maanantai 31. maaliskuuta 2008

Lilla katekes för underklasen (1884)...

...eli Pieni katekismus, August Strindberg 1884. Suomennos Rauno Ekholm 1981.

Sitä tässä lueskelen.

Luvusta viisi, Moraali-pykälästä seksuaalimarkkinoidemme toriukot tykkäisivät. Esimerkiksi kysymykseensä Mitä avioliitto on? August tarjoilee seuraavanlaisen teesin:

"Taloudellinen järjestely, jolla mies on pakotettu tekemään työtä naisen hyväksi, jonka orja hänestä on tullut." Jäljessä on sitten selitys kuten kunnon katekismuksessa tulee ollakin, eli:

"Alemmissa yhteiskuntaluokissa mies ja vaimo, mutta etupäässä mies, tekevät ruumiillista työtä; keskiluokassa mies tekee työtä ja nainen hallitsee; ylimmissä yhteiskuntaluokissa miehellä on askare ja nainen huvittelee.

Emansipoituneet sanovat, ettei nainen ole syntynyt synnyttämään lapsia. Kuka ne sitten synnyttää?

Emansipoituneet sanovat, että he haluavat olla hyödyksi. Tämä on valhetta. He luopuvat taloudenhoidosta ja lapsista maalatakseen öljyväritauluja ja kilkuttaakseen pianoa. Onko se hyödyllistä! Eikö ole hyödyllisempää hoitaa lapsia, jotka nyt jätetään orjattarille (piioille).

Mikä on avioliiton tarkoitus? Lasten synnyttäminen ja kasvattaminen. Kaikki puhe seurustelun tuottamasta ilosta on pelkkää pötyä."

Ehkä Ruotsissa on näin ollut August Strindbergin aikaan. Ehkä ei. Ehkä Augustillakaan ei tällä kohtaa itsekontrolli ollut kohdallaan. Ehkä hän vihasi naisia. Ja ehkäpä siksi, että hänellä oli (kuulema) surkean pieni ja ohut kalu josta ilotalon tyttäret keskenään pilkkaa heittivät. Ehkä sen tojintakaan ei ollut oikein kovaa luokkaa silloin, kun sulaa seksiä olisi ollut miehelle tarjolla. Ehkä August ei ollut kuullut vanhaa, suomalaisten saloseutujen sanontaa "...pieni mutta tekninen jolla on kätevä hoidella kynnyksen alusetkin..."

Jos ruotsalaisnaiset eivät ole halunneet synnyttää lapsia niin mistä ruotsalaisia sitten on tähän saakka siinnyt? Varsinainen Pyhä kansa!

Niinpä.

Strindberg käsittelee kuitenkin paljon muitakin yhteiskunnallisia teemoja katekismuksessaan.

Tykkään siitä, kuinka lapsellisen helposti ja lakonisen ironisesti hän nakkelee uskomuksia ja uskotteluja, kuin luteita ikkunapenkiltä lattialle saappaan kannan alle rusikoitavaksi, joita vahvempi väki lakipykäliksi heikoimmille tarjoilee. Kuinka yläluokka hallitsee, rikastuu, juhlii ja pilkkaa osattomia. Ja kuinka taasen alaluokka kuolee nälkään ja tauteihin, kitisee, mutta alistuu kun muuta ei voi.

A. Strindberg käyttää reilusti ilmaisuja yläluokka ja alaluokka. Sanonnat eivät hänen aikanaan ole vielä kärsineet inflaatiota kuten niiden laita nyt on. Jospa nämä kuvaavat ilmaisut olisivat tulossa takaisin kuten lapsille nimiksi annettavat, kertakiertonsa tehneet vanhat nimet? Nykyisinhän käytetään mitäänsanomattomia ilmaisuja "syrjäytyneet" ja "optiomiljonäärit" jotka "elintasokuilun" kahdelta rannalta toisiaan hyljeksien katselevat.

Elintasokuilu!

Bah!

Mielikuvituksettomat virkamies- tai naistutkijat ovat moista sanontaa ängenneet yleiseen kielenkäyttöön kuin Miina Äkkijyrkkä kyyttöjään Helsingin kauppatorille puluja tallomaan.

Tämän Stindbergin Pienen katekismuksen yhdentoista pykälän Ketkään arvostetut henkilöt eivät käy yhteiskunnan kimppuun -selityksen loppukappaleetkin käyvät tähän päivään kuin bluetooth Jorma Ollilan korvaan:

"Ei ole mikään hyve, jollei rikas varasta. Sillä hänen rikkautensa on varastettu aikaisemmin ja laillistettu, niin ettei hänen tarvitse varastaa enää.

Ettei tarvitse varastaa, siinäpä hyve.

Köyhä, joka varastaa puutteeseensa, täyttää vain yksinkertaisimman velvollisuutensa elämäänsä kohtaan ja noudattaa itsesäilytysvaistoa. Rikas, joka on varastanut nautinnonhalusta, tekee rikoksen, mutta jää rankaisematta, hänet jopa palkitaan. Kauppias, joka on muiden hätää hyväksikäyttäen kahminut kokoon rahaa, saa lopulta kunniamerkin `kansalaisansioista´".

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Tunturitango




Otinpa ja polkaisin muutaman kymmenen kilometrin pituisen lenkin Tunturi Tangollani lumivallien reunustamia teitä pitkin. Muuten on jäänyt talvinen poljeskelu vähiin vaikka nastatkin syksyllä laitatin.

Aloitin samalla harjoittelun ajanjaksolle 29.5. - 21.6.08 kaavailemaani pyöräretkeä ajatellen joka vaatii paljon muitakin järjestelyjä. Aikaa suunnitteluun ja muuhun valmistautumiseen on tasan kaksi kuukautta.

Aikomani pyöräretki ei olekaan mikä tahansa huviretki jossa polkaistaan Tallinnasta Nizzaan 113 km:n päivävauhtia kuin valtiotieteiden lisensiaatti Osmo Soininvaara ennalta suuniteltuine hotellimajoituksineen ja hyvinsyönteineen.

Ehei. Budjettikin on aivan minimaallinen näihin tasavaltojen lävitse hujaltaviin, itsensä kanssa vetoa lyöviin valmismatkalaisiin verrattuna.

Tätä pyöräretkeä ja sen toteuttamismahdollisuutta olen miettinyt loppuun parikymmentä vuotta ja nyt se näyttäisi ehkä toteutuvankin.

Tämä on puhtaasti kirjallinen retki. Sille on olemassa esikuvansa ja olemassaolevat, julkaistut päiväkirjojen sivut 1900 -luvun alkukymmeniltä. En kerro henkilöstä jonka pyöränjäljille lähden enkä reitistäkään vielä tämän tarkemmin, että ei ainakaan kaikki heti arvaa millaisesta matkasta mahtaa olla kyse.


Blogitekstiä kuitenkin sitten suollan päivittäin ja esikuvani matkareittiä (jos se vain missä enää käy päinsä tiestön muuttumisen vuoksi) sekä muistiinpanoja tarkkaan mukaillen jos "mokkulayhteydet" vain suinkin pelaavat.

Tälle retkelle valmistautumisen aloitin jo muutama päivä sitten tarvikeluettelon teolla ja tilaamalla Antikwariaatti Arwo Paperista 1920-luvun tiekartan joka maksoi 7 €. Lisäksi selvittelin esikuvani aikaisen markan ja tämän päivän euron rahanarvokertoimen. Tuolloin yksi markka on ollut 0,2748/1 € ja kun silloisen pyöräilijän povitaskussa on pullottanut reilut kolmetuhatta markkaa sisältävä posa, tekee se noin 824 euroa tämän päivän valuutassa. Jos oikein osasin rätnätä.

Toisin kuin Osmo Soininvaaran kaltaisten joilla ei ainakaan rahan puuttuminen tuota koskaan päänvaivaa, minun täytyy voittaa jo tässä ensimmäinen haaste ja saada tämä vaatimaton matkakassa jotenkin järjestettyä. Sponsorit hoi! Lykkäätte kyllä ylimääräisiä eurojanne paljon turhempaankin...

Tämä lienee samalla testi siitä, kuinka 34 euron päiväbudjetilla pyöräilevä matkalainen Suomessa pärjäilee. Kievarimajoituksia saatika hotelliyöpymisiä se ei kuitenkaan kahta enempää suvaitse tai matkalainen nyyskähtää ojanpohjalle jo ennen Savonlinnaa. Kalsarit ja muu garderobi täytyy myös huljutella järvissä tai puroissa ja kuivatella pajunoksilla auringossa. Edellyttäen, että sattuu semmoinen taivaalta kuumottelemaan.

Mietiskelin vielä niinkin, että todellinen matkassa oleva rahamäärä lienee pienempikin koska minun on etukäteen hankittava joitakin tarvikkeita ja niiden hankintahinta on otettava tästä samaisesta budjetista. Viime kesän pyöräretkestä tekemieni muistiinpanojen perusteella päivittäinen kulutus on ollut 11-12 euroa ja tuntui, että syömistä oli runsaanlaisesti. Kaikki tarvittava päivittäistavarakaupasta hankittuina.

Kotona näinkin pitkä poissaolo vaatii lastenhoidon osalta omat järjestelynsä. En tiedä vielä, kuinka sen hoidan. Minun se on kuitenkin tehtävä koska itse itseni hoitotiimistä pois järjestän ja vaimon on kuitenkin töihinsä päästävä.

Pahalla päällä se on minulle tästä joka tapauksessa. Ei auta vertaus, että jos menisinkin torinlaidan pubiin lorottelemaan 824 euroa kaupungin viemäriverkostoon. Sehän ei kestäisi kuin pari päivää ja tapahtuisi miltei kotoa käsin.

Jotkut asiat on vain tehtävä kun niiden aika on. Heinätkin seivästetään ajallaan eikä kuolemakaan kysele, saako tulla kun tulossa on.

tiistai 25. maaliskuuta 2008

Luonnonsuojelulenkki...



...on aina tuore vaihtoehtomakkara luonnonsuolilenkille.

Vihreällä puolueella on yksinoikeus luonnonsuojelulenkin reseptiin joka on tynkä kuin Wikipedia. Reseptiä muokataan kotimaisissa puoluekokouksissa ja saunailloissa. Eurooppalaista sitkosta saadaan mukaan Heidi Hautalan Brysselinkutsuilla jonne myös ruskeamunainen Erkki Susi Pulliainen on kutsuttu alustamaan aiheesta Mitä vaikutusta aukkohakkuilla ja NATO:n sotaharjoituksilla on susien globalisaatiopyrkimyksiin tai poronkuseman pituuteen.


Keskeneräistä luonnonsuojelulenkkiä nautitaan tasaisin väliajoin ja (t)ulostetaan eduskunnan kyselytunneilla puhujapöntöstä läsnäolijoiden korviin.

Nih. Kuin Jumalan teatterilaiset sulaa paskaa kriitikoiden poskille Oulussa 17.1.1987.


Pääsiäisenä, näinä roistojen, ryöväreiden, tekstiviestittäjien ja heidän vapahtajiensa Golgata-päivinä käväisin syntymäsijoillani. Siellä, entisen humisevan metsän laitamilla, nykyisten risukoiden ja vänttyräisten puiden keskellä puksahtivat mieleeni vihreät pienet miehet ja naiset joita (marsilaisia mukaan laskematta) lienee 8-9%:n verran väestöstä. Yli 400 000 vihertävää suolenmutkaa, maksaa, keuhkoa, sydäntä, selkärankaa ja perspakaraa jotka jalkapohjiensa voimalla ovat muiden mukana tallomassa suomalaiskansallista ekologista jalanjälkeä maailmantilastojen kärkijoukkoihin.

Vuh.

Arkadianmäellä puolue nimeltä Vihreät ovat muiden mukana säätämässä lakeja ja asetuksia kansalaisten tueksi ja turvaksi. He ovat pitämässä perää kun vihreistä arvoista on kysymys. He ovat jo kauan toimineet aarniometsiemme ytimennäivertäjien ja hapsinkakkiaisten asianajajina, metsojen soidinpaikkojen suojelijoina ja soiden ainutlaatuisten biotooppien säilyttämisen esitaistelijoina. He asettuvat henkeään uhmaten soita ja metsiä uhkaavien telaketjuarmadojen eteen poikittain kuin kiinalasaktivistit Taivaallisen Rauhan Aukiolla Tiananmessa.

Minä melkein rakastan Vihreää Liikettä. Tykästän sen tarmokasta, luonnonmukaisesti savuttavalla peräprutkulla Teerisaareensa rauhoittumaan kiirehtivää Tarja Gronbergiä. Jos käteni ylettyisivät, niin miten lempeästi halaisinkaan lapiokourillani vihreän politiikan puistovahtia ja riihenlämmittäjää Irina Grohnia. Uh saatana kuinka lämmöllä muistan Ari Heikkistäkin joka jo v. 1983 oli Siilinjärvellä seuraamassa vihreän paikallisosaston perustamista ja puistelemassa kanssani Ville Komsia hereille kun tämä uniapnean yllättämänä nukahti kesken lauseen kajauttaen vihreistä aatteista kuumottavan otsansa kunnantalon saunakabinetin pyöreään pöytään.

Kiks.


Ay, mitä kiksejä saankaan kun luen runsaita, luontoarvoja korostavia kirjoituksia joita vihreät edustajamme buukkaavat väsymättä blogeihinsa, maailmanlehtien kolumneihinsa ja paikallislehtien yleisönosastoihin, annoihin ja avotakkoihin. Suuresti ihmetellen, kuinka he osaavatkin kirjoittaa luontomme puolesta niin, että Stora Enson johtajillekin luulisi kyynelen silmäkulmiin kihoavan.


Wöh!

Näin minun hippokampuksessani kumisi entisten metsiemme avarilla rannoilla. Vielä illallakin, matalassa metsämajassani, silmänkantamattoman aukkohakkion äärellä levolliseen uneen vaipuessani, kuin kiitosrukouksena saasteisen vihreää taivasta päin kumarrellen ajattelin:


Metsämme ovat liki 5%:sesti koskemattomina säilyneet vihreänliikkeen pioneerien ansiosta jonka jäsenistö tikulla pyllynsäkin hyyssiköissänsä pyyhkivätten ja metsämajoissansa, keräilytaloutta harrastaen asustavatten. Sieltä patikoiden ja yleisillä kulkuneuvoilla tunnollisesti ja väsymättä yhteisiä luontoasioita hoitamaan maalikyliin lähtevätten.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Ainutlaatuinen epeli

Pilapiirros evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwinista Googlen kuvahausta.

Muutamia kymmeniä vuosia sitten kansakoulussa taottiin sellaistakin teoriaa kehittymättömien aivosolujen eväiksi, että ihmislaji on ainoa laatuaan maailmankaikkeudessa. Semmoinen epeli jolle joku kaikkivaltias taivaan ja maan luoja on valtuudet antanut hallita alempiansa eläimiä, maata ja vettä. Ilmaakin, jota kaikki kitusiinsa imevätten ja pois puhaltavatten.

Sekä lisäksi, että lajiaatelin (nyk. eliitin) tulee hallita ja ohjastaa myös alempiarvoisia lajitovereitansa. Heidän ihonväriä, rotua, mielipiteitä, ravintotottumuksia ja syntymättömien vauvojen niskapoimuja tarkkaan syynätä ja näin heitä geneettisesti manipuloiden rotupuhtaaksi jalostaen saatella alamaisuuteensa.

Lajiaatelieliitti käyttelee ammoin saamiaan valtuuksia edelleen. Itse se pukeutuu demokratian tai diktatuurin kaapuun kulloistenkin poliittisten suhdanteiden mukaisesti.

Nykyisin, kun politiikka on pelkkää lemmenlirinää ja tekstiviestiä, lajieliitti yhä enenevässä määrin sonnustautuu globaalin markkinatalouden harmaaseen kostyymiin jonka saumoissa ja taivepaikoissa myös eliittimafia lihoo ja syöpäläistyy.

Maapallolla on 27 000000 (kaksikymmentäseitsemän miljoonaa) orjaa tälläkin hetkellä. Yhden orjan hinta on tänä päivänä vaivaiset 6 000 - 8 000 dollaria kun se vielä sata vuotta sitten oli 80 000 dollaria.

Tämän maailmanlaajuisen orjatorin sisääntuloväylän yläpuolella heiluu iloinen kyltti: ORJASALEVIIKOT! TULE SÄÄSTÄMÄÄN! 50% 60% 70% LOPUT 90%.

"Arbeit macht frei!"

Ja torin poistumisportin yläpuolella kirkuvat kirjaimet: TERVETULOA UUDELLEEN SÄÄSTÄMÄÄN!

Tällä samaisella torilla myydään myös "iloista lihaa" eli huoria eli prostituoituja vuosittain 52 miljardin dollarin edestä. Mafian lajiaatelieliitti kourii voitot säkin pohjia myöten pimeille tileilleen joita niin auliisti erilaisten paratiisisaarten ohella mm. Eliittivaltio Sveitsi heille kumarrellen availee.

Palkkionaan itse työn tehnyt "iloinen liha" asiakkaineen kuplii HIV:ä, kuppaa, sankkeria, tippuria, klamydiaa. Alkoholismi, huumeet ja väkivalta vapahduttavat vasta viimeisillä metreillä. Jumala ja lähimmäinen ristivät pestyt kätensä ja sulkevat silmänsä.

Jos luettelonomaisesti rupeaisi käymään lävitse kaikki ihmiseliitin arveluttavat toimet toistensa, useimmiten heikompiensa kustannuksella, ei koko blogimaailma riittäisi tilastoille ja totuuksille.

Kuinka siis jo edellä ylöskirjaamisieni pohjalta joku voi vielä uskoa ihmisen ainutlaatuisuuteen, kohtuullisuuteen, ahneudesta vapaaksi olennoksi? Semmoiseksi kuin se pienille lapsille joskus on opetettu? Ja opetetaan edelleenkin.

Koska olet vapaan eläimen nähnyt tai kuullut syövän itsensä hengiltä? Ihminen tekee sitä joka päivä.

Ihmisessä luotettavaa on ainoastaan mittaamaton pahuus. Se on aina käsivarrenmitan päässä jokaisesta katsoipa kummasta suunnasta tahansa.

Varsinkin globaaliin hyvyyteen on vaikea uskoa. USA:n, Venäjän, Kiinan tai Intian vilpittömyyteen demokratiapyrkimyksissään.

Hyvyys on niin pieninä murusina maailmalla, että se sotkeutuu pahuuden jalkoihin tai silpoutuu pommituksissa, kuolee kiväärinluotiin ja panssarinyrkkiin sotatantereilla. Kuihtuu janoisten huulille aavikoiden laidoilla.

(Tällä välin suomalainen seksimarkkinatutkija Henry Laasanen istuu taksin takapenkillä, kippaa pohjat taskumatista ja käy kravatti heiluen baaritiskille tutkimaan mihin suuntaan vonkaajat nyt ovat rysiensä nielut pyytämään laittaneet. Saapikohan nyt ja kuka. Ja mitä se tulee maksamaan.)

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Pokaralla otsaan!


Kuten eilen bloggasin, katosi toistasataa tekstiäni bittiavaruuteen kuin maapallo muutaman miljardin vuoden kuluttua. Olen muistitikulle tallentanut 74 kirjoitusta, mutta käytännöksi asti sekään funktio ei juurtunut.

Mutta kukapa vanhoja kauaa muistelisi tässä hektiseksi muotoutuneessa kulttuurissa vaikka tekstiensä häviäminen tuntuikin kuin olisi pokara naksautettu keskelle otsaa.

Hesarissa oli parina päivänä bloggaamisen mielekkyydestä juttua; paljon sontaa tämäkin areena suoltaa. Seuraavaksi käyvät sitten itse netille sielunsa myyneet aihetta lävitse keskustelupalstoilla kuin jumalankuviensa piirtämättömyyttä vaativat juustoboikottilais-fundamentalistit.

Heh heh.

Itsestä irti! Ulkopuoleltaan tarkkailemaan tätä touhotusta. Nyt olisivat paranormaalitäti Rauni-Leena Luukasen opit ruumiista irtaantumiselle tarpeen.

Vain taitavat, oman kokemuksensa lävitse asioita siilaavat kirjoittajat kykenevät mielenkiintoiseen tekstintekoon. Kuten niin on ollut aina.

Kirjailijat, kolumnistit ja radio-tv-toimittajat tarvitsevat oman äänen erottuakseen massasta, tästä valtavasta, ihmisten muodostamasta rytöläjästä, josta sojottaa jos jonkinlaista lauseentynkää kuin jäseniä pommin silpomasta toriyleisöstä Bagdadin torilla.

Eilen kuuntelin radiosta (Yle 1) Paavo Lipposen alustuksen mediakriittisessä ohjelmassa. Emerituspuhemies vaati esimerkiksi populismia kuriin, mutta kuten kaikki muistaa, hän itse on aina ollut populisti. Muuten, kenet, tai paremminkin minkä populisti listii ensimmäiseksi?

Kaikki poliitikot ovat populisteja. Listivät, tai ainakin haluaisivat listiä tieltään pahimpien kilpailijoidensa aatteet ja mielipiteet, sitä tehden myös niiden esittäjät.

Totuus on karu: eivät poliitikot ikinä tienhaaransa maitolaituriltaan politiikassa eteen päin pääsisi jolleivät äänien haravoimiseen populisminkin rattailla joukkoihin ajaisi. Ainakaan ääni"kuninkaiksi".

Kikkarankakkarat äänestäjämassat nakkaavat globalisaatiopuheille, EU:n kaukaisissa kabineteissa pidetyille toistensa kehuskeluille tai valtiomiesmäisyydelle. Kunnon poliitikko, siis populisti, liikauttaa äänestävien mieliä lupauksilla jotka koskettavat äänestäjän arkipäivää. Panee tieasiat kuntoon, lupaa säilyttää tehtaat, tuotantolaitokset ja työpaikat. Laittaa voita leivän päälle.

Populismi tarkoitti 1900-luvun alkupuolella myös ranskalaista kirjallisuussuuntausta. Suomessa populistikirjailijoita ovat olleet ainakin F.E. Sillanpää, Aleksis Kivi, Eino Leino, Joel Lehtonen, Väinö Linna ja Kalle Päätalo. Elossakin on vielä muutamia, mm. Arto Paasilinna ja Heikki Turunen.

Populisteista ikävystyttävimpiä, joskin lukijalistojen kärjessä keikkuvia ovat dekkaristit, sotakirjailijat ja viihdettä väkertävät monumentalistit.

Jotenkin tässä tuli itselle olo, kun niitä omia tekstejä näkymätön sensuuri pyyhiskeli tavoittamattomiin, että tässä suunnattomassa sanallisessa tuotannontulvassa saisi suuri luuta pyyhkiä muutkin roskat huit´kuuseen.

Netissähän siivous toimii koska tavaraa on enemmän kuin kukan ikinään kykenee havannoimaan. Se on kuin huusholli jossa entinen mies polki maitotölkeistä alkaen kaikki jätteet tupansa lattialle. Löydettiin sitten katonrajasta kaatopaikkansa päälle kupsahtaneena. Luonnollinen kuolema sekin.

Sanomalehtien sivuilta pitäisi pyyhkäistä mainokset ensimmäiseksi pois. Lehtitalot kauhistuvat moiselle ajatukselle. Itkisivät, että millä he sitten itsensä elättäisivät.

Journalismilla, perhana vieköön! Kuolkoot pois jos olemassaolonsa tarkoitus ei niitä elätä.

maanantai 17. maaliskuuta 2008

103 tekstiä katosi tosta noin vaan!


Kuinkas suu nyt laitetaan? Kaikki kirjoitukseni, piirrokseni ja valokuvani hujahtivat jonnekin virtuaalimaailman pippuripensaikkoon. Eli blogini, tämä Kivaniemi blues, jota ylläpidin ja vaalin, yritin kehitelläkin, 22.6.2007 alkaen ja jolle alkoi lukijoitakin valikoitua harvakseltaan, otti ja katosi enkä kuinkaan saa päähäni, että kuinka se kävi???

Hui, mikä katasrofi!

Harmittaa se kuitenkin.

Mutta.

Blogisivustothan ovat jo lyhyen historiansa aikana muotoutuneet kovin itsekeskeisiksi päiväkirjanlehdykäisiksi joille me, ylitsekäymättömiksi hengenjättiläisiksi itsemme tuntevat, niin isot kuin pienetkin tappiset kirjoittelemme luullen synnyttävämme jotain vallan kuolematonta.

Koskapa maailmanaikaan kirjoittavalla ihmisellä onkaan ollut näin rajatonta areenaa harrastaa ankaraa painiansa sanataiteen kanssa!

Mitä sanoisivatkaan E. Hemingway, W. Faulkner, C. Dickens, J. Joyce, K. Päätalo, P. Haanpää tai Timo.K.Mukka? Olisiko heitä ja kaltaisiaan kirjailijoita edes syntynyt näin helpossa puristuksessa?

Mutta mie silti jatkan kuin "Kutsetin" mies juoksuain. Piirrän ainaskin aloittamaani "Sauvakävelyllä"-pilapiirros sarjaani!

Se juontaa juurensa ammattiini. Olihan rakennuksilla joskus aivan mahtavasti tilaa piirtää ihan mitä tahansa. Gybroclevy-seinät olivat parhaita pehmeähkölle timpurinkynälle. Muisti vain, ettei ikinä erehtynyt piirtämään tussilla. Sen jälki ei nimittäin peity millään maalilla, ei kymmenenkään sivelykerran jälkeen. Kokeiltu on.