ja ison sämpylän. Oli katkarapuja ja jotain tahnaa välissä. Ihan hyvää vaikka en eläissäni ole monesti katkaa suuhuni laittanut. Joskus pizzan täytteeksi äiti niitä laittoi, ja itsekin. Raumanjennyä ei näy. Mihin lie korttipakkoineni jäänyt? Ei täällä ole niitä muita matkustajiakaan kuin se paksukylkinen kyselynsä lyhyeen lopetellut joka nytkin asettui istumaan selin minuun.

Tuleehan se JiiJiiJii  sieltä. Mennä kopsuttelee repaleisissa farkuissaan ja riverdancing-kengissään tarjoilutiskille, ottaa vanerisen tarjottimen, nostaa lasin, posliinikupin, lusikan, veitsen ja lautasen sille. Laittaa tarjottimen reunalle viipaleen ruisleipää, sipaisee margariinia ja  nostaa yhden vajaan kauhallisen puuroa lautaselle, kaataa kahvia kuppiin, vettä lasiin, sormet noukkivat vielä yhden palan sokeria maidottomaan kahviin ja nyt se kääntyy laivan keinunnan tahtiin hieman huojahdellen katsomaan minne istahtaisi. Näkee minut ja porhaltaa kohti, istuu nyt tuossa ja kirjoitukseni loppuu tällä erää tähän.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Vain vana jäi kun Sepeteus lähti



Matkapäiväkirjasta

Tiistai 6.8.2002 klo 03.00 Lähtö on satamasta huomenna illalla kuuden aikaan. Olen pakannut koko eilisen päivän ja tämän yötä. Hosun ja hermostun. Katselen verhojen raosta. Odotan vuokra-auton saapumista, tai tietenkin  kuvittelen vain, kuinka se sitten puoliltapäivin liukuu kadunkulman takaa etuovelleni.

Klo 06.00 Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen ajatus, että kello on jo iltakuusi, että olen nukkunut koko päivän eikä herätyspiippi ole toiminut. Keittelen aamuteet, tavanomainen puuro ei nyt maita. Syön vain voileipäkeksejä teen kanssa jonka olen maustanut lusikallisella hedelmäsokeria ja hunajapurkin viimeisillä, kuivuneilla jämillä. Tulee aurinkoinen päivä. Hyvä lähteä ilmojen puolesta. En tunne haikeutta, en mitään, vain jotain levottomuutta jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Sillä tunteella ei ole vielä nimeä kokemusvarastossani.

Klo 10.00 Olen tarkastanut sataan kertaan matka-askini ja alakerran suuren, jykevällä lukolla varustetun puulaatikon jotka otan mukaani pitkälle (toivottavasti) matkalleni. Hermoilen edelleen; jos se vuokra-ajuri ei muistakaan ottaa peräkärryä ja kantomiehiä mukaan ja joudumme viime tingassa niitä haeskelemaan. Vaihtoehtona oli nostolavallinen kevytkuorma-auto jos olisi sateinen ilma, mutta kuulema on helpompi satamassa nostaa suoraan peräkärrystä laivan nosturilla puulaatikkoni ruumaan. Noh, liekö se niin. Taisi olla ensimmäinen tällainen keikka pienen kylätaksin omistajalle. Mistä hommannee ne kantajatkin? Jos ovat ainoan kaljabaarin hemmoja, niin eipä niistä apua paljon liene.

Klo 12.00 Vuokra-auto ajoi alas kadulle iso, paripyöräinen kärry perässään ja kaksi kalsakan näköistä miestä nousi takapenkiltä. Nyt menen kiireesti!

Klo 13.00 Matka satamaan on pitkä. Meri on kotoani aika kaukana. Minua ei jäänyt kukaan kaipaamaan. Isä ja äiti ovat kuolleet eikä muita sukulaisia ole ilmoittautunut. Enkä itsekään kellekään, en minnekään niissä merkeissä ole yhteyksiä yritellyt. Työpaikalle kunnan varastoon jätin lapun pöydälle perjantaina, että tämä poika ei tule enää milloinkaan. "En tapa itseäni, mutta häviän maailman merille. Soromnoo!", kirjoitin sitten siihen loppuun kun muistelin jostakin Heikki Turusen  kirjasta sen lukeneeni. Tämän lähdön suunnittelua kesti kolme vuotta, eli siitä, kun laitoin äidin tuhkauurnan pieneen hautalehtoon viisi vuotta aiemmin kuolleen isän uurnan viereen. Ketään muita ei hautajaisissa ollut kuin seurakuntamestari ja hautausurakoitsija. Niin yksinäisiä me oltiin. Ei kuuluttu edes kirkkoon. Sitten myin vähitellen kaiken. Talon, isän rakentaman kesämökin, veneen, traktorin sekä äidiltä jäänen Madzan ja oman autoni, taulut, kirjat... siis ihan kaiken. Asuin puoli vuotta vuokralla kyläkeskustan pienessä kunnan kerrostalokaksiossa. Irtisanoin senkin kuukausi sitten ja tänä aamuna oli viimeinen päivä siinä. Kämppä jäi aika tyhjäksi. Siivoamista varten jätin kunnassa olevalle hyvän päivän tutulleni rahaa kirjekuoreen ja pikku testamentin lopuista irtaimistoistani, että siivoojat saavat pitää jos tarvitsevat. Tai pankaa roskalavalle, kiitos. Sanoin tuttavalleni, että aukaise kuori vasta tiistaina.

Melkoisia goljatteja nuo kantajat tässä autossa. Eivät puhu mitään. Toisella on kaljuun tatuoitu käärme ja toisella tahkonkivi. Tahkonkivi on minusta parempi, sanoin kuljettajalle joka istui pienenä siniruutuisena paitana rattinsa takana. Se vain nyökkäsi ja katsoi pelokkaana vieressään istuvaa käärmepäätä. Tahkonkivi istui vieressäni takana eikä sen ilme värähtänytkään tämän ainoan puheenparren aikana eikä muutenkaan. Ajattelin, että vaikka ampiainen pistäisi sitä renkaalla lävistettyyn nenään, se ei varmaan lakkaisi tuijottamasta hintelän kuljettajan siniseen hattuun johon näytti tulevan kuoppa sen mustasta katseesta.

Klo 18.00 Laivassa. Matkatavaralaatikkoni ja muut rojuni ovat nyt ruumassa, vain vaatteet ja vähäiset tykötarpeeni kuljetan metallisolkisessa matka-askissa hyttiin.

Klo 18.20 Koneet käy jo. Isonnäköinen lokki istuu laiturilla tolpan nokassa, nyt se kakkasi löysästi tuhannen ennen löysästi kakitun kakan päälle ja lensi pois. Joku nuori mies irroittelee köysiä ja kettinkejä laiturin mustista mitänenytovatnimeltään-vesipostin näköisistä tötteröistä. Yksi partamies istuu laivan lastinvastaanottokannella ja polttaa piippua. Kuusi muuta tekee nekin kaikki jotain. Mitään selkeää tehtävää ei näyttäisi heillä olevan, mutta kuitenkin hyvin määrätietoisesti ne eestaas kannella vouhkasevat. Me harvat matkustajat olemme kokoontuneet pelastusvenekannelle kuten käsky kävi. Haluavat kuulema tarkastaa livenä ja kerralla, millaista väkeä laivan henkilökuntaan kuulumattomat ovat ja ettei yhtään jänistä ole matkaan livahtanut. Meitä on tasan kaksikymmentä tässä nyt. Miehiä enimmäkseen, taitaa olla vain kaksi naista.., ei, on niitä kolme. Yhdellä on niin lyhyt tukka ja miesmäisesti pukeutunut, että menisi pojanklopista, mutta on niin suhteettoman suuret tissit laihoilla kupeilla ohuen paidan alla, ettei voi niiltä kyllä piiloutua. Kaikkien pitää esittää passit ja muut asiapaperit, ja on oltava selostus, millaisella matkalla on ja millaista aikataulua on aikonut noudattaa, pitää osata kertoa määränpää jne. Minullahan ei määränpäätä ole oikeasti, mutta kaikki muu tarina löytyy. Niistäkin on valetta ainakin puolet sillä kun sopiva satama löytyy, kerään kapsäkkini laiturille ja jään pois kyydistä. Vasta sitten on seikkailuni määrä alkaa. Tai oikeastaan johan tämä nyt siltä tuntuu kun ennen en ole käynyt  muutaman sadan asukkaan kotikuntani rajojen ulkopuolella kuin tulehtuneen varpaan takia keskussairaalassa kerran. Armeijaakaan en käynyt koska olin silloin jehovantodistajaksi hankkiutunut etukynteen. Siitä lahkosta eroaminen oli sitten kyllä yhtä helvettiä, että jos isä ei olisi ollut sellainen tömäkkä ja isoääninen, niin mitenhän minulle olisi käynytkään?

Klo 18.30 Olemme edelleen samalla kannella kuin puoli tuntia sitten. Joku perämies toi matkustajalistat ja toinen plaraa niitä ja huutelee nimiä. Nyt se huusi minun nimeni: Laakso Sepeteus? Täällä! karjun takaisin eikä se näytä huomaavankaan, mutta laittaa kuitenkin ruksin johonkin kohtaan paperiaan kun samalla jo huutaa seuraavaksi "Reiman Larsleevi?". Pitkä laiha mies huojahtaa pelastusrenkaan varjosta näkösälle ja huutaa, ei, oikeastaan kuiskaa, "Minuako kysyttiin?". Papereiden plaraaja huomaa hänet, nyökkää ja huutaa jo seuraavaa: "Tiivola Teivojulius?" Tämähän on kuin kunnan huutokaupassa kun lakkautettujen koulujen irtaimistoja myytiin vähälukuiselle ostajapopulalle viime kesänä, ajattelen kun teen merkintöjäni päiväkirjaani jota olen pikkutarkasti aikonut pitää koko matkani ajan. Onpahan sitten vanhana jotain edes minun elämästäni jonnekin merkittynä kun isä kuten äitivanhakin ilman yhtäkään täyttä lausetta muistiin merkkaamatta  manan majoille menivät. Yksi paksu ukko kävi jo kysymässä, että mitäs se poika kirjaileepi. Sanoin sille niin kuin asia on ja että kirjoitan hänenkin kysymyksensä seuraavaksi muistiin, niin se käänsi pomppakylkensä ja meni kauas ryhmän reunalle selin seisomaan.

Lokkeja on paljon. Jokunen rantavaris ja naakka huhkasee vielä joukossa. Taivas on muutamalla pilvellä kuvioitu. Laivan savupiipusta pöllähti äsken kovasti mustaa savua kun paatti peruutti ja alkoi  hitaan kääntymisen selälle päin. Satamassa on paljon muitakin veneitä ja laivoja. Pienimmissä on vain airot ja mela, sitten on tavallisia peräprutkuja ja vähitellen ne suurenevat huvijahdeiksi, rahtialuksiksi (niin kuin tämä) ja valtaviksi, uiviksi hotelleiksi joihin mahtuu kerralla tuhansia matkustajia. Näin äsken poukamassa kaksi vanhaa purjealustakin. Ne oli viimeisen päälle kunnostettuja ja niiden mahonginruskeat kyljet kiilsivät kuin öljyttyinä ilta-auringon säteiden sattuessa niihin jostakin rannan rakennusten väliköistä, tai heijastui ikkunoista joita on miljoona merelle päin tässäkin kaupungissa.

Kapteeni pitää kuulema seuraavaksi puheen. No nyt se puhuu. Ruotsiksi ensin! No voi! No nyt englanniksi jota minäkin jollakin tavalla hallitsen. Matruusi, vai mikä ukko lie mustassa hatunlipareessaan tulkkaa suomeksi joka toisen lauseen jälkeen. Kapteeni toivottaa vain tervetulleeksi ja luettelee esimerkkinä joitakin sääntöjä joita meidän, ylimääräisten kuljetettavien tulee noudattaa ehdottomasti. Tarkemmat tiedot niistä ovat kuulema paperilla, joka meille kohta jaetaan. Hyvää matkaa ja silleen, se vielä sanoi, heilahutti kamalan suurta Mauno Koivisto-kouraansa ja kapusi kapeita portaita alakannelle. Me saadaan kuulema lähteä nyt hytteihimme. Sain paperin jossa on noin 70 eri sääntöä joita tulee noudattaa ja toiset 70 jossa neuvotaan muu laivakäyttäytyminen sekä niiden päälle vielä pinkka selitysten selityksiä kuin katekismuksessa.

Klo 19.45 Hytissä. Olen ihan yksin kuten toivoinkin kun tätä matkaa kyselin ja aloin varailla eri paikkoihin soitellen ja sähköposteja lähetellen. Hytti on ahdas kuin maitolaituri vanhalla kotikylälläni. Maitotonkat vain puuttuvat. Tänne kuuluu selvästi moottorien klonkse ja jyrinä ja raah raah-ääniä kuin jotain siirreltäisiin lastiruumassa nurkasta nurkkaan. Onkohan siellä myös jokin tyhjä -tai täysi- tynnyri ajelehtimassa laivan keinunnan mukaan? Kun olin tulossa tänne alas, perässäni kapusi reppuineen nuori, pitkähiuksinen nainen jonka olin pannut jo nimenhuudossa merkille. Jennyjokin sen nimi oli, mutta juuri kun sen nimeä huudettiin, laivan pilli honkaisi kuin nuhainen jättiläisen nenä ja loppuosa nimestä humahti kuulumattomiin. Jennyjokin puristi minua perseestä kun en edennyt tarpeeksi nopeasti ahtaalla käytävällä ja virnisti sitten iloisesti kun käännyin katsomaan. Sanoi, että näin meil Raumal pruukataan tehd.

Huh huh.

Klo 20.00 Kävin vessassa. Sinne pitää mennä peruuttamalla ja olipa tarve kumpi tahansa, se on toimitettava istualtaan. Käsi mahtuu juuri ja juuri ottamaan paperia telineestä ja ujuttautumaan taakse että saa pyyhityksi. Kun pytyltä sitten nousee, on avitettava itseään käsillä ovenpielistä pitelemällä. Pytty tarttui pakaroitteni ympärille kiinni kuin imukuppi ja nousi vähän irti lattiasta kun siitä nousin. Onneksi vesijohto kesti ja se vetäisi pytyn takaisin niin että loiskahti. On siinä vessa, saatana!

Klo 21.00 Olen yrittänyt kotiutua. Matka-askistani otin esille vain tarpeelliset kuten hammasharjan ja pyjaman ja sandaalit. Suihku on yhteinen käytävällä, mutta minua pelottaa jos se Raumanflikka sattuu samaan aikaan sinne. Se varmana änkeää pesettämään selkänsä tai puristelemaan paljaita pakaroitani... Makasin äsken selälläni ja katselin tätä maitolaiturihuonettani jossa pitäisi kuukausi tai kaksi tai jopa kolmekin kestää. Seinät ovat olleet joskus valkoiset, nyt ne ovat kellertävät. Katossa on likalaikkuja ja pölypyörteet ovat kiertyneet kuin ampiaispesien jäänteet pyöreiksi kuvioiksi siihen. Pyöreän laivanikkunan puoleinen seinä on selkeän siniseksi maalattu, mutta kuhmurainen ja siihen on piirretty hävytön kuva miehestä ja norsusta. On ollut mielikuvitus tuolla taiteilijalla! Norsulla on kärsän paikalla pienen pieni kulli ja miehellä kullin paikalla valtava norsun kärsä. Siinä ne savannin reunalla ovat tuijottaneet toisiaan miljoona merimailia ainakin kun nimikirjaimia ja päivämääriä sekä satamien nimiä on kaiverrettu seinään satoja, ellei tuhansia. Onpa siinä minulla tutkiskeleminen kunhan aika käy pitkäksi eikä muuta tekemistä ole...

Klo 22.00 Kävin suihkussa. Raumanjennyä ei näkynyt, mutta varmaan oli juuri käynyt ennen minua koska suihkun lattia oli märkä ja pitkiä hiuksia lavuaarin reunalla.

Klo 22.30 Luen kirjaa. Valo on surkea ja suuntautuu väärin vaikka kuinka sitä yritän vääntää tyynyyni päin. Se on sellaisen ikivanhan jousen varassa killuva irtohehku joka polttaa vietävästi pitkälle varteen saakka jos sitä väärästä kohti koskettaa. Eiköhän mokoma sytytä vielä palamaan tämän hytän jos nukahdan ja se jää päälle. Luettavan nimi on Kyllikki Villan merireissuistaan kirjoittama Vanhan rouvan lokikirja. Kurjan mukavaa silläkin lyylillä on välillä ollut. Minulla on muassani tuon rouvan muutkin kirjat sillä olen niihin jotenkin tykkääntynyt. Ja varmaan niistä tämän lähtöhulluudenkin rintaani sain.

Keskiviikkona 7.8.2002 klo 03.00 Saatana kun heräsin kovaan ränkäisyyn joka kuului käytävästä. Kurkkaisin ovelta ja se Raumanjenny siellä istui lattialla ja noitui. Kysyin, mikä hätänä, niin se sanoi, että liukastui johonkin lattialla olevaan ja kun katsoin tarkemmin, näin, että se oli saippua. Ja se oli minun! Se oli varmaan pudonnut suihkulaukustani josta on vetoketju rikki. Menin ja autoin flikan pystyyn ja kyselin, että kävikö pahastikin, mutta se vain virnisteli iloisesti eikä ollut moksiskaan. Kun sitten kerroin, kenenkä saippua se oli johon hän liukastui, niin se räjähti nauramaan ja meni pitkään ennen kuin sai kakottua, ettei häntä ikinä ennen ole saippua-ansalla kukaan pyydystänytkään... voi perhana että nyt hävettää... ja kun se vielä hyttinsä ovella, kun käännyin, kaapaisi pyjamakannikkani kouraansa ja nipisti oikein kunnolla ennen kuin läimäisi nauraen ovensa kiinni. Nyt kyllä ei uni tule!

Klo 08.00 Tulihan se. Siis uni. Nukuin ja näin unta Raumanflikasta nauramassa ja puristelemassa miesten takamuksia kotikyläni osuuskaupassa. Siellä ei kyllä asu enää kuin vanhoja ukkoja ja akkoja, että ei ne kummoisia puristeltavia olleet siinä unessakaan. Mutta sitten, kun Raumanjenny näki minut osuuskaupan ovella ja alkoi virnistellen hohottaa, läksin karkuun ja juoksin kauas syntymäkotini perukoille, lehmihaan ja niittyperän ja rantasaunan ja veneen ohi rantaan ja vasta siinä heräsin kun  aloin miettimään että jatkanko uimalla pakoani vai otanko veneen. Kumma kyllä unesta tuli ihan hyvä mieli ja nauratti kovin kun pesin hampaitani seinälle taitettavan laivasängyn reunalla istuen.

Klo 08.15 Lähden tästä aamupalalle joka on luvattu oleman jokainen aamu puoli yhdeksän aikaan ruokailusalongissa laivan keksivaiheilla toisella kannella. Millainenhan "salonki" se mahtaakaan olla?

Klo 08.20 Avasin oven ja juuri kun olin astumaisillani käytävään, Raumanflikan ovi raottui. Tempaisin äkkiä omani kiinni ja istun nyt tässä vielä vähän aikaa, että se pyllynpuristelija ehtii mennä ensiksi sinne ruokailusalonkiin.

jatkuu -kai?