tiistai 24. tammikuuta 2012

Häätö 1


Oikealla kuusikossa kerrostaloja. Puiden oksat kurottelevat tienvierimmäisen parvekkeita, joku lumenpainama, pidempi havu ylettyy jo rahnustamaan niiden jälkiasennuslasituksia. Alimmalla ensimmäisellä päädystä lukien istuu ryppykaljuinen ukko tupakalla, lasituksen raosta  virtaa savu hiljaksiin ulos kuin höyry perunakattilasta. Aita ja siinä kiinni rivi vihreitä postilaatikoita. Aitatolppien päihin kokotalvinen lumi kerääntynyt kymmenien senttien korkuisiksi hatuiksi; Pekan puupäitä siinä rivissä, vain nauhoja ja kukkia hatut vailla. Muutama varpunen orapihlajien lumisilla harteilla, rusakon jäljet alhaalta rinteestä ylitse kulkuväylän, yölliset loikat jatkamassa toisen puolen talojen pihoille. Solakka lenkkeilijä hipsittelee vaaleankuultava letti mustan myssyn alta sinistä selkämystä vihtoen. Suoran päässä juoksija kääntyy kapealle kujalle jonka varrella 1960-70-luvuilla rakennettujen rivitalojen ränstyneet laatikot säännöllisissä, ahtaissa ruuduissaan jatkuvat kauas mäntykankaaseen loivasti nousevaa rinnettä myötäillen. Katu tekee näkymättömissä vinkkelin vasempaan ja palaa samannimisenä kahden muun talorivistön keralla pääväylälle. Toisenpäänviitassa on kadunnimestä jäljellä vain loppuosa: ...kierto.

Oikean puolen rivitaloja on revitty useita melkein rankaansa myöten paljaiksi. Vanhoja eristeitä, laudoituksia, ikkunoita ja ovia on lajiteltu poisvietäviksi kymmenille eri roskalavoille. Entiset saumakattopellit paketoitu ja kiristelty pakkauskiskoilla lumelle tiukoiksi kääreiksi ja katottomat rakennukset suojattu lainapeitteiden vihreillä hupuilla. Uusia kattotuoleja nojaa vastakkaisten naapuritonttien vinoon aitaan ja kakkosnelosnippujen, lautarukojen, tuulensuojalevypinkkojen ja kivivillapaalien alle on kadun varteen raivattu satoja metriä pitkälti tilaa kauhomalla roskalavoille paikalla olleet, vinoon köntsähtäneet pienet ulkovarasto- ja roskakatoseriöt.

Vielä ehyinä olevien, osittain asuttujen talojen pihoissa vanhoja tojotia ja volvoja. Eräälle kauimmaisen huoneiston nurmikolle on jonkun suven aikaan ajettu kaksi amerikkalaista farmaria joissa kiiltävää ei ole kuin kromatuissa vanteissa, nekin yli puolenvälin lumeen hautautuneina. Autojen välistä kulkee kaitainen ura lumessa ja sen talon puoleisessa päässä, oven kahta puolen ja pitkin seinien vierustoja on valtavat röykkiöt lumen suuvaamia roskapusseja. Linnut ja oravat ovat repineet muovipussien sisuksia pitkin pihaa. Makkarankuoria roikkuu pihapuiden oksillakin. Ikkunat harmaina, alakuloisina, sisään päivänpaistetta tarjoamattomina kertovat oman tarinansa paikasta, josta elämänilo ja kukkien loisto ikkunalaudoilta on jo kauan sitten pois karkoittunut. Vain yhdessä laajaruutuisessa on paperikangaskaihdin joka sekin toiselta puoleltaan lauenneena roikkuu kuin nyrkiniskusta revennyt, keltaiseksi värjääntynyt silmän luominahka.

Juuri tämän loppuunasutun rivitalo-osakkeen perähuoneessa Pietari lappaa sängynpäädyn nurkasta ruskeankantikkaaseen laukkuunsa, muutamien papereiden, passin ja verokortin päälle aluskerraston, kesätennarit, pari poolopaitaa, sukkanyyttejä ja yhdet päällyshousut. Ne hän peittelee virttyneellä villatakilla ja vetää sisäpuolen hihnat nyytin ylitse. Niiden päälle ja sivuille hän tunkee parranajokoneen, johdon, taskupeilin ja sim-kortittoman kännykän. Ikivanha, takaa perhosvetimistä vedettävä herätyskello, jonka hän asettelee varovasti villatakin päällipuolelle jääneeseen taskuun näyttää puolta kymmentä aamulla.

Pietari istahtaa huokaisten sängynlaidalle, panee tupakaksi. Katsoo huoneen toisessa nurkassa perse puoliksi paljaana katkonaisesti kuorsaavaa Untamoa. Kuulee, kun Irja kröhii keittiön lattialle viritetyllä patjalla ja Kale hänen vieressään öyhkää alkoholistin painajaisissaan. Olohuoneessa on hiljaista, tai sitten ovi on tiiviisti kiinni. Tavallisesti Kaskilahti on jo hereillä, tupruttelee sätkäänsä kovalla jakkaralla matalan pöydän ääressä, juttelee pienten vihreiden miesten kanssa ja on jo aamukuudelta ehtinut huuhdella kaljan kanssa leponexinsa ja klopromaninsakin. "Kaskilahti se taas käynnistää konettaan", sanoo siihen yleensä huomenekseen saman huoneen loppuunmaatulla sohvalla majaileva Isoleevi, kaksimetrinen ja satakolmekymmentäkiloinen entinen muurari jolta molemmat solisluut ovat korjaamattomasti murskana pudottuaan kahdeksan vuotta sitten tiililetkojen kanssa kolmannen kerroksen telineiden mukana alas.

-Untamo! Untamo, hereille siitä, sanoo Pietari ja tökkii kuivuneesta ruukkumullasta ottamallaan kukkakepillä sitä pakaroihin.

-Öyh...äyh, saa...tana.

-Olis tännään se häätö tästä kämpästä.

-Häätö? Ja paskat, puhisee Untamo, kierähtää ja nostaa lattialle valuneen harmaan viltin päällensä. Vanha prosessinvalvoja pieraisee, öhähtelee vielä hetken ja on kohta unessa uudestaan. Pöydänreunan kaljapullojen rivistön lävitse heijastuu ruskea valojuova halkaisten Untamon takkuisen parran, ison nenän ja iän poimuttaman otsan.

Olokoonpa sitten. Kyl se herejää kun kaivinkone nurkkaa raastaa, ajattelee Pietari, panee tupakkavehkeet pomppansa taskuun ja litistyneen lierihatun päähänsä. Melkein uudet, bensa-aseman mittarin päältä jonain yönä löytämänsä talvirukkaset hän laittaa laukkunsa päälle odottamaan.

Keittiön sotkuisesta jääkaapista Pietari ottaa lenkkimakkaranpätkän ja piimäpurkkinsa, puraisee ja hörppää ja samalla potkiskelee Irjan paljasta polvea joka näkyy likaisen peiton alta. Irja avaa ruttuiset silmänsä ja nysähampainen suu haukottelee.

-Mitse Pietsu ny, yskäisee Irja sanat suustaan kuin töpäisisi sinne yöllä kulkeutuneen torakan.

-Se häätö tännään...

-Jaa, se. No ei pal liikauta, lyhentelee Irja. -Kyl ne tullee sit meiät pois kanteleen vaik maattais täsä.

-Entä Kale? Sanoo Pietari ja potkaisee tätäkin kevyesti villasukkaisiin jalkapohjiin.

-Ei se mittään välitä. An sen maata, Irja tiuskaisee.

Olokoonpa sitten nämäkin. Pietari taittelee tyhjän piimäpurkin litteäksi ja laittaa sen likaisten astiaröykkiöiden, ruuantähteiden, kalja- ja lääkepurkkien peittämälle tiskipöydälle. Joka puolella siinäkin huoneessa köyhän ja sairaan ihmiselon tuottamaa saastaa, mainoslehtisiä, avaamattomia laskukuoria ja likaisia vaatteita. Pietari hakee huoneestaan laukkunsa ja rukkasensa, raottaa olohuoneen ovea ja hönkäisee muurarin suuntaan sohvalle:

-Isoleevi! Isoleevi!

-Häh?

-Se häätö!

-Vitunperkele! Niin se. Mihkä sä?

-Jonneki.

-Minnejonneki?

-No ainaskin talutan pyörän kaupunkiin. Mihkäs sä? Eikö ne antanu tuolta sitä tyhjillään olevaa?

-Hoh, saatana... kerenny miettiä... Niin, kyssyin mä sitä sillon viimoviikol, mut ne sano jot purkavat sen jo ens kuussa.

-Ohansulla se tytär?

-Ohanse. Mut se o Turus.

-Ni. Vappaahan sie lähtemmään?

-Vappaa ja vappaa. Voi saatana. Peukalollako mie sinne? Näillä käsillä? Saatana ku ei repunkutjua harteillaan kantamaan kykene! Eikä o rahhaa, eikä tu ku ens kuussa, ja nekin jo syäty ja juatu. Ja luulekko, et tyttö mua kauaa kattelis... tai ainaski sen mies nakkais mut jo huomen kartanol.

-Ni, en tiä. Miks Kaskilahti ei oo heränny?

-Katotaas.

Isoleevi vääntäytyy omituisesti itseään pyöräytellen sohvankuopasta istualleen, keplottelee sitten suuren ruhonsa polvia lattialla käyttäen ylös ja hervottomina heiluvin käsin astuu muutaman askeleen Kaskilahden samanlaisen sohvan viereen.

-Seon tainnu kuoltak?

-Täh?

-...kuoltak.

Pietarikin menee. Kokeilee sohvalla makaavaa sänkisen leuan alta ja toteaa saman kuin Isoleevikin.

-Ihan on kylymä, ei syki elämä ei.

-Mitä tehään? kysyy Isoleevi.

-No mitäs kun soitetaa vaan ja ilimotetaan.

-Millä?

-Niin. Ei taija olla kellään soittovehkeet tanassa enää näin loppukuusta.

-Ei ni.

-Jos silleen, etku mie meen kaupunkiin, niin sit käyn siellä poliisille ilimottamas? Eihä se tosta ennään karkaa.

-Ei nii, mut ei kyl ole tähän ny mukava jäähä yksin.

-Herättele nuo muut kaveriksi.

-Niin mä sit teen.

Ennen lähtöään aukaiseen Pietari Isoleeville valmiiksi kolme kaljapulloa, voitelee sille leivät ja laittaa lenkkimakkarasta siivuja päälle, käyttää vessassa, että se saa vetoketjun auki ja kiinni. Siihen se iso, joutilaaksi elämässään ilman omaa syytään joutunut kädetön sitten jää huokailemaan sohvansa reunalle ja katselemaan Kaskilahden iäksi sammuneita, puoliraollaan olevia silmiä.

Pietarin polkupyörä nojaa nurkan takana seinänvierustan lumihangessa sokkeliin. Eturengas on tyhjä ja Pietari pumppaa siihen ilmaa, kokeilee venttiiliin jäätyvää sylkeä sormellaan, kiertää tulpan kiinni, nostaa pyörää ja tömäyttää sitä takaisin niin, että enimmät tarttuneet lumijäät rasahtelevat irti pinnoista. Sitten hän sitoo laukkunsa hämähäkkikumilla tarakkaan kiinni ja kahlaa pyörää nostatellen hangen kautta kadulle.

Vai kuolema se Kaskilahen korjasi, ajattelee Pietari. Helepommalla pääsi kuin me jotka tuuliajolla nyt ollaan. Tämän alueen kaikki vanhat rivitalotontit rakennuksineen oli viime syyskesästä ostanut iso rakennusfirma ja nyt se remontteeraa ne, jotka kannattaa ja purkaa röttelöisemmät. Tilalle tulee pienkerrostaloja, semmoisia luhtimallisia sijoitusasuntoja, sanoi se firman inssi jota Pietari joulun välipäivinä kadulla jututti. Sitten Pietari kysyi töihin, vaikka apumieheksi, mutta ei luvannut se inssi eikä se mestari joka siihen paikalle lampsi. Sanoi, että kyllä heillä miehet piisaa omasta takaa. Katsoi, että vanha mies, ei toi jaksa kun noin väärässäkin kävelee. Ja varmaan näki, mistä asunnosta Pietari siihen kadulle tuli.

Yhteiskunnassa on nyt kuoppa hänen kohdalleen varattuna, ajattelee Pietari katkerana. Sairaspäivärahat on kulutettu eikä ikä eivätkä sairaudet riitä eläkkelle pääsyyn. Lonkka vaivaa, selkä kipeä, hartioita jatkuva kipu raastaa eikä päässäkään kaikki ole kohdillaan. Mutta lääkärit sanoo, että töihin vain ja kun minne menee kysyyn töitä, antavat ymmärtää, että vanha ja kulunut, me pois, hus. Ei mikään ole isänajoista muuttunut, huonompaan vaan. Piilotettuun sortamiseen. Ketä syyttäsi kun ketään ei päätösten takana näy? On vain papereita joissa organisaation leima alla. Tuonne jäi yksi kuollut ja kolme muuta raakkia kohtalonsa huomaan. Missä ja millaisissa oloissa ne tämän kaupungin muut kolmesataa mielisairasta avokasta majailevat? Ja tuhat työtöntä, vajaakykyistä ikäihmistä joille eläkeputkikin on ollut turha toive?

Pietari työntää pyöräänsä alamäkeen. Isomman risteyksen jälkeisen tasanteen hehtaarien kokoisella aukealla levittäytyy kerrostalotyömaiden linjapukkeja ja työkoneita. Laitimaisten, juuri vormattujen rakennuspohjien ensimmäiset anturalaudoitukset odottavat pakkasten lauhtumista ja betonivalua pressutettuina. Työmaakoppien rivistöt kahdessa kerroksessa vievät ison tilan kukkulalla vasten hiekkaista rinnettä. Lepikkoon päätyvän tontin rajalla on jo kolme muuttovalmista, kuusikerroksista ja kolmirappuista betonitaloa. Noissa sisäulokkeilla voisi vaikka asua, ajattelee Pietari kun  kulkee talojen ohitse; kaikilla lasitetuilla parvekkeilla on säteilylämmittimet roikkumassa katoissa. Talojen räystäslipat leviävät reilusti seinälinjojen ylitse ja puuosien maalaus on tummanpunainen. Seinien harmautta on sävytetty vaaleilla ja harmaansinisillä väreillä vuorotellen kerros kerrokselta alhaalta ylös ja sivulta sivulle. Pietari ajattelee, että käyhän se noinkin, aikuisten palikkaleikit. Rakennustyömaasta olennaiset asiat kertova, valaistu jättiläistaulu on asennettu korkeiden tolppien varaan pääväylältä sisään tulevan tien suulle. Se julistaa suurin kirjaimin: Teemme ihmisille koteja. Hymynaamaisten miehen ja naisen kuvien ylitse kulkee YIT:n sininen logo ja alapuolisessa luettelossa arkkitehtitoimiston, LVI- ja sähköurakoitsijoiden nimet.

Noiden osakkeiden hankkimisessa vanhat markkamiljoonatkin olisivat saaneet kyytiä jos niitä olisi koskaan ollut, tuumaa Pietari joka pysähtyy mäen notkelmaan pyyhkimään viiksissä roikkuvia jääpuraita rukkaskädellään. Jos olisi nuori ja perhettä perustamassa niin kai sitä haksahtaisi elämänikäiseen velkaikeeseen vaikka tässä ja näin, mainosten kultareunuksisiin runoihin lumoutuneena.

Onhan rahaksi vielä sanottua vaihdonvälinettä pankkien virtuaalitileillä ja maailman mitoissa määriä, joiden suuruutta ei kukaan kykene enää laskemaan kuin satojenmiljardien tarkkuudella. Silti niitä lainataan vain niille, joilta korkojen keralla sitä pois saadaan ja lisää samojen tileille kasvamaan. Niin maailma pyörii kun se on silleen  rakennettu. Ei sitä ole koskaan rakennettukaan tyhjätaskuja varten. Eivätkä tyhjätaskut itse kykene mitään rakentamaan. Hyvä jos jotenkin elämästään hengissä muljuttelevat. Kuka mitenkin ja mikä kutenkin. Sitäpaitsi köyhyys periytyy. Pietari oli joulun alla laittanut poikansa perheelle tekstiviestiä kun  prepaidia oli vielä vähän jäljellä. Kirjoittanut, että ei ole rahaa lahjoihin, mutta pienille joulua ja isoille kans, mielessä aina oletta, mutta häiriöksi en taho olla kun se tämmöseksi elämä multa meni. Takaisin tuli viesti, että elä isäukki huoli, pesukone meni rikki, mutta kyllä me jotenkin joulun yli mennään, on menty ennenki. Poika oli syksyllä lomautettu tehtaasta ja sen vaimolla opettajansijaisuudet sitä ja tätä. Lapsiakin kolme ala-asteikäistä.

Mutta aika ilmassa suurikin raha maailmassa tuntuu silti keikkuvan. Ei tarvitse kuin yksi iso nimi porukoineen tekee jossakin maailmankatolla hyvin ajoitetun kuprun niin kohta kysytään, mihin iätipohjattomaan kaivoon niitä on kaadeltu. Miksi ulosottomies kokonaisten valtioiden, joita harvardeissa koulutettu talousväki johtaa, ovilla kolkuttaa.

Pietari tulee ohikulkuväylän ylittävälle sillalle. Alhaalla hurahtelee autoja nauhana. Kaksi saman firman rekkaa jyryyttää melkein kiinni toisissaan ja takimmaisen kapellipressu paukkaa jostakin kulmasta kumirenksuistaan irtipäässeenä nupin ja perävunun välissä. Niiden perässä tulee vielä puutavararekka tyhjänä ja alitse mennessään sen kuluneet karikkatapit kolisevat huumaavan kovaäänisesti, aivan kuin ne irtoaisivat ja leviäisivät tielle yksi toisensa jälkeen.

Alhaalla rannassa, joen jyrkillä töyräillä miljoonatalojen, nimekkäiden arkkitehtitoimistojen laatimat, yksilölliset silhuetit todistavat asujiensa vauraudesta. Pihoissa on moneen lähtöön ja tarkoitukseen sopivia ajoneuvoja ja takapihojen varastolukaaleissa moottorikelkkoja, mönkijöitä ja päältäajettavia ruohonleikkureita ja lapsille mopoja, polkupyöriä, rullaluistimia ja jääkiekkovarusteita. Rantojen pressusuojissa satoja tuhasia maksavia huviveneitä. Ja valvontakameroiden mustat silmät jokaisella nurkalla videoimassa rusakoiden liikkeitä öisillä kuutamohangilla.

Ja sieltä, mistä Pietari tulee ja minne hän menee ei ole joutoajokkimönkijän tulpan hinnanvertaa ihmisillä taskuissaan tästä kaikesta rikkaudesta jonka hän lyhyen matkansa aikana näkee.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Bussissa nro 21

Muutaman rivin luettuaan Leo taittaa kirjan kiinni ja pujottaa sen jalkojensa välissä lattialla olevaan mustaan laukkuun. Ruskeiden, kovien kansien välissä vajaa sata sivua tekstiä ja silti siinä on kaikki. Kirjailija on rakentanut kertomusta kuin vartaloa; laaja rintakehä, pää, raajat, suolistoa varten vatsa. Suu josta lapettu tavaraa sisään ja alhaalla takana reikä josta kuona jo kirjoitusprosessin aikana paskannettu pois.

Mutta nyt Leo ei jaksa.

Eilen alkaneen migreenin kilkutukset vasemmalla ylhäällä jatkuvat. Sen jäljiltä Leon harmaasävyinen silmä kivun alla on melkein sokea ja murtuneet verisuonet risteilevät valkuaisen pinnalla kuin punaiset purot alkamatta mistään, loppumatta minnekään. Kun migreenikohtauksen aura näytti ensimerkkinsä, se oli kuin kursorin pystyviiva aamupalaksi voidellun ruisleipäviipaleen pinnalla. Silmäripseksi Leo sitä voin päällä luuli, mutta kun yritti veitsenkärkeen, se hyppäsi leivänkuorensyrjälle, pöydälle, maitolasiin ja kun Leo katsoi erkkerinikkunaan, karva pyrähti kasvuun ja sinkui ylitse näkökentän, kääntyi vastavalossa äkkimutkalle, kiehkuroitui ja oli lopulta kuin kiukkuinen rosterivieteri jonka joku oli voimalla vetäissyt oikoselleen silmään pongahtelemaan. Leo syöksyi lääkekaapille ja nielaisi kuiviltaan kaksi Buranaa. Kolmannen hän murskasi hampaidensa välissä ja huuhteli kieleen tarttuvan, kitkerän jauhon veden kanssa mahaan. Heittäytyi sitten sohvalle odottamaan. Puolen tunnin päästä kipuhyrrä liikahti, pisti piikkijalkansa aivokudokseen syvälle, heijasi, souvasi, heijasi, souvasi minuutteja. Ja nykäisi narusta.

Koko päivän Leo tuskaili sängyssä, kieri lattialla, sohvalla ja pimeässä saunanlauteilla. Yöllä painajaisarmadat purjehtivat myrskynpieksämin purjein lyhyisiin unenpätkiin, kuljettivat iätiuppoaville soille ja lampien syvänteisiin, haromaan niiden rannoille kohmettunein sormin niljakasta sammalta päästäkseen turvaan hukkumiselta. Jossakin unessa Leo oli katonharjalla, lähti liukuun, pyörimään, vierimään. Vyörähti sitten räystään ylitse pimeyteen pätkä vesikourua kädessään. Sitten putoamisvauhti hidastui, hidastui ja pysähtyi. Iikkunasta Leo näki sisälle kun äiti käänsi hirvipaistia hellapannulla, isä istui piippua poltellen keittiössä ja pikkuveli irvisteli ikkunaan.

Nyt päivällä ajatukset ovat kuin keskeltä auki leväytetty sanomalehti; kaikki esillä kuvineen, mainoksineen, pakinoineen, sarjakuvineen. Olisivat edes tuoreesta lehdestä, mutta kun seassa ovat reportaasit Ahtisaaresta, Koivistosta ja jopa Kekkosestakin vaikka se oli jo kuollut kun Leo syntyi. Harri Holkeri kättelee Margaret Thatceria ja herrasväen bileissä vilahtelevat tummapukuiset, kravattikaulaiset Bill Clinton ja Mihail Gorbatshov. Niiden välissä irvistää Jasser Arafat kuin sarjakuvien Ahmed Ahne. Siellä täällä vaihtavat paikkaa uutisten kanssa mainokset: Kahvi 5 mk/½ kg/2 pkt/asiakas, siankyljys 12 mk kg, Fiat Uno, Lada Kombi 1500L, BMV... Sininen Saab 900i kurvaa sivun alalaidan puolensivun parkkiruutuun ja päälle liimautuu mainoslause: Saabismi ei ole sairaus, se on elämäntapa.

Bussi ajaa laajan omakotialueen pääkatua. Ohutrakeinen pakkaslumi tupruaa sivuilla kuin pyykkipulveri, renkaiden luminen narina kuuluu moottorin ärjynnän ja bussinrungon muun metelin lävitse paikalle, jossa Leo istuu. Mutkan jälkeen risteys, jarrutus, kiihdytys ja sitten bussi kurvaa pysäkille jossa sitä vartoo kävelysauvoihin nojaava, punaiseen ulkoilupukuun sonnustautunut nainen. Sillä on pieni reppu selässä, maalatut huulet, tarkkaan nypityt, mustaksi rajatut kulmat ja pinkiksi värjätyt hiukset. Ei se silti näytä ikäänsä nuoremmalta, ei alkava vanhuus puuterilla peity. Naisen paikalle pysäkin katokseen lennähtää harakka, kääntäisee nokallaan paperinenäliinamyttyä, keikauttaa pyrstöään ja lennähtää pettyneenä ruskeaksi maalatun rintamamiestalon pihakoivuun.

Bussissa on parikymmentä matkustajaa, eläkeikäisiä kaikki. Leon edessä istuu pariskunta. Vaimon vihreä neulehuivi on koholla kuin puuhean heinärukon päälle sateensuojaksi sujutettu pressunpala. Vähän nykeröä nenää näkyy pulleiden poskien sisältä ja miehenpuoleen vinoon kitkuttava suunliike heiluttaa helttaa leuan alla. Kippurakorvainen mies istuu totisena selkänojan käsikahvaa tuijottaen, karvareunuksinen lippalakki polveen tökättynä. Miehen kirkkaassa kaljussa on laaja, sinervä luomi kuin Islannin säkkärärantainen kartta jonka Reykjavikista Grönlantiin päin kurottuva hajanainen häntä pirstoutuu saaripilkuiksi niskapoimuihin. Karttanäky saa Leon silmät sirisemään ja hän tiristää luomet kiinni, mutta heti niiden takana alkaa näkyä punaisenmustaa tinajuottimetsää ja pian sanomalehden sivut alkavat jälleen kääntyillä. Leon on pakko raottaa silmät sirrillleen ja yrittää pitää luomenpuolikkaita näkee/ei näe asennossa.

Pysäkiltä noussut nainen kallistelee jo liikkeelle lähteneen auton käytävällä. Kalisuttelee hetken sauvojaan ja  laittaa ne käytävän toisenpuolen tyhjälle penkille ja istahtaa Leon viereen. Muistaa sitten repun ja kohottautuu riisuakseen sen huitaisten kinnaskädellä Leon hatun ikkunanpuoleiselle olkapäälle. Nainen vilkaisee Leota, mutta ei sano mitään. Sen leuat jauhavat purukumia, nainen haisee hielle, Omolle, tupakalle ja hajuvedelle. Kahden pysäkinvälin jälkeen se kohottautuu ja painaa nappia. Pysähtyy/Stannar palaa hetken keltaisella pohjalla kun hajupommi kallistelee pois, ähkii ovessa sauvoineen ja panee heti tupakaksi pysäkille päästyään. Leo ehtii nähdä, kuinka naisen kainalo päästää tupsuranteisen villakintaan putoamaan lumipolanteelle.

Seuraavalta pysäkiltä ramuaa kyytiin kolme ala-asteikäistä poikaa ja neljä tyttöä. Koulun pihaan näkyy vinosti kuljettajan lippalakin vasemmalta sivulta. Toisella puolella katua koulubussi nielee sisäänsä hermostuneesti kiemurtelevaa, värikästä koululaiskäärmettä. Leo kaivaa taskustaan keltaiset korvatulpat ja painaa ne korvakäytävien suille töröttämään kuin tupakantumpit, mutta ottaa ne kohta pois sillä niidenkin paine tuntuu vain lisäävän sietämätöntä oloa. Yksi kyytiin nousseista pojista istahtaa viereen ja sillä on paljon asiaa tytöille, jotka asettuivat äskeisen naisen kävelysauvojen paikalle.

Bussin omat äänet, aikuisten muminat ja koululaisten remakka käyvät läpikulkuaan Leon korvien välissä. Naismatkustajan tuoksujen jälkeen lasten suista höyryää ilmaan karamellien löyhkä ja repuista pyyhekumien ja liikuntatuntien hienhajut. Leo kupristaa kätensä suun eteen ja kaivaa laukustaan muovipussin valmiiksi.

Mennään vähän matkaa. Koululaiset jäävät viimeisten omakotitalojen paikkeilla pois. Alkaa kerrostalojen valtakunta ja pysäkkienvälit lyhenevät. Miltei jokaiselta seisakkeelta nousee matkustajia kyytiin. Leo pitelee päätään kiihdytyksissä ja hidastuksissa. Neljäntien risteyksessä bussi jarruttaa massansa liukuun kun kolmion takaa työntyy vanha Renault ikkunat jäisinä eteen. Kuski vilkaisee matkustamoon peilin kautta, virnistää vaikka pitäisi kirota kuten Leo, jonka päässä nesteet tuntuvat huvenneen olemattomiin ja aivot kolahtelevat takaraivoon, otsaan ja ohimoihin kuin muovinen arpakuutio lasipallossa.

On alkukuukauden perjantai ja matkustajia auto kohta täynnä. Ihmisillä on asioita virastoihin, kauppoihin, alkoon, terveyskeskukseen. Leon takana juovuksissa oleva pariskunta karhentelee toisilleen. Akka rahisee, että hän menis ensteks viinakauppaan ja sitten Anttilaan hakemaan yhen ale-hameen ja vasta sitten baariin. -Kuuletkoperkele Joke! Äijä, yhtä rahisevin kurkuin: -Kävele huoraiita vaikka avantoon saatana.... mä meen Riksaan kaljalle. Vanhan viinan, krapularipulipierujen ja pesemättömien naimisten haju tunkee selkänojan ylitse ja Leo yökkää pussiin tuloksettomasti. Maha on tyhjä, mitään ei ole vuorokauteen voinut syödä.

Vielä muutama kortteli ja olen terveyskeskuksen kulmalla, koeta Leo jaksaa, mutisee Leo itselleen.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Huppu


Aimo tunnistaa jo, milloin se taas alkaa.

Ensin kivekset alkavat humppaamaan ylösalas hermostuneesti, sitten vasemmanpuoleinen vetäytyy ylös nivusonteloon ja kivespussit kurovat nahkaa jäljellejääneen ympärille tiukaksi, pyöreäksi paketiksi. Kohtaus etenee sen jälkeen tuttuun kaavaansa, eli kulli, jonka letkeä varsi joskus niin vapaana lotkuu, alkaa kiriä sekin itseään käsittämättömällä tavalla kehoon päin, kuin pakoon jotain ulkoa tulevaa uhkaa. Prosessin lopussa se on kuin mitätön kuusenkävyn alku varhaiskesästä, vihreä väri ja helteessä tiukkuvat pihkahelmet vain puuttuvat sen poimuista. Ja persesilmä hyytyy kuuraan.

Sitten ramahtelee selkärangassa vilunväristykset. Nousevat niskaan ja punaisenmustaa huppua alkaa kääriytyä kuin kypärän visiiri päälaen ylitse otsalle ja siitä silmille.

Sen jälkeen Aimo on joku toinen.

Tämän kertainen, kohtalokkain kohtaus tulee sosiaalivirastossa, sen lasisen luukun edessä jossa on puhekontaktia varten pyöreä luukku kuin rautatieasemalta lippuja hakiessa ja alalaidassa kolme senttiä korkea,  A4-arkinlevyinen kolo asiakirjojen jättämistä varten. Lasitetussa huoneessa rullaa pientä liikettään edestakaisin konttorituolillaan pyylevä, silmälasipäinen, pikkupartainen ruutupaitamies, sukkasillaan ja mustat farkut jalassaan. Virkamiehen vasemmalla poskella on handsfreemikrofoni johon se puhuu koko ajan eikä vilkaisekaan Aimoon kun tämä paperinivaskaansa luukusta toiselle puolelle työntää.

Ottaa se yrmeä ihminen kohta ne paperit, vilkaisee ylipuolisesti niitä ja loiskaisee leiman viimeiselle sivulle. Nostaa sitten pullean kätensä mikrofonin eteen ja sanoo epäselvästi suurinpiirtein Aimon suuntaan, että viikon-kahden kuluttua näistä sitten jotain kuuluu.

-Perkele!, karjaisee Aimo. Tempaa odotushuoneessa pikkupöydän käsiinsä ja paiskaa sen istumassa olevan tummakulmaisen miehen viereen seinään. Mies ponkaisee nurkkaan kauhuissaan, mutta Aimo on jo mennyt ovesta porraskäytävään ja hissiä tilaamatta romuaa sadatellen portaita, mitään ympäristöstään piittaamatta niin, että alaovessa vastaan tuleva nuori nainen horjahtaa sivuun oven töytäisystä.

Aimo hyppää nurkalla olevan polkupyöränsä selkään ja alkaa vimmatun, sivuilleen vilkuilemattoman etenemisen kaupunkiliikenteen seassa. Päin punaisia kurvaillen, ketään väistelemättä hän ohittaa R-kioskin, kaupungintalon, keskuskadun pikkupuodit, Anttilan ja kerrostalot, oikaisee ihmisistä tyhjän, talvisen torin halki. Kaupunkilammen rannan kävelytien kovaksi poljetulla lumipohjalla tulee vastaan pienen, valkean terrierin taluttaja. Koira tekee juuri Aimon kohdalla äkkiliikkeen yli kulkuväylän jolloin talutushihna kiristyy pyörän eteen ja hän kaatuu päistikkaa koiran päälle.

Aimon vihalla ei ole enää rajoja. Surutta hän murjaisee metallimiehen kourillaan allaan vikisevältä koiralta niskat nurin ja vetää hihnasta sen toisessa päässä polvilleen kyykähtäneen vanhemman miehen luokseen. Lyö luisella nyrkillään tätä keskelle hämmästynyttä naamaa niin, että karvahattu kimpoaa kauas lumivallin päälle.

Aimo ei jää uhriensa tilaa tarkastelemaan vaan nostaa polkupyöränsä penkasta pystyyn, hyppää polkimille ja jatkaa polkemistaan.

Kun Aimo saapuu kotitalonsa alaovelle hengästyneenä, hänen päästään on järjenhivenkin haihtunut, hän kuulee vain kuin rumpua joku pamputtaisi takaraivon puolella. Mutta jossakin tunnistamattomassa aivojen kohdassa on kuitenkin suunnitelma, mitä seuraavaksi pitää tehdä.

Määrätietoisesti Aimo harppoo neljänteen kerrokseen, avaa asuntonsa oven, sulkee sen takanaan ja muutamalla askeleella hän on neljän huoneen huoneistonsa takimmaisen ovella, seuraavaksi pienessä huoneessa ja nurkassa olevan asekaapin kimpussa. Mutta avain ei olekaan sen takaseinässä sinitarrassa kuten tavallisesti? Aimo repäisee karjahtaen kaappia keskemmälle lattiaa tarkistaakseen, onko avain pudonnut nurkkaan, mutta ei sitä siellä näy.

-Akka perkele!

Vaimon hätääntyneet kasvot ilmestyvät ovelle. Aimo ryntää hänen kimppuunsa, kuristaa kaulasta ja lyö sitten, mutta lyönti osuu ahtaassa oviaukossa ensin kamanaan ja sitten vaimon olkapäähän suistaen tämän kuitenkin käytävän lattialle kuin ison nuken.

-Saatanan akka, minne piilotit sen!

-Mi..mi..minkä? uihkaa vaimo.

-Avaimen, saatana! A-VAI-MEN, perkele akka!

Lastenhuoneen ovelle ilmestyy pienen pojan pörröinen pää.

-Perkele pentu sinäkin siihen saatana kärnistelemään tulet, Aimo karjaisee ja pää häviää ovenraosta.

-Kuule Aimo, yrittää vaimo. -En minä ole avaintasi ottanut...

-No kuka saatana? Missä Virve on?

-Virve meni kaverinsa luokse tekemään jotain lukion matikantehtävää, vikisee vaimo.

-Vai vittu meni... saatana persettään jakamaan niikuin äitinsäkin...voi vitunvitunvittu tätä sakkia. Tämä kaikki pitää kyllä perkele nyt lopettaa.

Aimo kääntyy huoneeseen. Kajauttaa potkun asekaapin kylkeen ja se kaatuu rämisten ja kolisten lämpöpatteria vasten. Aimo ottaa seinätelineessä olevan jalkajousen ja hamuaa nuolia toisella seinällä olevalta ylähyllyltä, mutta käsi haroo tyhjää.

-Saatana, nuoletkin on joku nussinut. Voi vittu akka! Virve saatana!

Sitten Aimo muistaa pistoolin. Se on luvaton, se ei ole asekaapissa. Se on kylpyhuonekaluston yläkonsolin takana piilossa.

-Nyt akka ja pennut teille tullee lähtö helevettiin! Meille kaikille tullee...

Aimo ryntää kylpyhuoneeseen ja kohta takaisin. Ramuaa keittiön siivouskomerossa olevalle työkalulaatikolle ja ottaa sieltä pitkän ruuvitaltan ja syöksyy jälleen kylppäriiin potkaisten poikaansa, joka on tullut äitinsä luo ja pitelee tätä itkuisin silmin vyötäisiltä.

Kun Aimo on mennyt kylpyhuoneeseen takaisin, herää vaimo kuin horroksesta johon kauhussaan on vaipunut ja kaappaa lapsen syliinsä, hiipii eteiseen ja kääntäen lukkoa naksaus kerrallaan sujahtaa sitten pienestä raosta porraskäytävään sulkematta ovea perässään.

Ja kiireesti, hengenhädässä alas.

Kun vaimo on jo ulkona, saa Aimo pistoolin kaivettua piilostaan esille, ottaa sen vieressä olevat patruunalaatikot ja alkaa vessankannnen päällä istuen täyttää 22. kaliberin rullarevorverin patruunapesää.

Aimo vetää hanan taakse ja kurkkaa käytävään. Tyhjä! Huomaa sitten raollaan olevan ulko-oven ja kiroaa. Syöksyy ikkunaan josta näkee juuri, kun vaimo juoksee avojaloin poikaa kainalossaan retuuttaen vastapäisen kerrostalon rappukäytävään.

-Voivitunvitunvitunvittu!

Aimo särkee ikkunan eteisen jakkaralla ja alkaa ampua summassa ulos. Sitten hän menee ovelle, laittaa sen takalukkoon, hakee keittiöstä lasillisen vettä ja juo sen kerta ryystäisyllä. Seuraavaksi Aimo menee sähkökaapille ja vääntää saunankytkimen täysille, kaahoo pitkin askelin saunaan jossa repii naruilla kuivumassa olevat pyykit kiukaan päälle.

Mekaanisin, täsmällisin liikkein Aimo hakee keittiöstä jakkaran käytävään porraskäytävän ovea vastapäätä ja istahtaa siihen odottamaan.

Kohta kuuluu kadulta poliisiauton sireenin ulvonta, sitten ambulanssin, toisen ja kolmannen poliisiauton ja luultavasti parin paloautonkin ulvahdukset.

Ulkona huudetaan megafoniin Aimon nimeä, mutta Aimo ei vastaa. Menee pitkä tovi, ennen kuin jotain alkaa tapahtua. Portaikosta kuuluu kolinaa ja kohta postiluukussa helähtää.

-Aimo. Kuuletko Sinä?

Aimo ei vastaa. Nostaa pistoolinpiipun tanaan toiseen käsivarteensa tukien ja tähtää postiluukun alapuolelle.

-Aimo. Eikö olisi parasta...

Lause katkeaa kesken kun Aimo ampuu.

Pieni kuula lävistää kevyesti oven, osuu ylikonstaapeli Andersonia yläruumiin suojana olevaan luotiliiviin ja poliisi liukuu äkkiä tulen alta pois portaisiin ja alemmalle tasolle jossa kollegat suojautuvat seuraavilta luodeilta jotka tulevat peräperään ovesta lävitse kimpoillen holtittomasti rappukäytävässä. Yksi kimmoke osuu ikkunaan johon tulee särö.

-Aimo perkele! huutaa Anderson.

Sisällä Aimo lataa pistoolinsa rauhallisin, varmoin liikkein. Menee kurkistamaan ikkunasta. Näkee alhaalla poliisi- ja paloautoja sekä ambulanssin. Vastapäisen kerrostalon nurkalle kurvaa vielä toinen keltainen siniset vilkut leiskuen.

Aimo ampuu jälleen ulos koko lippaallisen. Autot peruuttavat kaaoksessa kauemmas. Yhden paloauton tuulilasi särkyy ja lytistynyt luoti tipahtaa kuin kärpänen hytin sisäpuolelle kojetaulun päälle.

Aimo lataa jälleen. Kännykän soittoääni tango merellä soi herää taskussa. Aimo kaivaa sen, vilkaisee näyttöön ja nakkaa ikkunasta ulos. Sitten soi keittiössä vaimon kännykkä. Aimo ottaa sen tähtäimeensa ja laukaisee. Kännykkä vaikenee ennen kuin luoti lakkaa kimpoilunsa ja töksähtää leikkaamattomaan leipään jääkaapin vieressä pöydällä.

Saunasta alkaa levitä kuumenevien vaatteiden haju huoneeseen.

Aimo leikittelee pistoolilla. Käyttää sitä ohimollaan hana viritettynä. Tähtää ovettomasta aukosta olohuoneen seinällä olevaan perhekuvaan jossa ovat hänen, Virven, Pikku-Iiron ja vaimon hymyilevät kuvat. Kuva on otettu pari vuotta sitten kun asiat olivat vielä jollain mallilla, oli töitä eikä vaimonkaan lomautuksesta edes uhkaa olemassa, ja ...perkele!

Aimo painaa liipaisinta. Perheidylli särkyy säteiksi keskeltä nurkkiin. Virven otsassa on reikä.

Aimo hiipii jälleen ikkunaan. Poistaa rullasta kaksi tyhjää hylsyä ja laittaa tilalle täydet. Nurkalla on poliisin kiväärimies ase tanassa ja Aimo ampuu heittolaukauksen hänen suuntaansa. Sitten toisen ja lopulta koko lippaan. Tuleen ei vastata.

Alhaalla alkaa jälleen megafoni raikata.

Savua tunkee saunasta kylpyhuoneeseen ja siitä käytävään. Savuverho kietoutuu Aimon ympärille kuin huntu, yskittää, mutta Aimo ei välitä. Hän lataa aseensa jälleen. Katsoo patruunalaatikoihin joita on kolme, jokaisessa viisikymmentä patruunaa. Tähän mennessä hän on ampunut neljä kertaa kuusi plus kaksi, ainakin.

Saunassa humahtaa. Lieskat lyövät vaateläjän sivuilta lauteille ja paneliseinälle. Laudekaiteella olevat pikkupyykit roihahtavat liekkeihin. Savu tunkee jo nyt särkyneestä ikkunasta ulos ja paloauto alkaa peruuttaa nurkalta jalkakäytävälle.

Aimo ampuu paloautoa. Sen yksi takimmaisista telipyöristä tyhjenee, mutta kuljettaja ei huomaa sitä ja peruuttaa aikomaansa kohtaan. Kadulle kauemmas saapuu tikasauto jota poliisi kiirehtii kieltämään lähemmäs ajamisen.

Aimo ampuu lippaansa tyhjäksi ja vastapäisen talon alimman kerroksen ikkuna sälähtää hajalle.

Aimo lataa yskien ja kiroten jälleen. Kuumuus lisääntyy ja hengitys käy mahdottomaksi.

Aimo konttaa ovelle, aukaisee sen, ampuu viisi laukausta tyhjään portaikkoon. Kynnyksen ylitse itsensä raahaten ja siihen huohottamaan jääden Aimo laittaa pistoolinpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Se


Se halusi uida. Ei siinä muuten mitään, mutta kun maassa hanki ja järvet jäässä.

-Kyllä mulle käy avannossakin rypeminen, mutta että nyt, yöllä?

-Mikäsvuorokaudenajassavikana? Se rullasi huulillaan.

Kojetaulu näytti aamukolmea ja pakkasta yhdeksän astetta.

-Mullonavvaimetkoppiin.

-Mihinkä koppiin?

-Uima.

-No sama kai se sitten.

-Siellonsaunaki. Otavaruiltatulitikuttaskuun.


Tunti sitten Se lähti ajattamaan minua päätietä kaupungista pohjoiseen. Parinkymmenen kilometrin päässä, eräässä loivassa kaarteessa Se sanoi varoittamatta:  -Tuostavasempaan. Jarrutin, mutta meni pitkäksi ja piti peruuttaa. Siinä oli keltainen postin heittolaatikko ja bussipysäkki merkkeineen. Ajettiin kapeaa, aurattua tietä jyrkkää alamäkeä pitkän matkaa. Kaksi mutkaakin rinteessä oli, toinen toiselle kädelle kaartuen ja auton valojen loisteessa luminen metsä oli kaunis.

Äkisti tie päättyi  tähän aurattuun ympyrään. Petäjäarmeijan salskeat sotilaat saartavat parkkipaikkaa jokaiselta suunnalta ja kahden, jo kelottumaan alkaneen hongan välistä lähtevät kaiteelliset portaat alarinteen pimeyteen vielä jyrkemmin kuin ajamani tie.

Kaivan hansikaslokerosta taskulampun ja sytkärin, takapenkiltä päällystakin, pipon ja paksut talvikäsineet ja kiirehdin pimeään hävinneen reppuselän perään jäisille portaille.

-Miten sinä pimeässä näet mennä? huudahdan, mutta Se meni jo.


Kaukana alhaalla syttyy valo. Erotan roikkalampun killumassa hirsirakennuksen nurkalla ja reppuselän häviävän nurkan taakse. Kohta valaistuu pieni ikkuna eteisen seinälle, sitten täyteen loisteeseen toinen, kauempana oleva isompi. Seisahdun alemmalle tasanteelle katselemaan kuinka isoruutuisen ikkunan takana Se heittää repun selästään sohvalle, seuraavaksi karvakauluksisen, mustan talvitakin, villapaidan ja ristiin olkapäille menevillä henkseleillä ylhäällä pysyvät punaiset ulkoiluhousunsa. Hetken Se katselee kynsiään, kaivaa repustaan sakset ja tasaa risan kynnen joka lohkesi vuokraamani auton ovenkahvaan asemalla, kun minulle siinä vaiheessa vielä tuntematon nuori nainen hyppäsi kyytiin raaputtaessani kuuraista tuulilasia.

-Mitäs neiti? kysyin kun istahdin kuljettajan paikalle.

-Mitäsminä. Vieminutjonnekin.

-Mutta..?

-Niinmitämutta? Onkssullajotainmuutatekemistä?

-No ei nyt varsinaisesti vielä tänään...

-No. Sittenhänjoudat.

-Joudanhan minä. Mutta minne sinut vien?

-Vaikkabaariinkahville. Minävointarjota.

-Ei taida olla kuin aabeecee auki enää?

-Einiin. Tässäkaupungissa. Jasityksjuottola.

Otimme tiskiltä kahvit ja syömiset. Tyttö maksoi. Istuttiin vaitonaisina ruskeansävyyn pehmustetuilla kangastuoleilla. Juna oli saapunut asemalle yhden aikaan yöllä ja ilmeisesti hän tuli myös samalla junalla. En kyllä pannut sitä merkille, vaikka ei asemalle kovin montaa kulkijaa jäänytkään.

-Mikä sinun nimesi on, kysyin.

-Sano vaikka Se.

-Jaa. No minä olen sitten Vuk.

-Häh?

-Vuk, Susi. Se on serbiaa.

-Oletsääserbi?

-No en, mutta enpä muutakaan nyt keksinyt.

-Ahah. Siis Susi. Vuk. Hienoa! Se käy.


Koluan kuistille. Oven vieressä on tukeva luuta ja lakaisen leveän, koko seinän mittaisen, ja tulonurkan taaksekin jatkuvan laudoituksen päältä kevyen tuiskulumen pois. Kuistilta lähtevät vielä yhdet portaat ja ne kaartavat loivasti kymmenen metrin päähän rantaan jossa on laituri ja laiturin päässä tummana reikänä lumisen jään keskellä häämöttävä avanto, jota pitää sulana luultavasti jokin pieni kiertovesipumppu.

-Susi!Tuutänne!

Eteisestä menee kapea, oveton aukko lyhyeen käytävään jonka perällä on lasiovi. Sen takana on muutaman neliön kokoinen pesuhuone suihkuineen ja wc-pyttyineen ja vinosittain nurkassa jälleen toinen, auki oleva lasiovi josta pääsee kohtalaisen kokoiseen saunaan.

-Tämäonkymmenehengensauna, sanoo Se joka pyllöttää verkkareissaan kiukaan ääressä ja lappaa tulipesään vuoroin koivupilkkeitä, vuoroin tuohenkäppyröitä.

-Hengen... mihis ruumiit menee? kysyn kurillani.

-Annastulivehkeeteläkäviisastele.

Kouraisen takintaskusta sytkärin ja laitan ojennetulle, keveälle kämmenelle. Kiuas pöläyttää vähän savua sisään, mutta kun Se paiskaa tulipesän oven kiinni ja raottaa tuhkaluukun kantta alkaa hormissa humina käydä.

-Onkosullanäläkä?

-Ei. Minähän söin siellä eibiiciillä sen täytevoileivän. Ja junassa mulla oli eväät, niitäkin tuli naposteltua.Tämä on muuten melkoinen uimakoppi, virnuilen.

-Niinon. Luulitkomuuksi?

-Arvelin, että korkeintaan joku saunatupanen pahaisen lammen rannalla. Et kerro kuitenkaan, kenen tämä on?

-Enjosseiole-ole--ole--lepakko.

-Lepakko?

-Äsh!

Se menee harminpunaiseksi korvista ja kaulan sivuilta. Pyydän anteeksi. Katsellaan vähän aikaa tulen kiihtyvää nasahtelua kiukaan pesässä. Se laittaa vielä pari paksumpaa kalikkaa liekkien päälle ennen kuin nousee ylös.

-Kylläsenytsyttyy.

-Kyllä niin.

Menemme tupaan. Sähköpatterit hohkavat ikkunoiden alla lämpiminä, mutta Se aukaisee takan lasiset luukut ja alkaa  nostella lattialla olevasta pärekorista pitkiä koivuhalkoja arinalle. Kumarrun auttamaan. Ritustelen tuohia ja pieniä puunsälöjä halkojen sekaan. Se sytyttää vihreällä muovisytkärilläni rullalle kiertyneeseen tuohenpalaan tulen, mutta kimpoaa sitten äkkiä ylös.

-Perkele! Pelti!

Se kiipeää ketterästi takan taakse jossa on syvennyksessä istuinkoroke ja tempaisee laipion rajassa olevasta mustasta pellinvarresta niin, että nokea pölähtää palomuurin tiilien välisestä pellinraosta käsille. Takka alkaa vetää heti hyvin, vain hienoinen palaneen tuohen tuoksu jää hetkeksi leijumaan huoneeseen.

Se ottaa jääkaapista appelsiini- ja omenamehupurkit ja tiskialtaan tasolla olevasta kuivaustelineestä lasit.

-Juotkonytvaisaunanjälkeen? Taiennenjajälkeen?

-Ihan miten vain. Ja kumminkin kai.

Juomme mehujamme vastakkain pirtinpöydän kahta puolen istuen. Katselen Sen kasvoja. Muutama pisama koristaa nenänvartta ja vasenta korvanedustaa rajaa pieni sininen ihomuutos, ehkä syntymämerkki. Silmät katsovat olkapääni ylitse. Niiden väri on hyvin vaaleansiniset ja mustuaisia kiertää vähän tummempi rengas, kuin siperianhuskyilla joita olen nähnyt. Vaalea, tummalla värillä raidoitettu hiuspehko on päälaelta tuuhea, kevyesti säkkärällä ja äkisti korvien tasalle epätasaiseksi leikelty. Hiustyyli ja niiden sävyyn valitut korvarenkaat antavat vaikutelman naisesta, joka tietää muilta kyselemättä, mikä lookki hänelle sopii.

-Käynkö lisäämässä puita kiukaan alle?

-Käyppävaan. Varmaansinnesittenpääseekinjo...

-Menetkö sinä ensin?

-Minä? Yksinkö?

-Ai. Yhdessäkö kylvetään?

-Tietenkin. Vaiujostuttaakoaikamiestä?

-No ei mutta...

Menen saunaan. Mittari paneliseinällä näyttää jo kuuttakymmentä astetta ja kun olen lisännyt pesän täyteen puita, lasken suihkunhanasta vettä kiuluun ja ropsautan kuparisella löylykauhalla kivien päälle.

-Kiuas äsähtelee jo äkäisesti, sanon kun palaan tupaan.

-Eiköhänsinnesittenmennä. Kokoajanhanselisäälämpiää.

Se menee tuvan perällä olevasta ovesta takahuoneeseen ja katselen vaivihkaa, kun hän alkaa kuoriutua vaatteistaan. Riisun minäkin itseni ja laitan housut ja paidan sohvalle siistiin pinkkaan, sukat ja boxerit siihen viereen.

-Tossonpyyhejaperseenalunenlauteelle, sanoo Se kun pyyhältää alastomana tuvan halki ja nakkaa nyytin syliini.

Se istahtaa pytylle. Lorottaa hetken, nousee ja avaa suihkun hanan. Minuakin kusettaisi, mutta en voi tehdä sitä niin rennosti kuin Se joten istahdan puiselle kylpyjakkaralle odottamaan enkä tiedä, mihin katseeni suuntaisin.

Se menee lauteille. Nyt kusaisen minäkin nopeasti ja yhtä nopeasti käyn suihkussa. Kun menen saunan puolelle, Se makaa selällään jalat nostettuina seinälle. Minä asetun samaan asentoon kiukaan puoleiseen nurkkaan vastapäätä ja kysyn, heitänkö löylyä.

-Heitävaanjareilusti.

Ollaan kauan aivan hiljaa. Nakkelen hiljaksiin vettä kiville. Kiuas sihisee ja napsaa ja tuli kohisee.

-Nukutsää?

-No en.

-Jokomennäänavantoon?

-Jos kohta.

-Eikunnyt.

Eteisen komerosta Se kaivaa minullekin avantouimarin kumiset tossut joissa on silikoninäpyläiset pohjat ja menee edeltä ulos.

-Etkö ota pyyhettä mukaan?

-Höpsököolet. Mitäsillä? Painassitäkatkasijjaasiitäikkunanpielestä.

Painan, ja avannolle johtavan portaiden reisilankkujen kahtapuolen ja laiturin laidoille syttyvät kirkkaat, mustien puutolppien päihin asennetut ulkovalot.

Se on kipittänyt jo laiturin päähän ja laskeutuu aikailematta puisia, avantoon johtavia tikkaita pakkasessa höyryävään veteen. Sukeltaa ja pää pulpahtaa kohta avannon toisessa laidassa ylös pärskähdellen.

Minä menen veteen varovaisemmin ja humpsautan itseni vain kerran umpsukkeloon ja kiipeän kiivaasti laiturille. Se ui rauhassa tikkaille ja kapuaa viereeni.

-Eikös tunnukin hyvältä, Se sanoo nyt rullaamatta huulillaan ja tauottaen sanat oikeille paikoilleen.

-Tuntuu. Mutta sinä puhut nyt toisin kuin äsken?

-Joo. Avantouinti auttaa pu-he-vi-kaa-ni. Mutta vain hetkeksi.

-No onpas, en ole koskaan kuullutkaan tuommoisesta. Velipoika on änkyttänyt koko ikänsä, mutta sillä sanojen jankkaaminen pysyy tasaisena vikana, ei siihen lämpötilavaihdokset ole koskaan vaikuttaneet. Tai en kyllä tiedä, onko veli koskaan avantoa kokeillut.

Käyn vielä avannossa uudelleen, nyt hieman pitempään kuin äsken ja sitten mennään takaisin saunaan. Ihossa pistelee, on hyvä olla.


-Haluatko paistaa makkaraa? kysyy Se tuvassa.

-Käyhän se, mutta vain yhden.

Se kaivaa jääkaapista hiillosmakkarapaketin, ottaa tiskikaapin oven sisäpuolelle ruuvatusta magneettiraudasta  puukon ja viiltelee kaksi makkarapötköä ristikkäiskuvioiseksi. Takanvierustelineessä on siistissä rivissä hiilinkoukku, tuhkakihveli, metallivartinen harja ja muutama kierteinen, puuponsinen makkaratikku. Otan kaksi ja pujotan paistettavat niihin, avaan takanluukut ja molemmat laitamme makkaramme hehkuvan hiilloksen lähelle. Istahdan lattialle takan eteen vaikka siinä onkin pian liian kuuma. Se istahtaa reiteni päälle. Suutelee kevyesti poskelle.

-Näin sinut junassa.

-Niinkö?

-Pyysit ravintolavaunussa anteeksi siltäyhdeltälyyliltä jolta läikkyi kahviahihalle.

-Niin tein, vaikka se taisi olla sen naisen oma vika. Mutta nytkö jo avannon vaikutus alkaa lakata puheeseesi?

-Joo. Sitten pu-he tu-lee taas kui-kui-kuin skeittilaudalla pienten kumirullienpäällä yhtenäpökäleenä.

Se nojaa päätään olkaani vasten. Asento on vaikea, mutta makkaratkin alkavat jo mustua toiselta kyljeltään.

-Noustaan syömään ennen kuin palavat, kuiskaan pieneen korvaan.

-Sinappia?

Puistan päätäni. Katson, kun Se puristaa tuubista  makkaraan takan hiilloksella irvokkaaksi auenneeseen puukonviiltoon keltaisen juotin ja leikkaa sitten veitsellä mustuneemmasta päästä haarukkapalan.

-Uskokkoettä...uskokkoettäomistantämänmökin?

-Miksipä en uskoisi.

-Mökki jäi mun i-säl-tä kun se kuo-li. Ja äi-ti-kin kuo-li vii-me vuon-na.

-Milloin isäsi..?

-Kuustoistavuottasitten. Minä o-o-olin silloin kaksitoistavanha.

-Mihin isäsi..?

-Aivastukseen.

Se alkaa nyyhkiä. Pienesti. Kuin höyhen leijailisi panelilaipiosta lattialle ja leijailun aiheuttaman äänen voisi kuvitella vain.

-Isäletittimunhiuksia...sittensevain...sevain...aivastijakaatui.

Siirryn nyyhkivän viereen, silitän pörröistä päätä.

-I-i-isä kutsuiminua Zivalowitziksi. Isä lukipaljon, ja sittenkun-kun-so-sokeutui ja-ja--eienäävoinut niinminäluinsille. Yhdessä novellissa oli Zivalowitz-ni-ni-niminen henkilö. Se kirja ke-ke-kertoi Balkanin sodasta ja-ja Sarajevon piirityksestä. I-i-isä sanoi, että novellin tyttöo-o-onkuin minä.

-Sattuipas... Minä kyllä sanoin ihan summassa sen Vukin nimekseni. Yhdeltä Serbiasta lähtöisin olevalta tutulta kuulen sanoja, jotka jäävät mieleen.

-Mut-mut-muttauskokko...uskokkojossanon..?

-Mitä vain sanot niin uskon.

-Si-si-sinä muis-tu-tit sii-nä kah-vi-jo-nos-sa mun i-i-isää, Se lausuu jokaista sanaa painokkaasti tavuttaen, ja sitten liuhauttaa nopean sanapötkön: -Sullaonsamanlaisethiuksetkuinisällä.

Se kääntyy penkillä, tyrkkää pöytää kauemmas, aukaisee kylpytakinnauhan ja tulee kahareisin syliini. Ottaa pääni käsiensä väliin ja sanoo tahdonvoimalla lujasti ponnistaen, selkeästi:

-Ja kun nyt sinä tuntematon olet siinä, olet minulle jo tuttu.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Isän kädet

Isä, käsi kädessäsi
kuljen pitkän tien.
Olen pieni silmissäsi, lapsellinen lien.

Olen pieni valkokukka
ojanpientareen
Lehmänlapsi silkkinukka
sinisilmineen.
(Laura Latvala 1945)
Isä nykäisee sieraimestaan karvan. Aivastaa kumahtavasti.

- Sepä ei ollutkaan mikään itikan pieraisu, nauraa isä ja kuprittaa minua korvan takaa.

-Isä, letitä mun hiukset.

-Käskystä neiti Zivalowitz!

Isän kädet, ne ovat taitavat. Sormet soljuttelevat pitkiä hiuksiani samalla kun toinen käsi vetää harjan pehmeillä vedoilla suortuvia ojennukseen. Sitten isä sulkee silmäluomensa, laittaa puuvartisen harjan pöydänkulmalle, vasemman puolen hiukset jakausta myöten olkapääni etupuolelle ja alkaa tottuinein liikkein sormitella oikeaa puolta letille.

-Nurinoikein, nurinoikein, letti sinne, letti tänne, pullaletti pannulle ja uuniin, isä lauleskelee epätasaisesti.

Ja sitten vasen.

Katselen isää peilin kautta. Sen kasvot ovat alkaneet vanheta, parrassa jo vähän harmaata vaikka ikää on vasta kolmeviisi.

Isä on sokea. Tai ei oikeastaan kokonaan, vielä. Sillä on veressään hydrauliöljystä saatu bakteeri joka tuhoaa näkökykyä hitaasti, mutta varmasti. Isä näki vielä hyvin syntymäni aikoihin kaksitoista vuotta sitten, mutta ei enää vuosiin juuri mitään.

-Näen semmosen ison nuppineulanpään kokoisen alan kerrallaan kun oikein paljon tahdon, isä sanoi eräänä iltana peitellessään minua nukkumaan. Ja jos tahdon oikein extrasti, niin näen kokonaan sinun kasvosi, pikkuinen Zivalowitz-neitokaiseni.

Luen isälle aamuisin sanomalehdet ja joskus kirjaa sen jälkeen kun se on kertonut jonkun tapahtuman omasta elämästään. Eilenillalla luin Herman Hesseä josta isä sanoi, että olipa taas kuin olisi separaattoria pyöritetty.

-Mitä se tarkoittaa? kysyin.

-Kun separaattoria pyöritetään, maito halkeaa eli tulee kermaa sekä kurria, eikä se sen enempää selitellyt. Isän kirja-arvostelut ovat arvoituksia.

Mutta nyt isä sai hiukseni leteille. Käännän ne etupuolelle ja sivelen kauniita, punaisia nauhoja jotka isä on solminut rusetille niiden päihin.

Isä aivastaa uudestaan. Kovemmin kuin äsken. Katson peiliin ja näen kun isä alkaa kaatua tuolin kanssa vasemmalle kyljelleen hitaasti hämmästynyt ilme kasvoillaan.

-Isä, mikä tuli?

Isä makaa liikkumattomana kyljellään lattialla tuolin käsinoja tiukasti kylkensä alla, silmät auki.

-Äiti!

Äiti tulee keittiöstä huoneeni ovelle. Katsoo lattialla makaavaa isää, kumartuu ja kokeilee kaulavaltimoa. Syöksyy sitten puhelimeen ja soittaa nopean, täsmällisen puhelun hätäkeskukseen ja palaa isän luo, kääntää painavan ruumiin väkisin selälleen niin, että tuoli lennähtää kauemmas ja alkaa elvyttää.

Äiti on sairaanhoitaja, mutta ei se saa isään enää eloa. Eivätkä ambulanssimiehetkään jotka ovat nopeasti paikalla.

Minä haluan pitää isää vielä kädestä. Silittelen niiden hiljalleen viileneviä kämmenselkiä ja muistan viime kesältä, kuinka isä päästeli ongenkoukkuun jalastaan kiinnijääneen mustarastaan irti, piti sitä vähän aikaa kourakupeissaan, hypisteli peukalolla ja etusormella päälaelta ennen kuin laski lentoon.

-Lensihän se vielä hyvin? isä kysyi minulta, rastaan löytäjältä.

-Joo, se lensi tuonne pellonlaidalle kuusikkoon.

-Niin, siellä sen koti ja lapset on.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Joko...

On asetuttu. Kaminan päällä lämmitetty purkkiruokaa, vuoltu leivän päälle kuivalihaa ja juotu kahvit. Lisätty puita pesään ja kääriydytty alastomina samaan makuupussiin.

-Muistakkokoku käythin Kallen tykönä?

-...kenen Kallen?

-Palsan.

-Montahin kerthaa...

-Niin mut sillon veriviikonloppuna, hillamarkkinoihen aikhan.

-...seitkytneljä?

-Nih, kai. Tai seitkytkolme. Sinä syksynä kuiten kun alotethin toinen vuosi lukiossa.

-...kun se Kalhon äijä löyty työväentalon seinänvierustalta kuolhena?

-...jalat pystössä sokkelia vasten, puukko mahassa. Vähänko niissä tauluissa sielä Getsemanessa...

-Neth Kallen maalaukset näyttivät hurjilta ko olthin siinä ijässä.

-Oli ne... mie en sillon tykänny, pölökäsin niitähin sen mökin asukhaita, ja niihen kulku-ukhoin laulut...

Kamina napsaa, sen torvi hehkuu hämärässä punaisena. Vanha palovartijan maja alkaa vähitellen lämmetä. Sormeilet rintakarvojani paidan alla. Makuupussin vetoketju ei yllä kiinni asti, olkapäässäni tuntuu kylmänveto, ja allasi oleva vasen käsi puutuu. Vedän sen pois ja työnnän jalkojesi väliin.

-Joko alethan?

-Kohta.

-Siehän olet jo aivhan kova?

-Juu, mutta...

-Muistan mie. Sie aina halusit olla vaan ensin ja mie heti...

-Näin on lystempi... totutella...

-Hihihi...hihihi...

-Mitä hihität?

-Muistakko Portnoyn tauvin?

-Häh?

-Sen kirjan... Philip Rothin?

-Jothain juu.

-Mulla se tuli mielheen kun puhuimma Palsasta, se on niin yksyhthen...

-...sie se alotit, sen puhumisen.

-...kun mie siis alotin. Rothin juutalais-Alexis on siinä kirjassa kyrpänsä orja ja Apinankin kirjasta muistan.

-Apinan?

-Sen kyltymättömän blondin jonka kanssa seksi oli tasapuolisen perverssiä, mutta naimishin Alex ei sen kanssa silti halunnut.

-Miksi sitä sanothin Apinaksi?

-Se halusi syyä banaania toisten naimista katellessa, siksi.

-Jaa.

-Kirjotin kirjallisuusesseen Portnoyn tauista, Kalleakhin sekhan mukhailin.

-Miksikä niin?

-Se vistotti sillon nuorena, kun laittovat Helsingin näyttelyssä Palsan taulut piilhon kun Kekkonen oli tulossa.

-Sinne Narikalle maalima Kallenkhin on taas takas tyrkänny. Maija sano kun näin sitä.

-Jaa, Maija?

-Niin, Maija.

-Olekko sie Maijan kanssa?

-...


-Häh, olekko?

-...

-No, mitäpä se mulle...

Ulkoa, ohuiden lautaseinien lävitse hujeltaa veto. Tunturituuli vollovvaa nurkissa ja majan ympäristön kallioiden koloissa. Tuulen virtaukset ottavat vauhtia onkaloista, lyhyistä räystäistä ja ulahtelevat kaminan savutorvessa. Hiiri, tai sopuli, jäkertää lattian alla, maja elää, tuhisee kuin talviuntaan nukkuva karhu. Makuupussissa on ahdasta, mutta kun kääntyilet ja kiemurtelet olet kohta selkä minuun päin. Kiusaan, pitelen lanteitasi aloillaan.

-Ekkösie ole Lonthossa viimesthän oppinu, että hithasti hyvä tulhee?

-..eehhn...eeehnn..

-Emmie silti sinnua heti vuorelle taluta, malta nyt...

-uihhh...uihh...elä kiushaa...eiiihh...

-Muistakko eka kerran Kiistalassa?

-...uiiihh...siellä kodassa...muistanmie...

Punaisena hehkunut kaminantorvi alkaa häipyä taustaansa nurkassa, tuli hiipuu. Tuulella on tunturissa kiire, se yllyttää itseään syysraivoon. Jokin irtonainen räystäslauta kolkkaa, kaminantorvi rämisee.

-Laitankhmie kynttilhän sytön?

-...mmm, mitä? Laita vain.

-Lishänkö tulta peshän?

-...mmmh...

-Taitaa lontoongirlsiä nukuttaa...

-...mmmhh...