tiistai 10. tammikuuta 2012

Se


Se halusi uida. Ei siinä muuten mitään, mutta kun maassa hanki ja järvet jäässä.

-Kyllä mulle käy avannossakin rypeminen, mutta että nyt, yöllä?

-Mikäsvuorokaudenajassavikana? Se rullasi huulillaan.

Kojetaulu näytti aamukolmea ja pakkasta yhdeksän astetta.

-Mullonavvaimetkoppiin.

-Mihinkä koppiin?

-Uima.

-No sama kai se sitten.

-Siellonsaunaki. Otavaruiltatulitikuttaskuun.


Tunti sitten Se lähti ajattamaan minua päätietä kaupungista pohjoiseen. Parinkymmenen kilometrin päässä, eräässä loivassa kaarteessa Se sanoi varoittamatta:  -Tuostavasempaan. Jarrutin, mutta meni pitkäksi ja piti peruuttaa. Siinä oli keltainen postin heittolaatikko ja bussipysäkki merkkeineen. Ajettiin kapeaa, aurattua tietä jyrkkää alamäkeä pitkän matkaa. Kaksi mutkaakin rinteessä oli, toinen toiselle kädelle kaartuen ja auton valojen loisteessa luminen metsä oli kaunis.

Äkisti tie päättyi  tähän aurattuun ympyrään. Petäjäarmeijan salskeat sotilaat saartavat parkkipaikkaa jokaiselta suunnalta ja kahden, jo kelottumaan alkaneen hongan välistä lähtevät kaiteelliset portaat alarinteen pimeyteen vielä jyrkemmin kuin ajamani tie.

Kaivan hansikaslokerosta taskulampun ja sytkärin, takapenkiltä päällystakin, pipon ja paksut talvikäsineet ja kiirehdin pimeään hävinneen reppuselän perään jäisille portaille.

-Miten sinä pimeässä näet mennä? huudahdan, mutta Se meni jo.


Kaukana alhaalla syttyy valo. Erotan roikkalampun killumassa hirsirakennuksen nurkalla ja reppuselän häviävän nurkan taakse. Kohta valaistuu pieni ikkuna eteisen seinälle, sitten täyteen loisteeseen toinen, kauempana oleva isompi. Seisahdun alemmalle tasanteelle katselemaan kuinka isoruutuisen ikkunan takana Se heittää repun selästään sohvalle, seuraavaksi karvakauluksisen, mustan talvitakin, villapaidan ja ristiin olkapäille menevillä henkseleillä ylhäällä pysyvät punaiset ulkoiluhousunsa. Hetken Se katselee kynsiään, kaivaa repustaan sakset ja tasaa risan kynnen joka lohkesi vuokraamani auton ovenkahvaan asemalla, kun minulle siinä vaiheessa vielä tuntematon nuori nainen hyppäsi kyytiin raaputtaessani kuuraista tuulilasia.

-Mitäs neiti? kysyin kun istahdin kuljettajan paikalle.

-Mitäsminä. Vieminutjonnekin.

-Mutta..?

-Niinmitämutta? Onkssullajotainmuutatekemistä?

-No ei nyt varsinaisesti vielä tänään...

-No. Sittenhänjoudat.

-Joudanhan minä. Mutta minne sinut vien?

-Vaikkabaariinkahville. Minävointarjota.

-Ei taida olla kuin aabeecee auki enää?

-Einiin. Tässäkaupungissa. Jasityksjuottola.

Otimme tiskiltä kahvit ja syömiset. Tyttö maksoi. Istuttiin vaitonaisina ruskeansävyyn pehmustetuilla kangastuoleilla. Juna oli saapunut asemalle yhden aikaan yöllä ja ilmeisesti hän tuli myös samalla junalla. En kyllä pannut sitä merkille, vaikka ei asemalle kovin montaa kulkijaa jäänytkään.

-Mikä sinun nimesi on, kysyin.

-Sano vaikka Se.

-Jaa. No minä olen sitten Vuk.

-Häh?

-Vuk, Susi. Se on serbiaa.

-Oletsääserbi?

-No en, mutta enpä muutakaan nyt keksinyt.

-Ahah. Siis Susi. Vuk. Hienoa! Se käy.


Koluan kuistille. Oven vieressä on tukeva luuta ja lakaisen leveän, koko seinän mittaisen, ja tulonurkan taaksekin jatkuvan laudoituksen päältä kevyen tuiskulumen pois. Kuistilta lähtevät vielä yhdet portaat ja ne kaartavat loivasti kymmenen metrin päähän rantaan jossa on laituri ja laiturin päässä tummana reikänä lumisen jään keskellä häämöttävä avanto, jota pitää sulana luultavasti jokin pieni kiertovesipumppu.

-Susi!Tuutänne!

Eteisestä menee kapea, oveton aukko lyhyeen käytävään jonka perällä on lasiovi. Sen takana on muutaman neliön kokoinen pesuhuone suihkuineen ja wc-pyttyineen ja vinosittain nurkassa jälleen toinen, auki oleva lasiovi josta pääsee kohtalaisen kokoiseen saunaan.

-Tämäonkymmenehengensauna, sanoo Se joka pyllöttää verkkareissaan kiukaan ääressä ja lappaa tulipesään vuoroin koivupilkkeitä, vuoroin tuohenkäppyröitä.

-Hengen... mihis ruumiit menee? kysyn kurillani.

-Annastulivehkeeteläkäviisastele.

Kouraisen takintaskusta sytkärin ja laitan ojennetulle, keveälle kämmenelle. Kiuas pöläyttää vähän savua sisään, mutta kun Se paiskaa tulipesän oven kiinni ja raottaa tuhkaluukun kantta alkaa hormissa humina käydä.

-Onkosullanäläkä?

-Ei. Minähän söin siellä eibiiciillä sen täytevoileivän. Ja junassa mulla oli eväät, niitäkin tuli naposteltua.Tämä on muuten melkoinen uimakoppi, virnuilen.

-Niinon. Luulitkomuuksi?

-Arvelin, että korkeintaan joku saunatupanen pahaisen lammen rannalla. Et kerro kuitenkaan, kenen tämä on?

-Enjosseiole-ole--ole--lepakko.

-Lepakko?

-Äsh!

Se menee harminpunaiseksi korvista ja kaulan sivuilta. Pyydän anteeksi. Katsellaan vähän aikaa tulen kiihtyvää nasahtelua kiukaan pesässä. Se laittaa vielä pari paksumpaa kalikkaa liekkien päälle ennen kuin nousee ylös.

-Kylläsenytsyttyy.

-Kyllä niin.

Menemme tupaan. Sähköpatterit hohkavat ikkunoiden alla lämpiminä, mutta Se aukaisee takan lasiset luukut ja alkaa  nostella lattialla olevasta pärekorista pitkiä koivuhalkoja arinalle. Kumarrun auttamaan. Ritustelen tuohia ja pieniä puunsälöjä halkojen sekaan. Se sytyttää vihreällä muovisytkärilläni rullalle kiertyneeseen tuohenpalaan tulen, mutta kimpoaa sitten äkkiä ylös.

-Perkele! Pelti!

Se kiipeää ketterästi takan taakse jossa on syvennyksessä istuinkoroke ja tempaisee laipion rajassa olevasta mustasta pellinvarresta niin, että nokea pölähtää palomuurin tiilien välisestä pellinraosta käsille. Takka alkaa vetää heti hyvin, vain hienoinen palaneen tuohen tuoksu jää hetkeksi leijumaan huoneeseen.

Se ottaa jääkaapista appelsiini- ja omenamehupurkit ja tiskialtaan tasolla olevasta kuivaustelineestä lasit.

-Juotkonytvaisaunanjälkeen? Taiennenjajälkeen?

-Ihan miten vain. Ja kumminkin kai.

Juomme mehujamme vastakkain pirtinpöydän kahta puolen istuen. Katselen Sen kasvoja. Muutama pisama koristaa nenänvartta ja vasenta korvanedustaa rajaa pieni sininen ihomuutos, ehkä syntymämerkki. Silmät katsovat olkapääni ylitse. Niiden väri on hyvin vaaleansiniset ja mustuaisia kiertää vähän tummempi rengas, kuin siperianhuskyilla joita olen nähnyt. Vaalea, tummalla värillä raidoitettu hiuspehko on päälaelta tuuhea, kevyesti säkkärällä ja äkisti korvien tasalle epätasaiseksi leikelty. Hiustyyli ja niiden sävyyn valitut korvarenkaat antavat vaikutelman naisesta, joka tietää muilta kyselemättä, mikä lookki hänelle sopii.

-Käynkö lisäämässä puita kiukaan alle?

-Käyppävaan. Varmaansinnesittenpääseekinjo...

-Menetkö sinä ensin?

-Minä? Yksinkö?

-Ai. Yhdessäkö kylvetään?

-Tietenkin. Vaiujostuttaakoaikamiestä?

-No ei mutta...

Menen saunaan. Mittari paneliseinällä näyttää jo kuuttakymmentä astetta ja kun olen lisännyt pesän täyteen puita, lasken suihkunhanasta vettä kiuluun ja ropsautan kuparisella löylykauhalla kivien päälle.

-Kiuas äsähtelee jo äkäisesti, sanon kun palaan tupaan.

-Eiköhänsinnesittenmennä. Kokoajanhanselisäälämpiää.

Se menee tuvan perällä olevasta ovesta takahuoneeseen ja katselen vaivihkaa, kun hän alkaa kuoriutua vaatteistaan. Riisun minäkin itseni ja laitan housut ja paidan sohvalle siistiin pinkkaan, sukat ja boxerit siihen viereen.

-Tossonpyyhejaperseenalunenlauteelle, sanoo Se kun pyyhältää alastomana tuvan halki ja nakkaa nyytin syliini.

Se istahtaa pytylle. Lorottaa hetken, nousee ja avaa suihkun hanan. Minuakin kusettaisi, mutta en voi tehdä sitä niin rennosti kuin Se joten istahdan puiselle kylpyjakkaralle odottamaan enkä tiedä, mihin katseeni suuntaisin.

Se menee lauteille. Nyt kusaisen minäkin nopeasti ja yhtä nopeasti käyn suihkussa. Kun menen saunan puolelle, Se makaa selällään jalat nostettuina seinälle. Minä asetun samaan asentoon kiukaan puoleiseen nurkkaan vastapäätä ja kysyn, heitänkö löylyä.

-Heitävaanjareilusti.

Ollaan kauan aivan hiljaa. Nakkelen hiljaksiin vettä kiville. Kiuas sihisee ja napsaa ja tuli kohisee.

-Nukutsää?

-No en.

-Jokomennäänavantoon?

-Jos kohta.

-Eikunnyt.

Eteisen komerosta Se kaivaa minullekin avantouimarin kumiset tossut joissa on silikoninäpyläiset pohjat ja menee edeltä ulos.

-Etkö ota pyyhettä mukaan?

-Höpsököolet. Mitäsillä? Painassitäkatkasijjaasiitäikkunanpielestä.

Painan, ja avannolle johtavan portaiden reisilankkujen kahtapuolen ja laiturin laidoille syttyvät kirkkaat, mustien puutolppien päihin asennetut ulkovalot.

Se on kipittänyt jo laiturin päähän ja laskeutuu aikailematta puisia, avantoon johtavia tikkaita pakkasessa höyryävään veteen. Sukeltaa ja pää pulpahtaa kohta avannon toisessa laidassa ylös pärskähdellen.

Minä menen veteen varovaisemmin ja humpsautan itseni vain kerran umpsukkeloon ja kiipeän kiivaasti laiturille. Se ui rauhassa tikkaille ja kapuaa viereeni.

-Eikös tunnukin hyvältä, Se sanoo nyt rullaamatta huulillaan ja tauottaen sanat oikeille paikoilleen.

-Tuntuu. Mutta sinä puhut nyt toisin kuin äsken?

-Joo. Avantouinti auttaa pu-he-vi-kaa-ni. Mutta vain hetkeksi.

-No onpas, en ole koskaan kuullutkaan tuommoisesta. Velipoika on änkyttänyt koko ikänsä, mutta sillä sanojen jankkaaminen pysyy tasaisena vikana, ei siihen lämpötilavaihdokset ole koskaan vaikuttaneet. Tai en kyllä tiedä, onko veli koskaan avantoa kokeillut.

Käyn vielä avannossa uudelleen, nyt hieman pitempään kuin äsken ja sitten mennään takaisin saunaan. Ihossa pistelee, on hyvä olla.


-Haluatko paistaa makkaraa? kysyy Se tuvassa.

-Käyhän se, mutta vain yhden.

Se kaivaa jääkaapista hiillosmakkarapaketin, ottaa tiskikaapin oven sisäpuolelle ruuvatusta magneettiraudasta  puukon ja viiltelee kaksi makkarapötköä ristikkäiskuvioiseksi. Takanvierustelineessä on siistissä rivissä hiilinkoukku, tuhkakihveli, metallivartinen harja ja muutama kierteinen, puuponsinen makkaratikku. Otan kaksi ja pujotan paistettavat niihin, avaan takanluukut ja molemmat laitamme makkaramme hehkuvan hiilloksen lähelle. Istahdan lattialle takan eteen vaikka siinä onkin pian liian kuuma. Se istahtaa reiteni päälle. Suutelee kevyesti poskelle.

-Näin sinut junassa.

-Niinkö?

-Pyysit ravintolavaunussa anteeksi siltäyhdeltälyyliltä jolta läikkyi kahviahihalle.

-Niin tein, vaikka se taisi olla sen naisen oma vika. Mutta nytkö jo avannon vaikutus alkaa lakata puheeseesi?

-Joo. Sitten pu-he tu-lee taas kui-kui-kuin skeittilaudalla pienten kumirullienpäällä yhtenäpökäleenä.

Se nojaa päätään olkaani vasten. Asento on vaikea, mutta makkaratkin alkavat jo mustua toiselta kyljeltään.

-Noustaan syömään ennen kuin palavat, kuiskaan pieneen korvaan.

-Sinappia?

Puistan päätäni. Katson, kun Se puristaa tuubista  makkaraan takan hiilloksella irvokkaaksi auenneeseen puukonviiltoon keltaisen juotin ja leikkaa sitten veitsellä mustuneemmasta päästä haarukkapalan.

-Uskokkoettä...uskokkoettäomistantämänmökin?

-Miksipä en uskoisi.

-Mökki jäi mun i-säl-tä kun se kuo-li. Ja äi-ti-kin kuo-li vii-me vuon-na.

-Milloin isäsi..?

-Kuustoistavuottasitten. Minä o-o-olin silloin kaksitoistavanha.

-Mihin isäsi..?

-Aivastukseen.

Se alkaa nyyhkiä. Pienesti. Kuin höyhen leijailisi panelilaipiosta lattialle ja leijailun aiheuttaman äänen voisi kuvitella vain.

-Isäletittimunhiuksia...sittensevain...sevain...aivastijakaatui.

Siirryn nyyhkivän viereen, silitän pörröistä päätä.

-I-i-isä kutsuiminua Zivalowitziksi. Isä lukipaljon, ja sittenkun-kun-so-sokeutui ja-ja--eienäävoinut niinminäluinsille. Yhdessä novellissa oli Zivalowitz-ni-ni-niminen henkilö. Se kirja ke-ke-kertoi Balkanin sodasta ja-ja Sarajevon piirityksestä. I-i-isä sanoi, että novellin tyttöo-o-onkuin minä.

-Sattuipas... Minä kyllä sanoin ihan summassa sen Vukin nimekseni. Yhdeltä Serbiasta lähtöisin olevalta tutulta kuulen sanoja, jotka jäävät mieleen.

-Mut-mut-muttauskokko...uskokkojossanon..?

-Mitä vain sanot niin uskon.

-Si-si-sinä muis-tu-tit sii-nä kah-vi-jo-nos-sa mun i-i-isää, Se lausuu jokaista sanaa painokkaasti tavuttaen, ja sitten liuhauttaa nopean sanapötkön: -Sullaonsamanlaisethiuksetkuinisällä.

Se kääntyy penkillä, tyrkkää pöytää kauemmas, aukaisee kylpytakinnauhan ja tulee kahareisin syliini. Ottaa pääni käsiensä väliin ja sanoo tahdonvoimalla lujasti ponnistaen, selkeästi:

-Ja kun nyt sinä tuntematon olet siinä, olet minulle jo tuttu.

22 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Minusta tämä on jollain lailla ihan älyttömän nätti tarina. Epätäydellisten ihmisten epätäydellinen tarina, ei mitään Hollywoodia.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, pirteä, avannonlämmin kiitos.

Tämä voi olla myös oikeasti täystäydellisten ihmisten tarina. Sitä tosin en tiedä koska minä olen vain kirjoittanut sen.

Ripsa kirjoitti...

Tarinasta tulee sillee hyvä olo että mitä tahansa voi tapahtua. Minä esimerkiksi puoltoista tuntia sitten tapasin tytön jonka olen viimeksi tavannut 10-vuotiaana. Nyt se on siis edelleen samanikänen kun mun poikani.

Silloin kastelivat kaikki vesipyssyleikissä. Oli kyllä kesä.

Raili kirjoitti...

Mukavan mutkaton juttu. Tästä jää hyvä mieli.

Riku Riemu kirjoitti...

Kyllä sinä, Valto, saat näistä yhden kirjankin verran kirjoitetuksi, juuri tällä samalla ytimekkäällä ilmaisulla. Lupaan ostaa.

Raili kirjoitti...

Ja minäkin ostan!

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, maailma on sellainen: mitä tahansa saattaa tapahtua. Me se jo tiedetään.

Tuntuma vain joskus on, että odotetaan useimmiten tapahtuvaksi pahinta. Monella se johtuu lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. Sotia urakoineilla se ei ole ollut koskaan ihmekään, ja sotia kokeneiden lapsilla.

Mutta on helpottavaa, kun voi edes kirjoittaa onnellisistakin ja hyvää mieltä tuottavista sattumuksista.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili, oli matkassa muutama kaarre ja ainakin kaksi mutkaa sinne mökkisaunalle mennessä, alamäessä.

Nyt on jo monelle tullut tarinastani hyvä mieli. Nämä ovat palkkioita minulle. Siispä menen peilin eteen ja hymyilen itsekin vaikka taas on näitä kipuja selässä ja jaloissa.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, varmaan kehnompaakin kirjallisuutta maailmassa lie, enhän voi ruveta kiistämään jos lukemisesta viehättyneet niin sanovat vaikka ei heitä tuhatmäärin lukemassa olisikaan. Otos on kattava ja edustava.

Koetan kuitenkin estää kusen virtaaman muuttumista kehossani luonnottomaan suuntaan.

Kainostella voin toki noinniinku malliksi, mutta ota meistä savolaisista selevää milloin sellaista, tai tällaista, tapahtuu vaikka se (mikä?) tapahtuisi silmien edessä.

Mutta kustantajat...

Omakustannetta en ala rustaamaan. Tekstin pitää olla sen kuntoista, että kelpaa myös Harri Haanpäälle, Touko Siltalalle jne. Eli olen nostanut riman aika ylös. Tai sitten asiat vain loksahtavat paikoilleen ja käy niin kuin Ripsa sanoi, että voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Nyt olisikin hyvä kuulla se kappale jossa tuon suuntaista lauletaan... oliko se Pave Maijasta vai?

meri kirjoitti...

valto

kirjoituksestasi tulee mieleen - ja sanon tämän täydellä hyvällä - vessakirjoitukset. tiedäthän nämä tärkeät tiedotteet, joissa kuultaa sama hätähuuto kuin netin keskustelupalstoilla: rahattomuus, masennus ja seksimurheet.

erikseen ovat tietysti ne prad pitt on hott tai janna was here -viestit, jotka eivät käsittele yhteiskunnallisia asioita. tai mistä minä tiedä; ehkä jannallakin on takanaan joku elämän hätä.

en itse kirjoittele seiniin mutta jään usein lukemaan tekstejä.

vastauksista löytyy hyväksyntää, vinkkejä ja vertaistukea. opiskelijaruokalan vessat kertovat perinteistä, mutta vaikeaa tarinaa. kolme kuukautta ilman asuntoa, eikä ruokaan ole rahaa. dyykkaus on ilmaista.

miesten vessamietelmät ovat toista maata kuin naisten. seinillä paistavat uho, nyrkki ja keskisormi.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, siinäpä uusi näkökulma.

Kuinkahan monen kirjailijan kirjoitusputken onkaan vessakäynti katkaissut hankalassa tilanteessa ja onko hän äheltäessään jatkanut työtään katkeamatta senkin ajan? Nykyisin se käy kannettavilla vemepeleillä, mutta ennen ovat varmaan vedelleet seiniin lauseitaan, etteivät unehdu...

Minäkin usein jään oudommassa paikassa tillistelemään mitä ovat kävijät seinille skriivanneet.

Kirjaston vessa, tuo sivistyksen kehto, ei juuri poikkea huoltsikoiden huusseista. Hakaristien ohessa lukee:"Homot hirteen", "Nekru mee kottiis!", "Aikasi on käsillä, oletko valmis?", "Mestari on valittu, jos et ole hänen puolellaan olet kaikkia meitä vastaan" jne.

Nyrkin- ja muiden elinten piirrosten mukaan on laitettu puhelinnumeroita (luultavasti kaverin tai ex-tyttöystävän) joiden jäljessä lukee: "Täällä munaa mekkoon 20 varvi", "saanti varmaa", "imetkö mua? mä imen sua" jne.

Uusin oli ilmestynyt kirjastoon vastottain, siinä oli aitoa käyttäytymisinfoa: "Saatanan tunkelot! Kyllä sotkemisen hallitsette, muttetta perkele reunuksen nostamista kustessanne!!!"

Valto Ensio kirjoitti...

Huomatkaapa, että tämä "Se" on jatkoa edelliseen tarinaan "Isän kädet". Sen alkuun lisäsin tänään myös Laura Latvalan runon (ensimm. 2 säkeistöä) jota etsin mut en löytänyt siinä vaiheessa, kun kirjoitin sitä.

Anonyymi kirjoitti...

Moikka!

Aattelin vain kertoa, että sinun 3 viimeisintä Kivaniemi tarinaasi ovat ihastuttavia. Jotenkin vain niin kivoja. Tämän tapaisia lukee mielellään. Ja vaikka en kommentoi juttujasi mitenkään, tiedät varmaan, että luen ne kaikki, sekä kommentit myös. Olen tällainen "hiljainen ihailijasi".

Iloa sinun arkeesi, halaus ystävälle!

yx T

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos, yx T!

Valto Ensio kirjoitti...

Meni hieman oudoksi blogimaailman kommenttiosastot ihan jonkun muun suorittamien toimenpiteiden jälkeen, kuin itse pikkuruisten "isäntien", eli siis bloggaajien. Aiemmin mulkkasivat "ulkoasu" osiotakin ja nyt se on aivan perseestä. Tekevät näitä ihan kyselemättä, että miellyttääkö. Jollakin pikkunilkillä on hauskaa vissiin jossakin...

Kohta sieltä tulee viestejä, että "uudistimme jälleen bloggeria, että Sinun on helpompi... ja plää plääh plääh..."

Valto Ensio kirjoitti...

No, korjasin tätä asetuksista Iineksen neuvon mukaan ja nyt se on taas entisellään. Outoa kuitenkin, että se muuttui itsekseenkin...

meri kirjoitti...

valto

kävin istumassa iltaa ravintola sea horsessa. joku oli jättänyt pöytään lasinalusen, johon oli kirjoitettu:

'maailman sivu on ollut montagueita ja capuleteja, joiden yli ja ohi ovat ihmisten sydämet toisensa löytäneet. suokaa meille tämä rakkaus.'

Liisu kirjoitti...

Valto, tulin, luin. En ole ennen lukenut tällaista tekstiä, joten sen täytyy olla omaperäistä. Alkupuolella huomasin vähän "skriivausta", mutta dialogi oli hyvää. Tytön puheen nopeus aiheutti vähän hidastusta, mutta alkoi sujua kun kuviteli sen puheeksijokatulisuoraanhänensuustaan.
Tuo isäjuttu laukaisi hyvään suuntaan, vastoin odotuksia. Sekin positiivista.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, kai siksi tämmöisiä joku väliin kirjoittelee kun tahtoo rakkaus ehtyä iltahämärän elämään saapuessa. (Tarkoitan nyt tätä omaa jutusteluani) Nuoremmilla kirjoittajilla rakkaus-teemaassa on erilaiset sävyt, niin kuin olla pitääkin.

Merete Mazzarella (s.1945) on viimeisin kotimainen, iäkkäämmän puoleinen kirjailija joka rakkauteen tekstissään puuttuu. Luin jonkun pvn Hesarista uusimmastaan arvion, mutta lehteä, enkä juttua syrjään laittanut, niin en voi tarkentaa; ehkä toissapäivän lehdessä...

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu, kiitos kaunis. "Skriivaus"? "Kirjoitteluako vain"-ko tarkoitat?

Omaperäisiä kai näiden on tarkoituskin olla, mutta en minä sitä erikseen ajattele niin. Kunhan vain kirjoitan koska niin sisimpäni alati vaatii.

Olen joskus ajatellut, kun puhevammaisia olen kuunnellut, että kuinkahan nuo lauseet paperille saisi uskottavaan muotoon ja tämä on yksi yritys siitä.

Erityisen vaikean tässä tapauksessa asiasta tekee sen, että kyseessä on nuori ihminen joka on kokenut jotain järkyttävää lapsena ja sen välittömänä seurauksena on posttraumaattinen puhevamma joka on jäänyt pysyväksi traumanjälkeiseksi stressihäiriöksi.

Onhan niitä kirjailijoita, jotka ovat puhehäiriö-haasteeseenkin tarttuneet, mutta nyt en muista muita kuin Päätalon jolla itsellään oli sen ajan maailmassa häpeää aiheuttanut r-vika.

Veijo Meri taisi jonkun kirjahenkilönsä laittaa änkyttämään?

Lukea niitä on varmasti vaikeaa ja siksi tarinoiden tulee olla lyhyitä, mutta paljon puhuvia myös muilla keinoilla.

Liisu kirjoitti...

skriivauksella tarkoitin kommentissani vähän samaa kuin briljanteeraaminen, eli siis yritystä kirjoittaa hyvin, johon itsekin jatkuvasti huomaan syyllistyväni. Kuitenkin tekstin pitäisi olla luontevaa ja "kuin itsestään elävää", ilman tekemisen tunnetta.

Tämän päiväinen tekstisi, jonka luin, onkin suorastaan sensaatio, niin vaikuttava. Eikä siinä näy pienintäkään vivahdusta "skriivaamisesta".

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu, "briljanteeraamisen" ymmärsin paremmin tässä yhteydessä ja varmaan se tekstin alussa siltä vaikutti, sillä kirjoitin niin hemmetin monta kertaa muutamat kohdat ennen kuin yritin olla tyytyväinen aikaansaannokseen. Muutenkin jouduin korjaamaan tätä aika paljon.

Mutta siinä se nyt jököttää.